MARRASKUU

Nyt olisi asiaa Mymskälle, jos tätä luet. Niin mielelläni liittyisin blogisi lukijoiksi, mutta olet muuttunut salaiseksi. Liikenisikö minulle kutsu? Ja jos, niin kerro, mitä teen.

Aion ulos tänään. En pitkälle kumminkaan. Yhdet tipat enää neljä kertaa päivässä silmiin ja silmäsuojuksia en enää öisin käytä. Elämä ja ulkona käynnit pitää organisoida tippojen väliin. Ateneumiin ehdin hyvin ja lääkäri sanoi, että voi tunnillakin tiputusta siirtää. Mutta ei tänään. Jos rahkeet riittävät, menen sunnuntaina 6.11. Hakiksen markkinatorille. On Stadin Slangin pöytäkin. Kuulemma ihan hallin kupeessa.

Se on sitten marraskuu ja taatusti syksy.

Taas taivaanranta viluisna rusottaa
ja hämy harmaa vesille leviää
ja saaret loitot sumuun peittyy,
onnelat kevät-unelmaini.

Kuin varjot hiljaa hiipivät ihmiset,
- ne paljon näyttää hetkessä kuihtuneen.
Kuin paljaat, luiset käsivarret
tuulessa vääntyvät puitten oksat.

(Juhani Siljo "Marraskuu" kaksi ensimm. säkeistöä)

KEVYTMIELINEN?

Huomenna marraskuu. Jouluiset tingtangelit alkavat soida, joulutorttuja maistellaan ennakkoon, lahjoja suunnitellaan ja puuromantelit pannaan odottamaan H-hetkeä. Voi, voi sitä hössäämistä, josta jo itse luovuin suurimmaksi osaksi vuosia sitten ja nyt en edes noteeraa.

Pitäisikö huomenna vääntäytyä kauppaan? Jos lunta keskiviikkona tulee se arvioitu 10 cm, niin rollaattoria on ikävä työntää, kun tuskin huoltomiehet ja auraajat heti kimpoavat töihin. Stadiinhan aion kuitenkin tällä viikolla, ellei nyt ihan myräkäksi ilmat ylly. Tuiskussa ei ole kivaa tarpoa metroasemalle. Mutta katsokaamme ensin.

Tänään antibioottitiputukset viimeisen kerran. Toiset tipat jatkuvat. Enkä silmäkoppia enää yöksi pane. Aamuisin on aina hurjat painaumat silmien ympärillä, pääsen niistäkin. Ja stadimatkalle jo täysi huolto kasvoille! Voi pojat, elämä hymyilee taas. Turhamaisuutta, sanoi eräs ystäväni kerrottuani ripsieni kestovärjäyksestä ennen mykiöleikkausta. "Kevytmielisyys on uimavyö elämän virrassa." En kaipaa sympatiaa enkä muutakaan sanoessani, että minulta meni 12 vuotta ilman minkäänlaista turhamaisuutta tai kevytmielisyyttä. Olen ajatellut, että nyt on niiden vuoro. Aion elää täysillä kaikkine vikoineni ja "vallattomuuksineni" niin kauan kuin itselle hyvältä tuntuu.

NORMAALIAJASSA TAAS

Kun ei satanut, laahustin eilen kauppaan. Alun alkaen viikkoja sitten oli suunnitelmissa Helsingin kirjamessut, mutta tiputteleminen silmiin vähän tätä nykyeloa rajoittaa. Katselen sitten vain Teemalta. Eilispäivän tuuli ei tuntunut silmäkultiini hyvältä. Yritin pitää luomia suojana. No, hyvin se lopulta meni ja taas on kotona hedelmiä ja katkarapuja.

M soitti eräänä päivänä ja sain kuulla hänen ja puolisonsa onnistuneesta Espanjan matkasta Madridiin ja Sevillaan. Jälkimäisessä minäkin ollut, mutta Madridissa en. M ja A olivat olleet tietysti Pradossa ja suuresti huikaistuneet sen suurenmoisesta annista. Sovin M:n kanssa joulukuisesta tapaamisesta. Onneksemme on taidetta Helsingissäkin.

Hiljaiseloa tässä viettelen, luen vanhoilla tavaratalolaseilla tai ihan ilman (kumpikin käy), katselen televisiota ja olen tilannut netti-Helsingin Sanomat jatkossakin. Lehdestä luin Italiassa Rooman lähellä olleen maanjäristyksen. Ystäväni asuu eteläisessä Italiassa. Huolestun näistä luonnonilmiöistä siellä. Luin myös Pentti Siimeksen kuolleen. Taas on yksi riveistämme poissa. Niin monet kymmenet kerrat olen Siimestä Kansallisteatterin lavalla katsellut, kiittäen aplodeerannut. Niin nytkin ja viimeisen kerran.

