TAMMIKUISENA TIISTAINA

 Pessimistinen ystäväni soitti ja kysyi, jos tiedän, mitä tehdä, kun sota syttyy? Vaihdoin puheen aihetta. En halua edes ajatella moista. Ja sitä paitsi, mitä ihmettä tekisin? Lähdin purkamaan soitosta saamaani epävarmuutta kauppaan. Sähköinen vuosia käytössä ollut hammasharjani alkoi temppuilla. Kolisi suussani, hyppeli sinne sun tänne. Ostin uuden. Samalla menin irtisanomaan lankapuhelimeni liittymän, koska se lopetetaan kesällä kuitenkin. Myyjä yritti saada entisen lankapuhelimeni matkapuhelimen varapuhelimeksi kuukausimaksua vastaan tietenkin. En tahtonut. En ole käyttänyt puhelinta vuosiin, mutta maksanut siitä kuukausittain. Rahat menneet kuin Kankkulan kaivoon. 

Halliin on tullut vihanneskauppakoju. Ostin retikan. Pitkä kuin pesäpallomaila. Tänään mandoliini tekee siitä ohuen ohuita siivuja tai raastan osan lounaan lisukkeeksi muiden lisukkeiden sekaan. En kylläkään pääse lähellekään 800 grammaa, jonka verran ihmisen pitäisi hyvinvointinsa takeeksi joka päivä vihanneksia syödä. Puoli kiloa saattaa sujua. Onnekseni tykkään paljon kaikesta "vihreästä" ja laitan aika useinkin pari päivää viikossa vallan lihattomaksi. Kasviksista saa mitä maittavimpia ruokia pienelläkin vaivalla. 

Janne Saarikiven kirjat hyllystäni ovat nyt luetut. Opin valtavasti uutta tietoa, enkä suinkaan yksinomaan sanojen etymologiasta, vaan yleensä kaikesta muustakin. Saarikivi elää elämäänsä avoimin mielin, monikielisenä matkustelee ja tutustuu ihmisiin maailman kummallisissakin paikoissa. Siperiassa on kaupunkeja, jotka rikastuneet öljyllä. Niissä on moderni meininki, upeita rakennuksia, autot ovat Mercedeksiä ja kylpylöiden ovenkahvat kullattuja. Ulkona paukkuu paukkupakkanen, mutta kaupunkilaiset viettävät aikaansa ylellisesti ja lämpöisesti. Menkää vaikka Niznevartovskiin tai Novyj Urengoihin katsomaan.

SUNNUNTAIN JUTUSTELUA

 Nyt alkoi vimmattu ruoan laittaminen: broilerin koipia thaimaalaisittain, lammaskormaa, laksaa, singaporelaisia nuudeleita, muurahaiset kiipeävät puuhun, vichyssoiseeta, jauheliha-perunalaatikkoa, chorizokeittoa... Olen taas tämänlaiseen puuhaan vallan idioottimaisen innostunut. Kaupasta tarvikkeita ja ei kuin toimeen. Pitäisi hommata isompi pakastin ja jääkaappi. Kerran puoliso osti valtavan kokoisen kylmiökaapin, mutta jätimme sen vanhaan asuntoon.

Influenssa, flunssa, mikä lie kaatanut joitakin ystäviä vuoteen pohjalle. Köhinää puhelimessa, säälin hakua ja empatiaa. Annan kumpaakin. Tämä on jokavuotinen haitta talven lisäksi. En ole talvikuukausien rakastaja. Elämme näillä leveysasteilla. Kestää aikansa, niin kuin on aina tehnyt. Puhutaanhan sitä ihan päivittäin ilmastonmuutoksesta. Mitenkäs sitten suu pannaan, kun takapihalla huojahtelee palmut ja trooppisia hedelmiä voi poimia omista puista? Olisihan se lystiä aluksi, kun maailman kirjat ovat sekaisin,  mutta pitkän päälle on omat harminsa tuoden kaikenlaista sellaista, joka panee muistamaan lämmöllä entisiä aikoja neljine vuodenaikoineen, pakkastalvia ja kesien ikuista valoa.

