MELKEIN VIIKKO SAIRAALAELÄMÄÄ

Terveisiä kolmesta sairaalasta. Rumba alkoi keskiviikkona. Tolkkua sen verran, että kykenin soittamaan kummitytölle. Hän tuli ja järjesti ambulanssilla sekä minut että puolison sairaalaan. Puoliso on otettava mukaan. Makasimme ensin, minä vähemmän tolkuissani, vierekkäin ensimmäisessä sairaalassa, josta minut siirrettiin toiseen.Puolisokin siirrettiin parin päivän päästä, mutta ei samaan kuin missä minä olin.  Olin toisessa sairaalassa jonkun aikaa, kunnes siirrettiin kolmanteen.Melkein viikko meni ja tolkkukin palasi jotenkuten.

Suolitulehdusta podin pahemman kerran, tulehdusarvo taivaissa, kuume samoin, enkä paljoakaan välittänyt muista tai mistään. Tästä tokenin jollainlailla ja sitten oli se nivelrikko riesana.Paheni. Uikutin kolmannessa sairaalassa, mutta kun olin tullut mahan takia,meinasivat että olkoon. Uikutin lisää. Vieressä oleva rouvakin uikutti, minä päivisin ja rouva öisin. Rouva kovemmalla äänellä, minä painokkaasti omaishoitajan terveyteen viitaten ja kun nyt kerran ollaan sairaalassa, siellä kolmannessa. No, kummityttökin soitti sinne samoihin argumentteihin vedoten. Panivat ultraan ja antoivat kipulääkettä. Olin jo diagnosoinut itselleni nivelrikon lisäksi ihan muuta, koska kipupaikka oli mitä kummallisemmassa kohdin ruumistani. Mutta ultra pysyi ortopedin röntgenkuvan kanssa samoilla linjoilla. Nivelrikko ja sillä sipuli.

Sain kipulääkkeitä ja mahavaivaan tulehduslääkkeitä pitkin päivää ja telineen huipulta pussista ravintoliuosta. Tässä kohdin mainitsen,että sen loputtoman tiputuspussimäärän jälkeen saadessani ensimmäisen kerran epämääräisen näköistä vellimössöä, maistui se taivaan mannalta, paremmalta kuin paraskaan gourmetruoka. Nuolin lautasen puhtaaksi ja huokasin onnesta. Sitten alkoi tulla oikeaa sairaalaruokaa ja sekin maistui.Olinhan käytänöllisesti katsoen ollut paastolla yli kolme päivää. Nälkäinen en ollut. Eikä tehnyt edes mieli syödä. Ei minua heivauttanut lautasten kilinä käytävässä katsellessani tippapulloja, joista valui sisuksiini elämää elvyttäviä aineita pisara kerrallaan. Tuijotin kattoa sairaalan ääniä kuunnellen.Öisin viereistä rouvaa, joka repi itseään irti letkuista ja katedrista, yritti kiivetä vuoteenlaidan yli ja kaipasi takaisin Karjalan kunnaille, jossa käköset kukkuu. Soittelin kutsukelloa ja pyysin hänelle apua. Siihen tapaan yöt kuluivat.

Nyt hoitelen rikkoa kotona varsinaisen lääkearsenaalin avustuksella. Kotimatkalla taksin kanssa apteekkiin kuljettajan käsipuolessa.Puoliso on vielä sairaalassa numero kaksi ja siirtyy intervallihoitoon lauantaina ja kotiutuu luokseni seuraavalla viikolla. Kyllä tämä tästä.

KESKELLÄ VIIKKOA

Kummityttö tyttärineen on tulossa avittamaan raihnaista kummitätiä. Aamukahvi lisukkeineen juotu. Minä tässä vielä hörpin loppuja mukista. Puoliso kuuntelee Antti Tuurin Bospor express-kirjaa, joka eilen kolahti muitten tilaamieni äänikirjojan kenssa postiluukusta. Tuurihan otti ja lähti tämmöisellä luxusjunalla Istanbuliin. Olen aina näistä junista haaveillut, toivonut jossakin niistä joskus matkaa tekeväni. Niitähän on jokaisessa maanosassa kulkemassa milloin milläkin reitillä. Ja nyt on Antti Tuurin vuoro kertoa kokemuksestaan. Ollapa mukana!

