ONNEN MANTELI

 Voitteko kuvitella: minun riisipuurossani jouluna oli manteli! Kuinka sattuikaan? Lämmitin kaupan valmiin puuron ja panin sinne mantelin. Olin melkein yllättynyt. Toivoin jotain, kuten asiaan kuuluu ja nyt odotan, että toteutuu. Muuten joulu meni samalla tavalla kuin kahdeksan muutakin joulua tätä ennen. Varasin paksun nivaskan paperinenäliinoja ja aloin katsella vanhoja romanttisia elokuvia. Vaikka ne on nähty moneen kertaan, niin nautin jokaisesta sekunnista. Disneyn valloittavat olennot tulivat tietysti myös katsottua. Eikä Helinä-keiju ollut minusta yhtään lihonnut, vaikka oli vaikkeuksia päästä avaimenreijän kautta laatikosta ulos. Söin toki muutakin kuin riisipuuroa. Oli koko lajitelma joka joulupöytään kuuluukin. Ja pääsin säällisesti eroon niistä, että jo arkena söin aivan muuta. Pakastimessa vielä jouluisia, mutta siellähän jonkin aikaa säilyvät.

Eilen asioilla ja ihan metromatkan päässä. Kotimatkalla kävin ostamassa pari kirjaa: Jari Tervoa ja minulle tuikituntematonta Sirkka Salovaaraa. Jälkimmäinen on Italia-fani ja kirja kertoo Italiasta. 

Viimeisiä päiviä tätä vuotta viedään. HS tarinoi, miten koirat taas uuden vuoden paukkeesta hermostuvat. Niin meidänkin koirista jokikinen. Kieli roikkui suusta pitkällä, koira vapisi ja olo oli tukala. Ei auttanut lohdutukset, ei makupalat maistuneet, pelko ja ahdistus oli käsin kosketeltavaa. Jokaisen kohdalla sama. Tunnen suurta sympatiaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kaikkia koiraperheitä kohtaan.

Vaikka olin eilen myös ruokkaupassa, mitään vuoden vaihtumiseen viittaavaa en ostanut. Otan pakastimesta jotain. Muinoin oli toisin ja nyt on näin. Ja luultavasti, kuten viime vuosina muinakin, menen nukkumaan tänä vuonna ja herään ensi vuonna. Aamulla toivotan itselleni hyvää vuotta 2024 ja jos joku soittaa, toivotan hänellekin. Minkälainen siitä tulee, jää nähtäväksi.

Jos en tänne palaa enää tänä vuonna, toivotan kaikille ONNELLISTA JA OIKEIN MUKAVAA UUTTA VUOTTA.

JOULU

On hanget, korkeat nietokset,
vaan joulu, joulu on meillä!
On kylmät paukkuvat pakkaset
ja tuimat pohjolan tuuloset,
vaan joulu, joulu on meillä!

Me taasen laulamme riemuiten,
kun joulu, joulu on meillä!
Se valtaa sielun ja sydämen
ja surun särkevi entisen,
mi kasvoi elämän teillä!

HYVÄÄ JA ONNELLISTA JOULUA 

JOULU TUOTA PIKAA

 Jouluviikkoa mennään niin että heilahtaa. "Heilahtaa" on Tuntemattomasta sotilaasta ja siinä meni suon yli joukkoineen kapteeni Kaarna. Joulu on siis melkein hyvin lähellä. Mietin, että menisinkö tänään vielä kauppaan vai huomenna. Menen huomenna. Ja tänään teen "joulusiivouksen" eli imuroin sieltä ja täältä. Myös soitan Italiaan, miten siellä voidaan. T:llekin soitan ja joillekin muille. Joulukorttejahan en ole lähettänyt. Tekstiviesti Turkkiin ja R:lle sähköpostia. Siinähän päivä kuluukin.

