VÄHÄN KIRJAILIJOISTA JA KIRJOISTA

"Tietty reipas töykeys pitää mielen virkeänä ja auttaa arkipäivässä."  Näin on sanonut Outi Nyytäjä kirjassaan Heinäpaali roihuaa, jonka kaivoin hyllystäni ja ryhdyin uudemman kerran lukemaan. Olen muuten samaa mieltä Nyytäjän kanssa. Tapasin kirjailijan kerran ja tavoistani poiketen aloitin keskustelun, vaikka olimme ventovieraita toisillemme. Tämä oli todella outoa puoleltani, jota vieläkin ihmettelen. Outi Nyytäjän kirjoja olen lukenut kuin myös hänen kolumnejaan. Enää uusia emme voi lukea. Kirjailija kuoli vuonna 2017. Nyytäjän teksti on iloista, ironista ja älykästä  kerrontaa  Bretagnesta, jossa asui puolisonsa kanssa ison osan vuodesta. Nyt voin jälleen viettää miellyttävästi hänen kirjansa seurassa aikaani niinä öinä, kun ei nukuta.

Kahvikoneeni ilmoitti, että pitää suorittaa kalkinpoisto. Opaslehtinen esille ja aloin  monivaiheiseen työhön. En meinannut saada millään sitä minimaalisen pientä lokeroa auki, joka pitää sisällään tärkeän työkalun kalkinpoistoputken. Onnistuin lopulta kaiken vaihe vaiheelta tekemään, mitä tämä operaatio vaatii. Jos en nyt tunnoissani aivan Döbelniltä vaikuttanut, niin kuitenkin "työ tehty on, mä pääsin voittajaksi". Valmistin heti suklaisen espresson.

Suomen Kuvalehdessä on kirjoitus Juha Hurmeesta. Hän on Lapissa tekemässä Samuli Paulaharjun novelleista näytelmää. Ihastuin Juha Hurmeeseen, kun hän pauhasi ruotsin kielen asemasta saatuaan Finlania-palkinnon "opetelkaa ruotsia, juntit". Tästä arvovaltainen yleisö Suomen Kansallisteatterin palkintojenjakotilaisuudessa otti nokkiinsa ja Hurme sai eri tahoilta myöhemmin kuulla kunniansa. Tämä oli tätä yleistä kaikesta loukkaantumisen aikaa, joka jatkuu yhä. Ostin heti palkinnon saaneen kirjan Niemi ja luin sen. Nytemmin on kirjailija toki saanut anteeksi. Minä en häneen koskaan vihastunutkaan. Vaikka ruotsin kieli on minulle aikamoinen kompastuskivi.

Olen lähdössä konserttiin. Hyvää päivää.

LAHJOITUKSIA

Neljä tuntia viime yönä nukuin ja tässä taas naputtelen. Harmittaa niin turkasesti. Katselin kuvia Valencian tulvista, Sama provinssi, jossa ystäväni A asuu. Onkohan saanut vesiryöpyn kotiinsa?  Saan ehkä myöhemmin tietää.

Kolme taulua olen naulannut seinälle. Keittiöön yksi ja makuu-työhuoneeseen kaksi. Jälkimmäiset joskus ostettu Seinen rannalta bukinistilta. Kuvaavat tietysti Pariisia. Kuvista puheen ollen, sain Helsingin kaupunginmuseosta vastauksen kysymykseeni, jos heitä kiinnostaa eräs vanha valokuva. Haluavat nähdä. Lähetän jossain välissä siitä kuvan tutkittavaksi. Jos kelpaa, annan sen lahjoituksena. Annoin myös joitakin aikoja sitten Kustannusosakeyhtiö Otavalle heidän aikojen alussa myymänsä vanhan osakekirjan. Ja kerran etsin erään henkilön, jonka isoisän papereita löytyi puolisoni papereiden joukossa. Osa saksalaisia, joissa oli leima "salainen" suomeksi.  Asiakirjojen myöhempiä vaiheita en tiedä. Ulkoministeriöön menivät.

