IKUISAIHE ROMANITURISTEISTA

Nonnih,jokohan Helsingin kaupunki olisi tullut järkiinsä,kun on kuulemma ilmoittanut kaupungissa majailevien romanituristien saavan olla ilman kaupungin huolenpitoa kuten jokaisen maahan tulleen matkailijan? Heille ei myöskään viime vuotiseen malliin anneta matkarahoja kotimaahan.Eikä liioin hyväksytä edelleenkään leiriytymistä muualle kuin siihen tarkoitettuun paikkaan.Eilen purettiin Kalasataman luvaton leiri.Tästä oli heille ilmoitettu jo vuosi aiemmin,että näin tulee tapahtumaan.Alue raivataan.Tyhjillään romanien hallussa ollut talo puretaan ja tilalle aletaan rakentaa asuintaloja helsinkiläisille.

Tästähän äläkkä syntyi niiden joukossa,jotka eivät ymmärrä kaupungin "tylyä" käytöstä.Yksi heistä on mm.vasemmistolainen Anna Kontula,joka ehdottaa reippaasti,että tämä ihmisjoukkio saisi asua tyhjillään olevassa koulussa tai toimistossa.Minkä ihmeen takia?

Eilen illalla sitten muutamakymmen Kalasataman suojasta ulos ajettu romani asettautui Senaatintorille,osin myös Tuomiokirkkoon.Sadetta pidettiin yhden rakennetun katoksen alla torilla,jonka suomalainen poliisi antoi olla,etteivät romanituristit kastuisi.Heille oli kyllä osoitettu ainakin väliaikainen paikka Kallion Diakonissalaitoksen päiväkeskuksessa.Mutta ei kaiketi kelvannut,koska nettiuutinen kertoi heidän päässeen yksityismajoitukseen. Oliko ehkä yksi yöpymispaikan tarjoaja Anna Kontula?

Romaneille oli myös ehdotettu vakavasti matkustamista omaan maahansa,sillä monella on ylittynyt aika,jonka turisti voi ja saa Suomessa yhtäjaksoisesti olla ilman asianomaista lupaa.Suositeltiin myös yhteyden ottamista Romanian suurlähetystöön,jos sieltä liikenisi apua ainakin Suomesta pois lähtöön.Poliisi ei ole vielä kuullut uusista luvattomista leireistä ja jos kuulee,niin nekin tyhjennetään.Helsinkiläisistä jo iso osa on läpeensä kyllästynyt näihin kerjäläisiin ja myös ihmettelee,miksi heille suotaisiin etuoikeuksia asua maassamme ilmaiseksi ja ruinata rahaa ohikulkijoilta.

Sateinen päivä tänään.Esteri päästeli aika rankastikin jo heti aamulla.Kotipiha täyttyi vedestä.Töihin menijöillä oli taiteilemista,etteivät joutuneet jalkoineen vallan uppeluksiin.Syksyt olivat tämmöisiä lapsuudessanikin,jotta tuttua on sääilmiö.Sateella on suorastaan nautinto olla itse kastumatta sitä katselemassa.Pidin siitä jo mökkiaikanakin.Meillä oli iso avokuisti,jonne sade ei yltänyt.Riemuitsin sateen ropinasta kovankin tuulen riepotellessa järven aaltoja.Samoin täällä kaupungissa on hyvä istua vaikka parvekkeella ja katsella mitenkä vesi ryöppyää putouksen lailla pyörävajan katon kourusta asfaltille.Olen oikeastaan sateesta aina pitänyt,jopa ulkonakin,kunhan on asianmukaisesti pukeutunut.Pyörätuolissa on aina kaksi sadeviittaa mukana.Sateensuojaa on hankala lykkiessä pitää käsissä,eikä se edes suojaa samoin kuin viitta.Ei ongelmaa vaikka aisana tulisi.

Ulos ei tänään tarvitse roskiskeikkaa paitsi mennä.Ruokaa on.Puolison sairastuttua aloin pitää huolen,että pakastimessa riittää.Kauppaanmeno kun on aina epävarmaa.Jopa kestomaitoakin jääkaapissa.Miestä ei voi jättää yksin roskien viemisaikaa paitsi.Olen tämänkin oppinut kantapään,siivousten ja pesuloiden kautta.Elämässä on särmiä.Näihin kuuluu myös oma ajoittainen huono kuntoni,joka yleensä ilmenee kivuliaana selkävaivana,joka taas juontaa kaukaa lapsuudestani ja jolle ei niihin aikoihin tehty muuta kuin kiellettiin luistelu ja voimistelu.Tässä muutaman viikon ajan oli todellista taistelua,että ylipäätään pääsin ylös vuoteesta aamulla.Noustava kun oli.Miehelle tuikitärkeät lääkkeet ja melkein yhtä tärkeä aamiainen ja sen jälkeen kaikki asiaankuuluvat häneen liittyvät aamutoimet.Eikä päivätoimissakaan lipsumisvaraa ollut.Joskus melkein aioin antaa periksi.Jäi tekemättä. "Ylös vaan" oli kaikessa lyhykäisyydessään aamun mantra.Kipupilleri maaruun,vinokulkua ja vähän väliä lepäämistä.Otin käyttöön pahimmaksi ajaksi jopa isäni vanhan kävelykepin.No,nyt jo on paremmin.Kävelykeppi nurkassaan ja mantra vaihtunut iloiseen hyvän huomenen toivotukseen.Kyllä tämä tästä.

