PAHUKSEN NIVELRIKKO

Mä en enää tykkää. Nivelrikko vaivaa, vaivaa enemmän ja enemmän. Hetken verran on parempi olo, kun olen ottanut kipupillerin. Oireeton ei ole, mutta pääsen helpommin liikkeelle. Liikkeelle kun on päästävä, tehtävät tehtävä. Yhtäkään ylimääräistä en tee, en voi. Näkyy pölyä pinnoilla, näkyy hoitamaton koti. Kaiken ajan, minkä voin, makaan. Liikun rollaatorin kahvoissa kotona hitaasti, hyvin hitaasti. Roskat vien kepin avulla ja hyvin, hyvin hitaasti. Keskiviikkona on puolison TT-kuvaus. Ihmettelen, miten sinne pääsen. Soitan kuitenkin kotihoitoon, jos heillä olisi tapana tämmöisessä tapauksessa asiakkaansa tutkimuksiin viedä. Tuskin on. Alan jo tuntea sääntöjä.Vanha puolison patja sentään haetaan pois. Soitin, eikä ollenkaan ehdotettu, että minun pitäisi viedä. Apuvälineyksikkkö yleensä vaatii omatoimista palauttamista, jos/kun käyttötarve on lakannut. Ähelsinhän sinne ison suihkutuolinkin keväällä ja kannoin vielä isomman tilalle kotiin. Ystävällinen taksinkuljettaja auttoi, välinelainaamon henkilökunta ei, vaikka näki voimattomuuteni. Ei edes kysymystä, miten saan tuolin heidän jyrkät portaansa ylös. Minä raahasin ja sitten kuljettaja näki ja auttoi loput. Nykyajan yleinen välinpitämättömyys oli kaukana tämän kuljettajan elämänkatsomuksesta. Kiitos vielä kerran.

Enkä mä tykkää siemenistäkään. Niitä tuputetaan joka paikkaan kaikessa syötävässä. Kuten pähkinöitäkin. Leivät ovat päältäkin kuorrutettu siemenillä. On kurpitsaa, pellavaa, seesamia, auringonkukkaa, pinjaa ja vaikka mitä. Pähkinöitä ujutetaan valmiisiin salaatteihin. Puolustelu: niissä on rasvaa ja proteiinia ja niiden syöminen on trendikästä. Allergikot varokoot! Jos ei ole itse pähkinää, niin tuoteselostus kertoo jäämiä mahdollisesti olevan. Minä ainakin tykkään syödä pähkinät pähkinöinä ja vielä muulloinkin kuin jouluna. Siemenillä päällystettyjä leipiä en juurikaan osta. Pinjansiemeniä voin mutustella mieluusti muutenkin.

Mitenkäs sitten vitamiinit ? Niitä on pantuna maitoon ja yleensä maitotuotteisiin, jauhoihin ja melkein kaikkeen. Vitamiineja ostetaan apteekeista ja luontaistuotekaupoistakin päälle päätteeksi. Luulisi koko Suomen kansan olevan terveyden perikuvan. Nyt lääkäri määräsi puolisollekin kahta vitamiinia. No, minä annan, kun määräys tuli kerran, emmekä ole ulkonakaan saamassa auringonvalosta mitään. Itsekin söin kerran D-vitamiinia, kun eräs tuttavani kehui olevansa sen vaikutuksesta hyvässä kunnossa. Hän joi  juoksevaa  apteekista ostettua. Minä ostin pillereitä ja söin jonkun aikaa. En huomannut minkäänlaista kohentumista ja lopetin. Sitäpaitsi minulla on semmoinen vanhanaikainen uskomus, että monipuolinen ja suhteellisen terveellinen ravinto antaa ihmiselle tarvittavat vitamiinit. Me syömme paljon vihanneksia ja hedelmiä jokaisena vuoden päivänä muun ruuan ohessa. Ja näin marja-aikaan ei ole mansikan voittanutta, ylikäynyttä Polkan.

Nyt siirryn olohuoneen sohvalle pitkäkseni, vaikka sujuu tämä istuminenkin. Mitään ei nimittäin tunnu missään. Vasta liikkuminen panee silmät kipunoimaan. No, ei tämä kuolemaksi ole.