Katselin HS:n näyttämää Loiri-kirjan julkistamistilaisuutta Suomen Kansallisteatterissa. Kirjan kirjoittaja Jari Tervo haastatteli taiteilija Vesa-Matti Loiria. Yleisö täytti paikat viimeistäkin sijaa myöten. Myös Loirin kaksi poikaa olivat siellä ja heidän äitinsä. Loiri lauloi muutaman kappaleen. Katselin ja kuuntelin koko jutun. Olen minäkin saanut ilon keskustella kerran Loirin kanssa golfklubilla. Taisi olla joskus kauan sitten. Kirjaa tuskin tulen ostamaan.

Huomenna mahdollisesti konserttiin. Kutsu kävi. Tänään ohjelmassa kotona oloa kuten eilenkin.

AJOIN RATIKASSA, IHANAA

Ja niin minä painelin sadetta ja tuulta päin eilen kaupungille. On ollut ikävä ratikkaa, niinpä ajelin ratikalla. Ensin metrolla Hakaniemeen ja sieltä kolmosella Stockmannin eteen Mannerheimintiellä. Olin oikein ylpeä tästä ideasta. Kotiin tulin samoin mutta toiseen suuntaan. Kyllä ratikka on sentään poikaa. Mukavat istuimet, toisia ratikoita ikkunan takana. Huokaus oikein pääsi.

Kävin ensi Stockalla Herkussa ja minua palveli vanha tuttu myyjä. Juttelimme tovin. Pasteerailin siellä sun täällä ja ohitin kosmetiikkaosaston silmät ja sieraimet suljettuina. Sitten Keskuskadun Nespressoon. Sain kaupan päälle tummaa suklaata rasiallisen, jossa 40 palaa. Ihanaa! Tallinnanaukion torilta luumuja ja Malviina-mansikoita. Sekin oli ihanaa. Voi kun ei koskaan loppuisi. Vaan loppuu se. Syksyä lykkää, mutta märkä asfalttikin keskustassa viehätti. Mikään ei haitannut, vaikka taivaalta olisi tipahdellut kissoja ja koiria. Ratikassa oli muuten pieni valkoinen koira ja meidän katseemme kohtasivat hyvin intensiivisesti. Metrossa sen sijaan juopunut mies, jonka katse viipyi viinapullossa. Vastakohdat, ratikka ja metro. Olen taas lotonnut päästäkseni täältä pois.

Soitin E:lle Ouluun ja hän kysyi, koska tulen sinne. Rakastan junia ja niissä matkustamista. Olisi monta ihanaa tuntia matkalla kohti pohjoista Pohjanmaata. Menisin ravintolavaunuun syömään. Ottaisin matkaa varten lukemista. Katselisin ikkunasta maisemia, kauniita asemarakennuksia, metsiä, radan varren taloja. Ehkä joku kanssamatkustajista haluaisi keskustellakin. Matka on pitkä.

Jari Tervo saanut valmiiksi kirjan Vesa-Matti Loirista. Tänään julkaistaan. Tuskin tulen ostamaan. Taitaa olla hyvin juorutäyteinen, joka asia tulee lukijoita kiinnostamaan. Ei minua. HS näyttää julkistamistilaisuuden. Ehkä katson, ehkä en. En ole muuten vielä päässyt Tervon Aamen-kirjaa loppuun. Odottaa yöpöydällä. Yritän taas jonain nukkumattomana yönä. Niitä riittää.

TAULUJEN NAULAAMISTA

Huomenta. Taloa ei vielä lämmitetä. Polttelen kynttilöitä, joista lämpöä hehkuu somasti, kun niitä on monta. Mekkosillaan ei enää tarkene  ulkona. Illat pimenevät aiemmin. Syksyähän tämä. Aale Tynnin sanoin: "Syys valtaa sydämen/ kuin juhla ankara jalo./ Läpi luomien/ miten välkkyy valo?..."

Eilen tuli ikävä L:ää ja niin soitin hänelle. "Olemme juuri Pariisin metroasemalla..."  Ties kuinka monennetta kertaa nuo onnelliset, ajattelin. Luvattiin soitella kun ovat kotiutuneet taas Suomeen.

Stadissa en ole ollut ja kahvikapseleiden määrä hupenee huolestuttavasti. On päästävä Keskuskadun kauppaan. Samalla tietysti puikahdan Stockmannillekin. Kanta-asiakkaiden First Lounge on suljettu. Meitä ei enää hemmotella ilmaisilla cappuccinoilla. Kiitoksia menneistä. Tuli tiedote, jossa kerrottiin tavaratalon alkavan satsata enemmän muotiin ja kosmetiikkaan. Kosiskellaan maksukykyisiä asiakkaita merkkituotteilla. Alkaisiko mennä paremmin? Vai taantuuko entisestään? Minulla on joskus kauhuskenaario mielessä, Stockmannista tulee Tokmanni.

