KAIKKIALLA JUHLITAAN TÄNÄÄN

Illalla juhlitaan. Minä en aio. No, televisiota katselen ja päivällä annan vanhan jazzin soida. Kun sitä kuuntelee taitaa mukavasti mennä päivä kohti iltaa. Otin vähäisiä joulukoristeita pois. Joulu on päättynyt. Kynttilöistä en luovu. Ne eivät ole joulutavaraa välttämättä.

Uusi blogini lukija ilmaantunut suureksi ilokseni, nimeltään Jenni. Sydämellisesti tervetuloa.

Niin vaan meni tämäkin vuosi menojaan tai on menemässä. En mitään raporttia tekemisistä aio tässä antaa. Puoliso kuoli syyskuussa ja minä muutin marraskuussa. Siinä ne tärkeimmät. Ja ikävimmät. Tänään on puolison syntymäpäivä. Hyvää syntymäpäivää, kulta.

Tänään on myös Sylvesterin nimipäivä. Paaveja 1000-luvulla sen nimisiä pari. Muita myöhempiä ei-paaveja Sylvestereitä yllin kyllin tietää netti. Minä en tunne yhtäkään Sylvesteriä. Nimi tulee latinasta ja tarkoittaa metsistynyttä. Tämänkin tiesi netti. Huomenna ei ole kenenkään nimipäivä. Tämän tiesin minä.

Heräsin aamulla varsin varhain. Ulkona pikipimeää. HS kertoo, mitä kaikkea tänään tapahtuu. Senaatintorin  juhlallisuudet siirtyneet Kansalaistorille. Mannerheimintie suljettu liikenteeltä. Odotetaan kymmeniä tuhansia ihmisiä ilonpitoon. Vuosi vaihtuu ja Suomi on 100v. Kansalaistori on Eero Erkon kadulla ja se taas on tulevan uuden kirjaston työmaan lähellä. Myös Töölönlahden rantamilla on ohjelmaa, kaikkialla on ohjelmaa. Laulua, soitantaa, tanssia, syömistä, hauskanpitoa yleisesti. Oikeastaan kaikki alkaa jo puolilta päivin lapsille. Televisio suoltaa koko päivän jotain asiaan liittyvää, joka sitten keskiyöllä huipentuu ja siirrymme kaikki vuoteen 2017  100-vuotiaassa Suomessa. Hyvää Uutta Vuotta.

NAKKIA MAARUUN

Jaahas, huomenna viimeistä viedään. Kaupunki järjestäytyy moniin tapahtumiin. On liikennejärjestelyjä, kansa ostaa ilotulitteita, Suomella on synttärit. Minä en tee mitään asian eteen. Saas nähdä, valvonko edes vuodenvaihteeseen asti. Lähikaupassa oli erityinen nakkimakkaratiski. Onko nakki uudenvuoden ruoka? Ihmiset ostivat nakkeja. Minä kävelin ohi. En yleensäkään ole näiden makkaroiden ystävä. Pienenä tykkäsin Tukholman hot dogeista. Niissä oli jumalattoman pitkä nakki sisällä kaikkine tykötarpeineen. Se roikkui kummastakin päästä reilusti ulos. Toinen herkku Stockholman kaupungissa oli minulla noihin aikoihin katkaravut. Niitä oli hauskaa kuoria. Tykkään niistä vieläkin. Sen sijaan "kuumat koirat" ovat taakse jäänyttä elämää.

Eilen siis saapastelin kauppaan. Vielä ei suurempaa ruuhkaa vuoden 2017 kunniaksi. Kassoja jo varmuuden vuoksi tavallista enemmän. Mammaraisia hedelmäpelien kimpussa ja joku sujahti Alkoonkin. Pitäähän ainakin kuohuviinipullo auki poksauttaa vuoden vaihtuessa uudeksi.

Yksi joulukortti tuli vielä. Ei se Posti saanut kaikkia tuoduksi ihmisille, vaikka niin sanoi. Yhä ihmettelen sitä, että jos mennään Postissa kolmeen jakelupäivään viikossa, niin mitenkäs ne ihmiset ehtivät maksaa laskunsa, kun se joillekin aivan varmasti tulee paperisena ja nykyisin viikon varoitusajalla? Paperilaskut jäänevät silloin kai historiaan. En pidä tästä tulevasta systeemistä, kun laskujen maksaminen muuttuu niin että kaikki pakotetaan käyttämään tietokonetta tai/ja älypuhelinta. Minua ei ole yhtään häirinnyt se, että laskuja maksaessani viivaan  yli tunnuslukunumeron pankista saamaani tunnuslukukorttiin. Jos ei ole älypuhelinta, olen ymmärtänyt, että pankki antaa jonkunlaisen vempaimen vastineeksi, josta näkyy tunnusluku. Kyllä siitä taas polemiikkia syntyy.

Naapuri noitui roskiksella pakkasten tulemista. Jäätä ja liukasta. No, en sanonut mitään, mutta ajattelin, että talveahan tämä on ja 60-70 leveyspiirin kieppeillä. Totta maar kuuluu pakkaselta näyttää. Se vaan nyt on semmoista täällä ja on ennenkin ollut. Haloo!

LAASTARI

Englannissa ihmetellään, miksi herttuatar Catherinella on laastari sormessa (???). On siinä ihmettelemistä. On kuulemma ollut ennenkin laastari sormessa. Mikä tähän asiaan oikein liittyy? Selviääkö se ikinä kansalle, vai jääkö mysteeriksi? Mitä tapahtuu, jos hänellä jälleen joskus on sormessa laastari? Nämä laastarit saavat kyllä julkisuuden henkilöissä suurta kohua aikaan. Presidentti Ahtisaarellakin oli kerran laastari. Taisi olla otsassa. Siitäkös häly nousi. Mitä varten presidentillä on laastari otsassa? Ei tunnettuja koko ajan valokeilassa olevia ihmisiä saa laastaroida. Laastarit ovat tavallisia ihmisiä varten. Ei niitä ihmetellä. Minullakin on joskus ollut laastari, eikä siitä hälyä noussut.

Kolme päivää enää, kun saamme kirjoittaa vuodeksi 2017. Kyllä siihen tottuu. Seiska on hyvä numero. Uudenvuoden lupauksia en ole tehnyt, enkä tee. Yritän kovasti valvoa vuodenvaihteen yli, että kuulen, mitä puhutaan nyt tulevasta juhlavuodesta, kun Suomi täyttää 100 vuotta. Juhlakalu on nyt ykköskalu. Koko vuoden.

Ystäväni E. kertoi Oulussa olevan lunta. Aura käynyt hänenkin kotipihallaan. Oli sadellut oikein kunnolla, peittänyt puut ja pensaat valkoiseen vaippaan. Kaunista, sanoi. Uskoin. Mutta silti en halua moista postikorttimaisemaa tänne päin. Ihan käytännöllisestäkin syystä. Rollaattori! Ja vaikka ei olisikaan. Kelkkaikäisenä se oli hauskaa ja odotin kuin kuuta nousevaa. Ensimmäiset hiutaleet taivaalta sai valtavan ilontunteen ja pyynnöt, että isä hakee kelkan vintistä. Minulla oli potkukelkka. Se varastettiin myöhemmin. Olikin ensimmäinen kokemukseni epärehellisyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Jäi mieleen.

Olen lähdössä kauppakeskukseen tai ainakin lähikauppaan. Jossain välissä on varattava silmälääkäriaika. En ole vielä käynyt näyttämässä uusia mykiöitäni. Taatusti silmätohtori ostattaa uudet lukulasit. Pärjäisin hyvin vanhoilla tavaratalolaseillakin lukea. Ehkä on hyvä saada aivan asianmukaiset.

