Tuijotan tyhjää ruutua edessäni, pöydällä kaunis punainen lainaläppäri. Näin olen palautunut entisiin aamurutiineihini: kirjoittamista puolison aamuruokinnan jälkeen. Eilen kävi yksityiseltä puolelta hoitaja, kun en kysynyt Kotisairaalasta, kuuluisiko heidän toimenkuvaansa myös tämmöiset hoidot. Tämä sairaanhoitaja on meillä käynyt kauan ja luotan häneen täysin. Yksin kun en aina pärjää puolison aggressiivisuuden takia toimenpiteiden aikana. Joskus mietin, miltä tuntuisi, jos meillä olisi kuten "normaaleissa" kodeissa, joissa hoidettava on yhteistyöhaluinen? No, monistakin tehtävistä selviydyn kuitenkin yksin. Onneksi.
Tilasin uusia äänikirjoja eilen. Hannu Mäkelän Muistan: elämän oppivuodet, muutaman matkakirjan ja henkilöhistorian. Panu Rajala kirjoittaa joskus Aamulehden kolumnisti Pitkon jutuista. Aamulehteä en ole kuin joskus Tampereella käydessäni selaillut, joten huonosti olen Pitkoon tutustunut. Nyt voin kuunnella äänikirjana Pitkon koottuja juttuja. Saatuani sähköiset yhteydenpidot jälleen käyttööni, pääsin Celiankin sivuille.
Oli se kuulkaas hankalaa olla ja elää kuin jossain suossa tai lentohiekassa pääsemättä nettiin asioita toimittamaan. Jos maailmanlaajuinen kybersota syttyisi, olisimme aika avuttomia nettiliikenteen tyssäytyessä. Olemmehan sen varassa pitkälti ja meidät on osin pakotettukin olemaan. Pankissa meinaa pankkineito pudota tuoliltaan, jos joku asiakas kertoo olevansa omistamatta tietokonetta. Minun onnekseni jouduin sen kanssa tekemisiin työelämässä, joten kotikoneeseen oli pehmeä lasku. Kuulin myös vuosikymmeniä sitten tietokoneesta, kun silloinen poikaystäväni oli tietokoneoperaattori. Siihen aikaan tietokoneet olivat lapsenkengissä, mutta kooltaan jättimäisiä vehkeitä, jotka täyttivät ison huoneen. Olisi varmaankin pidetty noituutena, jos joku olisi puhunut tietokoneesta, jota pidetään sylissä ja naputellaan vaikka julkisessa kulkuneuvossa. No, nyt olemme tässä ja matkapuhelimestakin on tullut tietokone, jolla voi soittaa. Kehitys kehittyy.
25. tammikuuta 2015
24. tammikuuta 2015
KOTISAIRAALA
Sanoin kirjoittavani Kotisairaalasta, jonka huomaan puoliso on päässyt. Nimen olin kuullut, mutta Kotisairaalan toimenkuva ollut tietoni ulkopuolella. On siis aivan eri asia kuin Kotiapu. Meillä on molemmat nykyisin. Kotiavusta tullaan pesemään ja siinä oikeastaan kaikki, vaikka mainostavatkin myös muuta. En ole aina ollut tyytyväinen heidän pesuapuunsa.
Kotisairaala on nimensä mukainen avunantosairaala, joka tulee kotiin, jos olisi tarve päästä esimerkiksi tiputukseen tai saada muuta hoitoa, mikä kotona onnistuu. Lääkärikin käy. Alussa en kaikkeen uskonut, kun jo Kotiavusta saamani kuva (siellä on myös lääkäri) oli minulle pettymys. Kun Kotisairaalan lääkäri kävi meillä kaapimassa puolison luomen, koetti hän saada minut vakuuttuneeksi ja luottavaiseksi Kotisairaalan toimista. Aivan ensimmäinen kokemukseni avun saamisesta ei ollut hyvä. Olin soittanut luomesta, koska olin huolestunut sen ulkonäöstä. Kotisairaala kehotti menemään puolison kanssa terveyskeskukseen. Jaahas, ajattelin minä, millä konstilla? Ambulanssikyydillä? Ja ajankin saisin varmasti jo toukokuulle. Ehkä puhelimeen vastannut muuten ystävällinen henkilö ei tiennyt olosuhteitamme ja siksi ehdotti terveysasemaa. No, jos näin yksinkertaista olisi elämämme, olisin äkännyt itsekin ja luultavasti puoliso ei olisi Kotisairaalan piirissäkään. Miksi olisi? Hoitaja lupasi kuitenkin keskustella, ehkä lievän hätääntymiseni ansiosta, lääkärin kanssa. Lääkäri saapui seuraavana päivänä sairaanhoitaja vanavedessään. Luottamukseni tähän uuteen hoitoapuun alkoi kehittyä. Luomesta lähti tutkimuksiin näyte. Odotan tuloksia, vaikka alustavan diagnoosin jo sainkin. Ei kuitenkaan kannata huolestua, sanoi lääkäri soittaessaan. Kuukauden kuluttua tiedetään enemmän.
