Eilen oli tapahtumiltaan outo päivä kohdallani. Menin kauppaan eli Lidliin, jossa olen muutaman kerran käynyt. Edellisellä kerralla ostin parsanipun. Kassa ei tiennyt siihen koodia ja lähti sitä hankkimaan. Maksoin, lappasin ostokset kassiin ja kotona huomasin parsan puuttuvan. Ei kuin taas Lidliin. Oli jäänyt kassalle 5. Miten tämä kassa uskoo nyt, että parsa on jo maksettu? Myyjä tuli apuun ja meni kassalle kertomaan. Kaikki hyvin? Ei suinkaan. Kassa tahtoi parsasta maksun. Ei ymmärtänyt, kun ei puhunut kunnolla tämän maan kieltä. Olen pikaäksyinen ihminen, mutta kuitenkin kärsivällisesti kerroin parsan jo maksetun ja aina väliin sanoin, että "juurihan teille tämän asian myyjä kertoi". Ei tulosta. "Maksa parsa". Olin juuri pimahtamassa, kun koko jono, joka oli episodia seurannut, huusi: "se on jo maksettu aikaisemmin". Kassamies oli epäuskoinen yhä ja katseli minua kuten parsavarasta katsellaan. Ei tarvinnut maksaa ja minä vannoin mennessäni, että ei enää Lidliin ikinä, vaikka mansikat ovat siellä makoisia.
Siten vein loton kioskiin. Olin pahalla tuulella ja mietin, miten sen saisin purettua viattomaan kioskimyyjään. En mitenkään. Tämän jälkeen koruliikkeeseen korjauttamaan turvaketjua rannekorussa. Missä peijoonissa koru? Pengoin laukkua, joka ei edes suuren suuri ole, ei korua. Takaisin pikavauhtia kioskiin. Olin jo asennoitunut korun häviämiseen ja alkoi harmittaa suuresti. Näin sen kioskin lattialla. Nappasin korun ja selitin hölmistyneelle kioskin pitäjälle asian ja lähdin. Puristin rystyset valkoisina korua, väistin julkisella paikalla talon nurkkaan pissimässä ollut miestä ja inhoni Itäkeskusta kohtaan kasvoi. Saan korjatun korun vasta ensi kuussa, koruliikkeen myyjä kehui koruani "hienoksi".
Menin purkamaan tunteitani Stockmannille, joka on ostoskeskuksen toisessa päässä. Mahdanko selvitä pitkän matkan ilman ikäviä lisätapahtumia? Huoahdin ja jatkoin urhoollisesti matkaa. Kaikki sujui kommelluksitta ja luikahdin jo jotenkuten hyvillä mielin Stockan parfyymiosastolle. Se on aina lohduttava paikka.
25. helmikuuta 2020
24. helmikuuta 2020
RAUTASORMUKSET
Luen yhä Minna Canth-romaania. Minna on jo naimisissa ja huomaa elämässään yhtä sun toista, joka vähän kaduttaakin. Lehtori ei viehätä yhtä paljon kuin seminaarissa. Minäkin ihmettelin pari ensimmäistä päivää naimisiin mentyäni, mitä tuli tehtyä. Kaikki oli outoa, erilaista kuin vanhempien luona kotona. Sitten tasaantui ja totuin. Sitten vuosien jälkeen oli taas aika ihmetellä tapahtunutta, kun jäin yksin. Kaikki tasaantui ja totuin.
Soitin eilen ystävälleni. Hän oli kaupan kassajonossa. Sunnuntaina! Eikö arkipäivinä pääse, vaikka takuulla on aikaa? Olisin keskustellut rautasormuksista vuodelta 1940. Tai eihän ne ole rautaa kuulemma, vaan alpakkaa eli uushopeaa. Minulle periytynyt ennen vanhempiani olevilta sen ajan ihmisiltä. Toinen kokonaan vailla merkintöjä ja toisessa ilmapuolustusvoimien hakaristi, Kiillotin ne ja alan käyttää. Sormusten yleistä historiaa en tässä kerro kuin sen, että 315 000 suomalaista vaihtoi kultasormuksensa "rautaan" 80 vuotta sitten.
Tänään olen lähdössä ulos. Rannekoru meni rikki ja pitää mennä korjauttamaan. Tästä opin, että imuroidessa ei kannata pitää käsissä koruja, ei ainakaan varaketjullisia. Oikeastaan tästä oppi senkin, että koko imuroiminen on pahasta.
Aurinko on armoton paistaessaan. Kertoo ikkunoiden olevan pesun tarpeessa. No, ehkä lakkaa paistamasta ja kaikki on taas hyvin.
Ei kuin suihkuun tästä, julkisivu kuntoon ja liikkeelle. Päivähän jo hyvin alullaan.
Soitin eilen ystävälleni. Hän oli kaupan kassajonossa. Sunnuntaina! Eikö arkipäivinä pääse, vaikka takuulla on aikaa? Olisin keskustellut rautasormuksista vuodelta 1940. Tai eihän ne ole rautaa kuulemma, vaan alpakkaa eli uushopeaa. Minulle periytynyt ennen vanhempiani olevilta sen ajan ihmisiltä. Toinen kokonaan vailla merkintöjä ja toisessa ilmapuolustusvoimien hakaristi, Kiillotin ne ja alan käyttää. Sormusten yleistä historiaa en tässä kerro kuin sen, että 315 000 suomalaista vaihtoi kultasormuksensa "rautaan" 80 vuotta sitten.
Tänään olen lähdössä ulos. Rannekoru meni rikki ja pitää mennä korjauttamaan. Tästä opin, että imuroidessa ei kannata pitää käsissä koruja, ei ainakaan varaketjullisia. Oikeastaan tästä oppi senkin, että koko imuroiminen on pahasta.
Aurinko on armoton paistaessaan. Kertoo ikkunoiden olevan pesun tarpeessa. No, ehkä lakkaa paistamasta ja kaikki on taas hyvin.