EI JÄLJELLE JÄÄNYT YHTÄKÄÄN

Televisiossa on Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ( And then there were none, 1939) tunnin mittaisina pätkinä. Sen nimi on aikaisemmin ollut suomeksi Kymmenen pientä neekeripoikaa. Nykyisin ei saa neekeri-sanaa käyttää. Olen nähnyt Intimiteatterissa sen tällä neekeri-nimellä. Siitä on aikaa. Ja silloin n-sana oli yleisessä käytössä, eikä sitä katsottu JSN:ssä pahasti. Perintönä saamassani Otavan isossa tietosanakirjassa joskus 1930-luvulta on pitkät pätkät näistä henkilöistä, jotka asuvat Afrikassa ja nimi alkaa n:llä. Joskus on kirjoja takavarikoitu kustantajilta ja kirjakaupoista, jos niissä on ollut moraalittomuutta tai muuta kiellettyä. Miten kävisi tämän Ison tietosanakirjan yhdeksännen osan?

Kaiken uhallakin panen tähän muutaman säkeen lorusta Kymmenen pientä neekeripoikaa:

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa silmänsä vain kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan...



Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljelle jäänyt yhtäkään.


Agatha Christie rakensi jännitystarinansa Frank Greenin runon (1869) ympärille, joka puolestaan perustuu Septimus Winnerin lauluun "Ten little Indians" (1868).

JOULU ON JUHLITTU

Joulu oli ja se meni. Tosin jonkunlaista joulunaikaa vietetään vielä Loppiaiseen asti ja joku jopa Pääsiäiseen. Minusta Joulu päättyy Tapaninpäivään. Ennen muinoin aloin kotia riisua kiireesti joulun dekoraatiosta. Näytti jo kulahtaneelta. Nyt ei ole suuremmin riisumista. En edes puhalla kynttilöitä lopullisesti sammuksiin. En oikeastaan "puhalla" ollenkaan, on niitä sammutusvempeleitä, snuffereita, siihen työhön. Rakastan kynttilöitä. Jos Suomen kesä ei olisi niin valoisa, polttelisin vuodet ympäriinsä. Onneksi jo elokuun illat ovat tarpeeksi pimeitä.

Vuoden viimeinen päivä oli/on puolison syntymäpäivä. Sitä ei suuremmin juhlittu, mutta terveinä aikoina juhlistimme uuden vuoden tulemista rapukekkereillä. Kesänaapurin pojat kaukana Hämeessä ravustivat, puoliso keitti ja panimme pari sataa pakastimeen odottamaan uudenvuoden aattoiltaa. Kutsuimme vieraita. Valettiin tinaa, ennustettiin varjokuvasta tulevaisuutta, pidettiin hauskaa aina pitkälle seuraavan vuoden puolelle. Ne olivat aikoja, ne.

Puolison sairastuttua aattoillat menivät jo nukkuen ja niin tein minäkin vuoden 2015 vaihtuessa. Samoin ehkä käy vuodenvaihteen kanssa nytkin. Kyllä se seuraava vuosi ilman minun vahtimistanikin tulee. Vaikka nyt puhutaan  juhlavammin, kun on Suomi menemässä juhlavuoteen eli biletämme 100-vuotista taivaltamme itsenäisenä maana. Nuori olemme. Ensin isäntänä hääräsi Ruotsi ja sitten Venäjä. Nyt olemme oman itsemme herra. No, EU tuppaa vähän määräilemään. Uhittelemme, olen nähnyt kaupoissa käyriä kurkkuja. Joskus myös mansikkaropposen pohjalla on piilotellut pikkuruinen alamittainen EU:n direktiivistä piittaamaton mansikkapahanen.

Katselin YleAreenasta Illan Esko Salmisen kanssa Kansallisteatterissa. Maskuliininen, väkevä ja ah, niin isänsä näköinen. Salmista haastatteli Mika Myllyaho ja taustalla soi Samuli Laihon hiljainen pianomusiikki. Salminen toi lavalle Eino Leinoa, Aleksis Kiveä, Shakespearea, Edmond Rostandin Cyrano de Bergeracia. Hän kertoi elämästään lapsuudesta lähtien, nuoresta näyttelijästä, näyttelijäkollegoistaan, työstään eri teattereissa. Hän kertoi ainaisesta haaveestaan päästä Suomen Kansallisteatterin näyttämölle ja sinne hän pääsi. Katselin ja kuuntelin hievahtamatta ja ikävä alkoi kalvaa: koska pääsisin taas teatteriin? Minulla ei ole koskaan ollut haavetta näyttämölle, mutta haave oli päästä katsomoon. Pääsinkin, mutta sitten tuli pitkien vuosien tauko. Meillä oli ensi-iltapaikat ensimmäisen parven ensimmäisellä rivillä. Ennen esityksen alkua ihailin suurta kattomaalausta ja parvekkeiden kultakoristeiden päällä olevaa pölyä. Väliajalla meille oli valmiiksi katettu pöytä kahvineen ja leivoksineen. Päällysvaatteet asetettiin odottamaan sohvalle näytännön päättymistä. Näistä pienistä palveluksista me korvasimme henkilökunnalle kauniisti kiittäen. Näin tekivät muutkin, joilla  tämä palvelu oli. Vieläköhän teatterissa on sama tuoksu kuin ennen? Sen tiedän,  että enää ei yleisö pukeudu kuten silloin. Ei edes ensi-iltoihin. Se jäi, kun avantgarde tuli teatteriin. Niin minusta ainakin tuntui.

UUSIA SANOJA

Olen viisastunut nyt jouluna. Tiedän, mikä meillä on vanhin jouluherkku. Ei, ei se ole kinkku tai puuro tai edes joululaatikot. Se on glögi. Ruokatieto ry. kertoi ja minun piti sitä lukiessani yllättyä.  No, ehkä tein sen, mutta vain vähän. Olisin olettanut, että ohrapuuro, kun riisikin rantautui tänne Pohjolaan myöhemmin. Glögiä on kuulemma naukkailtu keskiajalta asti, että ei aivan turhake ole.

Sitten tietoisuuteeni ajautui myös uudissanat suppailla ja höntsätä. Ensin mainittu on seisten melomista ja jälkimmäinen laiskottelemista, jouten olemista, vetelehtimistä. Tätä jälkimmäistä harrastin lujasti eilen ja niin voimakkaasti, etten muistanut edes joulua olevankaan. Ei kun muistin. Kuuntelin 25 perinteistä joululaulua levyltä. Osa niin perinteistä, etten edes tuntenut. "Riemuitse tytär Siionin" ja "Taivas sylissäni". Suurin osa taas niin tuttuja, että vähän itketti siinä yksikseni sohvannurkassa istuessani, eikä puolisoa missään. Kerroin kyllä hänelle, että täällä maan päällä on nyt joulu, jos ei sattunut muistamaan. Ei vastausta. Televisio oli seuranani ja söinhän minä niitä Herkun jouluruokia, laatikoita ja kinkkua jne. Ei oikein maistunut, mutta jotainhan on maaruun pantava. Nyksä-sanan myös opin. Se on "eksän" vastakohta. Eksän tiedämmekin. Niitä on minunkin ystäväpiirissäni kuin myös nyksiä.

