Vapusta hössötetään joka paikassa. Suomalaisten suurinta herkkua ovat kuulemma peruna- ja punajuurisalaatti. Ne Forssan. Tähän kuuluu vielä nakit. Siinähän se vappumenu, kun vielä lasiin kaadetaan kuplivaa. Minä syön vappunakin salaattia. Rouskuttelen jälkiruuaksi lehtisellerin varren ja saatan minä sitä kuplivaistakin... Ei paha lain.
H on kotiutunut kuukausien Turkin reissusta. Soitti. Alanyassa ollut rauhallista, vaikka sotatouhuja muualla maassa. H oli vielä vähän pöllähtänyt kotitunnelmista täällä, eikä tiennyt, miten päin olisi. No, kyllä se siitä suttaantuu.
Myös C soitti. Keskustelimme (hän keskusteli) intensiivisesti lääkärin vastaanotosta, jossa oli käynyt. Mutta ei muistanut tohtorille kertoa, että kantapääkin on kipeä. Tuli tenkkapoo, kun en millään muistanut uuden kipulääkkeeni nimeä, enkä liioin unilääkkeen, jotka reseptit tohtorilta sain. Ovat keittiössä, enkä viitsinyt lähteä tutkimaan. Hänelläkin on nyt unilääkettä, mutta saa niistä hallusinaatioita. Minä en saa yleensä muuta kuin unta. C kertoo kaiken pilkun tarkasti, vähempikin riittäisi. Osa tuloksista tulee myöhemmin ja sitten taas keskustellaan. Kyllä nämä lääkäri- ja lääkejutut ovat kai niitä tärkeimpiä asioita varttuneiden naisten keskuudessa.
Suomessa ei hoideta tarpeeksi tehokkaasti ihmisten liikalihavuutta. Terveyskeskuslääkärit suhtautuvat nihkeästi tähän asiaan. Tämän luin Helsingin Sanomista. Minulla on koko ikäni ollut paino-ongelmia (jojo-laihdutus tuttua), mutta en liioin ole lääkäreiden kanssa asiasta keskustellut, eikä yksikään ole painooni huomiota kiinnittänyt. Nyt on. Hän ei tosin ole kunnallisen puolen lääkäri. Oli pulleudestani kiinnostunut, etten sanoisi huolestunut.
Keskusteltuamme avoimesti lihavuuden aiheuttamista haitoista, muutin oitis ruokavaliotani, enkä katunut ole. Tuloksia jo nähtävissä. Osa käyttämistäni ruoka-aineista jäänyt pois ja olen vahvasti salaattilinjalla. Lihaa, meren antimia, hedelmiä, ruisleipää, kasvisrasvoja kuuluu nyt aterioihini. Salaatista saa ruokaisan, kun käyttää mielikuvitusta ja on kokeilun halua. Ranskanleivälle, ranskalaisille perunoille, ihanille pastaruuille olen sanonut toistaiseksi hyvästit. Jopa valkoinen riisi on nyt kiellettyjen listalla. Näillä mennään ja olen täysin tyytyväinen. Ennen kaikkea kiitollinen lääkärilleni, joka sai myös verenpaineeni normaalilukemiin.
Tänään pyykin pesua ja roskiskeikka. Huomenna päättyy huhtikuu. Ylihuomenna Suomen lippu salkoon ja Valpurin viettoon. Kuka mitenkin missäkin.
29. huhtikuuta 2016
28. huhtikuuta 2016
VAPPU KOPUTTELEE JO OVELLA
Eilen lääkärissä. Sain kehuja salaattilinjastani. Verenpainetta mitattava enää kerran viikossa, eikä tohtorin luo tarvitse mennä, jos ei asiaa ilmene. No, kunhan pääsen laboratorioon, johon on jo lähete, niin puhumme ainakin luullakseni puhelimessa. Kaikki siis nätisti kondiksessa.
Lääkärikäynnin jälkeen menin ostamaan lisää salaatteja kuin myös siihen tykötarpeita, paahtopaistia, ilmakuivattua kinkkua, jokiravun pyrstöjä, melonia, persiljaa, lehtiselleriä, rucolaa, kalkkunaa, herajuustoa, mozzarellaa, avokadoja, hallaimia, päärynöitä, kevätsipulia... Osasta näistä rustasin sitten makoisan salaatin ja oi, kuinka oli hyvää. En kaivannut leipää ja iso lasillinen vettä palan painikkeeksi.