Tänään terästäydyn ja naulaan seinälle muutaman taulun. Ollut ajatuksissa jo kauan. Niin pitkälle olen päässyt, että olen muuttopakkauksista purkanut niitä ja asettanut kohdilleen pöydille. Ei niitä voi loputtomiin nurkissakaan pitää. Vai olenko koko ajan lähtökuopissa?

Menen valmistamaan lihakauppamukiini toisen kahvin ja aloitan tämän tiistain pirteässä valmiudessa päivän puuhiin.

VÄINÖ ON JUUSTO

Panu Rajalan kirjaa en ostanut, mutta kaksi muuta. Jos lähden matkailemaan, tiedän miten eri maissa käyttäydytään. Tämä asia kerrotaan paksussa pokkarissa  Mad Manners, seikkailijan etiketti, opas maailman tapoihin. Kirjan luojat  Tuomas Milonoff ja Riku Rantala (2012). Toinen on Helena Liikanen-Renger Maman finlandaise, poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (2017).

Ostin myös Väinö-nimistä valkohomejuustoa, itävaltalaista sinihomejuustoa ja neljää erilaista juustohilloa, muun muassa ruusunterälehdistä valmistettua. Kokeilin hattuja ja katselin koruja. Niitä en ostanut. Torikauppias kertoi ajatelleensa minua purkaessaan kojunsa luumulaatikoita. Tulin kotiin kassissa neljä litraa Victoria-luumuja. Laitoin keittolounaan ja maistelin Väinöä. Avasin Chianti-pullon.

Kukaan ei ole soitanut enkä minä soittanut kenellekään. Olen syönyt luumuja. Maailman tapakirjaan kajosin yöllä. Japanissa hymyillään, vaikka ollaan surullisia. Kehenkään ei kosketa. Kumarrellaan vain. Jalkapohjia ei saa näyttää, eikä kutsua ketään luokseen koukistetulla etusormella. Muutenkin sormien kanssa on oltava tarkkana. Meillä itsestäänselvyys voi olla jossain muualla muuta tarkoittavaa ja ennen kaikkea suuresti loukkaavaa. Paras pitää sormet nätisti.

Koska olen horoskooppimerkiltäni kaksonen, hajautan asioitani ja teen montaa yhtäaikaa. Nyt siis aloin kesken kaiken lukea toista ostamaani pokkaria Maman finlandaisea. Olen Ranskassa ollut muutaman kerran ja nyt vasta sain tietää, että siellä toivotetaan onnea merde-sanalla, joka tarkoittaa paskaa. Tapa juontuu ajalta, jolloin teatteriin mentiin hevosilla. Mitä enemmän teatterin edustalla oli hevosen lantaa, sitä enemmän yleisöä näytöksessä. Näyttelijät alkoivat toivottaa toisilleen onnen sijasta paskaa. Tapa on jäänyt. Kirjassani sanaa käytti kirjan kirjoittajan anoppi miniän ollessa lähdössä sairaalaan synnyttämään. Merde!

KAIKKI MUUTTUU JA PITÄÄKIN

Kotona nyhjäämistä ollut. Kaupoissa sentään täällä idässä. Kahvikapseleita pitäisi lähteä hankkimaan. Lopettivat myynnin täällä, on mentävä kauemmaksi. Muutakin ei-oota myydään ja siitä joskus mieleni pahoitan. Joku pienikin asia saattaa olla metromatkan päässä. Taitaa olla vika minussa, kun on hemmoteltu ja tottunut elämän aikana että kaikkea saa läheltä. Sitten muutin tänne, josta on jo muutama vuosi. En ole kotiutunut enkä tottunut.

