Vihdoinkin sain revittyä itseni irti arjesta ja menin Enemmän funkista,Reino!-näyttelyyn Sofiankadulle."Reino-rakas,koeta nyt olla vähän modernimpi -vähän enemmän funkista!" Repliikki elokuvasta Onnenpotku,1936.Näyttelyssä vanhoista suomalaisista iki-ihanista elokuvista valokuvia ja historiaa,näyttelijättärien rooliasuja sekä muuta filmauksissa käytettyä rekvisiittaa.Jopa tarjoilukärry,joka oli muistaakseni komisario Palmun erehdyksessä Bruno Rygseckin kotona.Näitä vanhoja suomalaisia leffoja on pyöritetty ja pyöritetään televisiossa.Filmauspaikat ja tarinat tuttuja,näyttelijöistä monet jo siirtyneet pois keskuudestamme.Näitä elokuvia ainakin minä katselen hyvin mielelläni,eikä 50v elokuvalla ole vielä ikä eikä mikään.Tämän tietää vanha konkari Matti Kassilakin,armoitettu Palmu-elokuvien ohjaaja.Sydän tärähti oudosti,kun näin seinällä suurikokoisen Tauno Palon kuvan.Tovin seisoin tämän kuvan edessä silmät ja mieli leväten.Hänen kaltaistaan ei ennen häntä ollut,eikä ole jälkeenkään tullut.
Sitten menin museokauppaan.Helsingin kaupunginmuseon,Riitta Pakarisen ja Marja Pehkosen toimittama Muistojen Helsingissä,kuva-albumi vuosilta 1900-1939 tuli ostettua,muutama postikortti ja cd suomalaisesta elokuvamusiikista.Eräs postikortti poikkeaa muista.Se kuvaa purettua Norrménin taloa (1897) Katajanokalla.Kun korttia kuvapuolelta kääntää sopivasti,esiin putkahtaa Enso-Gutzeitin pääkonttori,joka vastustuksesta huolimatta Norrménin arvotalon tilalle pykättiin 1962.Sitä katajanokkalaiset eivätkä monet muutkaan vanhat stadilaiset ole vieläkään anteeksi antaneet.Vanhojen jopa hyväkuntoisten rakennusten hävittäminen jatkui vielä 1970-luvulla.Surutta vain matalaksi.Olemmeko viisastuneet? Nyt alkaa jo olla aika alkaa säilyttää niitä moderneja rakennuksia,jotka rakennettiin purettujen tilalle.Vai jyrätäänkö nekin pois ja jälleen uutta?
Puoliso ei ollut huoneessaan sairaalassa.Kun vuode on tyhjä,jättää omaisen sydän muutaman lyönnin väliin.Niin kävi minullekin.Toimistossa kerrottiin,että siirretty toiseen.Menin ovelle: ERISTYSHUONE. Sydänparkani! Toimistossa informoitiin,että antibioottiripulia.Menin huoneeseen ja siellä puoliso oli.Yksin ja nukkumassa.Ei kun herätys.Olin kysynyt,saako nyt olosuhteiden ollessa näin,antaa hedelmiä.Saa,jos maistuu.Maistui.Kahviakin tuotiin pullan kanssa.Nekin maistuivat.Olin kolmisen tuntia.Kerroin "Reinosta" ja luin hänelle saamani näyttelyesitteen kannesta kanteen.Sen jälkeen edelleen Helsinkiä.Nyt 1964 ilmestynyttä Aili Salli Ahde-Kjäldmanin Kotini vuosisadan lopun (1800) Helsingissä-kirjaa.Vaikka puoliso ei ole stadilainen,niin hän on kuitenkin aloitettuaan hilpeän opiskelijaelämän täällä tuntenut itsensä helsinkiläiseksi ja on kiinnostunut kotikaupungistaan kaikella tavalla.Luin aikoinani paljon äidilleni hänen sairasvuoteensa ääressä,eikä sisälukutaitoni ole millään lailla ruostunut.Oikeastaan pidän ääneen lukemisesta.Huomenna jatkuu,jos eristystä vielä on.
31. elokuuta 2012
30. elokuuta 2012
USKOA HUOMISEEN
Puoliso pääsee ensi viikolla kotiin.Saattajia mukana,sairaanhoitaja ja fysioterapeutti.Jatkossa kotisairaanhoitajat käyvät päivittäin ja myös fysioterapeutti avopuolelta ainakin viikottain.Optimismi löydetty! Uskon selviytyväni.Eikä kotia parempaa paikkaa ole.Tiedän,että hän ei muualla viihtyisi,masentuisikin.Näin on hyvä.Vaikka sairaalan henkilökuntaa hiukan arvelluttikin ratkaisuni.Yrittänyttä ei laiteta,kuten sitä sanotaan. Varaudun jo puolison tuloon.Ostin kaksi nokkamukia.