Eilen oli nivelrikko lonkassa hankalalla tuulella. Tänään taas parempi. Hyvä niin, etten kovin raunioituneelta näytä, kun tytöt tulevat. Puolisoa olen visiittiin valmistanut, että osaisi sylikummilapsensa vastaan ottaa asiallisella ja ystävällisellä tavalla. Kun tämän lapsen ristiäisiä puuhattiin, ihmeteltiin, sopiiko mies olla sylikummina. Sopi. Pappikin oli sitä mieltä. Minä olen sitten se toinen sivullisempi kummi. Tytön ollessa pieni, täytimme paremmin kummin velvollisuudet ja sitten vuosien vieriessä jotenkin herpaannuimme. Johtui osin siitäkin, että tyttö lähti Italiaan opiskelemaan ja hänestä tuli italiankielen opettaja. Nykyisin asuu taas Helsingissä puolisoineen ja tyttärineen. Olemme tiiviissä kosketuksessa, kuten tämänpäiväisestä avunannosta ja yhteisymmärryksestä voi päätellä. Muista kummilapsistani olenkin vieraantunut heidän aikuistuttuaan.Huono minä.

Eiliset pesijähoitajat kävivät mukisematta roskiksella ja vievät vielä kuulemma kantamalla viikottain ylimääräiset vaippapaketit pois. Kunnalla kun ei ole tämmöiseen tarkoitukseen autokuljetusta, vaan lahjoittajan pitäisi itse tavarat toimittaa. No, minä en toimita nykyisin vielä autottomana ihmisenä, enkä näillä luilla muutenkaan. Olisin pannut roskiin, joka olisi kyllä ollut silkkaa tuhlausta. Kotihoidossa kun aivan varmasti on vanhemman väestön keskuudessa vaipan käyttäjiä asiakkaina.Vaipoissa aloitamme tämän elämän ja usein myös niissä sen päätämme.Näinhän se menee.

Hyvää tätä  pilvipoutaista (ainakin Katajanokalla) keskiviikkopäivää! 

APUA SAA, KUN ROHKEASTI PYYTÄÄ

Olen aina ollut huono apua pyytämään. Nyt on jo toinen ääni kellossa. Ensin pyysin ystäväni L:n tänne tuuraajaksi, että pääsin lääkäriin.Hän tuli. Sitten olen pyytänyt toisen ystäväni H:n avukseni, että sain purettua hoitotarvikelähetyksen ja Herkusta tuodut ruokatavarat. H tuli. Tänään soitin kummitytölleni M:lle ja pyysin apua imuroimisessa sun muussa. Hän tulee ja tuo imuroimismestarityttärensä avuksi. Niin että näiden asioiden puolesta ovat asiani reilassa. Apua pitää saada myös, että pääsen joistakin käyttämättömistä  hoitotarvikkeista eroon. Kotihoito miettii asiaa. Jos ei kelpaa. kysyn vielä tuuraajayksiköstä. Jos eivät hekään huoli, täyttyy roskis tarvikkeista. Esimerkiksi kolmatta sataa housuvaippaa pakkauksissaan olisi tyrkyllä. Puoliso ei voi enää niitä käyttää vuodepotilaana. Vaippa erilainen. Enkä minä halua pitää isoja pahvilaatikoita kodin nurkissa.

Nivelrikkoa poden yhä, mutta jotenkin optimistinen mieleni on havaitsevinaan jonkunlaista parannusta. Pääsen rollaattorin avustamana mukiinmenevästi kovassa etukenossa kävelemään. Kepistä ei ole apua ja ilman rollaattoria menisin kumolleni. Pillereitä syön ja saatan ottaa yli lääkärin määräämän määrän, jos kipu niin vaatii. Aamut iltapäivää ja iltaa hankalammat. No, ehkä tämä tästä.

