KIIKISSÄ

Kun ensi viikolla menen juhlallisesti luovuttamaan sormenjälkeni poliisille, voivat niistä nähdä, käytänkö kokaiinia. Tuskin kohdallani mennään niihin tutkimuksiin. Minulle on kerrottu, että nykyisin ei ole koiraa karvoihin katsominen. Kyllä tämmöinen vaarattoman näköinen onnahteleva täti-ihminen rollaattorin kahvoissa voi puuhastella vaikka mitä. Minun kaikki puuhasteluni kuitenkin kestävät mennen tullen päivänvalon.

Oli kerran sentään tapaus. Vuosikymmeniä sitten. Meidät pysäytettiin puolison kanssa sataman tullissa tullessamme Tukholmasta. Olimme ostaneet kahdentoista hengen astiaston. Raahasimme laatikoita ähkien ja puhkien ja silloin pysäytti tullivirkailija ja viittasi ensin mieheni ja sitten minut tutkimushuoneeseen. Olimme  nuoria ja tullimääräyksistä tietämättömiä, että on jokin raja, minkä summan edestä saa tavaraa tuoda.  Astiasto ylitti roimasti tämän rajan. Oli kuittikin näyttää varmemmaksi vakuudeksi asiasta. Siihen aikaan ei Suomi ollut nykyisen lailla yltäkylläisesti varustautunut ylellisyystavaroiden ostamiseen, jotta käytiin naapurimaassa tyydyttämässä ostoshimoa. Minä pillahdin itkuun, kun ajattelin tullin vievän kauniit astiamme. Mutta ei vienyt. Saimme vain torut, kun olivat varmoja, että hankinta oli meille kotiin ja niin antoivat armon käydä oikeuden edestä. Tämän tapauksen jälkeen meitä ei ole enää pysäytetty missään eikä koskaan tullin toimesta.

Katselen joskus televisio-ohjelmia tullin arkipäivästä ulkomailla. Australia esimerkiksi on hyvin tarkka määräyksistä, että sinne ei ei-toivottuja aineita pääse. Ruoka on yksi. Siis aineet, joita syödään, siemenistä kuivattuun kalaan jne. Säännöistä ei joko tiedetä tai ei välitetä ja tullin haaviin joutuu moni huono-onninen matkailija. On jopa elävää ruuaksi tarkoitettua, joka läpivalaisussa ilmenee. Yleensä matkailija itse on täysin tietämätön matkalaukullisesta syötävää ja koettaa poppaskonstein kiemurrella vastuusta. Joko tavara takavarikoidaan tai siitä joidenkin aineiden kohdalla joutuu pulittamaan tullimaksun.  Osa matkaajista ei kerro maahantulokorttinsa tulliselvitysosuudessa hänellä olevan ruokaa ja kiikkiin jää. Joskus on aika railakkaita keskusteluja matkustajan ja tullivirkailijan välillä ja tulli alkaakin vaatia ihmiselle tarkempaa tutkimusta. Silloin löytyy mahalaukusta ehkä pötköjä, jotka sisältävät huumetta. Isompi soppa on valmis. Oikeudenkäynti ja vankila.

MAANANTAIJUTTU

Tänäinen suihkutuspäivä ei paras mahdollinen. Vaipanvaihto ei sujunut alkuunkaan. Muovinen nostoliina valutti vettä eteisen lattialle kuin kraanasta ja pesijä kutsui sitä "vain muutamaksi tipaksi". Tavaroita, joita otettiin käyttöön, ei pantu takaisin paikoilleen. Ainoa, mikä sujui, oli puolison oleminen nosturissa. Toinen pesijä ollut meillä pari kertaa aiemminkin, eikä saanut sympatiaani silloinkaan. Nyt ja silloin hänellä oli moninkertainen kommentti "onpa täällä ahdasta" tarkoittaen, että meidän makuuhuoneemme ei ole koripallokentän kokoinen, jossa olisi hyvä nosturia liikutella. Kotonamme kun tuppaa olemaan huonekaluja ja makuuhuoneessa on paljolti hoitotarvikkeita pöytineen. Mistä näitä työntekijöitä oikein kaivetaan esille?  Onko joku reservi jossain, jonne soitetaan " hei, olisi nyt yks keikka, tuletko?"