Olemme normaali- eli talviajassa. Olen siirrellyt viisareita ja ihmetellyt, miksi tämmöistä vaivaa? Mikä on hyöty? En oikein osaa arvostaa tätä nyt saamaani "ylimääräistä" tuntia. En edes tarvitse sitä. Elän samoin kuin ennenkin, aloitan päivän samalla tavalla, nukun ja syön. Nyt lipittelen aamukahviani, joka muuttui aamupäiväkahviksi valvottuani ison osan yötä ja nukuttuani sitä myöten pitempään. Huomenna lopetan toiset tipat, en nuku enää muovit päässä ja panen silmäripsiini maskaraa. Ensi viikolla tapaan näyttelyn merkeissä Amedeo Modiglianin (1884-1920) Ateneumissa ja saan miettiä, miksi hänen naisillaan muotokuvissa on suhteettoman pitkä kaula.

TIPPOJA TIPUTELLEN

Antibioottitippojen tiputtelu silmiin päättyy ensi maanantaina.  Kortisoni jää vielä pariksi viikoksi. On tässä siis tiputeltu ja tiputeltu. Neljä kertaa päivässä kumpiakin. Taitamattomuudestani huolimatta olen osunut suurimmaksi osaksi silmiin. Hyvä minä!

Museonystävistä tuli informaatiota. Ensi kuussa olisi Suomen Pankin  taidekokoelma näytillä. En ole muuten tiennyt, että Ateneumin Aino-triptyykki ei olekaan Gallen-Kallelan alkuperäinen, vaan toisinto. Suomen Pankissa on alkuperäinen. Eikä Pankin kokoelma mikään pieni ole. Teoksia 1200. Päätös osallistumisesta tehtävä oitis, sillä vain 30 ensimmäisiksi ilmoittautunutta pääsee mukaan. Nukun kuitenkin vielä yön yli. Kaupunginmuseon ystävät on varsin vireä seura. Pitkin vuotta kaikenlaista sivistävää nähtävää ja koettavaa. Kunhan nyt ensin pääsisin edes Haju-näyttelyyn kaupunginmuseossa. Varoitus on saatu: herkkähajuaistiset älkööt menkö.

HUSin Silmäklinikka anelee potilastyytyväisyydestä mielipiteitä. Oliko oloni Eirassa turvallista? Miten henkilökunnan kohtelu? Ymmärsinkö kaiken saamistani ohjeista? Ja tätä rataa. No, meikätyttöhän oli kaikkeen tyytyväinen ellen sanoisi erittäin tyytyväinen ja ymmärryskin kohdillaan.

Yhtäkään  jalankulkijaa ei näy ulkona (sateensuoja), että tietäisin sataako vielä. Hurjasti parantunut näkökään ei kerro, liplattaako kaukaisissa lätäköissä putoavia pisaroita. Pitänee testata asia roskiskeikalla. Tai jättää huomiseen. Päivät kuluvat näinkin mitään tekemättä, jos ei oteta huomioon tippojen asettelua silmiin. Nukun hyvin ja melkein aina yli yhdeksään aamulla.

Illalla katselin Jack Nicholson- elokuvan "Anger Management" (ohj. Peter Segal 2003). Nicholson on lääkäri Buddy Rydell kiukunhallintaterapiassa potilaanaan näyttelijä Adam Sandler Dave Buznikina. Leffaa katsellessa nauratti. Komediahan se oli, enkä voi sille mitään, että Nicholsonin, nyt tosin parran peittämänä, veitikkamainen ilme saa minut hyvälle tuulelle. Eikä ainoastaan tässä elokuvassa.

VIELÄ KERRAN EIRA

Tuli kortti Hailuodon  siikamarkkinoilta ja siinä luki "hieno syysilma ja hyvvää kallaa". Hienosta ilmasta en täällä juuri tällä hetkellä vielä tiedä, kun on pimeää, mutta ei vaikuta mitään satavankaan. Sunnuntaina sanotaan hyvästit kesäajalle.

Nukuin kuprumuovit silmien päällä, kunhan ensin keksin, miten ihoteippi laitetaan, että ei ole esteettisesti rumasti ja näenkin jotain. Aamutipat jo tiputettu. Vielä kolme kertaa tämän päivän aikana. Ensi viikolla aion ulos. En tullut kysyneeksi, koska saa kylmään ja mahdolliseen viimaan mennä. Päättelin itse viikon olevan sopiva sisällä pysyttäytymisen aika. Hedelmävati alkaa nyt jo näyttää aika köyhältä.

