Öitäni varjostaa uusi painajainen. Joskus muinoin minua ajoi kapeassa tunnelissa takaa iso pyörivä kivi. Nyt olen Etelämantereella ypöyksin eksymässä ja palelemassa. Sitten näen horisontissa ihmisiä jonomuodostelmassa. Ilahdun ikihyväksi. Minä pelastun. Melkein viimeisillä voimillani kömmin lähemmäksi näitä ihmisiä, kunnes kauhukseni huomaan niiden olevan pingviinejä. Tähän herään. No, herra Freud, mitä sanoisitte, jos eläisitte?
Soitin E:lle Ouluun. Siellä on vielä lunta ja Perämeri jäässä. Joku uskalikko oli mennyt jäälle ja kadonnut teille tietymättömille. Joko haksahtanut railoon tai jalka jään läpi. Semmoista urheutta. E:llä on flunssa. Piti kylpyläreissu peruuttaa. Puhelimessa köhi, niisti ja yski. Lopetimme ja hän meni tekemään itselleen parantavan rommitotin.
Minä vietin päivää katselemalla vanhaa karttakirjaa. Jugoslavia kokonaisena ja Viro kuului naapuriin, jonka nykyinen nimi on Venäjä. Muutakin oli paljon semmoista, mikä maailmassa muuttunut. Kirjahyllyn päällä on vieläkin vanhempi karttapallo, jossa on tuikituntemattomia paikkoja ja Afrikkaa koristaa valkoiset läiskät. Tutkimusmatkaajat ravasivat Päiväntasaajan eteläpuolella "löytämässä" uutta. Kirjoitettiin matkakirjoja muulle maailmalle ihmeteltäväksi. Kerrottiin kansoista, jotka eivät olleet valkoista koskaan nähneet. Jaettiin peilejä ja kiiltäviä helmiä lahjoiksi. Ketään ei tietääkseni pantu pataan, vaikka näkemissäni elokuvissa niin tapahtuikin Tarzanin mailla.Olen aina tykännyt kartoista. Niiden mukana pääsee maailman laidoille ja minne vaan. Nuorempana haaveilin siitä tavasta valita matkakohde, kun pyöräytetään karttapalloa ( hiukan uudempi kuin tämä meidän) ja sitten tökätään sormi johonkin, tilataan lippu ja lähdetään. Meillä on ollut aina etukäteissuunnitelma ja tarkasti kohdemaa tai -maat. Ja takuulla ikävämpi tapa.
Sataa. Tuulee. Kuten luvattu on. Harkitsen silti roskiskeikkaa. Joskus jonkun asuintalon tampausparvekkeella on ollut roskakuilu, jonne voi käydä tipauttamassa jätteet. Jäteauton henkilökunta sitten lapioi kuilun pohjalta nyssykät. Ehkä vielä jossakin talossa on, jossa on kaikenlaista asukasta helpottavaa muutakin ylellisyyttä. Tästä ylellisyydestä tulikin mieleeni, että kun minulla on nyt hyvinvoivat ja kauniit kynnet, niin huolehdin niistä kaikin tavoin ja panin lakan päälle kimaltelevia kukkia. Niitä saa kaupoista. Kummityttö hiukan katseli aikaansaannostani, mutta oli vaiti. Itse tykkään ja sehän on pääasia. Kun puoliso on kotiutunut, se on tiiviissä suhteessa kynsien pituuteen ja kuntoon. Kun olen pari päivää lotrannut puhdistusvoiteissa, erilaisissa nesteissä, suorittanut intiimejä hoitotoimenpiteitä, niin näistä kynsistä on vain muisto. Suojakäsineistä on joskus enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka toki käytän. Siispä nyt niin kauan kuin vielä voin, nautin. Ovathan kuin korut sormien päissä.
Hyllyssä on vielä kaikkia muita vanhempi karttakirja. Sen mukana tänään matkaan.
8. maaliskuuta 2014
7. maaliskuuta 2014
PESSIMISMIÄ VAAN EI MINULLA
Olen löytänyt minulle uuden luettavan blogin! Se on Sininen zeppeliini. Turkulainen herraihminen, joka osaa kirjoittaa. Lukekaa, hyvät ihmiset!
Tässä taas istun suoltamassa asiaa, jota ei edes ole. Pyyhin jo yhden sepustuksen pois ja päätin mennä suihkuun.Jumituin kuitenkin paikoilleni. Kerronkin, että eilen olen riidellyt puhelimessa. Oikein kunnolla. Virkistävää. Tämä ystäväni kun on jo pitemmän aikaa ärsyttänyt ylenpalttisella negatiivisyydellään ja nyt se ulottui jopa luissani istuviin metallilevyihin, jotka kuulemma taatusti irtoavat, kun alan puolisoa kotona hoitaa. Mikä pessimisti! Puolison kotiutuessa on aikaa leikkauksesta kulunut melkein kolme kuukautta. Ja osaanhan olla fiksu, etten rehki yli rahkeitten.