A lähetti Torreviejasta joulutervehdyksen sähköpostissa. Minä en hänelle. Olen vieläkin ihmeissäni hänen taikauskoisuudestaan, joka tapahtui minun onnettoman onnitellessani häntä vääränä päivänä.  Minä en ole pätkääkään taikauskoinen. Voin siis sylkemättä katsella mustaa kissaa ylittämässä tietä. Tikapuitten alta en kävele, mutta se johtuu ihan järjellisestä syystä. Jos kaverilla on työvälineenä vaikka maalipurkki, en tahdo saada sitä niskaani. Ja miksi ihmeessä minun pitäisi kävellä juuri tikapuitten alta?

Olen menossa nukkumaan. Tänään tuli kaksi Hercule Poirot-juttua tv:ssä ja ne katselin. Näytettävä sarja on ajoilta 1989-2013. Minusta tuntuikin, että David Suchet näytti nuoremmalta kuin niissä Poiroteissa, joita olen nähnyt. Ja itse hahmokin oli vielä kuin raakile. Myöhemmän ajan Poirot on hienostuneempi, eikä missään tapauksessa olisi avoautossa laulanut duettona Hastingsin kanssa.

JOULUN LOPPU

 Jaahas, loppiainen. Kolmen kuninkaan päivä. Oli ja menikin. Silloin on tapana panna joulu pois. Tai vasta nuutinpäivänä. Näillä asioilla kun on perinteet. Minä teen hommat päähän pälkähdysten tai kyllästymisen mukaan. Tänäkin vuonna menin heti tapaninpäivänä aamulla nappaamaan ovikranssin pois. Sen ei enää tarvitse ohikulkijoille toivottaa jouluja. Eikä tässä kerroksessa ole varsinaisia ohikulkijoita. Hissiä saatetaan odotella ja tuskin vilkaistaan mitä kenenkin ovessa on. Seuraavaksi otin kuusen partsilta. Se on nyt odottamassa kaapissa ensi joulua. 55-senttinen täyteen tällätty kuusi  olohuoneesa on myös purettu ja pantu säilöön. Pääsiäiseksi en laita mitään. Puolison kanssa se tehtiin, mutta kun ei enää ole puolisoa. Maalattiin jopa munia, oli höyheniä ja itsetehtyä pashaa. Muotti on vielä, mutta käyttämättömänä. Kaupan pasha on muuten yhtä tyhjän kanssa. Minulla on ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluva ystävä, joka laittaa itse vieläkin pashaa. Ällistyi  vähän kuullessaan minun laittamisestani. Kyllä luterilainenkin voi.

Maailma on mullin mallin. USAn presidentti uhoaa ja samoin tekee Venäjänkin valtias. Uhkailevat ympäriinsä. Ahdistaa. Minkäs teet? Mukana maailman menossa on porskutettava ja otettava vastaan mitä tulee. Niin se menee. Ja turhaan on menettää yöuniansa. Ollaan ja eletään päivä kerrallaan, ei sentään kuitenkaan ryppyotsaisina.

Pakkanen kiristynyt Helsingissäkin. Ei ensimmäinen pakkastalvi. On totuttu. Villaa vaan ylle ja ulos, jos on tarpeen. Luntakin niin paljon, että voi sanoa sitä olevan. En tietenkään tykkää. No,  ei aikaakaan, kun taas on kevät ja pikkukenkäilmat. Ollaan optimistisia. Minä ainakin. Jo maaliskuussa helpottaa. 