Näin kummallisen unen. Minulla oli taas ikää 18v ja olin aikeissa lähteä saksalaisen poikaystäväni luo Frankfurtiin. Horst ei ole mielikuvituksen tuote, vaan oli todella elämässäni jonkun aikaa. Iloitsin lähdöstä, kunnes isä ilmoitti lähtevänsä mukaan. Äitikin yritti minua ympäripuhua esiliinan tarpeesta, mutta minua jurppi julmetusti moinen järjestely. Matkakaan ei olisi ensimmäinen ulkomaille yksin tehty, sillä olin jo 14v matkannut Amsterdamiin ja voin puhua oikeasti kokeneisuudesta. Tämäkin Amsterdamin lento oli todellisessa elämässä tapahtunut. No, riitahan tästä esliinahommasta syntyi. Unikin päättyi siihen, että kiukkuinen olin vanhemmilleni. En näin ollen saanut tietää, miten kävi. Lähdinkö yksin vai oliko isi mukana? Harmi, olisin mielelläni ollut 18v ja tavannut Horstin.

Eilisiltana pyysin Lähilääkäreistä hoitajan  panemaan puolison vatsan toimimaan.Viisi päivää mennyt mitään tapahtumatta. Tuli ja hoiti asian. Helpotti. Vatsan toimivuus kun on aika tärkeää ihmiselle. Ennen muinoin japanilaiset kysyivät aamulla ystävänsä tavatessaan, onko nukuttu hyvin ja onko vatsa toiminut. En usko, että enää nykyisin. Kysyminen kuulunut vanhoihin kohteliaisiin tapoihin, jolloin ei vielä länsimaalaisuus ollut jyrännyt alleen entisaikojen japanilaisia traditioita kimonoineen, teeseremonioita ja geishakulttuuria teehuoneissa. Äitini oli entisessä elämässään japanilainen.Näin väitti ja minä uskoin.Hän sai suitsait aikaan aidon japanilaisen ikebanan, jossa oli oikeaoppisesti shin, soe ja hikae. Tämä jo todisti japanilaisuuden.

LAUANTAIN LÄTINÄÄ

Eipä ollut minusta stadiin lähtijäksi tuuraajapäivänä. Tuuraaja, ei ennen meillä käynyt, tuli ja vei kainosta pyynnästäni roskat ja vei vielä lottokupunkinikin puotiin, joka niitä vastaan ottaa. Kumpikaan homma ei varsinaisesti kuulu tuuraajan toimenkuvaan, mutta nyt kävi armo oikeuden edestä. Sitten sai lähteä ja voitti ajassa vaikka luppoajan verran. Eilenkin kaipasin apua ja Hepinhän oli määrä tulla meille lähiaikoina kuitenkin ja niin soitin ja rouva tuli. Autteli hoitotarvikelähetyksen ja Herkun tuomisten kanssa, syötiinkin kaikki kolme. Iltaan asti hän täällä viihtyi ja hauskaa oli rupatella.Istuminenhan minulta sujuu rikkovaivastani huolimatta, kuten nytkin parastaikaa. H kertoi Turkin kuulumiset ja lähtee taas syksyllä seitsemäksi kuukaudeksi. Riippuu tietysti silloisesta maan  turvallisuustilanteesta, mikä nyt epävakaa mellakoineen, jotka yltävät joillekin turistien suosimille alueillekin.

Istanbul on aina minua kiinnostanut. Pikkutytöstä lähtien. Historia, Bysantti, sulttaanit, itämaista eksotiikkaa, tarinoita...  Vielä ennen puolison sairastumista suunnittelimme matkaa Turkkiin ja juuri Istanbuliin. Sekin tuntui jännittävältä, kun kaupunki on kahdessa maanosassa. Kävellä voi muinanaisina Aasiaan. Istanbulin entinen nimi Konstantinopoli ei kuulostanut yhtään niin eksoottiselta kuin 1930- luvulla annettu uusi kaupungin nimi Istanbul. No, Istanbul meiltä jäi kokematta. Ehkä sitten joskus seuraavissa elämissä... Ja pääseehän sinne loistavien matkakertomusten mukana, television matkadokumenttien, ystävien käymisten jne. Nykyiset turistialueet Välimeren rannalla Turkinmaassa ei minua ole juurikaan viehättäneet ja tuskin matkahaaveet sinne edes olisivat yltäneetkään. Mutta minä olen lentänyt Turkin yli! Näin lumipeitteisiä vuoristoja ja uinuvia tulivuoria kraattereineen matkalla Kyprokseen.Onhan sekin jo jotain, eikö?