Toinenkin postikortti tuli maailmanmatkaajaystäviltäni Etelä-Afrikasta, jossa vielä ja yhä ovat auringon lämmössä. Rannallekin ovat ehtineet, koska naispuolinen maailmanmatkaaja oli polttanut nahkansa.Kortin kuvapuolella pullikoi Intianvaltameressä delfiiniparvi aallonharjalla kuin surfaajat ikään. Lienevät taidossa taatusti ihmislautailijaa parempia.
Myrsky Ukrainassa ei tahdo oikein laantua, kun kaksi mahtimiestä USAsta ja Venäjältä eivät tunnu löytävän yhteistä säveltä kriisin tukahduttamiseksi. Onneksi sentään neuvottelevat. Alan itsetykönäni olla jo kuitenkin toiveikkaampi kuin konfliktin alussa. Kyllä se siitä. Kotipihallakin on myrskynpoikasta kovan tuulen myötä. Koivujen oksat heiluvat vimatusti ja latvat kumartavat nöyrästi. Säätiedote lupaili vieläkin reippaampaa tuulta viikonlopuksi. On kuitenkin pienempi myrsky kuin nyt Mustanmeren rannalla.
Eilen riitelyä lukuun ottamatta oli luppopäivä ja samoissa merkeissä mennään tänäänkin. Yöpaitameininkiä, lepoa ja syömistä. Ostin Herkusta niin paljon valmista ruokaa, että lämmitettävää riittää. Eilen crying tiger-nimistä ja tänään saa mikrouuni lämmitettäväkseen chow mein broileria. Mamma (äidin äiti) pyörtyisi, jos olisi näkemässä, mitenkä helpolla 2000-luvun väki pääsee ruuanlaitossa. Mamman aikaan kaikki piti valmistaa alusta loppuun. Mamma tekikin erinomaisen hyvää ruokaa ja hänen räiskäleensä pesivät mennen tullen kaikkien muitten kokkien lätyt. Mammalla ja papalla oli kerrostaloasunnossaan aivan oikea puuhella. Pappa toi hissillä klapit kuten naapuritkin tekivät. Kellarissa oli puuvarasto, kullakin oma. Minun kotonani oli kaasuliesi. Ehdottomasti sähköä parempi ruuanvalmistuksessa. Kaasuhellasta olen saanut nauttia joissakin omissa asunnoissakin, mutta viimeisimmissä, kuten tässäkin, käytetään sähköä. Puuhella oli tietysti mökillä, mutta myös sähköliesi. Rakastin puuhellaani! Voi sitä lämpöä, mikä keittiössä oli kovina pakkaspäivinä lumen tuiskutessa ulkona. Muu osa taloa lämpeni takalla ja muilla lämmönlähteillä. Rakastin ritisevää tuohen ääntä sytyttäessäni puut palamaan aamuisin. Siitä se aina lähti. Uusi onnellinen päivä.
Tässä taas istun suoltamassa asiaa, jota ei edes ole. Pyyhin jo yhden sepustuksen pois ja päätin mennä suihkuun.Jumituin kuitenkin paikoilleni. Kerronkin, että eilen olen riidellyt puhelimessa. Oikein kunnolla. Virkistävää. Tämä ystäväni kun on jo pitemmän aikaa ärsyttänyt ylenpalttisella negatiivisyydellään ja nyt se ulottui jopa luissani istuviin metallilevyihin, jotka kuulemma taatusti irtoavat, kun alan puolisoa kotona hoitaa. Mikä pessimisti! Puolison kotiutuessa on aikaa leikkauksesta kulunut melkein kolme kuukautta. Ja osaanhan olla fiksu, etten rehki yli rahkeitten.
Toinenkin postikortti tuli maailmanmatkaajaystäviltäni Etelä-Afrikasta, jossa vielä ja yhä ovat auringon lämmössä. Rannallekin ovat ehtineet, koska naispuolinen maailmanmatkaaja oli polttanut nahkansa.Kortin kuvapuolella pullikoi Intianvaltameressä delfiiniparvi aallonharjalla kuin surfaajat ikään. Lienevät taidossa taatusti ihmislautailijaa parempia.
Myrsky Ukrainassa ei tahdo oikein laantua, kun kaksi mahtimiestä USAsta ja Venäjältä eivät tunnu löytävän yhteistä säveltä kriisin tukahduttamiseksi. Onneksi sentään neuvottelevat. Alan itsetykönäni olla jo kuitenkin toiveikkaampi kuin konfliktin alussa. Kyllä se siitä. Kotipihallakin on myrskynpoikasta kovan tuulen myötä. Koivujen oksat heiluvat vimatusti ja latvat kumartavat nöyrästi. Säätiedote lupaili vieläkin reippaampaa tuulta viikonlopuksi. On kuitenkin pienempi myrsky kuin nyt Mustanmeren rannalla.