Tänään olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siivoamassa kunnolla kukkiani.Sitten kastelin.Ensin aioin kaikki ottaa pois,mutta kun osa vielä kukoistaa,varsinkin margaretat.Join kaiken tehtyäni lasillisen viiniä ja se maistui.Osaan taas hymyilläkin.Kyllä tämä tästä.Ja kuka tietää,vaikka pääsisimme vielä Schjerfbeckin näyttelyynkin.Nikottelematta en Ateneumin pieneen hissiin Ateneuminkujalla mene.Ainoa keino saada pyörätuoli mukaan.Sisällä lisää pieniä tutisevia ja vaappuvia hissejä.Jos puoliso kykenee Ateneumiin asti,niin meikämamma ahtaan paikan kammoisena työntyy reippaasti hissiin.
Ylihuomenna jo syyskuu.Panen tähän rohkeasti ajankohdan huomioon ottaen Einari Vuorelan runon Kottaraiset.Kirjasta Suomen suvi vuodelta 1944.Näin monen ajastajan takaa saa kuulemma laittaa.
Sähkölankojen
päällä rivit kummat,
pikkulinnut tummat,
istuu kaihoten.
Ilta haikenee.
Loppui suvipäivät,
pesäpöntöt jäivät,
laulu vaikenee.
Saapui syksyn kuu.
Kottaraisten suku
yllään murhepuku
lähtöön valmistuu.
Tänään olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siivoamassa kunnolla kukkiani.Sitten kastelin.Ensin aioin kaikki ottaa pois,mutta kun osa vielä kukoistaa,varsinkin margaretat.Join kaiken tehtyäni lasillisen viiniä ja se maistui.Osaan taas hymyilläkin.Kyllä tämä tästä.Ja kuka tietää,vaikka pääsisimme vielä Schjerfbeckin näyttelyynkin.Nikottelematta en Ateneumin pieneen hissiin Ateneuminkujalla mene.Ainoa keino saada pyörätuoli mukaan.Sisällä lisää pieniä tutisevia ja vaappuvia hissejä.Jos puoliso kykenee Ateneumiin asti,niin meikämamma ahtaan paikan kammoisena työntyy reippaasti hissiin.
Ylihuomenna jo syyskuu.Panen tähän rohkeasti ajankohdan huomioon ottaen Einari Vuorelan runon Kottaraiset.Kirjasta Suomen suvi vuodelta 1944.Näin monen ajastajan takaa saa kuulemma laittaa.
Sähkölankojen
päällä rivit kummat,
pikkulinnut tummat,
istuu kaihoten.
Ilta haikenee.
Loppui suvipäivät,
pesäpöntöt jäivät,
laulu vaikenee.
Saapui syksyn kuu.
Kottaraisten suku
yllään murhepuku
lähtöön valmistuu.
29. elokuuta 2012
KADONNUT OPTIMISMI
Tämä loppukesä on mennyt kohdallani hiukan plörinäksi.Puolison ja minun piti mennä vähän sinne ja tänne,sinne etupäässä.No,ei kaikki aina elämässä mene piirustusten mukaan.Pääsisinhän yksin nyt miehen ollessa sairaalassa,mutta kun on tuo veto poissa.Vaivoin jaksoin eilen siistiä kukkamaata ja viedä pahimmin kärsineet roskiin.Neljäkin tuntia sairaalassa vie päivästä pitkän ajan ja juuri ne tunnit,jolloin olisin parhaimmillani viettämään niitä muualla.Museoissa,näyttelyissä,ihan vaan kävelemässä tässä kaupungissa.Olisi katseltavaa Ruttopuistossa,uusi designpysäkkikatos ratikkaa odottaville tai vain istuksia Espan puistossa ja miettiä,tietävätkö lokit,mitenkä on epäkunnioittavaa istua Runebergin pään päällä.Mutta minä valmistaudun jo aamupäivisin sairaalaan menoon ja se tarkoittaa usein ensin kauppareissua,että saan hedelmiä miehelle.Niitä ei voi tolkuttomasti ostaa kotiin nahistumaan.Tulen kotiin viiden maissa ja sitten vasta syön.En aina edes tiputtele kahvia aamulla itselleni.Mikään ei maistu.Myöhemmin illalla raportoin sairaalakuulumiset niille ystävilleni,jotka ovat aidosti kiinnostuneita.Panen varhain yöpaidan päälleni ja olen koko ajan liian väsynyt kaikkeen.Henkisesti ja ruumiillisesti.
Mietin,käveleekö puoliso enää koskaan.Mietin,miten elämämme muuttuu,kun meillä on oltava kotona nyt apua.Ainakin aluksi.Opinko tekniikan,millä saan puolison sängystä pyörätuoliin,kylpyhuoneeseen ja pystynkö hänet saamaan pyörätuolissa istuen pari porrasta alhaalla ensin alas ja sitten ylös? On minulla kaksi erittäin painavaa irtoluiskaa,jotka aion alkaa pitää pyörävajassa,jos en onnistu ilman niitä.Hommasin varoiksi aikojen alussa.No,ovat ne muutkin aviovaimot ja -miehet selviytyneet samankaltaisissa kotioloissa,niin miksen minäkin.Toiveikkuus pilkottaa.