Mikä Helsingin uudelle rakennettavalle keskuskirjastolle nimeksi? Tätä on kysytty kansalta. Biblu? Kivi? Lastu? Rakennuksen materiaali otettu huomioon, joku nimi liippaa kirjallisuuteen ja joku kaupungin historiaan. Joku nimi asiallinen, toinen asiaton. Aikanaan nimi tulee, jokin ehdotetuista ehkä. Ehdokkaita oli paljon. Jos nimi ei sujuvasti käänny kansalaisten suussa, väännetään siitä sopiva, oli virallinen nimi mikä tahansa. Oli mikä oli, kirjastoa tarvitaan ja näin keskeinen paikka kaupungissa on juuri passeli. Ensin vaikka Kiasmaan ja sitten lainaamaan muutama taidekirja kirjastosta, kahville Hakasalmen huvilan kahvilaan tai päiväkonserttiin Musiikkitaloon. Kyldyyriä yllinkyllin pienen matkan päässä toisistaan.

Herkku lähetti eilen muuten oikein, mutta Lehtijuoman pullokoko 20cl tuotti vaikeuksia ja kerääjä pani isoja noin kahden litran pulloja tilalle. Soitin. Pahoittelivat. Pidän pullot ensi viikkoon ja annan tuojalle  takaisin vietäväksi. Liekö kerääjällä tilavuusmitat vallan unohtuneet? Taidan kuitenkin yhden jättipullon pitää ja maistella KontioMehun Lehtijuomaa.

TORSTAINA TOIVOTAAN

Tuuraajapäivä, mutta en tiedä, onko minusta uloslähtijäksi. Enkä tiedä sitäkään, kuuluisiko tuuraajan toimenkuvaan viedä roskat. Tarkasti ovat säännöt yleensä ja niitä usein pilkulleen noudatetaan. Pesijähoitajille kuuluu kuulemma viedä asiakkaan roskat tämän käyttäessä vaippoja. Ja näitähän meillä käytetään. Viime yökin meni niissä merkeissä. No, vasta toissapäivänä sain uusia lääkkeitä, jotta toivoa on niiden pureutumisesta lonkkavaivaani, että pääsen itse roskikselle. Torstaisin kuuluu toivoa.

Eevi Oulusta oli tyttärensä luona lueskellut blogiani ja soitti illalla huolestuneena. Toppuuttelin vähän ja vakuutin, ettei tämä hengenlähdöksi ole. Hidastaa vain menoa ja ottaa askeltaessa kipiää. L-ystäväni toi minulle tuliaisiksi samppanjapullon ollessaan puolisovahtina lääkärissäkäyntini ajan. Odotan aikaa, kun olen saanut heittää lääkitykselle hyvästit ja sitten otan ja nautin. Ihanaa huomaavaisuutta ystävältäni. Tietää, että tykkään. Kummityttökin soitteli. Perheeseen on hankittu koira. Hevonen on entuudestaan ja yksi kappale kaneja. Kun meillä oli koiria, kummityttö oli visusti sitä mieltä, että heille ei koskaan. Tämä "ei koskaan" on aika vaarallinen sanonta. Aina ei pidä kutiaan. Nyt sitten hänestä ja perheen muistakin jäsenistä on tullut koiraihmisiä sieluun asti. Tervetuloa joukkoon. Koira sitoo, tämä on vissi asia, mutta on koirasta iloa ja sen pyyteetön kiintymys isäntäväkeen on taatusti aitoa. Valheella ei sijaa, ei taka-ajatuksia, ei itsekkyyttä, ei omia lehmiä ojassa. Pelkkää ehtaa rakkautta.