Panin kaupassa merkille, että enää ei ole kai olemassa yksinkertaisia täyspyöreitä yksivärisiä ilmapalloja. On dinosauruksia, Muumeja, krokotiileja, avaruusolioita ja muodot palloilla monenmoisia, kolmioita, neliöitä, epämääräisiä... Niitä keikkui niin lasten kuin aikuisten käsissä viikonlopun Valpurin kunniaksi.
Vaikka tohtori hymyillen toivotti Hyvää Vappua, vietän sen kotona, kuten monena aikaisempanakin vuotena. Puolison sairauden alkuvuosina työnsin hänet Kauppatorille ja vappuaamuna Ullanlinnan mäelle, olimme lounaalla ystävien kanssa. Aikanaan nämä perinteet jäivät pois ja vappu oli hiljaista ja rauhallista, tuskin huomattavaa. Ja nyt vietän sitä yksin. Ilman seremonioita, syön salaattia ja ehkä avaan sen kanssa joko Joseph Perrier- tai Nicolas Feuillatte-kuplivaisen, jotka sain L:ltä ja A:lta. Kiitoksia. Katselen televisiota ja päätän Italiaan menevän kirjeen. Ensi viikolla on toukokuu. Minun syntymäkuuni.
Oi toukokuu, oi toivon kuu,
te päivät kesän koissa,
kun kaikki suveen valmistuu,
mut suvi viel´ on poissa,
kun päättyy talven pitkä yö,
ja välkkyy valon taika,
kun kitaraansa kiuru lyö,
mut viel´ ei pääskyn aika...
(V.A. Koskenniemi ens. säe runosta "Toukokuun laulu")
Lääkärikäynnin jälkeen menin ostamaan lisää salaatteja kuin myös siihen tykötarpeita, paahtopaistia, ilmakuivattua kinkkua, jokiravun pyrstöjä, melonia, persiljaa, lehtiselleriä, rucolaa, kalkkunaa, herajuustoa, mozzarellaa, avokadoja, hallaimia, päärynöitä, kevätsipulia... Osasta näistä rustasin sitten makoisan salaatin ja oi, kuinka oli hyvää. En kaivannut leipää ja iso lasillinen vettä palan painikkeeksi.
Panin kaupassa merkille, että enää ei ole kai olemassa yksinkertaisia täyspyöreitä yksivärisiä ilmapalloja. On dinosauruksia, Muumeja, krokotiileja, avaruusolioita ja muodot palloilla monenmoisia, kolmioita, neliöitä, epämääräisiä... Niitä keikkui niin lasten kuin aikuisten käsissä viikonlopun Valpurin kunniaksi.
Vaikka tohtori hymyillen toivotti Hyvää Vappua, vietän sen kotona, kuten monena aikaisempanakin vuotena. Puolison sairauden alkuvuosina työnsin hänet Kauppatorille ja vappuaamuna Ullanlinnan mäelle, olimme lounaalla ystävien kanssa. Aikanaan nämä perinteet jäivät pois ja vappu oli hiljaista ja rauhallista, tuskin huomattavaa. Ja nyt vietän sitä yksin. Ilman seremonioita, syön salaattia ja ehkä avaan sen kanssa joko Joseph Perrier- tai Nicolas Feuillatte-kuplivaisen, jotka sain L:ltä ja A:lta. Kiitoksia. Katselen televisiota ja päätän Italiaan menevän kirjeen. Ensi viikolla on toukokuu. Minun syntymäkuuni.
Oi toukokuu, oi toivon kuu,
te päivät kesän koissa,
kun kaikki suveen valmistuu,
mut suvi viel´ on poissa,
kun päättyy talven pitkä yö,
ja välkkyy valon taika,
kun kitaraansa kiuru lyö,
mut viel´ ei pääskyn aika...
(V.A. Koskenniemi ens. säe runosta "Toukokuun laulu")
26. huhtikuuta 2016
KAVERIA EI JÄTETÄ
Helsingin Sanomissa pohdittiin saako/voiko omaishoitaja luopua omaishoitajuudesta ja jättää hoidettavan? Vastaus oli, että saa ja voi, koska omaishoitajuus on vapaaehtoisuuden pohjalla toimitettavaa työtä.