Joulupäivän aamun vietin etsimällä vimmatusti jonnekin kadottamaani tanskalaista keramiikkaesinettä. Tonttupariskunta. Ostin sen muinoin vanhempieni pöytää koristamaan. Etsin ja etsin. Sitten olin varma, että olin antanut pois. Luovutin ja olin pahoillani. Jotenkin askeleeni veivät minut olohuoneen kaapin luo, jossa on lasitavaraa. Kaksi Tanskanmaan tonttua killisteli minua kylki kyljessä vastaan oven avattuani ja ihan hihkaisin jälleennäkemisen riemusta. Nyt kaksikko on keittiön pöydällä kynttilänliekkien loisteessa. Panin sähkökynttelikön pois ja elävä tuli tilalle. Kauniimpaa. Kotoisampaa ja jouluisempaa, pehmeämpää. Olen kynttiläihminen. Enkä vain jouluna.

Elokuvia joulupäivänä yltäkylläisesti, niin että eilinen päivä meni höntsäillen. Tästä Tapaninpäivästä tuntuu kehittyvän samanlainen. Ei paha. Tästäpä siirryn pohjoismaiseen mytologiaan sulavasti ja ilman aasinsiltaa. Freyer oli muinaispohjoismainen kasvullisuuden jumala. Sydäntalven juhlassa  uhrattiin Freyerille sika, josta meidän joulukinkkumme kerrotaan saaneen alkunsa. Freyerin pyhä eläin oli kuitenkin hevonen ja Tapaninpäivänä järjestettiin hevoskilpailuja. Siitä taas saatu tapaninajelu hevosella. Tuskin edes enää nykyisin valjastetaan hevonen Tapaninpäivänä, pyhän Stefanuksen muistopäivä, tätä varten tai mikä minä olen tietämään. Puoliso ja minä lähdimme autoajelulle tuolloin ja se markkeerasi meillä hevosperinnettä.

Mukavaa Tapaninpäivää kaikille hevosajeluineen tai muine ajeluineen tai vallan höntsäten!

JOULUAATTONA

JOULUSAUNA


Nyt joulu on. Sua sauna odottaa
ja sahti odottaa ja joulukinkku.
Käy kaapilles ja avaa rautalinkku
ja etsi paitas, oivaa aivinaa,
ja riisu kenkäs. Pyhä, pyhä maa
on, mitä poljet tänään. Poikanen
nimeltä Jeesus, talliin luomattomaan
hevosten eteen, vetohärkäin lomaan
on juuri havahtunut päälle olkien.
Kun mylvii härkä, lapsi räpyltää
silmiään pimeässä, hento, kutripää.
On hallitsija ihmislasten suvun
vaatetta vailla ruumenissa kruvun.


(P. Mustapää, ens. säkeistö "Joulusauna", Suomen talvi, WSOY 1946)


HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA MEILLE KAIKILLE.

JOULUAATON AATTONA

"Pirtti pesty...", vakuutin aiemmin. Tänään ajattelin korjata pupun puhumiseni ja olla tikkailla puhdistamassa olohuoneen kattovalaisinta. Sama homma edessä yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessa. Samahan se, mitä täällä teen, kun ei sen kummempaa Joulua ole. Turussa julistetun joulurauhan jälkeen ei sovi kovin kolistella. Kerrostaloasuminen velvoittaa. Ja minulle muuttaessani mainittiin talon olevan rauhallinen. Ja onhan se. Skattalla opiskelijasoluissa mesottiin ja metelöitiin, josta vanhempi ja kauemmin talossa asunut väki suivaantui. Minä mukaan lukien. Eikä lohduttanut sekään huomio, että nuoret ovat muuttaneet Helsinkiin paikoista, joissa omakotitaloasuminen oli pääasumista. Tuotti sitten vaikeuksia sopeutua uusiin oloihin ja tapoihin urbaanissa ympäristössä.

Tänään ruuhkaa ruokakaupoissa ja maanteillä. Huomenna hiljenee. Taas kauhistuttaa, kun myös julkinen liikenne tyssää. Ratikoilla, busseilla ja metrolla pääsee vasta Joulupäivänä. Ahdistaa. Eipä minulla asiaakaan ole lähteä ja onhan aina taksit. Joulunakin. Katajanokalta vaikka käveli, mutta täältä...

Kahvia tässä lipittelen, ulkona pimeää. Pakastimesta otin jääkaappiin sulamaan Herkun ruuat huomista ja seuraavia päiviä varten. Taloyhtiö jakoi talouksiin ohjeita, minne paistetun kinkun rasva pannaan. Ei ainakaan viemäriin! Annetaan kovettua ja sitten biojätteisiin. Tuikkukynttilöiden alumiinipurkit metallijätteisiin, lahjapaperit yleiseen roskikseen (ei siis papereiden joukkoon) ja luonnonkuusen rangan saa jättää roskisvajan ulkopuolelle. Pyydettiin myös keräämään haisemattomat ja kuivat roskat kotiin odottamaan roskisten tyhjentämistä, kun ne pursuavat lahjakääreistä ja -laatikoista, naruista ja ruseteista. Tämmöiset ohjeet koskivat minuakin joskus. Oikeastaan näin on hyvä, kun kerran näin minulle on määrätty.

PIRTTI PESTY JA PUHTOINEN KUIN JUHANNUKSENA

Ahkeroin eilen niin, että hirvittää. Imuroin ja kunnolla. Järjestelin paikkoja, käytin huonekaluvahaa, luin Waltaria, juttelin puhelimessa, vaihdoin vuodevaatteet, pesin pari koneellista pyykkiä, otin talouspaperilla ja silitysraudalla steariinia matosta, sytyttelin kynttilöitä palamaan,  söin salaattia, join vettä, makasin sohvalla ja katselin televisiota. Kaiken tämän jälkeen en ollut edes poikki. Mikähän minua vaivaa?

Nyt soi taustalla Benny Goodman, ehkä myöhemmin kuuntelen vaikka Elvis Presleyn joululauluja. Nythän on aivan pian joulu. Minulla se typistyy lukemattomien kynttilöiden palamiseen ja Herkun joululaatikoiden ja kinkun syömiseen. Otan palan painikkeeksi lasillisen punaviiniä. Avaan television muuksi seurakseni ja olen tyytyväinen. Toinen joulu jo yksin. Edellinen meni muuttopuuhissa tänne, etten juuri ehtinyt/jaksanut muuta. Nyt on puolisoa suunnaton ikävä. Vaikka meidän joulumme eivät hänen sairautensa aikana entisenlaisia olleetkaan, mutta olimme kaksin, lähellä toisiamme  ja yhdessä.

H. on alkanut käydä kaikenlaisissa eläkeläisten riennoissa, kuuntelemassa musiikkia, syömässä, rupattelemassa, saamassa uusia kontakteja. Minä lappaan taidenäyttelyissä. Ensi vuonna avautuu taas uusia ja ystäväni M. ja minä olemme valmiina kuin lukkarit sotaan. Ateneumissa kajaanilaisen Tuomo Sepon Ateneumille lahjoittamat 2000 teosta näytillä. Tuulikki Pietilän töitä niin ikään. Toukokuun keväimessä Alvar Aaltoa ja syksyllä 2017 von Wright-veljesten näyttely. Päälle vielä kaikki muut taidemuseot tässä kaupungissa. Jopa aivan käymättömiäkin minulla. Puutos lienee paikallaan korjata.

Tähän lopuksi Mika Waltarin Vaatimaton jouluruno vuodelta 1938.

Katse totinen ja vakaa
katsoo ikkunasi takaa.
Maltitonta ikävää
tuntee nyt jo pieni pää.

Eteisessä kulkee salaa
äiti. Kynttilät jo palaa.
Pieni koira odottaa
paistiluuta ihanaa.

Tänään elämä on hyvä,
joulurauha täyttää syvä
ilon, murheen kaupungin
ja myös Mika Waltarin.