Ei kuin suihkuun tästä, julkisivu kuntoon ja liikkeelle. Päivähän jo hyvin alullaan.
22. helmikuuta 2020
KORONAVIRUS PUHUTTAA
Hiljaiseloa kotona, mitä nyt ruokaostoksilla. Ei, en minä ajattele koronaviruksen hyökkäystä kimppuuni. Kyllähän tuo askarruttaa lievästi. Kaikki hallitsematon huolestuttaa. Viruksen ollessa aivan alussa puheenaiheena, ajattelin, että on tässä tapauksessa onnenpotku, kun Suomi on kaukana kaikesta. Ei enää ole niin kaukana.
Aikoihin ei ole A:sta mitään kuulunut. Hänen lapsensa visiteerasivat Saksasta, että rouvalla riitti puuhaa. Kertoo aina hermostuvansa vieraista, vaikka lähisukua ovatkin. H ilmoittautui Turkista ihmetellen, minne olen hävinnyt. En minnekään. Lähetin sen vakuudeksi tekstiviestin. R:lle lähetin taannoin sähköpostia, vaan ei ole vielä vastannut.
Olen muuten miettinyt sitä että ennen vanhaan, kun joku soitti - ja käytössä oli lankapuhelimet - soitosta ei tiedetty mitään, jos ei oltu kotona. Nykyisin tiedetään. Jos ei vastata, ei soittaja soita yleensä uudestaan, vaan odottaa vastasoittoa. Puhelinta pitää vähän väliä tarkistaa, mitä sille kuuluu. Soittaa ja kysyä, mitä soittajilla on ollut asiaa. Miksi ei soiteta uudestaan? "Mä luulin, ettet halunnut vastata". Kysymys ei ole haluamisesta -saattaisi vaikka ollakin joskus - , vaan en kotona kanniskele puhelinta mukanani ja vaikka koti ei enää nykyisin ole neliömäärältään suuri, en aina soittoa kuule. Jotkut ystävistäni kuulemma ottavat vessaankin mukaansa puhelimen. Orjuuttavaa. Tulesta muinoin sanottiin sen oleva hyvä renki, mutta huono isäntä. Puhelimesta tänä päivänä voi sanoa samaa. Eräs ystäväni selittelee ja puolustelee puhelimen kanssa aina valmiina-olemistaan sillä, että lapset hermostuvat, jos äiti ei vastaa, panevat virkavallan asialle, tulevat katsomaan ja etsimään... Ja kun pitää aina olla hollilla, soi hänen puhelimensa paikoissakin, jossa se ei ole suotavaa: konsertit, taidenäyttelyt, kirkot yms. Jos katseet voisivat tappaa.
Sataa. Vettä tietysti. No, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Parempi kuin rämpiä nivusiin asti lumessa tai estää itsensä kastumasta loskakelillä ohiajavan auton ajattelemattomuudesta. Olen kuitenkin joinakin päivinä pannut pitkät talvisaappaat jalkaan, kun kerran helmikuuta mennään. Se oli ennen täyttä talvea.
Aikoihin ei ole A:sta mitään kuulunut. Hänen lapsensa visiteerasivat Saksasta, että rouvalla riitti puuhaa. Kertoo aina hermostuvansa vieraista, vaikka lähisukua ovatkin. H ilmoittautui Turkista ihmetellen, minne olen hävinnyt. En minnekään. Lähetin sen vakuudeksi tekstiviestin. R:lle lähetin taannoin sähköpostia, vaan ei ole vielä vastannut.
Olen muuten miettinyt sitä että ennen vanhaan, kun joku soitti - ja käytössä oli lankapuhelimet - soitosta ei tiedetty mitään, jos ei oltu kotona. Nykyisin tiedetään. Jos ei vastata, ei soittaja soita yleensä uudestaan, vaan odottaa vastasoittoa. Puhelinta pitää vähän väliä tarkistaa, mitä sille kuuluu. Soittaa ja kysyä, mitä soittajilla on ollut asiaa. Miksi ei soiteta uudestaan? "Mä luulin, ettet halunnut vastata". Kysymys ei ole haluamisesta -saattaisi vaikka ollakin joskus - , vaan en kotona kanniskele puhelinta mukanani ja vaikka koti ei enää nykyisin ole neliömäärältään suuri, en aina soittoa kuule. Jotkut ystävistäni kuulemma ottavat vessaankin mukaansa puhelimen. Orjuuttavaa. Tulesta muinoin sanottiin sen oleva hyvä renki, mutta huono isäntä. Puhelimesta tänä päivänä voi sanoa samaa. Eräs ystäväni selittelee ja puolustelee puhelimen kanssa aina valmiina-olemistaan sillä, että lapset hermostuvat, jos äiti ei vastaa, panevat virkavallan asialle, tulevat katsomaan ja etsimään... Ja kun pitää aina olla hollilla, soi hänen puhelimensa paikoissakin, jossa se ei ole suotavaa: konsertit, taidenäyttelyt, kirkot yms. Jos katseet voisivat tappaa.
Sataa. Vettä tietysti. No, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Parempi kuin rämpiä nivusiin asti lumessa tai estää itsensä kastumasta loskakelillä ohiajavan auton ajattelemattomuudesta. Olen kuitenkin joinakin päivinä pannut pitkät talvisaappaat jalkaan, kun kerran helmikuuta mennään. Se oli ennen täyttä talvea.
18. helmikuuta 2020
POSTIVARKAUS
Kaupassa eilen, appelsiineja, vesimelonia, hallaimia ja mansikoita. Ostoskeskuksessa hiljaista. Äänekkäät koululaiset mutkamäissä pohjoisessa. Panin postilaatikkoon Italian kirjeen ja toivon sen pääsevän perille. Edellinen ei päässyt. Millä perusteella postissa joku vie kirjeen? Vaikuttiko tämä C4-kuori epäilyttävältä? Sisällä oli lehtileikkeitä, mutama brosyyri ja kirjoittamani kirje. Hiukan harmittaa. Vain se lohduttaa, että avaaja sai pettyä: ei rahaa eikä kokaiinia.
