Eilen nivelrikosta ortopedin vastaanotolla. Lonkista ja selästä röntgen- ja magneettikuvauksiin. Että sillä lailla.Tämän jälkeen taas vastaanotolle ja kuulemaan, mitä seuraavaksi. Saas nähdä, miten mun käy! Kummityttöä joudun vaivaamaan ja, koska tyttö on enkeli, lupasi tulla kotivahdiksi.
Kaupunginmuseon Ystävä kun olen, tuli kutsu Hakasalmen huvilaan Rasvaletti-näyttelyn avajaisiin 12.11. Ja kukapas muu kuin kunnon stadilainen Lasse Liemola näyttelyn avaa. Valokuvia 1950-luvun Helsingistä. Kivaa saada kutsu, vaikka en voikaan mennä. Elättelen toivoa, että jonain tuuraajapäivänä myöhemmin. Tämmöistä tämä on.
Kummitytöllä oli tänään huima ehdotus. Hänen esteettistä silmäänsä on jo kuulemma vuosia häirinnyt tämän työhuoneeni sisustus ja järjestys, sanoisinko epäjärjestys. Vaihdetaan tämä pienempi kirjoituspöytä makuuhuoneen komeampaan tammipöytään, kirjahyllyt (kirjat, joita on paljon, pahvilaatikoihin odottamaan siirtoa) toiselle seinälle kaapisto niinikään, paperit arkistoidaan asianmukaisesti, siivotaan perusteellisesti jne. Hulluhan se tyttö on! Pari päivää kuulemma tähän menee ja minä saan vain istua ja katsella. Apujoukoiksi kirjoituspöydän vaihtoihin hän aikoo raahata isänsä, minun lapsuudenystäväni, jota ideaa suuresti vastustin. Ensi viikolla kuulemma alkaa. Uhkaili kaikenlaisella niin kauan, että lopulta myönnyin tähän hullun hommaan. Hän kutsuu sitä projektiksi.Vanha kunnon Boston-keinutuoli siirtyy olohuoneeseen. En kyllä ymmärrä, minne sinne. Silkkipuu saa lähteä roskikseen tai suljetaan se parvekkeelle. Aivanhan tässä alkaa pyörryttää, kun makuuhuonettakin parannellaan. Onneksi hänen haukankatseensa hyväksyy muun osan huoneistosta ja jättää kajoamatta.
Italiasta pitkä kirje. Maan mainiossa matkaraportissa kertoo käynnistään Wienin Belvederen palatsissa, jossa pääsi hekumoimaan muun muassa Gustav Klimtin taiteella. Oli nähnyt "elävänä" Suudelman ja Adele Bloch-Bauerin muotokuvan, joista ensinmainittu on minulla maljakon kyljessä ja jälkimmäinen samppanjalasissa. Olisi se poikaa nähdä nämä alkuperäisinä! Olen tainnut blogiin kirjoittaakin Gustav Klimtistä, joka on yksi mielitaiteilijoistani. Ensimmäisellä Wienin matkallani olin siinä iässä, että minua kiinnosti kovasti Praterin huvipuisto. Tuntui se kiinnostavan ystäväänikin, koska meni sinne miehensä kanssa katselemaan Wienin näkymiä maailmanpyörä Riesenradesta.. Saammekohan me keväällä tämmöisen pyörän Katajanokalle? Lupakin kuulemma jo on ja kupungin päättäjät olleet kovasti suosiollisia. Ette usko, mitenkä mukavia ja mukaansa tempaavia ystäväni matkaraportit maailmalta ovat. Hän rakastaa taidetta ja historiaa. Kertoo näkemästään ja kokemastaan, elämyksistä Euroopan kaupungeissa. Wienistä piipahtivat 60 km päähän Slovakian Bratislavaan, joka sekin kaupunkina oli viihdyttänyt. Ollapa mukana! Päästäpä vielä kerran...
31. lokakuuta 2013
29. lokakuuta 2013
LOKAKUUN LIHATON TEEMA
Ei mitään myrskyä meilläpäin ainakaan. Päätin valvoa ja odottaa. Ei edes suurempaa tuulen ujellusta, katulampun vinhaa heilumista tai puitten syviä kumarruksia. Vettä satoi vallan maltillisesti. Menin nukkumaan. Heräsin yöllä myöhemmin, kun puoliso höpötti jotain unissaan. Meni ohi ja jatkoin uinailuani. Omaishoitajan uni on verrattavissa pienen lapsen vanhemman nukkumiseen. Herkkää kuin mikä. Pienikin ääni valpastuttaa ja on otettava selvää.
Eilispäivän peseminen kaupungin puolesta sujui kohtsiististi. Vain kerran puoliso yritti kiukuspäissään purra toista hoitajaa tämän pestessä nivustaipeita. Hiukan minua hymyilytti, kun toinen hoitajista toivoi, ettei "kolleega saa traumaa tapahtuneesta". En tähän päivään mennessä ole oppinut ymmärtämään näitä ammattitaitoisia, kuten minulle on väitetty, hoitajia, joiden tehtäviin kuuluu juuri pestä kaikenlaisia sairaita, joiden käyttäytyminen ei suinkaan ole terveen ihmisen kaltaista. Toivottavasti hoitaja selvisi puremisaikeesta ilman henkisiä vaurioita! Enkä enää jaksa pyydellä anteeksi puolisoni käyttäytymistä. He tietävät tänne tullessaan tilanteen kuin myös pestävän esiintymisen. Sekä sen, ainakin pitäisi tietää, että kaikki johtuu kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta aivoinfarktista. Silloin meni jotain rikki.