Nyt meillä alkaa säännölliset kontrollikäynnit Kotisairaalasta. Olin niin ällistynyt, että kyyneleet tulvahtivat silmiin. Emmekö olekaan enää yksin? Saammeko muutakin apua kuin ambulanssimiehiltä, jotka ottamiensa kokeiden perusteella vievät Haartmaniin? Tuntien odotusta, lääkäri tulee kun ehtii, sillä Haartmanissa he hoitavat myös osastopotilaita. Minä istun levottomana odotustilassa ja välillä rukoilen pääsyä puolison luo. Paareilla rahdataan verta vuotavia ihmisiä, tajuttomia, humalaisia, vanhuksia hoitokodeista. Päivystyspoliklinikka mahduttaa apua tarvitsevat uumeniinsa. Hoitajia tulee ja menee. Huolestuneet omaiset odottavat. Vartija kävelee käytävillä. Ankeaa. Joskus yön tunteina tapaan lääkärin, joka sanoo puolison jäävän tarkkailtavaksi. Lähden kotiin. Aamulla palaan taas. Puoliso on siirretty osastolle.
Kotisairaala tarkkailee kotona, ellei ole akuuttia Haartman-tarvetta. Minulla on nyt tuki, sanovat. Olisiko näin ihanasti? Tuki, joka tuntee ja tietää tilanteen, on ympärivuorokauden tavoitettavissa neuvoineen ja toimineen? Toki Helsingissä on toiminut tai toimii Lääkäri- eli Terveysneuvonta, joka on ympäri vuorokauden auki, mutta siellä annetaan neuvoja vain annettuihin tietoihin nojautuen tuntematta tapausta sen lähemmin. Vai onko tämä neuvontapiste lopetettu? Olen joskus vuosien aikana ollut heihinkin yhteydessä. Nyt tunnen Kotisairaalan myötä oloni himpun verran turvallisemmaksi. He tuntevat puolison, kotimme ja tilanteen. Ja siellä tiedetään sana empatia ja sen merkitys. Kiitollisena tämän merkille panin.
Kotisairaala on nimensä mukainen avunantosairaala, joka tulee kotiin, jos olisi tarve päästä esimerkiksi tiputukseen tai saada muuta hoitoa, mikä kotona onnistuu. Lääkärikin käy. Alussa en kaikkeen uskonut, kun jo Kotiavusta saamani kuva (siellä on myös lääkäri) oli minulle pettymys. Kun Kotisairaalan lääkäri kävi meillä kaapimassa puolison luomen, koetti hän saada minut vakuuttuneeksi ja luottavaiseksi Kotisairaalan toimista. Aivan ensimmäinen kokemukseni avun saamisesta ei ollut hyvä. Olin soittanut luomesta, koska olin huolestunut sen ulkonäöstä. Kotisairaala kehotti menemään puolison kanssa terveyskeskukseen. Jaahas, ajattelin minä, millä konstilla? Ambulanssikyydillä? Ja ajankin saisin varmasti jo toukokuulle. Ehkä puhelimeen vastannut muuten ystävällinen henkilö ei tiennyt olosuhteitamme ja siksi ehdotti terveysasemaa. No, jos näin yksinkertaista olisi elämämme, olisin äkännyt itsekin ja luultavasti puoliso ei olisi Kotisairaalan piirissäkään. Miksi olisi? Hoitaja lupasi kuitenkin keskustella, ehkä lievän hätääntymiseni ansiosta, lääkärin kanssa. Lääkäri saapui seuraavana päivänä sairaanhoitaja vanavedessään. Luottamukseni tähän uuteen hoitoapuun alkoi kehittyä. Luomesta lähti tutkimuksiin näyte. Odotan tuloksia, vaikka alustavan diagnoosin jo sainkin. Ei kuitenkaan kannata huolestua, sanoi lääkäri soittaessaan. Kuukauden kuluttua tiedetään enemmän.