Soitin L:lle, ennen kuin starttaavat Etelä-Afrikkaan. Kuukausi siellä. On kuulemma syksyaika. M lähtee miehensä kanssa Belizeen. Minä menen Stadiin ensi viikolla ja olen muutaman tunnin. Menisin mieluummin Afrikkaan tai Belizeen.
Minna viettää häitään lukemassani kirjassa Rouva C. Paras ystävätär ei tullut häihin, kun olisi tahtonut itse olla rouva C. Minnan isä toivoi vävykseen omaa kauppa-apulaistaan, että kaupan tulevaisuus oli taattu. Minna tahtoi lehtori Canthin seminaarista. Minustakin se oli parempi vaihtoehto.
Passi on uusittava. Pitää mennä valokuvaamoon. Katselin kyllä vanhoja kuvia, jos yrittäisin niillä. Toisaalta valokuvaamo hoitaa aika pitkälle passiasiaa, lähettää kuvan poliisille jne. Aionko matkustaa? Sitä ei tiedä susikaan, mutta käytän passia todisteena henkilöllisyydestä. Pitää monissa paikoissa todistaa.
Lähden tästä Emmerdaleen. Olen siellä puoli tuntia miinus mainokset. Hyvää iltaa.
Soitin L:lle, ennen kuin starttaavat Etelä-Afrikkaan. Kuukausi siellä. On kuulemma syksyaika. M lähtee miehensä kanssa Belizeen. Minä menen Stadiin ensi viikolla ja olen muutaman tunnin. Menisin mieluummin Afrikkaan tai Belizeen.
Minna viettää häitään lukemassani kirjassa Rouva C. Paras ystävätär ei tullut häihin, kun olisi tahtonut itse olla rouva C. Minnan isä toivoi vävykseen omaa kauppa-apulaistaan, että kaupan tulevaisuus oli taattu. Minna tahtoi lehtori Canthin seminaarista. Minustakin se oli parempi vaihtoehto.
Passi on uusittava. Pitää mennä valokuvaamoon. Katselin kyllä vanhoja kuvia, jos yrittäisin niillä. Toisaalta valokuvaamo hoitaa aika pitkälle passiasiaa, lähettää kuvan poliisille jne. Aionko matkustaa? Sitä ei tiedä susikaan, mutta käytän passia todisteena henkilöllisyydestä. Pitää monissa paikoissa todistaa.
Lähden tästä Emmerdaleen. Olen siellä puoli tuntia miinus mainokset. Hyvää iltaa.
16. helmikuuta 2020
SE ON NYT LUETTU
Luin Heidi Mäkisen uuden kirjan "Ei saa elvyttää". Mitäkö pidin? Pidin minä. Minusta se on taitavasti kirjoitettu, sopivan kevyesti vaikeistakin asioista, helppo luettava ja minä luin sen yhtä soittoa kannesta kanteen. Kirjan sankaritar Auri asuu yksin Bulevardilla Helsingissä, käy Stockmannilla, käyttää rollaattoria ja on täyttänyt 80 vuotta, puoliso on kuollut. Aurilla on apua tarvittaessa ja hän on oppinut sitä pyytämään. Auri on professori eremita, hammaslääketieteen tohtori ja vieläkin kurkistaa mielellään ystäviensä suuhun. Kirjan loppua en kerro, sen saa jokainen lukea itse, kuka on kirjasta kiinnostunut. Suosittelen lukemista.
Sinebrychofin taidemuseossa olin M:n kanssa katsastamassa museon kellarikerrokseen järjestetyn näyttelyn Edelfeltin töistä Romanovien lasten kanssa. Maalaukset sieviä, lapset kauniita, kuten asiaan kuuluukin. Ihmisiä oli näyttelyssä paljon, jokainen tahtoo nähdä "meidän" Edefeltin teoksia Venäjän hovista. Pasteerailimme muutkin huoneet läpi, eikä niissä ollutkaan tungosta kuten Edelfelin huoneessa. Ostin kaksi jääkaappimagneettia, eikä kummallakaan ole mitään tekemistä Edelfeltin kanssa. Niitä on jo kotona.
Sinebrychoffin jälkeen menimme Stockmannille Sampanjabaariin ja minulle tarjottiin vaaleanpunaista samppanjaa. Juttelimme tovin kuten aina ja sitten erkaannuimme, minä Herkun kautta kotiin. M lähtee puolisonsa kanssa sukeltelemaan Belizeen. Uusia maisemia sikäläisen meren pohjassa.
YLE.fi netissä pohditaan, kuuluuko asiakkaan ravintolassa viedä käytetyt astiat palautuskärryyn? Minä en vie. Ravintolan/kahvilan pito maksaa kuulemma, tarjoilijoitten palkat jne. Mitä varten sitten pidetään ravintolaa/kahvilaa, jos ei ole varaa palkata työvoimaa? Niissä maissa, joissa olen käynyt, en ole missään nähnyt asiakkaitten rehkivän työn teossa ateroituaan. Minusta on paikallaan saada palvelua siitä mistä olen maksanut. Palautuskärry on usein asiakkaitten pöytien lähellä ja sieltä repsottaa milloin mitäkin ruoista tai pullalautaselle jätetystä. Ekbergille on ihanaa mennä, siellä on pöytiin tarjoilu, ei tarvitse asiakkaan puurtaa. Taidankin jonain päivänä mennä.
Sinebrychofin taidemuseossa olin M:n kanssa katsastamassa museon kellarikerrokseen järjestetyn näyttelyn Edelfeltin töistä Romanovien lasten kanssa. Maalaukset sieviä, lapset kauniita, kuten asiaan kuuluukin. Ihmisiä oli näyttelyssä paljon, jokainen tahtoo nähdä "meidän" Edefeltin teoksia Venäjän hovista. Pasteerailimme muutkin huoneet läpi, eikä niissä ollutkaan tungosta kuten Edelfelin huoneessa. Ostin kaksi jääkaappimagneettia, eikä kummallakaan ole mitään tekemistä Edelfeltin kanssa. Niitä on jo kotona.