Pariisista tuli kortti.Italialaistunut ystäväni vietti siellä viikon perheensä kanssa.Kuvapuolella on Notre-Dame.Olin seitsentoistavuotias,kun olin Pariisissa.En kerro,kuinka paljon siitä on aikaa kulunut.Äitini odotti "sinistä hetkeä",jonka piti siihen aikaan jokaisen Pariisin-matkailijan tuta. "L´heure bleue" ei suinkaan hemmottele ihmisiä jokaisena päivänä ja siksi sitä arvostettiin.Se tapahtuu auringon laskeutuessa mailleen,kun kaupunki alkaa peittyä iltahämärän vaippaan.En tiedä,onko nykyisellä hektisellä ajalla enää mitään tekemistä tämän kuuluisan hetken kanssa? Ehkä joku turisti on kuullut,mutta ei ole aivan varma,mikä se on.Ehkä joku iäkäs pariisilainen tietää ja hymyillen katselee kaupunkinsa taivasta,kun ilma ikäänkuin sinertyy pehmeään hämyyn ja sitten katoaa päivän kääntyessä illaksi.
Mietin,käveleekö puoliso enää koskaan.Mietin,miten elämämme muuttuu,kun meillä on oltava kotona nyt apua.Ainakin aluksi.Opinko tekniikan,millä saan puolison sängystä pyörätuoliin,kylpyhuoneeseen ja pystynkö hänet saamaan pyörätuolissa istuen pari porrasta alhaalla ensin alas ja sitten ylös? On minulla kaksi erittäin painavaa irtoluiskaa,jotka aion alkaa pitää pyörävajassa,jos en onnistu ilman niitä.Hommasin varoiksi aikojen alussa.No,ovat ne muutkin aviovaimot ja -miehet selviytyneet samankaltaisissa kotioloissa,niin miksen minäkin.Toiveikkuus pilkottaa.
Pariisista tuli kortti.Italialaistunut ystäväni vietti siellä viikon perheensä kanssa.Kuvapuolella on Notre-Dame.Olin seitsentoistavuotias,kun olin Pariisissa.En kerro,kuinka paljon siitä on aikaa kulunut.Äitini odotti "sinistä hetkeä",jonka piti siihen aikaan jokaisen Pariisin-matkailijan tuta. "L´heure bleue" ei suinkaan hemmottele ihmisiä jokaisena päivänä ja siksi sitä arvostettiin.Se tapahtuu auringon laskeutuessa mailleen,kun kaupunki alkaa peittyä iltahämärän vaippaan.En tiedä,onko nykyisellä hektisellä ajalla enää mitään tekemistä tämän kuuluisan hetken kanssa? Ehkä joku turisti on kuullut,mutta ei ole aivan varma,mikä se on.Ehkä joku iäkäs pariisilainen tietää ja hymyillen katselee kaupunkinsa taivasta,kun ilma ikäänkuin sinertyy pehmeään hämyyn ja sitten katoaa päivän kääntyessä illaksi.
27. elokuuta 2012
RATIKASSA
Otin eilen mukaani sairaalaan kaksi kirjaa.Kumpaakin lueskellut aiemminkin,vaan en kokonaan.Toinen vuonna 2004 ilmestynyt kirja Albert Edelfltistä ja toinen kunnon sotamies Shveikistä vuoden 1947 tuotantoa ensimmäinen osa.Se on kovia kokenut,nuhraantunut teos,lehdet kellastuneet ja tuoksu ummehtunut.Pidän tästä ihmisiä koira-asioissa huijaavasta miehestä,joka mielellään istuu Pikarissa parantamassa maailmaa ja miettimässä kirjan alussa,kuka tappoi arkkiherttua Ferdinandin.Asian ollessa niin,kun Wienissä oli surua,tilasi Shveik tummaa olutta ottaakseen asianmukaisesti osaa.En oikeastaan päässyt alkua pitemmälle kirjassa.Siihen asti kyllä,kun Shveik vietiin poliisikamarille kuulusteluihin ja oli itse sitä mieltä,että häntä syytetään arkkiherttuan murhasta.Edelfelt jäi toiseen kertaan.
Puoliso himpun verran pirteämpi.Aika kului tavanomaisiin askareihin,parranajoon ja leikkasin varpaista kynnetkin,juotin nokkamukista kahvia,joka tuotiin minimaalisen pienen kakkupalan kanssa.Itse olin vienyt mansikoita ja erilaisia hedelmiä,jotka maistuivat potilaalle.Neljättä tuntia pidin seuraa.Hoitajia kävi huoneessa,eräs jopa istahti toviksi seuraksemme kysyäkseen mielipidettäni mieheni voinnista.Siellä myötäeletään,josta kiitos.Poislähtiessäni vielä eräs hoitaja yhytti minut.Hänelle kerroin tahtovani tänään keskustella jälleen lääkärin kanssa.Asia sovittiin.Kevyemmin mielin kuin edellisinä päivänä astuin hissiin,jossa nauha kertoi sen menevän alaspäin.