KIRJOITAN TÄNÄÄNKIN ( = hölynpölyä)

Taas on viikossa loppupuoli. Aika kuluu nopeasti, ettei aina ehdi kissaakaan sanoa. Jos en olisi omaishoitaja, elämä olisi huomattavasti vähemmän työntäyteistä. Oijoi, kävisin huoliteltuna taidenäyttelyissä, museoissa, ystäviä tapaamassa, matkustaisin, lukisin enkä antaisi parvekekukkien kuivuen kuolla. Näin on nyt käynyt. Hortensia huokailee ja pelargoniat mielenosituksellisesti viskovat terälehtiään. Minun on vaikea rikkoni kanssa vääntäytyä partsille ja kantaa sinne kasteluvettä. Päätin siis että anti olla: kuolkoot. Ja niinhän nuo näyttävät tekevän. Jotkut väittävät kasvien tuntevan. Minä, kasvien rääkkääjä, olen mieleni paaduttanut, kun en tiedä, mitä kuppikuntaa uskoa. Jos joskus tokenen rikkovaivastani, menen ja katkon, otan rangat pois ja kiikutan kaikki roskikseen. Sitten lakaisen tai imuroin. Parveke on taas siisti. Mutta kukaton.

Puolison uusi patja surisee. Tosin erittäin vienosti, kuin kissa kehräisi.  Tarkat korvani, jotka on asennettu jo vuosia sitten kuulemaan pienemmänkin äänen, huomaavat ja herään yöllä. On totta, että korvani ovat herkistyneet puolison sairauden aikana. Minulta ei juurikaan jää mitään kuulematta kotona. Olen kuin pienen lapsen äiti, jolla myöskin aistit ovat levällään kuulemaan ja näkemään kaikki kodin tapahtumat, vaikka ei vieressä olisikaan. Jos on epätavallinen ääni, alkuperä tuntematon, on saatava tietää, mistä se johtuu, tarvitaanko apua. Nyt en vaan pääse aiempaan tapaan nopeasti liikkeelle rikkoni takia. Joskus kuitenkin on kipua uhmaten riennettävä, mutta varottava, etten lennä nenälleni.Puolison rollaattori suurena apuna. Tästä ei kunnalle kerrota. Apuväline kun ei ole minua varten.

Ei naapuri kaiketi minulle loukkaantunutkaan, kun en kyennyt viemään postilaatikkoon hänen kirjettään, vaan tuli kysymään ystävällisesti vointiani. Kerroin nivelrikosta ja jatkotoimista, jos joudun ortopedin juttusille. Itse on hienosti  toennut leikkauksestaan ja saa kuulemma uuden isonvarpaan poisleikatun tilalle. Se on semmoinen, jonka voi poistaa ja taas panna toisten jatkoksi. Varmasti helpottaa kävelyä. Minä olen kyllä itsetykänäni joskus miettinyt varpaiden tärkeyttä, mutta onhan niillä toki tehtävä. Kädetön taiteilija maalaa niillä. Niillä naputellaan tietokonetta, soitetaan pianoa, tartutaan ja ne helpottavat kyllä liikkumista. Jos olisi vain varvaslevy varpaitten tilalla, ei se olisi niin monipuolinen eikä käyttökelpoinen. Tosin ihminen olisi silläkin oppinut puuhastelemaan, jos meille ei olisi alunalkaen varpaita kehittynyt. Onneksi on ja vielä kymmenen. Vaikka minun isälläni oli kyllä yksitoistavarpainen serkku. Toisessa jalassa kuusi. Muita luonnonoikkuja ei isän suvussa tiettävästi ollut. Isän tekemän sukututkimuksen mukaan oli kyllä jalkapuussa istujia, muutama rosvo ja pappikin, pari kylähullun tapaista ja joitakin avioliiton ulkopuolella syntyneitä ja kätkytkuolleita. Hirttotuomioita ei tullut esille. Isä pääsi tutkimuksissaan vain kolme sataa vuotta taaksepäin. Homma alkoi olla liian vaivalloista, etsimistä milloin mistäkin virastosta. Kaukaiset juuret kun ihan muualla kuin Helsingissä. En siis pääse koppailemaan polvillani. Kolmas vasta menossa ja siihen jää.