Suurella touhulla asettelin jouluvalot ja nyt en viitsi niitä edes sytyttää pimeän tullen. K ihmetteli, eikö minulla ole valoissa ajastinta? No ei todellakaan. Hänellä on. Minä painelen manuaalisesti palamaan ja ehkä se juuri onkin syy laiskuuteeni. Olohuoneen pöydän pikkuinen kuusi vaatii lattialla möyrimistä ja siihen ajattelin tänään myös pientä parannusta. Muut asioituvat lievällä kulma-asennolla. Ja ovathan sitten palaessaan kaiken vaivan jälkeen niin somia katsella.

Luen yhä Leen Kuin surmaisi satakielen, enkä ole juuri alkua pitemmälle päässyt. Sitä paitsi muistan edellisestä lukukerrasta jotain. Kirjakaupassakin pitäisi käväistä huomenna. Joku pokkari tai kaksi. Onkohan Sirpa Kähköstä taskukirjana? Kun en nyt kerta kaikkiaan saa luetuksi hänen isoisänsä tarinaa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla, joka minulla on hyllyssäni.

Piti laittamani vielä härkäviikoiksi yksi keitto, mutta sen homman passaan. Muissa talouksissa häärätään lanttu- ja perunalaatikon kanssa ja minä muka tekisin soppaa. Ehei. Pakastimessa on keittoja valmiina. Ja onhan minullakin niitä laatikoita kaupan keittiöstä. Kyllä niillä kelpaa, kun samalla katselee tv;stä Samu Sirkkaa ja kuinka Pluto kaataa Mikki Hiiren joulukuusen oravajahdissa.

Näissä merkeissä tänään. Hyvää jouluviikkoa!

JO MELKEIN OVELLA

 Lähestyy, lähestyy. Keittelin härkäviikoiksi laksaa eli aasialaista kanakeittoa ja panin pakastimeen. On sitten mistä ottaa. Niin, siis joulu lähestyy. Enää yhdeksän päivää joulupäivään. Luciakin jo oli ja meni. Eräs ystäväni ihmetteli, miksi minua ei kiinnosta Lucia-neito. No ei niin, että menisin paikalle. Sitä paitsi ei tämä kysyjäkään mennyt. Onhan Lucian vietto kynttiläkruunuineen ja kulkueineen ihan mukava juttu näin pimeänä vuodenaikana. On luciapulliakin, lussekatter. Itse alkuperäinen neito koki marttyyrikuoleman joskus 300-luvulla ja hänestä tehtiin pyhimys. 

Lunta, lunta ja taas lunta. Aikamoiset kasat . Alkaa näyttää hiukan kuten lapsuuteni aikoina, jolloin oli aina tavattoman paljon lunta talvisin. Eikä sitä heti viety poiskaan ja kun vietiin, oli se miehillä lapiohommaa. Kipattiin kuorma-auton lavalle. Käppäilin tänään kuitenkin kauppaan ja ostin stollenin. Vuosiin sitä ei ole tapahtunutkaan. Teki mieli ja sitten muistin Horstinkin. Tuli ikävä. Hänen kuolemastaan on jo 20 vuotta. Nyt kieltäydyn miettimästä, mitä jos...

Luen taas kerran Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Kirjasta puhuttiin aikanaan ja se kuului ehdottomasti kategoriaan MUST. Ja tästä lipsahti mieleeni viimeisin Kielikello, jossa jälleen pohditaan  englannin kielen soluttautumista suomen kieleen. Keskustelua käytiin jo 1950-luvulla ja se jatkuu. Olen täälläkin maininnut, etten enää hypi seinille,vaikka joutuisin kielikylpyyn kaupoissa. Se nyt vain on maailman meno sellaista, että englantia sekoitetaan surutta suomen kielisiin lauseisiin. Nuoret puhuvat eräiden ystävieni mielestä sellaista siansaksaa, että siitä ei enää ota susikaan selvää. Ehkä joskus, kun tulen kummittelemaan, ei muuta kuulekaan kuin englantia. Ihon värikin suomalaisilla kummallisesti tummunut. Karjalanpiirakoista ja mämmistä on vain heikko muisto.