Nelonen ajoi juuri ohitseni kääntyäkseen Mannerheimintielle.Valotaulussa pysäkillä luki odotusajan olevan 21 min. Aurinko paistoi ja tuntui lämpimältä.Istuuduin penkille,johon oli kaivettu reikiä.Tuuli lennätti pientä linnunsulkaa,jonka joku siivekäs oli vastikään menettänyt.Nuoripari ilmaantui paikalle toisiinsa kietoutuneena ja nuoli samaa jäätelötötteröä.Ehtivät hyvin tehdä lopun jäätelöstä ennen kuin ratikka tuli.
Vaunuun tuli seuraavalta pysäkiltä isokokoinen nainen,jolla oli isokokoinen matkalaukku.Kansallismuseon kohdalla hän alkoi kysellä,meneekö ratikka satamaan.Ei mene,sanoi joku,mutta lähelle menee.Nainen päätteli seuraavaksi,että menee sitten kai Kauppatorille.Ei mene,ajattelin.Nainen alkoi pärmäntätä,että vaunun pitäisi mennä satamaan,kun on paljon laivaan menijöitä."Onpahan huonosti järjestetty",jatkoi. Tässä kohdin olisin minä vuorostani voinut ottaa keskusteluun osaa.En ottanut.Ratikassa ei ollut nimittäin numeron jälkeen T-kirjainta,joka olisi selventänyt määränpään.Viereeni oli tullut mustaihoinen herrahenkilö niinikään suuren laukun kanssa ja tiedusteli huonolla suomella kuljettajalta satamapysäkkiä.Meitä maihin jääviä oli vähemmistö vaunussa.Lisää matkalaukkuja ja lisää laivaan menijöitä.Alkoi olla ahdasta.Sain laukusta kolhun sääreeni.Joku oli alustanut itseään mieltä piristävällä,koska alkoholin haju alkoi leijailla sieraimiini.Terminaalia lähellä olevalla pysäkillä ratikka tyhjeni huomattavasti ja ulkomaille kaihoava ihmisjoukko suuntasi askeleensa laivarantaan laukkujen pyörät asfaltilla kolisten.Hyvää matkaa,ajattelin ja painoin nappulaa,joka kertoo kuljettajalle,että minä haluan ratikasta pois.Kotipihalla päätin,että jonain päivänä otan kukat laatikoista.En ole jaksanut hoitaa.Sitäpaitsi,on syksy.
Puoliso himpun verran pirteämpi.Aika kului tavanomaisiin askareihin,parranajoon ja leikkasin varpaista kynnetkin,juotin nokkamukista kahvia,joka tuotiin minimaalisen pienen kakkupalan kanssa.Itse olin vienyt mansikoita ja erilaisia hedelmiä,jotka maistuivat potilaalle.Neljättä tuntia pidin seuraa.Hoitajia kävi huoneessa,eräs jopa istahti toviksi seuraksemme kysyäkseen mielipidettäni mieheni voinnista.Siellä myötäeletään,josta kiitos.Poislähtiessäni vielä eräs hoitaja yhytti minut.Hänelle kerroin tahtovani tänään keskustella jälleen lääkärin kanssa.Asia sovittiin.Kevyemmin mielin kuin edellisinä päivänä astuin hissiin,jossa nauha kertoi sen menevän alaspäin.
Nelonen ajoi juuri ohitseni kääntyäkseen Mannerheimintielle.Valotaulussa pysäkillä luki odotusajan olevan 21 min. Aurinko paistoi ja tuntui lämpimältä.Istuuduin penkille,johon oli kaivettu reikiä.Tuuli lennätti pientä linnunsulkaa,jonka joku siivekäs oli vastikään menettänyt.Nuoripari ilmaantui paikalle toisiinsa kietoutuneena ja nuoli samaa jäätelötötteröä.Ehtivät hyvin tehdä lopun jäätelöstä ennen kuin ratikka tuli.
Vaunuun tuli seuraavalta pysäkiltä isokokoinen nainen,jolla oli isokokoinen matkalaukku.Kansallismuseon kohdalla hän alkoi kysellä,meneekö ratikka satamaan.Ei mene,sanoi joku,mutta lähelle menee.Nainen päätteli seuraavaksi,että menee sitten kai Kauppatorille.Ei mene,ajattelin.Nainen alkoi pärmäntätä,että vaunun pitäisi mennä satamaan,kun on paljon laivaan menijöitä."Onpahan huonosti järjestetty",jatkoi. Tässä kohdin olisin minä vuorostani voinut ottaa keskusteluun osaa.En ottanut.Ratikassa ei ollut nimittäin numeron jälkeen T-kirjainta,joka olisi selventänyt määränpään.Viereeni oli tullut mustaihoinen herrahenkilö niinikään suuren laukun kanssa ja tiedusteli huonolla suomella kuljettajalta satamapysäkkiä.Meitä maihin jääviä oli vähemmistö vaunussa.Lisää matkalaukkuja ja lisää laivaan menijöitä.Alkoi olla ahdasta.Sain laukusta kolhun sääreeni.Joku oli alustanut itseään mieltä piristävällä,koska alkoholin haju alkoi leijailla sieraimiini.Terminaalia lähellä olevalla pysäkillä ratikka tyhjeni huomattavasti ja ulkomaille kaihoava ihmisjoukko suuntasi askeleensa laivarantaan laukkujen pyörät asfaltilla kolisten.Hyvää matkaa,ajattelin ja painoin nappulaa,joka kertoo kuljettajalle,että minä haluan ratikasta pois.Kotipihalla päätin,että jonain päivänä otan kukat laatikoista.En ole jaksanut hoitaa.Sitäpaitsi,on syksy.