Tänään olen ajatellut valmistaa elämäni ensimmäisen kahvin pressopannussa.Mitäs siitä sanotte?

EI MIKÄ TAHANSA PAPU

Olen joskus kaivannut kahvintuoksua,joka tuli,kun mamma jauhoi päiväkahviinsa pavut käsimyllyllä.Mikä tuoksu! Jauhe putosi pieneen laatikkoon myllyn alaosassa.Laatikko vedettiin varovasti ulos ja kahvijauhe otettiin talteen ja pantiin pannuun. Nyt kun avaa puolen kilon kahvipaketin,ei aromi ole samaa luokkaa.Kunhan hetken ja sitten katoaa.Mutta nyt tuoksuu! Ostin Stockmannin Herkun ihkaoikeasta kahviosastosta papuja,jotka sitten jauhettiin pressopannuun sopivaksi.Ostin moisen pannun jo ajat sitten,mutta enpäs ole kokeillut.Sanovat,että tavallinen pannukarkeus käy siihen,mutta tämä nuorimies,joka oli kahvin asiantuntija,kahvikurssit käynyt ja tiesi maailman kahveista kaiken,kieltäytyi jyrkästi olemasta samaa mieltä. "Pressojauhatus on aivan eri asia". Hänen silmissään häivähti lievä halveksunta pannukarkeutta kohtaan pressopannussa.

Kahvista riitti tarinaa ja minä kuuntelin korvat ja silmät seljällään.Kymmeniä papulajeja purkeissa oli edessäni maittain,vahvuuksien mukaan,värienkin.Olin kuin Liisa Ihmemaassa.Kerroin kahvimieltymykseni miehelle mainiten pitäväni espressosta noin yleensä. Hän kuunteli viisaan oloisena.Otti sitten suuren kannellisen purkin hyllystä taustalla ja pani eteeni.Avasi sen hitaasti kuin aarrekätkön ja pyysi katsomaan.Hänen äänessään oli aitoa ammattiylpeyttä ja asiantuntemusta.Annoin katseeni vaipua papuihin ja sitten tunsin sieraimissani taivaallisen tuoksun.Se tunkeutui suloisesti hajuaistini kautta syvemmälle levittäytyen sisälleni ja kietoen minut suorastaan päihdyttävään kaakaolle vivahtavaan tuoksuunsa.Pavut olivat kiiltäviä,pienehköjä tummanruskeita kuin Fazerin suklaapavut.Kahvimiehen ja minun katseet yhtyivät ja minun sydämessäni oli syttynyt rakkaus kahvinpapuja kohtaan.

Ostin kaksi kauhallista.Panin invaostoskärryyn miehen eteen pussillisen pressojauhettua Brasil Bourbon Estatea ja tunsin suurta mielihyvää.Ja se veti melkein vertoja sille tunteelle kuin olisin ostanut Chanel Vitosta.

ELOKUUN LOPPUTUNNELMISSA

Uusi viikko alkoi tänään maanantaina ja ylihuomisen jälkeen kokonainen uusi kuukausi,syyskuu.Ilma viileni,kuten luvattiin,aurinkokin piilossa.Mekkosillaan ei enää pitkiä aikoja mennä viiletetä.Menneenä viikonloppuna jätettiin kokoin ja juhlin haikeat hyvästit kesälle.Elina Vaaran runosta "Mennyt suvi" kuuluu ensimmäinen säkeistö näin:

"Kuin käsi lämmin,suven muisto
mun sydäntäni hyväilee,
vaikk´ auringoton on jo puisto
ja kaikki ilo pakenee,
pois ilo pakenee..."


Syksyn ei välttämättä tarvitse synkkä olla,ainakaan vielä silloin,kun luonto pukeutuu väreihin ruskan kirjoon.Illat tummenevat syksyn edetessä kohti joulun aikaa.Kynttilöitä,romantiikkaa ja sitten joulupuun valot.Lumi peittää maan.Kuten joku runoilija onkin sanonut "Maa vaaleana hohtaa.On ensilumen puhtaus kuin unta".

Minä en ole syksyihminen.Kevät on mun juttu.Mutta rakastan kynttilöiden tulta,niiden suomaa lämpöä ja valoa.Rakastan myös pehmeää syysyötä,kun vielä tarkenee parvekkeella yöpaidassa vilttiin kietoutuneena istua.Sanoa siinä hyvästit monelle asialle,joista on kesän aikana nauttinut.Puut heittäneet lehtensä suurimmaksi osaksi,eikä merellä enää näy valkeaa purjetta,ei moottoriveneilijäkään aaltoja halkomassa,kuten suvella joskus valoisana yönä.Kaikki valmistautuu tulevaan muutokseen.Meri ensimmäiseen ohueen jääpeitteeseen,nurmikko ujoon lumeen.Puut vastaanottamaan valkean hennon vaipan oksilleen.Luonnossa hiljaista odottamista,jonka joskus rikkoo myllertävät syystuulet,trombit saloilla,kaatosateet ja muut syksyn merkit.Viimassa paleltaa.