Eilen riitelyä lukuun ottamatta oli luppopäivä ja samoissa merkeissä mennään tänäänkin. Yöpaitameininkiä, lepoa ja syömistä. Ostin Herkusta niin paljon valmista ruokaa, että lämmitettävää riittää. Eilen crying tiger-nimistä ja tänään saa mikrouuni lämmitettäväkseen chow mein broileria. Mamma (äidin äiti) pyörtyisi, jos olisi näkemässä, mitenkä helpolla 2000-luvun väki pääsee ruuanlaitossa. Mamman aikaan kaikki piti valmistaa alusta loppuun. Mamma tekikin erinomaisen hyvää ruokaa ja hänen räiskäleensä pesivät mennen tullen kaikkien muitten kokkien lätyt. Mammalla ja papalla oli kerrostaloasunnossaan aivan oikea puuhella. Pappa toi hissillä klapit kuten naapuritkin tekivät. Kellarissa oli puuvarasto, kullakin oma. Minun kotonani oli kaasuliesi. Ehdottomasti sähköä parempi ruuanvalmistuksessa. Kaasuhellasta olen saanut nauttia joissakin omissa asunnoissakin, mutta viimeisimmissä, kuten tässäkin, käytetään sähköä. Puuhella oli tietysti mökillä, mutta myös sähköliesi. Rakastin puuhellaani! Voi sitä lämpöä, mikä keittiössä oli kovina pakkaspäivinä lumen tuiskutessa ulkona. Muu osa taloa lämpeni takalla ja muilla lämmönlähteillä. Rakastin ritisevää tuohen ääntä sytyttäessäni puut palamaan aamuisin. Siitä se aina lähti. Uusi onnellinen päivä.
6. maaliskuuta 2014
PUOLISON TAPAAMINEN
Sauvoilla varustettuna eilen lähdin puolisoa tervehtimään. Kotoinen hedemäsalaatti ja paperinenäliinanippu mukana. Hoitaja kertoi hänellä olevan huono päivä. Ruoka-aika, jotta puoliso istui pyörätuolissa pöydän ääressä odottamassa lounasta. Vastaanotto ei ollut riemastuttava, mutta ei varsin pahakaan. Ei ajanut pois. Enkä olisi lähtenyt. Syötin hedelmät ja lounaan, juttelin niitä näitä ja kerroin kotiin tulosta, sekä hänen että omastani. Sanoi olevansa iloinen kotiin pääsystään. Tämä oli hyvä asia. Näytin sauvat. Hiukset olivat pitkät.Pyysin hoitajilta siihen asiaan apua joko parturin tai jonkun taitavan hoitajan taholta. Luvattiin. Puoliso alkoi väsyä. Annoin sauvat hänen syliinsä, nojauduin pyörätuoliin ja aloin kyörätä huonetta kohti. Hoitaja syöksähti paikalle, että kyllä hän sen tekee. Minä kohteliaasti vastaamaan, että tässä on alettava taas rutiinin tavoille ja että pärjään. Pärjäsin. Sain kuten ennen puolison pitkälleen. Tossut pois ja peittoa päälle. Hän jo nukkui. Ensi viikolla teen uuden käynnin. Otan mukaan partavehkeet, vaahdon ja höylän, pyyhkeen, lisää nenäliinoja (puolisolla yskä ja nuha) ja hedelmiä sekä vielä kynsisakset sekä perusvoidetuubin. Iho kuivunut hänellä. Olemme olleet toisistamme erossa kauan, pitempään kuin koskaan. Räknäsin että 65 päivää tuli eilen täyteen. Siihen vielä runsas pari viikkoa lisää ennen kotiutumista.
Kotimatkalla taksissa soi klassinen musiikki. Olin niin ällistynyt kaiken jumputusmusan jälkeen, jota yleensä takseissa soitetaan, että kehaisin kuljettajan musiikkimakua. Oli sangen rentouttavaa istua takapenkillä ja kuunnella. Kuljettaja musiikkivalintoineen oli harvinainen ja positiivinen poikkeus. Sauvoin itseni onnellisesti kotiin ja aloin lämmittää syömistä. Uutiset tiesivät vähän valoa Krimi-kriisin käytävän päässä. Ovat jo jonkunlaisen neuvottelun asteella. Ehkä vältymme kolmannelta maailmansodalta.
Kun vuoden 2009 lopussa aloitin oman blogin pitämisen, jokainen muukin kirjoittaja melkein päivittäin ahkeroi. Nyt on vakituisilla blogin pitäjillä pitkiäkin pausseja ja joskus kertovat, ettei ole edes mitään kirjoitettavaa. Hiipuuko tämä? Onko Facebook vienyt kaiken ajan? Tai harrastukset muualla? Olen hyvin murheellinen. Ennen muinoin melkein jokainen suomalainen tarinoi paperille tuntemuksiaan, tunki arkit pöytälaatikkoon ja oli suuri kirjailija. Olemmeko kasvaneet tämän ohitse? Tai enhän minä ole. Olen yhä täällä ja sepustelen mitä sepustelen, luetaan tai ei.