C soitti ja antoi seikkaperäisen ohjelmatiedon tästä viikostaan, joka on "niin kiireinen, että älä soita". Ihmettelin, että oliko meillä ollut sopimus soittamisestani. Ei ollut. En viitsinyt mainita, että minulla se vasta kiireinen ensi viikko on. Viitenä päivänä ohjelmaa, joka kulminoituu perjantaiseen fokuskeskusteluun omaishoitajuudesta. Sivuan tämänpäiväisiä pesutapahtumia, joita märehdin vieläkin.

Syntymäpäivää en vietä ja tämän ilmoitin C:lle. Oli jo ehtinyt ostaa kortin. Saako lähettää? Toki, jos on pakko. On. Inhoan vuosien lisääntymisessä olla huomion kohteena. Mikäs ilo se on, kun - kuten eräs ystäväni sanoo- viimeinen myyntipäivä on mennyt, mutta hetken voi vielä käyttää? Ei mikään. Italiasta tulee aina hyvissä ajoin muistutus ikääntymisestä. Tuli jo. Kuvapuolella kaksi nuorta naista ja toisella kukkaseppele päässä. Pitää muistaa kiittää.

Katselin illalla Stephen Fryn toisen osan homofobiasta maailmalla. En ymmärrä tämmöistä kohua homoseksuaaleista. Heitä ihan oikeasti pelätään. Se tarttuu ja pikkulapsia mennään kuulemma provosoimaan lastenkoteihin, pitää tappaa kaikki homoseksuaalit ja näinhän tapahtuu jo joissakin maissa. Herttinen. Kerroin C:lle katsovani Fryn ohjelman, niin eikös rouva heti ulvahtanut "tiedäksä, että se on HOMO?". Minulla on toinenkin ystävä, joka aina mainitsee kesken kaiken seksuaalisen suuntautuneisuuden ihmisestä. Ihan kuin sillä olisi jotain tekemistä keskustelumme aiheen kanssa. Ei niin mitään. On alkanut nämä ilmoitukset ärsyttää ja nytkin läksytin C:tä oikein kunnolla.

Muuta uutisten lisäksi en katsonutkaan. Menen kohta sänkyyn Rauli Virtasen kanssa ja kuuntelen hänen tarinointiaan maailman maista, joissa jokikisessä on ollut.

CROISSANT VAI KROISANTTI?

Eilen pitkiä aikoja kestänyt nk. ishias hellitti. En vaan oikein uskonut ja olin jopa itselleni asiasta ihan hiljaa. Mutta nyt aamullakin olo on olosuhteisiin nähden mitä mainioin. Jätin kipupillerin ottamatta. Lanteilla kuitenkin villaa varmuudeksi ja vasemmassa jalassa paksu sukka. Joku tutkija selittelikin Helsingin Sanomissa pirteyden syyksi pohjoisen pallonpuoliskon kesävaloisuuden. Voiko se viedä kipua pois? Vai koskeeko vain henkistä puolta? Lantioluitten vaivaan ei varmaankaan yöttömät yöt vaikuta parantavasti, mutta pääsenhän kävelemään rollaattorin kanssa ilman tuskan irvistyksiä.

Ensi viikko eletään hissun kissun suihkutus- ja tuuraajapäivää paitsi. Seuraava onkin täytetty ohjelmalla pakollisten lisäksi. On haavahoitaja puolisolla, minä vien sormenjälkeni poliisille, varattu aika myös kampaajalle ja lopuksi fokuskeskustelu omaishoitajuudesta. Viikonloppuna vasta huilataan.

Ystäväni C:n kanssa oli pitkä keskustelu siitä, onko mallikasta pyytää pullakaupassa cruasaant`ia  vai ihan croissanttia tai peräti voisarvea, joka täsmennetään etuliitteellä "ranskalainen". Meistä ei puhu kumpikaan ranskaa, mutta C on hienosteluun taipuvainen ja hän opetteli ranskankielisen tavan pyytää. Minä taas rahvaanomaisempana näytän sormella ja sanon selvästi ja painokkaasti "kroisantti". Me molemmat saamme haluamamme. On olemassa vielä leivonnainen, jonka nimi on "cronitsi". Se on kroisantin ja donitsin risteytys kuulemma, enkä tiedä onko ceellä  (panin tässä hienosti ceellä) vai koolla. Miten sen lausuu ystäväni C?