Nyt menen tiputtelemaan pienen kupposen suklaan  makuista espressoa ja syön markkinoilta ostamani sydämen muotoisen piparin. Tätä tehdessäni pohdin, mitä varten itärajalla Suomeen tulevilla turvapaikanhakijoilla on polkupyörät?

VALMISTA

 Joulu on laitettu. Tarkoittaa kaikkien joulutavaroiden olemista esillä ja paikoillaan aivan keittiön pöydän poppanaa myöten. Olen kiipeillyt, kumarrellut, kurkottanut ja ollut maaten lattialla tekemässä sitä sun tätä.Saatuani kaiken valmiiksi, sytytin palamaan ja siinä oli todellakin minun kotini joulu. No, olin minä ajatellut, etten vaivaudu, mutta jäihän tuo vain nopeasti ohimeneväksi ajatukseksi.

H tekstiviestitti Turkinmaalta, että talvi sinnekin tullut, mutta ankaran vesisateen ja julmetun ukonilman muodossa. Suomi-tyttö ei ollut elämässään eikä kuuna kullan valkeana ikinä kokenut moista salamointia ja jyrinää.  Vettä tuli kuin aisaa. Ikkunasta oli katsellut ja hiukan pelännyt Luontoäidin mellastamista.  Onhan aina komeaa näytelmää!

Jaahas, tämän viikon torstaina pannaan jälleen kerran kansalaisten elämä hankalaksi lakon vuoksi. Ei kuulemma pelaa yleiset kulkuneuvot ja tiedossa muutakin harmia. No, onhan omat autot. Ei kaikilla kuitenkaan. Kimppakyyti? Apostolin kyyti? Jäädään kotiin? Minua nyt ei tämä työtaistelu kosketa, kun kaikki on muutenkin kävelymatkan päässä, mutta ne muut ihmiset...  Eikö ikinä voida sopia asioita sivistyneiden ihmisten tapaan???

Päivätolkulla olen aikonut viedä roskat. Tänään? Huomenna kauppareissun yhteydessä? Miten sekin homma joskus mättää? Hyvä puoli asiassa on se, että ei roskapusseja voi ikuisesti kotonakaan pitää. Helpompaa tämä täällä on kuitenkin kuin mökillä aikoinaan. Kaikkea ei voinut takassa polttaa, piti pakata autoon ja viedä 10 km:n päähän kaupan roskikseen. Meillä oli sopimus. Oli meillä tietysti komposti, mutta se vain tiettyjä jätteitä varten. Niin, että tämä kompuroiminen tämän talon roskikseen on totisesti helpompaa. Marinat pois.

Kyllä on niin harmaata ja vilposen näköistä ulkona. Lumessa pihalla näkyy sekä ihmisen että jänisten jälkiä. Enkä jälkimmäisiä sekoita mitenkään koirien jälkiin. Mitä varten muuten pitää mennä tarpomaan umpihankeen? Tekisivät edes enkelin kuvia. Taloyhtiössä on uusi huoltofirma ja niin on siististi lanattu ettei kahden edellisen huoltofirman aikana kertaakaan. Ainakin näin aluksi, toivottavasti huolellisuus on kokoaikaista.

Tässä tämänpäiväinen höpötys. Ottakaa tai jättäkää. 

TANSSIT TANSSITTU

 No niin, nyt on tanssit linnassa tanssittu, puvut arvosteltu ja vieraat ravittu. Katselin tiiviisti koko spektaakkelin aina Kämpin jatkotunnelmiin asti. Eihän tässä maassa muita tuon luokan juhlia ole kuin itsenäisyyspäivän gaala presidentin linnassa. Jotkut puvut ihastuttivat, mutta yksikään ei ainakaan minua vihastuttanut. Pieni kulmakarvojen kohotus saattoi joidenkin kohdalla tapahtua. Miehet osasivat varoa daamien laahuksia, eikä kamera ainakaan tallentanut kenenkään kompuroimista slöijän päällä. Yksi laahus oli ylitse muiden ja se oli todella pitkä. Aivan varmasti se kerättiin pienempään kokoon tungoksessa. Näyttävä oli kättelyjonossa. Minä riisuin arkimekkoni ja panin yöpaidan päälle ja menin nukkumaan katsomatta aivan loppuun asti Kämpin jatkoja. Luin hetken Giovanni Guareschin  Isä Camillo vauhdissa (WSOY 1969).