Sinebrychoffin jälkeen menimme Stockmannille Sampanjabaariin ja minulle tarjottiin vaaleanpunaista samppanjaa. Juttelimme tovin kuten aina ja sitten erkaannuimme, minä Herkun kautta kotiin. M lähtee puolisonsa kanssa sukeltelemaan Belizeen. Uusia maisemia sikäläisen meren pohjassa.
YLE.fi netissä pohditaan, kuuluuko asiakkaan ravintolassa viedä käytetyt astiat palautuskärryyn? Minä en vie. Ravintolan/kahvilan pito maksaa kuulemma, tarjoilijoitten palkat jne. Mitä varten sitten pidetään ravintolaa/kahvilaa, jos ei ole varaa palkata työvoimaa? Niissä maissa, joissa olen käynyt, en ole missään nähnyt asiakkaitten rehkivän työn teossa ateroituaan. Minusta on paikallaan saada palvelua siitä mistä olen maksanut. Palautuskärry on usein asiakkaitten pöytien lähellä ja sieltä repsottaa milloin mitäkin ruoista tai pullalautaselle jätetystä. Ekbergille on ihanaa mennä, siellä on pöytiin tarjoilu, ei tarvitse asiakkaan puurtaa. Taidankin jonain päivänä mennä.
11. helmikuuta 2020
HEIDI MÄKISEN AURI, noin 80 V
Nyt minulla on Heidi Mäkisen riemastuttavan luettava uusi kirja Ei saa elvyttää. Olin malttamaton ja menin heti Suomalaisen Krjakaupan lähellä olevaan kahvilaan. Tilasin cappuccinon ja aloin lukea. Jo pari ensimmäistä lukua kieli, että on hyvä kirja kädessäni ja kirja, jota lukiessa tulee hymy huulille. Olen vasta alussa, mutta uskon nauttivani loppuun asti. Olin iki-ihastunut, kun kirjan Auri-niminen rouva rakastaa Stockmannia ja lakkaa kyntensä punaisiksi. Auri, 80v, käyttää rollaattoria ja hänelle puhutaan aina kovalla äänellä sekä kuin lapselle jollain lailla selkokielellä. Muiden ihmisten suhtautuminen muuttuu oudoksi, kun apuvälineenä on rollaattori. Jos vikaa on alapäässä, se ei tarkoita, että olisi myös yläpäässä. Eikä Aurilla ole. Hän on hammaslääketieteen professori emerita.
Kirjan takakansi: "Heidi Mäkisen uudessa romaanissa kirjailijan persoonallinen, hivenen sarkastinen ääni saa uusia sävyjä hänen tarkastellessaan vanhuskysymystä hiukan vinosta näkökulmasta."
Talon hissiä maalattiin tänään. Piti kävellä viidennestä. Kirosin, sillä olinhan soittanut työnjohtajalle ja kysynyt, koska maalataan ja koska taas voi ajella. Sain väärää tietoa. En olisi mihinkään lähtenyt, jos olisin älynnyt tarkistaa hissin kulun ennen kuin aloin tälläytyä ulkomaailmaa varten. Jatkuvasti uskon naiivisti siihen, mitä sanotaan. Kamppailin roskapussien ja muun kantamuksen kanssa alas ja yritin olla maalareille näyttämättä kiukkuani. Eihän väärä informaatio heidän vikansa ollut. Kulutin ostoskeskuksessa aikaani lukemalla Mäkisen kirjaa ja odotin, jospa pääsisin kotiin jo hissillä. Pääsin! Huomenna lähdettävä jälleen, koska en voinut ostaa mitään kovin raskasta.
Ostin (eli sain) toisenkin kirjan Suomalaisesta, koska korttini oli täynnä ja voin valita uuden pokkarin. Minna Rytisalo Rouva C. Takakansi tiesi kertoa kirjan olevan Minna Canthista. Turun Sanomat: "Rytisalo on onnistunut tekemään Canthista elävän ja tuntevan romaanihenkilön, jonka arki ja kasvu suurperheen pääksi kerrotaan koskettavasti ja kohdetta kunnioittaen." Odotan kiihkeästi tämänkin kirjan lukemista.
Kirjan takakansi: "Heidi Mäkisen uudessa romaanissa kirjailijan persoonallinen, hivenen sarkastinen ääni saa uusia sävyjä hänen tarkastellessaan vanhuskysymystä hiukan vinosta näkökulmasta."
Talon hissiä maalattiin tänään. Piti kävellä viidennestä. Kirosin, sillä olinhan soittanut työnjohtajalle ja kysynyt, koska maalataan ja koska taas voi ajella. Sain väärää tietoa. En olisi mihinkään lähtenyt, jos olisin älynnyt tarkistaa hissin kulun ennen kuin aloin tälläytyä ulkomaailmaa varten. Jatkuvasti uskon naiivisti siihen, mitä sanotaan. Kamppailin roskapussien ja muun kantamuksen kanssa alas ja yritin olla maalareille näyttämättä kiukkuani. Eihän väärä informaatio heidän vikansa ollut. Kulutin ostoskeskuksessa aikaani lukemalla Mäkisen kirjaa ja odotin, jospa pääsisin kotiin jo hissillä. Pääsin! Huomenna lähdettävä jälleen, koska en voinut ostaa mitään kovin raskasta.
Ostin (eli sain) toisenkin kirjan Suomalaisesta, koska korttini oli täynnä ja voin valita uuden pokkarin. Minna Rytisalo Rouva C. Takakansi tiesi kertoa kirjan olevan Minna Canthista. Turun Sanomat: "Rytisalo on onnistunut tekemään Canthista elävän ja tuntevan romaanihenkilön, jonka arki ja kasvu suurperheen pääksi kerrotaan koskettavasti ja kohdetta kunnioittaen." Odotan kiihkeästi tämänkin kirjan lukemista.