Kotimatkalla taksissa soi klassinen musiikki. Olin niin ällistynyt kaiken jumputusmusan jälkeen, jota yleensä takseissa soitetaan, että kehaisin kuljettajan musiikkimakua. Oli sangen rentouttavaa istua takapenkillä ja kuunnella. Kuljettaja musiikkivalintoineen oli harvinainen ja positiivinen poikkeus. Sauvoin itseni onnellisesti kotiin ja aloin lämmittää syömistä. Uutiset tiesivät vähän valoa Krimi-kriisin käytävän päässä. Ovat jo jonkunlaisen neuvottelun asteella. Ehkä vältymme kolmannelta maailmansodalta.
Kun vuoden 2009 lopussa aloitin oman blogin pitämisen, jokainen muukin kirjoittaja melkein päivittäin ahkeroi. Nyt on vakituisilla blogin pitäjillä pitkiäkin pausseja ja joskus kertovat, ettei ole edes mitään kirjoitettavaa. Hiipuuko tämä? Onko Facebook vienyt kaiken ajan? Tai harrastukset muualla? Olen hyvin murheellinen. Ennen muinoin melkein jokainen suomalainen tarinoi paperille tuntemuksiaan, tunki arkit pöytälaatikkoon ja oli suuri kirjailija. Olemmeko kasvaneet tämän ohitse? Tai enhän minä ole. Olen yhä täällä ja sepustelen mitä sepustelen, luetaan tai ei.
5. maaliskuuta 2014
KIVA PÄIVÄ
Mitenkä sitä vaivainen oikein voikin väsyä yhden tavaratalon osastoilla? Olin kotiin tultua aivan poikki. Ei kun pitkälleen kummitytön hääriessä. Eikä minua edes hävettänyt. Lanneranka oli kovilla ja välillä tuntui kuin puukolla olisi pistetty. Eiks tää ikinä lopu?
Mutta olihan meillä lystiä ja kivaa. Puolessa välissä vein kummitytön Stockmannilla Samppanjabaariin, jossa joimme sitä itteään ja nautimme pientä suolaista tyylikkäästi lautaselle asetettuna. Paikka, joka ei milloinkaan petä tai ole tunkuun asti täynnä väkeä ja nyt saimme olla aivan ainoat asiakkaat, vaikka kello oli jo yli kahdentoista, että virallinen alkoholin nauttimisaika oli alkanut. Rahvaan puolelta yritti kaksi naista tarjottimineen tulla baarin puolelle, mutta ylenpalttisen kohtelias baarimies ohjaili naiset ulos. Eivät tykänneet. Tietysti lasin takana valkeat nojatuolit pienten pöytien ympärillä, rauha ja eleganssi houkuttavat.Nautittuamme Veuve Clicquotista ja pienestä suolaisesta, jatkoimme tavaratalossa kiertelyä. Ostin kaiken, mitä pitikin eli oli muistilapussa ja muutaman heräteostoksen. Kummityttö osti vain heräteostoksia. Ja olimmehan me kuin kaksi täyteen lastattua kamelia kantamuksinemme, rollaattorikin piripintaan pakattuna, kun taksia odotimme.
Pohjoisespan puolelle tavaratalon eteen pysähtyy tiuhaan takseja joko purkaakseen lastia tai odottamaan asiakkaita, jotka ovat auton tilanneet. Odotellessamme autoa peräämme kertyi jono turisteja, jotka olivat käsittäneet siinä olevan taksiaseman. No, silläkin tavalla tietysti taksin saa, jos se tulee siinä paikassa vapaaksi.Onnea heille!
Nettiin pääsy alkoi illansuussa kangerrella kummitytön asennettua uuden lankapuhelimen paikoilleen. Jotain häikkää tapahtui ja viestitin jo hätäpäissäni tietokone-ekspertilleni, joka tapansa mukaan paneutui asiaan neuvoja antaen ja lopulta luvaten tullakin tänään. Ei tarvinnut, koska illan mukana kaikki alkoi taas pelata ja minä pääsin kummallakin koneella sine minne tahdoin. Tietokoneet kun ovat jotenkin jollain lailla yhteydessä puhelimeen. Ei ole ymmärrykseni piirissä. Uusi puhelin on hieno ja kiekaisee heleästi kuin kukko asettuessaan lepotilaan käytön jälkeen. Kaikkea ne saksalaiset keksii, vaikka tämä onkin ruotsalainen.
Tänään aion kyynärsauvojen kanssa tervehtimään puolisoa ja kertomaan lopultakin hänen kotiintulostaan runsaan kahden viikon kuluttua. Minkälaisen vastaanoton saan, hiukan jännittää, jos sattuu olemaan huono päivä hänellä. No, yrittänyttä ei laiteta.