25. elokuuta 2012
KIRJAN MUKANA LAPSUUTEEN
Otin tänään sairaalaan mukaan kirjan.Luin vihdoinkin Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki,kaupunki graniittisilla juurilla,avaralla niemellä.Puoliso tokkurainen.Kävin kysymässä,antavatko rauhoittavaa.Antavat.Hän on aina näihin reagoinut voimakkaasti.Tohtisikohan puhua lääkärille? Sanoo kuitenkin,että aggressivuuden takia eivät ilman rauhoittavia pääse hoitamaan.
Kirjailija Kaarina Helakisa on syntynyt Mehiläisessä.Tämä kerrotaan Haavikon kirjassa.Helakisa eli ison osan elämäänsä (1946-1998) pakilalaisena ,paitsi mitä "pituuskasvunsa ajan" sisäsuomalaisessa pikkukaupungissa ja opiskeluajan Helsingissä.Sitten hänestä tuli "homo vetus pakilaensis". Vanhaa pakilalaista ihmislajia,kuten sanoo.Hän kertoo,että monella helsinkiläisellä oli kesäpaikka Pakilassa.Niin oli isäni äidilläkin ja kolmella veljellä,kullakin omansa.Kävimme joskus Alkutiellä visiitissä.Istuin matkan Töölöstä Pakilaan isän ajaman polkupyörän pakkarilla.Jalat piti pitää aina levällään.
Haavikon kirja on mielenkiintoinen ja paikat Helsingissä minulle kovin tuttuja.Marianne Backlén kertoo Mannerheimintien olevan yksipuolisen dominoiva Helsingin keskustassa.Se on hänen mielestään ikävä raskaine liikenteineen ja massiivisine talojonoineen.Kritiikki tuli mieleeni,kun tänään taas kökötin nelosessa Meilahdesta Katajanokalle.En itse ole milloinkaan ajatellut Manskua ikäväksi.Se on katu,jota pitkin olen tallustanut kouluun.Katu,joka johti Stockmannille,kun äidin kanssa lähdettiin ratikalla ostoksille.Kävelimme Messeniuksenkadulta pysäkille,joka sekin oli Mannerheimintiellä.
Nyt ajelen sitä päivittäin molempiin suuntiin.Tuttua,kovin tuttua.Myymälät eivät enää samoja kadun varrella kuin lapsuudessani.Vaihtuneet toisiksi eri alojen yrityksiksi kokonaan.Sipoon kirkkoa ei enää ole,eikä Sininen Kuu ole elokuvateatteri.Enemmän liikennettä kuin kauan,kauan sitten.Ei silloin turistilaumat valokuvanneet Kansallismuseota,eikä Kansallisooppera ollut sen kadun varressa.Finlandia-taloa tuskin ajateltiin.Mutta Hesperiankadun komeat hevoskastanjat ovat yhä paikoillaan ja niin ikään Alpo Sailon veistämä Larin Paraske katselee Mannerheimintien vilskettä,kuten on vuodesta 1949 tehnyt Hakasalmen puistossa. Presidentti Risto Ryti kuoli vuonna 1956 ja hänen poismenostaan 38 vuoden kuluttua Veikko Myllerin veistämä muistomerkki paljastettiin Hesperian puistossa.Sekin muuttaa Mannerheimintien ilmettä sitten minun pikkutyttöaikojeni,kuten Eduskuntatalon kiviset presidentit niin ikään.Näitä ei ollut,kun minä ajelin kolmosessa äidin kanssa keskikaupunkivaatteet päälläni.Piti aina vaihtaa.
Niin varmaankin oli käynyt niille kahdelle pikkutytöllekin,jotka olivat tänään vanhempiensa kanssa odottamassa Stockmannilla hissiä.Minä tapoin aikaa ennen sairaalaan menoa haettuani pesulasta hameeni.Tytöillä ilmiselvästi ykköset päällään,somat kengät kummallakin ja jännittynyt ilme hissiin astuessaan.Turisteja,tungosta,lastenvaunuja ja jopa useita pyörätuoleja.Harvoin olen viikonloppuisin keskustassa.Se onkin aivan erilainen maailma kuin muulloin.
Kirjailija Kaarina Helakisa on syntynyt Mehiläisessä.Tämä kerrotaan Haavikon kirjassa.Helakisa eli ison osan elämäänsä (1946-1998) pakilalaisena ,paitsi mitä "pituuskasvunsa ajan" sisäsuomalaisessa pikkukaupungissa ja opiskeluajan Helsingissä.Sitten hänestä tuli "homo vetus pakilaensis". Vanhaa pakilalaista ihmislajia,kuten sanoo.Hän kertoo,että monella helsinkiläisellä oli kesäpaikka Pakilassa.Niin oli isäni äidilläkin ja kolmella veljellä,kullakin omansa.Kävimme joskus Alkutiellä visiitissä.Istuin matkan Töölöstä Pakilaan isän ajaman polkupyörän pakkarilla.Jalat piti pitää aina levällään.