ETANAPOSTIN VARJOPUOLI
Jaahas, uusi aamu taas menossa. Lipittelen aamulattea odotellen päivän valkenemista. Tänään ostoksille. On se vaan kummallista, että yksineläjäkin tarvitsee yhä sun toista. Tarvitsen mustapippuria.
Kirjoitan uutta kirjettä Italiaan. Semmoista paperista etanapostissa kulkevaa. Ystäväni kertoi puhelimessa, ettei ole edellistä saanut. Makaa luultavasti Tiberin pohjassa kuten vuosia sitten eräs postisäkki, jossa sattui kirjeeni olemaan. Lähetettiin saajalle aikanaan selostuksen kera, miksi on viivästynyt. Hiukan oli kokeneen näköinen kirjekuori. Yhteen aikaan kirjeitä ja muuta tavaraa hävisi usein matkalla. Eräskin minun kirjeeni, jossa oli Paul Févalin runo Laulu päärynäpuusta. Lapsuudestani tuttu rakkausruno, jota isäni usein lausui saaden äidin itkemään. Runossa kun on murheellinen loppu. Nuoren everstin hauta on päärynäpuun alla. Kaivoin hyllystä kirjan, jossa runo on ja luin, eikä se ollut menettänyt sen enempää paatostaan kuin hohtoaankaan.
Tykkään tv-ohjelmista, joissa jäljitetään varastettua taidetta. Äskettäin katsottu oli taidehistorioitsija Andrew Graham-Dixonin toimittama kahdesta van Goghin maalauksesta, jotka vietiin suurella taidolla museosta Amsterdamissa. Monen vuoden ahkeran mutta tuloksettoman etsinnän jälkeen teokset löytyivät Italiasta keittiön valelattian alta huonosti kohdeltuina. Entisöijät saivat kuntoon ja taas ne ovat omilla paikoillaan Amsterdamissa. Olen melkein ihaillut tapaa, millä taidetta varastetaan. Vaatii älyä, onnea ja taitoa. Julkisesti ei voi myydä. Mutta kauppaa niillä tehdään pimeästi. Asiaan liittyvät ihmiset eivät taidetta tippaakaan arvosta. Nämäkin kaksi van Goghia olivat kulkeneet vuosien ajan kädestä käteen kovakouraisesti kohdeltuina. Onneksi maailmassa on taitavia restauroijia.
Kirjoitan uutta kirjettä Italiaan. Semmoista paperista etanapostissa kulkevaa. Ystäväni kertoi puhelimessa, ettei ole edellistä saanut. Makaa luultavasti Tiberin pohjassa kuten vuosia sitten eräs postisäkki, jossa sattui kirjeeni olemaan. Lähetettiin saajalle aikanaan selostuksen kera, miksi on viivästynyt. Hiukan oli kokeneen näköinen kirjekuori. Yhteen aikaan kirjeitä ja muuta tavaraa hävisi usein matkalla. Eräskin minun kirjeeni, jossa oli Paul Févalin runo Laulu päärynäpuusta. Lapsuudestani tuttu rakkausruno, jota isäni usein lausui saaden äidin itkemään. Runossa kun on murheellinen loppu. Nuoren everstin hauta on päärynäpuun alla. Kaivoin hyllystä kirjan, jossa runo on ja luin, eikä se ollut menettänyt sen enempää paatostaan kuin hohtoaankaan.
Tykkään tv-ohjelmista, joissa jäljitetään varastettua taidetta. Äskettäin katsottu oli taidehistorioitsija Andrew Graham-Dixonin toimittama kahdesta van Goghin maalauksesta, jotka vietiin suurella taidolla museosta Amsterdamissa. Monen vuoden ahkeran mutta tuloksettoman etsinnän jälkeen teokset löytyivät Italiasta keittiön valelattian alta huonosti kohdeltuina. Entisöijät saivat kuntoon ja taas ne ovat omilla paikoillaan Amsterdamissa. Olen melkein ihaillut tapaa, millä taidetta varastetaan. Vaatii älyä, onnea ja taitoa. Julkisesti ei voi myydä. Mutta kauppaa niillä tehdään pimeästi. Asiaan liittyvät ihmiset eivät taidetta tippaakaan arvosta. Nämäkin kaksi van Goghia olivat kulkeneet vuosien ajan kädestä käteen kovakouraisesti kohdeltuina. Onneksi maailmassa on taitavia restauroijia.
9. helmikuuta 2020
ENSI YÖNÄ PUKUELEGANSSIA
Lumi tuli ja se suli. Luvattu eteläiseen Suomeen entistäkin lämpimämpää, kun "jättimatalapaineen" lonkerot yltävät Suomeenkin. Niin että jätetään ne talven haikailut sikseen.
Suomalaisesta tuli perjantaina ilmoitus, että Heidi Mäkisen uusi kirja on jo noudettavissa. Haen ensi viikolla ja sitten ei tarvitse miettiä, mitä kirjaa lukisin. Ensi yönä olisi mahdollista katsella muotia punaisella matolla ja siinä ohessa Oscar-gaalaa. Jos jaksaa. Voi alkaa nukuttaa ja voi alkaa nukuttaa. Joskus nämä mekkonäyttäjäiset saattavat kyllästyttää.
Lotossa ei tullut edes kymppiä. Asuminen täällä jatkuu. En enää viitsi katsella Skattan myytäviä asuntoja. Ohitan senkin miehen tyynin mielin metron sisäänkäynnin luona, joka kauppaa Chanelin parfyymiä "alkuperäisessä" pakkauksessa. Käy aina kimppuuni. Kai joku ostaa, kun väärennösten tehtailu kannattaa.Soitin muuten tämän taloyhtiön rempan työnjohtajalle ja kysyin minä päivänä hissi ei kulje. Kerroin tiedotteessa lukevan vain "ensi viikolla". Ei riittänyt minulle, koska on kantamusten kanssa päästävä neljänteen asuinkerrokseen ja se tarkoittaa oikeasti viidennettä kerrosta. Hissi on poissa käytöstä huomenna eli maanantaina. Miksi sitä ei mainittu tiedotteessa? Talossa on seitsemän kerrosta ja ylimmässäkin asutaan. Omaan kerrokseeni kävelen, mutta en kantamusten kanssa. Tulee mieleen aika, kun puoliso oli Meilahden sairaalassa ja kävelin jokikinen päivä viidenteentoista kerrokseen. Klaustrofobia oli silloin pahimmillaan. Tiedä sitä, kävelisinkö enää? Toisaalta, pakon edessä ihminen venyy ja saa outoja voimia.