Mutta olihan meillä lystiä ja kivaa. Puolessa välissä vein kummitytön Stockmannilla Samppanjabaariin, jossa joimme sitä itteään ja nautimme pientä suolaista tyylikkäästi lautaselle asetettuna. Paikka, joka ei milloinkaan petä tai ole tunkuun asti täynnä väkeä ja nyt saimme olla aivan ainoat asiakkaat, vaikka kello oli jo yli kahdentoista, että virallinen alkoholin nauttimisaika oli alkanut. Rahvaan puolelta yritti kaksi naista tarjottimineen tulla baarin puolelle, mutta ylenpalttisen kohtelias baarimies ohjaili naiset ulos. Eivät tykänneet. Tietysti lasin takana valkeat nojatuolit pienten pöytien ympärillä, rauha ja eleganssi houkuttavat.Nautittuamme Veuve Clicquotista ja pienestä suolaisesta, jatkoimme tavaratalossa kiertelyä. Ostin kaiken, mitä pitikin eli oli muistilapussa ja muutaman heräteostoksen. Kummityttö osti vain heräteostoksia. Ja olimmehan me kuin kaksi täyteen lastattua kamelia kantamuksinemme, rollaattorikin piripintaan pakattuna, kun taksia odotimme.
Pohjoisespan puolelle tavaratalon eteen pysähtyy tiuhaan takseja joko purkaakseen lastia tai odottamaan asiakkaita, jotka ovat auton tilanneet. Odotellessamme autoa peräämme kertyi jono turisteja, jotka olivat käsittäneet siinä olevan taksiaseman. No, silläkin tavalla tietysti taksin saa, jos se tulee siinä paikassa vapaaksi.Onnea heille!
Nettiin pääsy alkoi illansuussa kangerrella kummitytön asennettua uuden lankapuhelimen paikoilleen. Jotain häikkää tapahtui ja viestitin jo hätäpäissäni tietokone-ekspertilleni, joka tapansa mukaan paneutui asiaan neuvoja antaen ja lopulta luvaten tullakin tänään. Ei tarvinnut, koska illan mukana kaikki alkoi taas pelata ja minä pääsin kummallakin koneella sine minne tahdoin. Tietokoneet kun ovat jotenkin jollain lailla yhteydessä puhelimeen. Ei ole ymmärrykseni piirissä. Uusi puhelin on hieno ja kiekaisee heleästi kuin kukko asettuessaan lepotilaan käytön jälkeen. Kaikkea ne saksalaiset keksii, vaikka tämä onkin ruotsalainen.
Tänään aion kyynärsauvojen kanssa tervehtimään puolisoa ja kertomaan lopultakin hänen kotiintulostaan runsaan kahden viikon kuluttua. Minkälaisen vastaanoton saan, hiukan jännittää, jos sattuu olemaan huono päivä hänellä. No, yrittänyttä ei laiteta.
3. maaliskuuta 2014
VÄHÄN "KYLDYYRISTÄ"
Katselin eilen N:n kanssa keskusteltuani puhelimessa YLEAreenasta Oscar-ehdokas elokuvan Pitääkö mun kaikki hoitaa? En ollut nähnyt aiemmin, vaikka kuulemma on TV:ssä näytetty ja N sen katsonut. No, jos mainittu lyhytelokuva oli tarkoitettu humoristiseksi pilkahdukseksi lapsiperheen arjessa, ei se minua huvittanut pätkääkään. Laimeaa kohellusta vailla iloa. Hyvä se on näin jälkikäteen sanoa, mutta olin leffan nähtyäni sitä mieltä, että palkintoa emme saa. Näin kävi. Luin netistä. Olin ajatellut, että jos en nuku, katson Oscar-tilaisuuden televisiosta. Nukuin. Otin kuin otinkin illalla nukahtamispillerin ja se vei minut autuaasti ja onnellisesti unten maille.
Omaishoito kunnissa takkuaa. Tämä sai minut jälleen kerran takajaloilleni. Vaikka on pykälät, kehoitukset, jopa määräykset, kunnat nikottelevat ja repivät omaishoitajien selkänahasta lisää ja lisää eli vähentävät palkkioita, kieltäytyvät milloin milläkin verukkeella antamasta kotiapua, supistavat omaishoitajien määrää jne. Tarina, joka netissä oli, esimerkkinä kertoo rouvasta 74v, joka hoitaa neliraajahalvautunutta miestään 76v ilman apua kotona ja tehnyt sitä jo 14 vuotta. Minulla vasta yhdestoista vuosi menossa ja asiani paremmin. Kiitos Helsingin kaupungin, joka velvollisuudentunnossaan on tehnyt sen minkä pitää. Esimerkkitarina netissä on juuri sitä, mitä ajatellaan: omainen hoitaa kumminkin! Näinhän se menee. Meistä moni hoitaa läheistään voimiemme äärirajoilla ilman lomia, apua ja toivoen, että me itse pysymme terveinä jaksaaksemme 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena päivänä.