Haavikon kirja on mielenkiintoinen ja paikat Helsingissä minulle kovin tuttuja.Marianne Backlén kertoo Mannerheimintien olevan yksipuolisen dominoiva Helsingin keskustassa.Se on hänen mielestään ikävä raskaine liikenteineen ja massiivisine talojonoineen.Kritiikki tuli mieleeni,kun tänään taas kökötin nelosessa Meilahdesta Katajanokalle.En itse ole milloinkaan ajatellut Manskua ikäväksi.Se on katu,jota pitkin olen tallustanut kouluun.Katu,joka johti Stockmannille,kun äidin kanssa lähdettiin ratikalla ostoksille.Kävelimme Messeniuksenkadulta pysäkille,joka sekin oli Mannerheimintiellä.
Nyt ajelen sitä päivittäin molempiin suuntiin.Tuttua,kovin tuttua.Myymälät eivät enää samoja kadun varrella kuin lapsuudessani.Vaihtuneet toisiksi eri alojen yrityksiksi kokonaan.Sipoon kirkkoa ei enää ole,eikä Sininen Kuu ole elokuvateatteri.Enemmän liikennettä kuin kauan,kauan sitten.Ei silloin turistilaumat valokuvanneet Kansallismuseota,eikä Kansallisooppera ollut sen kadun varressa.Finlandia-taloa tuskin ajateltiin.Mutta Hesperiankadun komeat hevoskastanjat ovat yhä paikoillaan ja niin ikään Alpo Sailon veistämä Larin Paraske katselee Mannerheimintien vilskettä,kuten on vuodesta 1949 tehnyt Hakasalmen puistossa. Presidentti Risto Ryti kuoli vuonna 1956 ja hänen poismenostaan 38 vuoden kuluttua Veikko Myllerin veistämä muistomerkki paljastettiin Hesperian puistossa.Sekin muuttaa Mannerheimintien ilmettä sitten minun pikkutyttöaikojeni,kuten Eduskuntatalon kiviset presidentit niin ikään.Näitä ei ollut,kun minä ajelin kolmosessa äidin kanssa keskikaupunkivaatteet päälläni.Piti aina vaihtaa.
Niin varmaankin oli käynyt niille kahdelle pikkutytöllekin,jotka olivat tänään vanhempiensa kanssa odottamassa Stockmannilla hissiä.Minä tapoin aikaa ennen sairaalaan menoa haettuani pesulasta hameeni.Tytöillä ilmiselvästi ykköset päällään,somat kengät kummallakin ja jännittynyt ilme hissiin astuessaan.Turisteja,tungosta,lastenvaunuja ja jopa useita pyörätuoleja.Harvoin olen viikonloppuisin keskustassa.Se onkin aivan erilainen maailma kuin muulloin.
22. elokuuta 2012
AURINGONKUKKIA SEINÄLLÄ
Donitsipersikat parhaimmillaan.Vein puolisolle sairaalaan.Hän istui sidottuna jonkunlaisessa pyörätuolissa,joka ei juurikaan muistuttanut kotona olevaa.Juttelin lääkärin kanssa.Tänään vaihdettu illalla osastoa,että huomenna visiteeraan toisella.Ilmoitin tänään tuuraajalle,ettei tarvitse tulla meille toistaiseksi.Soitin myös sosiaalitoimistoon ja kerroin tilanteen.Omaishoitajan ilmoitettava,kun hoidettava on sairaalassa.Ostin itselleni Saarioisten maksalaatikkorasian ja söin siitä kaiken.Eilen vielä jämiä jääkaapista.Pitänee katsoa,mitä siellä on jo poisheittokunnossa.Kunhan viitsin ja haluan.Millään muulla ei ole kiirettä,paitsi sairaalaan menolla vierailuaikana.Olen aina etuajassa.
C ehdotti tapaamista nyt kun on minullakin aikaa.En tiedä.En ole vielä valmis olemaan rattoisalla tuulella ystävien kanssa.Puhelimessa juttelen.Ehkä olisi hyvä käyttää tämä aika hyväksi.Ei tiedä,kun puoliso on kotona,kuinka sidottu sitten tulen olemaan..Entistä enemmän luultavasti.No,kaikki jää nähtäväksi.Ei maalata piruja seinille.