Lihaton lokakuu! Kuulin siitä, mutta minua ei hetkauttanut. Me syömme kasvisruokaa muutenkin silloin tällöin, tosin useimmiten lisukkeena lihalle. Jos kala ei ole lihaa, niin on meillä toteutettu jo muutaman kerran lihattoman lokakuun teemaa. Taiten valmistettu kasvisruoka on todella hyvää. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka olisi koko ateria. Nykyisinhän erilaiset salaatit kuuluvat jo raavaankin miehen ruokapöytään. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani niitä yleensä kutsuttiin halveksivasti kanin ruuaksi ja ladottiin pinoon lautasen reunalle mahdollisimman kauaksi muusta ruuasta. Itse tykkään vallan mahdottomasti uuniruuasta, johon olen pilpunnut erilaisia juureksia, maustanut hyvin, jopa tilkkasella hunajaa. Tämmöistä voisin syödä vaikka kahden edestä. Lisukkeeksi ei kaivata lihaa, ei kalaakaan. Joskus on hyväkin jättää nämä kaksi pois vähäksi aikaa ruokavaliosta. Mutta että kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi, epäilyttää. Kun ihminen on kuitenkin sekaravinnon syöjä jo hampaistonsakin takia, ruuansulatusjärjestelmästä puhumattakaan. Toisaalta taas, mitä olen kasvissyöjiä katsellut, tuntuvat olevan terveitä ja voimissaan, tosin yleensä hyvin hoikkia ja heidän elämänkatosmuksensakin tuntuu olevan pelkkää vihreyttä.
No, minähän luin tietysti CurryKanelin lihattoman makaroonilaatikon ohjeen hänen blogistaan ja siitä intouduin lokakuun teemasta hetken kirjoittamaan. Hänen laatikkonsa näytti herkulliselta. Soijavalmisteita en ole ainakaan tiettävästi maistanut. Soijakastike on ainoa, jota käytän. Ja mieluusti. Etten vaikuttaisi ihan untuvikolta, niin toki tiedän soijapavun yleisyyden maailman viljelykasvien markkinoilla. Kaikki kunnia soijapavulle, varsinaiselle proteiinipommille!
Eilispäivän peseminen kaupungin puolesta sujui kohtsiististi. Vain kerran puoliso yritti kiukuspäissään purra toista hoitajaa tämän pestessä nivustaipeita. Hiukan minua hymyilytti, kun toinen hoitajista toivoi, ettei "kolleega saa traumaa tapahtuneesta". En tähän päivään mennessä ole oppinut ymmärtämään näitä ammattitaitoisia, kuten minulle on väitetty, hoitajia, joiden tehtäviin kuuluu juuri pestä kaikenlaisia sairaita, joiden käyttäytyminen ei suinkaan ole terveen ihmisen kaltaista. Toivottavasti hoitaja selvisi puremisaikeesta ilman henkisiä vaurioita! Enkä enää jaksa pyydellä anteeksi puolisoni käyttäytymistä. He tietävät tänne tullessaan tilanteen kuin myös pestävän esiintymisen. Sekä sen, ainakin pitäisi tietää, että kaikki johtuu kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta aivoinfarktista. Silloin meni jotain rikki.
Lihaton lokakuu! Kuulin siitä, mutta minua ei hetkauttanut. Me syömme kasvisruokaa muutenkin silloin tällöin, tosin useimmiten lisukkeena lihalle. Jos kala ei ole lihaa, niin on meillä toteutettu jo muutaman kerran lihattoman lokakuun teemaa. Taiten valmistettu kasvisruoka on todella hyvää. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka olisi koko ateria. Nykyisinhän erilaiset salaatit kuuluvat jo raavaankin miehen ruokapöytään. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani niitä yleensä kutsuttiin halveksivasti kanin ruuaksi ja ladottiin pinoon lautasen reunalle mahdollisimman kauaksi muusta ruuasta. Itse tykkään vallan mahdottomasti uuniruuasta, johon olen pilpunnut erilaisia juureksia, maustanut hyvin, jopa tilkkasella hunajaa. Tämmöistä voisin syödä vaikka kahden edestä. Lisukkeeksi ei kaivata lihaa, ei kalaakaan. Joskus on hyväkin jättää nämä kaksi pois vähäksi aikaa ruokavaliosta. Mutta että kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi, epäilyttää. Kun ihminen on kuitenkin sekaravinnon syöjä jo hampaistonsakin takia, ruuansulatusjärjestelmästä puhumattakaan. Toisaalta taas, mitä olen kasvissyöjiä katsellut, tuntuvat olevan terveitä ja voimissaan, tosin yleensä hyvin hoikkia ja heidän elämänkatosmuksensakin tuntuu olevan pelkkää vihreyttä.
No, minähän luin tietysti CurryKanelin lihattoman makaroonilaatikon ohjeen hänen blogistaan ja siitä intouduin lokakuun teemasta hetken kirjoittamaan. Hänen laatikkonsa näytti herkulliselta. Soijavalmisteita en ole ainakaan tiettävästi maistanut. Soijakastike on ainoa, jota käytän. Ja mieluusti. Etten vaikuttaisi ihan untuvikolta, niin toki tiedän soijapavun yleisyyden maailman viljelykasvien markkinoilla. Kaikki kunnia soijapavulle, varsinaiselle proteiinipommille!