Tuli mieleen oma kaksitoista vuotta kestänyt puolison omaishoitajana oloni. En olisi pystynyt luopumaan, en häntä jättämään. Aika ajoin oli vaikeaa, raskasta ja mahdottomalta tuntuvaa, teki mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä. Mieheni sairaus muutti hänet. Hän oli aggressiivinen ja ilkeä. Käytti rumaa kieltä, oli väkivaltainen. Hän puri, löi ja sylki päin kasvoja, haukkui huoraksi ja kelvottomaksi vaimoksi. Alussa pelästyin, masennuin ja kauhistuin. Keskustelin asiasta lääkäreiden kanssa ja aloin lopulta ymmärtää. Kaikki johtui hänen sairaudestaan, nielin loukkaukset ja otin vastaan saamani kohtelut.
Toisinaan oli pakko käyttää voimaa saadakseni hänet talttumaan, mutta koskaan en häntä sitonut, kuten joskus hänet pantiin sairaalassa intervallihoidossa lepositeisiin. Muutaman kerran vuosien aikana soitin ambulanssin, kun en saanut tilannetta hallintaan. Pyysin puhelimessa ensihoitajan, joka antaa rauhoittavan ruiskeen. Viimeisenä vuotena tämäkin asia helpottui, kun olimme kotisairaalan piirissä ja sain sieltä apua.
Hän oli kuitenkin hyvinä aikoina herttainen hoidettava, helppo ja rakastettava. Joskus hän kysyi, onko häntä raskasta hoitaa? Joskus hän sanoi rakastavansa minua ja kysyi, tunnenko samoin häntä kohtaan? Silloin hän oli taas se mies, jonka kanssa olin mennyt naimisiin.
Milloinkaan en vakavasti ajatellut luopuvani hänen hoitamisestaan. Ajattelin aina hänen parastaan ja paras paikka oli oma koti oman vaimon luona. Minulla oli vahvasti mielessä vanha sanonta " tee toiselle niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän". Hänen sairautensa ei vaatinut sairaalahoitoa ja meillähän oli lopuksi kotisairaala.
Totta kai olin sidottu häneen ja kotiin. Piti luopua omasta elämästä, harrastuksista ja ystävien tapaamisista. Kaupungin järjestämä parituntinen vapaa viikossa meni asioimisissa kaupungilla. Meillä oli oikeus lyhytaikaiseen intervallihoitoon laitoksessa, mutta olin huono sitä käyttämään. Mieheni ei viihtynyt näissä paikoissa ja hänellä oli luulo, ettei pääse enää kotiin koskaan. En myöskään aina luottanut laitosten hoitotapoihin, en nauttinut vapaudestani.
Alkuvuosina mieheni pystyessä istumaan pyörätuolissa, oli meillä mahdollisuus liikkua yhdessä ja sen me teimme. Taidenäyttelyitä, pitkiä ulkoiluretkiä Kaivopuistossa tai Katajanokan rannoilla, kahviloissa istuskelua ja pari laivamatkaa hotelleineen Tukholmaan ja Tallinnaan. Hän alkoi tulla väsyneemmäksi ja huonommaksi, kunnes jäi kokonaan vuoteeseen. Kaupunki pesi hänet kerran viikossa, nosturilla suihkutuoliin. Muu hoito kotona oli minun kontollani. Tutustuin enemmän ihmisen täydelliseen avuttomuuteen, ulostuksiin, syöttämisiin, vaipan vaihtoihin, alituiseen pyykin pesuun ja lisääntyvään aggressiivisuuteen.
Tuli aika, kun loppu alkoi lähestyä. Hän kuoli levollisesti yöllä vieressäni nukkuessaan. Lakkasi vain hengittämästä. Omaishoitajuuteni oli päättynyt.
Tuli mieleen oma kaksitoista vuotta kestänyt puolison omaishoitajana oloni. En olisi pystynyt luopumaan, en häntä jättämään. Aika ajoin oli vaikeaa, raskasta ja mahdottomalta tuntuvaa, teki mieli lyödä hanskat tiskiin ja lähteä. Mieheni sairaus muutti hänet. Hän oli aggressiivinen ja ilkeä. Käytti rumaa kieltä, oli väkivaltainen. Hän puri, löi ja sylki päin kasvoja, haukkui huoraksi ja kelvottomaksi vaimoksi. Alussa pelästyin, masennuin ja kauhistuin. Keskustelin asiasta lääkäreiden kanssa ja aloin lopulta ymmärtää. Kaikki johtui hänen sairaudestaan, nielin loukkaukset ja otin vastaan saamani kohtelut.