Katselin äsken Vincente Minnellin elokuvaa Lust for Life Vincent van Goghista ja Paul Gaugainista.Van Goghina Kirk Douglas ja Gaugainia esitti tulisieluinen Anthony Quinn.Elokuva valmistunut 1956.Lopetin katselemisen siihen,kun van Gogh sekavoitui ja leikkasi korvan itseltään.Nämä kaksi taiteilijaahan riitaantuivat van Goghin asuessa Provencessa. Gauguin lähti ovet paukkuen.Miten minulla tulee aina Anthony Quinnia katsellessa mieleen matadori? Douglasista ei tule mitään mieleen,vaikka hän tässä leffassa näyttikin kovasti van Goghilta. Sen oikean van Goghin maalauksista pidän.Meillä oli mökin seinällä Kaksitoista auringonkukkaa maljakossa ja se näytti aidolta.Jollainlailla valokuvausmenetelmällä Hollannissa tehty.Siinä näkyi paksummin jopa siveltimenvedot.Mökki myytiin ja irtaimisto huutokaupattiin.Vasaramies kertoi auringonkukkien kohdalla,että taulu ei ole aito.Hevosen rattaita ei huutokaupattu,eikä pirtin kalustoa.Ne me toimme mukanamme.Asuimme silloin muutaman vuoden Helsingin ulkopuolella ja kiesit komeilivat pihalla,kunnes ne eräs hevosmies lopulta osti.Olin minä pari kesää niillä mökin kylän raitteja ajellut.Hevosen nimi oli Satu.Se ei ollut minun,vaikka oleilikin mökin vieressä olevalla niityllä.Sain lainaksi.Ei mikään turha heppa.Entinen ravurirouva se oli tai oikeammin siis tamma noin meidän hevosihmisten kielellä.No,ostin minä satulan myös ja kiipesin selkään.Enkä kertaakaan pudonnut.Se oli lystiä hommaa se.Mutta sitä auringonkukkataulua minulla on vähän ikävä.
Taidan mennä taas nukkumaan.Otan varmuudeksi ja unen saamiseksi puolitoista nukahtamispilleriä.
C ehdotti tapaamista nyt kun on minullakin aikaa.En tiedä.En ole vielä valmis olemaan rattoisalla tuulella ystävien kanssa.Puhelimessa juttelen.Ehkä olisi hyvä käyttää tämä aika hyväksi.Ei tiedä,kun puoliso on kotona,kuinka sidottu sitten tulen olemaan..Entistä enemmän luultavasti.No,kaikki jää nähtäväksi.Ei maalata piruja seinille.
Katselin äsken Vincente Minnellin elokuvaa Lust for Life Vincent van Goghista ja Paul Gaugainista.Van Goghina Kirk Douglas ja Gaugainia esitti tulisieluinen Anthony Quinn.Elokuva valmistunut 1956.Lopetin katselemisen siihen,kun van Gogh sekavoitui ja leikkasi korvan itseltään.Nämä kaksi taiteilijaahan riitaantuivat van Goghin asuessa Provencessa. Gauguin lähti ovet paukkuen.Miten minulla tulee aina Anthony Quinnia katsellessa mieleen matadori? Douglasista ei tule mitään mieleen,vaikka hän tässä leffassa näyttikin kovasti van Goghilta. Sen oikean van Goghin maalauksista pidän.Meillä oli mökin seinällä Kaksitoista auringonkukkaa maljakossa ja se näytti aidolta.Jollainlailla valokuvausmenetelmällä Hollannissa tehty.Siinä näkyi paksummin jopa siveltimenvedot.Mökki myytiin ja irtaimisto huutokaupattiin.Vasaramies kertoi auringonkukkien kohdalla,että taulu ei ole aito.Hevosen rattaita ei huutokaupattu,eikä pirtin kalustoa.Ne me toimme mukanamme.Asuimme silloin muutaman vuoden Helsingin ulkopuolella ja kiesit komeilivat pihalla,kunnes ne eräs hevosmies lopulta osti.Olin minä pari kesää niillä mökin kylän raitteja ajellut.Hevosen nimi oli Satu.Se ei ollut minun,vaikka oleilikin mökin vieressä olevalla niityllä.Sain lainaksi.Ei mikään turha heppa.Entinen ravurirouva se oli tai oikeammin siis tamma noin meidän hevosihmisten kielellä.No,ostin minä satulan myös ja kiipesin selkään.Enkä kertaakaan pudonnut.Se oli lystiä hommaa se.Mutta sitä auringonkukkataulua minulla on vähän ikävä.
Taidan mennä taas nukkumaan.Otan varmuudeksi ja unen saamiseksi puolitoista nukahtamispilleriä.
LUKSUSJUNAN HURMAA
Katselin suuressa yksinäisyydessäni eilisiltana ,kun David Suchet teki matkaa Idän pikajunassa ykköskanavalla televisiossa.Dokumentti näytetty aiemminkin pari vuotta sitten ja näin sen myös silloin.Olin yhtä hurmaantunut kuin eilenkin.Jo pikkutytöstä lähtien olen haaveillut joskus tekeväni matkan tämmöisellä junalla jostain jonnekin.Vaikka luksusjunia on muuallakin maailman junaradoilla,maineikkain on ehkä tämä Euroopan halki jyskyttävä Orient Express.Kiitos siitä myös kirjailija Agatha Christielle.