Ihanaa, kun ei helle enää piinaa. Joku kaipaa, minä en. On tämä Suomi niin hyvässä paikassa kaikin puolin. Kohtuullinen sää ja muutenkin moni asia hyvin. Vähän useammin kuin männävuosina näyttää luonto mahtinsa. Sekin pientä verrattuna moneen muuhun maahan. Trombi oli aivan hiljattain ravistellut erästä taloa, kaatanut puita ja vienyt veneenkin naapurin puolelle. Minun lapsuudessani ei tunnettu edes sanaa "trombi". Eikä geeni-sanaa. Ortopedikin puhui geeneistä nivelrikon yhteydessä. Ennenmuinoin se oli "sukuvikaa". Eikä suuremmin kiinnitetty huomiota. Ja dementia oli "vanhuuden höperyyttä". Nyt tiedämme enemmän. Tutkimme enemmän, opimme enemmän.

LÄÄKKEITÄ, ENEMMÄN LÄÄKKEITÄ

Onnahtelin eilen isän kävelykepin varassa ortopedille.Hain edelleen onnahdellen apteekista lääkkeet ja otin heti siellä kaksi. Nojasin Herkun isoon ostoskärryyn, jossa oli litra Polka-mansikoita ja huojuin Alkoon. Käytävä Herkusta Alkoon näytti kymmenen kilometrin mittaiselta ja kaipasin aikoja, jolloin olin vailla kipua ja hitautta matkan kulkenut, eikä se ollut silloin näin pitkä. Ostin ystävälleni, joka piti kotona vahtia minun ollessani lääkärissä, kiitokseksi viinipullon. Tulin taksilla kotiin, jonka kuljettajan vaimo oli ollut onnistuneessa lonkkaleikkauksessa. Minun on pitänyt kuljettajille sun muille ihmisille kertoa kävelytyylini outouden syyn, että lakkaavat tuijottamasta.Kerroin Alkossakin, etteivät luule horjumiseni ja kärryyn nojaamiseni  johtuvan alkulämmittelystä viinin kanssa.

No, ja tohtori oli sitä mieltä, että leikkausta ei tässä vaiheessa tarvita. Röntgenkuva, jota minäkin viisaan oloisena tutkin siitä mitään ymmärtämätttä, näytti tohtorin mielestä  siltä, että rustoa on vielä tarpeeksi. Uusi lääke kuulemma maailmalla hyväksi todettu ja samoin ne kaksi, jotka myös minulle kirjoitettiin. Enkä pannut yhtään vastaan pillerimäärästä, päinvastoin. Haluan hillittömästi päästä eroon tästä koettelemuksesta, joka päälleni   langetettu on. En osaa sanoa tilastani tänään juuta enkä jaata, sillä tähänkin asti vointi  on vaihdellut ja kipukohdat muuttaneet paikkaa. Vaihdoin puolisolle irvistellen vuodevaatteet ja olin ylpeä saavutuksestani. Sähköpatja on kinkkinen, eikä se mahdu muotolakanaan. Onneksi on perintönä saatuja kunnon valkoisia vanhanaikaisia lakanoita, joissa on pitsiäkin.Sain vuoteen ähellettyä kuntoon ja puolison siihen takaisin. Menin lepäämään. Sitten oli ruuanlaiton vuoro, josta myös jokseenkin kunnialla selviydyin. Hyvä minä! Nyt pitäisi saada lattialle pudonnut kurkun viipale ylös ja se taitaa olla tämän päivän töistä vaikein. Tervein nivelin kun ei tämmöistä edes ajattele kaiken ollessa helppoa ja selvää kuin pläkki. Siitä vaan notkea kumarrus kohti permantoa, kurkkuviipale sormiin ja heitto biojätteisiin. Nytkin on kumarrus, mutta ei notkea, rikkojalkaa pitää pitää suorana ilmassa, toinen käsi rollaattorin kahvassa ja mielessä toivo, etten lennä nenälleni.Kaikki mikä putoaa lattialle, saa minut paniikkiin. Ja aivan varmasti putoaa. Tuntuu että vielä tavallista useamminkin.