Nyt meillä alkaa säännölliset kontrollikäynnit Kotisairaalasta. Olin niin ällistynyt, että kyyneleet tulvahtivat silmiin. Emmekö olekaan enää yksin? Saammeko muutakin apua kuin ambulanssimiehiltä, jotka ottamiensa kokeiden perusteella vievät Haartmaniin? Tuntien odotusta, lääkäri tulee kun ehtii, sillä Haartmanissa he hoitavat myös osastopotilaita. Minä istun levottomana odotustilassa ja välillä rukoilen pääsyä puolison luo. Paareilla rahdataan verta vuotavia ihmisiä, tajuttomia, humalaisia, vanhuksia hoitokodeista. Päivystyspoliklinikka mahduttaa apua tarvitsevat uumeniinsa. Hoitajia tulee ja menee. Huolestuneet omaiset odottavat. Vartija kävelee käytävillä. Ankeaa. Joskus yön tunteina tapaan lääkärin, joka sanoo puolison jäävän tarkkailtavaksi. Lähden kotiin. Aamulla palaan taas. Puoliso on siirretty osastolle.
Kotisairaala tarkkailee kotona, ellei ole akuuttia Haartman-tarvetta. Minulla on nyt tuki, sanovat. Olisiko näin ihanasti? Tuki, joka tuntee ja tietää tilanteen, on ympärivuorokauden tavoitettavissa neuvoineen ja toimineen? Toki Helsingissä on toiminut tai toimii Lääkäri- eli Terveysneuvonta, joka on ympäri vuorokauden auki, mutta siellä annetaan neuvoja vain annettuihin tietoihin nojautuen tuntematta tapausta sen lähemmin. Vai onko tämä neuvontapiste lopetettu? Olen joskus vuosien aikana ollut heihinkin yhteydessä. Nyt tunnen Kotisairaalan myötä oloni himpun verran turvallisemmaksi. He tuntevat puolison, kotimme ja tilanteen. Ja siellä tiedetään sana empatia ja sen merkitys. Kiitollisena tämän merkille panin.
23. tammikuuta 2015
En tiedä, onko kukaan ihmetellyt, mihin katosin kaksi viikkoa sitten. Syynä poissaoloon oli täysin simahtanut läppärini, joka nyt on takuukorjauksessa. Pöytäkone ei liioin toiminut ja nyt minulla on ystävän lainakone pöydälläni. Kiitos kaikesta hänelle sekä M:lle, jotka myötäelivät ahdingossani auttaen minua lopulta pääsemään jälleen blogimaailman huomaan. Tässä olen.
Mutta hitonmoiset vierotusoireet oli. Ärtynyt olin ja ikään kuin jollain tapaa täysin pihalla.En nyt fyysisesti sairastanut, mutta maailma oli pysähtynyt. Blogia ei voinut kirjoittaa, äänikirjoja tilata, ruokakin Herkusta puhelimitse, pankkiasiat hunningolla. Hyvää oli se, että tein sellaista, joka tekemättä oli jäänyt. Huonoa se, että joutoajat kökötin television ääressä ja söin suklaata paljon. Nyt olen ostamassa uutta pöytäkonetta, kunhan saan tietokone-eksperttini mukaan asiantuntemuksineen. Lainakone edessäni on kaunis punainen läppäri, joka musiikillisesti avautuessaan soinnahtelee sievästi. Aikanaan pitäisi olla käytössäni myös vanha eheäksi saatettu läppärini. Kiitosten kera palautan tämän lainakoneen.
Mitään uutta ei ole tapahtunut elämässäni. Puolisoa hoidellut entiseen tapaan, tuuraajapäivinä asioilla ja ystävyyksiä ylläpidetty puhelimitse. Lääkäri kävi operoimassa puolison luomen selässä, hoitajat vaihtamassa siteen. Minäkin osaisin, mutta puolison aggressiivisuuden tuntien hoitotoimenpiteiden aikana, yksin en pysty. Onneksi saamme apua. Minulle on vakuutettu Kotisairaalan antavan apua aina tarvittaessa ja pitää kääntyä heidän puoleensa sen sijaan, että heti hanakasti kutsuisin ambulanssin. Olen ollut niin monta vuotta omillani, että uusien tapojen oppiminen vie aikaa. Kotisairaalasta myöhemmin.
Suorastaan olen ollut ylpeä siitä, että pystyn vaihtamaan lamput ihan putkilamppua myöten. Hulmahti tenkkapoo, kun olin ottanut irti myös sen pienen osasen lampun vierestä, enkä uutta saanut millään konstilla tilalle. Vaapuin tikkailla, kiroilin ja yritin yrittämisestä päästyäni. Ponnahti pois ilkkuen. Ei kun soittamaan J-P:lle naapurirappuun ja hän sai, totta kai, osasen paikoilleen ja laittoi vielä lampunkin. Mihin joutuisinkaan ilman naapureita ja ystäviä?
Tämä olkoon nyt tässä. Olen siis hengissä ja jälleen blogimaailmassa.