28. lokakuuta 2013
HELSINKI ENNEN MEITÄ
Eräs taksinkuljettaja oli ällistynyt, kun ohittaessamme presidentin linnaa kerroin sen olleen Heidenstrauchin talo ja yksityisomistuksessa ennen kuin myytiin keisarilliseksi palatsiksi ja sittemmin siitä tuli presidentin linna. Tässä talossa pikkupoikana asui Anders Ramsay, jonka muistelmia Muistoja lapsen ja hopeahapsen jälleen aloin lukea. Neliosainen teos on vuodelta 1966, kustantaja WSOY, alkuperäiseltä nimeltään Från barnår till silverhår (1904-1907). Anders Ramsay oli ruotsinkielinen, kuten moni muukin sen aikaisessa Helsingissä. Andersin ollessa jo vanha mies, harmaapäinen, istui hän usein Fabianinkadun varren viinituvassa 1800-1900-luvun vaihteen aikoihin ja kertoi tarinoita huikean rikkaasta elämästään ja sen seikkailuista. Tässä kirjassa niistä saa lukea ja sukeltaa ajassa taaksepäin esimerkiksi aikaan, kun Helsinkiin tuli ensimmäinen höyrylaiva vuonna 1836. Anders oli nelivuotias nassikka. Pohjoisespa ykkösen talon parvekkeelta oli hienot näkymät satamaan, jonka laituriin tuo ihmeellinen laiva ilman purjeita ja tuulta kiinnittyi.
Heidenstrauchin talossa oli Ramsayn perheellä vieraita ihmettä todistamassa. Siipirattaat kauhoivat vettä kuten nykyisin Vispilällä matkallaan Kauppatorin kaijasta Korkeasaareen. Laivan nimi oli Solide, ruotsalainen komistus, ensimmäinen laatuaan Helsingissä. Ei ihme, että se herätti kiinnostusta ja uteliaisuutta. Sitten tulivat Storfursten ja Furst Menschikoff huolehtimaan Venäjän, Suomen ja Ruotsin välisestä liikenteestä. Me tiedämme, että tänä päivänä emme enää matkaile ulkomaille höyrylaivoilla Helsingistä, mutta minä muistan pikkutyttönä näin matkan Ruotsiin ja Saksaan taittaneeni. Ei ollut tietoakaan näistä nykyajan suurista laivoista kauppakujinen, monine ravintoloineen, tanssisaleineen, elokuvateattereineen, pallomerineen, kauneussalonkeineen. Mutta niissä oli taatusti tunnelmaa, jota ei nykylaivoissa ole. Matkustajaa pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, kutsu kapteenin pöytään oli piste iin päällä. Päivisin pasteerailtiin laivassa, jota suinkaan ei nykytapaan oltu ympäröity seinillä ja lasilla, vaan ulkoilmaa sai keuhkojen täydeltä. Herroilla rinnuksilla kiikari, jolla katseltiin ulappaa. Keittiöstä heitettiin yli laidan ruuanjätteet, joiden kimppuun hyökäsi heti lokkiarmeija. Seisoin vanhempieni kanssa usein puisen reelingin vieressä ja katselin kokasta tulevia aaltoja. Ihan totta: laivat olivat puuta ja miehet rautaa.
Turustakin lähdimme joskus. Yleensä silloin, kun olin menossa isän kanssa Tukholmaan. Junalla Turkuun ja satamaan. Bore taisi olla laivan nimi. Helsingistä lähtivät Aallotar II ja Birger Jarl. Autot nostettiin nosturilla ruumaan. Matka piti tilata kuukausia ennen saadakseen auton mukaan.Kaikki oli jännittävää. Laivan salongin kalusteet mahonkia ja ylellistä plyyshiä.Kuulin laivaväen puhuvan paarpuuristaja, tyyrpuurista ja ahterista. Laivan sivulla roikkui usein naru veteen ja joku selitti sen olevan lokin, jolla mitattiin laivan nopeutta. Jos en väärin muista. Savua nousi laivan piipuista kuten höyryveturistakin maissa. Laivoissa ei silloin ollut muita aktiviteetteja kuin flaaneeraamista ja syömistä, istuskelua salongissa ja fiiniä keskustelua. Mutta se oli alusta loppuun yhtä juhlaa, eikä sen kaltaista matkustamista enää näillä meidän vesillämme ole. Joskus 1970-luvulla höyrylaivaliikenne päättyi, matkanteot merellä nopeutuivat uuden tekniikan myötä. Ja me elämme nyt sitä aikaa.
Anders Ramsay varttui, meni Turkuun kymnaasiin, käveli Helsingissä muiden nuorten herrojen kanssa Esplanadilla. Nykyisen Aleksanterinkadun varrella oli ränsistyneitä hökkeleitä ja se olikin aivan eri maailma kuin samansuuntainen Esplanadi puistoineen ja herrasväkineen. "On koira, kissa kävelyllä/ keikaellen tuoll´ Espiksellä,/ jossa pöyhkeet mammat istuu -niinpä niin,/ ja tyttäret ne tirkistelee -ymmärrätte siin´!" Tämä kuului kuplettiin huvinäytelmässä Per och Pål, jonka kirjoitti R ( Reinhold?) Frenckell Esplanadia kehuen. Oivallinen historioitsija Kaisa Kyläkoski on vuonna 2008 kirjoittanut blogiinsa Helsingin Anders Ramsayn aikaisesta Espiksestä ja häneltä lainasin kupletin sanat.