NILKUTAN JA NALKUTAN

Pullat eivät yhtään hyvin uunissa minulla. Kävin eilen lääkärissä olettamani ishiaksen takia.Se kun jatkuu ja jatkuu. Uusi diagnoosi: nivelrikko lonkassa. Tämä todettiin kuvassa, johon minut heti passitettiin ja menin isän vanhan kävelykepin avittamana. Nyt olen lääkekuurilla. Jos ei tule parannusta sen aikana, niin ortopedille, joka päättää jatkosta, jota en halua edes ajatella. Nilkutan kotona entiseen, jos en pahempaankin, tapaan ja olen hiukan ihmeissäni, miten alan selviytyä. Puoliso kun on edelleenkin hoidettava. No, ehkä tässäkin tapauksessa on hyvä muistaa, että asioilla on tapana järjestyä. Olen loppujen lopuksi aika sitkeä sissi.

Herkun tilaus tuotiin keittiöön asti. Se, jonka olin verkkokaupasta hommannut. Aion vastakin käyttää tätä palvelumuotoa ja nyt on vallan pakkokin. Ostoskassien kantajaksi minusta ei ole. Eilen kuitenkin , kun piti raahautua lääkärissä ja röntgenissä käynnin jälkeen apteekkiin, menin Herkkuun ja ostin mitä ostin eli hyvin vähän. Taksilla taas kuljin paikasta toiseen ja kotoa  mennessä Mehiläiseen oli harmia.Mustaihoinen kuljettaja, joka ei osannut kunnolla suomea, eikä löytänyt Mehiläistä ilman navigaattoria, jota ei osannut käyttää. Takapenkkinapinaa heti jo pihakujalla, kun kuski ei ymmärtänyt, mitä puhuin. Osoitekin meni pieleen. Pohjoinen Hesperiankatu muuttui Pohjoiseksi Esplanadiksi ja siellä pysäytti auton. Espalla.Navigaattoria kehiin ja matka jatkui pärmänttäämiseni myötä kohti Manskua ja ohjeitteni mukaan sitä pitkin. Kommunikointivaukeuksia oli tuon tuosta ja kiukkuni senkuin kasvoi. Minkä ihmeen takia otetaan tämmöiseen ammattiin ihminen, joka ei taida maan kieltä, ajaa huonosti ja kantakaupungin katutuntemus on heikkoa?  Seuraavan suomalaisen taksinkuljettajan kanssa otinkin asian puheeksi. Kertoi näitä kuljettajia varsinkin Afrikan maista olevan useita Helsingin taksiliikenteessä. Tulevat tänne paremman elämän toivossa luullen taksinkuljettajan ammatin olevan helppoa. Palkka ei ole kehuttava, mutta se hyvin kelpaa köyhistä oloista tulevalle maahanmuuttajalle. Ovat kuljettajina vähän aikaa ja huomaavat haukanneensa liian suuren palan. Asiakkaat ovat tyytymättömiä, samoin työnantaja. Minun kohdalleni on vuosien aikana näitä ulkomaalaistaustaisia ammattitaidottomia kuljettajia osunut aivan liian usein.

Satoi eilen. Ensin täällä Skattalla ja keskustassakin hiukan. En ukkosta kuullut, en salamaa nähnyt.Tuuraajalle olin sanonut, että jos alkaa sataa kaatamalla, sulkisi keittiön isot ikkunat. Ei tarvinnut sulkea. Se pienikin sade viilensi ilmaa mukavasti. Ehkä muutama aste oli pudonnut. Trombeja ja muita rajuja sääilmiöitä oli ollut muualla tehden pahaakin vahinkoa sähkön katkomisten lisäksi. Espoossa oli satanut enemmän ja C oli kuullut pari jyrähdystä kauempana. Joskus on Helsingissäkin nähty komeita ukonilmoja. Hienoa katseltavaa. Mökillä pelkäsin. Siellä kun jyrähti, kallio tärähti. Salamat sinkoilivat pitkin taivasta ja joskus vettä tuli kuin seinää. En nauttinut pätkääkään, kuten kaupungin kerrostalon turvassa.