(lainattu Waltarin Joulutarinoista, WSOY Bon-pokkari)

ASIASTA KUKKARUUKKUUN ELI VÄHÄN KAMMOKIELESTÄ

Sunnuntaina katselin Arto Nybergin ohjelman televisiosta. Vieraana oli muun muassa dosentti, suomen kielen kehittymisen asiantuntija Lari Kotilainen. Puhuttiin inhokkisanoista. Kotilaisen en kuullut kertovan omistaan. Puhuttiin Jari Tammelta ilmestyneestä Suuresta ällösanakirjasta. Tammi sanoo (luin netistä), että "kieli ei rappeudu, vaan sen evoluutio kiihtyy".  Juuripa niin. Olen jo pitkään semmoiseenkin asiaan kiinnittänyt kirjoitetuissa teksteissä (sekä puhekielessä) huomiota kuin possessiivisuffiksin poissaoloon (tästä mainitsi myös Nyberg). Minun aikanani ennen muinoin sitä käytettiin, mutta nyt se on nykyisin "minun aikana" lopetettu.

No, kieli muuttuu ja mikä vielä nyt on väärin, on se joskus tulevaisuudessa oikein. Tai elikkä sitten hiinä ja hiinä. Juurikin niin. Palataan astialle. Elikkäs pitää vain sopeutua, eikä nostella niskavillojaan. Se voi voimaannuttaa edukkaasti. Jokikinen kerta kuullessani "alkaa alkamaan", näen vanhan suomen kielen opettajani ankaran ilmeen ja kuulen oikaisun "alkaa alkaa, alkaa tehdä, alkaa oppia".  Kirjakieleen  murresanontaa "alkaa alkamaan" ei ole hyväksytty, mutta puhekielessä saa käyttää ilman sarvia ja hampaita. Lepää rauhassa, opettajani A.V. Kuin myös vanha kunnon E.N.Setälä. Kielioppinne herra professori oli minulle varsinainen kompastuskivi ja melkein ehtojen paikka. Minun inhokkisanani on muuten "about" suomen kielisessä lauseessa.

HS kertoo rottien vallanneen Rautatientorin. Aleksis Kivi saa katsella jaloissaan pyöriviä jyrsijöitä, joita lehden mukaan ihmiset ruokkivat. Jossain päin Intiaa pidetään näitä eläimiä pyhinä hyvää onnea tuottamassa. Niille annetaan maitoa ja muuta ruokaa ja niitä on sadoittain pyörimässä ihmisten joukossa. Kun ajattelee, että rotat levittävät tauteja, ovat rohkeita ja jopa päälle käyviä, olisi hyvä jättää ne rauhaan meillä. Mutta ei. Niistä on tullut toisenlaisia puluja, jotka ahmivat ihmisen antamaa pullaa. Niitä kuulemma valokuvataankin. Rottia olkapäällä? Miten herttaista. No, kunhan ovat tarpeeksi kaivaneet käytäviään kansalliskirjailijamme pystin alla, niin vanha kunnon Aleksis kellahtaa nenälleen ja August Ahlqvistin tomut haudassa pöllähtävät tyytyväisyydestä. Hänhän oli Kiven ankara kriitikko, eikä katsellut suopeasti edes Seitsemää veljestä.

SINITARRA ON TÄRKEÄ TARRA

Hissuttelin kauppaan, enkä enää ennen joulua mene. Hedelmiä on, ruokaa on, on suklaata ja viiniä. Ei ihminen muuta kaipaakaan. Suklaa tuli samppanjan, Underbergin (vatsalääke kuulemma) ja jouluruusun kera ystäviltäni L:ltä ja A:lta. Pelmahtivat yllättäen, en siis saanut aikaa valmistautua. Istuivat hetken ja lähtivät. No, ehdimme me halata.

Taitaa olla niin, että ei Helsinkiin ainakaan tule valkoista joulua. Sumua ja märkää pukkaa. En valita. Kyllä ne lukemattomat joulupukit muutenkin autolla ajavat, eikä Petterin vetäminä. Taitaa olla oma ennätykseni, että törmäsin aattoiltana viiteenkin joulupukkiin talossa, jossa oli lapsia. Minä olin jo menettänyt uskoni siihen ukkoon. Joka vuosi pohditaan, onko hyvä asia uskotella lapselle tämän satuhahmon todellisuutta vai kertoa heti, että puppua mies on? Minähän olen sitä mieltä, että joulupukki pitää olla ja että se on totista totta lapsuudessa. Kyllä aikanaan totuus selviää, eikä siitä traumoja saa. Sittenhän pitää teilata hammaskeijukin sun muut aikuisten keksimät taruolennot. Ei niitä oikeasti ole. Sitä paitsi aikuiset uskovat ufoihin, sieppauksiin avaruusaluksiin, muukalaisolioihin muista maailmoista, parempaan tulevaisuuteen ja lottovoittoon, auvoiseen elämään ja maailman rauhaan.

Tulleita joulukortteja jo sen verran, että panin sinitarralla kaapin oveen eteisessä. Hirveä homma, että löysin koko sinitarran, ettei tarvinnut ostaa. Sillä lailla tulee kaikkea hankituksi ja sitten on kaikkea liikaa. Ja etsivähän löytää.

Vihdoin viitsin soittaa Elisaan, kun tänne on vuoden ajan tullut heiltä postia, mutta ei minulle. Ensimmäiset kaksi lähetystä palautin saatesanoilla "ei asu täällä", niihin ei reagoitu ja postia tuli. Sitten aloin panna niitä roskikseen, kunnes kyllästyin siihenkin ja soitin. Asianomaisella ihmisellä oli kuulemma kaksi osoitetta, toinen tänne ja toinen jonnekin muualle. Olisivat lähettäneet tänne tämän ihmisen postia hamaan tappiin asti, ellen olisi nyt soittanut. Eivätkä tienneet, miksi ensimmäisiin ilmoituksiini ei reagoitu. Ihmettelin Elisan politiikkaa ja vaadin, että tänne ei heidän taholtaan enää vierasta postia minun kiusakseni lähetetä. Niin monet asiat ovat nykyisin päin pyttyä ja välinpitämätöntä toimintaa. Olen tyystin väsynyt siihen kaikkeen. En toivottanut Elisalle hyvää joulua. Minulla on hampaankolossa muutenkin heitä vastaan omasta puolestani.

JOHN KEATSIA MUSTASSA JOULUKUUSSA

SÄKEITÄ

Voi onnea joulukuista
puun hankien saartaman!
Sen oksat ei voi muistaa
kesän riemua vihannan,
ne vilun ja viiman kestää,
ja tuiskut ei voi estää,
että aukee sydämestä
itu uuden keväimen.

Voi onnea joulukuista,
puron, jäässä jonk´ aallot on!
Sen kuplat ei voi muistaa
kesäkatseita Apollon,
vaan unhon nautinnoissa
ne nukkuu kätköissä, joissa
on tuskan tunto poissa
ja ajan talvisen.

Ah, jos huoleton, vapaa
moni ihmislapsi ois!
Mut ken ei surua tapaa,
jonk` ilo pakeni pois?
Miel´ autio, murhe itää,
sen pistot tuntea pitää,
eikä parantajaa mitään -
sit´ ei sanota laulaen.