HAMissa avautunut Vilho Lammen näyttely. Lampi on Pohjanmaan lakeuksien maalari, latojen kuvaaja Juhani Palmun sielunveli. Sinebrychoffiin menen ensi viikolla M:n kanssa ja ehkä myöhemmin uudestaan K:n seuraksi. Kiasmassa uusi näyttely kuun lopussa, samoin Ateneumissa Natalia Goncharovan teoksia. Tämä näyttely ollut ennen Ateneumia Firenzessä ja Lontoossa. Niin että kyldyyriä piisaa!
Suomalaisesta tuli perjantaina ilmoitus, että Heidi Mäkisen uusi kirja on jo noudettavissa. Haen ensi viikolla ja sitten ei tarvitse miettiä, mitä kirjaa lukisin. Ensi yönä olisi mahdollista katsella muotia punaisella matolla ja siinä ohessa Oscar-gaalaa. Jos jaksaa. Voi alkaa nukuttaa ja voi alkaa nukuttaa. Joskus nämä mekkonäyttäjäiset saattavat kyllästyttää.
Lotossa ei tullut edes kymppiä. Asuminen täällä jatkuu. En enää viitsi katsella Skattan myytäviä asuntoja. Ohitan senkin miehen tyynin mielin metron sisäänkäynnin luona, joka kauppaa Chanelin parfyymiä "alkuperäisessä" pakkauksessa. Käy aina kimppuuni. Kai joku ostaa, kun väärennösten tehtailu kannattaa.Soitin muuten tämän taloyhtiön rempan työnjohtajalle ja kysyin minä päivänä hissi ei kulje. Kerroin tiedotteessa lukevan vain "ensi viikolla". Ei riittänyt minulle, koska on kantamusten kanssa päästävä neljänteen asuinkerrokseen ja se tarkoittaa oikeasti viidennettä kerrosta. Hissi on poissa käytöstä huomenna eli maanantaina. Miksi sitä ei mainittu tiedotteessa? Talossa on seitsemän kerrosta ja ylimmässäkin asutaan. Omaan kerrokseeni kävelen, mutta en kantamusten kanssa. Tulee mieleen aika, kun puoliso oli Meilahden sairaalassa ja kävelin jokikinen päivä viidenteentoista kerrokseen. Klaustrofobia oli silloin pahimmillaan. Tiedä sitä, kävelisinkö enää? Toisaalta, pakon edessä ihminen venyy ja saa outoja voimia.
HAMissa avautunut Vilho Lammen näyttely. Lampi on Pohjanmaan lakeuksien maalari, latojen kuvaaja Juhani Palmun sielunveli. Sinebrychoffiin menen ensi viikolla M:n kanssa ja ehkä myöhemmin uudestaan K:n seuraksi. Kiasmassa uusi näyttely kuun lopussa, samoin Ateneumissa Natalia Goncharovan teoksia. Tämä näyttely ollut ennen Ateneumia Firenzessä ja Lontoossa. Niin että kyldyyriä piisaa!
7. helmikuuta 2020
NESPRESSON KIELIKYLPY
Varhain aamulla taas blogin kimpussa. Nukuin toki riittävästi. Siis minulle riittävästi. Ja mitäpä tässä muuta kuin kahvin laittoa, netin kautta lehtien lukua ja tätä kirjoittamista. Kun ei voi kolistella.
Eilispäivä kului Stadissa K:n kanssa. Annoin hänelle lukemani Kati Tervon kirjan ja sanoin, että voi tehdä sille mitä haluaa luettuaan. Minulla oli ensin asia toimitettavana Töölössä ja teimme matkaa kolmella kulkuneuvolla. Ratikkaa kerrakseen. Mahtavaa! Käppäilimme tämän jälkeen Stockmannille ja Fazerin kahvilaan. Söin katkarapuvoileivän kahvini kanssa. K nautti pienen piirakan. Tai kuten nykyisin sanotaan: "quiche" ja pitää lausua ranskalaisittain. Näin meille opetetaan vaivihkaa kieliä.
Kahvittelun jälkeen kävelimme Keskuskadun Nespresso-kauppaan. Kaksi miespuolista myyjää, joita kumpaakaan en ollut aikaisemmin siellä nähnyt. Tuli minun vuoroni ja ällistyksekseni myyjä sanoi puhuvansa vain englantia. Toinen kerta jo minulla, kun Suomessa jouduin tekemisiin myyjän kanssa, joka ei puhu suomea. No, avasin aivoistani sen lokeron, josta kumpuaa vaadittavaa kieltä ja aloin kaupantekoon. Sitten marssimme taas ratikkaan ja Hakaniemessä metroon. K kun ei käytä koneportaita ja Rautatieaseman pysäkin hissit edelleen korjaamatta. Olleet jo kuukausia. Mikähän siinäkin mättää? Huomasin muuten päivän pidentyneen, koska oli vielä täysin valoisaa tullessamme ratikkapysäkille ja oli iltapäivä. Kevättä pukkaa.
Metrovaunu oli täynnä kyllästyneen näköisiä aikuisia ja huutavia lapsia. Kukaan ei puhunut ja kaikki välttivät vieraita katseita. Tyypillinen matka. Halasimme ja erosimme K ja minä. Kotirapussa oli lappu, jossa kerrottiin hissin olevan ensi viikolla maalattavana ja käyttökiellossa. Päivää ei kerrottu. Minulla torstaina ja perjantaina menoa.