Mutta hitonmoiset vierotusoireet oli. Ärtynyt olin ja ikään kuin jollain tapaa täysin pihalla.En nyt fyysisesti sairastanut, mutta maailma oli pysähtynyt. Blogia ei voinut kirjoittaa, äänikirjoja tilata, ruokakin Herkusta puhelimitse, pankkiasiat hunningolla. Hyvää oli se, että tein sellaista, joka tekemättä oli jäänyt. Huonoa se, että joutoajat kökötin television ääressä ja söin suklaata paljon. Nyt olen ostamassa uutta pöytäkonetta, kunhan saan tietokone-eksperttini mukaan asiantuntemuksineen. Lainakone edessäni on kaunis punainen läppäri, joka musiikillisesti avautuessaan soinnahtelee sievästi. Aikanaan pitäisi olla käytössäni myös vanha eheäksi saatettu läppärini. Kiitosten kera palautan tämän lainakoneen.
Mitään uutta ei ole tapahtunut elämässäni. Puolisoa hoidellut entiseen tapaan, tuuraajapäivinä asioilla ja ystävyyksiä ylläpidetty puhelimitse. Lääkäri kävi operoimassa puolison luomen selässä, hoitajat vaihtamassa siteen. Minäkin osaisin, mutta puolison aggressiivisuuden tuntien hoitotoimenpiteiden aikana, yksin en pysty. Onneksi saamme apua. Minulle on vakuutettu Kotisairaalan antavan apua aina tarvittaessa ja pitää kääntyä heidän puoleensa sen sijaan, että heti hanakasti kutsuisin ambulanssin. Olen ollut niin monta vuotta omillani, että uusien tapojen oppiminen vie aikaa. Kotisairaalasta myöhemmin.
Suorastaan olen ollut ylpeä siitä, että pystyn vaihtamaan lamput ihan putkilamppua myöten. Hulmahti tenkkapoo, kun olin ottanut irti myös sen pienen osasen lampun vierestä, enkä uutta saanut millään konstilla tilalle. Vaapuin tikkailla, kiroilin ja yritin yrittämisestä päästyäni. Ponnahti pois ilkkuen. Ei kun soittamaan J-P:lle naapurirappuun ja hän sai, totta kai, osasen paikoilleen ja laittoi vielä lampunkin. Mihin joutuisinkaan ilman naapureita ja ystäviä?
Tämä olkoon nyt tässä. Olen siis hengissä ja jälleen blogimaailmassa.
5. tammikuuta 2015
VESKU NUOTIOLLA
Katselin Loirinuotiolla-ohjelman. Tässä ensimmäisessä Veskun vieraina olivat tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja jalkapalloilun kuningas Jari Litmanen. Herrat keskustelivat hilpeinä jos vakavinakin filosofointia hipoen. Presidentti oli yksi pojista ja siitä minä tykkäsin. Vesa-Matti Loiri täyttää/täytti 70v. Ohjelma tehtiin kaukana Lapissa nuotiolla ja sisätiloissa poroa syöden. Maisemissa, jotka ovat Loirille tärkeitä ja rakkaita. Odotan kiinnostuneena seuraavaa osaa.
C soitti ja vastasi kysymykseeni "mitä kuuluu?" peettimäisen tarkasti. Ja minä kun tahdoin kuulla jotain Dubain matkasta, jonka hän teki miehensä kanssa vuosia sitten. Ei ole aikaisemmin kertonut. Ei kertonut nytkään, kun reissusta oli liian pitkästi aikaa kulunut. Yhdistyneiden arabiemiirikuntien emiraattihan on kuuluisa jyrkistä säännöksistään koskien myös turistien käyttäytymistä. Muistelen jonkun länsimaisen siellä asuvan pariskunnan saaneen kovan rangaistuksen julkisella paikalla suutelemisesta. Minä en tietenkään siellä päinkään ole käynyt, mutta mielelläni kuuntelen toisten matkakertomuksia. Parastaikaa blogimaailmassa on menossa Heidin tarinat Thaimaasta. Melkein kaikki siellä käyneet ovat olleet tyytyväisiä maahan, ilmastoon, ihmisiin, kaikkeen. Hymyä, hedelmiä ja kukkia. Muuta ei tarvitakaan.
Eilen siirtelin joulukukkia ja muuta joulurekvisiittaa framilta kauemmaksi. Minun jouluni on aina yleensä nyt aikuisena päättynyt tapaninpäivään. Nyt olin myöhässä. Joku oli muuten tunkenut joulukuusensa roskiksessa biojätteisiin. Onhan se biota, mutta loota ei todellakaan ole tarkoitettu puille. Jos minun saamani pieni kuusi pysyttelee hengissä, siirrän sen keväällä parvekkeelle. Vielä ei ainakaan yhtäkään neulasta ole varistanut. Olemme siis toistaiseksi kavereita.