Aion kauppaan. Kynttilöitä ja Marie-keksejä. Ei enää herkutteluja. Arkea ja  järkeä tästä eteenpäin. Olen nyt lukenut kaksi Janne Saarikiven kolmesta kirjastani ja sekin alkaa olla lopuillaan. Pitänee ottaa selvää, mitä muita kirjoja häneltä on. Ei nämä kolme pelkkiä sanoja ja  etymologiaa ole. Kertoo omasta elämästään, mielipiteistään muun muassa sanojen selitysten lomassa. Hieno juttu, kun olin kerran kesällä katsomassa, kun Saarikivi valittiin Stadin kundiksi Espan lavalla, sain sieltä ostamaani kirjaan omistuskirjoituksen häneltä ja siitä alkoi kiinnostukseni kirjalliseen tuotantoonsa. Sopi minulle kuin nenä päähän, koska tykkään itsekin sanoista ja suomen kielestä.

HIUKAN SUOMEN KIELESTÄ

 Minua on alkanut ärsyttää sana tippua. Sitä käytetään mielestäni väärin. "Minulta tippui kynä lattialle", "Varokaa katolta tippuvaa lunta", "Meinasin tippua kaiteen yli". Sana tippa tarkoittaa pisaraa ja siitä tulee tippumisen ääni, kun se tippuu. Eli tippumisella tarkoitetaan veden tippumista. Mihin kummaan on kadonnut vanha kunnon pudota-verbi? "Varokaa katolta putoavaa lunta". Tämä pohdinta ilmeisesti tuli mieleeni, kun luen kielitieteilijä Janne Saarikiven kolmea kirjaa. Voisinpa  kysyä tästä tippumisesta professori Saarikiveltä, että olenko vallan hakoteillä ajatukseni kanssa? Tapasin hänet kesällä Helsinki-päivänä vuonna 2024 ja pyysin omistuskirjoituksen kirjaansa Rakkaat sanat (2022). Mutta silloin vielä en ollut tarpeeksi ärsyyntynyt "tippumisesta".

Hyllyssäni on kielititeilijä Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004) ja hän on, ainakin minusta tuntuu, samoilla linjoilla kanssani, että tippa tippuu.

Olen aina pitänyt äidinkielestäni, vaikka kielioppi tuotti vaikeuksia, enkä vieläkään ole sen kanssa sinut. Jaksan ihmetellä, miten täällä asuvat ulkomaalaiset selviytyvät meidän 15 sijamuodosta, kun ei käytetä esimerkiksi englannin tapaan prepositioita sanojen edessä? Ei ihme, että aika useinkin kuulee "minä asun koti". No, pääasiahan on, että tulee ymmärretyksi. Myös pääasia on se, että yritetään puhua maan kieltä, jossa asutaan. Sille nostan lierihattuani.

Janne Saarikivi huvitti minua puhuessaan kirjassaan Hankalat sanat (2023) Brother Christmasina toimineesta Ari Koposesta ja hänen Helsingin Sanomissa julkaistusta yksityisviestistään, jossa käytti reilusti ja peittelemättä sanaa "neekeri". En tästä huvittunut vaan siitä, että Saarikivi oikaisi kielletyn sanan olevan nykykielellä n******. Tämäkin n-sana minua hiukan ärsyttää siksi, että on eri asia, miten ja koska sitä käytetään. Sanan saa tietysti halveksivaksi ja rasistiseksi, mutta myös ystävälliseksi vanhaksi kauan käytetyksi sanaksi. Vielä lisäksi sitä sanoessa, tulee huuliin pieni hymyn häive kahden peräkkäisen e-vokaalin ansiosta. Olen näyttänyt sen ystävilleni.

Kolmas Saarikiven kirjani on Suomen kieli ja mieli (2018). Sen olen jo kokonaan lukenut. Kahden muun kimpussa olen parastaikaa.

Tämä oli tämän blogiosuuden kielipuoli.