(John Keats, suom. Jaakko Tuomikoski)

JOULU ON JO OVELLA

Huomasin Areenassa dokumentin  täplätaiteilija Yayoi Kusamasta. Sen katselin. Suomen näyttelyn avajaisiin hän ei tullut, mutta lasivitriinistä katselee HAMissa hänen näköisnukkensa. Dokumentti näytti, miten täplät syntyvät ja miten taiteilija jaksaa niitä tuhansittain maalata. Hänen teoksensa eivät ole yksinomaan maalauksia, vaan myös muuta. Puuvillamytyistä vene, matkalaukku ja hän päällystää myös mallinukkeja näillä pallukoilla, joista sanoo niiden oikeastaan olevan falloksia. Jos katsoja omaa vilkkaan mielikuvituksen, niin miksi ei? Tämä tällä kertaa naisesta, joka valloitti maailman.

Sitten toisenlaiseen taiteilijaan, joka on kirjailija.

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista, onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet...

Waltari kirjoitti tämän 20-vuotiaana.

Aloin heti lukea Joulutarinoita, josta yllä osa Waltarin kirjoittamasta runosta Joulu-nimeltään. Kriitikko sanoo  Joulutarinoista kirjan takakannessa " Waltarin runot ja novellit loivat oikeaa joulutunnelmaa ja muistuttivat, että oikea joulurauha ja onni ei synny materiasta, vaan aineettomista asioista". Kauppakeskus eilen väkeä täynnä, kaikilla pullottavat ostoskassit ja valtava kiire seuraavaan kauppaan. Kyllä kauppiaan onni syntyy materiasta! Myös joulurauha puodin sulkemisen jälkeen aattona, jos kassaan kilissyt paljon euroja. Eläköön materia!

Illalla satoi.lunta. Katulampun valossa näkyi hyvin. Hiutaleet pyörivät ja leijailivat maahan. Auton renkaiden jäljet jäivät lumeen. Ensi viikolla on Joulu.

OTSA RYPYSSÄ

Lähdin kauppakeskukseen. Oli asiaa. Eihän sinne ilman asiaa mennä. Menin Stockmannin kosmetiikkaosastolle. Minulla oli lahjaksi aikaisemmin sieltä saamani näyte not for sale- merkinnöin mukana ja tahdoin samanlaisen, mutta sen, joka on myynnissä. Oli varhaista ja kosmetiikkamyyjillä oli aikaa seisoksia ryppäänä juttelemassa keskenään. Yritin saada huomiota. Ei mitään. Lopulta kysyin, josko jollakulla olisi aikaa tulla myymään. Oli aikaa. Näytin mallia ja sanoin tahtovani samanlaisen. Myyjä avasi laatikon ja antoi minulle saatesanoilla "tämä on se". Minä kiitin ja menin ostamaan itselleni joululahjan. Pradaa hajuvesiosastolta. Maksoin ja lähdin kotiin.

Matkalla poikkesin Suomalaiseen ja ostin Mika Waltarin Joulutarinoita. Kirja on pokkari ja kokoelma jouluisia juttuja, joita Waltari kirjoitti eri lehtiin vuosien aikana. Ehkä olen jonkun joskus lukenut.

Sitten taas kotiinpäin. Laitoin salaatin ja söin. Aloin katsella ostoksiani ja minulta pääsi oikein iso ärräpää. Mallin mukaan annettu ostos oli VÄÄRÄ. Kiehuin kiukkua. Ei kun vaatteet taas päälle ja Stockmannille. Työnsin rollaattoria vauhdilla kuin jyrää, en edes levännyt ja otsallani oli tuima ryppykokoelma. Etsin myyjän, tai oikeammin heitä oli kaksi, ja näytin mallia ja ostamaani kappaletta. Kysyin, ovatko samaa tuotetta? Myyjäpari tarkasteli ja sanoi, ettei ole. Melkein kuorossa. Olin jo avannut rasian ja saanut esineen näyttämään käytetyltä. Pitihän minun katsoa, mikä se on ja mitä sillä tehdään. He vaihtoivat tuotteen oikeaan mukisematta minun vielä päästellessä höyryjä. Sain lepytykseksi pientä tavaraa meikkilaukussa, vaikka ilmoitin leppyväni sitä ilmankin. Pyysin kyllä, että palavereissa keskityttäisiin myös huolellisuuteen myyntityössä, jotta asiakas saisi tuotteen, joka on mukanaan tuomansa mallin mukainen. Olisi ollut helppoa katsoa mallia ja antaa laatikosta samanlainen. Niinhän sitä luulisi.

Jouduin konttaamaan kaksi kertaa kauppakeskukseen ja nyt olen aivan puhki. Olen sentään oikeasti liikuntarajoitteinen.

PÄIVÄ TAITEEN PARISSA

Piti menemäni oikealle Stockmannille. Menin HAMiin Yayoi Kusaman näyttelyyn. Japanilainen nykytaiteilija. Ostin hänestä kertovan ja hänen taiteestaan kirjan. "Kusama on ollut jo yli 50 vuotta ajan hengen seismografi, yhteiskunnallisten valtarakenteiden kriitikko ja omaperäinen taiteilija." Hän on vuonna 1929 syntynyt itseoppinut taiteilija ja hän pitää kurpitsoista, auringonkukista, puuvillaisista täytetyistä mytyistä ja täplistä. Hänen kasvonsa ovat ajattomat ja rypyttömät. Hänen teoksiaan on esillä Tokiossa, New Yorkissa, Haagissa, Venetsiassa...

Mitäkö pidin näkemästäni? Taas yksi todiste, että alan pitää nykytaiteesta entistä enemmän. Enää ei häiritse, etten näkemääni "ymmärrä". Voin luoda näkemästäni haluamani itselleni. Näen värit ja muodot ja minäkin pidän kurpitsoista ja täplistä. Mitä ne minulle kertovat, sitä en lähde nyt erittelemään.

Ostin myös kirjan Tyko Sallisesta (1879-1955). Muistan hänen Mirrinsä ja Hihhulit. Muistan Sallisen  Krapulan ja Jalmari Ruokokosken Humalan Hyvinkäällä. Ne olivat näiden kahden veijarin huviloita. Näillä ei ollut mitään tekemistä nyt HAMin näyttelyiden kanssa, joista katselin vain Kusaman osuuden. Olisi ollut myös Tove Janssonia ja Eeva Peuraa.  Ostin lisää magneetteja. Kusaman kurpitsan, jossa jättisuuren kurpitsan vieressä istuu hentoinen Yayoi Kusama sekä vielä Katja Hagelstamin puumagneetin  helsinkiläisen kerrostalon ikkunarivistöstä. Pari Kusama-postikorttia, joista toisen lähetän E:lle. Ei ole tavanomainen kortti, vaan  hyvin "kusamainen". Painettu teksti "Love forever dancing pumkin". Olen iloinen, että jatkoin metrolla matkaa Kamppiin asti Tennispalatsille. Mistä lie päähän pälkähtänytkin?

Näyte Yayoi Kusaman runoilusta:

NUORUUS ON YHTÄ PASKAA

ulostetta syövä tyytyväinen tähdenlento
tasangon äärillä vanheneva valon häntä
onko violetti taivas valetta
ruumiistaan erkaantunut ennen kuin huomaakaan
hedelmätön sielu riehaantuu
epäonnenpäivän tumma tuuli kertokaa joku
mistä se syöksyy ihmisen kimppuun
halkaisee tyhjän ilman välkkyvä sädekimppu
päivän pimennettyä paskanväriseksi Cain
vaikka nuoruus kirjoitetaan "sininen taivas"...

SCROOGEN AAVEET

Rullauduin eilen Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin sieltä lisää joulua, Charles Dickensin  Joululaulu, aavetarina joulusta. Verraton takakansi jälleen kertoo, että  Dickens julkaisi viisi joulukirjaa ja nyt ostamani oli niistä ensimmäinen, ilmestyi 17.12.1843. Teos kertoo joulujen hengistä, jotka ilmestyvät ukko Scroogelle. Lieneekö sama tarina, josta Tuula kertoo Tuula´s life-blogissaan nähtynä Turun kaupunginteatterissa nimellä Saiturin joulu? Jos näin on, niin minulla on nyt se kirjana. Jippii. Siis pokkarina. Ne ovat helpot lukea vuoteessa. Ei käsi väsy.