Aamu on yhä pimeää. Puolison olen jo ruokkinut ja nyt on itselläni makoisa maitokahvi mukissa ja rouskuttelen paahtoleipää. Tänään on pesupäivä puolisolla. Hän ei suhtaudu siihen nykyisin suotuisasti, vaan huitelemiseksi menee. En edes minä saa rauhoitettua. Mutta pestävä on. Sillä aikaa yritän kiirehtiä ja panna vuoteen kuntoon. Vie aikaa kunnes olen saanut kaikki vuoteen suojat yms laitettua. Hiki tulee. Nämä maanantaipäivät eivät ole suosikkejani.
C soitti ja vastasi kysymykseeni "mitä kuuluu?" peettimäisen tarkasti. Ja minä kun tahdoin kuulla jotain Dubain matkasta, jonka hän teki miehensä kanssa vuosia sitten. Ei ole aikaisemmin kertonut. Ei kertonut nytkään, kun reissusta oli liian pitkästi aikaa kulunut. Yhdistyneiden arabiemiirikuntien emiraattihan on kuuluisa jyrkistä säännöksistään koskien myös turistien käyttäytymistä. Muistelen jonkun länsimaisen siellä asuvan pariskunnan saaneen kovan rangaistuksen julkisella paikalla suutelemisesta. Minä en tietenkään siellä päinkään ole käynyt, mutta mielelläni kuuntelen toisten matkakertomuksia. Parastaikaa blogimaailmassa on menossa Heidin tarinat Thaimaasta. Melkein kaikki siellä käyneet ovat olleet tyytyväisiä maahan, ilmastoon, ihmisiin, kaikkeen. Hymyä, hedelmiä ja kukkia. Muuta ei tarvitakaan.
Eilen siirtelin joulukukkia ja muuta joulurekvisiittaa framilta kauemmaksi. Minun jouluni on aina yleensä nyt aikuisena päättynyt tapaninpäivään. Nyt olin myöhässä. Joku oli muuten tunkenut joulukuusensa roskiksessa biojätteisiin. Onhan se biota, mutta loota ei todellakaan ole tarkoitettu puille. Jos minun saamani pieni kuusi pysyttelee hengissä, siirrän sen keväällä parvekkeelle. Vielä ei ainakaan yhtäkään neulasta ole varistanut. Olemme siis toistaiseksi kavereita.
Aamu on yhä pimeää. Puolison olen jo ruokkinut ja nyt on itselläni makoisa maitokahvi mukissa ja rouskuttelen paahtoleipää. Tänään on pesupäivä puolisolla. Hän ei suhtaudu siihen nykyisin suotuisasti, vaan huitelemiseksi menee. En edes minä saa rauhoitettua. Mutta pestävä on. Sillä aikaa yritän kiirehtiä ja panna vuoteen kuntoon. Vie aikaa kunnes olen saanut kaikki vuoteen suojat yms laitettua. Hiki tulee. Nämä maanantaipäivät eivät ole suosikkejani.
3. tammikuuta 2015
POSTI
Eilen postinjakaja pudotti luukusta meille kuulumattoman kirjeen. Päällä oli lappu, jossa kehotettiin palauttamaan Postiin, jos asianomainen ihminen ei asu meillä. Ei asu. No, mitenkäs minä tästä nyt Postiin köpittelen? Roskiinkaan ei saa panna, siihen on varmastikin olemassa jokin pykälä. Panin sen sijaan muovipussissa roikkumaan postiluukun lähelle ja postinkantajalle tiedotteen, jossa pyysin häntä ystävällisesti viemään kuoren takaisin Postiin. Kuori oli hävinnyt, kun myöhemmin tarkistin. Kiitoksia, Posti. Tämä Posti-nimi, joka otettiin takaisin, on muuten paljon parempi kuin Itella.
Posti laitoksena ei olekaan mikään eilisen teeren poika, vaan Ruotsi-Suomessa perustettiin posti jo 1600-luvulla ja Suomeen rantautui vuonna 1638. No, Egyptissä, Kiinassa ja Japanissa, Persiassa ja Meksikossa oli posti jo kuudennella vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää. Vähän niin kuin kievarimeininkinä, että hevosia vaihdettiin määrätyin välein asiaan tarkoitetuilla asemilla. Kreikassa taas pantiin posti kulkemaan nopeajalkaisilla sanansaattajilla aivan jumalten sanansaattaja Mercuriuksen tapaaan. Ennen Helsingissä tuotiin sähkösanomat kotiin, mutta tuskin juoksemalla. Posti jaettiin minun lapsuudessani kaksi kertaa päivässä. Siihen aikaan asiat toimitettiin kirjeitse ja niitä riitti. Nyt postia jaetaan arkisin kerran päivässä, eikä määrättyä aikaa ole. Tulee kun tulee. Joskus ei tule, kun postisäkki on joutunut hukkateille. Minun kirjeeni kerran Italiaan löytyi Tiber-joen pohjassa lojuneesta säkistä ja se pääsi hiukan huonokuntoisena perille Napoliin muutaman vuoden kuluttua.