Toisinaan oli pakko käyttää voimaa saadakseni hänet talttumaan, mutta koskaan en häntä sitonut, kuten joskus hänet pantiin sairaalassa intervallihoidossa lepositeisiin. Muutaman kerran vuosien aikana soitin ambulanssin, kun en saanut tilannetta hallintaan. Pyysin puhelimessa ensihoitajan, joka antaa rauhoittavan ruiskeen. Viimeisenä vuotena tämäkin asia helpottui, kun olimme kotisairaalan piirissä ja sain sieltä apua.
Hän oli kuitenkin hyvinä aikoina herttainen hoidettava, helppo ja rakastettava. Joskus hän kysyi, onko häntä raskasta hoitaa? Joskus hän sanoi rakastavansa minua ja kysyi, tunnenko samoin häntä kohtaan? Silloin hän oli taas se mies, jonka kanssa olin mennyt naimisiin.
Milloinkaan en vakavasti ajatellut luopuvani hänen hoitamisestaan. Ajattelin aina hänen parastaan ja paras paikka oli oma koti oman vaimon luona. Minulla oli vahvasti mielessä vanha sanonta " tee toiselle niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän". Hänen sairautensa ei vaatinut sairaalahoitoa ja meillähän oli lopuksi kotisairaala.
Totta kai olin sidottu häneen ja kotiin. Piti luopua omasta elämästä, harrastuksista ja ystävien tapaamisista. Kaupungin järjestämä parituntinen vapaa viikossa meni asioimisissa kaupungilla. Meillä oli oikeus lyhytaikaiseen intervallihoitoon laitoksessa, mutta olin huono sitä käyttämään. Mieheni ei viihtynyt näissä paikoissa ja hänellä oli luulo, ettei pääse enää kotiin koskaan. En myöskään aina luottanut laitosten hoitotapoihin, en nauttinut vapaudestani.
Alkuvuosina mieheni pystyessä istumaan pyörätuolissa, oli meillä mahdollisuus liikkua yhdessä ja sen me teimme. Taidenäyttelyitä, pitkiä ulkoiluretkiä Kaivopuistossa tai Katajanokan rannoilla, kahviloissa istuskelua ja pari laivamatkaa hotelleineen Tukholmaan ja Tallinnaan. Hän alkoi tulla väsyneemmäksi ja huonommaksi, kunnes jäi kokonaan vuoteeseen. Kaupunki pesi hänet kerran viikossa, nosturilla suihkutuoliin. Muu hoito kotona oli minun kontollani. Tutustuin enemmän ihmisen täydelliseen avuttomuuteen, ulostuksiin, syöttämisiin, vaipan vaihtoihin, alituiseen pyykin pesuun ja lisääntyvään aggressiivisuuteen.
Tuli aika, kun loppu alkoi lähestyä. Hän kuoli levollisesti yöllä vieressäni nukkuessaan. Lakkasi vain hengittämästä. Omaishoitajuuteni oli päättynyt.
24. huhtikuuta 2016
KIASMAN JÄLKIMAININKEJA
Nyt kun olen sulatellut taidepläjäystäni Kiasmassa, saatan ajatella positiivisesti taiteen haarasta, jota nykytaiteeksi kutsutaan. Esimerkiksi brasilialaisen Ernesto Neton narusta punotut pitkät pussit täytettyinä erilaisilla pavuilla ei ollut hullumpi luomus tämmöisen vanhan taiteen ihailijan silmissä. Omaperäisyydestä voimme olla monta mieltä, sillä minun keittiössäni on roikkunut narupussi. Siinä oli sipuleita.
Syksyllä mökin keittiössä oli naruja ja niissä kuivumassa sieniä. Muistutti nyt Kiasmassa nähtyä korealaisen Choi Jeong Hwan muoviviidakkoa. Minun tekeleeni oli vähemmän värikäs. Kirjoitin blogissani aikaisemmin hiukan epäillen eräästä teoksesta ja sen taiteellisuudesta, jossa suomalainen taiteilija Jani Ruscica oli pannut pelkän puisen rasian näytille. Selvisi myöhemmin, että laatikko oli soittorasia, jonka esikuvana on ollut neuvostoanimaation joku boksi. Kuulemma Ruscica on teoksellaan tarkoittanut esittää "poliittisen järjestelmän toimintaa". Minun yksinkertainen silmäni näki siinä vain lakkapintaisen kannellisen kauniin puulaatikon. Ei edes soittorasiaa, koska kansi oli kiinni.