Jatkan muistelmien lukemista ja jos sallitte, palaan joskus asiaan.
Heidenstrauchin talossa oli Ramsayn perheellä vieraita ihmettä todistamassa. Siipirattaat kauhoivat vettä kuten nykyisin Vispilällä matkallaan Kauppatorin kaijasta Korkeasaareen. Laivan nimi oli Solide, ruotsalainen komistus, ensimmäinen laatuaan Helsingissä. Ei ihme, että se herätti kiinnostusta ja uteliaisuutta. Sitten tulivat Storfursten ja Furst Menschikoff huolehtimaan Venäjän, Suomen ja Ruotsin välisestä liikenteestä. Me tiedämme, että tänä päivänä emme enää matkaile ulkomaille höyrylaivoilla Helsingistä, mutta minä muistan pikkutyttönä näin matkan Ruotsiin ja Saksaan taittaneeni. Ei ollut tietoakaan näistä nykyajan suurista laivoista kauppakujinen, monine ravintoloineen, tanssisaleineen, elokuvateattereineen, pallomerineen, kauneussalonkeineen. Mutta niissä oli taatusti tunnelmaa, jota ei nykylaivoissa ole. Matkustajaa pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, kutsu kapteenin pöytään oli piste iin päällä. Päivisin pasteerailtiin laivassa, jota suinkaan ei nykytapaan oltu ympäröity seinillä ja lasilla, vaan ulkoilmaa sai keuhkojen täydeltä. Herroilla rinnuksilla kiikari, jolla katseltiin ulappaa. Keittiöstä heitettiin yli laidan ruuanjätteet, joiden kimppuun hyökäsi heti lokkiarmeija. Seisoin vanhempieni kanssa usein puisen reelingin vieressä ja katselin kokasta tulevia aaltoja. Ihan totta: laivat olivat puuta ja miehet rautaa.
Turustakin lähdimme joskus. Yleensä silloin, kun olin menossa isän kanssa Tukholmaan. Junalla Turkuun ja satamaan. Bore taisi olla laivan nimi. Helsingistä lähtivät Aallotar II ja Birger Jarl. Autot nostettiin nosturilla ruumaan. Matka piti tilata kuukausia ennen saadakseen auton mukaan.Kaikki oli jännittävää. Laivan salongin kalusteet mahonkia ja ylellistä plyyshiä.Kuulin laivaväen puhuvan paarpuuristaja, tyyrpuurista ja ahterista. Laivan sivulla roikkui usein naru veteen ja joku selitti sen olevan lokin, jolla mitattiin laivan nopeutta. Jos en väärin muista. Savua nousi laivan piipuista kuten höyryveturistakin maissa. Laivoissa ei silloin ollut muita aktiviteetteja kuin flaaneeraamista ja syömistä, istuskelua salongissa ja fiiniä keskustelua. Mutta se oli alusta loppuun yhtä juhlaa, eikä sen kaltaista matkustamista enää näillä meidän vesillämme ole. Joskus 1970-luvulla höyrylaivaliikenne päättyi, matkanteot merellä nopeutuivat uuden tekniikan myötä. Ja me elämme nyt sitä aikaa.
Anders Ramsay varttui, meni Turkuun kymnaasiin, käveli Helsingissä muiden nuorten herrojen kanssa Esplanadilla. Nykyisen Aleksanterinkadun varrella oli ränsistyneitä hökkeleitä ja se olikin aivan eri maailma kuin samansuuntainen Esplanadi puistoineen ja herrasväkineen. "On koira, kissa kävelyllä/ keikaellen tuoll´ Espiksellä,/ jossa pöyhkeet mammat istuu -niinpä niin,/ ja tyttäret ne tirkistelee -ymmärrätte siin´!" Tämä kuului kuplettiin huvinäytelmässä Per och Pål, jonka kirjoitti R ( Reinhold?) Frenckell Esplanadia kehuen. Oivallinen historioitsija Kaisa Kyläkoski on vuonna 2008 kirjoittanut blogiinsa Helsingin Anders Ramsayn aikaisesta Espiksestä ja häneltä lainasin kupletin sanat.
Jatkan muistelmien lukemista ja jos sallitte, palaan joskus asiaan.
27. lokakuuta 2013
MILJOONAT SIVU SUUN
Joitakin aikoja takaperin matkapuhelimeen ilmaantui viesti, jossa kerrottiin minun saaneen monta miljoonaa euroa tai oikeammin dollaria. Pitää vain soittaa annettuun numeroon ja tiedustella asiasta lisää. En soittanut ja poistin koko höpsötyksen. Kun en uskonut tähän "onneen" sen enempää kuin teelehdistä ennustamiseen tai siihen, että USAn presidentin nahoissa on ollut ulkoavaruuden olento. Tämän kaltaisia tekstiviestejä ovat muutkin saaneet ja moni mennyt lankaan. Puhelu ohjautuu jonnekin Huitsin Nevadaan ja maksaa maltaita.