Palaan vielä Eiran sairaala-kokemukseeni. Oli siellä muitakin potilaita. Vanhempia ruotsin kielisiä eiralaisrouvia ja -herroja. Asiakkaille tarkoitetut lehdetkin ruotsin kielisiä. Ei yhtään Seiskaa, kuten kampaajallani. Tunsin oloni hiukan vieraaksi näin suomen kielisenä ja oli kuin olisin tipahtanut aikaan joskus kauan sitten, kun suomen kieli oli vähemmistönä Helsingissä. Hienostoperheissä puhuttiin ruotsin lisäksi ranskaa.

Vasta 1800-luvun loppupuoliskolla suomen kieli alkoi yleistyä, ennen kaikkea sanomalehdistössä ja kirjallisuudessa. Teatteri, jopa liike-elämä alkoi suomalaistua. Vuonna 1900 suomi kohotettiin ruotsin kielen kanssa yhdenvertaiseksi. Kyllä Eirassakin varmaan puhutaan nykyisin suomea ruotsia enemmän. Eiran sairaalaa pidetään kuitenkin hienona sairaalana, jos kalliinakin hoitopaikkana. Eira on varakkaiden kaupunginosaa. Se näkyy monissa rakennuksissa, joissa on vain muutama loistelias asunto, ollut samojen perheiden ja sukujen hallussa vuosikymmenet. Käperryin vähemmistöä edustavana suomen kielisenä sairaalan tuoliin yhä ihaillen Sonckin taidonnäytettä. Lars Sonck oli ilmeisesti kaksikielinen, koska kävi ensin Turun ruotsin kielistä reaalilyseota ja opiskeli arkkitehdiksi suomen kielisissä oppilaitoksissa. Eirassa varmasti puhui ruotsia.

Tähän vihdonkin lopetan Eira-juttuni ja olen iloinen saatuani tuta Eiran sairaalan  kokemuksen.

OHI ON

Tässähän minä tätä skrivaan uusin mykiöin. Operaatio sujui helpommin kuin luulin. Tosin sain Diapamin (vaaleanpunaista ja juoksevaa) hoitajan havaittua hermostuneisuuteni. Sitten alettiin tiputella. Ja montaa lajia. Tämän jälkeen tohtori tutki. Otettiin kuvia ja silmänpohjat ja paineet hyviksi todettiin. Odottelua. Lopulta oli leikkaussalin vuoro. Kipusin lavitsalle ja hoitaja asetteli ja asetteli minua sopivaan asentoon. Kuulin "no, nyt tulee kirurgi". Olinkin jo tutkivalta lääkäriltä kysynyt, leikkaako ja sanoi niin tekevänsä. Homma alkoi. Puudutettiin, pistetiin ja tiputeltiin. Luomet levitettiin kauaksi toisistaan ja minä makasin vihreän peiton alla leikattava silmä reiässä. Ensin toinen ja sitten toinen, välillä väliaika. Mihinkään ei koskenut ja oikeastaan, jos totta puhun, minua alkoi omaksi ällistyksekseni nukuttaa. Kaikki olivat ystävällisiä, eikä tohtori sanonut kertaakaan "ups" . Niin että kaikki meni käsikirjoituksen mukaan. Meillä kaikilla oli oikeastaan hauskaa ja minäkin sen vihreän kankaan alla vastailin iloisesti kysymyksiin. Ainoastaan kirurgi teki työtään siihen syvästi paneutuen. Hänkin osoittautui hauskaksi veikoksi loppututkimuksen aikana omassa huoneessaan antaessaan kotiohjeita. Ystäväni minut haki, kävi apteekissa ja sitten juteltiin mukavia minun luonani kotona.

Mutta Eiran sairaala! Menin hyvissä ajoin ja tepastelin ympäriinsä ja kuvittelin tapaavani itse Lars Sonckin istumassa jossain upeassa tuolissa. Kukaan ei tiennyt, kenen suunnittelemia tuolit eräässä suuressa perähuoneessa olivat. Kyselin monelta. Oli siellä arkisempiakin istuimia, jopa rumiakin, nykyaikaisia. Mutta ei siinä huoneessa, jossa pienellä hiljaisuudella ja hartaudella osoitin kunnioitusta talon suunnittelijaa kohtaan. Kysyin senkin henkilökunnalta "eikö ole ihanaa työskennellä Lars Sonckin piirtämässä, näin kauniissa talossa?"