Ystäväni N ei perusta nykyrunoudelle. Hän on ikuinen Eino Leino-fani, riimityksen ihailija, eikä saa säväyksiä muista kuin näistä jo edesmenneitten lyriikasta. Luin hänelle puhelimessa yhden Jenni Haukion runon. Pidin itse siitä, mutta jo ennakkoasennoituminen ystävälläni pani hänet heti ensi riviltä tuntemaan antipatiaa. Tommy Tabermann teilattiin niinikään. Liikaa rakkautta. Aforismeilla saa heittää vesilintua, mutta Raamatun psalmit saavat kannatusta. Entäs Omar Khaijam? kysäisin, vaikka tiesinkin vastauksen. Kun kerran "vanhasta" pitää, niin tämä persialainen 1000-luvulla elänyt saattaisi olla suosiossa. Ei ollut. Liikaa viinille maistuvaa. Ystäväni on absolutisti. Mutta vannoutunut Eino Leino-fani on antanut sydämensä Edith Södergranille (1892-1923), vaikka runoilija luokitellaankin modernin runouden pioneeriksi täällä Pohjolassa. Tämä aika, nykyaika, muuttaa myös runoutta kuten kaikkea muutakin ja muun muassa Jenni Haukio ja kumppanit edustavat tätä aikaa. Ehkä ilman riimityksiä, paatosta ja runon "ymmärrettävää tarinaa". Tämän ajan ihminen on omaksunut kaiken hektisyytemme keskellä lyhyemmät ja iskevämmät runot. Olemme melkein sadan vuoden päässä Leinon monisäkeisestä Helkavirsien Tumma-runon "syntymässä säikähtäneestä maammon marjasta". Tokikaan Eino Leinoa ei ole unohdettu, eikä ole tarkoituskaan. Hän oli yksi, ja on yhä, parhaimpiamme.
EN VOI!
Aatoksia
suloisia
mull´ on paljo syömessäin,
kun rintahain
ma tunteet sain,
sanat paperille niit´en saa
oikeassa valossaan!
(Eino Leino,12v)
Omaishoito kunnissa takkuaa. Tämä sai minut jälleen kerran takajaloilleni. Vaikka on pykälät, kehoitukset, jopa määräykset, kunnat nikottelevat ja repivät omaishoitajien selkänahasta lisää ja lisää eli vähentävät palkkioita, kieltäytyvät milloin milläkin verukkeella antamasta kotiapua, supistavat omaishoitajien määrää jne. Tarina, joka netissä oli, esimerkkinä kertoo rouvasta 74v, joka hoitaa neliraajahalvautunutta miestään 76v ilman apua kotona ja tehnyt sitä jo 14 vuotta. Minulla vasta yhdestoista vuosi menossa ja asiani paremmin. Kiitos Helsingin kaupungin, joka velvollisuudentunnossaan on tehnyt sen minkä pitää. Esimerkkitarina netissä on juuri sitä, mitä ajatellaan: omainen hoitaa kumminkin! Näinhän se menee. Meistä moni hoitaa läheistään voimiemme äärirajoilla ilman lomia, apua ja toivoen, että me itse pysymme terveinä jaksaaksemme 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena päivänä.
Ystäväni N ei perusta nykyrunoudelle. Hän on ikuinen Eino Leino-fani, riimityksen ihailija, eikä saa säväyksiä muista kuin näistä jo edesmenneitten lyriikasta. Luin hänelle puhelimessa yhden Jenni Haukion runon. Pidin itse siitä, mutta jo ennakkoasennoituminen ystävälläni pani hänet heti ensi riviltä tuntemaan antipatiaa. Tommy Tabermann teilattiin niinikään. Liikaa rakkautta. Aforismeilla saa heittää vesilintua, mutta Raamatun psalmit saavat kannatusta. Entäs Omar Khaijam? kysäisin, vaikka tiesinkin vastauksen. Kun kerran "vanhasta" pitää, niin tämä persialainen 1000-luvulla elänyt saattaisi olla suosiossa. Ei ollut. Liikaa viinille maistuvaa. Ystäväni on absolutisti. Mutta vannoutunut Eino Leino-fani on antanut sydämensä Edith Södergranille (1892-1923), vaikka runoilija luokitellaankin modernin runouden pioneeriksi täällä Pohjolassa. Tämä aika, nykyaika, muuttaa myös runoutta kuten kaikkea muutakin ja muun muassa Jenni Haukio ja kumppanit edustavat tätä aikaa. Ehkä ilman riimityksiä, paatosta ja runon "ymmärrettävää tarinaa". Tämän ajan ihminen on omaksunut kaiken hektisyytemme keskellä lyhyemmät ja iskevämmät runot. Olemme melkein sadan vuoden päässä Leinon monisäkeisestä Helkavirsien Tumma-runon "syntymässä säikähtäneestä maammon marjasta". Tokikaan Eino Leinoa ei ole unohdettu, eikä ole tarkoituskaan. Hän oli yksi, ja on yhä, parhaimpiamme.
