OHI ON

Kuukauden rupeama sairasvuoteella ohi! Kotiutettiin eilen. Löysivät vielä läksiäisiksi korkean verenpaineen, jonka lääkitys ei sovi. Julmaa pyörimistä silmissä ja vielä julmempaa pahoinvointia, jota eilen todistamassa kummityttö äiteineen.Lopetin pillerien käytön. Kyllä tämä tästä.

Pikkukengillä leikkaukseen lähdin ja kotiin tulin tuhdeissa talvisaappaissa. Viikko ensin sairaalassa, jossa leikattiin ja sitten kuntoutussairaalaan, joka oli nimensä veroinen. Ei mikään lepokoti! Heti vaan ylös, kuten jo edellisessäkin lasaretissa, vaikka kivusta irvistelin ja ärräpäitä päästelin Eeva-telineen kahvoissa. Ei alusastiaa vuoteeseen, vaan julmasti veskiin. Väittivät päivä päivältä käyvän helpommin. No, ei vallan niinkään, mutta vähitellen,vähitellen. Itse siirryin rollaattoriin, kun Eeva oli iso ja hankala. Tarjottiin pyörätuoliakin. Istuin kokeeksi. Rollaattoriin olin tottunut aiemminkin, jotta oli helppoa jatkaa. Ja sitten kuntoutuslaitokseen invataksin kyydissä.

Kahden hengen huoneet, televisio kussakin, pakollinen huonetoveri. Minulla ehti vaihtuakin.Jälkimmäinen vilkas, hyväntuulinen ja kovaääninen, kuten puhelimensakin pirinä. Aamiainen puoli kahdeksasta lähtien. Aamiaissalissa pyörätuoleja, muita kävelyä auttavia telineitä, rollaattoreita, ikäihmisiä.Kahdeltatoista lounas, joka aina maittavaa, eikä mitään laitospöperöä, vaan alakerran oman keittiön tuotosta.Päiväkahvi heti lounaasta lähtien jatkuen päivälliseen, joka kello viideltä. Iltapala tarjoiltiin seitsemältä, mutta minulle se oli jo liikaa. Elämäntarinoita osastolla 27 kappaletta, joista osan ehdin kuulla. Vetreät yli 90v minua hämmästyttivät, eikä heidän suustaan marinoita kuulunut. Nuoremmat pitivät siitä huolen. Milloin "palvelijat" eivät tulleet kellon soitua juoksujalkaa kyselemään avun tarvetta, milloin soppa oli liian kylmää ja milloin näytettiin muuten vain hapanta naamaa. Ikäihmiset lukivat lehtiä ilman silmälaseja, katselivat päiväsalin televisio-ohjelmia, ottivat kantaa maailman tapahtumiin ja muistelivat sota-aikoja, hymyilivät tervehtiessään, hipaisivat ohirullatessaan.Ihailuni heitä kohtaan kasvoi hetki hetkeltä. Heidän kaltaisekseen minäkin haluan, pyörätuolissa tai kävelevänä.

Lähtöhetken koittaessa  lounaan syötyäni hyvästelin ne, joihin olin ehtinyt paremmin tutustua.Halauksia, taputuksia, toivotuksia, hiukan kyyneleitä. Henkilökunta sai osansa, ruuanjakajat omansa. Monet kädenheilautukset saattelivat minut osastolta ulos, enkä kiellä, etteikö oloni olisi ollut suloisen haikea.

Haikeudella jopa muistelen niitä päivittäisiä kuntosalikäynejä, joissa urheasti kaikenlaisia vempaimia käyttelin peräänantamattoman, mutta lempeän fysioterapeutin ohjaamana. Ilman hänen aktiivisuuttaan en olisi yhtäkään laitetta käyttänyt, kun en koskaan aiemminkaan elämäni aikana. Kiitin häntä ahkeruudestaan kohdallani, sinnikkyydestään ja iloisesta kannustamisestaan kaiken aikaa.

Tämä tarinointini kokemastani sairaalaelämästä taitaa jatkua.

KOITTAA TAUON AIKA

Olisin eilen halannut sosiaalivirkailijaa, jos olisi lähellä ollut, kun soitti ja kertoi puolison saaneen hoitopaikan ensialkuun kahdeksi viikoksi ja sitten hommataan jatkopaikka jonnekin. Asioilla on yleensä tapana järjestyä ja niin tälläkin.