Lapsena siirryttiin kesäleikkien jälkeen sisäleikkien pariin.Pallottelu ja juokseminen sisällä oli kielletty.Kuvakirjat,nuket,pelit ja myöhemmin seuraleikit olivat syksyn ja talven asioita.Vanhempani näkivät paljon vaivaa ja antoivat aikaa minun viihtymisekseni.He järjestivät lastenjuhlia ollen itse seremoniamestareina.Varsinkin isäni piti lapsista ja hän sai meidät jutuillaan nauramaan.Minulla oli nukkeja monenlaisia,mutta yhtäkään aikuisnukkea ei ollut,vaikka niitäkin oli siihen aikaan.Nuken aikuishahmo ei ole mikään tämän ajan keksintö.Onhan vuonna 1959 debyyttinsä tehneellä Barbiellakin vuosia jo pitkälti takanaan.Aikuisnuken perinteet vieläkin kauempana historiassa 1800-luvulla asti.Ne näyttivät aikuiselta,puettiin muotivaatteisiin,ampiaisvyötärö peitettiin kiristävään kureliiviin vannehameen alla.Nukella nuttura tai muu taidokas kampaus kuten ihmisnaisellakin.

Joskus 1800-luvun loppupuolella nukeista tuli lapsen näköisiä.Markkinoille ilmestyi vauvanukkejakin tyttö- ja poikanukkien joukkoon.Nyt tyttönuket saivat vaatteikseen jo lastenmuodin mukaiset leningit ja poikanuket ajanhenkiset housut.Esiliina kuului tyttönuken varusteisiin kuten myös pitkät hiukset joko leteillä tai vapaina.Polkkatukka oli muotia myöhemmin 1930-luvulla,kuten aikuisilla naisillakin.Minun Sinikallani oli pitkä ruskea tukka,esiliina punaruutuisen mekon päällä ja hän osasi sulkea siniset silmänsä.Oli muitakin nukkeja,mutta Sinikka oli rakkain ja se säilyi ollessani jo naimisissa,kunnes se myytiin nukketohtorin kokoelmiin,joka paransi hänen vasemman kätensä.Entinen kun oli vuosikymmenten saatossa menettänyt peukalon ja ranteessa oli reikä.Sinikka oli ollut jonkun muun pikkutytön ennen kuin sen sain.Isäni löysi sen lehti-ilmoituksen perusteella.Noihin aikoihin oli pulaa monesta asiasta,nukeistakin.Sinikalla oli kauniit ja ilmeikkäät kasvot ja näihin ominaisuuksiin juuri nukketohtori ihastui.Ehkä Sinikka vielä elää jossain uutta elämäänsä.Ikänukkehan se olisi,jos vaikka jo nukkeantiikkia.

Seuraavaksi näin kesän hyvästiksi Helsingin Fölisöniin. Seurasaaren omisti aikoinaan vouti Anders Korppi,kunnes se 1614 yhdistettiin ratsumestari Gert Skytten maihin Meilahdessa.Runsas pari vuosisataa myöhemmin Meilahden kartanon osti Helsingin kaupunki ja antoi vuokralle.Vuokraaja ei ollut kiinnostunut Seurasaaresta ja palautti sen Helsingille joskus 1880-luvun loppupuolella.Tämän jälkeen Seurasaarta kaavailtiin huvilatonteiksi,joita olisi ollut tasan tusina.Nämä vuokrattaisiin kaupunkilaisille.Asiasta ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen,kun ei osattu päättää,annettaisiinko tontit köyhille vai rikkaille kaupunkilaisille.Joten päädyttiin siihen,että saari annettaisiinkin vuonna 1890 Anniskeluyhtiön hallintaan. Siitä tulisi kansanpuisto hiukan Korkeasaaren malliin.Korkeasaari ei alun alkaen ollut eläintarha.Mutta se on jo toinen tarina.

Seurasaaren suosio kasvoi sunnuntairetkeilyn kohteeksi.Mahdollisuus aterioida saaressa oli arkkitehti S.Mieritzin suunnittelemassa ravintolassa.Ulkomuseosta keskusteltiin ja se aiottiin myös toteuttaa.Museon perustajana mainitaan kansatieteellisen museon intendentti A.O.Heikel.Ensimmäiseksi rakennukseksi tuli Niemelän torppa Konginkankaalta vuonna 1909.Nykyään Seuriksessa on kaikki Suomen maakunnat edustettuina rakennusarkkitehtuurisesti.Komea kokonaisuus taloja pihapiirineen,aittoineen ja aitoineen.

Seuriksessa minäkin käynyt lapsesta lähtien,sen metsiköissä kuljeskellut,uimassa ja pyöräilemässäkin,joka oli nuoruuteni aikaan sallittua.Koulu teki retkiä saareen opettajan opastuksella.Näin opimme luontoa konkreettisesti ja sitä myös sen ehdoin kunnioittamaan.Seurasaari on yhä edelleen monen helsinkiläisen sekä turistinkin kävelykohde niin kesällä kuin talvellakin.Sen puut humisevat tuulessa samoin kuin minun lapsuudessani ja käpyjen peittämät polut houkuttelevat kulkemaan tyynesti ja siivolla,joka oli ainakin lapsuuteni aikaan siellä tauluun kirjoitettu sääntö "älä mellasta ja pauhaa,älä riko luonnon rauhaa".