Ikinä en ole mitään amerikanperintöäkään saanut, mutta puolison äiti olisi, jos olisi elänyt. Meille tuli juhlallisen näköinen kirje lakitoimistosta, jossa kerrottiin amerikantädin kuolleen ja suomalaisserkkujen perivän. Perintö ei yltänyt serkkujen lapsiin, vaan potti tietysti suureni, jos joku serkku oli kuollut.Luimme testamentin ja tiedotteen ja minä mietin, kuinkahan monta elossa olevaa serkkua Suomessa amerikantädillä on, kun itsekin lähti tästä elämästä jokseenkin iäkkäänä.Tämän lähemmäksi amerikanperintöä emme ole päässeet. Huimia tarinoita kyllä kuultu suunnattomista rikkauksista, jotka on perintönä saatu. Onneksi olkoon. Minä olin vanhempieni ainoa lapsi ja olin siitä kiitollinen. Monien sisarusten välit ovat menneet poikki ikuisiksi ajoiksi perinnön jaossa. Ystävällisistä ihmisistä tulee ahneita susia ja vielä vuosikymmentenkin jälkeen saatetaan ajatella "tuo sormus olisi kuulunut minulle".
Ystävälläni C:llä on näinä päivinä syntymäpäivä. Semmoinen pyöreä juhla. Sain kutsun, mutta enhän minä voi. Ei mitään suuria kalaaseja kuitenkaan, kaviaaria ja samppanjaa kuulemma on tarjolla. Minä soitan puhelimella ja toivotusten jälkeen kerron, mitä Zsa Zsa Gabor on sanonut iästä. No, kukako on Zsa Zsa Gabor? Unkarilainen näyttelijä, myöhemmin USAssa, semmoinen vaalea kaunotar, monet avioliitot läpikäynyt. Syntymävuosiakin on kaksi 1917 ja 1919. Ei siis mikään tyttönen enää. Elää nettitiedon mukaan. Hän on sanonut "Minun mielestäni ikää ei ole olemassakaan. Tiedän kaksikymmenvuotiaita tyttöjä, jotka ovat vanhempia kuin minä." Minä olen samaa mieltä, että ikää ei ole ja jos se nyt on, niin ei kovin tärkeä. Ihminen itse on merkittävä ja se, minkälainen hän on. Ja näin meidän kesken, tiedän minäkin näitä parikymppisiä, jotka ovat minua vanhempia.
Nyt menen siirtämään itseni normaaliaikaan. Pyydetään siirtämään kelloja, mutta ajattelin siirtää vain sitä pienempää viisaria tunti taaksepäin. Heräsin kesäajassa. Aina sama juttu.
Ikinä en ole mitään amerikanperintöäkään saanut, mutta puolison äiti olisi, jos olisi elänyt. Meille tuli juhlallisen näköinen kirje lakitoimistosta, jossa kerrottiin amerikantädin kuolleen ja suomalaisserkkujen perivän. Perintö ei yltänyt serkkujen lapsiin, vaan potti tietysti suureni, jos joku serkku oli kuollut.Luimme testamentin ja tiedotteen ja minä mietin, kuinkahan monta elossa olevaa serkkua Suomessa amerikantädillä on, kun itsekin lähti tästä elämästä jokseenkin iäkkäänä.Tämän lähemmäksi amerikanperintöä emme ole päässeet. Huimia tarinoita kyllä kuultu suunnattomista rikkauksista, jotka on perintönä saatu. Onneksi olkoon. Minä olin vanhempieni ainoa lapsi ja olin siitä kiitollinen. Monien sisarusten välit ovat menneet poikki ikuisiksi ajoiksi perinnön jaossa. Ystävällisistä ihmisistä tulee ahneita susia ja vielä vuosikymmentenkin jälkeen saatetaan ajatella "tuo sormus olisi kuulunut minulle".
Ystävälläni C:llä on näinä päivinä syntymäpäivä. Semmoinen pyöreä juhla. Sain kutsun, mutta enhän minä voi. Ei mitään suuria kalaaseja kuitenkaan, kaviaaria ja samppanjaa kuulemma on tarjolla. Minä soitan puhelimella ja toivotusten jälkeen kerron, mitä Zsa Zsa Gabor on sanonut iästä. No, kukako on Zsa Zsa Gabor? Unkarilainen näyttelijä, myöhemmin USAssa, semmoinen vaalea kaunotar, monet avioliitot läpikäynyt. Syntymävuosiakin on kaksi 1917 ja 1919. Ei siis mikään tyttönen enää. Elää nettitiedon mukaan. Hän on sanonut "Minun mielestäni ikää ei ole olemassakaan. Tiedän kaksikymmenvuotiaita tyttöjä, jotka ovat vanhempia kuin minä." Minä olen samaa mieltä, että ikää ei ole ja jos se nyt on, niin ei kovin tärkeä. Ihminen itse on merkittävä ja se, minkälainen hän on. Ja näin meidän kesken, tiedän minäkin näitä parikymppisiä, jotka ovat minua vanhempia.
Nyt menen siirtämään itseni normaaliaikaan. Pyydetään siirtämään kelloja, mutta ajattelin siirtää vain sitä pienempää viisaria tunti taaksepäin. Heräsin kesäajassa. Aina sama juttu.