Ennen vanhaan ja muinoin sai postipäällikkö hengellään ja omaisuudellaan vastata kirjeiden joutuisasta ja varmasta perille toimittamisesta: "Kiiruhda, kirjeenkantaja, jos henkesi on sinulle kallis", kirjoitettiin kirjeen päälle. Olen muutaman kerran lainannut tämän kehotuksen omiin kirjekuoriini.
Postimestari oli meillä Ruotsin vallan aikana korkea herra. Ainoastaan Tukholman postivirkailijaa sai kutsua "postimestariksi". Muut tirehtöörit olivat vain "postinhoitajia" toimiessaan postin päällikkönä. Myöhemmin ammattikunnan laajennettua 1600-luvulla, ei postimestarin tarvinnut maksaa veroja ja hän oli muistakin kunnallisista velvoitteista tyystin vapaa. Mutta häneltä vaadittiin luku- ja kirjoitustaito ja hänen piti kuulua porvarissäätyyn. Toimi kulki suvussa. Vuonna 1673 sai postimestarin kuoltua hänen leskensä hoitaa postiasioita. Myöhemmin alettiin palkata lisää väkeä postin hoitamiseen. Kun päästiin 1800-luvulle toimivat nämä apulaiset jo itsenäisesti toimipaikoissaan ja suuremmissa konttoreissa oli ekspeditöörin virkoja sekä postivirkamiestutkinnon suorittaneita.
Tästä se lähti ja sitten meille tuli Itella ja nyt on taas vanha tuttu Posti. Tosin kovasti muuttuneena, kiitos nykyajan tekniikan, jolloin ei enää mennä Postista tilaamaan kaukopuheluita tai lähettämään sähkösanomia. Postista saa paljon muutakin palvelua kuin varsinaisesti postin lähettämiseen liittyvää. Ne ovat usein kauppoja, joissa hoidetaan myös postiasioita. Helsingin funkkista edustava vuonna 1938 valmistunut pääposti on myös muuttanut luonnettaan. Sieltäkin voi ostaa muuta kuin postimerkkejä.
Posti laitoksena ei olekaan mikään eilisen teeren poika, vaan Ruotsi-Suomessa perustettiin posti jo 1600-luvulla ja Suomeen rantautui vuonna 1638. No, Egyptissä, Kiinassa ja Japanissa, Persiassa ja Meksikossa oli posti jo kuudennella vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää. Vähän niin kuin kievarimeininkinä, että hevosia vaihdettiin määrätyin välein asiaan tarkoitetuilla asemilla. Kreikassa taas pantiin posti kulkemaan nopeajalkaisilla sanansaattajilla aivan jumalten sanansaattaja Mercuriuksen tapaaan. Ennen Helsingissä tuotiin sähkösanomat kotiin, mutta tuskin juoksemalla. Posti jaettiin minun lapsuudessani kaksi kertaa päivässä. Siihen aikaan asiat toimitettiin kirjeitse ja niitä riitti. Nyt postia jaetaan arkisin kerran päivässä, eikä määrättyä aikaa ole. Tulee kun tulee. Joskus ei tule, kun postisäkki on joutunut hukkateille. Minun kirjeeni kerran Italiaan löytyi Tiber-joen pohjassa lojuneesta säkistä ja se pääsi hiukan huonokuntoisena perille Napoliin muutaman vuoden kuluttua.
Ennen vanhaan ja muinoin sai postipäällikkö hengellään ja omaisuudellaan vastata kirjeiden joutuisasta ja varmasta perille toimittamisesta: "Kiiruhda, kirjeenkantaja, jos henkesi on sinulle kallis", kirjoitettiin kirjeen päälle. Olen muutaman kerran lainannut tämän kehotuksen omiin kirjekuoriini.