TYRNIN ALLA JA YSTÄVÄN HARMIT

Suomalainenhan on usein sellainen,ettei huoli oikein viereensä yleiselle penkille ketään.Istutaan keskellä ja jos on naisihmisestä kysymys,tavaransa leveästi molemmilla puolillaan.Näin ratikkapysäkinkin penkillä.Eilen työnsin puolison rannalle ja huomasin tyrnin alla olevalla penkillä naisen.No,ajattelin,ja tartuin härkää sarvista.Lähestyin varman tuntuisesti,panin miehen varjoon ja kysäisin,että sopiiko istuutua viereen julkiselle penkille? Sain luvan ja niin asettauduin paikoilleni.Arvasin,että kiitokseksi pitää keskustella.

Näin kävikin.Ensin käsittelimme sään,mikä on aina neutraali aihe ja sen aikana voi tutkailla,kuinka halukas toinen on pitempään jutusteluun.Minä katsoin olevani pakotettu.Rouva siirtyi aiheeseen: nykyajan nuoriso ja sen pahat teot.Olihan juuri ollut Taiteiden yö.Tästä sukeutui pitempi jutunaihe harmikseni,sillä olen hiukan kyllästynyt siihen.Jokikinen vanhempi nainen vetää tämän keskusteluun saaden vielä pontta,kun mieleen muistuu oma hyvätapainen kunnon kotikasvatuksen kyllästämä nuoruus.Palauduimme hetkeksi ilmastoon ja siihen,miten kauan tämmöistä elokuista lämmintä riittää.Tätä setvimme jälleen jonkun aikaa.

Sitten huomasin naisen aksentissa pohjalaista sävyä ja kysäisin,josko hän on sieltä päin.Oli.Mainitsin omalta kohdaltani Kuortaneen ja Alavuden ja niistä pääsimmekin helposti kadonneisiin ruiskukkiin ohjauksessani.Naisen silmiin tulvahti muistot latomaisemista ja runsaista viljapelloista,lavatansseista ja kaikesta muustakin.Huomasimme olleemme samalla Kuortaneen Ku-Kun-majalla tansseissakin. Tähän olikin sitten hyvä lopettaa tämä yhdessäolo ja kerroin kohteliaasti lähdöstämme.Rouva nyökkäsi ja vaikutti ajatuksiinsa vaipuneelta.Ehkä hän palautti itsensä pitemmäksikin aikaa eteläisen Pohjanmaan laakeisiin aakeisiin juurilleen.

Ystävä C soitti.Juttelimme kauan.Hänellä harmia naapureistaan,jotka käyvät vessassa yöllä ja jotkut toiset olivat liian kovaa nauraa kikattaneet rappukäytävässä ja muuan naapuri oli ovea paukuttaen lähtenyt kello kolmelta aamuyöllä ulkoiluttamaan koiraansa.Ehdotin koiralla ripulia.Päälle päätteeksi alakerran parvekkeella oltiin tupakoimassa ja savu kiivennyt C:n avonaisesta ikkunasta sisälle.Piti mennä sulkemaan.Koko yö oli mennyt C:ltä pieleen ja tämän uskoin.Illalla vielä yhdeksän jälkeen olivat aivan pienet lapset mekastaneet pihalla ja siihen oli C puuttunut ja torunut,että siihen aikaan pitää olla tuon ikäisten jo nukkumassa.Lapset olivat menneet tottelevaisesti heti sisälle.

Tästä meinasi sukeutua muistelukset omasta lapsuudesta ja kurista,mutta katkaisin heti alkuunsa. C kysyi kuitenkin,jos meidän pihalla melutaan iltamyöhällä.Piti tunnustaa joskus näin tapahtuvan,mutta enpäs ole puuttunut siihen asiaan.En ovienkaan paukutteluun ja sitten olen sitä mieltä,että jos tarvetta on,ihmisen on mentävä veskiin myös yöllä ja huuhdella jätökset menemään.Koirienkin kanssa meillä oli joskus niin,että ei siinä kelloa eikä naapureita ajateltu,kun koirien mahat reistailivat.Ulos vaan.Ohimenevään kikattamiseenkaan en puuttuisi.Tupakansavun kanssa on hankalaa,mutta minkäs teet.Tätä saa kokea harmikseen yks sun toinen kerrostalossa.Myös me vasta muuttaneiden alakerran nuorten kanssa.Siitä sanoin ja pyysin että siirtyvät nautiskelemaan metrin verran oikealle.Tämän tekivät.Tämän jälkeen sain valmistaa ruuan keittiössäni ilman haittavaikutuksia.Ikkunoitahan oli pakko pitää helteellä auki.Enemmän sitten puutun pihapöytien ja penkkien luvatta viemisiin ja roskisvajan siivottomaan kuntoon,kotieläinten ulkoiluttamiseen lasten leikkialueella yms. Mutta vaikka vaikuttimeni ovat asiallisia,olen varmaankin kamalan muijan maineessa.Kestän tämän kuin mies.

ONKO KAIKKI VIHAA JA RASISMIA

Kello on kuusi ja uutta aamua mennään.Heräsin yllättäen ja kun selkäkään ei temppuillut,nousin ylös ja lähdin huoneesta toiseen.Luin Kari Rydmanin blogin hänen ottaessaan kantaa dosentti Taru Leppäsen kirjoitukseen HS:ssa.Leppänen väittää mm. isänmaallisissa ja maakuntalauluissa olevan vihapuheen merkkejä.Taidammeko olla menossa yliampuvaan suuntaan näissä rasismi- ja vihapuheissa,kun näitä aineksia halutaan nähdä aivan kaikessa?