No, en myöskään erään huoneen jättimäistä boakäärmeen päätä tunnistanut. Minusta telttaa muistuttava rakennelma oli keskeneräiseksi jäänyt jurtta, johon en mitenkään saanut mahdutetuksi suu-/oviaukon edessä olevaa kaksihaaraista käärmeen kieltä. Tunnustan jälleen kerran tässä ja nyt olevani kovin ymmärtämätön, jos ei minulle taiteessakaan väännetä rautalangasta.
Lauantai meni menojaan laiskanpulleissa merkeissä. Puin sentään päälleni ja kävin roskiksella. Katselin ikkunasta sadetta ja sateensuojia ihmisillä. Paistoin broilerin sisäfileitä ja onnistuin saamaan ne mehukkaiksi. Silppusin salaattiainekset fileiden sekaan. Fileet olin maustanut tuhdisti inkiväärinjuurella ja kevätsipulilla. Vettä palan painikkeeksi. Illalla Arenalta leffa, jossa Ernest Hemingwayn ja sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin suhdetta puitiin Espanjan sisällissodan aikana. Sieltä Gellhorn siirtyi Suomeen ottamaan selvää meidän sodastamme. Tässä vaiheessa päätin jatkaa katselua myöhemmin ja menin nukkumaan. Vielä en ole jatkanut.
Syksyllä mökin keittiössä oli naruja ja niissä kuivumassa sieniä. Muistutti nyt Kiasmassa nähtyä korealaisen Choi Jeong Hwan muoviviidakkoa. Minun tekeleeni oli vähemmän värikäs. Kirjoitin blogissani aikaisemmin hiukan epäillen eräästä teoksesta ja sen taiteellisuudesta, jossa suomalainen taiteilija Jani Ruscica oli pannut pelkän puisen rasian näytille. Selvisi myöhemmin, että laatikko oli soittorasia, jonka esikuvana on ollut neuvostoanimaation joku boksi. Kuulemma Ruscica on teoksellaan tarkoittanut esittää "poliittisen järjestelmän toimintaa". Minun yksinkertainen silmäni näki siinä vain lakkapintaisen kannellisen kauniin puulaatikon. Ei edes soittorasiaa, koska kansi oli kiinni.
No, en myöskään erään huoneen jättimäistä boakäärmeen päätä tunnistanut. Minusta telttaa muistuttava rakennelma oli keskeneräiseksi jäänyt jurtta, johon en mitenkään saanut mahdutetuksi suu-/oviaukon edessä olevaa kaksihaaraista käärmeen kieltä. Tunnustan jälleen kerran tässä ja nyt olevani kovin ymmärtämätön, jos ei minulle taiteessakaan väännetä rautalangasta.
Lauantai meni menojaan laiskanpulleissa merkeissä. Puin sentään päälleni ja kävin roskiksella. Katselin ikkunasta sadetta ja sateensuojia ihmisillä. Paistoin broilerin sisäfileitä ja onnistuin saamaan ne mehukkaiksi. Silppusin salaattiainekset fileiden sekaan. Fileet olin maustanut tuhdisti inkiväärinjuurella ja kevätsipulilla. Vettä palan painikkeeksi. Illalla Arenalta leffa, jossa Ernest Hemingwayn ja sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin suhdetta puitiin Espanjan sisällissodan aikana. Sieltä Gellhorn siirtyi Suomeen ottamaan selvää meidän sodastamme. Tässä vaiheessa päätin jatkaa katselua myöhemmin ja menin nukkumaan. Vielä en ole jatkanut.
22. huhtikuuta 2016
PLUSSA-KORTTI?