25. lokakuuta 2013
ANJA
Tänään sain surusanoman. Pitkäaikainen ystäväni Anja on kuollut. Poika soitti ja kertoi äitinsä nukkuneen pois kolme viikkoa sitten. Ehkä siitä on kuukausi, kun puhuin Anjan kanssa puhelimessa. Hän sairasteli ja minun elämäni pyöri puolison ympärillä. Aikaa ei aina mukamas ollut edes soittelemiseen. Ei pidä paikkaansa. Aikaa on, jos on halua. Se vain jäi. En kanna kuitenkaan huonoa omaatuntoa, olimmehan yhteydessä vuosien aikana useinkin. Ennen tapasimmekin silloin tällöin.Ystävien rivit harvenevat. Elämä on niin. Hautajaisiin en mene. Tämän sanoin pojalle samalla kun kerroin osanottoni. Anjalta jäi kaksospojat. Kumpikin pappeja. Anja oli ollut kirkossa poikiensa kanssa ja sanonut sieltä poistuessaan pääsevänsä hyviin käsiin Jeesuksen luo, kun aika koittaa. Se on nyt koittanut. Anja oli uskovainen ihminen. Hyvää matkaa, ystäväni.
Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
(Eino Leino, Hautalaulu)
Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
(Eino Leino, Hautalaulu)
ONNI ON "HEI MURU"
Kirjamessuilta palaava kirjailija oli hakattu junassa, eikä kukaan yrittänyt edes tulla apuun. Vain töllistelivät. No, kirjailija selvisi hengissä, mutta ihmetteli varmaankin kanssaihmistensä käytöstä. Mikä hitto meihin on mennyt? Mitä on tapahtunut? Onko pieninkin välittäminen heitetty roskakoppaan? Toivon aina tämmöisestä luettuani, että näille töllistelijöille kävisi samoin eli joutuisivat pahoinpitelyn kohteeksi ja heillä olisi sitten omat töllistelijät. Muinoin joitakin vuosikymmeniä sitten elettiin vielä aikaa, kun toisista välittäminen oli kunniassaan. Ei kadulle jätetty ketään makaamaan ottamatta selvää, mitä oli tapahtunut. Me olimme kaikki silloin vielä inhimillisiä. Kerron tässä vielä senkin jutun, kun kummityttö kerran näki bussipysäkillä joukon isompia poikia hakkaamassa yhtä pientä poikaa. Aikuiset vain katselivat, vaikka pojalta valui verta nenästä. Kummityttö meni väliin, piti saarnan hakkaajille sekä vielä bussia odottaville aikuisille. Osasivatkohan edes hävetä? Joku on joskus sanonut raukkamaisuuden olevan julmuuden äiti.
Eilen tuuraaja meillä ja minä kaupungilla. Väsyin. Tai oikeammin lonkka. Loppumetrit kotiin olivat yhtä tuskaa, mutta ähelsin kuitenkin itseni suhteellisen kunniakkaasti perille asti. Sitten huoahdin. Tuuraaja lähti ja kehui oloaan täällä mukavaksi ja helpoksi. Ei tarvitse muuta kuin katsoa, että kaikki puolisolla hyvin. Yleensä on, kun nukkuu sen parituntisen. Levättyäni hetken, laitoin meille lounaan ja sen jälkeen muut huusholli- ja hoitotyöt. Tänään luin Timo Mikkosen puolison Nina Mikkosen vierailusta Jari Sarasvuon televisio-ohjelmassa. Kertoi omaishoitajuudestaan. Ohjelmaa en nähnyt. Tietämykseni vain netistä. Suurin osa meistä omaishoitajista ei ole julkkiksia tai sellaisten puolisoita. Meistä ei julkisuudessa puhuta. Ei valvotuista öistä, ulostuksista ja virtsasta vuoteessa, vaippojen vaihtamisista,hoitokielteisyydestä, nostamisista ja muusta päivittäisistä auttamisista liikuntakyvyttömän tai - rajoitteisen hoidokin kanssa. Henkisen puolen väsyminen saattaa fyysisen väsymyksen lisäksi olla hyvinkin iso asia omaishoitajalla. Joissakin tapauksissa on sairaus voinut viedä esimerkiksi halvauksen tapahduttua hoidettavan aivoista sen osan, joka kontrolloi sanomisia. Rumia sanoja, rivouksia, yleistä tyytymättömyyttä, jopa fyysistä väkivaltaa. Tätä kaikkea on omaishoito. Oli hyvä, että rouva Mikkonen oli omia kokemuksiaan omaishoitajuudesta kertomassa. Ehkä se avaa niidenkin ihmisten silmät, jotka tätä työtä väheksyvät ollen täysin tietämättömiä työn laajuudesta ja sen sisällöstä.
No, vaikka tässä jälleen kerran asiasta puhuin ja tulen taas joskus puhumaan, olen kuitenkin aika optimistinen omaishoitaja, enkä koe kymmenen vuoden aikaani tässä työssä yksinomaan raskaaksi. Yksi hyvä päivä korvaa monta huonoa. Minä pääsen ihmisten ilmoille tuuraajapäivinä, meillä käy silloin tällöin vieraita, parannan maailmaa puhelimessa ystävien kanssa ja tapaan naapureita roskiskäynnillä. Ulos mennään molemmat niinä päivinä kun lonkka minulla antaa myöten. Pihaa pitemmälle en pyörätuolia saa, mutta hyvä niinkin. Tietysti joskus vaivun hillittömään itsesääliin ja murehdin kohtaloani, mutta nousen siitä suosta entistä vahvempana ja henkisesti ehyempänä. Yksi asia saa hymyn aivan varmasti huulilleni ja se on, kun lakanoiden välistä kuuluu selvästi lausuttuna "hei muru".