Edessäni seinällä on seitsemän kirjailijan kehystettyä valokuvaa. Muut tunnistan hyvinkin, mutta on eräs naiskirjailija, joka jäänyt nimettömäksi. Suunnittelin, kun vielä auto oli, ajavani esimerkiksi Otavaan valokuva kainalossani kysymään, ken on tämä nainen? Kuvat ovat vanhempieni peruja ja taatusti olen joskus nimen kuullut lapsuudessani. Enää ei kirjakaupoissakaan ole vanhaa kaartia, joka ehkä tunnistaisi. Aina tässä naputellessani nostan katseeni ja kiusaannun. Sivumennen sanoen, Viljo Kajavalla on sitten komea profiili. Kuva varmasti taiten juuri valittu osoittamaan runoilijan henkisyyttä.

LAUANTAIKUULUMISIA

Eilen kaupungilla ja siitä jo kirjoitinkin, eikä se teksti ollut vielä tarkoitus ilmoille päästää. Sormi tehnyt omiaan ja sfääreihin pääsi. Poistin ja tässä uusi. Stadissa siis olin ja tein hankinnan, eikä se ollut Stockmannilta. Tosin kiiruhdin myöhemmin Herkkuunkin. Ostin kotimaisia kasvihuoneen mansikoita ja kyllä ne mennen tullen peittoavat Espanjasta tuodut. Niissä on jo "oikean"  mansikan maku, kesän tuoksu ja väri. Katajanokan kaijassa vierailijalaivoja, japanilaisturisteja kaupungilla. Nämäkin kesän merkkejä. Parin viikon kuluttua olemme jo kesäkuussa. Kiitin kauniisti tuuraajaa, joka oli minulle ylimääräisen vapaan antanut.

Soitin eilen ystävälleni H:lle Turkkiin. Rouva palaa Suomeen viikon päästä. Turkin kuukaudet tällä erää takanapäin. Juttelin tovin puhelimessa hänen miesystävänsä kanssa, joka kertoi Alanyassa olevan 35 astetta plussaa ja kuumaa auringonpaistetta. Ei käynyt kateeksi.

Dessu blogissaan kertoo television aikeista näyttää koko Niskavuori-sarja. Rakastan Niskavuoria. Semmoista tunnetta ei enää nykyelokuvista löydä. Hämäläismiljöö vyöryy taas olohuoneeseeni ja Hella Wuolijoen teksti vahvana ja maanläheisenä suoraan sydämeen.

Muuten olen yhä sitä mieltä, että tv-ohjelmat eivät enää täytä toiveitani. Liikaa kohellusohjelmia, ruuan laittoa ja selviytymisiä keskellä viitaa mukamas luonnon armoilla. On jopa ohjelma, jossa ihmiset ovat ilkosillaan etsimässä kuulemma toinen toistaan. Hyviä elokuviakaan ei juuri muualla kuin YLE Teemalla. Joskus joku nautittava dokumentti pöllähtää katsottavaksi, kuten Stephen Fryn
asiaohjelma Homofobian jäljillä. Toinen osa ensi maanantaina 18.5.

Näin tänään tässä ja nyt.

VÄHÄN VOIVOTTELEMISTA

Nyt minä valitan. Omaa vaivaa ihan. Vähän toki. Perhanan ishias tai mikä lie. Usein nykyisin kävellessä iskee hirmuinen särky vasempaan jalkaan koko pituudelta reidestä nilkkaan. Pitää äkisti istua ja tömähdän muitta mutkitta rollaattorin päälle. Vaihdan asentoa, kunnes hellittää, että pääsen taas jatkamaan. Ei auta pillerit, ei. Mutta villainen lämpö ja oikea asento kyllä. Ei koske, ei särje, ei tunnu, oikeastaan kaikki hyvin, melkein. Jos on kotona läpiveto, se alkaa. Jos seison ilman villaa jääkaapin avonaisen oven edessä, alkaa. Jos taksissa ilmastointi, alkaa. Jos on koleaa, tuulista ja sateista ulkona, alkaa. Eikö olekin kummallista?  Ja elämää hankaloittavaa. Joskus on päiviä, kun kaikki ikuista lonkkavaivaa lukuun ottamatta siedettävää. Nytkin. Mutta ai niin, minähän istun. Ja vyötärölle lujasti kiedottu mammavainaan virkattu hapsullinen villaliina, jonka olen perinyt äidiltäni, joka on sen perinyt omaltaan ja voi olla, että mammakin on sen perinyt.