Heräsin tänään varhain, hyvin varhain ja heti tahdoin kahvia. Ei kun tiputtelemaan. Paahtoleivän viipale paahtimeen, sen haluan aika "kypsänä", sitruunamarmeladia päälle ja niin oli aamupala valmis nautittavaksi. Tänään pitäisi laahautua kauppaan, vaikka olin päättänyt toisin. Välttämätöntä tarvetta ei ole, kunhan menen. Pyykkikonepestävääkin on, kuin myös yhtenä pakollisena kuviona roskien vienti. Niitä tuntuu yhdenkin henkilön taloudessa aina kertyvän. Se on tämä hillitön muovikääreiden ylituotanto. Juurikaan mitään ei kaupasta saa ilman muovia. Jos ei muuten, niin myyjä sulloo muovipussiin, asiakas ostaa kassalta lisää muovikasseja ja niin on taas muovikärrättävää kotiin. Minun lapsuudessani käytettiin paperia kääreenä, pussitkin paperista.
Sain L:ltä Plussa-korttianomuksen. Se pitäisi nyt täyttää ja kaiketi jättää K-kaupan harkintaan kelvollisuudestani päästä korttikastiin mukaan. Jos kelpuuttavat, kauppauskollisuuden määrästä riippuen alan saada Plussa-pisteitä ja niistä saa kuulemma ihan rahaa. Ainakin kassaneidit lopettaisivat kyselyn "onko Plussa-korttia?" Eikä se alkukorttimaksukaan iso ole. Luulin suuremmaksi ja sitten kestää ikuisuuden, ennen kuin sen saa tarjouksina takaisin. Pienipränttinen Plussa-järjestelmän sääntöosuus hakemuksen takapuolella on mittava ja kattava. Pitää syventyä. Mietin hyvin vakavasti asiaa. Olen tähän asti ollut uskollinen vain yhdelle kaupalle ja nyt, jos liityn K-ketjuun, tunnen olevani jollain lailla luopio.
Ennen muinoinkin oltiin jäseniä. Mamma ja pappa kuuluivat ehdottomasti Elantoon, mutta minun vanhempani Hokkiin. Pappa ei kelpuuttanut muuta kuin Elannon polakan, vaikka Hokinkin leivät olivat hyviä. Onneksi isovanhempieni talon päädyssä oli Elanto. Meillä Messeniuksenkadulla olivat molemmat. Korttelin toisessa päässä Elanto ja toisessa HOK. Minut lähetettiin aina Hokkiin.
Sain L:ltä Plussa-korttianomuksen. Se pitäisi nyt täyttää ja kaiketi jättää K-kaupan harkintaan kelvollisuudestani päästä korttikastiin mukaan. Jos kelpuuttavat, kauppauskollisuuden määrästä riippuen alan saada Plussa-pisteitä ja niistä saa kuulemma ihan rahaa. Ainakin kassaneidit lopettaisivat kyselyn "onko Plussa-korttia?" Eikä se alkukorttimaksukaan iso ole. Luulin suuremmaksi ja sitten kestää ikuisuuden, ennen kuin sen saa tarjouksina takaisin. Pienipränttinen Plussa-järjestelmän sääntöosuus hakemuksen takapuolella on mittava ja kattava. Pitää syventyä. Mietin hyvin vakavasti asiaa. Olen tähän asti ollut uskollinen vain yhdelle kaupalle ja nyt, jos liityn K-ketjuun, tunnen olevani jollain lailla luopio.
Ennen muinoinkin oltiin jäseniä. Mamma ja pappa kuuluivat ehdottomasti Elantoon, mutta minun vanhempani Hokkiin. Pappa ei kelpuuttanut muuta kuin Elannon polakan, vaikka Hokinkin leivät olivat hyviä. Onneksi isovanhempieni talon päädyssä oli Elanto. Meillä Messeniuksenkadulla olivat molemmat. Korttelin toisessa päässä Elanto ja toisessa HOK. Minut lähetettiin aina Hokkiin.
21. huhtikuuta 2016
KIASMAN KÄYNTI
No, no tietenkään en ollut yhtään sen ihastuneempi yleensä nykytaiteeseen kuin ennenkään. Terveisiä Kiasmasta. Esimakua saimme M ja minä myös uudesta näyttelystä, jonka avajaiset olivat aivan ovella. Kirjaimellisesti. Museo ja kahvila, jossa nautimme espressot, sulkeutui meidän siellä ollessamme ja kerrottiin avajaisia valmisteltavan.