EN VOI!
Aatoksia
suloisia
mull´ on paljo syömessäin,
kun rintahain
ma tunteet sain,
sanat paperille niit´en saa
oikeassa valossaan!
(Eino Leino,12v)
2. maaliskuuta 2014
KYLPYLÄMUISTOJA
Olen alkanut nukkua öisin huonosti. Ainakin yhteen menee ja viime yönä neljään. En tahtoisi ottaa nukahtamispilleriä. Sairaalassa nukuin, kotona en. Stressiä? No, kai se siitä tokenee.
Krimillä asiat huonosti. USAn ja Venäjän presidentit jutelleet puhelimessa. Sotilaita, tiesulkuja, kaikenlaista sotakalustoa ikäänkuin varoiksi, jos vaikka tarvittaisiin. Suomen uutislähetyksissä haastatellaan tietäviä ja kysellään, mitä voi tapahtua. Jos joku tuudittautuu siihen, että me olemme moisesta mylläkästä kaukana, niin emme me niin kovin kaukana ole. Mustameri nyt ei aivan naapurissa ole kylläkään, mutta tämmöisillä asioilla on tapana levitä. Historia kertoo.
E soitti ja kertoi lähtevänsä kylpylään. Hyvää ruokaa, seurustelua, vesijumppaa, hierontaa. Minä olin usein äidin kanssa kylpylöissä. Kova meininki. Sinkkiammeissa istuttiin jääkylmässä vedessä karaistumassa. Höyrykaappikin tuli minulle tutuksi. Pää vain näkyi. Savihierontaa. Paastoamista. Limaista ja ohutta kauravelliä paaston jälkeen. Vatsa oli ruikulla. Ei mitään nykyajan hemmottelua. Ruumiin ja mielen puhdistuminen oli pääasiana ja mitä raaemmalla tavalla, sitä parempi. Niitä sinkkiammeita inhosin. Käteen annettiin kauha, jolla piti vettä velloa, kun lisättiin jääkylmää vettä. Sitten toiseen ammeeseen, jossa oli lämmintä vettä. Sama kauha. Olin yleensä ainoa lapsi kaikkien mammaraisten joukossa ja jotkut katselivat minua säälivästi. Kerran äiti pyörtyi hänelle liian kuumassa saunassa. Kuten sanoin, kovaa hommaa. Hyöty? Kai siitä aikuiset saivat jonkunlaisen. Minulle tuli vain punainen iho.
Emme olleet saunojia, vaikka mamman ja papan mökillä olikin Friherrsissä sauna. Pappa oli intohimonen saunoja. Tuntikaupalla ja vielä aamullakin. Joissakin asunnoissa on meilläkin ollut sauna. Sitä käytettiin pyykin kuivaamiseen. Mökillä oli enemmän käytössä. Vieraita kävi ja puulämmitteinen viehätti. Pulahtivat välillä järveen ja taas kaikki alusta. Se oli sitä aikaa.
Alkoi sataa räntää. Rännäksi luokittelen. Roskiskeikka jääköön vaikka huomiseen. Ylihuomenna kummitytön kanssa kaupungille. Ostoslista on pitkä. Toivottavasti jaksan.
Krimillä asiat huonosti. USAn ja Venäjän presidentit jutelleet puhelimessa. Sotilaita, tiesulkuja, kaikenlaista sotakalustoa ikäänkuin varoiksi, jos vaikka tarvittaisiin. Suomen uutislähetyksissä haastatellaan tietäviä ja kysellään, mitä voi tapahtua. Jos joku tuudittautuu siihen, että me olemme moisesta mylläkästä kaukana, niin emme me niin kovin kaukana ole. Mustameri nyt ei aivan naapurissa ole kylläkään, mutta tämmöisillä asioilla on tapana levitä. Historia kertoo.
E soitti ja kertoi lähtevänsä kylpylään. Hyvää ruokaa, seurustelua, vesijumppaa, hierontaa. Minä olin usein äidin kanssa kylpylöissä. Kova meininki. Sinkkiammeissa istuttiin jääkylmässä vedessä karaistumassa. Höyrykaappikin tuli minulle tutuksi. Pää vain näkyi. Savihierontaa. Paastoamista. Limaista ja ohutta kauravelliä paaston jälkeen. Vatsa oli ruikulla. Ei mitään nykyajan hemmottelua. Ruumiin ja mielen puhdistuminen oli pääasiana ja mitä raaemmalla tavalla, sitä parempi. Niitä sinkkiammeita inhosin. Käteen annettiin kauha, jolla piti vettä velloa, kun lisättiin jääkylmää vettä. Sitten toiseen ammeeseen, jossa oli lämmintä vettä. Sama kauha. Olin yleensä ainoa lapsi kaikkien mammaraisten joukossa ja jotkut katselivat minua säälivästi. Kerran äiti pyörtyi hänelle liian kuumassa saunassa. Kuten sanoin, kovaa hommaa. Hyöty? Kai siitä aikuiset saivat jonkunlaisen. Minulle tuli vain punainen iho.