No,minä en milloinkaan Orient Expressin kyytiin päässyt,mutta junilla olen matkustanut muutenkin kuin Helsingistä Hämeenlinnaan,joka aloitti junamatkailun Suomessa 1860-luvulla.Juna on aina ollut mieluisin matkailuväline minulle.Kirjailija Paul Theroux nuorena miehenä oli niinikään mieltynyt juniin ja teki niissä matkoja maailmalla ja kirjoitti kirjan suuresta junamatkasta.Junissa on helppoa matkustaa.Tutustuu ihmisiin jopa näissä kotimaan junissa,jos matka on tarpeeksi pitkä.Minä olen solminut montakin junatuttavuutta,jotka ovat kestäneet sen matkan ajan.Junassa voi istua seuraa pitämättäkin.Katsella ikkunasta ohivilahtavia maisemia.Olla omissa ajatuksissaan ilman velvoitteita muita ihmisiä kohtaan.On ravintolavaunu,jossa nauttia sen anneista.Voi kuunnella kiskojen ääniä, yhden kiskon mittaista hypnotisoivaa ja nukuttavaa rytmiä,tuntea pienen kolahduksen vaunun siirtyessä liittymäkohdassa seuraavalle kiskolle.
Tärisee ja hiukan keikkuu Orient Expresskin,koska kohokkaan,soufflén,puddingin,millä nimellä tätä juhlavaa ja arkaa ruokalajia nyt sitten kutsutaankaan, valmistaminen on riskaapelia hommaa.Sitä mietti myös David Suchet, ainut oikea ja armoitettu Hercule Poirot. Agatha Christien belgialainen salapoliisi,joka puhuu aksentilla englantia.Eilisessä dokumentissa David Suchet oli Lontoossa 1946 syntynyt oma itsensä puhdasta englantia puhuva gentlemanni ja näyttelijä.Dokumentti oli hieno kunnianosoitus junamatkailulle eritoten ylelliselle sellaiselle.Eikä ohjelman junan pituudessakaan ole moittimista,neljäsataa metriä junaa kiskoilla,monenmonituista vaunua.Pitkää kävelymatkaa ravintolavaunuun ilalliselleen ihmetteli myös David Suchet rusetti kaulassa ja ykköset päällä.Kiiltonahkakengissäkin vahvaa nostalgiaa.Niitä hän käytti Hercule Poirotina.
Unohdin hetkeksi ohjelmaa katsoessani murheen,joka on viime päivät kulkenut kanssani vuorokaudet ympäriinsä.Käveleekö puoliso enää koskaan edes rollaattori apunaan? Mitä meille on tapahtumassa?
No,minä en milloinkaan Orient Expressin kyytiin päässyt,mutta junilla olen matkustanut muutenkin kuin Helsingistä Hämeenlinnaan,joka aloitti junamatkailun Suomessa 1860-luvulla.Juna on aina ollut mieluisin matkailuväline minulle.Kirjailija Paul Theroux nuorena miehenä oli niinikään mieltynyt juniin ja teki niissä matkoja maailmalla ja kirjoitti kirjan suuresta junamatkasta.Junissa on helppoa matkustaa.Tutustuu ihmisiin jopa näissä kotimaan junissa,jos matka on tarpeeksi pitkä.Minä olen solminut montakin junatuttavuutta,jotka ovat kestäneet sen matkan ajan.Junassa voi istua seuraa pitämättäkin.Katsella ikkunasta ohivilahtavia maisemia.Olla omissa ajatuksissaan ilman velvoitteita muita ihmisiä kohtaan.On ravintolavaunu,jossa nauttia sen anneista.Voi kuunnella kiskojen ääniä, yhden kiskon mittaista hypnotisoivaa ja nukuttavaa rytmiä,tuntea pienen kolahduksen vaunun siirtyessä liittymäkohdassa seuraavalle kiskolle.
Tärisee ja hiukan keikkuu Orient Expresskin,koska kohokkaan,soufflén,puddingin,millä nimellä tätä juhlavaa ja arkaa ruokalajia nyt sitten kutsutaankaan, valmistaminen on riskaapelia hommaa.Sitä mietti myös David Suchet, ainut oikea ja armoitettu Hercule Poirot. Agatha Christien belgialainen salapoliisi,joka puhuu aksentilla englantia.Eilisessä dokumentissa David Suchet oli Lontoossa 1946 syntynyt oma itsensä puhdasta englantia puhuva gentlemanni ja näyttelijä.Dokumentti oli hieno kunnianosoitus junamatkailulle eritoten ylelliselle sellaiselle.Eikä ohjelman junan pituudessakaan ole moittimista,neljäsataa metriä junaa kiskoilla,monenmonituista vaunua.Pitkää kävelymatkaa ravintolavaunuun ilalliselleen ihmetteli myös David Suchet rusetti kaulassa ja ykköset päällä.Kiiltonahkakengissäkin vahvaa nostalgiaa.Niitä hän käytti Hercule Poirotina.
Unohdin hetkeksi ohjelmaa katsoessani murheen,joka on viime päivät kulkenut kanssani vuorokaudet ympäriinsä.Käveleekö puoliso enää koskaan edes rollaattori apunaan? Mitä meille on tapahtumassa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)