Löysin hyllystäni Isä Camillon ja tietysti olen joskus sen lukenut aikaisemminkin. Elokuviakin tuli nähdyksi, joissa papin roolissa loistava näyttelijä Fernandel. Kirjan kirjoittaja  Giovanni Guareschi panee Isä Camillon juttelemaan tuttavallisesti Jeesuksen kanssa ja paljon asiaa papilla onkin. Eikä Jeesus ole vastaamatta. Isä Camillolla on napit joskus vahvasti vastakkain vasemmistolaisuuteen kuuluvan kommunistijohtaja Pepponen kanssa. Jeesus yrittää hyssytellä Isä Camillon kiivautta, joka saattaa yltyä jopa potkuun Pepponen takalistoon.

Tänään pitelen lauhtunutta pakkassäätä kotona, mutta huomenna aikomuksena lähteä jouluruokaostoksille. Pakastimessa on taas tilaa. Cittariin asti käppäilen ja katselen samalla, onko ostoskeskuksessa edistytty suuren remontin kanssa, joka lupailee jopa kauppahallin avautumista ensi vuoden puolella. Sitten ei tarvitse ajella Hakaniemeen asti. Vanhaan kauppahalliin Kauppatorin kupeessa en edes mieli. Sen luonne muuttunut, pääpaino kaikessa muussa kuin ruokakojuissa, kuten vielä minun lapsuudessani oli. Äidin kanssa  kävin usein ja siihen matkaan ympättiin myös Unioninkadun The English Tearoomissa käynti.

Nyt hörppään aamukahvini loppuun ja menen suihkuun. Sitten kiipeän tikkaille ja otan yläkaapista jouluun kuuluvat tarvikkeet ikkunavaloja myöten.

TERVEISIÄ TUOMAAN MARKKINOILTA

Olen jossakin jollekin tai joillekin puhunut puppua. Etten muka ole lukenut Sirpa Kähköstä. Se on totta, mutta hyllyssäni on yksi lukematon Kähkönen Vihan ja rakkauden liekit (2010). Kuuluu niiden seitsemän Otavasta saadun kirjan joukkoon, josta osa vieläkin lukematta. Tämä kirja takakannen mukaan kertoo  kommunismin traagisista kohtaloista Suomessa. Ehkä on hyvä lukea tätäkin lajia ja kuuluuhan maamme historiaan. Niin että rohkeasti avasin Sirpa Kähkösen punakantisen kirjan, joka edelleen takakannen mukaan tekee selkoa Sirpa Kähkösen  isoisän pakkotyölaitoksen vuosista Tammisaaressa. Toivon kirjassa olevan enemmän siitä rakkaudesta, jota kirjan nimessäkin luvataan. Saas nähdä. Toivon myös, ettei kommunismikohdat ole kauhean synkkää luettavaa 1930-luvulta. Ja että ihmisiä mainitussa pakkotyölaitoksessa ei kohdeltu epäinhimillisesti. Minä olen kasvanut porvariskodissa, josta kommunismi oli kaukana jonkunlaisena mörkönä. Sittemmin 1991 Neuvostoliitto hajosi ja sen myötä kommunismi. 