Eilen tuuraaja meillä ja minä kaupungilla. Väsyin. Tai oikeammin lonkka. Loppumetrit kotiin olivat yhtä tuskaa, mutta ähelsin kuitenkin itseni suhteellisen kunniakkaasti perille asti. Sitten huoahdin. Tuuraaja lähti ja kehui oloaan täällä mukavaksi ja helpoksi. Ei tarvitse muuta kuin katsoa, että kaikki puolisolla hyvin. Yleensä on, kun nukkuu sen parituntisen. Levättyäni hetken, laitoin meille lounaan ja sen jälkeen muut huusholli- ja hoitotyöt. Tänään luin Timo Mikkosen puolison Nina Mikkosen vierailusta Jari Sarasvuon televisio-ohjelmassa. Kertoi omaishoitajuudestaan. Ohjelmaa en nähnyt. Tietämykseni vain netistä. Suurin osa meistä omaishoitajista ei ole julkkiksia tai sellaisten puolisoita. Meistä ei julkisuudessa puhuta. Ei valvotuista öistä, ulostuksista ja virtsasta vuoteessa, vaippojen vaihtamisista,hoitokielteisyydestä, nostamisista ja muusta päivittäisistä auttamisista liikuntakyvyttömän tai - rajoitteisen hoidokin kanssa. Henkisen puolen väsyminen saattaa fyysisen väsymyksen lisäksi olla hyvinkin iso asia omaishoitajalla. Joissakin tapauksissa on sairaus voinut viedä esimerkiksi halvauksen tapahduttua hoidettavan aivoista sen osan, joka kontrolloi sanomisia. Rumia sanoja, rivouksia, yleistä tyytymättömyyttä, jopa fyysistä väkivaltaa. Tätä kaikkea on omaishoito. Oli hyvä, että rouva Mikkonen oli omia kokemuksiaan omaishoitajuudesta kertomassa. Ehkä se avaa niidenkin ihmisten silmät, jotka tätä työtä väheksyvät ollen täysin tietämättömiä työn laajuudesta ja sen sisällöstä.
No, vaikka tässä jälleen kerran asiasta puhuin ja tulen taas joskus puhumaan, olen kuitenkin aika optimistinen omaishoitaja, enkä koe kymmenen vuoden aikaani tässä työssä yksinomaan raskaaksi. Yksi hyvä päivä korvaa monta huonoa. Minä pääsen ihmisten ilmoille tuuraajapäivinä, meillä käy silloin tällöin vieraita, parannan maailmaa puhelimessa ystävien kanssa ja tapaan naapureita roskiskäynnillä. Ulos mennään molemmat niinä päivinä kun lonkka minulla antaa myöten. Pihaa pitemmälle en pyörätuolia saa, mutta hyvä niinkin. Tietysti joskus vaivun hillittömään itsesääliin ja murehdin kohtaloani, mutta nousen siitä suosta entistä vahvempana ja henkisesti ehyempänä. Yksi asia saa hymyn aivan varmasti huulilleni ja se on, kun lakanoiden välistä kuuluu selvästi lausuttuna "hei muru".
24. lokakuuta 2013
KÄYNTI NAAPURIKAUPUNGISSA
Tässä istun enkä muuta voi. Mutta pian voin.Puoliso herätettävä,pesu ja aamukahvi. Itse kaupunkikostyymiin ja tuuraajan tultua stadiin. Eilen piti pääsemäni ortopedin vastaanotolle Peijaksen sairaalassa. Odotuskäytävän kello raksutti, viisarit siirtyivät, aikaa kului. En toki huolestunut, kun on totuttu odottelemaan. Hoitaja ilmaantui kertomaan tohtorin olevan estynyt minua vastaan ottamaan, kun on leikkauksessa. Sain valita. Lisää odottelua tunti ehkä kaksi. Päätin lähteä. Viikon kuluttua uudestaan ja kummityttö taas kotivahdiksi.
On se Peijas kaukana. Aivan uusi kokemus minulle kuin myös koko Vantaa, jossa en ole visiteerannut kuin autolla joskus. Kuin olisi maalle mennyt. Omakotitaloasutusta, metsiä, peltoja, ihmisiä harvakseen. Ruska lopuillaan, jos on ollutkaan. Taksimatka kesti yli puoli tuntia. Peijaksen ympärillä kerrostaloja ja siinä kohdin näytti vähän kaupungilta. Vuosiluku sairaalan seinässä 1990. Melko uusi siis. Käytäviä, infopiste, ilmoittautumisluukku oli jo suljettu, pyjamaväkeä kahvilassa. Lykkiydyin B-käytävään ohjeen mukaisesti ja istuuduin odottamaan. Ovessa oli ortopedin nimi. Viereen tupsahti nainen, joka alkoi hetikohta keskustella "missähän se minun lääkärini on?" Lähti etsimään ja tuli takaisin. Oli löytänyt. Juttelu oli kovasti yksipuolista. Vastailin vain niin paljon kuin katsoin, etten vaikuta ylen epäkohteliaalta. Kaivoin laukkuani ja rapistelin papereita, joita oli pyydetty tuomaan. Katselin kelloa. Nojasin rollaattoriin ja olin siihen nojaamatta. Pitkästyin. Sitten tuli hoitaja.