Eilispäivä kului Stadissa K:n kanssa. Annoin hänelle lukemani Kati Tervon kirjan ja sanoin, että voi tehdä sille mitä haluaa luettuaan. Minulla oli ensin asia toimitettavana Töölössä ja teimme matkaa kolmella kulkuneuvolla. Ratikkaa kerrakseen. Mahtavaa! Käppäilimme tämän jälkeen Stockmannille ja Fazerin kahvilaan. Söin katkarapuvoileivän kahvini kanssa. K nautti pienen piirakan. Tai kuten nykyisin sanotaan: "quiche" ja pitää lausua ranskalaisittain. Näin meille opetetaan vaivihkaa kieliä.
Kahvittelun jälkeen kävelimme Keskuskadun Nespresso-kauppaan. Kaksi miespuolista myyjää, joita kumpaakaan en ollut aikaisemmin siellä nähnyt. Tuli minun vuoroni ja ällistyksekseni myyjä sanoi puhuvansa vain englantia. Toinen kerta jo minulla, kun Suomessa jouduin tekemisiin myyjän kanssa, joka ei puhu suomea. No, avasin aivoistani sen lokeron, josta kumpuaa vaadittavaa kieltä ja aloin kaupantekoon. Sitten marssimme taas ratikkaan ja Hakaniemessä metroon. K kun ei käytä koneportaita ja Rautatieaseman pysäkin hissit edelleen korjaamatta. Olleet jo kuukausia. Mikähän siinäkin mättää? Huomasin muuten päivän pidentyneen, koska oli vielä täysin valoisaa tullessamme ratikkapysäkille ja oli iltapäivä. Kevättä pukkaa.
Metrovaunu oli täynnä kyllästyneen näköisiä aikuisia ja huutavia lapsia. Kukaan ei puhunut ja kaikki välttivät vieraita katseita. Tyypillinen matka. Halasimme ja erosimme K ja minä. Kotirapussa oli lappu, jossa kerrottiin hissin olevan ensi viikolla maalattavana ja käyttökiellossa. Päivää ei kerrottu. Minulla torstaina ja perjantaina menoa.
3. helmikuuta 2020
KEHUJA POSTILLE
Varasin Suomalaisesta Kirjakaupasta Heidi Mäkisen kirjan Ei saa elvyttää. Tarkkaa ilmestymispäivää ei tiedetty, vain helmikuun puolessa välissä. Saan tiedon tekstiviestinä. Mitään muuta en ostanut, koska keskeneräisiä on kotona. Luin loppuun kirjan Aatos Erkosta ja panin hyllyyn. Juuri ja juuri mahtui. Jatkan Antti Tuurin kirjan lukemista. Pidän paussia Jumalaisessa näytelmässä. Immanuel Kant yhä myös kesken. Kyllä nämä tästä.
Piti lähtemäni tänään liikkeelle. En lähde. Huomenna ei voi, koska ovi rappuun auki kynnyslakkaamisen takia. Pitää kuivua. Tuumana sitten myöhemmin tällä viikolla metromatkailla Stadiin.
Posti on ilmoittanut saaneensa jouluruuhkan selvitetyksi lakon jäljiltä. Niinpä minäkin sain perjantaina joulukortin Hyvinkäältä. Suurkiitos muuten Postille sen perille tulosta. Kortissa oli sukunimeksi merkitty tyttönimeni! (Olen toki ilmoitanut lähettäjälle vuosia sitten nykyisen nimeni.) Myös osoite oli väärin eli entinen. Posti on ahertanut ja löytänyt minut nykyisestä osoitteestani. Tarrassa lukee: "Osoite selvitetty Postissa". Ihmetyksen kohteeksi jäi yhä tyttönimen selvittely nykyiseksi. Kiitoksia vielä kerran Postille. Pitäisi osoittaa kiitokset sinne suoraan.
Ja niin minä soitin Postiin. En löytänyt netistä sähköpostiosoitetta. Olisin mieluummin kirjoittanut kauniin kiitoskirjeen. Nyt kerroin sen suullisesti ja toivon nuoren miehen puhelimen toisessa päässä lähettävän kiitokseni eteenpäin. Ainakin lupasi, kun oli ensin selvinnyt pöllämystyneisyydestään, kun en ollutkaan antamassa ankaraa moitetta palvelusta. Päinvastoin.
Nyt soitan K:lle, joka oli tänään aamullisessa vesijumpassa. Ja minä valmistan toisen kupillisen cappuccinoa itselleni.
Piti lähtemäni tänään liikkeelle. En lähde. Huomenna ei voi, koska ovi rappuun auki kynnyslakkaamisen takia. Pitää kuivua. Tuumana sitten myöhemmin tällä viikolla metromatkailla Stadiin.
Posti on ilmoittanut saaneensa jouluruuhkan selvitetyksi lakon jäljiltä. Niinpä minäkin sain perjantaina joulukortin Hyvinkäältä. Suurkiitos muuten Postille sen perille tulosta. Kortissa oli sukunimeksi merkitty tyttönimeni! (Olen toki ilmoitanut lähettäjälle vuosia sitten nykyisen nimeni.) Myös osoite oli väärin eli entinen. Posti on ahertanut ja löytänyt minut nykyisestä osoitteestani. Tarrassa lukee: "Osoite selvitetty Postissa". Ihmetyksen kohteeksi jäi yhä tyttönimen selvittely nykyiseksi. Kiitoksia vielä kerran Postille. Pitäisi osoittaa kiitokset sinne suoraan.
Ja niin minä soitin Postiin. En löytänyt netistä sähköpostiosoitetta. Olisin mieluummin kirjoittanut kauniin kiitoskirjeen. Nyt kerroin sen suullisesti ja toivon nuoren miehen puhelimen toisessa päässä lähettävän kiitokseni eteenpäin. Ainakin lupasi, kun oli ensin selvinnyt pöllämystyneisyydestään, kun en ollutkaan antamassa ankaraa moitetta palvelusta. Päinvastoin.