Kävin Tuomaan markkinoilla. Tori oli aivan ok, mutta piparkakkuja ja kakkuja oli niukasti. Oli karkkeja, joulukoristeita, hunajaa, kalapurkkeja, pipoa ja villavanttua. Petyin. Ostin pipareita ja hedelmäkakun, mutta ajoin metron jälkeen ratikalla! Sillä samalla nelosella, joka vei ja toi kotiin asuessani Skattalla. Oli vähän haikea olo istuessani nyt muutaman pysäkin välin, huokasin ihan. Kotimatkankin aloitin taas nelosella Stockan pysäkille ja menin Stockan Nespressoon. Tämän jälkeen käppäilin metroon ja S-marketin kautta kotiin. Tein varaslähdön jouluun ja ostin lanttulaatikkoa. Ihan vaan Saarioisen ja mitenkään tuunaamatta. Se oli lounaani kera uuden Beaujolaisin. Piti korkata vasta huomenna, mutta otin lasillisen etukäteen.

Kaksi  herraihmistä huomioi läsnäoloni kaupungin hulinassa ja aloitti keskustelun. Hississä ensin ja sitten metrossa. Hissimies menee jouluksi veljensä luo Kemiin ja metrokaveri tahtoi tietää, mitä varten naiset rakastavat ostamista ja toivotti hyvää joulua Herttoniemen aseman pysäkillä.

Nyt menen panemaan ojennukseen eli järjestykseen Espressosta ostamani kahvikapselit ja tiputtelen itselleni kupposellisen. Jos ei huomenna tavata, niin HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ.

 

KOLME VIIKKOA JOULUUN

 Vihdoinkin sain partsin jonkunlaiseen talvikuntoon. Viimeinenkin kesäkukka pois ja kaksi kynttilälyhtyä tilalle. Olin muutenkin koko eilisen päivän niin ahkera että ällistyin itsekin. Kiipeilin ja kumarruin, annoin pölyille huutia. Ovikranssin valinnassa meni tovi ja sitten panin suurimman ja komeimman. Pröystäilyä, sanoisin. Illalla oli eri hyvä olla ja saatoin olla itsestäni hiukan ylpeäkin. Ainakin tyytyväinen.

Ensi viikolla aikeena lähteä Tuomaan markkinoille. Piparkakkuja. Täällä päin vielä Cittariin. Tavanomaiset joululaatikot, jotka pakastan että säilyvät H-hetkeen. Niitä en edes tuunaa. Kelpuutan sellaisenaan. Ennen muinoin tuli tehtyä yhtä sun toista, makkaroista lähtien. Joulu oli täydellinen. Pöytä notkui ja sen antimet maistuivat. Puoliso paistoi kinkun ja joskus vielä lisäksi kalkkunan. Meillä oli tapana kutsua vanhempieni lisäksi muutamia ihmisiä, yleensä heidän ystäviään, jotka olivat menettäneet puolisonsa, etteivät olisi yksin juuri jouluna. Niitä jouluja kaipaan ja nyt olen itse yksin. No, sujunut jo kahdeksan joulua ja niin tämäkin.

Jos tv näyttää Frank Capran ohjaaman elokuvan It´s wonderful life (1946), niin ehkä katselen sen jälleen kerran. George Bailey tapaa hiukan murheellisissa merkeissä toisen luokan enkelin Clarencen, jonka tehtävänä on pelastaa George hankalasta tilanteesta ja sillä lailla ansaita itselleen siivet. No, tiedätte juonen ja meistä melkein jokainen sen ainakin kerran nähnyt. Sen kanssa on kuin Tuntemattoman sotilaan (1955) itsenäisyyspäivänä. Se Edvin Laineen ohjaama. Aina se tulee.

