Taisin kirjoittaa aiemmin,että asioilla pruukaa olla tapana järjestyä ja viittasin tulostimeni sen hetkiseen epäkuntoisuuteen.Ryhdyin toimeen,vaikka en paljoa ymmärtänytkään ohjekirjasesta.Tarkistin,että johdot ovat tukevasti kiinni niin kuin pitää.Otin paperipinkan pois,lisäsin vähän ja panin paikoilleen.Otin värikasetit ulos,panin takaisin.Iso E sen kuin vilkkui.No,vaihdoin toisen kasetin uuteen ja kas, E-kirjain hävisi ja tulostin toimii kuten ennenkin.Värikasetissa sinänsä ei pitänyt vikaa olla,koska sen olin vastikään vaihtanut.Jotain oli kuitenkin.Oikein piti huokaista ja tyytyväisyys oli ylimmäisenä tunteena.Minätyttö hoksasin ja sitten osasin! Pieni oli asia,mutta ilo suuri.
Kuuntelen jälleen kerran unettomien öitteni ratoksi ruotsalaisen Bengt Jangfeldtin teosta ruotsalaisesta Axel Munthesta ja tiestä Caprin huvilalle.Huvila meren rannalla,Villa San Michele Anacaprissa.Se rakennettiin Rooman keisari Tiberiuksen huvilan raunioille.Huvilaan voivat turistit tutustua,mutta Axelia siellä ei enää ole.Hän syntyi ja kuoli Ruotsissa.Ikää kuollessaan vuonna 1949 oli 92v. Vaikka niin Jangfeldt kuin Munthe itse ovat kuvanneet huvilaa ja Caprin saarta Tyrrhenan meressä,jäävät nämä salaperäisyyden verhoon.Olen aina yhdistänyt romantiikan Capriin.En itse sinne koskaan päässyt.Eteläinen Italia jäi näkemättä ja kokematta.Onneksi on matkakirjoja ja muistelmateoksia,henkilöhistoriaa.Jangfeldt paneutuu Axel Munthen elämään,koko mieheen ja paikkaan,joka oli niin rakas Munthelle ja jossa hän vietti suuren osan elämästään.Siinä oli tyyntä ja myrskyä,särmikkyyttä ja pehmeyttä,rakkautta niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan ja juuri tässä järjestyksessä.Munthe oli kaksi kertaa naimisissa ja Ruotsin kuningattaren Victorian henkilääkäri ja rakastaja.Jätän seuraavaan elämääni tutustumisen tiehen,joka vie Caprin huvilalle.
A:n pappispoika soitti minulle eilen.Kertoi äidistään,jonka asiat eivät ole hyvin.En ole muutamaan viikkoon ollut A:han yhteydessä.Tiedän hänen olleen ja olevan sairaalassa,monessakin,kuten poika kertoi äitiään pompoteltavan paikasta toiseen.Lupasin tänään soittaa.Olen häpeällisesti lipsunut parin ystäväni kohdalla yhteydenpidossa.Kumpikin sairastavat niin,että puhe on epäselvää ja sekavaa,ajatukset harhailevat,toistoa... Jotenkuten olen koettanut ylläpitää kummankin kohdalla vanhaa ystävyyttä.Enkä yksinomaan voi syyttää sitäkään,että kun on tämä omakin sairas kotona.Kyllä pieneen puheluun on aina aikaa.Joskus ei vaan jaksa.Onneksi on terveitäkin ystäviä,joiden kanssa voi nauraa ja olkapäänäkin pitää.Kiitos heistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti