Espoon Sellon tapahtumista huolimatta minulle ja muille Hyvää Uutta Vuotta.Parempaa kuin vuosi 2009.Suomi pääsi taas maailmalla otsikoihin eilisen ikävän asian ansiosta,kun Ibrahim Shkupolli otti oikeuden omiin käsiinsä ja aiheutti monille tappamiensa ihmisten omaisille ja ystäville syvää surua.Hänellä oli paha olla ja hän siirsi sen tekonsa seurauksena moniin koteihin.Otti lopuksi hengen myös itseltään välttäen oikeudenkäynnit ja rangaistuksen.Sanoisinko että tavallaan raukkamainen teko? Ja sanonkin.
No,sitä kerrotaan,että elämä (kaikista vastoinkäymisistä,veritöistä ja tuskista huolimatta) jatkuu.Niin sen pitääkin.Blogiin kirjoitellaan,niin minä kuin tuhannet muutkin.Suomalaiset ovat aina rakastaneet kirjoittamista,yhtälailla ilosta ja surusta.Ennen tekstit sujautettiin pöytälaatikkoon,nyt ne julkaistaan tavalla tahi toisella.Ja aina toivotaan,että joku ne lukisi.Sama juttu kirjailijoilla.Vaikka oikeastaan aivan aluksi kirjoitetaan itselle,kirjatkin.
Tänään on yhä paukkuva pakkanen.Lunta sadellut lisää.Puitten oksilla valkea vaippa.Meri rannalta päin jäässä,lokit kaikonneet.Silloin tällöin haalea paiste elävöittää valkoisuutta,tänään pilvistä.Sisällä kotona on turvallisen lämmintä.Roskiskäynti silti pakollinen kuvio.
Ajattelen ystävääni Hepiä,joka tekstiviestiensä mukaan kellii lämpöisessä auringonpaisteessa Alanyan rannalla.Hän otti ja lähti Turkkiin kolmeksi kuukaudeksi.Ja minä yllytin.Aluksi hän empi ja empi,mutta sitten maksoi matkan,pakkasi laukun ja lähti.Olen varma,että hän ulospäin suuntautuneena ihmisenä hankkii itselleen seuraa ja siellä on kuulemma aktiivinen Suomi-seura myös.Kuukausi on mennyt ja viestit positiivisia.Onnen tyttö!
Minäkin mieheni kanssa vielä terveinä vuosina haaveilin muutosta Espanjaan.Olimme vakavissamme.Teimme pari matkaa Andalusiaan ikään kuin tutustuaksemme atmosfääriin.Ei,emme suinkaan aikoneet sinne,missä tuhannet suomalaiset tramppaavat rantabulevardeilla,syövät suomalaisissa ravintoloissa suomalaisia lihapullia visusti karttaen Espanjaa ja espanjalaisuutta.Mieheni meni maahanmuuttokurssille ja minä opiskelin espanjaa kaksi vuotta.Pidimme kotona "raamattunamme" kirjaa Askelmerkit Espanjaan ja minä suunnittelin hyvästien muotoa ystävilleni.
No,haave jäi haaveeksi,eikä siitä oikein voi syyttää pupuakaan pöksyissä,ei mitään.Se vain lopahti.Ja sitten iski sairaus.Mutta Andalusian matkoista me nautimme.Hotellimme oli Marbellassa ja sieltä käsin ajelimme provinssia ristiin rastiin etelästä pohjoiseen ja idästä länteen.
Olen aina rakastanut vuoria ja vuoristoja.Ensikosketuksen sain jo nuorena,kun isä vei perheensä autolla Alppien yli Italiaan.Ja nyt Andalusiassa sain tuta Sierra Nevadan jylhyyden ja nähdä Mulhacénin huipun yli 3000 metrin korkeudessa.Sierra Nevadan rinteitä ajelin uskomattoman mutkikkaita ja kapeita teitä.Ei turistiteitä,vaan niitä,jotka kiemurtelevat kylistä kyliin vuorien rinteitä ja vuorten yli.Pudotusta alaspäin parikin kilometriä.Ei kaiteita.Meille kerrottiin,että joskus auto kulkiessaan liian lähellä reunaa,on syöksynyt alas syvyyteen.
Maa oli punertavaa,jokunen ruohonkorsi siellä täällä.Alhaalla,mistä lähdimme,lämpöasteita reilusti yli 20,ylhäällä pakkasen puolella.Kiviä ja kivivyöryjä.Vältimme yhden nippanappa.Hirmuinen jyrinä ja kivien kalske niiden sinkoutuessa jyrkkää rinnettä tielle takanamme.Jotkut puolen auton kokoisia.
Ihanimpia näkyjä oli auringon nousu aamulla,kun säteet kiipesivät vuorta pitkin valaisten kullan hohtoiseksi rinteet.Pilvet kapusivat vuoren seinämää nuollen niiden mutkia ja kulmia.Valkoisiksi rapatut pikkukylät roikkuivat vuorten uumilla kuin liimattuina.Koska ei ollut tienviittoja,jouduimme kysymään.Kylissä on aina tori ja torin laidalla penkki,jossa istuu vanhoja miehiä filosofoimassa,puntaroimassa elämän menoa.Heiltä oli hyvä kysyä.He tunsivat kylänsä,vuoret,naapurikylät ja tiet niihin.
En ehkä missään ole niin nauttinut ajamisesta kuin näillä teillä Sierra Nevadassa.Olen aina ajamisesta pitänyt,mitä pitempi matka sitä hienompaa.Mitä haastellisempaa sitä riemullisempaa.Yritimme vältellä turismin raiskaamia paikkoja,etsimme aitoa ja alkuperäistä.Se kannattaa aina.Ajelimme suurien oliivipuulehtojen ja viinitarhojen ohi vuorten syleilemissä laaksoissa.Katselimme ihastuneena mantelipuiden kukkimista.Niitä oli paikka paikoin sankkoina metsikköinä värittäen alempien rinteiden muuten niin karun olemuksen.Meidän tuntemiamme metsiähän siellä ei enää ole.Ihmisen puutavaran tarve aina roomalaisajoista lähtien,on vienyt maasta puut.Alastonta ja niukkaa,mutta omalla tavallaan silmää hivelevän kaunista.
Gordoban moskeija teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.En lakannut ihastelemasta sitä työn ja ajan määrää,mikä aikoinaan on ollut moskeijaa rakennettaessa.Ilman maurilaisajan Andalusiaa emme nyt näkisi tätä arkkitehtuurin helmeä.Loputtomasti pilareita,pylväsmetsiä,pikkutarkkoja koukeroita ja kuvioita seinät täynnä,värejä,kaaria,kupoleita... Luterilainen sydämeni oli haljeta kaikesta siitä kauneudesta ja syvästä hartauden tunteesta. Tunnelmaa ehkä pilasi se valtava ihmismassa, joka erikielisten oppaiden saattelemana siirtyi tilasta toiseen.Nämä kuuluisat ja tunnetut turistinähtävyydet joutuvat kestämään aikamoisen trafiikin,vaikka sisääntulolla onkin omat sääntönsä ja rajoituksensa.Kuten niin monissa museoissa,linnoissa ja muinaisaikojen rakennelmissa.Mutta jos osaa poistaa silmistään nämä häiritsevät tekijät,nautinto on puhdasta ja aitoa.
Yhden ainokaisen kerran me olemme totaalisesti eksyneet Andalusiassa.Lähdin ajamaan Antequerasta kohti rannikkoa.Ja jälleen turistirysiä kaihtaen.Se kostautui.Eräässä tienristeyksessä luki käsin kirjoitettuna "Malaga".Ei kun sinne,sillä sieltä pääsi rantatietä Marbellaan. "Malagaan" emme päässeet,emmekä juuri muuallekaan.Olimme ylittäneet joenuomia kivisiltoja pitkin.Aurinko oli pilvessä,ei oikeaa suuntaa sieltäkään. Sitten vastassa oli jälleen vanha kivinen silta.Se oli sortunut.Joki näytti matalalta ja siinä oli kärryn jäljet toiselle puolelle.Sekunnin mittainen asian tarkastelu ja sitten jokeen.Vesi loiski kummallakin puolellamme autoa ja minä painoin kaasua.Pääsimme kuin pääsimmekin vastakkaiselle törmälle,ylös ja takaisin tielle.Ilmeisesti paikallinen tapa,ellei sitten jossain ollut kiertotietä.
Jatkoimme matkaa,ei aavistustakaan missä olimme.Kartta ei tiennyt mitään.Autiutta,ei ihmisiä,ei taloja,asumatonta erämaata.Olimme yksin maailmassa ja ilta alkoi hämärtyä.Ykskaks oli tienhaara ja toista tovin ajettuamme tulimme pieneen kylään ja pysähdyin viinituvan eteen.Mieheni meni sisälle kysymään tietä rannikolle.Viipyi ja viipyi.Kysyminen ei kai noin kauaa vie ja menin perään.Siellä hän istui tyytyväisen näköisenä pöydässä miesseurueen kanssa viinilasi edessään.Liityin seuraan.Saimme me opastustakin Malagaan ja loppujen lopuksi olimme jo illan pimettyä tutulla Marbellan tiellä Malagasta länteen.
Kaikkea muutakin sattui,mutta siitä toisen kerran.No,venyihän tämäkin kirjoitus kuten aina.
31. joulukuuta 2009
29. joulukuuta 2009
SATU
Olipa hommaa saada tänään pyörätuoli kulkemaan.Auraajat jättävät lumikasat aina vääriin paikkoihin,on sohjoista ja kokkareista.Jonkunlainen tekniikka minulla jo on,mutta silti pahimmissa paikoissa tulee joskus "tenkkapoo".No,me pääsimme päivähoitopaikasta kutakuinkin kunniallisesti kotiin ja nyt vain katselen ikkunasta,kun taas sataa lunta.
Miehelläni on Sylvesterin päivänä syntymäpäivä ja tilasin Kakkukeisarin kakun hoitopaikkaan.Siellä nimi-sekä syntymäpäiväsankareille lauletaan ja juhlakalu saa onnittelukortin.Muuta juhlintaa meillä ei olekaan.Nyt kuitataan päivän huomioiminen suukkosella poskelle aamulla.Nekin ajat ovat takanapäin kun emännöin niin vanhempieni kuin mieheni juhlapäiviä.Kaikesta on aikaa.Mökkiaikana naapurin pikkupojat ravustivat meille.Möivät pyytämänsä ravut.Niitä oli joskus toista sataa.Pantiin pakkaseen.Uudenvuodenaattona,Sylvesterin päivänä,oli vieraita rapujuhlissa kotona Helsingissä.Ne olivat hauskoja juhlia.
Palaan mökkiaikaan.Meillä oli yli 20 vuotta mökki Tampereen ja Jyväskylän puolessa välissä.Se oli ympärivuotisessa käytössä,mutta tietysti eniten kesällä.Siellä naapurukset olivat tekemisissä keskenään.Jo senkin takia,että eräässä naapurissa oli lehmiä ja me haimme sieltä maidon.Semmoista melkein suoraan lehmästä,mikä ei maistunut yhtä hyvältä kuin kaupan maito.Tilalla oli myös hevosia.
Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta hevosista,muuta kuin aidan takaa,televisiossa,elokuvissa ja valokuvissa.Lähestyin kuitenkin.Tunsin jonkunlaista ystävyyttä ja ihastuin hevosen uskomattoman pehmeään turpaan.Katselin varsinkin erästä suomenhevosta,josta olin kuullut,että se oli nuorempana ollut aivan oikea ravuri.Olihan sillä joskus ratsastettukin,niin että miksen sitten minäkin.Hommasin satulan ja kiipesin selkään.Aloittelijan onnea,sanoi tilan emäntä,kun en muksahtanut maahan.Menin ostamaan ratsastussaappaat,kypärän ja raipan.Jälkimmäistä en ajatellut käyttää,mutta se näytti komealta kädessäni.
Hevonen oli ymmärtäväinen minua kohtaan ja joskus olin näkevinäni,miten se säälivästi hymyili opetellessani pääsemään sulavasti satulaan.Luin opaskirjoja ratsastamisen jalosta taidosta ja kun kesä oli lopussa,olin aika hyvä.Sitä ennen kuitenkin se oli kovaa työtä,mutta hiton hauskaa.
Etenin hevosasiassa jopa niin,että isäni huusi huutokaupasta minulle kärryt.Erittäin kauniit,mutta entisöinnin tarpeessa.Tähän työhän ryhtyi äidin nuori eno,isäni ja mieheni.Kieseistä tuli hienot.Oppitunti valjastamisessa ja olin valmis raitille.Hevonen tosin otti kiesien edessä seisomisen kuin ammattinsa aikoinaan.Korskui ja kuopi jalalla maata valmiina ampaisemaan liikkeelle voimansa tunnossa.En ollut huolissani vaan istuin kuin kartanon rouva kieseissäni,herätin kylillä huomiota.Jotkut vanhemmat kylän naiset niiasivat minulle ja jotkut loikkasivat ojaan minut nähdessään hevosineni ja rattaineni.Nautin suunnattomasti elämästäni raittiissa ilmassa maantiellä,enkä pannut pahakseni,vaikka hevonen piereskeli,kuten hevosilla tapana on.Kakkaaminen ei onnistunut kävellessä.Sen piti pysähtyä toimitukselle.Ja minä odotin ohjakset käsissä valmiina maiskuttamaan suutani,kun hevonen oli valmis.
Elettiin juhannuksen aikaa ja oli pyhä ja kirkossa menot.Meille oli tullut kyläilemään ystäväni Sirkka ja me tytöt lähdimme hevoskyydillä kirkkoon.Mieheni ja muut vieraamme vilkuttivat pihalla kaartaessamme järven pohjukan ohi maantielle.Oli lämmin kesäilma,väkeä paljon liikkeellä.Kirkon pihan parkkipaikka täynnä autoja.Parkkeerasin sekaan.Sidoin hevosen puuhun,annoin heiniä ja sipsuttelimme kirkkoon.Kuuntelimme palveluksen ja sen loputtua lähdimme.Minä kiipesin ensin rattaille,mutta Sirkka ei ehtinytkään.Hevonen päästeli kuin ravikisassa ikään,santa pöllysi sen kavioissa ja Sirkka juoksi kuin henkensä hädässä perässä.Sen verran sain hiljennettyä,että ystäväni pääsi nipin napin kyytiin.Sitten alkoi taas tapahtua.
Kirkonmenojen jälkeen piti olla hautajaiset.Väkeä oli jo kerääntynyt kirkkotielle,arkkukin oli paikalla,kun me tulimme tuhatta ja sataa kiihtyneen hevosen kyydissä hautajaisväkeä kohti.Nousin seisomaan rattaissa ja huusin niin paljon kuin kurkusta lähti "pois alta".Hautajaisväki lakoontui kahta puolta tietä,mutta arkku jäi.Luulin kuolevani minäkin.Sitten saivat arkunkin pois ja me suhahdimme ohi täyttä ravia kuin muinoin Härmän häjyt Pohjanmaalla.Pöllähtänyt ja osin säikähtynyt hautajaisväki katseli peräämme meidän hävitessämme kirkkotieltä maantielle.Siellä hevonen vasta rauhoittui ja jolkuttelimme sävyisästi kotiin.
Kirkossa oli ollut Keskisuomalaisen toimittaja.Hän otti minuun myöhemmin yhteyttä ihmetelläkseen tapahtunutta.Siitä tuli juttu Keskisuomalaiseen ja minusta julkkis.Sen jälkeen minua katseltiin ollessani hevosen kanssa liikkeellä entistäkin enemmän ja isäntämiehet naljailivat vastaan tullessaan.Hevostilan emäntä joutui Tampereelle sairaalaan.Hän kertoi olevansa kesämökkipitäjästämme.Naapurivuoteesta esitettiin kysymys: "Oletteko sieltä,missä se helsinkiläisrouva ajelee kieseillä?" Joskus maailma on niin kovin pieni.
Tästä kesästä on jo pitkä aika.Se on ollut hauskimpia kesiä elämässäni.Hevosesta tehtiin syksyllä makkaraa,mutta muisto jäi.Sen nimi oli Satu.
Miehelläni on Sylvesterin päivänä syntymäpäivä ja tilasin Kakkukeisarin kakun hoitopaikkaan.Siellä nimi-sekä syntymäpäiväsankareille lauletaan ja juhlakalu saa onnittelukortin.Muuta juhlintaa meillä ei olekaan.Nyt kuitataan päivän huomioiminen suukkosella poskelle aamulla.Nekin ajat ovat takanapäin kun emännöin niin vanhempieni kuin mieheni juhlapäiviä.Kaikesta on aikaa.Mökkiaikana naapurin pikkupojat ravustivat meille.Möivät pyytämänsä ravut.Niitä oli joskus toista sataa.Pantiin pakkaseen.Uudenvuodenaattona,Sylvesterin päivänä,oli vieraita rapujuhlissa kotona Helsingissä.Ne olivat hauskoja juhlia.
Palaan mökkiaikaan.Meillä oli yli 20 vuotta mökki Tampereen ja Jyväskylän puolessa välissä.Se oli ympärivuotisessa käytössä,mutta tietysti eniten kesällä.Siellä naapurukset olivat tekemisissä keskenään.Jo senkin takia,että eräässä naapurissa oli lehmiä ja me haimme sieltä maidon.Semmoista melkein suoraan lehmästä,mikä ei maistunut yhtä hyvältä kuin kaupan maito.Tilalla oli myös hevosia.
Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta hevosista,muuta kuin aidan takaa,televisiossa,elokuvissa ja valokuvissa.Lähestyin kuitenkin.Tunsin jonkunlaista ystävyyttä ja ihastuin hevosen uskomattoman pehmeään turpaan.Katselin varsinkin erästä suomenhevosta,josta olin kuullut,että se oli nuorempana ollut aivan oikea ravuri.Olihan sillä joskus ratsastettukin,niin että miksen sitten minäkin.Hommasin satulan ja kiipesin selkään.Aloittelijan onnea,sanoi tilan emäntä,kun en muksahtanut maahan.Menin ostamaan ratsastussaappaat,kypärän ja raipan.Jälkimmäistä en ajatellut käyttää,mutta se näytti komealta kädessäni.
Hevonen oli ymmärtäväinen minua kohtaan ja joskus olin näkevinäni,miten se säälivästi hymyili opetellessani pääsemään sulavasti satulaan.Luin opaskirjoja ratsastamisen jalosta taidosta ja kun kesä oli lopussa,olin aika hyvä.Sitä ennen kuitenkin se oli kovaa työtä,mutta hiton hauskaa.
Etenin hevosasiassa jopa niin,että isäni huusi huutokaupasta minulle kärryt.Erittäin kauniit,mutta entisöinnin tarpeessa.Tähän työhän ryhtyi äidin nuori eno,isäni ja mieheni.Kieseistä tuli hienot.Oppitunti valjastamisessa ja olin valmis raitille.Hevonen tosin otti kiesien edessä seisomisen kuin ammattinsa aikoinaan.Korskui ja kuopi jalalla maata valmiina ampaisemaan liikkeelle voimansa tunnossa.En ollut huolissani vaan istuin kuin kartanon rouva kieseissäni,herätin kylillä huomiota.Jotkut vanhemmat kylän naiset niiasivat minulle ja jotkut loikkasivat ojaan minut nähdessään hevosineni ja rattaineni.Nautin suunnattomasti elämästäni raittiissa ilmassa maantiellä,enkä pannut pahakseni,vaikka hevonen piereskeli,kuten hevosilla tapana on.Kakkaaminen ei onnistunut kävellessä.Sen piti pysähtyä toimitukselle.Ja minä odotin ohjakset käsissä valmiina maiskuttamaan suutani,kun hevonen oli valmis.
Elettiin juhannuksen aikaa ja oli pyhä ja kirkossa menot.Meille oli tullut kyläilemään ystäväni Sirkka ja me tytöt lähdimme hevoskyydillä kirkkoon.Mieheni ja muut vieraamme vilkuttivat pihalla kaartaessamme järven pohjukan ohi maantielle.Oli lämmin kesäilma,väkeä paljon liikkeellä.Kirkon pihan parkkipaikka täynnä autoja.Parkkeerasin sekaan.Sidoin hevosen puuhun,annoin heiniä ja sipsuttelimme kirkkoon.Kuuntelimme palveluksen ja sen loputtua lähdimme.Minä kiipesin ensin rattaille,mutta Sirkka ei ehtinytkään.Hevonen päästeli kuin ravikisassa ikään,santa pöllysi sen kavioissa ja Sirkka juoksi kuin henkensä hädässä perässä.Sen verran sain hiljennettyä,että ystäväni pääsi nipin napin kyytiin.Sitten alkoi taas tapahtua.
Kirkonmenojen jälkeen piti olla hautajaiset.Väkeä oli jo kerääntynyt kirkkotielle,arkkukin oli paikalla,kun me tulimme tuhatta ja sataa kiihtyneen hevosen kyydissä hautajaisväkeä kohti.Nousin seisomaan rattaissa ja huusin niin paljon kuin kurkusta lähti "pois alta".Hautajaisväki lakoontui kahta puolta tietä,mutta arkku jäi.Luulin kuolevani minäkin.Sitten saivat arkunkin pois ja me suhahdimme ohi täyttä ravia kuin muinoin Härmän häjyt Pohjanmaalla.Pöllähtänyt ja osin säikähtynyt hautajaisväki katseli peräämme meidän hävitessämme kirkkotieltä maantielle.Siellä hevonen vasta rauhoittui ja jolkuttelimme sävyisästi kotiin.
Kirkossa oli ollut Keskisuomalaisen toimittaja.Hän otti minuun myöhemmin yhteyttä ihmetelläkseen tapahtunutta.Siitä tuli juttu Keskisuomalaiseen ja minusta julkkis.Sen jälkeen minua katseltiin ollessani hevosen kanssa liikkeellä entistäkin enemmän ja isäntämiehet naljailivat vastaan tullessaan.Hevostilan emäntä joutui Tampereelle sairaalaan.Hän kertoi olevansa kesämökkipitäjästämme.Naapurivuoteesta esitettiin kysymys: "Oletteko sieltä,missä se helsinkiläisrouva ajelee kieseillä?" Joskus maailma on niin kovin pieni.
Tästä kesästä on jo pitkä aika.Se on ollut hauskimpia kesiä elämässäni.Hevosesta tehtiin syksyllä makkaraa,mutta muisto jäi.Sen nimi oli Satu.
28. joulukuuta 2009
VÄLIMEREN TOISELLA PUOLELLA
Joulu oli ja joulu meni.Kutakuinkin kuten ennen viime vuosina.Poikkeuksena Eevi kylässä.Tervetuliaissampanja ja myöhemmin syötiin.Espressoa kupillinen,suklaakonvehti.Sitten Eevin poika hakikin äitinsä pois.Tällä hetkellä matkaa jo kohti pohjoista kotiaan Perämeren rannalla.
Blogeissa on usein matkakertomuksia,kokemuksia ja olemisia kaukaisilla mailla.Minä ainakin itsetykönäni luen niitä mielelläni kuin myös itse yritän kirjoittaa,vaikka kohteet ovat huomattavasti lähempänä kuin kaukaisilla mailla.Ei ole ollut ilo eikä onni matkustaa muualle Euroopan ulkopuolelle kuin Espanjan Ceutaan Afrikan puolella ja siitä Tetuan-nimiseen kaupunkiin Marokossa.Eräs matkakohteemme Kypros kuuluu Eurooppaan,vaikka maantieteellisesti onkin kauempana.
Marokossa koin elämäni ensimmäisen kulttuurishokin.Matka oli ryhmämatka,vaikka yleensä ja tieten tahtoen teen omatoimisia tutustumisia,mutta nyt lähdin mieheni kanssa matkatoimiston järjestämälle Andalusiassa ollessamme.Ceuta siis kuuluu Espanjalle,jotta tullimuodollisuudet olivat vasta siellä.Olen koko ikäni unelmoinut Afrikan matkasta ja nythän sitten siellä olin.Matkalla Tetuaniin katselin tietysti maisemia ja ällistyin tullen syvästi shokeeratuksi,kun teitten poskissa oli rojua,raatoja ja kaikkea,mitä ihmiseltä jää ja mitä jälkeensä jättää.Ikävää näkyä riitti Tetuaniin asti ja sisimmässäni tuumailin,että maassa maan tavalla jne. Nämä näyt koin kulttuurishokkina.
Aivan oikeassa ja oikeaoppisessa basaarissa en ollut milloinkaan ollut ja koko suomalaisletka ohjattiin tietysti sinne.Siellä alkoi näyttää siltä kuin olin tiennyt olevan,aloin silmin nähden nauttia.Kun täyteen pakattu aasi tuli vastaan,täytti se koko kapean kujan.Ihmisten piti litistyä talon seinää vasten,että aasi valtavan suurine taakkoineen pääsi ohi ajajan huudellessa ranskaksi joko väistämispyyntöjä tai aasille neuvoja.Jalkojen juuressa lirisi katuoja,jossa meni likavettä kaikkine kuona-aineineen,rotan ruumiineen ja muine sellaisineen,joita hygieenisessä Pohjolassa ei ole totuttu näkemään.Hajua ei voinut edes kohteliaisuussyistä sanoa tuoksuksi.
Meillä oli suomalaisoppaan lisäksi kaksi marokkolaista,joista ylempiarvoinen oli valkeassa mekossa ja se oli merkkinä Mekan käynnistä,meille kerrottiin.Toinen oli harvahampainen alati hymyilevä ukkeli,joka osasi muutaman sanan suomea,kun "oli ollut suomalaisen naisen kanssa". Tämä harvahampainen oli huomattavasti kiinnostavampi kuin Mekan kävijä.Onneksi hän ottikin mieheni ja minut siipiensä suojaan ja huusi aina kovalla äänellä lähestyessämme portaita: "Varo,portaat!"
Koska olin vihdoinkin Afrikan maaperällä,olin päättänyt lähettää ystävilleni kortit.Niitä oli basaarikauppiailla,mutta Mekan käynyt tuli sanomaan,että niitä ostetaan ravintolasta,jota kohti meitä rahdattiin.Meillä ei ollut minkään basaarikojun edessä aikaa piipahtaa ostoksilla.Sisältä tervehdittiin "bonjour".Vastasin samalla kielellä.Se onkin melkein ainoa,mitä ranskaksi osaan.Sitten piti pienillä juoksuaskelilla saada letkan loppupää kiinni.Kiirettä piti.Harvahampainen opas piti huolen,että pysyin mukana.
Pöllähdimme ravintolan eteen ja siitä sisälle.Koristeita,mattoja,tarjoilijoita,eksotiikkaa,turistihömppää,jonka arveltiin matkaajaa ihastuttavan.Ruoka tuotiin ja siitä lähti ensimmäinen herkullinen tuoksu sieraimiini Afrikassa.Suomalainen on epäileväinen ja niin iso kukkuroillaan oleva astia kanaa,vihanneksia ja riisiä sai monelta pitkät katseet.Kun kukaan ei tohtinut ottaa ensimmäiseksi (juontaa jostain aikojen takaa,kun papin piti pitopöydästä ottaa ensin,eikä meillä ollut nyt pappia kyydissä),niin minätyttö otin.Mieheni oli seuraava ja muut pöytäseurueestamme seurasivat perässä.Kukaan ei puhunut mitään.Vakavina mutustimme kuin viimeisellä aterialla.Edes kommentteja ruuan mausta ei sanottu.Kastike oli mielestäni sen aterian kruunu,oli erittäin hyvää.
No,ja sitten muistin kortit.Katseet seurasivat tiukkoina marssiessani kohti sitä paikkaa salissa,missä oli henkilökuntaa.Mekan kävijä oli joukossa.Kysyin kortteja.Mies muisti ja näytti korttitelineen.Valittuani kysyin postimerkkejä,joita Mekan kävijä oli myös sanonut ravintolassa olevan.Ei ollut.Kohotin eurooppalaisesti kulmakarvojani ja katsoin opasta silmiin.Katseeni oli niin hallitseva ja ehkä epäsopivakin,nainen kun olen,että hän sanoi kiireesti järjestävänsä merkit.Aloin kirjoittaa kortteja.Postimerkkiasialle pantiin harvahampainen,joka kipaisi jostain merkit taikomaan,toi ne ja minä nuolin kiinni.Korttien postittaminenkin sujui.Olimme jo ravintolasta poistuneet ja bussi pysähtyi niin,että harvahampainen vei kortit.Postitettuaan hän tuli ikkunamme alle huutaen raikuvalla äänellä:"Minä menee nyt,kiitos". Sitten hän hävisi Tetuanin kujille.
Sillä aikaa kun olin postikorttiasialla ravintolassa,valot himmennettiin ja estradille asteli vatsatanssijanainen.Se oli hyvä esitys ja me kaikki taputimme kiitokseksi.Musiikkiakin oli,trio soitti.Kun oli syöty,katseltu ja kuunneltu,oli tilaisuus päättynyt.Oven suussa seisoi kaveri tarjotin kädessä ja sanoi,että triolle olisi hyvä antaa rahaa.Me kaikki annoimme.
Bussi oli reippaan kävelymatkan päässä,että ehdimme vilkaista muutakin Tetuania kuin basaarin kantilta.Mentiin jopa kahvilaankin,jossa juotiin vain mehuja ja teetä.Miehiä oli,ei naisia paitsi me Pohjolasta.Tee oli vihreää ja se tarjoiltiin pienistä laseista.Kuvittelin tämän olevan aitoa Marokkoa.Tetuanilaiset olivat tietysti tottuneet turisteihin,jotta meitä ei sen kummemmin katseltu.Eikä tarvinnutkaan.
Yhtä asiaa Tetuanissa ihastelin lievän hämmästyksen vallassa.Olin nähnyt joskus kuvan tämmöisestä, jota tuskin uskoin todeksi.Vuohia puussa! Nyt se oli silmieni edessä totisinta totta. Ne olivat kuin jättimäisiä lintuja oksilla syöden lehtiä aivan kuin olisi maailman luonnollisin asia mennä puihin.Tämä näky,Mekan käynyt ja harvahampainen opas,kamelin puoliksi mädäntynyt raato ja raatavat aasit basaarin kujilla sekä vielä se,että minusta tarjottiin 150 kamelia,on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.Mahdollinen minun myymiseni ja ostamiseni tapahtui ajaessamme Tetuaniin ja sopimus tietysti oli pysähtyä ja pieni ympyrä kamelilla ratsastusta.Mieheni kysyi kauppahintaani eräältä kamelinajajalta saaden vastaukseksi mainitun summan.Vieressämme oleva suomalaismies olisi omasta vaimostaan saanut kuulemma vain 15 kamelia.Minä hiukan ylpistyin.
Tätä matkaa vuosia sitten,kuten ehkä huomaatte,muistelen mielelläni tämmöisenä talvipäivänä,kun lunta on nivusiin asti koko maassa kaikkialla.Vuodenvaihde tulossa ja sen jälkeen voimme alkaa odotella kevään tuloa.Ja se tulee.Kuten aina.
Blogeissa on usein matkakertomuksia,kokemuksia ja olemisia kaukaisilla mailla.Minä ainakin itsetykönäni luen niitä mielelläni kuin myös itse yritän kirjoittaa,vaikka kohteet ovat huomattavasti lähempänä kuin kaukaisilla mailla.Ei ole ollut ilo eikä onni matkustaa muualle Euroopan ulkopuolelle kuin Espanjan Ceutaan Afrikan puolella ja siitä Tetuan-nimiseen kaupunkiin Marokossa.Eräs matkakohteemme Kypros kuuluu Eurooppaan,vaikka maantieteellisesti onkin kauempana.
Marokossa koin elämäni ensimmäisen kulttuurishokin.Matka oli ryhmämatka,vaikka yleensä ja tieten tahtoen teen omatoimisia tutustumisia,mutta nyt lähdin mieheni kanssa matkatoimiston järjestämälle Andalusiassa ollessamme.Ceuta siis kuuluu Espanjalle,jotta tullimuodollisuudet olivat vasta siellä.Olen koko ikäni unelmoinut Afrikan matkasta ja nythän sitten siellä olin.Matkalla Tetuaniin katselin tietysti maisemia ja ällistyin tullen syvästi shokeeratuksi,kun teitten poskissa oli rojua,raatoja ja kaikkea,mitä ihmiseltä jää ja mitä jälkeensä jättää.Ikävää näkyä riitti Tetuaniin asti ja sisimmässäni tuumailin,että maassa maan tavalla jne. Nämä näyt koin kulttuurishokkina.
Aivan oikeassa ja oikeaoppisessa basaarissa en ollut milloinkaan ollut ja koko suomalaisletka ohjattiin tietysti sinne.Siellä alkoi näyttää siltä kuin olin tiennyt olevan,aloin silmin nähden nauttia.Kun täyteen pakattu aasi tuli vastaan,täytti se koko kapean kujan.Ihmisten piti litistyä talon seinää vasten,että aasi valtavan suurine taakkoineen pääsi ohi ajajan huudellessa ranskaksi joko väistämispyyntöjä tai aasille neuvoja.Jalkojen juuressa lirisi katuoja,jossa meni likavettä kaikkine kuona-aineineen,rotan ruumiineen ja muine sellaisineen,joita hygieenisessä Pohjolassa ei ole totuttu näkemään.Hajua ei voinut edes kohteliaisuussyistä sanoa tuoksuksi.
Meillä oli suomalaisoppaan lisäksi kaksi marokkolaista,joista ylempiarvoinen oli valkeassa mekossa ja se oli merkkinä Mekan käynnistä,meille kerrottiin.Toinen oli harvahampainen alati hymyilevä ukkeli,joka osasi muutaman sanan suomea,kun "oli ollut suomalaisen naisen kanssa". Tämä harvahampainen oli huomattavasti kiinnostavampi kuin Mekan kävijä.Onneksi hän ottikin mieheni ja minut siipiensä suojaan ja huusi aina kovalla äänellä lähestyessämme portaita: "Varo,portaat!"
Koska olin vihdoinkin Afrikan maaperällä,olin päättänyt lähettää ystävilleni kortit.Niitä oli basaarikauppiailla,mutta Mekan käynyt tuli sanomaan,että niitä ostetaan ravintolasta,jota kohti meitä rahdattiin.Meillä ei ollut minkään basaarikojun edessä aikaa piipahtaa ostoksilla.Sisältä tervehdittiin "bonjour".Vastasin samalla kielellä.Se onkin melkein ainoa,mitä ranskaksi osaan.Sitten piti pienillä juoksuaskelilla saada letkan loppupää kiinni.Kiirettä piti.Harvahampainen opas piti huolen,että pysyin mukana.
Pöllähdimme ravintolan eteen ja siitä sisälle.Koristeita,mattoja,tarjoilijoita,eksotiikkaa,turistihömppää,jonka arveltiin matkaajaa ihastuttavan.Ruoka tuotiin ja siitä lähti ensimmäinen herkullinen tuoksu sieraimiini Afrikassa.Suomalainen on epäileväinen ja niin iso kukkuroillaan oleva astia kanaa,vihanneksia ja riisiä sai monelta pitkät katseet.Kun kukaan ei tohtinut ottaa ensimmäiseksi (juontaa jostain aikojen takaa,kun papin piti pitopöydästä ottaa ensin,eikä meillä ollut nyt pappia kyydissä),niin minätyttö otin.Mieheni oli seuraava ja muut pöytäseurueestamme seurasivat perässä.Kukaan ei puhunut mitään.Vakavina mutustimme kuin viimeisellä aterialla.Edes kommentteja ruuan mausta ei sanottu.Kastike oli mielestäni sen aterian kruunu,oli erittäin hyvää.
No,ja sitten muistin kortit.Katseet seurasivat tiukkoina marssiessani kohti sitä paikkaa salissa,missä oli henkilökuntaa.Mekan kävijä oli joukossa.Kysyin kortteja.Mies muisti ja näytti korttitelineen.Valittuani kysyin postimerkkejä,joita Mekan kävijä oli myös sanonut ravintolassa olevan.Ei ollut.Kohotin eurooppalaisesti kulmakarvojani ja katsoin opasta silmiin.Katseeni oli niin hallitseva ja ehkä epäsopivakin,nainen kun olen,että hän sanoi kiireesti järjestävänsä merkit.Aloin kirjoittaa kortteja.Postimerkkiasialle pantiin harvahampainen,joka kipaisi jostain merkit taikomaan,toi ne ja minä nuolin kiinni.Korttien postittaminenkin sujui.Olimme jo ravintolasta poistuneet ja bussi pysähtyi niin,että harvahampainen vei kortit.Postitettuaan hän tuli ikkunamme alle huutaen raikuvalla äänellä:"Minä menee nyt,kiitos". Sitten hän hävisi Tetuanin kujille.
Sillä aikaa kun olin postikorttiasialla ravintolassa,valot himmennettiin ja estradille asteli vatsatanssijanainen.Se oli hyvä esitys ja me kaikki taputimme kiitokseksi.Musiikkiakin oli,trio soitti.Kun oli syöty,katseltu ja kuunneltu,oli tilaisuus päättynyt.Oven suussa seisoi kaveri tarjotin kädessä ja sanoi,että triolle olisi hyvä antaa rahaa.Me kaikki annoimme.
Bussi oli reippaan kävelymatkan päässä,että ehdimme vilkaista muutakin Tetuania kuin basaarin kantilta.Mentiin jopa kahvilaankin,jossa juotiin vain mehuja ja teetä.Miehiä oli,ei naisia paitsi me Pohjolasta.Tee oli vihreää ja se tarjoiltiin pienistä laseista.Kuvittelin tämän olevan aitoa Marokkoa.Tetuanilaiset olivat tietysti tottuneet turisteihin,jotta meitä ei sen kummemmin katseltu.Eikä tarvinnutkaan.
Yhtä asiaa Tetuanissa ihastelin lievän hämmästyksen vallassa.Olin nähnyt joskus kuvan tämmöisestä, jota tuskin uskoin todeksi.Vuohia puussa! Nyt se oli silmieni edessä totisinta totta. Ne olivat kuin jättimäisiä lintuja oksilla syöden lehtiä aivan kuin olisi maailman luonnollisin asia mennä puihin.Tämä näky,Mekan käynyt ja harvahampainen opas,kamelin puoliksi mädäntynyt raato ja raatavat aasit basaarin kujilla sekä vielä se,että minusta tarjottiin 150 kamelia,on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.Mahdollinen minun myymiseni ja ostamiseni tapahtui ajaessamme Tetuaniin ja sopimus tietysti oli pysähtyä ja pieni ympyrä kamelilla ratsastusta.Mieheni kysyi kauppahintaani eräältä kamelinajajalta saaden vastaukseksi mainitun summan.Vieressämme oleva suomalaismies olisi omasta vaimostaan saanut kuulemma vain 15 kamelia.Minä hiukan ylpistyin.
Tätä matkaa vuosia sitten,kuten ehkä huomaatte,muistelen mielelläni tämmöisenä talvipäivänä,kun lunta on nivusiin asti koko maassa kaikkialla.Vuodenvaihde tulossa ja sen jälkeen voimme alkaa odotella kevään tuloa.Ja se tulee.Kuten aina.
27. joulukuuta 2009
AFRIKKA,JOKA EI OLE MINUN
Tarzan,Karen Blixen,Kuki Gallmann.Kuka ei kuulu joukkoon? Tarzan.Hän on Edgar Rice Burroughsin mielikuvituksen tuote.Karen Blixen ja Kuki Gallmann ovat todellisia henkilöitä.Karen tuli Afrikkaan 1910-luvulla.Kuki 60 vuotta myöhemmin.Hän asuu edelleen Keniassa Ol Ari Nyiro-tilallaan ja on perustanut eläinten suojelualueen.
Karen Blixen lähti Afrikasta 1931,eikä milloinkaan palannut.Hän kuoli Tanskassa 1962.
Sekä Tarzan että Karen ja Kuki ovat tehneet minuun vaikutuksen.Lapsena luin Tarzan-kirjoja ja kävin Mannerheimintien Hesperiassa katsomassa apinainkuninkaan elokuvat.Myöhemmin huomasin muiden Tarzanien aikaan,että Johnny Weismüller on se ainoa oikea Tarzan.Kuten ainoa oikea James Bond on Sean Connery.
Kotonani olleessa maailmankartassa Afrikan kohdalla oli valkoisia läiskiä.Ne kiihottivat uteliaisuuttani.Isä sanoi,että niistä alueista ei tiedetä mitään,eikä kukaan ole niissä käynyt.Uteliaisuuteni kasvoi.Isälläni oli tapana lukea matkakirjoja äidilleni ääneen.Ne kertoivat usein Afrikassa käyneistä tutkimusmatkailijoista, jotka olivat "löytäneet" ennen tutkimattomia alueita ja ennen näkemättömiä alkuasukasheimoja.Kuuntelin sivussa ja ajattelin lähteväni isona Afrikkaan.
Myöhemmin luin sekä Blixenin "Eurooppalaisena Afrikassa" että Gallmannin pari kirjaa.Minusta tuli Afrikka-friikki.Ostin Keniasta karttoja ja kirjallisuutta,tutustuin sillä lailla maan kulttuuriin,kasvillisuuteen,historiaan ja jopa politiikkaan.Gallmann kertoo kirjoissaan salametsästyksestä,jota vastaan ryhtyi taistelemaan.Hän poltti Kenian presidentti Jomo Kenyattan kanssa elefanttien syöksyhampaita,joita oli kerätty salametsästäjien varastoista saaden näin asiansa koko maailman tietoisuuteen.
Näillä kahdella naisella,Karenilla ja Kukilla,on useita yhteisiä piirteitä.Sen lisäksi,että kumpikin asettui asumaan Keniaan ja oli kirjailija,heitä yhdisti läheisten menetykset.Karenin Denys Finch Hatton kuoli lento-onnettomuudessa ja Kukin mies Paolo menehtyi auto-onnettomuudessa.Kumpikin nainen on lujatahtoinen ja rohkea.Heidän elämästään on tehty elokuva.Romantisoitu kuva Afrikan vuosista.Mutta ketäpä olisikaan kiinnostanut tavallinen arjen realismi.Molemmat naiset rakastivat Afrikkaa,elivät siellä Afrikan ehdoilla.Blixen oli Keniassa kolonialismin aikaan ja Kuki aikaan,jolloin Kenia oli jo itsenäistynyt.
Brittien siirtomaa-aika ei ollut kovin hyvää aikaa.Alkuperäisiä kenialaisia kohdeltiin kaltoin vieden heiltä maat ja mannut vastarakennetun rautatien varresta enemmän pahalla kuin hyvällä.Tästä sai alkunsa "white highlanders´ien" maanomistus kasvattaen katkeruutta alkuperäisväestössä.Syntyi mau-mau-liike, joka vastusti henkeen ja vereen siirtomaahallitusta.Monien mutkien ja verenvuodatusten jälkeen Kenia vihdoin itsenäistyi 1963.
Minun elämässäni tuli aika,jolloin olisin voinut toteuttaa Afrikan matkani,mutta se syystä tai toisesta aina lykkääntyi.Kävin Marokossa,mutta se ei ole "oikeaa" Afrikkaa.Se alkaa minulla Päiväntasaajasta.Lea ja Arto,hyvät ystäväni,asuivat vuosikaudet Etelä-Afrikassa.Lea yritti palauttaa jalkani maan pinnalle ja vakuutti,että se Afrikka,jota tulisesti etärakastin,oli lakannut olemasta ajat sitten.Kaupungeissa on yliopistoja,teollisuutta,korkeaa sivistystä.Ei enää istuksita akaasiapuiden katveessa kuuntelemassa tarinankertojaa.Ei uskota siihen,että Suuri Jumala teki erivärisistä oljenkorsista ihmiset,kaiken väriset kaikkialle.Nyt kuunnellaan sähköttömällä maaseudulla käsin veivattavaa radiota.Savannien asukkaat kulkevat t-paidoissa tehden rahaa turismilla.Nairobi on kasvanut pienestä vaatimattomasta peltikattoisten majojen kaupungista suureksi,kiireiseksi miljoonakaupungiksi.
Saan haudata haaveeni päästä Afrikkaan.En tule näkemään auringonlaskua savannilla,en eläimiä juottopaikoilla,en tunne poskillani tuulta,jossa on väkevä Afrikan tuoksu.En tutustu "viiteen suureen",en edes yhteen villiin kirahviin.En näe vilaustakaan Victoria-järven ulapasta,en Suuresta Hautavajoamasta.En näe Kilimanjaron huippua,en kuule vapaana olevan leijonan karjuntaa.
Karen Blixenin koti on nykyisin museona ja hänen entisillä maillaan pelataan golfia.Niin maailma muuttuu.Hän aloitti kirjansa "Out of Africa" sanoilla "I had a farm in Africa,at the foot of the Ngong Hills". Ja sinne jonnekin on haudattu Denys Finch Hatton.Kerrotaan,että haudan äärellä oli vartiossa pitkään komea urosleijona.Nyt polku haudalle on ruohottunut,kukaan ei käy.Leijonastakin on aika jättänyt.
Karen Blixen lähti Afrikasta 1931,eikä milloinkaan palannut.Hän kuoli Tanskassa 1962.
Sekä Tarzan että Karen ja Kuki ovat tehneet minuun vaikutuksen.Lapsena luin Tarzan-kirjoja ja kävin Mannerheimintien Hesperiassa katsomassa apinainkuninkaan elokuvat.Myöhemmin huomasin muiden Tarzanien aikaan,että Johnny Weismüller on se ainoa oikea Tarzan.Kuten ainoa oikea James Bond on Sean Connery.
Kotonani olleessa maailmankartassa Afrikan kohdalla oli valkoisia läiskiä.Ne kiihottivat uteliaisuuttani.Isä sanoi,että niistä alueista ei tiedetä mitään,eikä kukaan ole niissä käynyt.Uteliaisuuteni kasvoi.Isälläni oli tapana lukea matkakirjoja äidilleni ääneen.Ne kertoivat usein Afrikassa käyneistä tutkimusmatkailijoista, jotka olivat "löytäneet" ennen tutkimattomia alueita ja ennen näkemättömiä alkuasukasheimoja.Kuuntelin sivussa ja ajattelin lähteväni isona Afrikkaan.
Myöhemmin luin sekä Blixenin "Eurooppalaisena Afrikassa" että Gallmannin pari kirjaa.Minusta tuli Afrikka-friikki.Ostin Keniasta karttoja ja kirjallisuutta,tutustuin sillä lailla maan kulttuuriin,kasvillisuuteen,historiaan ja jopa politiikkaan.Gallmann kertoo kirjoissaan salametsästyksestä,jota vastaan ryhtyi taistelemaan.Hän poltti Kenian presidentti Jomo Kenyattan kanssa elefanttien syöksyhampaita,joita oli kerätty salametsästäjien varastoista saaden näin asiansa koko maailman tietoisuuteen.
Näillä kahdella naisella,Karenilla ja Kukilla,on useita yhteisiä piirteitä.Sen lisäksi,että kumpikin asettui asumaan Keniaan ja oli kirjailija,heitä yhdisti läheisten menetykset.Karenin Denys Finch Hatton kuoli lento-onnettomuudessa ja Kukin mies Paolo menehtyi auto-onnettomuudessa.Kumpikin nainen on lujatahtoinen ja rohkea.Heidän elämästään on tehty elokuva.Romantisoitu kuva Afrikan vuosista.Mutta ketäpä olisikaan kiinnostanut tavallinen arjen realismi.Molemmat naiset rakastivat Afrikkaa,elivät siellä Afrikan ehdoilla.Blixen oli Keniassa kolonialismin aikaan ja Kuki aikaan,jolloin Kenia oli jo itsenäistynyt.
Brittien siirtomaa-aika ei ollut kovin hyvää aikaa.Alkuperäisiä kenialaisia kohdeltiin kaltoin vieden heiltä maat ja mannut vastarakennetun rautatien varresta enemmän pahalla kuin hyvällä.Tästä sai alkunsa "white highlanders´ien" maanomistus kasvattaen katkeruutta alkuperäisväestössä.Syntyi mau-mau-liike, joka vastusti henkeen ja vereen siirtomaahallitusta.Monien mutkien ja verenvuodatusten jälkeen Kenia vihdoin itsenäistyi 1963.
Minun elämässäni tuli aika,jolloin olisin voinut toteuttaa Afrikan matkani,mutta se syystä tai toisesta aina lykkääntyi.Kävin Marokossa,mutta se ei ole "oikeaa" Afrikkaa.Se alkaa minulla Päiväntasaajasta.Lea ja Arto,hyvät ystäväni,asuivat vuosikaudet Etelä-Afrikassa.Lea yritti palauttaa jalkani maan pinnalle ja vakuutti,että se Afrikka,jota tulisesti etärakastin,oli lakannut olemasta ajat sitten.Kaupungeissa on yliopistoja,teollisuutta,korkeaa sivistystä.Ei enää istuksita akaasiapuiden katveessa kuuntelemassa tarinankertojaa.Ei uskota siihen,että Suuri Jumala teki erivärisistä oljenkorsista ihmiset,kaiken väriset kaikkialle.Nyt kuunnellaan sähköttömällä maaseudulla käsin veivattavaa radiota.Savannien asukkaat kulkevat t-paidoissa tehden rahaa turismilla.Nairobi on kasvanut pienestä vaatimattomasta peltikattoisten majojen kaupungista suureksi,kiireiseksi miljoonakaupungiksi.
Saan haudata haaveeni päästä Afrikkaan.En tule näkemään auringonlaskua savannilla,en eläimiä juottopaikoilla,en tunne poskillani tuulta,jossa on väkevä Afrikan tuoksu.En tutustu "viiteen suureen",en edes yhteen villiin kirahviin.En näe vilaustakaan Victoria-järven ulapasta,en Suuresta Hautavajoamasta.En näe Kilimanjaron huippua,en kuule vapaana olevan leijonan karjuntaa.
Karen Blixenin koti on nykyisin museona ja hänen entisillä maillaan pelataan golfia.Niin maailma muuttuu.Hän aloitti kirjansa "Out of Africa" sanoilla "I had a farm in Africa,at the foot of the Ngong Hills". Ja sinne jonnekin on haudattu Denys Finch Hatton.Kerrotaan,että haudan äärellä oli vartiossa pitkään komea urosleijona.Nyt polku haudalle on ruohottunut,kukaan ei käy.Leijonastakin on aika jättänyt.
24. joulukuuta 2009
ERÄS JOULU KYPROKSESSA
En tiedä,kynäileekö kukaan blogiinsa näin jouluaattona.Minä teen sen.Olen jo mieheni kanssa syönyt.Tosin entistäkin pelkistetymmän aattoaterian,sillä selkäni jämähti eilen aamulla mieheni kaaduttua ja yrittäessäni saada hänet pystyyn.Onnistumatta.Lähdin soittelemaan naapureitten ovikelloja.Ismon äiti lähti avittamaan ja saimme langenneen ylös.Mutta minulta meni selkä.Sitä tässä poden ja se olkoon puolustuksekseni,kun kirjoitan tämmöisenä päivänä.Jos nyt puolustamisen paikka on.Huolehtiminen mieheni tarpeista on kuitenkin kyettävä tekemään,oli kuntoni mikä tahansa.
Joulusta tulikin mieleeni että tasan kuusi vuotta sitten kuukautta ennen mieheni sairastumista aivoinfarktiin teimme matkan Kyproksen saarelle.Joulua,mihin me täällä pohjolassa olemme tottuneet,siellä ei ollut.Muovisia rakennelmia rekeä vetävistä kauriista oli Limassolin katujen varsilla ja yhden joulukuusen näin thaimaalaisen ravintolan salissa,jossa nautimme jouluaattolounaamme.Kaupoissa ei liioin suurempaa jouluhulinaa.En kaivannutkaan ja muutenkin olin aivan mielelläni joulutta.Ihan vaihtelun vuoksi.
Olin vuokrannut auton ja sillä ajelimme siinä osassa maata, joka ei ollut turkkilaisten hallinnassa.Näimme Kourionin roomalaisen foorumin,gladiaattorien talon,muinaisen teatterin ja stadionin.Minua viehättää historia kuin myös mytologia.Siispä katselin onnellisena sitä rantaa Kyproksessa, johon Afroditen kerrotaan merestä nousseen.Samoin istahdin melkein lumoutuneena hänen lähteensä reunalle puoliksi katseilta piilossa olevassa luolassa.Kristinuskon rantauduttua myös Kyprokseen,päättyivät jumaltarut ja monet jumalille pyhitetyt temppelit alkoivat hiljalleen rappeutua nykyaikana nähtäviksi raunioiksi.
Ajelimme Troodos-vuoren rinteitä,kävelimme Pafosin rantabulevardeilla,Lefkara-kaupungista ostin pitsiliinan matkamuistoksi,tutustuimme museoihin.Tapaninpäivänä ajelimme Vounin kylään,jossa tiesin aasifarmin olevan.Me adoptoimme kaksi aasia,Noddyn ja Pegasuksen.Farmi tuli ainakin silloin toimeen ihmisten anteliaisuudella,adoptioilla ja naapurien mailla,joissa aaseilla oli lupa ruokailla sekä pienellä myymälällä,jossa kaikki oli aasiaiheista.Omistajana oli englantilainen pariskunta.He olivat joskus alkaneet sääliä niitä aaseja,joita kyproslaiset isännät jättivät teitten poskiin vanhenemaan."Mauri on työnsä tehnyt,Mauri saa mennä".Näitä aaseja mekin näimme apaattisina kuljeksivan,nälkäisinä ja janoisina kylien ulkopuolella.Ehkä nekin pääsivät Vouniin "Friends of the Cyprus Donkeyn" suojiin.
Joka päivä söimme todella hyvän aterian,jossa oli mukana hippunen kreikkalaisia vaikutteita.Ehkä elämämme paras kala-ateria kannettiin eteemme Limassolissa.Löysin sattumalta ravintolan,johon johti vaatimaton ovi.Sisällä paloi iloinen takkatuli,sillä myös Kyproksessa oli talvi.
Tarjoilija ilmestyi puhuttelemaan ja siinä vaiheessa kuulimme tulleemme kalaravintolaan.Se meille sopi.Pyysin listan ulkopuolelta meille kalalajitelman.Ensin tuotiin kylmät ja sitten lämpimät kalat.Kokonaisia ja paloiteltuja.Suurin osa meille tyystin tuntematonta Välimeren antia.Ateria oli runsas ja värikäs,hyvin valmistettu ja erittäin maittava.Kiitin tarjoilijaa, joka kysyi,mistä me olemme.Hän saattoi meidät ovelle ja toivotti hyvää lomaa.Vain Hammerfestissä olemme saaneet melkein yhtä hyvää kalaa.Se oli vastapyydettyä turskaa,joka herkullisuudessaan veti vertoja Limassolin aterialle.
Larnakan kentältä lähdimme aikanaan kohti kotia.Minulla oli laukussa kaksi hunajapurkkia luostarin kaupasta ja nunnan antama muisto samaisesta luostarista.Hän antoi minulle pienen ikonin jäljitelmän,jossa on Maria ja Jeesus-lapsi.Nunna tiesi Suomen ja Heinäveden luostarin.Hän vei minut pyhäkköön, jonka seinillä oli ikoneja.Sain luvan valokuvata,mutta nunna ei sallinut itsestään ottaa kuvaa.Mainitsin jo,että oli talvi ja juuri sinä päivänä puhalsi kolea tuuli.Kasvit ja puut talviunillaan,luonto melkein karu.Astuessani luostarin portista sisälle näin kesän.Puutarha oli vihreä ja vehreä,kukat kukkivat,puut lehdessä,nurmi kukoisti.Se oli kuin ihme.En ole uskovainen,en kirkossa kävijä,mutta jostain siinä luostarissa kumpusi mieleeni syvä rauha, jota nunnan olemus vielä lisäsi.Olisin mielelläni tässä rauhan tyyssijassa viihtynyt pitempäänkin,mutta mieheni istui autossa portin ulkopuolella odottamassa.
Näin joulun aikaan muistui mieleeni tämä Kyproksen matka,jota lämpimästi ja hiukan kaihoisin tuntein ajattelen.Jokainen tekemäni matka on ollut ikimuistoinen,enkä milloinkaan ole joutunut pettymään.Jos on satanut tai myrskynnyt,paistanut tai helle tuntunut,kaikki hyvin.Matka on kuitenkin aina matka.
Joulusta tulikin mieleeni että tasan kuusi vuotta sitten kuukautta ennen mieheni sairastumista aivoinfarktiin teimme matkan Kyproksen saarelle.Joulua,mihin me täällä pohjolassa olemme tottuneet,siellä ei ollut.Muovisia rakennelmia rekeä vetävistä kauriista oli Limassolin katujen varsilla ja yhden joulukuusen näin thaimaalaisen ravintolan salissa,jossa nautimme jouluaattolounaamme.Kaupoissa ei liioin suurempaa jouluhulinaa.En kaivannutkaan ja muutenkin olin aivan mielelläni joulutta.Ihan vaihtelun vuoksi.
Olin vuokrannut auton ja sillä ajelimme siinä osassa maata, joka ei ollut turkkilaisten hallinnassa.Näimme Kourionin roomalaisen foorumin,gladiaattorien talon,muinaisen teatterin ja stadionin.Minua viehättää historia kuin myös mytologia.Siispä katselin onnellisena sitä rantaa Kyproksessa, johon Afroditen kerrotaan merestä nousseen.Samoin istahdin melkein lumoutuneena hänen lähteensä reunalle puoliksi katseilta piilossa olevassa luolassa.Kristinuskon rantauduttua myös Kyprokseen,päättyivät jumaltarut ja monet jumalille pyhitetyt temppelit alkoivat hiljalleen rappeutua nykyaikana nähtäviksi raunioiksi.
Ajelimme Troodos-vuoren rinteitä,kävelimme Pafosin rantabulevardeilla,Lefkara-kaupungista ostin pitsiliinan matkamuistoksi,tutustuimme museoihin.Tapaninpäivänä ajelimme Vounin kylään,jossa tiesin aasifarmin olevan.Me adoptoimme kaksi aasia,Noddyn ja Pegasuksen.Farmi tuli ainakin silloin toimeen ihmisten anteliaisuudella,adoptioilla ja naapurien mailla,joissa aaseilla oli lupa ruokailla sekä pienellä myymälällä,jossa kaikki oli aasiaiheista.Omistajana oli englantilainen pariskunta.He olivat joskus alkaneet sääliä niitä aaseja,joita kyproslaiset isännät jättivät teitten poskiin vanhenemaan."Mauri on työnsä tehnyt,Mauri saa mennä".Näitä aaseja mekin näimme apaattisina kuljeksivan,nälkäisinä ja janoisina kylien ulkopuolella.Ehkä nekin pääsivät Vouniin "Friends of the Cyprus Donkeyn" suojiin.
Joka päivä söimme todella hyvän aterian,jossa oli mukana hippunen kreikkalaisia vaikutteita.Ehkä elämämme paras kala-ateria kannettiin eteemme Limassolissa.Löysin sattumalta ravintolan,johon johti vaatimaton ovi.Sisällä paloi iloinen takkatuli,sillä myös Kyproksessa oli talvi.
Tarjoilija ilmestyi puhuttelemaan ja siinä vaiheessa kuulimme tulleemme kalaravintolaan.Se meille sopi.Pyysin listan ulkopuolelta meille kalalajitelman.Ensin tuotiin kylmät ja sitten lämpimät kalat.Kokonaisia ja paloiteltuja.Suurin osa meille tyystin tuntematonta Välimeren antia.Ateria oli runsas ja värikäs,hyvin valmistettu ja erittäin maittava.Kiitin tarjoilijaa, joka kysyi,mistä me olemme.Hän saattoi meidät ovelle ja toivotti hyvää lomaa.Vain Hammerfestissä olemme saaneet melkein yhtä hyvää kalaa.Se oli vastapyydettyä turskaa,joka herkullisuudessaan veti vertoja Limassolin aterialle.
Larnakan kentältä lähdimme aikanaan kohti kotia.Minulla oli laukussa kaksi hunajapurkkia luostarin kaupasta ja nunnan antama muisto samaisesta luostarista.Hän antoi minulle pienen ikonin jäljitelmän,jossa on Maria ja Jeesus-lapsi.Nunna tiesi Suomen ja Heinäveden luostarin.Hän vei minut pyhäkköön, jonka seinillä oli ikoneja.Sain luvan valokuvata,mutta nunna ei sallinut itsestään ottaa kuvaa.Mainitsin jo,että oli talvi ja juuri sinä päivänä puhalsi kolea tuuli.Kasvit ja puut talviunillaan,luonto melkein karu.Astuessani luostarin portista sisälle näin kesän.Puutarha oli vihreä ja vehreä,kukat kukkivat,puut lehdessä,nurmi kukoisti.Se oli kuin ihme.En ole uskovainen,en kirkossa kävijä,mutta jostain siinä luostarissa kumpusi mieleeni syvä rauha, jota nunnan olemus vielä lisäsi.Olisin mielelläni tässä rauhan tyyssijassa viihtynyt pitempäänkin,mutta mieheni istui autossa portin ulkopuolella odottamassa.
Näin joulun aikaan muistui mieleeni tämä Kyproksen matka,jota lämpimästi ja hiukan kaihoisin tuntein ajattelen.Jokainen tekemäni matka on ollut ikimuistoinen,enkä milloinkaan ole joutunut pettymään.Jos on satanut tai myrskynnyt,paistanut tai helle tuntunut,kaikki hyvin.Matka on kuitenkin aina matka.
22. joulukuuta 2009
STADILAISUUDESTA JA KASVATUKSESTA
Jaahas, se on sitten ilta jo.Tämä päivä meni,vapaapäivä kun oli, ruokakaupassa ja noin 50cm joulukuusen koristelussa.Sekin homma pitää nimittäin taiten tehdä.Huomenna on kinkun paisto.Bataattilaatikon teen myöhemmin,että vieraamme Eevikin saa.Muutoin olen reilusti turvautunut Stockmannin Herkun gourmet-ruokiin.Vein mieheni päivähoitopaikan Sirpalle joulukukka-asetelman.Jäi antamatta osanottokukat,kun hänen sisarensa kuoli.Ennen muinoin,palaan taas menneeseen,meillä oli tapana aatonaattona tehdä lahjarundi.Kävimme sukulaisten,ystävien ja tuttavien luona virkaa toimittavana joulupukkina.Se oli hauskaa.
Seuraavaksi asiaa stadilaisuudesta.Asiahan on niin,että meistä helsinkiläisistä kaikki eivät suinkaan ole stadilaisia.Jotkut tiukasti ajattelevat ovat sitä mieltä,että ainakin toinen vanhempi pitää olla paljasjalkainen helsinkiläinen,ennen kuin voi kutsua itseään stadilaiseksi.Ei siis riitäkään,että itse on Helsingissä syntynyt.Tämä on asia, josta väännetty kättä,että onko kuka,saako olla ja onko sittenkään? No,oli niin taikka näin,me kaikki,jotka Helsingissä asumme ja elämme,olemme yhtä kaikki kuitenkin helsinkiläisiä.Eikö niin? Minun tiedossani on yksi aika hurja stadilainen.Jo edesmennyt professori Eino E. Suolahti, joka oli yhdeksännen polven stadilainen. Siinä tämmöinen kolmannen polven tuntee olevansa melkoisen nöyrää tyttöä.
Taas ovat lapset hakanneet lapsen.Me peräänkuulutamme koulun väkeä vastuuseen.Väärin.
Ainakin minä olen sitä mieltä,että suurin ja tärkein vastuu on ennenkaikkea kodin eli siis vanhempien.Miten lienee tänä päivänä kasvatuksen laita? Tukistaakaan ei saa.Minä annoin joskus koirilleni tukkapöllyä.Niille se on kaiketi vieläkin sallittu hellänpuoleinen kuritusmuoto.Varsinaista tukkaahan koirilla ei ole,mutta rodusta riippuen eripituista karvaa riittää päälaella tartuttavaksi. Siis se kodin vastuu.Monilla vanhemmilla on niin kiire hääriä omien asioittensa kanssa,että lapsesta huolehtiminen on jäänyt pahasti retuperälle.On omaa uraputkea,harrastuksia ja väsymyskin työpäivän jälkeen pakkaa päälle.On sellaisiakin koteja, joissa vanhemmat ostavat omille alaikäisilleen viinaa.Siinä oli joku kummallinen ja mukamas hyväksyttävä syy,mutta en nyt muista mikä.Väärin kuitenkin.Ei tiedetä,missä lapset viettävät aikaansa ja keiden seurassa.Kotiin tuloaikoja ei ole määrätty.Yhteisiä ruokailuhetkiä ei ole."Tos on viis euroa,osta jotain syötävää".Lapsia ei ohjata hyvien harrastusten pariin.Yhteisiä menoja perheen kesken ei ole.
Miten tämmöinen lapsi sitten osaa erottaa oikean ja väärän? Ei mitenkään,kun kukaan ei ole opettanut.Kukaan jengissäkään ei tiedä.Television hakkaamiset ja potkimiset olohuoneessa näyttävät kivalta.Eihän siinä kuinkaan käy.Lapsi ei halua olla huonompi toistaan ja jos kaveri on "miestä",olen minäkin.Ei tahdota erottua.Ei vaatetuksen,ei tekemisten puolesta.Kaikki samaa massaa,yksilöllisyys ei ole in.Sille nauretaan ja sitä pilkataan.Eikä vanhemmat yleensä tule apuun selittämään asioita.He eivät ehkä huomaakaan tulla.Tai eivät osaa,riippuu heidän omasta kasvatuksestaan.
Kun joskus näen hyvin käyttäytyvän lapsen tai nuoren,sydämeni sykähtää ja olen valmis jälleen uskomaan siihen,että on vielä välittäviäkin vanhempia.Näistä nämä lapset eivät pidä raitiovaunussa lumisia kenkiään istuimella,eivät kiipeile selkänojilla,huuda kovalla äänellä tai kiiruhda istumaan ennen vanhoja rouvia tai herroja,jotka vaivoin pääsevät liikkumaan.Minun lapsuudessani opetettiin sanomaan tässä tapauksessa "Täti (tai setä) on hyvä ja istuu". Minä sanon vieläkin,mutta täti (tai setä)-sanan tilalla on jokin muu puhuttelumuoto.Aikuisempi.
No,nämä olivat minun mietteitäni ja tarkasti ajatellen,on tässä maailmassa myös paljon hyvääkin,vaikka joskus tulee ikävä entisiä aikoja,teitittelyä ja toisen ihmisen arvostamista,pyyteetöntä auttamishalua,kahvihetkiä naapureitten kanssa,älykkäitä keskusteluja.Mutta menee se näinkin.
Seuraavaksi asiaa stadilaisuudesta.Asiahan on niin,että meistä helsinkiläisistä kaikki eivät suinkaan ole stadilaisia.Jotkut tiukasti ajattelevat ovat sitä mieltä,että ainakin toinen vanhempi pitää olla paljasjalkainen helsinkiläinen,ennen kuin voi kutsua itseään stadilaiseksi.Ei siis riitäkään,että itse on Helsingissä syntynyt.Tämä on asia, josta väännetty kättä,että onko kuka,saako olla ja onko sittenkään? No,oli niin taikka näin,me kaikki,jotka Helsingissä asumme ja elämme,olemme yhtä kaikki kuitenkin helsinkiläisiä.Eikö niin? Minun tiedossani on yksi aika hurja stadilainen.Jo edesmennyt professori Eino E. Suolahti, joka oli yhdeksännen polven stadilainen. Siinä tämmöinen kolmannen polven tuntee olevansa melkoisen nöyrää tyttöä.
Taas ovat lapset hakanneet lapsen.Me peräänkuulutamme koulun väkeä vastuuseen.Väärin.
Ainakin minä olen sitä mieltä,että suurin ja tärkein vastuu on ennenkaikkea kodin eli siis vanhempien.Miten lienee tänä päivänä kasvatuksen laita? Tukistaakaan ei saa.Minä annoin joskus koirilleni tukkapöllyä.Niille se on kaiketi vieläkin sallittu hellänpuoleinen kuritusmuoto.Varsinaista tukkaahan koirilla ei ole,mutta rodusta riippuen eripituista karvaa riittää päälaella tartuttavaksi. Siis se kodin vastuu.Monilla vanhemmilla on niin kiire hääriä omien asioittensa kanssa,että lapsesta huolehtiminen on jäänyt pahasti retuperälle.On omaa uraputkea,harrastuksia ja väsymyskin työpäivän jälkeen pakkaa päälle.On sellaisiakin koteja, joissa vanhemmat ostavat omille alaikäisilleen viinaa.Siinä oli joku kummallinen ja mukamas hyväksyttävä syy,mutta en nyt muista mikä.Väärin kuitenkin.Ei tiedetä,missä lapset viettävät aikaansa ja keiden seurassa.Kotiin tuloaikoja ei ole määrätty.Yhteisiä ruokailuhetkiä ei ole."Tos on viis euroa,osta jotain syötävää".Lapsia ei ohjata hyvien harrastusten pariin.Yhteisiä menoja perheen kesken ei ole.
Miten tämmöinen lapsi sitten osaa erottaa oikean ja väärän? Ei mitenkään,kun kukaan ei ole opettanut.Kukaan jengissäkään ei tiedä.Television hakkaamiset ja potkimiset olohuoneessa näyttävät kivalta.Eihän siinä kuinkaan käy.Lapsi ei halua olla huonompi toistaan ja jos kaveri on "miestä",olen minäkin.Ei tahdota erottua.Ei vaatetuksen,ei tekemisten puolesta.Kaikki samaa massaa,yksilöllisyys ei ole in.Sille nauretaan ja sitä pilkataan.Eikä vanhemmat yleensä tule apuun selittämään asioita.He eivät ehkä huomaakaan tulla.Tai eivät osaa,riippuu heidän omasta kasvatuksestaan.
Kun joskus näen hyvin käyttäytyvän lapsen tai nuoren,sydämeni sykähtää ja olen valmis jälleen uskomaan siihen,että on vielä välittäviäkin vanhempia.Näistä nämä lapset eivät pidä raitiovaunussa lumisia kenkiään istuimella,eivät kiipeile selkänojilla,huuda kovalla äänellä tai kiiruhda istumaan ennen vanhoja rouvia tai herroja,jotka vaivoin pääsevät liikkumaan.Minun lapsuudessani opetettiin sanomaan tässä tapauksessa "Täti (tai setä) on hyvä ja istuu". Minä sanon vieläkin,mutta täti (tai setä)-sanan tilalla on jokin muu puhuttelumuoto.Aikuisempi.
No,nämä olivat minun mietteitäni ja tarkasti ajatellen,on tässä maailmassa myös paljon hyvääkin,vaikka joskus tulee ikävä entisiä aikoja,teitittelyä ja toisen ihmisen arvostamista,pyyteetöntä auttamishalua,kahvihetkiä naapureitten kanssa,älykkäitä keskusteluja.Mutta menee se näinkin.
21. joulukuuta 2009
SITÄ SUN TÄTÄ
Sellainen lumimyräkkä eilen että ei paremmasta väliä.Ehdimme olla ulkona hetken juuri ennen sitä.Hiutaleet lensivät vaakasuorassa mereltä päin tulleen tuulen mukana pitkin kotikatuamme.Tätä naputellessa taivas heittää lisää lunta.Alkaa pian olla kuin minun lapsuudessani.Lunta oli kaikkialla ja paljon.Katukäytävien reunoilla niin korkeaksi luodut kinokset,että jalankulkijat kulkivat kuin kourun uumenissa.
Illalla katselin Discovery-kanavalta maailmanloppuja erilaisin variaatioin. Suuri asteroidi iskeytyy tämän Telluksen pintaan.Kaikki häviää kuin dinosaurukset muinoin.Myös mustalla aukolla peloteltiin.Imaisee kaiken.Aurinko alkaa temppuilla ja muuttaa muotoaan.Siitäkin pelehtimisestä syntyy meille maailmanloppu.Homo Sapiens-laji suuressa viisaudessaan on kehitellyt ajattelevia koneita, jotka ottavat vallan.Ei seuraa tästäkään hyvää.Kun ilma lämpenee viisi-kuusi astetta,on vedenpaisumusten vuoro ja eri lajien kykenemättömyyden sopeutua näin lämpimään.Vastapainoksi jääkausi on myös tiedossa jossain vaiheessa,tosin varsin kaukana mutta kuitenkin.Ja se onkin sitten sellainen,että maapallo muistuttaa jättimäistä lumipalloa.Loppukaneettina selostajalla oli,että jotain tapahtuu.Se on ilmiselvää,sillä mikään ei ole ikuista.
No, nämä kauhuskenaariot ovat vielä fantasiaa,mutta epäilemättä... Ihmiskunta tekee kyllä itsekin parhaansa hävittääkseen oman olemassaolonsa.On jo alettu tähyillä jonnekin silmän kantamattomiin,josta löytyisi uudet kotikonnut avaruuden mittaamattomasta tilasta.
Tässä ehtii olla ja tulla vielä monen monituista joulua ja juhannusta,muuttolintujen vuosittaisia muuttoja tänne ja pois,sukupolvien syntymisiä ja kuolemisia,lapsien varttumisia aikuisiksi.Elämä kulkee kulkuaan.Ja lähinnä juuri nyt itsetykönäni tuumailen,mahdanko saada mieheni lykityksi tänään lähikauppaan,kun maass´on hanki ja järvet jäässä.Ettei olisi niin paljon kannettavaa huomenna keskikaupungilta.
Vaikka meillä on ollut jo vuosia hyvinkin riisuttu ja järkeistetty joulu,niin jotain pitää olla ja tänä vuonna saamme vielä yhdeksi päiväksi vieraan.Ne joulut ovat kaukana takana,kun aloitin jouluvalmistelut elokuussa ja mitä lähemmäksi itse tapahtumaa pääsimme,sitä kiireempää minulle tuli.Tein joulukoristeet kuuseen itse,hain teurastamolta suolia ja valmistin makkarat,näpräsin karamellit ja kaiken muun,mikä jouluun ja syömiseen liittyy.Ja nautin jokaisesta sekunnista.Kerran tilasin lihakauppiaaltani savustetun sian pään.Panin sen suuhun punaisen omenan ja asetin näytille joulupöytään.Äitini ei suostunut tulemaan samaan huoneeseen pään kanssa ja niin joulukoristeeni oli vietävä muualle.Paha juttuko? Miten niin? Olihan meillä jumalattoman iso sian muu ruumiinosa keskellä ruokapöytää ja äitini söi kinkkua hyvällä halulla makua kehuen.Enää en ehkä näin radikaalia temppua tekisi pelkän dekoraation vuoksi.
Minulla on hissikammo ja arvatkaa,joudun päivittäin pyörätuolin kanssa hissiin.Yksin yritän rappusia pitkin.Varsinkin nykyajan umpinaiset ja ikkunattomat hissit ovat kauhistuksen paikka, joilla voi matkustaa korkean pilvenpiirtäjän huipulle.Pilvenpiirtäjissä en ole ollut,mutta muuten korkeissa rakennuksissa kyllä.Pilvenpiirtäjähän meinaa sitä,että on pilvien yläpuolella sekoittaen niiden kuvioita ja muotoja.Tämä hissikammoni juontaa kahdesta hissiin jäämisestä sen pysähdyttyä kerrosten väliin.Olin yksin.Painelin melkein kauhun lamauttamana hätänappia,huusin ja hakkasin ovea.Mitään ei tapahtunut.Näin itseni mädäntyneessä tilassa makaamassa kuukausia hissin nurkassa ja surin menetettyä elämääni.
Tämä tapahtui erään suuren ruokakaupan tiloissa Espoossa.Lopulta kuulin askelia ja ovea yritettiin avata harjan varrella.Kiipesin ulos ja ihmettelin,miksi kukaan ei tullut yhtään aikaisemmin? "Kyl mä kuulin,mutta ku sitä nappia painetaan niin paljo huvin päiten". Viittä vaille,etten hyökännyt miehen kurkkuun.Otin esille matalimman volyymini ääneen (tiedän matalamman olevan vaikuttavan) ja sanoin,että aina on lähdettävä ottamaan selvää tilanteesta,kun hätäkello pirisee,eikä tyhmästi ajatella,että napin painaja painaa silkasta huvista.Kun pommiuhka annetaan jossain, sekin on tarkistettava,vaikka olisi varmaa uhan olevan pelkkää huuhaata. No,sillä kertaa pelastuin hissikuolemasta ja seuraavakin kerta meni hyvin.Mutta näistä jäi selkäpiihini pelko hissejä kohtaan,vaikka urheasti hissiin menenkin olosuhteiden pakosta.Minä käytän lentokonettakin,vaikka omaan myös lentopelon.Minulle on pääseminen matkakohteeseen ollut aina tärkeämpää kuin pupu pöksyissä.
Että tämmöistä tarinaa tässä ja nyt.
Illalla katselin Discovery-kanavalta maailmanloppuja erilaisin variaatioin. Suuri asteroidi iskeytyy tämän Telluksen pintaan.Kaikki häviää kuin dinosaurukset muinoin.Myös mustalla aukolla peloteltiin.Imaisee kaiken.Aurinko alkaa temppuilla ja muuttaa muotoaan.Siitäkin pelehtimisestä syntyy meille maailmanloppu.Homo Sapiens-laji suuressa viisaudessaan on kehitellyt ajattelevia koneita, jotka ottavat vallan.Ei seuraa tästäkään hyvää.Kun ilma lämpenee viisi-kuusi astetta,on vedenpaisumusten vuoro ja eri lajien kykenemättömyyden sopeutua näin lämpimään.Vastapainoksi jääkausi on myös tiedossa jossain vaiheessa,tosin varsin kaukana mutta kuitenkin.Ja se onkin sitten sellainen,että maapallo muistuttaa jättimäistä lumipalloa.Loppukaneettina selostajalla oli,että jotain tapahtuu.Se on ilmiselvää,sillä mikään ei ole ikuista.
No, nämä kauhuskenaariot ovat vielä fantasiaa,mutta epäilemättä... Ihmiskunta tekee kyllä itsekin parhaansa hävittääkseen oman olemassaolonsa.On jo alettu tähyillä jonnekin silmän kantamattomiin,josta löytyisi uudet kotikonnut avaruuden mittaamattomasta tilasta.
Tässä ehtii olla ja tulla vielä monen monituista joulua ja juhannusta,muuttolintujen vuosittaisia muuttoja tänne ja pois,sukupolvien syntymisiä ja kuolemisia,lapsien varttumisia aikuisiksi.Elämä kulkee kulkuaan.Ja lähinnä juuri nyt itsetykönäni tuumailen,mahdanko saada mieheni lykityksi tänään lähikauppaan,kun maass´on hanki ja järvet jäässä.Ettei olisi niin paljon kannettavaa huomenna keskikaupungilta.
Vaikka meillä on ollut jo vuosia hyvinkin riisuttu ja järkeistetty joulu,niin jotain pitää olla ja tänä vuonna saamme vielä yhdeksi päiväksi vieraan.Ne joulut ovat kaukana takana,kun aloitin jouluvalmistelut elokuussa ja mitä lähemmäksi itse tapahtumaa pääsimme,sitä kiireempää minulle tuli.Tein joulukoristeet kuuseen itse,hain teurastamolta suolia ja valmistin makkarat,näpräsin karamellit ja kaiken muun,mikä jouluun ja syömiseen liittyy.Ja nautin jokaisesta sekunnista.Kerran tilasin lihakauppiaaltani savustetun sian pään.Panin sen suuhun punaisen omenan ja asetin näytille joulupöytään.Äitini ei suostunut tulemaan samaan huoneeseen pään kanssa ja niin joulukoristeeni oli vietävä muualle.Paha juttuko? Miten niin? Olihan meillä jumalattoman iso sian muu ruumiinosa keskellä ruokapöytää ja äitini söi kinkkua hyvällä halulla makua kehuen.Enää en ehkä näin radikaalia temppua tekisi pelkän dekoraation vuoksi.
Minulla on hissikammo ja arvatkaa,joudun päivittäin pyörätuolin kanssa hissiin.Yksin yritän rappusia pitkin.Varsinkin nykyajan umpinaiset ja ikkunattomat hissit ovat kauhistuksen paikka, joilla voi matkustaa korkean pilvenpiirtäjän huipulle.Pilvenpiirtäjissä en ole ollut,mutta muuten korkeissa rakennuksissa kyllä.Pilvenpiirtäjähän meinaa sitä,että on pilvien yläpuolella sekoittaen niiden kuvioita ja muotoja.Tämä hissikammoni juontaa kahdesta hissiin jäämisestä sen pysähdyttyä kerrosten väliin.Olin yksin.Painelin melkein kauhun lamauttamana hätänappia,huusin ja hakkasin ovea.Mitään ei tapahtunut.Näin itseni mädäntyneessä tilassa makaamassa kuukausia hissin nurkassa ja surin menetettyä elämääni.
Tämä tapahtui erään suuren ruokakaupan tiloissa Espoossa.Lopulta kuulin askelia ja ovea yritettiin avata harjan varrella.Kiipesin ulos ja ihmettelin,miksi kukaan ei tullut yhtään aikaisemmin? "Kyl mä kuulin,mutta ku sitä nappia painetaan niin paljo huvin päiten". Viittä vaille,etten hyökännyt miehen kurkkuun.Otin esille matalimman volyymini ääneen (tiedän matalamman olevan vaikuttavan) ja sanoin,että aina on lähdettävä ottamaan selvää tilanteesta,kun hätäkello pirisee,eikä tyhmästi ajatella,että napin painaja painaa silkasta huvista.Kun pommiuhka annetaan jossain, sekin on tarkistettava,vaikka olisi varmaa uhan olevan pelkkää huuhaata. No,sillä kertaa pelastuin hissikuolemasta ja seuraavakin kerta meni hyvin.Mutta näistä jäi selkäpiihini pelko hissejä kohtaan,vaikka urheasti hissiin menenkin olosuhteiden pakosta.Minä käytän lentokonettakin,vaikka omaan myös lentopelon.Minulle on pääseminen matkakohteeseen ollut aina tärkeämpää kuin pupu pöksyissä.
Että tämmöistä tarinaa tässä ja nyt.
20. joulukuuta 2009
VANHAA KUNNIOITTAEN
Nukuin aamulla pommiin.Edelliset valvotut yöt ottavat veronsa.Unipilleristä huolimatta mieheni yö saattaa olla levoton ja hän vaatii huolenpitoa.On noustava seuraamaan tapahtumien kulkua.Pakkasta,pihalla aurausjäljet,hiekkalaatikossa lasten lumen peittämiä leluja.Hiljaista.Jouluun kuusi päivää.
Joulukorttien mukana tipahti luukusta perjantaina kortti Prahasta.Kuvapuolella oli "Dancing House" eli arkisemmin "Ginger&Fred".Kun näin luonnossa tämän paljolti lasista kallellaan olevan taloluomuksen,en voinut muuta kuin hymyillä.Niin vaikka se soti periaatteitani vastaan olemalla pykättynä Prahan 1300-luvulla rakennettuun kaupunginosaan,jota Uudeksikaupungiksi kutsutaan.Moni prahalainenkin nyrpisti aikoinaan nenäänsä tälle arkkitehti Frank Gehryn rakennukselle.Paikoillaan se kuitenkin on,kuvattuna postikortteihin ja monen turistin kameraan.Praha säilyi yllättävästi sodan pommituksissa ja niinpä me saammekin nauttia todella kauniista kaupungista ja osin hyvinkin vanhoista rakennuksista.
Asuimme Mala Strana-kaupunginosassa, josta oli vain kivenheitto Kaarlen sillalle ja siitä Vltava-joen toiselle puolelle Juutalaiskortteleihin ja Vanhaankaupunkiin.Mieheni jäi usein aamiaisen jälkeen hotelliin lepäämään ja minä lähdin tutustumisretkille.Valitsin kulkiessani meille sopivan lounasravintolan,tein ostoksia.Kerran ostin liput nukketeatteriin "Don Giovanni".Nukketeatterihan on Prahaa aidoimmillaan kuten lukemattomat pantomiimiesityksetkin.Me teimme ihastuttavan parituntisen hevosajelun eräänä päivänä punaposkisen ja knallipäisen kuskin ohjastamana.Oli kesä ja annoin mielelläni Prahan viedä sydämeni.Toivon,että pääsisin sinne vielä kerran.Rakastan vanhoja kaupunkeja,niiden historiaa,katuja ja kujia,vehmaita puistoja,museoita,arkkitehtuuria...
Historia on aina minut lumonnut Euroopan kaupungeissa,joissa entisaika lyö ystävällisesti kättä nykyajan kanssa rikkomatta täydellisyyttä,vanhaa kunnioittaen.Vanhat rakennukset on pyritty säilyttämään niitä pieteetillä korjaten.Toisin kuin Helsingissä,jossa surutta 1960-70-luvulla hävitettiin arvorakennuksia ja tilalle rakennettiin lasia ja betonia.Muualta Suomesta tulleet nuoret arkkitehdit tuntematta kaupungin menneisyyttä pantiin töihin.He tuijottivat valkoista paperia ihastuneena ja alkoivat piirtää.Niin helsinkiläiset saavat nyt katsella erilaisin tuntein esimerkiksi kahden jugendtalon väliin pystytettyä taloa,jossa yksikään koukero tai uloke ei riko täsmällistä asiallisuutta ja suoraviivaisuutta.
Olen kolmannen polven stadilainen ja ylpeä siitä.Molempien vanhempieni vanhemmat ovat eläneet 1800-luvun Helsingissä.Se oli minusta hyvä vuosisata ja toivon aina,että olisin silloin saanut täällä asua ja elää.Kaupunkia rakennettiin.Kaivopuistoon avattiin kylpylä,sähkö-ja vesilaitos aloitti toimintansa,Katajanokka sai jugendtalonsa,Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.Ekbergin leipomossa Rauhankadun ja Mariankadun kulmassa paistettiin ensimmäiset leivonnaiset,Fazerin konditoria avasi ovensa Kluuvikadulla.Puhelin,kirjasto,ensimmäiset sanomalehdet,Tuomiokirkko,silloinen Nikolainkirkko vihittiin käyttöönsä,ensimmäinen elokuvaesitys,teatteritalo... 1800-luku oli mahdollisuuksien vuosisata,kehittymisen aikaa.Toki me olimme Venäjän vallan alla,mutta meillä oli autonominen asema,joka oli tärkeä ja merkittävä etuoikeus.Ihmisillä oli aikaa toisilleen,välitettiin,uraputki-sana ei ollut vielä keksitty.
Joulukorttien mukana tipahti luukusta perjantaina kortti Prahasta.Kuvapuolella oli "Dancing House" eli arkisemmin "Ginger&Fred".Kun näin luonnossa tämän paljolti lasista kallellaan olevan taloluomuksen,en voinut muuta kuin hymyillä.Niin vaikka se soti periaatteitani vastaan olemalla pykättynä Prahan 1300-luvulla rakennettuun kaupunginosaan,jota Uudeksikaupungiksi kutsutaan.Moni prahalainenkin nyrpisti aikoinaan nenäänsä tälle arkkitehti Frank Gehryn rakennukselle.Paikoillaan se kuitenkin on,kuvattuna postikortteihin ja monen turistin kameraan.Praha säilyi yllättävästi sodan pommituksissa ja niinpä me saammekin nauttia todella kauniista kaupungista ja osin hyvinkin vanhoista rakennuksista.
Asuimme Mala Strana-kaupunginosassa, josta oli vain kivenheitto Kaarlen sillalle ja siitä Vltava-joen toiselle puolelle Juutalaiskortteleihin ja Vanhaankaupunkiin.Mieheni jäi usein aamiaisen jälkeen hotelliin lepäämään ja minä lähdin tutustumisretkille.Valitsin kulkiessani meille sopivan lounasravintolan,tein ostoksia.Kerran ostin liput nukketeatteriin "Don Giovanni".Nukketeatterihan on Prahaa aidoimmillaan kuten lukemattomat pantomiimiesityksetkin.Me teimme ihastuttavan parituntisen hevosajelun eräänä päivänä punaposkisen ja knallipäisen kuskin ohjastamana.Oli kesä ja annoin mielelläni Prahan viedä sydämeni.Toivon,että pääsisin sinne vielä kerran.Rakastan vanhoja kaupunkeja,niiden historiaa,katuja ja kujia,vehmaita puistoja,museoita,arkkitehtuuria...
Historia on aina minut lumonnut Euroopan kaupungeissa,joissa entisaika lyö ystävällisesti kättä nykyajan kanssa rikkomatta täydellisyyttä,vanhaa kunnioittaen.Vanhat rakennukset on pyritty säilyttämään niitä pieteetillä korjaten.Toisin kuin Helsingissä,jossa surutta 1960-70-luvulla hävitettiin arvorakennuksia ja tilalle rakennettiin lasia ja betonia.Muualta Suomesta tulleet nuoret arkkitehdit tuntematta kaupungin menneisyyttä pantiin töihin.He tuijottivat valkoista paperia ihastuneena ja alkoivat piirtää.Niin helsinkiläiset saavat nyt katsella erilaisin tuntein esimerkiksi kahden jugendtalon väliin pystytettyä taloa,jossa yksikään koukero tai uloke ei riko täsmällistä asiallisuutta ja suoraviivaisuutta.
Olen kolmannen polven stadilainen ja ylpeä siitä.Molempien vanhempieni vanhemmat ovat eläneet 1800-luvun Helsingissä.Se oli minusta hyvä vuosisata ja toivon aina,että olisin silloin saanut täällä asua ja elää.Kaupunkia rakennettiin.Kaivopuistoon avattiin kylpylä,sähkö-ja vesilaitos aloitti toimintansa,Katajanokka sai jugendtalonsa,Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.Ekbergin leipomossa Rauhankadun ja Mariankadun kulmassa paistettiin ensimmäiset leivonnaiset,Fazerin konditoria avasi ovensa Kluuvikadulla.Puhelin,kirjasto,ensimmäiset sanomalehdet,Tuomiokirkko,silloinen Nikolainkirkko vihittiin käyttöönsä,ensimmäinen elokuvaesitys,teatteritalo... 1800-luku oli mahdollisuuksien vuosisata,kehittymisen aikaa.Toki me olimme Venäjän vallan alla,mutta meillä oli autonominen asema,joka oli tärkeä ja merkittävä etuoikeus.Ihmisillä oli aikaa toisilleen,välitettiin,uraputki-sana ei ollut vielä keksitty.
19. joulukuuta 2009
OPETTELUA
Helmikuussa 2003 elämäni muuttui.Mieheni sairastui aivoinfarktiin,sairaalan pitkät loputtomat käytävät,epätietoisuutta ja pelkoa,neurologien kanssa keskusteluja.Mies kotiutui ja epikriisissä luki,että ei parane.Meille ilmaantui erilaisia apuvälineitä,fysioterapeutti,sairaanhoitaja aluksi,pyörätuoli ja rollaattori.Pyörätuoli näytti oudolta kodissamme.Tiesin,että se jää meille pysyvästi.
Onko minusta sairaanhoitajaksi? Liikuntarajoitteiselle ihmiselle,jonka psyykenkin aivohalvaus oli muuttanut.Olin totaalisen avuton.Mitä kaikkea elämässämme tulee muuttumaan? Onko mikään kuten ennen? Keskustelin itseni kanssa ja aloin ottaa asioista selvää.Minusta tuli omaishoitaja kaupungin palkkalistoille.Liityin Omaishoitajaliittoon.Luin kaiken mahdollisen aivohalvauksesta.Tein päätöksen,että minusta tulee hyvä omaishoitaja.Aloin opetella uutta ammattiani.
Olimme aikoinaan matkustelleet,nähneet maailmaa.Nythän eivät enää pitkät lentomatkat tulleet kysymykseenkään.Luovuin myös autosta.Miehelläni oli oikeus kaupungin vammaiskuljetuksiin.Koko alku oli luopumisen aikaa. Elämälle tuli rajat.
Ihmisen vakavasti sairastuttua,tuttavapiiri häkeltyy,jättää väliä.Jotkut ystävistämme alkoivat meitä karttaa ja lopulta katosivat elämästämme kokonaan.He,jotka jäivät,ovat todellisia ystäviämme.Mieheni sairaalassa olon aikana oli pakko muuttaa taloon,jossa olisi hissi.Uusi koti oli valmis,kun hän kotiutui.
Nykyisin jo me vietämme paljon aikaa kodin ulkopuolella.Käymme taidenäyttelyissä,kahviloissa,museoissa,vieraisilla.Kaivopuisto ja Espan puisto ovat mielipaikkojamme kesäaikaan.Samoin työnnän häntä kotiraiteilla meren rannalla.Pyörätuoli on toki rajoittava,mutta se ei ole este.Tallinnan Vanhankaupungin ylämäkien nupu-ja mukulakivet ovat olleet koitoksen paikka,mutta niistäkin on selvitty.Ihmiset ovat yllättävän avuliaita.Myöskään Tukholmassa ei ole suurempia vaikeuksia ollut.En ole milloinkaan aikaisemmin pannut merkille,miten paljon maailmassa onkaan portaita.
Mieheni on myös näkörajoitteinen.Hän on aina rakastanut lukemista ja kirjoja.Liitätytin hänet näkövammaiskirjastoon,josta tilaan kirjoja kuunneltavaksi.Aamupäivät kuluvat rattoisasti siihen tapaan.
Asiat,jotka ennen olivat itsestään selvyyksiä,eivät enää ole.Arvot elämässä on pantu uuteen järjestykseen.Minä en ole enää se,joka tulee ensimmäiseksi.Eivät minun tarpeeni ole yhtä tärkeitä kuin ennen.Kaikesta on itse huolehdittava,isoista ja pienistä asioista.Joskus tietysti tulee masennushetkiä ja miksi juuri meille-kysymyksiä.Ne menevät pian ohi ja ajattelen kuten Scarlett O´Hara "to-morrow is another day".
Onko minusta sairaanhoitajaksi? Liikuntarajoitteiselle ihmiselle,jonka psyykenkin aivohalvaus oli muuttanut.Olin totaalisen avuton.Mitä kaikkea elämässämme tulee muuttumaan? Onko mikään kuten ennen? Keskustelin itseni kanssa ja aloin ottaa asioista selvää.Minusta tuli omaishoitaja kaupungin palkkalistoille.Liityin Omaishoitajaliittoon.Luin kaiken mahdollisen aivohalvauksesta.Tein päätöksen,että minusta tulee hyvä omaishoitaja.Aloin opetella uutta ammattiani.
Olimme aikoinaan matkustelleet,nähneet maailmaa.Nythän eivät enää pitkät lentomatkat tulleet kysymykseenkään.Luovuin myös autosta.Miehelläni oli oikeus kaupungin vammaiskuljetuksiin.Koko alku oli luopumisen aikaa. Elämälle tuli rajat.
Ihmisen vakavasti sairastuttua,tuttavapiiri häkeltyy,jättää väliä.Jotkut ystävistämme alkoivat meitä karttaa ja lopulta katosivat elämästämme kokonaan.He,jotka jäivät,ovat todellisia ystäviämme.Mieheni sairaalassa olon aikana oli pakko muuttaa taloon,jossa olisi hissi.Uusi koti oli valmis,kun hän kotiutui.
Nykyisin jo me vietämme paljon aikaa kodin ulkopuolella.Käymme taidenäyttelyissä,kahviloissa,museoissa,vieraisilla.Kaivopuisto ja Espan puisto ovat mielipaikkojamme kesäaikaan.Samoin työnnän häntä kotiraiteilla meren rannalla.Pyörätuoli on toki rajoittava,mutta se ei ole este.Tallinnan Vanhankaupungin ylämäkien nupu-ja mukulakivet ovat olleet koitoksen paikka,mutta niistäkin on selvitty.Ihmiset ovat yllättävän avuliaita.Myöskään Tukholmassa ei ole suurempia vaikeuksia ollut.En ole milloinkaan aikaisemmin pannut merkille,miten paljon maailmassa onkaan portaita.
Mieheni on myös näkörajoitteinen.Hän on aina rakastanut lukemista ja kirjoja.Liitätytin hänet näkövammaiskirjastoon,josta tilaan kirjoja kuunneltavaksi.Aamupäivät kuluvat rattoisasti siihen tapaan.
Asiat,jotka ennen olivat itsestään selvyyksiä,eivät enää ole.Arvot elämässä on pantu uuteen järjestykseen.Minä en ole enää se,joka tulee ensimmäiseksi.Eivät minun tarpeeni ole yhtä tärkeitä kuin ennen.Kaikesta on itse huolehdittava,isoista ja pienistä asioista.Joskus tietysti tulee masennushetkiä ja miksi juuri meille-kysymyksiä.Ne menevät pian ohi ja ajattelen kuten Scarlett O´Hara "to-morrow is another day".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)