Vielä ei ainakaan hurjaa pakkasta. Ihan kelvollista talvi-ilmaa. Taloyhtiö vaihtoi huoltofirmaa ja jälki on jo parempaa kuin edellisellä huollolla. Silloin lipsuttiin yhdestä sun toisesta asiasta, eikä aina muistettu poistaa lumia pihalta kävelykuntoon. Enää ei tarvitse roikkua ikkunassa ennen ulos menoa nähdäkseen, ulottuuko kinokset nivusiin asti. Voi luottaa hyvään työhön ja lähteä. On se kumma, miten asioita hoidetaan eri lailla. Työn jälki ei enää nykyisin ole niin tärkeää kuin joskus ennen. Työtä ei kunnioiteta, arvosteta. Vaikka hutiloidaan, palkka juoksee. Muinoin talot rakennettiin niin, että kestävät satojakin vuosia. Nyt jo pian valmistumisen jälkeen alkaa olla korjattavaa, jos ei ihan koko rakennuksen purkamista. Mistä johtuu? Taitamattomuutta, osaamattomuutta, piittaamattomuutta?

AIRA SIUNATTIIN

 Aira Samulin on siunattu haudan lepoon. Katselin netistä Ilta-Sanomien välittämää tunnelmaa Vanhankirkon pihalta ennen siunaustilaisuutta. Ilta-Sanomat oli haastattelemassa ja jotkut vieraat eivät pitäneet tästä. Sanoivat menevänsä suoraan kirkkoon. No, toimittaja teki työtään, mutta oliko tarpeellista haastatella hautajaisvieraita? Onneksi kamera ei päässyt sisälle kirkkoon. Aira Samulin kannettiin arkussa autoon, joka lähti hiljalleen kohti Hietaniemeä. Auton lippu oli puolitangossa, mutta yksikään mieshenkilö ei paljastanut kadulla päätään auton ajaessa ohi ainakaan paikoissa, joita kamera näytti. Ennen tehtiin niin.

On joulukuu ja alan katsella, minkä kranssin ripustan oveen. Muita koristeita en vielä ota esille. Partsilta nappasin surullisen näköisiksi muuttuneet kesäkukat ja vein roskiksen biojätteisiin. Pakkasta. Tuli vähän vilu. HS kertoo, että eteläiseenkin Suomeen voi tulla -30 astetta. Sitä sanoisin jo kunnon pakkaseksi. Saisi olla tulematta, jos minulta kysytään.

Ensi viikolla tanssitaan, vaikka TTK loppuikin. Nyt mennään juhlavimmissa puitteissa ihan linnassa asti. Kutsuttuja on 1700 ja nämä pippalot ovat viimeiset nykyisen presidenttiparin järjestämänä. Uusi isäntäväki ensi vuonna. Istun 6.12. tiiviisti sohvan nurkassa katselemassa juhlaväkeä. Stamppaako joku jonkun slöijän päällä? 

Finlandia-palkinto on kirjallisuudessa jaettu kolmessa kategoriassa. Kaunokirjojen palkinnon sai Sirpa Kähkönen. On häpeäkseni kerrottava, etten ole yhtäkään Kähköstä ikinä lukenut. Enkä aio nyt fiinisti ja kyldyyrin nälkäisenä rientää ostamaan tätä palkinnon saanuttakaan, mutta jonkun Kähkösen ostan. Kyllä edes yksi on luettava. Olisiko joku pokkarina? Valinnan varaa hänen kirjoissaan on. On tuottelias kirjailija. Ollut aiemminkin ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Nyt tärppäsi. Onneksi olkoon.

Kähkösen kirjan hankintaan asti luen Otavasta saamaani kirjaa Pirjo Hounin ja Maria Romantschukin Ei, rouva presidentti. Ollut hyllyssäni lukemattomana siitä asti, kun Otavan toimitusjohtajan sihteeri toi minulle seitsemän Otavan kirjaa kiitokseksi pienestä lahjoituksestani. Otin yhteyden suoraan toimitusjohtajaan sähköpostilla ja hän vastasi heti olevansa kiinnostunut. Lahjoitus oli Otavan antama ikivanha osakekirja kustannusyhtiön alkuajoilta. Isäni oli sen kehystyttänyt  ja se oli hyvin säilynyt lasin alla. Minusta se kuului antaa takaisin antajalle. Komeat allekirjoitukset yhtiön perustajilta.