Talossa oli hissi. Ja mikä hissi! Ei Sonckin aikuinen, mutta vanha ja erikoinen. Siinä matkustamisesta en pitänyt, mutta portaita oli paljon ja nekin aivan ihastuttavia kauniine kaiteineen. Seinäornamentteja, kaiverruksia, puusta sitä ja puusta tätä. Saapastelin ympäriinsä ja päätin seuraavassa elämässäni muuttaa sinne salaa asumaan. Pakko minun oli palautua 1900-luvun alusta tälle vuosituhannelle ja antautua nykylääketieteen vietäväksi.

Nyt tiputtelen ahkerasti moneen kertaa päivittäin silmiin tippoja, suoritan "kevyitä askareita", en pane vettä silmiin, en rehki enkä huhki. Päässäni on vanhat tavaratalolasit nytkin ja näen kyllä entistä paremmin sekä niillä että ilman. Lukulasit hankin kuukauden parin päästä. Semmoiset oikeat ja asialliset.

Nukuin silmiä peittävät kopat päässä ja jo Eirasssa peiliin katsottuani ilmoitin henkilökunnalle näyttäväni hyönteiseltä. Ja sekös heittiä nauratti niin. Aamulla tänään otin pois ja yöksi taas heittäydyn tähän lajimäärältään suurimpaan eliöryhmään. Ohi siis on ja minulla vanhat silmät uusin mykiöin.

JÄNNITTÄÄ

Huomenna sitten silmäleikkaukseen. "Hyvin se menee", lohdutti Taija lämpimän halauksen myötä ja näin tahdon uskoa minäkin. Olin eilen asioilla ja tuuli oli hyytävä. Metrossa jouduin lievän oudon käytöksen kohteeksi. Mies istui penkillä poikittain jalat käytävällä, eikä tahtonut väistää, että pääsisin rollaattorilla ohitse. Räpläsi puhelintaan ja näytti olevan aivan muissa maailmoissa. Pöllyssä? Lopulta, pyydettyäni monta kertaa ohipääsyä, työnsin rollaattorin hänen jalkojensa yli. Eikä hän ollut siitä moinaskaan! Aivan varmasti huumeen vaikutuksen alaisena.

USAlainen lentoyhtiö alkaa punnita matkustajiaan. Tasapainon vuoksi? Ettei lennetä vinossa, jos sattuu painavammat samaan osaan konetta? Minun vieressäni lentomatkalla istui kerran erittäin suuri ja lihava herrahenkilö. Sen sanon, että helisemässä olin ja ennen kaikkea kallistuneena. Oli kesä ja mies hikoili. Eikä siinä voinut muuta tehdä kuin kärsiä. Olen joskus jostain lukenut, että erittäin isokokoiselle on varattu kaksi vierekkäistä paikkaa. Maksaahan se, totta kai. Eräs, nyt jo edesmennyt, ystäväni oli aika pyöreä. Bussissa ei kukaan mennyt hänen viereensä istumaan. Muuten hän oli mukava ihminen ja tulee vielä nytkin silloin tällöin lämpimästi mieleeni. Hänen kauttaan sain ilon tavata kirjailija, "hiljaisuuden tekijä", Anna-Maija Raittilan.

Jatkan jälleen kesken jäänyttä Riitta Konttisen kirjaa Helene Schjerfbeckistä luettuani Tuulan Tuula´s life-blogista taiteilijan Turun näyttelystä. Jo lapsena huomattiin Helenen piirustuskyvyt, mutta silti oli kivinen alkutaival  kaatumisesta johtuvine kaikkine vammoineen, jotka aiheuttivat tulevalle taiteilijalle alemmuuskomplekseja ja lisäsivät hänen arkuuttaan elämää kohtaan, tunnetta olla aina ulkopuolisena. Tosin kaikki muuttui pian Pariisin oppiin päästyä. Konttinen kertoo Helenen vielä paljon myöhemmin huokailleen "että saisi vain istua maalaamassa, se olisi niin ihanaa, sellaista oli Pariisissa". Helene ei varmaankaan osannut edes uneksia ajasta, jolloin hänen maalauksistaan maksetaan omaisuuksia, kuten nyt tehdään. Eikä moni muukaan maailmankuulu taiteilija siihen aikaan 1800-luvulla van Goghista lähtien. Elää kituuttivat palellen ja joskus nälkääkin nähden, mutta maalaamisen, joka oli heille koko elämä, halun puna poskillaan.