Puolisolle tuotiin eilen uusi patja. Sähköllä käyvä ilmaa täynnä, joka elää miehen alla. Aktiivinen terapiapatja haavapainaumia varten. Hertsileijaa tätä tekniikkaa patja-alallakin. No, pelottava tämäkin. Surisee vähän liikahdellessaan ja koko patjajärjestelmä tarvitsee silloin tällöistä huoltoa. Ensimmäisen kerran vuoden kuluttua. Siihen sisältyy myös suodattimen vaihto. Tuojat panivat patjan käyntiin. Sitten varttitunnin odotus, että ilmaa pumppautuu sen sisälle. Puoliso kökötti pyörätuolissa. Patja valmistui ja minä kipunat silmissä tuskasta sinkoillen ja varsin vaivaisena sen petasin ja autoin lopulta puolison petiinsä. Menin itse sohvalle ja päätin olla ihan hiljaa. Nyt on nyt ja katsotaan, miten menee.

HELTEESSÄ

Olen tehnyt elämäni ensimmäisen, vaan en suinkaan viimeisen, verkkokauppaostoksen. Avasin itseni Herkun Tilauspalveluun ja naputtelin haluamani. Ei se niin vaikeata ollutkaan. Olin suorastaan ylpeä itsestäni. Jälleen yksi uusi kokemus modernissa maailmassa. Päätin nimittäin ykskaks säästää voimiani jättämällä viikottaiset raahaamiset, jotka tuskin ainakaan auttavat ishiakseni parantumista. Vaikka taksia olenkin joutunut käyttämään. Nyt aletaan tuoda ostokset kotiin ja jos mielin, voin Herkussa käydä pelkästään heräteostoksilla. Jippii! Ja tätä mahdollisuutta tulen taatusti käyttämään hyväkseni. Ehkä jo huomenna, jos vaivainen ishiaksen kourissa rypevä ruumiini myöten antaa päästyäni tohtorin vastaanotolta, jonne olen menossa  helpotusta saamaan tuuraajan tultua.

Kuuma. Marisuttaa tämmöinen. Tuulettimet surisevat yötä päivää, partsin ovi ja asunnon ikkunat sepposen selällään. Roskikselta laahauduttuani tuli samaan hissiin viidennen kerroksen herrahenkilö, joka kertoi nauttivansa kesähelteestä. Puhisin vastalauseeni säästä. Miten joku voi tästä nauttia? No, ehkä herrahenkilö ajattelee sitten toisin, kun on vanha raihnainen mies, jolle helle on riskipeliä.

Olen saanut puolison juomaan. Panen veteen mehua ja se menee. Tilasin myös Herkusta KontioMehun juomia, joihin mies on mieltynyt. Nämähän ovat niitä juomapulloja, joiden avaamisessa olen joskus tapellut. Siitä asiasta panin reklamaatiota KontioMehuun ja kotiin tuli myyntipäällikkö kinkkistä asiaani tutkailemaan. Ei saanut muuten hänkään pulloja käsin auki. Lahjoitti minulle avaajan eri kokoisille korkeille ja kansille ja sen avulla sai minunkin pulloni auki. Antoi vielä muutaman pullon lähtiessään. Tämä oli hyvää asiakspalvelua, josta heti myös blogiin kirjoitin. Nykyisin pullot ovat helpommin avattavia, vain joskus tarvitsen saamaani avittajaa.

Kummityttö soitti eilen mökiltä. On siellä kaksin nuoremman tyttärensä kanssa. On järvi ja suvi aivan hollilla. Me juttelimme ja nauroimme, olemme usein samalla aaltopituudella. Ymmärretään naurun voima.  Olemme kumpainenkin horoskooppimerkiltämme kaksosia. Hän on minun lempparikummilapseni ja puolisoni on hänen sylikumminsa. No, emme me kovin hyvin ole kummin velvollisuuksia täyttäneet, jos tarkoitetaan lahjoja nimi- ja syntymäpäivinä, jouluisin jne. Kun oli pieni, olimme parempia. Nyt on aikuinen nainen ja perheellinen. Ystävyytemme on jo kahden aikuisen välistä, eikä ikäeroakaan aina huomaa. Hänessä on monta, monta tuttua piirrettä, jotka havaitsen myös itsessäni. Samoja hullutuksia olen minä nuoruudessani kokenut kuin hänkin. Meillä synkkaa ja puhelinkeskustelumme ovat aina iloa täynnä.