Postimestari oli meillä Ruotsin vallan aikana korkea herra. Ainoastaan Tukholman postivirkailijaa sai kutsua "postimestariksi". Muut tirehtöörit olivat vain "postinhoitajia" toimiessaan postin päällikkönä. Myöhemmin ammattikunnan laajennettua 1600-luvulla, ei postimestarin tarvinnut maksaa veroja ja hän oli muistakin kunnallisista velvoitteista tyystin vapaa. Mutta häneltä vaadittiin luku- ja kirjoitustaito ja hänen piti kuulua porvarissäätyyn. Toimi kulki suvussa. Vuonna 1673 sai postimestarin kuoltua hänen leskensä hoitaa postiasioita. Myöhemmin alettiin palkata lisää väkeä postin hoitamiseen. Kun päästiin 1800-luvulle toimivat nämä apulaiset jo itsenäisesti toimipaikoissaan ja suuremmissa konttoreissa oli ekspeditöörin virkoja sekä postivirkamiestutkinnon suorittaneita.
Tästä se lähti ja sitten meille tuli Itella ja nyt on taas vanha tuttu Posti. Tosin kovasti muuttuneena, kiitos nykyajan tekniikan, jolloin ei enää mennä Postista tilaamaan kaukopuheluita tai lähettämään sähkösanomia. Postista saa paljon muutakin palvelua kuin varsinaisesti postin lähettämiseen liittyvää. Ne ovat usein kauppoja, joissa hoidetaan myös postiasioita. Helsingin funkkista edustava vuonna 1938 valmistunut pääposti on myös muuttanut luonnettaan. Sieltäkin voi ostaa muuta kuin postimerkkejä.
2. tammikuuta 2015
VALSSIT MIELESSÄ
Vaikka ystävien kesken vaihdetaan joulukortit, joissa on myös toivotukset seuraavalle vuodelle, niin silti soitetaan tammikuun ensimmäisenä ja palataan samoihin toivotuksiin. Ihan kivaa. Joskus ennen, kun olimme varmoja, että hereillä ollaan ja kellon kumahtaessa kaksitoista yöllä ja uusi vuosi oli jo oveen koputtanut, soitimme juuri silloin. Sitten vaihdettiin tähän päiväsoittoon. On se vaan niin ihanata, kun on ystäviä. Eivätkä ole mikään itsestäänselvyys, pitää olla kiitollinen ja minä olen.
Puhelinsoittojen lisäksi eilinen uudenvuodenpäivä meni menojaan ihan rutiinisti. Straussien säveliin television ääressä oli aikaa. Minulla on niitä levyilläkin ja kun on vuosien mittaan kuunnellut ja katsellut näköradiosta ennenkin, niin tuttuja ovat soinnut. Kuinka monta niitä Strauss-säveltäjiä oikein oli? Richard, Johann, Josef, ja taas Johann sekä Eduard ainakin. Minulla oli kerran Strauss-niminen hammaslääkäri, mutta hänestä ei aikanani koskaan lähtenyt muuta kuin poran raastava ääni. Ei lähelläkään blauen Donau´ta. Minulla oli ilo vuosien mittaan tanssia valssia oman isäni kanssa. Tosin harvemmin Straussin tahtiin. Isä ei ollut mikään parkettien partaveitsi, mutta valssin hän taisi. Minä taas taidon oppinut Akseli Vuorisolan tanssikoulussa.
Tulla tupsahti mieleen sekin, että muinoin uudenvuodenaattovieraiden kanssa valettiin tinaa. Viskattiin sula massa puusaaviin kylmään veteen ja katsottiin seinältä tinatekeleen varjoa ja luettiin tulevaisuutta. Miten tinaseos veteen heitettiin, vaikutti muotoon. Aikamoisia teoksia tuli. Säilytin omiani joitakin vuosia ja sitten hävitin. Espanjassa kellon lyödessä keskiyötä ja vuoden vaihtuessa, oli/on tapana syödä kaksitoista viinirypälettä nopeasti ja kellon lyömisen ajassa. Kuulostaa helpolta, mutta ei sitten ole. Ei ainakaan tämmöiset pohjoisen hampaat ehtineet tahtiin laisinkaan mukaan, nieleminenkin kävi työstä. Tapasten syömisessä onnistuin paremmin.
Puhelinsoittojen lisäksi eilinen uudenvuodenpäivä meni menojaan ihan rutiinisti. Straussien säveliin television ääressä oli aikaa. Minulla on niitä levyilläkin ja kun on vuosien mittaan kuunnellut ja katsellut näköradiosta ennenkin, niin tuttuja ovat soinnut. Kuinka monta niitä Strauss-säveltäjiä oikein oli? Richard, Johann, Josef, ja taas Johann sekä Eduard ainakin. Minulla oli kerran Strauss-niminen hammaslääkäri, mutta hänestä ei aikanani koskaan lähtenyt muuta kuin poran raastava ääni. Ei lähelläkään blauen Donau´ta. Minulla oli ilo vuosien mittaan tanssia valssia oman isäni kanssa. Tosin harvemmin Straussin tahtiin. Isä ei ollut mikään parkettien partaveitsi, mutta valssin hän taisi. Minä taas taidon oppinut Akseli Vuorisolan tanssikoulussa.