Lukemisen puutettakin on. No, kirjakauppa täällä kyllä on, Suomalainen Kirjakauppa. On Akateeminenkin, mutta hiukan lapspuolen asemassa tavaratalo Stockmannin uumenissa Itiksen kauppakeskuksessa. Eikä ole suomalainen. On ruotsalaisen Bonnier Books´in omistama. Tulee harvemmin käytyä. Silloin kun keskustan Akateeminen oli vielä voimissaan, kävin usein. Olivat lähellä toisiaan Suomalainen ja Akateeminen. Sitten ajat muuttuivat. Suomalainen lähti ikivanhalta paikaltaan Kolmen Sepän aukiolta kauemmaksi Aleksille. Suomalaisen paikalla on Rosebud-niminen kirjakauppa aikaisemmalta nimeltään Like-kirjakaupat.

On totta mitä Italian ystäväni, syntyperäinen helsinkiläinen, sanoo, ettei enää tuntisi kaupunkia. Ei ole  vuosiin synnyinkaupungissaan käynyt. Ehkä ei enää tulekaan. Minä koetan pitää hänet ajan tasalla kertomalla kuulumisia, lähettämällä leikkeitä ja valokuvia, kirjoja. Isänikin hämmästyisi Stadin kehityksestä ja kasvamisesta. Sitä Ruoholahtea, jossa hän oli rantakivillä muiden poikien kanssa lapsena onkimassa, ei ole enää. Uusia rakennuksia noussut sinne ja tänne, asukkaita enemmän, liikenne paisunut sitten 1990-luvun, jolloin hän kuoli. Myös tummaihoiset helsinkiläiset ihmetyttäisi. Mitä olisi mieltä, en tiedä. Enkä käy spekuloimaan. Viinan juontia ja homoseksuaalisuutta hän ei hyväksynyt.

Aion tänään laiskuudestani huolimatta kömpiä taas kauppaan. Tuli hillitön halu saada Brie-juustoa ja siihen sopivaa hilloa, kirsikkaa tai päärynää. Yhdistelmä kaipaa myös hyvää punaviiniä. Muuten syön Saarioisen keittoa. Eilen oli kasvispäivä. Näin vaivaa ja oli makoisaa. Jos vaikka piipahtaisin Suomalaiseen tyydyttämään lukemishaluni. Houkuttaisi Panu Rajalan uusi kirja Yrjö Jylhästä, Erään soturin loppu.

OLEN KIITTÄMÄTÖN

Olen aina ihaillut henkilöitä, jotka muistavat ulkoa runoja ja/tai muita sopivia siteerauksia. Minäkin joskus siteeraan blogissa, mutta ovat luntattuja. Huono muisti. Eilisen illan Tom Hanksin miehittämässä elokuvassa Inferno siteerattiin Dantea. Tuntisin oloni niin sivistyneeksi, jos voisin ulkomuistista heittää jonkun kirjailijan kuolemattoman ajatuksen silloin tällöin.

Se on sitten syyskuu. Ennen vanhaan koulujen alkamiskuukausi. Kalenteri näyttää tyhjää. Kuun lopussa konsertti. Panin kesähatut talvisäilöön, sandaalit kaapin perälle ja katselin ulsterin kuntoa. Kuka muuten sanoo, että syksyllä ja talvella pitää pukeutua tummiin vaatteisiin? On tummaa muutenkin ulkona.

Parnasso-lehdestä pommitetaan tilaamaan. Tuntuu ilkeältä, että jo vahvistuksen saatuani yhdestä lahjanumerosta, tiesin etten lehteä tilaa. Vissi tarkoitushan on, että lahjan saaja innostuu ja jo pelkästä kiitollisuudesta tilaa koko vuodeksi. Parnasson pääkirjoituksen kirjoittaja lehden vastaava tuottaja Karo Hämäläinen lähettää minulle rohkaisevia meilejä. Eivät tunnu kuitenkaan henkilökohtaisilta. Eivätkä olekaan. Lehdellä hyvä koko, pehmeä paperi, täynnä kirjailijoiden, runoilijoiden, kirjallisuuden tutkijoiden, kulttuurituottajien kirjoituksia. Kuusi numeroa vuodessa. Olen kuitenkin kiittämätön lurjus, enkä tilaa.

Kaikki marjat ja luumut olen syönyt. Mietin, miten selviän tästä päivästä. Jyystän kurkkua ja porkkanaa. Tiputtelen tuon tuosta espresson. Luen yhä Tervon Aamenta ja yritän pysyä kärryillä. Syyskuun aurinko paistaa, ei enää niin kuumasti. Koivut alkavat kellastua ja pihlajanmarjat punastua.