Tänään piti olla puolison TT-kuvaus. Peruuttivat koneen mentyä huoltoon. Uusi aika parin viikon kuluttua. Saattajan sekä invataksin peruutus. Uudet varaukset. Huomenna tuuraajapäivä ja aion kuin aionkin kaupungille. Keppi vaan mukaan ja menoksi. Kotona ei voi olla, kun kerran on tuuraaja. Eikä hän olisi tuuraaja, jos olisin kotona eikä tuurattavaa ole.

Pian on taas lääkkeiden aika.

ASIOILLA ON TAPANA JÄRJESTYÄ

Tuttua sanontaa "asioilla on tapana järjestyä"  käyttääkseni, kerron saaneeni apua puolison viemiseen TT-kuvaukseen keskiviikkona. Ensin apua tarjosi maailmanmatkaajaystäväni L puolisonsa kanssa, johon avuntarjoukseen tarrauduin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Nyt aamulla soitin kuitenkin  kotihoitoon ja heillä on ulkopuolista apua tämmöisiä tapauksia varten ja saan puolisolle saattajan keskiviikkona. Tilasin jo invataksinkin. Puolison saan kyllä puettua, kunhan alan aikaisin ja teen kaiken hitaasti. Ystäväni L:n avuntarjous ei jää käyttämättä.

Kituuttaen menee. Roskia en pystynyt eilen viemään. Mutta kuhafileet paistoin ja siiklit pesin valkeiksi kuin kananmunat. Seistähän voin mainiosti, istuakin vaikka pitkät tovit, liikkumisen kanssa on jo hankalaa.Aamuisin vuoteesta vääntäytyminen on tuskien taivalta ja rollaattorin kahvat aina liian kaukana. Linkutan keittiöön ja otan kipupillerin, joka alkaa puolisen tuntia myöhemmin vaikuttaa. Vien puolison pesulle ja aamukahville, syötän ja juotan. Mies takaisin petiin, äänikirja kuulumaan ja sitten on minun kahvihetkeni aika, johon on jo parina aamuna kuulunut ikävä itsesääli kyyneleineen päivineen. Miksi minulle nivelrikko?  Ja kuitenkin jo vuosia sitten tein anomuksen Yläkertaan, että minut pidetään terveenä. Ei itseni takia vaan puolison. Onko sielläkin Ö-mappi, jonne arkistoidaan itsekkäät ja turhaksi katsotut hakemukset?

Sain ortopedilta ajan huomenna. Seuraa L:ltä kysymys, sopiiko tulla vahdiksi, että pääsen nilkuttamaan lääkäriin? Tähän palaan iltapäivällä. L puolisoineen on nyt juuri harrastamassa, eikä sovi  häiritä. Jotenkin alkaa valaistua tämä olotilani ja pyydän lääkäriltä semmoiset tropit, että pystyn huushollin ja puolison hoitamaan ilman otsalle purskahtavaa tuskan hikeä. Saan ehkä myös tietää jatkotoimenpiteistä, joita en halua edelleenkään ajatella. Menen peiton alle ja pakenen todellisuutta.

Kaunis on päivä sään puolesta. Tuulta ja aurinkoa pihalla, heinäkuu menossa. Äitini syntymäkuukausi. Tyypillinen leijona. Aivan erimaata kuin isä-kaksonen, joka kulki elämänsä halki hattu aina hieman kallellaan. Ehkä se juuri oli äitiäni viehättänyt joskus silloin aikojen alussa. Pitkän taipaleen yhdessä taivalsivat, kahlasivat läpi värikkään avioliiton, josta ystävät povasivat lyhytikäistä. Noihin aikoihin ei kovin heppoisin perustein eroon hankkiuduttu. Varsinkin eronnut nainen oli jollain lailla yhteiskunnan hylkiö, pahempi kuin vanhapiika. Minun vanhempieni avioliitto oli särmiä täynnä, myös rakkautta tulvillaan, reippaita riitoja ja helliä sovintoja äitini kuolemaan asti. Eikä isä milloinkaan puolisoaan unohtanut, vaikka elämä heitti hänen tielleen uusia ihmisiä ja ystäviä.