Saiturin joulu-näytelmää on esitetty Turun Logomon (Kaupunginteatteri) lisäksi Tampereella, Helsingissä ja Mikkelissä.

Aloitin heti Dickensin kirjan lukemisen (engl.kiel. nimi A Christmas Carol) ja jo heti alussa Scrooge "haistattelee" joululle. "Pyh, hölynpölyä. Hauskaa joulua. Hyi olkoon koko hauska joulu". Ja sitten ilmestyvät aaveet ja näyttävät Scroogen lapsuutta ja nuoruutta, minkälainen oli tämä joulukammoinen mies vuosikymmeniä aikaisemmin. Tässä paikassa kirjaa suurin piirtein olen. Uskon, ettei se mene aivan Dickensin sanojen mukaan näyttämöllä. Ohjaaja muuttaa ja saakin muuttaa. Näin se menee, teatterin tekeminen.

Dickensin Joululaulun johdanto: "Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.

Heidän uskollinen ystävänsä ja palvelijansa
joulukuussa 1843
C.D."

Olen taas lähdössä, joten kukkuluuruu  vain.

AINA VAAN MENOKSI

Eilispäivä meni stadissa. Tuuli oli kovaa, pakkanen kipristeli varpaissa ja rollaattorin kahvat jääkylmiä. Tänään taas ulos, mutta lähemmäksi. Huomennakin menoa. Onhan tämä semmoista matalalentoa, mutta ihan kivaa.

Enää ei tarvitse jännittää miljonäärikisaakaan lauantaisin eikä X Factoria. Saara Aalto tuli kakkoseksi ja taisteli sijastaan kunniakkaasti. Voimme sanoa "hyvä Suomi". Olen saanut joulukortit kirjoitettua ja Postista punaisen pussin niitä varten. Postitusta vailla enää. Viime jouluna en lähettänyt ja nyt tuntui oudolta allekirjoittaa tervehdykset vain omalla nimelläni. Yksi joulukortti tullut. Siinä on kolme enkeliä. Kaunis, vaikka en enkeli-ihminen olekaan. Lumeen olen joskus kuvan tehnyt, mutta se ei ole sama asia kuin olla enkeli-ihminen.

Yhden äsken ostamani Poirotin luin. Poirotin piti olla jo eläkkeellä, mutta kuinka ollakaan... Lähti Hastingsin kanssa Vaaralliseen taloon. Muistankohan oikein, että tästä olisi tehty elokuva ja minä nähnyt televisiossa joskus? Naisen hattu, jossa luodin reikä, pani näin muistamaan. Murhaajaa en muistanut, enkä lopusta ennen aikojani kurkistanut. Pidin itseni jännityksessä. Pokkarin takakannessa sanotaan tämän vuonna 1932 ilmestyneen Poirot-jutun olleen kriitikoiden mielestä Christien siihenastisen tuotannon paras. Tähän en pysty sanomaan mitään. Pidän kuitenkin Hercule Poirot- tarinoista enemmän kuin neiti Jane Marplen viipyilevistä salapoliisitutkinnoista käsityönsä takaa.

Itäkeskus on niitä kaupunginosia, joissa postin tuleminen on epävakaata. Mistähän tämä johtuu? Kyllä täällä näkee postinjakajia, mutta en sitten tiedä, jakavatko niin kuin pitää. Olenhan minäkin saanut postia, mutta mitenkä ajallaan, sitä en tiedä. Ainakin tämä ensimmäinen joulukortti tulla tupsahti reippaassa etuajassa.

Nyt aamukahville, suihkuun ja kohtapuoliin menoksi.

RUNO

"Kevyt lumi
peittää mustan ruohon.
Varjoista
nousevat puut mustat, paljaat
pimeälle taivaalle.
Jossakin kaukana taustalla loputon
äänten välke, valojen sorina
katujen kuiluissa.
Tässä lähellä
puiden alla rivistönä
tervapadat loimuavat.
Suoraan edessä
korkeat joulupuut
tummina kantavat
valon hedelmiä.

Me, valosta kylläiset,
kuljemme hämmentyneinä..."

(Lassi Nummi "Puistokatu joulukuussa")

KAUPPA PAHOLAISEN KANSSA

Luen yhä Dorian Grayn muotokuvaa ja se on pelottava kirja. Miten ihmeessä joku on pystynyt sen kirjoittamaan? No, se joku on Oscar Wilde (1854-1900).  Kirjan juonesta osa lyhykäisyydessään kuuluu näin: Nuori Dorian Gray teettää itsestään muotokuvan. Hän on kaunis ja komea mies, saa katseet kääntymään. Jossain välissä hän toivoo, ettei milloinkaan vanhenisi ja toive toteutuu. Hän myy sielunsa paholaiselle. Mutta millä hinnalla? Hän muuttuu elostelijaksi, julmaksi, sydämettömäksi. Ulkomuoto ei muutu, mutta taulun muotokuva tekee sen. Dorian siirtää taulun pois silmistään, mutta seuraa sen muuttumista. Hänestä tulee koko ajan entistäkin moraalittomampi ja kuvasta iljettävämpi. Ihmishenkikään ei ole pyhä enää Dorianille. Suunnilleen tässä kohdin kirjaa olen.

Piti välillä huilata ja siirtyä Hercule Poirotin kanssa Vaaralliseen taloon. En kestänyt Dorian Grayta yhtä kyytiä. En yhtään ihmettele sen saamaa vastaanottoa aikanaan. Kirja on kauhutarina alusta loppuun, vaikka sen loppua en hyvin muista. Edellisestä lukemisestani on vuosikymmeniä. Lopun voi kyllä aavistaa. Sen täytyy olla p......n.

Ostin kolme uutta Agatha Christietä. Äsken mainittu Vaarallinen talo ja sen lisäksi Neiti Lemon erehtyy ja vielä Varjossa auringon alla. Kaikissa harmaitten aivosolujen nerokas käyttäjä Hercule Poirot. Olen niistäkin takuulla jonkun lukenut, koska olin ennen Agatha Christien innokas lukija, kuten monen muunkin salapoliisikirjailijan. Luin muutakin ja paljon. Puolison omaishoitajana oleminen lukemisen lopetti. En pystynyt keskittymään. Aistien piti olla valppaana aina, tekemistä riitti päivät ja usein yötkin. Runoja joskus silmäilin ja kuuntelin lauseen sieltä ja toisen täältä potilaani äänikirjoista. Vasta nyt runsas vuosi puolison kuolemasta olen innostunut lukemiseen. Sekä paljoon muuhunkin elämässä.

"ITSEENSÄ RAKASTUMINEN ON ELINIKÄISEN ROMANSSIN ALKU"

Otsikko on Oscar Wilden sitaatti. Ostin "Dorian Grayn muotokuvan". Kirja luettu vuosia sitten joskus nuoruudessa, eikä sitä minulla enää ole. Nyt on. Ja luetaan taas. Oscar Wilde on sanonut "Sellaista asiaa kuin moraalinen tai moraaliton kirja ei ole. Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja tai huonosti kirjoitettuja. Eivät muuta."  Ostamani Dorian Gray on uusi suomennos, Jaana Kapari-Jatta. "Hyytävä" kirja, kuten takakansikin kertoo. Englanniksi alkuteos ilmestynyt vuonna 1891. Eikä se saanut hyvää vastaanottoa. Sitä käytettiin aikanaan Wildeä vastaan oikeudenkäynnissä, jonka seurauksena hän joutui vankilaan homoseksuaalisuudesta ja siveettömästä elämästä. Nyt Oscar Wilde on kirjallisuuden klassikoita.