Kahden kerroksen nykytaidetta näimme ja siinä oli minulle ihan tarpeeksi. Tosin olisin mielelläni tutustunut siihen uuteen tulevaan näyttelyynkin. Korealainen muoviin rakastunut taiteilija Choi Jeong Hwa on tehnyt muun muassa teoksen, joka ohjelmalehtisen mukaan on muoviviidakkoa, koottu kotitalousesineistä. Semmoisista, joita tuskin huomaamme jokapäiväisessä elämässämme ja sitten heitämme tylysti roskiin. Muovikoreja, muovipurkkeja, muovikulhoja koottu taiteeksi. Minusta se ei ole puhdasta taidetta, koska esineet ovat jonkun toisen teollisesti valmistamia, mutta se voi olla jonkunlaista asetelmataidetta ja ennen kaikkea kekseliäisyyttä, jopa omaperäistä kiinnostavaa kierrätystä.
Choi Jeong Hwa on esittelylehtisen mukaan Etelä-Korean tunnetuimpia nykytaiteilijoita ja varmasti onkin. Näillä muoviasetelmilla on oma sanomansa. Katselijan tulee kiinnittää huomio siihen valtavaan muovimäärään, joka ajelehtii maissa ja merissä, meitä ympäröivään turhakkeiden lukuisuuteen, tavarapaljouteen, jonka pitäisi meitä kavahduttaa. Tässä minusta taiteilija on oikeassa ja siksi aion mennä Kiasmaan uudestaan. Onhan minun nähtävä muovipurkkikekoja taiteellisessa järjestyksessä ja itse todeta tämän taiteen haaran merkityksellisyys.
Aikoinaan Ars-näyttelyissä oli samanlaisia teoksia, muovileluja astelemissa ja me katsojat saimme ihastella niiden uusiokäyttöä taiteen hyväksi. Muistan jossakin Arsissa olleen vanhan Singerin ja sekin oli taidetta, heteka edusti myös jotain ja pönäkästi seisova tuoli. Kiasmassa oli korokkeen päällä puisia rasioita. Olivatko taiteilijan tekemä vai ullakolta löydettyjä? Nyt ne olivat taidetta. En väheksy, mutta minun taidemakuni on kallellaan sinne päin, että taiteilija on itse tehnyt teoksensa. Kaikki kunnia Choi Jeong Hwalle ja hänen taiteelleen. Aion aivan varmasti mennä muoviviidakon tarkempaan tarkasteluun. Näyttely on auki 18.9.2016 asti.
Juhani Harri taisi suomalaisista taiteilijoista olla se, joka teki muun muassa puupölkyistä taidetta. Rannalta otettu veden kolhima pölkky muuttui ajopuusta taiteeksi. Hän keräsi myös poisheitettyä tavaraa ja jalosti kaatopaikkojen ja kirpputorien roinaa. Muovi ei ehkä niinkään ollut hänen materiaalinsa.
Kahden kerroksen nykytaidetta näimme ja siinä oli minulle ihan tarpeeksi. Tosin olisin mielelläni tutustunut siihen uuteen tulevaan näyttelyynkin. Korealainen muoviin rakastunut taiteilija Choi Jeong Hwa on tehnyt muun muassa teoksen, joka ohjelmalehtisen mukaan on muoviviidakkoa, koottu kotitalousesineistä. Semmoisista, joita tuskin huomaamme jokapäiväisessä elämässämme ja sitten heitämme tylysti roskiin. Muovikoreja, muovipurkkeja, muovikulhoja koottu taiteeksi. Minusta se ei ole puhdasta taidetta, koska esineet ovat jonkun toisen teollisesti valmistamia, mutta se voi olla jonkunlaista asetelmataidetta ja ennen kaikkea kekseliäisyyttä, jopa omaperäistä kiinnostavaa kierrätystä.
Choi Jeong Hwa on esittelylehtisen mukaan Etelä-Korean tunnetuimpia nykytaiteilijoita ja varmasti onkin. Näillä muoviasetelmilla on oma sanomansa. Katselijan tulee kiinnittää huomio siihen valtavaan muovimäärään, joka ajelehtii maissa ja merissä, meitä ympäröivään turhakkeiden lukuisuuteen, tavarapaljouteen, jonka pitäisi meitä kavahduttaa. Tässä minusta taiteilija on oikeassa ja siksi aion mennä Kiasmaan uudestaan. Onhan minun nähtävä muovipurkkikekoja taiteellisessa järjestyksessä ja itse todeta tämän taiteen haaran merkityksellisyys.