Kuljetuksen jo tilasin ja lähden itse mukaan viemään. Kuljettaja hakee sisältä ja sitten mennään. Tulen kotiin muutamaksi tunniksi ja iltapäivällä matka kohti sairaalaa alkaa kummitytön avittamana. Emme ole päässeet yksimielisyyteen siitä, että minua ei tarvitse käydä tervehtimässä. Mieluummin antaisivat aikaansa puolisolleni. Antavat, kuulemma, muutenkin. Kummitytön isä, lapsuuden ystäväni, on niinikään pantu remmiin, jotta puolisolla riittää kävijöitä. Kummityttö vielä valvoo, että hoito on asiallista, ei unohdeta makuuhaavankaan seuraamista jne. Itse olen hyvissä käsissä ja luottavaisin mielin. Huomenna otetaan joitakin kokeita ja seuraavana päivänä kirurgin veitsi aloittaa työnsä.

Tähän päättyy toistaiseksi blogin kirjoitteluni. Kiitän sydämeni pohjasta vakituisia lukijoitani, heitä myös, jotka vahingossa ovat eksyneet ja ehkä tekstin lukeneet, ehkä joskus palanneetkin. Kiitän kommenteista, joista aina iloitsen. Tästä nyt pian päättyvästä vuodesta kiitän myös, jonka olen saanut kanssanne viettää ja toivotan Teille Kaikkea Hyvää Vuodeksi 2014.

Palaan tänne. Kirjoittamisiin.

TAPANINPÄIVÄ

Tapaninpäivänä kävi tapanipukkeja ehtoolla, ja niille täytyi aina antaa sahtia. Niillä oli märkä vihta kädessä, ja jos niille ei antanut sahtia, niin ne sillä roiskivat. Ja ne lauloivat:

"Isäntä hirteen,
emäntä orteen,
piika kirkkoon,
kirja käteen,
renki korpeen,
kontti selkään."


Näin ennen tänään Tapanina. Ja senhän kaikki tietää, että Tapani oli tallirenki, joka ruokki Ruotuksen hevosta, kaitsi Tiian konkaria, jouluyönä korkeana, joulupuhdenna jalona.

( Vanhat merkkipäivät SKS 1974, toimittanut Jouko Hautala)

KUN JOULUPUKKI EI TULLUTKAAN

Minä muistan hämärästi, tai sitten en muista, mutta on kerrottu, semmoisen Joulun olleen, kun Joulupukki ei tullutkaan. Olin pieni rusettipäinen tyttö, jolle äiti oli laittanut piippaussaksilla Shirley Temple-kiharat. Jännitti aattoilta, sillä meille tulee Pukki ja hänellä on lahjoja. Olin pyytänyt kaikenlaista nukesta hevoseen. Syötiin ja minua jännitti entistä enemmän, sillä ruuan jälkeen Pukki usein oli tullut. Nyt ei. Isä kävi soittamassa jonnekin, mutta ei kai sentään Joulupukille, ajattelin. Eihän häntä voi hoputtaa. Kiireinen mies. Isällä oli ryppy otsassa ja silmät eivät olleet yhtään ystävälliset. Odoteltiin. Koko ilta meni ja minä aloin itkeä, koska olin kuullut, että Joulupukki tulee vain kilttien lasten luo tuomaan lahjoja. Minulle ei tuotu. En ollut siis kiltti. Itkin ankarasti. Vanhemmat lohduttivat. Sitten ykskaks selvisikin, että Joulupukilla oli ollut niin kiire, että oli jättänyt meille vain ison säkin Hyvän Joulun-toivotuksin. Isä kantoi sen esille ja minä aloin saada lahjoja. Nukkekin tuli, vaan ei sitä hevosta.

Aamulla soi puhelin ja isä vastasi. Isä oli edelleen hyvin vihainen, kiukkuinen suorastaan ja haukkui jonkun ihmisen aivan lyttyyn. Keskustelussa vilahteli sanat "humalassa" ja "petos lasta kohtaan". En tiennyt, kuka soitti, mutta suuttunut isä oli. Senkin olin kuullut, kun isä sanoi "ei, ei enää tarvitse tulla". Vasta vuosien kuluttua, kun olin jo vahvasti kyseenalaistanut Joulupukin olemassaolon, sain kuulla isän puhuneen itsensä Joulupukin kanssa. Minä uskoin Joulupukkiin  tämänkin Joulun jälkeen, jolloin Joulupukki ei tullutkaan, vielä muutaman vuoden ja niinä  Jouluina meille tuli aina Pukki. Eräänä vuonna Joulupukilla oli vielä kulkusia vyössä, jotka kilisivät aina, kun hän liikahti. Hän oli kovasti lihonnut vuoden aikana, mutta  Joulupukin kuuluukin olla lihava. Hänellä oli hymyilevät kasvot sankan parran takana, joka ei ollut ihan niin vitivalkoinen kuin edellisenä vuonna.Hänen äänensä oli kovin ystävällinen, kun vakuutin hänelle olleeni hyvin kiltti tyttö koko vuoden ajan. Pääsin syliinkin, enkä pelännyt yhtään.Isä otti valokuvan.