Kerron tässä hiljattain omakohtaisen kokemuksen.Naapurihuoneistoa remontoidaan.Rappukäytävän lattia oli eräänä päivänä monen millin paksuisessa pölykerroksessa,myös meille tuleva alue sekä ovemme edusta.Kannoin kengänpohjissani sekä pyörätuolin pyörissä osan sisälle,josta asiasta en pitänyt.Oltiinko remontin tiimmellyksessä pidetty ovea auki ja hiontapöly päässyt laskeutumaan rappuun? Napisin asiasta miehille.Vanhempi sanoi jotain,josta en saanut selvää.Hän kysyi ymmärränkö? Vastasin etten ymmärrä.Kaveri jatkoi kysymällä,olenko rasisti? Tämän ymmärsin.Mitäs ihmettä sillä oli sen kanssa tekemistä,etten saanut selvää hänen puheestaan? Oliko ulkomaalainen? Sitä en ollut huomannut niin vähästä ulosannista.Mies yltyi kiivaaksi ja uhkasi hankkia poliisin minua pidättämään "rasismistani". Heilutti matkapuhelintaan ja väitti sen olevan puheen tallennuslaitteen.Suljin oveni.Myöhemmin menin ensin lakaisemaan paksumman pölyn meille tulevasta alueesta ja pyyhin sen lopuksi kostealla.Rasisti kun olen.

On ilmeisen muodikasta nähdä ja kuulla vihapuhetta aivan kaikessa.Kohta emme voi avata ollenkaan suutamme puhetarkoituksessa,koska sanomme mitä tahansa,käännetään se nurin ja nähdään päinvastaisena.Rydman sanookin,että jos kehumme jotain omaamme hyväksi,se sitten tarkoittaa,että muu on pahaa.Suomen luonto on kaunis = muitten maitten rumaa.Hyi,vihaa!

SK:n kolumnisti ja Pariisin kirjeenvaihtaja Helena Petäistö kirjoittaa jälleen asiaa.Hän kaipaa Suomeen suomalaisia kahviloita,ei kopioita jostain muualta.Hän miettii,missä kahviloiden suomalaiset pullat ja niiden tuoksut? Miksi ei saa suomalaista kosteaa täytekakkua,kuten "lapsena mummolassa". Tämä on aivan totta.Sekä kahviloiden että leivonnaiskauppojen valikoima on kansainvälistynyt,nimet yleensä ranskalaisia,joita ei likikään kaikki suomalaiset osaa lausua.Ennen oli piirakoita,nyt ne ovat quisheja. Moussekakkuja ja mousseleivoksia moneen lähtöön,mutta harvemmin vanhoja suomalaisia marjoilla ja kermavaahdolla peitettyjä kerrosleivoksia,joita oli minunkin lapsuudessani.Croisantit vallanneet alaa voipullilta ja tavalliselta pakkopullalta.Petäistö suree myös oikeiden voileipien hävikkiä kahviloissa.Nykyisin on täytettyjä croisantteja ja sämpylöitä,patonkeja ja kolmioleipiä,mutta rehellinen voileipä puuttuu.No,on niitä kukkuroilleen asti kauniita asetelmia,jotka pursuavat katkarapuja,majoneesia,keitettyä kananmunaa tai muuta runsasta leivän päällä.Mutta se tavallinen! Hän kapinoi sitäkin vastaan,ettei kahviloissa ole tarjolla suomalaisia lättyjä.Joissakin on crepejä,makeita ja suolaisia.

Helena Petäistön ranskalaisystävät haluaisivat Suomessa käydessään nauttia kahvinsa kanssa jotain aitoa suomalaista.Se on kiven takana oleva harvinainen herkku.Kahvilatkin ovat ainakin Helsingissä caféita.Ehkä ajatellaan kansainvälistymistä ja matkailua,että turistikin osaa mennä kahville,kun ulkopuolella lukee café.Ehkä hän todellakin tahtoisi maistella jotain oikein suomalaista,eikä niitä samoja herkkuja kuin kotimaassaan.Petäistö kertoo,miten suurella rytinällä esimerkiksi ruotsalainen lapinleivän leipomo rantautui Ranskaan.Siellä rakastetaan Lapin rieskaa,siis Ruotsin Lapin rieskaa.Miksi joku suomalainen firma ei ehätä apajille suomalaiskansallisen herkun kanssa? Puuttuuko meiltä sittenkin know how?

Voisimme aloittaa tarjoamalla edes täällä suomalaisessa kahvilassa ulkomaisten ohella aitoa kotimaista,muutakin kuin karjalanpiirakoita.Ne kun eivät välttämättä ole ainakaan ranskalaisturistille mikään herkku.Tämän sanoi Helena Petäistö ja hän tietää ranskalaismausta kaiken.

Ehkä sitten kun olen laihtunut somiin mittoihin,kuten eilen vakaasti päätin ja sanani pitää,otan ja teen itse semmoisen aidon suomalaisen pullapohjaisen mustikkapiirakan.En mitään murojuttua tai leivosmaista hienostelua,vaan aitoa ehtaa supisuomalaista piirakkaa.Semmoista kuin mamma teki.Meillä ei ollut mummolaa,eikä mammalakaan olisi sopinut,niin että meillä oli vain "mamman ja papan luona" ja tämä tarkoitti äitini vanhempia.Äidin veljen lapsille mamma oli famu,mutta pappa taas pysyi heillekin pappana.No,joka tapauksessa mustikkapiirakka on mustikkapiirakka,se aito ja suomalainen. Saakohan näin sanoa,vai onko tässäkin jonkinlaista piilotettua vihaa?