Hedelmiä ja muuta kivaa hankin myös. Oli myskikurpitsaakin ja minätyttö ostin. Tänään uuniin. Loppuviikko menee mukavasti lukien ja kurpitsasosetta maistellen. Kukkakaupasta toin Guzmanian. Suomeksi "Timanttiananas" ja kotoisin kaukaa etelästä. En ole viherpeukalo, jotta mitenkähän tämän eksoottisen kasvin hoidossani käy? Vaatii valoa ja se on jo iso tenkkapoo. Tämä asunto kun on tummempi kuin edellinen.

Posti on ihmisten hampaissa ja on syytäkin. Presidentin kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan myöhästynyt niin paljon, että nippanappa ehti kutsuttu saada puvun tilaisuuteen.  Eräs reserviläinen ylennettiin, mutta kutsun Ritarihuoneen ylennystilaisuuteen Posti toi vasta tilaisuuden jälkeen. Muitakin mokia on todettu. Posti tietää vaikeuksia olevan, mutta niiden annetaan syystä tai toisesta jatkua. En ymmärrä. Ihmettelen muiden lailla. Olen tottunut, että Italiassa posti toimii miten sattuu. Omien lähetysteni kanssa kokemuksia. Kerran ystäväni sai kirjeeni vuoden päästä. Postisäkki lojunut Tiberin pohjassa. Joskus hän ei ole saanut ollenkaan. Mutta että täällä säntilliseksi mainitussa Suomenmaassa Posti on alkanut lepsuilla ja tulla välinpitämättömäksi, hämmästyttää. No, niin moni muukin asia on mennyt huonommaksi, niin miksi ei Postinkin toiminta? Mitähän minulta on jäänyt tulematta? Posti ei kulje, kun Kusti ei polje.

"JANNEN" PÄIVÄNÄ

Stockmann Herkku kutsui syömään luomujoulupuuroa sunnuntaina 18.12. klo 10-11. Houkutti vähän. Joulupuuroa en ole vuosiin syönyt, Olisikohan siinä manteli? Vaaditaan ilmoittautuminen ja se aina sitoo. Jätän menemättä. Toivovat myös jouluruokaostoksia. Totta kai.

Nyt levyltä kuuluu Luciano Pavarotti laulavan  "O Holy Night". Samalla levyllä myös Placido Domingo ja José Carreras. Joukosta siirtynyt tästä maailmasta pois Pavarotti. Hänellä oli aina valkoinen nenäliina laulaessaan. Joku väitti sen markkeeraavan Pavarottin omaa mammaa. Mene ja tiedä.

Panin keittiön pöydälle valkoisen sähkökynttelikön. Ällistyin itsekin pienen joulutunnelman syttymistä sydämessäni. Tosin pidän elävistä kynttilöistä enemmän ja niitä on olohuoneessa palamassa kaikkialla. Kynttilän valossa on hyvä ja pehmeä olo.

Tänään olisi kömmittävä kauppaan tuonne märkään. Syön hedelmiä valtavat määrät ja aina ne loppuvat minulta ennen aikojaan. Miltä tuntuisi asua paikassa, jossa hedelmäpuut täyttäisivät tienoot ja voisi vain ojentaa käden saadakseen herkuteltavakseen mehukkaan mangon? Olisiko makueroa meillä kaupoista saataviin mangoihin? Ei niissäkään valittamista. Ehkä rullaudun myös tänään kirjakauppaan. Olen nykyisin dekkarituulella. Nuorempana ahmin niitä olan takaa. Sitten tuli vuosien paussi ja nyt taas innostuin. Vanha kunnon Agatha Christie ei petä koskaan, vaikka niissäkin tuttuja ennen luettuja murhajuttuja. Samoin kiehtoivat Georges Simenonin Maigretit. Yhä elävät, vaikka niiden kirjoittajista aika on jo jättänyt.

Nyt suihkuun ja julkisivu kuntoon sekä menoksi. Hyvää Sibeliuksen päivää meille kaikille. Liput salkoon.

EI KIINNOSTANUT ENTISEEN TAPAAN

Hämmästytin eilen itseni olemalla vähemmän kiinnostunut linnan itsenäisyyspäiväpippaloista kuin aikaisempina vuosina. Yritin kyllä kovasti vahtia, jos joku astuu laahuksen päälle. Muutama astui. Tanssiminenkin onnistuu tämän maata pitkin laahaavan leningin osan kanssa. Äidillänikin oli siinä pieni lenkku, joka otettiin käteen, kun helmaa piti nostaa helpommin käsiteltäväksi. Näin on nykyisinkin ja tanssiminen käy. Kauniita olivat puvut, samoin niiden kantajat. Melkein kaikki. Lopetin katselemisen ennen aikojaan ja menin lukemaan sänkyyn Christietä.

Tänään aamulla ravinnotta verikokeeseen. Oli muitakin veren antajia, mutta pääsin aika vikkelästi toimenpiteeseen. Suonet pakenivat kuten tavallisesti, mutta "avo-otolla" onnistui. Nyt vasta saan aamukahvini ja  tämäkin päivä alkaa mukavasti. Mietin, lähdenkö vielä tänään liikkeelle, vai otanko lungisti. Ensi viikolla taas ohjelmaa sitä sun tätä.

Suomi-USA-lehti tuli. Amerikkalaisia jouluherkkuja resepteineen. Yksi kiinnosti. Myskikurpitsa, butternut squash. Kuorimaton kurpitsa halki, siemenet pois. Reikiin vettä. Sitten pellille leivinpaperin päälle tai johonkin uunin kestävään vuokaan. Uuni 175 astetta 45 min. Pinta tummuu. Pehmeä sisus astiaan ja sekoitetaan. Maustetaan suolalla ja voilla. Käy kinkunkin kanssa, jos ei satu olemaan hirvipaistia tai lampaanpotkaa. Onko myskikurpitsoja vielä? Ostin aikaisemmin syksyllä. Tämä oli ruokaosuuteni.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Anna Kronlund pohtii USAta vaalien jälkeen ja mitä tapahtuu Donald Trumpin aikana? Ken tietää? Spekuloidaan kuten muuallakin maailmassa, tosin lähempänä pääkallon paikkaa kuin täällä kaukana pohjolassa. Minä en usko kovin suuriin muutoksiin, vaikka tuleva presidentti uhoaakin. Vaikka herra Trump ei taida olla kovin kiinnostunut Euroopasta ja Suomesta, niin jonkunlainen yhteiselo on oltava, koska Suomi on Arktisen neuvoston puheenjohtaja keväällä ensi vuonna Yhdysvaltojen puheenjohtajakauden jälkeen.

Taidan olla tänään kotona. Levyltä kuuluu niin somasti Duke Ellingtonin "Rockabye River". Ja iso pino muita valmiina pantavaksi soimaan. Mikäs tässä on ollessa. Huomenna uusi päivä.