Kotimatka yhtä pitkä kuin mennessä. Alkoi jo hämärtää. Vantaan ja Helsingin raja. Olin taas kotikaupungissa. Läpi ruuhkaisen keskustan. Kerjäläisiä ei näkynyt. Taivaalta tihuutti hiukan vettä, sateensuojia. Yksi risteilyalus Katajanokan laiturissa. Kääntyminen kotikadulle. Maksoin ja pyysin kuitin. Haen Kelalta omavastuun jälkeistä osuutta. Hoitaja antoi hakemuskaavakkeen, kun pyysin.
Kotona hääri kummityttö. Oli pessyt kristallit ja katseli keittiön kattokruunua ahnein silmin. Syytin nivelrikkoa, vaikka rasva ja pöly olivat jo siinä olleet aiemminkin. Hätistin kotiin. Jäi kuitenkin aikaa juttelulle ja ilonpidolle. Olemme samaa horoskooppimerkkiä, huumori samanlaista, naurua ei puutu. Kertoi, että olin, hänen ollessaan kaksivuotias ja meillä parin tunnin hoidossa, lakannut hänen pienoiset kyntensä punaisiksi. Kotona oli valokuvattu, muuten ei tyttö muista tätä kummitädin tempausta. Myös kertoi, kun olin vienyt hänet (oli jo melkein teini-ikäinen) Ruiskumestarin talo-museoon ja kadulla oli puomeja, etten saanut autoa parkkeerattua. Nousin tyynen rauhallisesti autosta, siirsin puomit ja ajoin auton jalkakäytävän viereen. Tämän muistan ja kielsin ehdottomasti tekemästä samoin nyt kun hän ajaa itsekin. Halasimme, kiitin ja hän lähti kotiinsa. Alkoi olla puolison alkuillan ruokinta-aika.
On se Peijas kaukana. Aivan uusi kokemus minulle kuin myös koko Vantaa, jossa en ole visiteerannut kuin autolla joskus. Kuin olisi maalle mennyt. Omakotitaloasutusta, metsiä, peltoja, ihmisiä harvakseen. Ruska lopuillaan, jos on ollutkaan. Taksimatka kesti yli puoli tuntia. Peijaksen ympärillä kerrostaloja ja siinä kohdin näytti vähän kaupungilta. Vuosiluku sairaalan seinässä 1990. Melko uusi siis. Käytäviä, infopiste, ilmoittautumisluukku oli jo suljettu, pyjamaväkeä kahvilassa. Lykkiydyin B-käytävään ohjeen mukaisesti ja istuuduin odottamaan. Ovessa oli ortopedin nimi. Viereen tupsahti nainen, joka alkoi hetikohta keskustella "missähän se minun lääkärini on?" Lähti etsimään ja tuli takaisin. Oli löytänyt. Juttelu oli kovasti yksipuolista. Vastailin vain niin paljon kuin katsoin, etten vaikuta ylen epäkohteliaalta. Kaivoin laukkuani ja rapistelin papereita, joita oli pyydetty tuomaan. Katselin kelloa. Nojasin rollaattoriin ja olin siihen nojaamatta. Pitkästyin. Sitten tuli hoitaja.
Kotimatka yhtä pitkä kuin mennessä. Alkoi jo hämärtää. Vantaan ja Helsingin raja. Olin taas kotikaupungissa. Läpi ruuhkaisen keskustan. Kerjäläisiä ei näkynyt. Taivaalta tihuutti hiukan vettä, sateensuojia. Yksi risteilyalus Katajanokan laiturissa. Kääntyminen kotikadulle. Maksoin ja pyysin kuitin. Haen Kelalta omavastuun jälkeistä osuutta. Hoitaja antoi hakemuskaavakkeen, kun pyysin.
Kotona hääri kummityttö. Oli pessyt kristallit ja katseli keittiön kattokruunua ahnein silmin. Syytin nivelrikkoa, vaikka rasva ja pöly olivat jo siinä olleet aiemminkin. Hätistin kotiin. Jäi kuitenkin aikaa juttelulle ja ilonpidolle. Olemme samaa horoskooppimerkkiä, huumori samanlaista, naurua ei puutu. Kertoi, että olin, hänen ollessaan kaksivuotias ja meillä parin tunnin hoidossa, lakannut hänen pienoiset kyntensä punaisiksi. Kotona oli valokuvattu, muuten ei tyttö muista tätä kummitädin tempausta. Myös kertoi, kun olin vienyt hänet (oli jo melkein teini-ikäinen) Ruiskumestarin talo-museoon ja kadulla oli puomeja, etten saanut autoa parkkeerattua. Nousin tyynen rauhallisesti autosta, siirsin puomit ja ajoin auton jalkakäytävän viereen. Tämän muistan ja kielsin ehdottomasti tekemästä samoin nyt kun hän ajaa itsekin. Halasimme, kiitin ja hän lähti kotiinsa. Alkoi olla puolison alkuillan ruokinta-aika.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)