PONNAHDUS UUTEEN JA PAREMPAAN

Se on todistettu nyt! Se,että minussa on liikaa painoa.Tänään kampaajalta päästyä ajattelin kohentaa vatevarastoani.Marssin siis tavaratalon vaateosastolle.Keräsin käsivarrellisen ja sullouduin sovituskoppiin.Se eukkopaha,joka minua katseli peilistä pelästytti minut totaalisesti.Onkohan kauppojen peilit tehty sellaisiksi,että asiakkaaseen tulee leveyttä,vaikka sitä ei niin paljon olisikaan? Olen tätä ennenkin ihmetellyt.Tulin kopista ulos vaatekasan kanssa,enkä edes viitsinyt niitä viedä paikoilleen,vaan jätin ensimmäiseen tankoon koko lystin.Herttinen,tässähän on ihan oikeasti jotain tehtävä!

Se kuuri,mitä aloitin apteekin tuotteilla tuotti kyllä neljän kilon tuloksen,mutta sitten joku ystävistäni kertoi,ettei tämän ikäisen sovi näin ankaralle dieetille ryhtyä.Tutkittu juttu kuulemma.Niitä apteekin pusseja on vielä vaikka kuinka paljon kaapissani.Nyt on alettava varovaisemmin ja pehmeämmin laskeutua hoikkien ihmisten laajoihin riveihin.Ja olen tosissani,sillä sitä naista,joka tänään peilistä minua pällisteli, en enää halua kovin kauaa katsella.Miten ihmeessä tässä on näin päässyt tapahtumaan? Nyt on motivaatiota muuttua.Ei enää samppanjakorkkeja,ei ranskalaisia perunoita,ei edes minttusuklaata Stockmannin lepohuoneessa.

Olin niin innoissani tästä uudesta tulevasta luukistani,joka ennen kaikkea soveltuu uusiin hiuksiini,jotka ovat nyt niin tyttömäisen lyhyet että pois tieltä,että painelin epäonnistuneiden vaatehankintojeni jälkeen tavaratalon hyvälle tuoksuvien ja kauniiden (=kalliiden) pakkausten osastolle ja ostaa mätkäisin yhtä sun toista.Myyjäkin oli yhtä maireaa hymyä kertoessaan saaliini loppusumman.Kotona hetken rupateltuani tuuraajan kanssa,joka muuten on ihana ihminen,ammattitaitoinen ja tulee mieheni kanssa hyvin toimeen, ryhdyin siivoamaan kauneus- ja hoitotarvikeosastoani eli heitellä kaikki vanha ja turha pois.Olen säästellyt vuosikymmenet nostalgisista syistä äitini vanhaa irtopuuterirasiaa huiskuineen päivineen.Aina kun avasi kannen sieltä pöllähti ei enää niin kovin hyvän tuoksuinen tuulahdus,mutta vaaleanpunaista pölyä,joka joskus viime vuosisadalla on ollut vihkiytynyt asialleen saada äitini posket hehkumaan ja ihasteltaviksi.Paljon muutakin siivosin roskikseen.Enkä perään haikaillut,kun päivitin paikat.Mutta parfyymeihin en kajonnut.Ne ovat tuoreempaa tavaraa.Sitten asettelin ostamani uutuudet paikoilleen ja voi pojat,kuinka näyttikin hienolta.

Jouduin kotiin tullessani odottamaan syystä taikka toisesta nelosen ratikkaa melkein varttitunnin.Istuin pysäkin penkillä ja katselin ihmisiä.Missä ne kaikki ylipainoiset olivat? Pari tätiä hyllyi kadun toisella puolella,muut olivat kokoa 36.
Tyylikkäästi puettuja naisia yli kymmenen sentin koroin sipsutteli itsevarman tuntuisina,kuten pitääkin noissa muodoissa.Käperryin penkkiini häpeän aallon pyyhkäistessä ylitseni.Katselin vaivaisenluun muovaamia jalkojani,josta näystä toki saan syyttää vain itseäni.No,sääret ovat yhä mukiin menevän näköiset,mutta sanotaan niiden muuttuvan muuta kroppaa myöhemmin.

Katselin itseäni objektiivisesti vieraan silmin ja mitä enemmän katselin sitä tyytymättömämmäksi kävin.Tämäkö nainen on joskus miehiä hurmannut vannomaan ikuista rakkautta,kehumaan viehättäväksi ja antamaan kukkia? Tämä nainenko on liidellyt valssin sävelien tahdissa kevyesti kuin perhonen tanssisalin parketilla? Rakennusmiehet työmaaltaan eivät enää perään vihellä.Ei edes sokea anna katsettaan levätä olemuksessani.No,tämän kaltaiseen elämään ei enää ole pääsyä,mutta oman itseni takia kiloja pois ja tällä kertaa tarpeeksi suuri määrä.Haluan edes oman puolisoni katselevan minua kuin joskus ennen.No,sekään ei taida oikein onnistua,kun sairaus on näköä heikentänyt.Hän ei siis ehkä tiedä olemukseni karttumisesta mitään.