KAUPPATORIN LOKEISTA PUHEENOLLEN

Jaahas, Kauppatorilla iskee haukka leijan muodossa. Tämän elottoman otuksen pitäisi karkoittaa lokkirosvot toriasiakkaiden kimpusta. Uskon hyvästikin, että muutaman kerran kun tekohaukka on ilmoissa leijunut, lokit säntäävät pakoon. Tämä jo tyytyväisenä todettiin koekäytössä.

Lokki kun vaan ei ole mikään tyhmä, se nopeasti tajuaa jujun ja nauraa lokinpartaansa. Kuten on jo pitkät tovit nauranut kaupungin palkkaamille lokinhäätäjille, jotka  kepeillä ajavat lokit pieneksi hetkeksi pois. No, ja onhan siellä viritetty verkkokin  ruokapöytien suojaksi. Mutta kappas lokkia, se älysi jo heti alunalkaen verkon kiertää, napata makoisan muikun syöjän kädestä ja lentää tiehensä pilkallisesti kirkuen. Lastenvaunuissakin voisi vauvan kädessä ehkä olla jotain syötävää. Käynpäs vilkaisemassa, tuumaa lokki. Ei ole, enkä edes tykkää vauvaihmisen hajusta. Jätetään silleen. Saatiinhan tässä äiti kuitenkin kauhistumaan. Mutta tuolla, tuolla on jäätelötötterö ihmisen kädessä. Lennän ja otan sen. Vähän on iso, mutta onhan minulla vahva nokka, joka kyllä alunalkaen on tarkoitettu nappaamaan kala suoraan vedestä. Ne ajat ovat olleet ja menneet. Saan liian tuoreesta kalasta vatsanväänteitä. Ei mitään jännitystäkään. Kala kun ei ole suurella älyllä pilattu. Helpompi nakki kuin ihmiseltä vieminen. 

Nakeista puheenollen, näkyy tuolla joku mutustavan makkaraa. Hiukookin jo vähän tässä. Eilen leikkivät sen leijahaukkansa kanssa, jotta syöminen jäi vähemmälle, kun piti meidän koko parven näyttää, että kovasti pelätään. Pidimme ulkosaaristossa kokouksen ja päätimme olla Helsingin kaupungille jonkun aikaa mieliksi ja paeta heti, kun pojat lennättävät paperihaukkaa. Onhan vehje sentään maksanut kaupungille pari sataa euroa. Tästäkin muuten alettiin heti niuhottaa, että rahat pitäisi panna parempaan tarkoitukseen. Sotaveteraaneille ehdotti joku nettikommentissa. Veteraanit kun myös ovat leipäjonoissa. Tuskin ovat. Kun tämmöinen niuhottaja saisi pari kertaa torilla lautaselleen lokin räpylät ja aimo pläjäyksen vielä linnun takapäästä, johan olisi toinen ääni kellossa, eikä puhettakaan paremmasta rahareijästä.

Kun minä olin pikkuinen tyttö vielä, torilla oli vain muutama lokki ja niidenkin nokka sojotti merelle päin kala-apajan toivossa. No, joku saattoi nälissään ja huonon kalaonnen seurauksena yrittää torikauppiaan kalapöydältä siepata silakkapahaisen.Joskus onnisti kauppiaan sadattelun seuraamana. Yleensä lokit kalastivat, kuten kunnon lokin kuuluukin. Ajat muuttuivat. Ihmiset alkoivat syödä torilla ja heistä oli mahdottoman söpöä, kun lokki keikisteli anovan näköisenä edessä. Piti heittää palanen. Toinenkin. Sana lähti lokkiyhdyskunnassa kiertämään: helppoa ruokaa, tulkaa kaverit. Siitä se alkoi. Myös lokkien rohkeus ja härskiys,oveluus ja nopeus kasvoi. Enää ei ollut niin söpöä. Ihmisissä heräsi kiukku ja viha. Kaupunkia huudettiin apuun. Keinoja etsittiin. Nyt ollaan tässä leijahaukassa, verkossa,kepeissä ja kahdessa lokkihäätäjässä. Mutta lokit senkuin rosvoavat. Lihakset pysyvät kunnossa ja siivet notkeina. Ja ne ovat vielä pitkäikäisiäkin. Niin ja osa lokkilajeista on rauhoitettu. Laki suojelee. Ei saa yrittääkään  vääntää niskoja nurin.