Aikoinaan Ars-näyttelyissä oli samanlaisia teoksia, muovileluja astelemissa ja me katsojat saimme ihastella niiden uusiokäyttöä taiteen hyväksi. Muistan jossakin Arsissa olleen vanhan Singerin ja sekin oli taidetta, heteka edusti myös jotain ja pönäkästi seisova tuoli. Kiasmassa oli korokkeen päällä puisia rasioita. Olivatko taiteilijan tekemä vai ullakolta löydettyjä? Nyt ne olivat taidetta. En väheksy, mutta minun taidemakuni on kallellaan sinne päin, että taiteilija on itse tehnyt teoksensa. Kaikki kunnia Choi Jeong Hwalle ja hänen taiteelleen. Aion aivan varmasti mennä muoviviidakon tarkempaan tarkasteluun. Näyttely on auki 18.9.2016 asti.
Juhani Harri taisi suomalaisista taiteilijoista olla se, joka teki muun muassa puupölkyistä taidetta. Rannalta otettu veden kolhima pölkky muuttui ajopuusta taiteeksi. Hän keräsi myös poisheitettyä tavaraa ja jalosti kaatopaikkojen ja kirpputorien roinaa. Muovi ei ehkä niinkään ollut hänen materiaalinsa.
20. huhtikuuta 2016
KAUPPAREISSU
Eilen kompuroin Itikseen, siis kauppakeskukseen. Lepäsin aina kun voin. Olin aivan puhki. Lopulta pääsin Stockmannille ja Herkkuunkin. Kantamuksia oli niin ja väsyin totaalisesti. Taksilla kotiin. Oli oikein lörpöttelevä kuljettaja, otin keskusteluun osaa kohteliaisuuden rajoissa, mutta toivoin hänen sulkevan suunsa. Ei sulkenut. Kotiovelle asti pajatti. Jätin ostokset purkamatta ja läjähdin pitkäkseni. Onko varattava aika ortopedille? Mitä lonkalle oikeasti kuuluu? Pelkään pahaa. Tai pyydän ensi viikolla tohtorilta tujumpia kipulääkkeitä, että pärjäilen ihmisten ilmoilla.
Sitten tokenin ja sulloin jääkaappiin vihannekset sun muut. Söin salaattia, jossa oli katkarapuja. Join kaksi lasillista vettä. Panin pakastimeen ostamani broilerin rinnat ja sisäfileet. Joku soitti, mutta en ehtinyt puhelimeen ennen kuin lopetti. Soitan joskus takaisin.
Brittipariskunta löysi Englannin rannalta valaan oksennusta ja pani rahoiksi. Oksennusta käytetään parfyymiteollisuudessa ja minä olen perso hajuvesille. Ei pidä miettiä, mitä nämä ihanat tuotteet pitävät sisällään, paras vain tuoksutella. Valaan oksennusta??? Mistä muuten tietää, mikä kimpale on valaan oksennusta? En minä ainakaan tietäisi. Potkiskelisin pois jaloista, enkä tietäisi potkivani kymmenien tuhansien eurojen hintaista syöntijätöstä. No, harvemmin täällä Suomenlahdessa käyvät valaat oksentelemassa. Pyöriäisten oksennus ei luultavasti ole niin hintavaa.
Sitten tokenin ja sulloin jääkaappiin vihannekset sun muut. Söin salaattia, jossa oli katkarapuja. Join kaksi lasillista vettä. Panin pakastimeen ostamani broilerin rinnat ja sisäfileet. Joku soitti, mutta en ehtinyt puhelimeen ennen kuin lopetti. Soitan joskus takaisin.
Brittipariskunta löysi Englannin rannalta valaan oksennusta ja pani rahoiksi. Oksennusta käytetään parfyymiteollisuudessa ja minä olen perso hajuvesille. Ei pidä miettiä, mitä nämä ihanat tuotteet pitävät sisällään, paras vain tuoksutella. Valaan oksennusta??? Mistä muuten tietää, mikä kimpale on valaan oksennusta? En minä ainakaan tietäisi. Potkiskelisin pois jaloista, enkä tietäisi potkivani kymmenien tuhansien eurojen hintaista syöntijätöstä. No, harvemmin täällä Suomenlahdessa käyvät valaat oksentelemassa. Pyöriäisten oksennus ei luultavasti ole niin hintavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)