JOULULAULUJA KUUNNELLEN

Jännitin eilen Saara Aallon puolesta, pääseekö X Factorin finaaliin. Pääsi! Hyvä Suomi! Sitten menin nukkumaan. Tänään aamulla konttasin kauppaan ostamaan täydennystä hedelmävatiin. Tuuli oli yllättävän leppeä, vaikka riepottelikin kaulaliinaani. Pakkasta ei hituistakaan. Oikeastaan nautin kulkemisesta. Joulu on kammottavan lähellä. Pitänee tehdä matka sinne oikeaan Herkkuun ja ihmistungokseen ostamaan hiukan joululle maistuvaa syötävää. Muuten olen joulun taas tänäkin vuonna minimoinut. Otin kyllä esille Elvis Presleyn joululauluja, samoin Frank Sinatran ja Bing Crosbyn, Dean Martinin ja Nat "King" Colen. Niin että sen puoleen tunnelmassa ollaan.

Huomenna liputetaan, kätellään ja mietitään itsenäisyyttä, pannaan rinta rottingille ja katsellaan tv:stä, kun 1800 vierasta sanoo käsipäivää presidenttiparille. Istun minäkin tiiviisti sohvan nurkassa seuraamassa. Ensi vuonna on tätäkin juhlavampaa, kun olemme 100-vuotias.

Imuroin tässä välissä ja kun lonkka antoi luvan, ahkeroin oikein olan takaa tosin välillä rollaattorin päällä istuen ja muutaman kerran piti mennä pitkäkseen. Minulla kun on ruuveja päässyt irti luissa ja ilmennyt myös uusia rasitusmurtumia. Uuteen leikkaukseen en mene kuin pakon edessä. Lepo auttaa ja hissunkissunolo. Nyt on sitten aikamoisen putsissa huusholli. Frank Sinatra laulaa  "Santa Claus is coming to town", vaikka ei vielä oikeasti tule. Pakkaa vasta tavaroita ja antaa Petterille vahvistavaa muonaa, että poro jaksaa aattona.

Stadin Slangin Tsilari-lehti tipahti luukusta. Kaikenlaista jouluista meininkiä olisi tarjolla aivan joululaulamisista lähtien, mutta enhän minä viitsi. Tsilarin pakinoitsija Sautski kertoo, miten kulki "skurulla himaan". Hänkin asui Töölössä ja käytti kolmosta, joka oli "keltainen skuru", koska linjoilla oli ratikoilla omat värinsä. Myös Sautski ikävöi raitiovaunuja. Asuu kirjoituksen mukaan nykyisin siellä, mihin ei ratikka eikä edes metro kulje. Minä sentään pääsen metroa käyttämään. Se ei ole likikään sporan veroinen kuitenkaan.

MODIGLIANIN LUMOISSA

"Perhaps it is the name, Amedeo Modigliani - it sounds like an elegiac melody, like a well-choosen for a tragic, poetic figure in a novel, and perhaps it also has something to do with the fact that Modigliani, who has always fired the imagination , was not a figure who called forth factual and sober description." Näin alkaa Ateneumista eilen ostamani kirja.

Lipsun taas siinä, että en mukamas pidä "modernimmasta" taiteesta. Näemmä pidän ja Modigliania olen nähnyt ennenkin, että tiedän pitäväni siitäkin huolimatta, että muotokuvien "kaula-asia" hämmentää. Kaulat taiteilija kuvaa usein luonnottoman pitkiksi. Kun tämän asian sivuuttaa epäoleellisena, taidenautinto jää plussan puolelle. Maisemamaalari Modigliani ei ole, Ateneumin salit täyttyvät muotokuvista. Näyttelyssä on myös veistoksia, ehkä senkin ihmispään esikuva, jonka italialaispojat hakkasivat kiveen ja heittivät Livornon kanavaan, josta se "löytyi" 75 vuoden jälkeen.

Modigliani kuoli vain 35-vuotiaana, eikä hänen puolisonsa Jeanne kestänyt menetystä, vaan teki itsemurhan heittäytymällä ikkunasta alas katuun. Traagisuutta on niin monen taiteilijan ja heidän muusiensa elämässä. Taide jää ja elää.

Eilispäivä oli erittäin kiva. M:llä oli aivan ihana lierihattu, jota ihailin. Näyttelystä menimme Samppanjabaariin. Joimme Veuve Cliquotia ja nautimme cocktail-leipiä. Keskustelimme vilkkaasti ja näin tehtiin täpötäyden salin muissakin pöydissä. Samppanjabaari on Stockmannin kahdeksannessa kerroksessa. Koko talo tulvi joulua, ihmisiä ja lauantaitunnelmaa. Ilahduin, kun M. sanoi, että jatkamme ensi vuonnakin taidenautintojamme eri museoissa.

M. oli puolisonsa kanssa ollut Espanjassa ja Turussa. Toi minulle magneetteja. Madridin Pradosta Francisco de Goyan La gallina clega (1788). Sevillassakin hän minua muisti ja sain Nicolás Jiménez Alpérizin Vista de la catedral de Sevilla dede el Guadalquivir (1893). Turkuun olivat ehtineet Suomessa ja toi  Turun taidemuseosta Akseli Gallen-Kallelan Pariisin bulevardi (1885). Nautin suuresti pannessani ne muiden joukkoon jääkaapin oveen. Kiitoksia ja kiitos eilisestä seurasta.

GUGGENHEIMILLE EI

Ei tule Guggenheim Helsinkiin, jonka me jo tiedämme. Kaupunginvaltuusto teilasi hankkeen. Asia on Guggenheim-johtajan mukaan loppuun käsitelty. Onhan tässä pohdittu kuuden vuoden ajan, pidetty kokouksia, oltu puolesta ja vastaan useamman kerran. Nyt aletaan miettiä, mitäs paikalle pykätään Eteläsatamaan? Siinähän olisi tontti hyvällä paikalla. Minulla ei ole ehdotusta.

Oli vieras eilen, P-D. Oli koko päivän ja meillä oli mukavaa. Sitten syötiin ja juotiin ja ennen kaikkea keskusteltiin. P-D auttoi parvekkeen kanssa. Veimme tyhjiä pahvilaatikoita kellariin. Minulle jäi vielä hommattavaa, kun sitä tavaraa on kertynyt ja kertynyt vuosien aikana. Saanen partsin nautittavaan kuntoon kesään mennessä.

Tänään tyystin sisäpäivä. Huollan itseäni ja paistan kuhafileen. Huomenna tapaan M:n ja menemme Ateneumiin. Ensi viikolla pippalot Presidentinlinnassa ja illan isäntäväki kättelee 1800 vierasta. Kättely on kuulemma epähygieenistä. Basillit villiintyvät ja hyppivät kädestä käteen. Kättelyssä on kolme kertaa enemmän bakteerien siirtymistä  kuin esimerkiksi nyrkkitervehdyksessä. Ylävitostenkin antaminen terveellisempää kuten myös halaaminen ja poskisuudelma. Nyrkkitervehdyksiä 1800 kappaletta olisi itsenäisyyspäivävastaanotolla aikamoinen näky. Diplomaateille iloinen ylävitonen! Kansanedustajat saisivat kotoisen poskisuukon tai rutistuksen. Onhan sitä tunnettu nykyinen presidentti entuudestaankin. Tervehtiminen olisi paljon hauskempaa katseltavaa kuin jäykkä ja bakteeririkas käsipäivä. No, vielä mennään vanhalla tyylillä. Katselemista siinäkin. Tapaguru Kaarina Suonperä on joskus julkituonut paheksumisensa, kun tasavallassa maan isälle ja äidille niiataan. Se tapa kuuluu monarkiamaihin. Joka tapauksessa ensi viikollakin niiataan. Kriittinen sohvajoukkue television ääressä seuraa silmä kovana, mokaako joku, astuuko daamin laahuksen päälle, kaataako boolia päälleen tai kompuroiko tv-kameroiden edessä, joista lehdet sitten kirjoittavat analysoiden tapahtunutta tarkasti.