Olen yrittänyt laatia itselleni muistilistaa asioista, joita aion esittää fokuskeskustelussa omaishoitajuudesta tilaisuudessa, johon minut on kutsuttu. Saa/pitää kertoa sekä positiivisista että negatiivisista asioista kuin myös toiveista. Negatiiviset asiat olen julkituonut moneenkin kertaan ja ovat varmasti keskustelua ohjaavien henkilöiden tiedossa. Toki omalla kohdallamme moni asia muuttuikin parempaan suuntaan valitusteni jälkeen. Edelleen kuitenkin olen sitä mieltä, että esimerkiksi kotiavun organisaation rattaissa on ruostetta ja kitkaa. Kaupungilla myös parantamisen varaa mitä koko omaishoitajuuteen tulee.

Eilen satoi käytännöllisesti katsoen koko päivän. Vein roskat kuitenkin urheasti. Jätehuone oli täynnä poisheitettäviä huonekaluja. Ei sallittua, mutta usein pakkotilanne autottomalle henkilölle. Milläs kuljetat kaatopaikalle tai kierrätyskeskukseen? Keskukset hakevat hyväkuntoisia ja myyntikelpoisia esineitä. Muut jäävät omistajan kontolle. Kaatopaikoilla on ongelmajätettä, kun ihmisten on vaikea päästä niistä laillisesti eroon. Helsingissä kiertää joitakin ongelmajätettä kerääviä autoja, mutta niiden pysähdyspaikat eivät ole aina sopivissa kohdin. Olen  sopinut uutta isompaa kodinkonetta ostaessa, että vanha viedään pois, kun uusi on tuotu. Taloyhtiöt voisivat muutaman kerran vuodessa tilata ongelmajätteitä ja muuta isompaa poisheitettävää varten lava, jonne asukkaat saavat heittää hylkäämänsä tavarat. Pienkoneita varten voisi jätehuoneeseen järjestää niillekin oma laatikkonsa. Onhan lasille, kartongille, paperille, metallille ja biojätteillekin omansa.

HAMPURIN KAMPELA

Joskus ihmettelen, miten paljon saan ostoskasseja mahtumaan rollaattoriin. Ihmettelin eilenkin. Kuusi isoa kassia ja yksi käsiveska ja kukkapuketti.Joskus taksikuski kysyy "pärjäättekö?" ja minä vastaan pärjääväni kokemuksen nojalla. Joku tarjoutuu avittamaan kantamisessa, mutta kun kerran pärjään. Aika hyvä peli tuo rollaattori.

Ihana tuuraaja antaa minulle tällä viikolla ylimääräistä vapaata. Tulee perjantaina. Ihan kuin olisi joulu ja saisin lahjan. No, lahjahan se on ja mieluinen sellainen. Aionkin poistua Aleksanterinkadulta ja mennä Mannerheimintien puolelle (etten vaan eksyisi). Sitä on tullut pyörittyä viime aikoina vain Stockmannin kulmalla ja maailmaa on muuallakin. Menen siis katsomaan.

Puolisolla on uusi vaiva. Tai no, ennen koettu. Vuosia sitten poti haavapainaumaa toisessa kyljessä ja kiikutin herran Mehiläiseen haavahoitajan luo. Nyt ei enää kiikuteta, mutta Kotisairaala tulee kotiin. Painauma eli makuuhaava ilmestyi joitakin päiviä sitten toiselle puolelle ja lopulta soitin Kotisairaalaan. Samana päivänä tuli hoitaja ja seuraavana haavahoitaja. Puoliso on hyvissä käsissä ja minulla turvallinen olo. Tällä viikolla myöhemmin haavahoitaja tulee jälleen. Makuuhaava on vuodepotilaiden riesa ja puoliso makaa melkein aina samalla kyljellä vaikka kuinka patistan kääntymään. Kaikenlaisia rakennelmiakin olen sommitellut kääntymisen vaikeuttamiseksi, mutta kummasti vaan mahtuu kiepahtamaan makuuhaavapuolelle.