UUTTA VIIKKOA TAAS MENNÄÄN

Ihmettelinkin eilisaamuna, miksi laivat huutavat. Netti kertoi Helsingin edustalla olleen paksun sumun. Pihalle asti tämä ilmiö ei ylettynyt. Nilkuttaminen roskikselle ei myöskään mitään kertonut. Muuten pakollisia kuvioita paitsi yritin levätä mahdollisimman paljon. Illemmalla uppouduin Itävallan Alppien maisemiin ja Trappin perheen elämään Sound of Music-elokuvassa. Netistä luin myöhemmin, että oikea  Maria von Trapp oli se ankarampi kasvattaja. Kapteeni taas hellempi ja lämpimämpi. Robert Wisen ohjauksessa roolit vaihtuivat ja kapteeni ( Christopher Plummer) kasvatti lapsiaan sotilaallisen tiukasti, kunnes Maria (Julie Andrews) astui luostarista ulos maailmaan ja alkoi opettaa lapsille kuuluvaa elämää leikkeineen ja nauruineen. Oikea Maria oli vilahtanut jossain sivummalla kuvauksissa, mutta en tietenkään tiennyt saati tunnistanut. On se vaan huikea elokuva! Uljaat maisemat, lämminhenkisyyttä, lujaa perhesidettä, rakkautta, laulua ja musiikkia, sydämellinen tarina ja kaiken kukkuraksi happy end.

Jääkaapin oven kahva otti ja prakasti joitakin aikoja sitten. Tänään tullaan panemaan uusi ja pääsen naruviritelmästäni eroon, joka kyllä on hienosti puolustanut  paikkaansa. Tuuraajapäivänä ostamistani pioneista kukkapallukat nuukahtaneet. Heitin pois. Vielä kuitenkin flamingokukkakimppu kukoistaa. Myös hortensia partsilla osoittaa väsymyksen merkkejä, värit hiukan haalistuneet. Pelargoniat vielä hyvinkin elossa. Jos joskus tästä ishiasvaivasta tokenen, ostan loppukesäksi uusia parvekekukkia. Tuppaa koko piina unohtumaan istuessa ja maatessa, kun ei tunnu mitään missään. Auta armias, kun lähden liikkeelle ja varaan vasempaan jalkaan, johan kipu tuntuu nivusista varpaisiin asti. Rollaattoria lainaan puolisolta tai käytän isävainaan kävelykeppiä. Roskikselle linkkaan ilman, laahustan seinistä kiinni pitäen roskapussien kanssa taiteillen. Hommat on tehtävä.

Olen taas Mark Twainin mukana Missisippi-virralla. Osin varsin hauskaa tekstiä. Hän kertoo, mitenkä ensin joki "löydettiin" eli valkoinen mies samosi maita ja mantuja ja kas, jokireikähän se siinä. Mies ei pitänyt löytöään minään  ja jatkoi samoamistaan pitkin puskia eteläisessä USAssa etsien mielenkiintoisempai kohteita kuin yksi joki.Niitähän on ennenkin nähty. Kului 150 vuotta, ennen kuin seuraava joen huomasi ja siitä alkoi isompi tutkiskelu, mittaaminen, joen varhaiselämän tarkasteleminen. Nykyisin ei jätettäisi mitään vastalöydettyä uinumaan yli sadaksi vuodeksi, kuten Twainkin sanoo jo 1800-luvulla, vaan hetimiten marssitettaisiin tutkijat paikan päälle asiaa selvittämään. Tänä päivänä vielä tv-kamerat surisemaan muulle maailmalle näytettäväksi. Turha sanoa: ei mitään uutta auringon alla. Täällä on vielä vaikka mitä. Tarua ja totta tarkemmin tarkkailtavaksi.

Hellettä ja ukkosta luvattu. Hellevaroitus annettu. Enkä saa millään puolisoa juomaan, "kun ei janota". Pari hellekesää sitten ambulanssi vei kuivuneen miehen tiputukseen sairaalaan, mutta ei mitään ottanut opikseen. Yritän nestetarvetta tyydyttää marjoilla ja hedelmillä, salaateilla ja ruuastakin saa nestettä. Se on yhtä taiteilemista tämmöisen uppiniskaisen potilaan kanssa. No, onhan tässä jo yli kymmenen vuoden kokemustakin.