Nyt menen raastamaan porkkanaa,vuolen siivun vesimelonista ja otan laihan riisikakun.Olen suorastaan innostuneen päättäväisen odottavan optimistinen.Se on pakko,kuulkaas.

UNTA VAIN

Eilisillan melkein hengästyksissä kirjoitettu vuodatus antoi hyvän yöunen,vaikka outoja näinkin.Olin ilmeisesti viimeinen ihminen maapallolla yleisen tuhon jälkeen.Jostain kummallisesta syystä sinne jäänyt kummajainen.Istuin jonkun meren rannalla tilannetta ihmettelemässä.Tähyilin ulapalle toiveena nähdä kuitenkin jossain ihmisiä täynnä oleva laiva,joka minut pelastaisi.Ei ollut eikä tullut.Ei siinä paha ollut olla.Sää suotuisa ja olin syönyt jotain syötäväksi kelpaavaa.Yöt nukuin ja päivät olin vahdissa. Aikaa kului.

Eräänä iltana kuulin pusikon reunasta ikäänkuin kurlaamista muistuttavan äänen,joka herätti tietysti toiveen ja riemun.Joku pesi siis hampaitaan.Eteeni hypähtikin pieni sammakko.Petyin hiukan.Sekin katastrofista säilyneenä,hiukan repaleisen oloinen,mutta sammakko kuitenkin.Meistä tuli ystävät keskenämme,jos niin voi sanoa ikä- ja kokoerostamme huolimatta.Lätäkkö,melkein lampare,josta olin janoni sammuttanut,oli kuivunut ja siinä olevat nuijapäät vetelivät viimeisiään.Olivatko sammakko-ystäväni tuhoon tuomittuja jälkeläisiä kuka ties? Muistin sadun suudellusta sammakosta,joka olikin lumottu prinssi.Koetin samaa.Suutelin sammakkoa läkähdyksiin asti mitään tapahtumatta.Ei tietenkään,jos nuijapäät olivat sen omista munista kehittyneitä.Prinsessa sitten seuraksi? Ei onnannut.

No,jos salskea ja nuori kirkasotsainen prinssi olisi sammakon nahoista putkahtanut,niin minähän olisin ilman muuta puumanainen.Tosin se on nyt juuri suurta muotia ja maailman laajuista.Tämä sammakko pysyi sammakkona.En minä pettynyt ollut loppujen lopuksi,sillä satuihin uskominen jäi jonnekin vuosikymmenten taa kovan todellisuuden rusentamana.Aikaa kului rannalla.Ja siihen se uni loppuikin,enkä tiedä viitsiikö alitajuntani rakentaa siihen mitään lisää,kun olemiseni maailman viimeisenä ihmisenä ei kuitenkaan olisi jatkunut loputtomiin elämän lain mukaisesti eikä olisi ollut edes kivaa niissä olosuhteissa.

Takaisin tähän tai oikeammin eiliseen päivään kaupungilla.En ole käynyt pitkään aikaan virkistäytymässä Stockmannin kanta-asiakkaiden lepohuoneessa ja niin kyöräsin puolison mukanani sinne.Lasiovi avattiin kumarruksen kera.Minä näytin kanta-asiakaskortin,joka antaa luvan tähän ylellisyyteen.Minut kirjattiin kohteliaasti hymyn kera ja tilasin kaksi appelsiinimehua.Minäkin hymyilin.Muutama ihminen oli paikalla.Eräs mies luki päivän lehtiä,nainen nautti kahvia silmäillen niin ikään Kauppalehteä ja pitkällä sohvalla,jonne miehen kanssa suunnistin,istui kaksi nuorta naista kaakaolasit edessään hienostuneen hiljaisesti rupatellen.Meille tuotiin mehut ja minttusuklaakonvehdit sekä kaksi lautasliinaa kestohymyn karehtiessa tuojan huulilla.Kiitin sivistyneesti ja tietysti hymyillen.Join osan puolison mehusta,ettei sitten kaada rinnuksilleen,kun semmoinen sottaaminen ei siihen paikkaan missään tapauksessa sopisi.Mies joi siististi.Pyyhin lautasliinalla hänen suunsa,kuorin konvehdin kääreestään ja työnsin miehen suuhun.

Sitten oli minun vuoroni nauttia mehusta ja etupäässä suklaasta.Käänsin pyörätuolin niin,että mies näki komeilevan sisustuksen televisioineen,upottavine tuolineen ja sohvineen,koko rauhoittavan kokonaisuuden tummennettujen lasiseinien sisällä,jotka erottavat eliitin rahvaasta.Tästä kaikesta ilosta ei tarvitse mitään maksaa.Kuuluu kanta-asiakaspakettiin,joka kyllä vaatii erinäisiä uhrauksia asiakkaan taholta.Pitää pysyä tietyn summan edestä uskollisena tavaratalolle.Jos lipsuu määrästä,potkitaan ulos ruodusta eikä ole enää menemistä First Loungen loistoon.Putoa tömähdin jo pronssiluokkaan Tallink-Siljalla,jotta nyt pidän kynsin ja hampain kiinni tästä Stockmannin valikoitujen ihmisten etuisuudesta.Hohhoijaa,sano.

Tänään ei meikäperheessä ole muuta ohjelmaa kuin ulkoilman haistelua ja lähikauppaan menoa.Huomenna taas stadiin ja puoliso parturiin.Luvattiin lämmintä viikonlopuksi.Meinaakohan se nyt ihan intiaanikesää sitten? No,ei tässä nyt niin holotnaa ole välillä ollut,että termi stemmaisi.Mutta kuitenkin.