Nyt soitan K:lle, joka oli tänään aamullisessa vesijumpassa. Ja minä valmistan toisen kupillisen cappuccinoa itselleni.
1. helmikuuta 2020
OUTOA UNTA
Tänään mitä suurimmassa määrin yöpaitapäivä. Koko yö valvottu ja heräsin tunti sitten, kun sain nukutuksi joskus viiden maissa aamulla. On tämä tätä yhtä ja samaa valvomista. Vajaatoimintainen kilpirauhanen minussa voi hyvin, kertoi lääkäri. Lääkitys ennallaan. Sitten juteltiin muuta.
Kerroin aiemmin olevani ihastunut varsiparsakaaliin. Nyt kohde on lisääntynyt varsikukkakaalilla. Lisäksi ostin parsaa ja vihreitä papuja. Varsijutut Espanjasta ja pavut Keniasta. Parsoissa ei lue mitään, kun lappu tipahtanut jonnekin. Ei kuitenkaan Suomesta. Meidän kasvihuoneissa ei nyt talviaikaan kasva mitä tahansa. Aion tänään valmistaa viherruoan, jonka näin vilaukselta tv:ssä. Tarvitaan myös kevät- ja valkosipulia. Näytin kaupassa aidolta kasvissyöjältä. Ei kerrota kenellekään, mutta ujutan viherpöpörön sekaan muutaman palan kypsää aiemmin valmistettua broileria. Odotan oikein innokkaasti hetkeä, kun jaksan tästä nousta ja yöpaidan helmat liehuen siirtyä keittiön puolelle.
Ensi viikolla matkustan Töölööseen. "Töölööseen" sanoo kunnon vanha tölikäläinen antaen piutpaut sanalle "Töölöön". Minulla on oikein asiaa, jota varten on siirryttävä metrosta ykkösen ratikkaan, jolla toivon mukaan pääsee Töölöntorille. Vanhat kotimaisemat avautuvat eteeni ja entistäkin suurempi ikävä kantakaupungissa asumiseen kasvaa. Ei nytkään tärpännyt jackpotissa eikä vikinglotossa. Taidan luopua ainakin toisesta. Mitä varten toisilla ihmisillä on ainainen Hannu Hanhen onni?
Sitten uniasiaa, joka vetäisisi Freudinkin vakavaksi. Lapsuudenkodissani siinä unessa oli kissa (ei ollut todellisuudessa koskaan) ja se jostain syystä sairastui ja sitä vähän autettiin pääsemään elämästä pois. Meillä oli siis kissan ruumis. Piti päästä eroon. Mihin sitä Stadin kerrostalomaailmassa? Kissoilla ei unessani ollut omaa hautausmaata. Mieheni tai isäni sulloi hellästi ruumiin vanhaan rautapataan (?), mutta edelleen oli probleema asiasta: mihin rautapata pannaan? Minä sidoin padan kannen kiinni silkkinauhalla ja rustasin rusetin. Ongelma ei ollut vieläkään hävinnyt. Katselimme koko perheen voimalla, joka oli kummallisesi lisääntynyt uppo-oudolla väellä, pataa sisältöineen ja ykskaks pataa, ruumista tai rusettiakaan ei ollut enää. Ongelma oli selvinnyt! Mitäs sanot vanha kunnon Sigmund?
Unimaailmani on todellakin outo!
Kerroin aiemmin olevani ihastunut varsiparsakaaliin. Nyt kohde on lisääntynyt varsikukkakaalilla. Lisäksi ostin parsaa ja vihreitä papuja. Varsijutut Espanjasta ja pavut Keniasta. Parsoissa ei lue mitään, kun lappu tipahtanut jonnekin. Ei kuitenkaan Suomesta. Meidän kasvihuoneissa ei nyt talviaikaan kasva mitä tahansa. Aion tänään valmistaa viherruoan, jonka näin vilaukselta tv:ssä. Tarvitaan myös kevät- ja valkosipulia. Näytin kaupassa aidolta kasvissyöjältä. Ei kerrota kenellekään, mutta ujutan viherpöpörön sekaan muutaman palan kypsää aiemmin valmistettua broileria. Odotan oikein innokkaasti hetkeä, kun jaksan tästä nousta ja yöpaidan helmat liehuen siirtyä keittiön puolelle.
Ensi viikolla matkustan Töölööseen. "Töölööseen" sanoo kunnon vanha tölikäläinen antaen piutpaut sanalle "Töölöön". Minulla on oikein asiaa, jota varten on siirryttävä metrosta ykkösen ratikkaan, jolla toivon mukaan pääsee Töölöntorille. Vanhat kotimaisemat avautuvat eteeni ja entistäkin suurempi ikävä kantakaupungissa asumiseen kasvaa. Ei nytkään tärpännyt jackpotissa eikä vikinglotossa. Taidan luopua ainakin toisesta. Mitä varten toisilla ihmisillä on ainainen Hannu Hanhen onni?
Sitten uniasiaa, joka vetäisisi Freudinkin vakavaksi. Lapsuudenkodissani siinä unessa oli kissa (ei ollut todellisuudessa koskaan) ja se jostain syystä sairastui ja sitä vähän autettiin pääsemään elämästä pois. Meillä oli siis kissan ruumis. Piti päästä eroon. Mihin sitä Stadin kerrostalomaailmassa? Kissoilla ei unessani ollut omaa hautausmaata. Mieheni tai isäni sulloi hellästi ruumiin vanhaan rautapataan (?), mutta edelleen oli probleema asiasta: mihin rautapata pannaan? Minä sidoin padan kannen kiinni silkkinauhalla ja rustasin rusetin. Ongelma ei ollut vieläkään hävinnyt. Katselimme koko perheen voimalla, joka oli kummallisesi lisääntynyt uppo-oudolla väellä, pataa sisältöineen ja ykskaks pataa, ruumista tai rusettiakaan ei ollut enää. Ongelma oli selvinnyt! Mitäs sanot vanha kunnon Sigmund?
Unimaailmani on todellakin outo!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)