Sitten tuli Joulu, kun isä pani ruskeaa liimapaperia leukaansa ja alkoi jakaa lahjoja kertoen olevansa Joulupukki. Olin jo silloin lakannut ilman suurempia traumoja uskomasta tähän Joulupukki-höpinään ja olin iso tyttö. Isä kysyi, jos olen ollut kiltti. En  ollut ollut aivan koko vuotta. Olin eräänä rukoussunnuntaina ollut syntinen ja mennyt tyttökaverin luo puhumaan pojista.Siihen aikaan oli näitä rukoussunnuntaipäiviä, jolloin piti olla koko päivän vakavana kotona jo senkin takia, kun kaikki huvittelupaikat jäätelöbaareista lähtien oli suljettu. Isä liimapaperipartoineen oli yhtä hauska Joulupukki kuin ne toisetkin Joulupukit. Ja tähän Joulupukkiin uskoin.

KAKSI SÄKEISTÖÄ

Sumunen ilma vuorilla välkkyy,
Raskaasti pilvet käy,
Hengittää kostee, suojanen tuuli
Himmeäs männistös,
Toki riemu lemmekäs
Himmeydes hymyilee
Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
Tullut on jouluilta.

Korkea juhla, ihana ilta
Oljilla kultasil,
Valossa valkeen, ilosen liekin
Sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
Vajassa Bethlehemin?

(Aleksis Kivi Joulu-ilta 1. ja viimeinen säkeistö)

Hyvää Joulua.

EPÄJOULUMAISTA AATTOA

Jos viime joulu  tai oikeammin jouluaattoaamu oli omituinen, niin tämä tänäinen vielä enemmän. Lapsena alkoi näillä hetkillä jännitys, joka kohosi kohti iltaa. Rusetti tutisi päässä ja toivoin joulupukin pian tulevan.Päivällä oli aina puuhaa, viimeisiä valmisteluja, odotusta. Nyt näistä ei ole yhtäkään. Puoliso nukkuu eilisen rankan päivän jälkeen unipillerin uuvuttamana. Aattoaamu alkaa kierähtää päiväksi. Talossa kuolemanhiljaista.

Ensin eilen kaupunki pesi puolison ja sitten toivomuksestani tulivat hoitajat auttamaan vatsan toiminnassa. Ja se oli yhtä rumbaa. Todella. Lähtivät ja luulin kaiken olevan ohi. Otin viinilasin ja suklaat olohuoneeseen, avasin television... Rumba alkoi alusta ja soitin apua. Hoitajat tulivat. Aggressiivista puolisoa taltutettiin, puhdistettiin ja ymmärrettiin. Lähtivät. Lopultakin laskeutui huusholliimme autuas rauha, mutta minä olin väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Kummityttökin oli päivällä täällä. Minut leikkaava tohtori soitti ja varmisti, että puoliso pääsee hoitoon. Paikkaa ei vieläkään ole ja viimeinen mahdollisuus on että Haartmaniin ja sieltä järjestetään jatkopaikka. Sunnuntaina aamulla tämä ja iltapäivällä lähden sairaalaan. Siitä se sitten alkaa. Luut esille ja metallia sisään. Sillä lailla korjataan kolme murtumaani. Nivelrikkoon, jos sitä edes on, ei kajota. Olen kaikesta aika välinpitämätön paitsi puolison suhteen. Hän isompi huoli, mihin joutuu, miten hoidetaan, masentuuko, meneekö kaikki takapakkia, ajetaanko parta, syötetäänkö, hoidetaanko makuuhaavaa...? En luota pätkääkään näihin kaupungin hoitoloihin, jotka eivät ole oikeita sairaaloita. Kokemus on opettanut skeptiseksi.

C soitti ja oli nyt lopultakin ymmärtänyt tilanteeni. Oli luullut, että leikkaus tapahtuu ja pääsen seuraavana päivänä kotiin. Näin kävi hänen pojalleen, jolta nipsaistiin olkapäätä. C kertoi olevansa järkyttynyt kohtalostani. Ei tarvitse olla, mutta realistinen kyllä. Olen ajatellut toipua hyvin pian, enkä periksi anna, vaikka kipeää ottaa, kun liikkumaan pannaan. Olen sisukas täti.