Emme olleet saunojia, vaikka mamman ja papan mökillä olikin Friherrsissä sauna. Pappa oli intohimonen saunoja. Tuntikaupalla ja vielä aamullakin. Joissakin asunnoissa on meilläkin ollut sauna. Sitä käytettiin pyykin kuivaamiseen. Mökillä oli enemmän käytössä. Vieraita kävi ja puulämmitteinen viehätti. Pulahtivat välillä järveen ja taas kaikki alusta. Se oli sitä aikaa.
Alkoi sataa räntää. Rännäksi luokittelen. Roskiskeikka jääköön vaikka huomiseen. Ylihuomenna kummitytön kanssa kaupungille. Ostoslista on pitkä. Toivottavasti jaksan.
1. maaliskuuta 2014
HYVÄÄ MAALISKUUTA JA KEVÄTTÄ
Miksi Helsinki ei voi olla kuten sata vuotta sitten? No, olisihan se romanttista, kun puutalorivistöt komeilisivat katujen varsilla, syksyisin rämpisimme kuravellissä jalkakäytävien ollessa kattamattomia. Sillat puusta, pyykkinaruja siellä, missä nyt autojen parkkipaikat pihoilla. Katselin netistä Signe Branderin kuvia, joita verrattiin saman paikan ja tämän päivän valokuvaaja Pete Aarre-Ahtion kuviin. Kimmastuin taas siitä Eteläsataman kuvasta, jossa ei ole enää Norrménin taloa Katajanokalla, vaan Enson "Sokeripala" vanhan arvorakennuksen tilalla. No, ei auta kimmastuminen sen enempää kuin vimmastuminenkaan. Enkä nyt enää tohdi tahtoa Helsinkiä kaikin osin semmoiseksi kuin se oli Signe Branderin aikaan. Olen kiitollinen asfaltista, raitiovaunuista ja muista yleisistä kulkuneuvoista, tavarataloista ja silloista, jotka eivät ole huterasta puusta. Pidän kerrostalossa asumisesta, hisseistä (vaikka onkin kammo) ja naapureista, joihin ei välttämättä tarvitse lähemmin tutustua. Puutaloidylli kaikkine lieveilmiöineen jääköön historiaan ja vanhoihin valokuviin.
Vielä vuosi sitten pitivät monet tämän hetken runot paikkansa, kuten Yrjö Jylhän Sulava lumi:
Vielä kiiltää kiteet
jään ja hankien,
kohta laukee siteet
talven vankien.
Alla jään multa janoaa
virvoituksen pientä pisaraa.
Hanki hautuu,hiutuu
kevätlämpimään,
routa rahjus riutuu
soita rämpimään.
Pirstoin jäät
virta odottaa
pisaroitten tulvaa paisuvaa.
Rinta talven juron
vailla kilpeään
murtuu metsäpuron
nauruun hilpeään.
Merta päin
laine samoaa
kohden suurta pisarpauhinaa.
(Runo kirjasta Suomen talvi WSOY 1946)
Tänä vuonna on toisin. Talvi oli lyhyt ja paikoin niukkaluminen, pakkanen ei nipistellyt pitkästi. Jo helmikuussa tuoksui kevät, muuttolintuja tuli, lämpöasteet hellivät. Räystäät eivät päässeet tippumaan, eikä purot soliseman lumen ja jään alla. Tykkäsin ja tykkään.
Vielä vuosi sitten pitivät monet tämän hetken runot paikkansa, kuten Yrjö Jylhän Sulava lumi:
Vielä kiiltää kiteet
jään ja hankien,
kohta laukee siteet
talven vankien.
Alla jään multa janoaa
virvoituksen pientä pisaraa.
Hanki hautuu,hiutuu
kevätlämpimään,
routa rahjus riutuu
soita rämpimään.
Pirstoin jäät
virta odottaa
pisaroitten tulvaa paisuvaa.
Rinta talven juron
vailla kilpeään
murtuu metsäpuron
nauruun hilpeään.
Merta päin
laine samoaa
kohden suurta pisarpauhinaa.
(Runo kirjasta Suomen talvi WSOY 1946)
Tänä vuonna on toisin. Talvi oli lyhyt ja paikoin niukkaluminen, pakkanen ei nipistellyt pitkästi. Jo helmikuussa tuoksui kevät, muuttolintuja tuli, lämpöasteet hellivät. Räystäät eivät päässeet tippumaan, eikä purot soliseman lumen ja jään alla. Tykkäsin ja tykkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)