JUHANNUKSEN JÄLKEISIÄ

Teemalla Ansa Ikonen ja Tauno Palo parissakin leffassa eilen. Se vanhempi ja ensimmäinen ei kiinnostanut edes elokuvahistoriallisesti, eikä se toinenkaan saanut minua hehkumaan. Vaimoke nähty moneen kertaan ja luettukin aikoinaan kirjana, aikaan, kun Hilja Valtosen vallattomia romaaneja pitikin lukea. Aina pääosassa reipas nuori nauravainen nainen valloittamassa miesten sydämiä. Nojatuoli, jossa istuin lukemassa, muuttui kirjan miljööksi ja helppo oli samaistua päähenkilön vauhdikkaaseen olemukseen. Suotta ei Hilja Valtosta sanottu painosten kuningattareksi. Suomen naiset ja tytöt lukivat.

Nilkutin eilen roskikselle. Vaivalloista ja tuskallista. Olemus raihnainen, hiukset sekaisin, kasvoilla kärsimys. Ja eikös rapussa tullut vastaan uusi seinänaapuri, joksi olinkin kerran aikaisemmin parvekkeelta käsin näkemääni miestä veikannut. Hiukset kiharat ja harmahtavat, pukeutuneena pillifarkkuihin ja vaaleanpunaiseen takkiin. Sanoi päivää ja minä vastasin. Esittäydyin ja kerroin olevani lähinaapuri, ishiaksen kourissa ja sairas puoliso kontolla. Hän ei sanonut nimeään ja seisoi selin hississä. Toivotti kuitenkin hyvää juhannusta. No, ei ainakaan mikään mustaan nahkaan pukeutunut rastatukkainen yömusiikkia rakastava nuori mies, joka naapurissa häntä ennen asusti. Vaikka minä nyt olin ransistuneisuuden perikuva, meikkaamaton  ja hiukan hompsuisen näköinen muutenkin, olisi hän voinut olla herrasmies ja laillani esittäytyä, kun hississä painoimme samaa nappulaakin ja mainitsin olevani hänen seinänaapurinsa. Tulepas, ukko, vastaan, kun olen kaupunkitamineissa, ilman ishiastuskaa, ripset mustina ojennuksessa, Diorin meikki kasvoilla ja Chanel vitoselle tuoksuen !

Alakerran naapuri oli sairaalasta lomalla, soitti ovikelloa ja heilutti kirjekuorta "veisitkö tämän nyt heti postilaatikkoon?"  Muistin sanoneeni hänelle, että kun palautuu leikkauksesta kotiin, voin käydä hänen puolestaan ruokaostoksilla samalla kuin hankin omatkin ruuat. Mutta selvisikin, että hänen seinänaapurinsa oli jo lupautunut auttamaan. Nojasin rollaattoriin, kerroin pääseväni, jos paranen, kun on tämä ishias taas, torstaina postilaatikolle. Torstaina? ihmetteli naapuri epäuskoisen näköisenä, "mutta kun pitää nyt heti postittaa..."  Ehdotin toista naapuria (eikö auttaa luvannut seinänaapuri ollut kotona?), joka sattuikin koiran kanssa tulemaan ja sillä tavalla hän sai postinsa toimitettua ja minulle loukkaannuttua. Soitin hetken päästä, kerroin ishiashistorian ja elämäni rajoittuneisuuden, vaikka luulinkin hänen jo tietävän. No, ei taida enää minulta apua pyytää.

Muuten juhannus meni säyseissä merkeissä tuskien keskellä laahustaen ja askareetkin sekä hoitotoimenpiteet jotenkuten sain tehtyä. Yritin sohvalla lämmintä sekä kylmää nivusiin, eikä auttanut pätkääkään.Hieroin vasenta jalkaa ja käärin sen torkkupeittoon. Sitten tuli kuuma. Kysyin puoliääneen itsekseni, miksi minua tällä ishiaksella nyt koetellaan, kun sanotaan aina kaikella olevan tarkoituksen.  Mikä on tämän tarkoitus?