IHAN UUSI VUOSI ALKANUT

 Suomen tasavallan presidentillä oli uuden vuoden puheen aikana tv-ruudussa kuulemma kraka vinossa, muuten kaikki hyvin. Minun piti kuvasta tarkistaa, oli se vinossa. Omalta kohdaltani vuoden vaihtuminen meni vuoteessa lukiessa Janne Saarikiven kirjaa sanoista. Taustalla kaduilta paukuttelun ääniä. Jossain vaiheessa olin nukahtanut, koska löysin kirjan lattialta aamulla.

Ensimmäisenä uutena tämän uuden tammikuun päivänä katselin pressan puheen lisäksi, enemmänkin kyllä kuunnellen, Wienistä jokavuotista konserttia. Hymeksin mukana, kun oli niin hyvä olla. Ensi vuoden liput myynnissä, kerrottiin. En aio ostaa, enkä matkustaa Itävaltaan. Siitä tulikin mieleeni,  että vakuutteluistani huolimatta uppouduin jälleen kerran elokuvaan Sound of music. Onhan se niin kyynelehdittävä leffa kumminkin. Meni monta paperinenäliinaa.

Mitään uuden vuoden lupauksia en ole enää vuosiin tehnyt ja niin kävi nytkin. Mitäpä niitä lupailemaan. Jos jotain aion tehdä ja mieli tekee, niin siitä vaan, vaikka en olekaan luvannut. Tupakointiakaan en voi lopettaa, kun en ole koskaan sitä aloittanut. Äitini poltti. Hänellä oli pitkä imuke, jonka päässä savuke. Väitti, että pitää savun poskessa ja sitten puhaltaa ulos. En tiedä loppujen lopuksi, tekikö niin. Isäni ei polttanut. Mutta puolisoni teki sitä, vaikka sairastuttuaan lopetti. Ei niinkään ehkä omasta halustaan, mutta kun ei enää osannut kaivata. Joskus kysyi "missä mun kessut on?", johon vastasin, ettei hän polta, ei kessuja. Siihen tyytyi. Minkä voisin leikisti ehkä uuden vuoden lupauksena pitää, että lopettaisin välipalojen syönnin. Tulee tehtyä voileipiä, syödä hedelmiä ja joskus kaivaa pakastimesta hedelmäkakun viipaleen. Juu, tämmöinen uuden vuoden lupaus.

Ennen muinoin oli puhelin (lankapuhelin) kuumana, kun ystävät keskiyöllä toivottivat hyvää uutta vuotta. Meillä oli aina vieraita ja rapuja. Ravut oli ostettu mökkinaapurin pikkupojilta, jotka ravustivat jossain salaisessa paikassa. Sitten alkoivat paremman hinnan toivossa myydä saaliinsa ravintolalle. Meillä oli sen jälkeen katkarapukutsuja. Nykyisin ei vuoden 2003 jälkeen ole ollut mitään kutsuja. Se oli puolison sairastumisvuosi. Hänen poismenonsa jälkeen ei minulla ole kutsuja ollut. Jos joskus yksi tai kaksi henkilöä. Nyt haikailen, jos saisin N:n ja toisella kerralla K:n ja P:n vieraakseni, kunhan semmoiselle päälle satun. Olen reilusti laiskistunut.

Olen kovasti halukas K:n ja P:n kutsumaan, koska olin joulun aaton aattona heillä loisteliaalla päivällisellä kaikkine herkkuineen päivineen. Oli tarjolla enemmänkin kuin sen seitsemät sortit alkupaloista lähtien. Ja niin jouluista alusta loppuun. Oma joulutarjoiluni itselleni oli huomattavasti vaatimattomampi ja kaupasta ostettu. Syön huomenna pakastimeen jäänyttä perunalaatikkoa ja yhden pitkän nakin. Pitää saada pakastimeen tilaa. Sain sinne juuri ja  juuri tungettua laittamani broilerikeiton. Kun on ankara arki alkanut taas.

Tässä nämä vuoden ensimmäiset loruni. Hyvää vuotta 2026.