Ei siis joulutunnelma ole meillä katossa ja tuskin miellän päivää jouluaatoksi. No, on meillä Herkun imellettyä parunalaatikkoa ja vähemmän imelää porkkanalaatikkoa, kinkkuakin samasta paikasta muutama viipale ja savustetun kinkun palanen. Tavanomaiset vihannekset ja hedelmät. Puolison makuhermot väljähtyneet ja tämä tarkoittaa, että syö mitä annetaan sen enempiä maiskuttelematta.Pöydällä on toki jouluinen kaitaliina ja iki-ihana kummityttö toi eilen sähköisen kynttelikön pöydän koristeeksi. Olohuoneessa palaa elävää kynttilätulta ja jos viitsin hivuttautua parvekkeelle, sytytän muutaman tuikun lyhtyihin. Illalla sitten käperryn lakanoitten väliin, joissa lukee isoin kirjaimin Hyvää Joulua ja jotain muuta asiaan kuuluvaa. Kuulokkeet korviin ja kuuntelen vaikka Glenn Milleriä. Joululaulut on jo soitettu loppuun. Olen soitellut puolisollekin.Kotimaisia ja perinteisiä kysymyksiä: no, onkos tullut kesä nyt talven keskellen ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuillen?  J. H. Erkon sanoin. Joulua kaikille, oikeasti vasta huomenna "me käymme joulun viettohon taas kuusin kynttilöin..."

SUKLAATA JA JACK NICHOLSONIA

Tässä istun ja odottelen, että pääsen soittelemaan. Nukuin kuitenkin hyvin. Lienen väsynyt. Saan ollakin.

Eilen lounaan aikoihin soi ovikello. Minä avaamaan. Rakkaan ystäväni maailmanmatkaaja L:n tutut kasvot oven raossa. Ei tullut sisälle.  A odotti alhaalla autossa. L ojensi pienen kauniin kassin, jossa suklaata ja samppanjaa. Halasimme ja sitten tämä ihana ihminen kiiruhti pois. Soitin hänelle autoon ja kysyin, joko saa suklaata syödä. Sai. Minä söin. Samppanjan jätin myöhempään tarkoitukseen. Vein roskat. Oli jo hämärää. Naapuriportaan J-P huikkasi patioltaan hetken odottamaan. Kiiruhti sitten tuomaan teelajitelmalahjarasian ja kortin, jossa joulutoivotukset sekä häneltä että vaimolta kuin muultakin perheeltä. Saatteli hissiin, antoi suukon poskelle ja rutisti.

Katselin elokuvan. James L. Brooksin vuonna 1997 valmistunut As Good As It Gets.  Originellin kirjailija Melvin Udellin osassa Jack Nicholson. Yksi mielinäyttelijöistäni. Leffa nähty ennenkin, kuten monet tv- ruudussa uusittavat. Mutta tämä, niin kuin moni muukin, viehättää kerta kerralta, kuin myös Helen Hunt vastanäyttelijänä tarjoilijan roolissa. Elokuva vei ajatukseni pois nykyhetkestä ja pani minut silloin tällöin naurahtelemaan. Söin suklaata ja nautin. Puoliso oli jo nukkumassa valmistettuna yötä varten. Talossa ei kuulunut ylimääräisiä ääniä. Jouluruuhkat teillä kielivät kaupungin hiljentymisestä joulurauhaan. Sade ropisi ikkunaruutuihin. Yöllä tuuli yltyi. Ujelsi kotikatua pitkin, melskasi ikkunapokissa ja tuuditti minut lopulta uneen.Unikin vei pois todellisuudesta, joka on nyt aamulla vahvasti läsnä. Parin tunnin kuluttua soitan sosiaalitoimistoon ja puolisolle on saatava paikka 29.12. Minut leikataan seuraavana päivänä. Vielä kirjoittelen blogia. Sitten tämä sulkeutuu joksikin aikaa. Kuinka pitkäksi, en tiedä.

Soitin joulukortin koulukaveri N:lle. Lähettää aina joulutervehdyksen. Oli ollut yli kaksi kuukautta serkkunsa luona Espanjassa ja nyt istui iltaa yhteisen koulutoverimme luona, josta en ole varma, muistanko Tuulan. Sekä N että Tuula B-luokkalaisia, kun minä taas A:lla. N:n tunnen, sillä asui samalla suunnalla kanssani ja taitoimme koulumatkat usein yhdessä. N tupsahti elämääni uudestaan koulun jälkeen Tarjan kautta, joka oli rakas ystäväni kuolemaansa asti. N on kaunis nainen, joka jo koululaisena käänsi monen pojan pään. Sama tahti tuntuu jatkuvan ja mikäs sen somempaa. Elämä jatkuu, vaikka ikää karttuu, ja siitä on nautittava, sitä elettävä täysin rinnoin.