Vuosiin en ole valmistanut kampelaa. Nyt ostin ja valmistin. Olen aina kampelasta pitänyt jo senkin takia, että se on helppo syötävä kokonaisenakin. Ruodosto on keskellä yhtenäisenä ja vakaana. Ei piikkejä muualla. Ensimmäisen kampela-ateriani nautin puolison kanssa Hampurissa joskus kauan, kauan sitten. Istuimme  Elben jokisuiston varrella jossain puolirähjäisessä satamakapakassa, jonka kuuluista kala-aterioista olimme kuulleet. Edessämme komeili kummallakin kokonainen suuren lautasen kokoinen kampela lisukkeineen vaatien heti kimppuun käymistä. Minulla oli noihin aikoihin filmikamera ja niin ikuistin aterioinnin. Vieraille sitä näytettiin takaperin, mitenkä kokosimme suupala suupalalta kampelan jälleen ehyeksi. Siihen aikaan oli tapana näännyttää kotiyleisö matkakuvauksilla.Tästä huikean maittavasta Hampurin ateriasta asti olemme olleet kampelan ystäviä. Nyt ei kala ollut meillä kokonainen, vaan fiinisti valmiiksi fileoitu ja hyvää oli.

TÄNÄÄN LIPUTETAAN

Katselin eilen monien muiden lailla Bettinan ohjelmaa YLE Fem-kanavalta. Vieraana  Jutta Zilliacus. Seuraan tuli myöhemmin Christine Schildt, edesmenneen Göran Schildtin puoliso ja Jutan hyvä ystävä. Christine ja Göran asuivat Leros-saaressa ja siitä ajasta on Camilla Lindberg kirjoittanut kirjan. Kirjoitin kirjaan tutustuttuani  blogiini   "Välimeren pieni saari" ja kerroin Schildteistä ja heidän saarestaan. Kas kummaa, tekstini tulee googlettamalla Christine Schildtin kohdalla ja sitä on eilen luettu 30 kertaa. Kuinka hauskaa! Ehkä joku ostaa myös Lindbergin kirjan. Tai löytää Göran Schildtin itsensä kirjoittamia. Lukee ja ihastuu Daphne-purjeveneen kanssa tehtyihin matkoihin. Niin minäkin olen tehnyt, lukenut ja hullaantunut.

Tänään on äitienpäivä. Kahvia ja kukkia kodeissa vuoteeseen, kortteja ja halauksia, kiitoksia siitä, että juuri tämä äiti on meidän äiti. Minun äitini ei välittänyt äitienpäivästä. Toki näytti ilahtuneelta ja kuunteli, kun luin hänelle pikkutytön äänellä Lauri Pohjanpään runon "Kaivotiellä". Muita seremonioita ei meillä sinä päivänä ollutkaan. Jo ollessani aikuinen veimme, mieheni ja minä, vanhempamme äitienpäivälounaalle.

Lapsuuden äitienpäiviä häiritsi Eläintarhan ajot. Isät ja aviomiehet, pojatkin istuivat Eltsun katsomossa  (minäkin joskus isäni kanssa)  ja koko Töölö tärisi moottorien jylinästä. Päivä oli monelle äidille aikamoinen koettelemus osan perheestä kaikotessa moottoriurheilun pariin. Ajot Eläintarhassa saivat lopulta niin suurta vastustusta, että ne lopetettiin. Eikä tapahtumapaikka enää vastannut tarkoitustaan autojen muututtua aina vaan nopeammiksi. Äidit saivat päivänsä takaisin. Nykyisin äitienpäivä on enemmän ja enemmän kaupallistunut. Mainonta ehkä äitejä kiinnostavista tarvikkeista aloitetaan varhain, kukkakaupat pursuavat ruusuista ja ravintolat houkuttelevat äitienpäivälounailla.

Jossain on kuitenkin äitejä, jotka ovat unohduksissa. Piirongin päällä saattaa olla kortti vuosien takaa, kun lapsi vielä muisti äitiä. Kortti on kellastunut ja kulunut rakastavien käsien sitä silitellessä aikojen saatossa. Mutta joskus vielä lapsi tulee, ajattelee äiti, hänellä on työ ja kiireet, mutta hän tulee jonain päivänä.

Hyvää Äitienpäivää! Suomen liput liehuvat.