Tulla tupsahti mieleen sekin, että muinoin uudenvuodenaattovieraiden kanssa valettiin tinaa. Viskattiin sula massa puusaaviin kylmään veteen ja katsottiin seinältä tinatekeleen varjoa ja luettiin tulevaisuutta. Miten tinaseos veteen heitettiin, vaikutti muotoon. Aikamoisia teoksia tuli. Säilytin omiani joitakin vuosia ja sitten hävitin. Espanjassa kellon lyödessä keskiyötä ja vuoden vaihtuessa, oli/on tapana syödä kaksitoista viinirypälettä nopeasti ja kellon lyömisen ajassa. Kuulostaa helpolta, mutta ei sitten ole. Ei ainakaan tämmöiset pohjoisen hampaat ehtineet tahtiin laisinkaan mukaan, nieleminenkin kävi työstä. Tapasten syömisessä onnistuin paremmin.
1. tammikuuta 2015
VANHA VUOSI OTTI JA MENI
Aloitan tämän vuoden Zachris Topeliuksen sanoin: "Vanha vuosi on sinkauttanut tohvelit jalastaan, riisunut yönutun yltään, ripustanut viisaan kähäräperuukkinsa naulaan ja ojentanut kätensä - sammuttaakseen valon. Se kaipaa lepoon ja palovahdit ovat jo aikaa sitten huutaneet yhdennentoista tunnin." Helsingfors Tidningar nro 2, 7. tammikuuta 1846.
Minä nukuin kuin nukuinkin edellisvuodesta seuraavaan edes korvaani lotkauttamatta kadulla kuuluville paukkeille. Lujaa yritystä oli valvoa vuodesta toiseen, mutta väsymys otti ylivallan ja kömmin vuoteeseen. Heräsin, kun vuotta 2015 oli Suomessa menty jo kolmisen tuntia. Hiljaisuus kaikkialla, paukut loppuneet itsekultakin. Pähkäilin vähän aikaa ja sitten takaisin unten maille.
Aamulla tavanomaiset puuhat ja pari päälle. Nyt luppoaikaa jokunen tunti ja sitten lounaan tekoon. Etsiskelin Helsinki-kirjoista erilaisia tapoja vuodenvaihteen viettoon. En löytänyt. Ehkä parisataa vuotta sitten otettiin uusi vuosi vastaan suuremmitta seremonioitta muualla paitsi ystävien kesken ja niistä Topelius oli vaiti.
Kevätjuhlia sen sijaan vietettiin kaikkialla eri keinoin, ylioppilaiden ja tavallisen kansan toimesta. Onhan se aina riemullista, kun saamme valoa ja vihreää luontoa kaiken talvisen ankeuden jälkeen. Kyllä passaa riemuita. Tästä joitakin kuukausia eteenpäin, niin Kevät tulla ryöpsähtää pannen puut ja pensaat kukkimaan, valkovuokot työntyvät mullasta. Niin entisaikaan kuin nykyisinkin. Odotellaan.
Hyvää tätä vuotta!
Minä nukuin kuin nukuinkin edellisvuodesta seuraavaan edes korvaani lotkauttamatta kadulla kuuluville paukkeille. Lujaa yritystä oli valvoa vuodesta toiseen, mutta väsymys otti ylivallan ja kömmin vuoteeseen. Heräsin, kun vuotta 2015 oli Suomessa menty jo kolmisen tuntia. Hiljaisuus kaikkialla, paukut loppuneet itsekultakin. Pähkäilin vähän aikaa ja sitten takaisin unten maille.
Aamulla tavanomaiset puuhat ja pari päälle. Nyt luppoaikaa jokunen tunti ja sitten lounaan tekoon. Etsiskelin Helsinki-kirjoista erilaisia tapoja vuodenvaihteen viettoon. En löytänyt. Ehkä parisataa vuotta sitten otettiin uusi vuosi vastaan suuremmitta seremonioitta muualla paitsi ystävien kesken ja niistä Topelius oli vaiti.
Kevätjuhlia sen sijaan vietettiin kaikkialla eri keinoin, ylioppilaiden ja tavallisen kansan toimesta. Onhan se aina riemullista, kun saamme valoa ja vihreää luontoa kaiken talvisen ankeuden jälkeen. Kyllä passaa riemuita. Tästä joitakin kuukausia eteenpäin, niin Kevät tulla ryöpsähtää pannen puut ja pensaat kukkimaan, valkovuokot työntyvät mullasta. Niin entisaikaan kuin nykyisinkin. Odotellaan.
Hyvää tätä vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)