Olihan taas sepittelyä!

SURULLISTA MUTTA TOTTA

Minusta on tullut näemmä iltakirjoittaja tai sitten ilta- ja aamukirjoittaja.Illat tuntuvat sopivan hyvin,kunhan olen saanut puolison nukkumaan.Aamuisin hän on levoton aamukahvin jälkeen ja minun on oltava selvillä,missä menee ja mitä tekee.Siinä voi innoitus hävitä.

Kaupungilla tänään,mutta parturi jäi tuonnemmaksi,jos tämä nyt ketään kiinnostaa.Maailmanmatkaajaystäväni,ex-leikkaussalihoitaja, ehdotti eilen,että ostaisin tätä litse diagnosoimaani ishiasta varten kylmägeelipussin.Tähän asti olen kehunut mitenkä valtavan hyvää lämmin tekee.Notkistaa kuumassa suihkussakin koko ihmisen ja särky häipynyt lattiaritilästä putkiston uumeniin.No,kokeilinpa kylmää tänään.Ei se pahaa tehnyt,mutta en osaa vielä sanoa,vaikka ystäväni sekä pussinkylkisuosituksen mukaisesti makasin pussin päällä puoli tuntia.

Siihen se ei ainakaan auttanut,että olisin välttynyt hermostumasta Teeman ohjelmasta "Maan päivä". Päin helvettiähän tässä ihmiskunta Telluksellaan menee.No,minäkin paasannut omassa vähäpätöisyydessäni,että paskaanhan me tukehdumme aikaa myöten,kun ei ole enää paikkaa,minne kaikki kuona kipattaisiin.Ihmisiä vallan liikaa,joka tätä kuonaa tuottaa ja koko ajan sikiää lisää,vaikka joitakin kuolee alta pois.Lehdessä luki juuri,mitenkä sademetsiä kaadetaan entistäkin hurjempaan tahtiin.Hedelmät,marjat,juurekset,kaikki ruoka (ehkä luomua paitsi) kyllästetään kemikaleilla,että säilyisivät kauan syötävässä kunnossa.Jokuhan oli kokeillut omenan kanssa.Se kukoisti,kukoisti ja kukoisti keittiön pöydällä viikosta toiseen,kuukauden ja alun toistakin.Aina yhtä herkullisen näköisenä ja punaposkisena omppuna.Mutta sitten se jumalan kiitos rypistyi,homehtui,kutistui ja kuolikin pois keittiön pöydällä.Se näytti lopultakin luonnolliselta oikealta kunnon omenalta.Mitä kaikkea me maaruumme joudummekaan panemaan elämämme aikana? Mitä se kaikki vaikuttaa meihin?

Rachel Carsonin kirja "Äänetön kevät" ilmestyi 1962.Luin sen joskus niihin aikoihin ja sitten myöhemminkin.Aina yhtä lailla vihaisena ja karvat pörhöllään ihmisen tyhmyydestä.Lintujen laulu vaimennut,eläimiä ei ollut,eikä paljon muutakaan.Ihminen oli syönyt kaiken syötäväksi kelpaavan ja katseli jo naapuriaan himokkaasti.Tätä viimeksi mainittua ei kirjassa ollut,mutta hiljaista oli maapallolla.Itkin ja luin.Olemmeko viisastuneet? No,jotain on tehty.Carsonin kirja lopetti DDT:n käytön.Tehtaiden piippusauhuttelut ovat kuulemma kontrollissa.Eikä lakien mukaisesti jätevesiä saa sinällään päästää vesistöihin.Siis "lakien mukaisesti".Kaikkia maailman jokia ei ole padottu,eläimiä on rauhoitettu.On,mutta aasialaiset haluavat pitää potenssinsa reilassa ja siihen kuulemma auttaa sarvikuononsarvijauhe.Ja sarvia saa salametsästyksellä,samoin kun elefantit menettävät syöksyhampaansa,että jossain päin maailmaa taiteilija pääsee vuolemaan norsunluutaidetta.Kysynnän ja tarjonnan laki.

Ihminen tarvitsee tulta ja tuli ei pala ilman puuta.Polttopuuta on tarvittu ja tarvitaan yhä.Niin ja tarvitseehan ihminen ympärilleen huonekaluja.Kaukaisten metsien puut vaan nurin,poikki ja pinoon.Euroopasta aikoinaan hävisi metsiä pahimpaan laivanrakennusaikaan,kun oli äkätty vedet kelvollisina kulkuväylinä.Kaisla ei pitkille matkoille kelvannut,vaikka norjalainen Thor Heyerdahl yritti väittää muuta.Rakensi itselleen tämmöisen heppoisen oloisen kulkupelin ja pääsi kyllä silläkin matkailemaan,niin että jotain tuli todistettua.Parempana on kyllä aina pidetty sitä logiikkaa,että laivat puuta ja miehet rautaa.Tänä päivänä laivateollisuus vannoo menopeleissä raudan nimeen.Meripoikien raudasta en tiedä.Olisivatko jotkut lällymmästä materiaalista? Kun 1912 olivat ennen matkustajia pyrkimässä pelastusveneisiin Titanicin kamppaillessa elämästään yöllisellä merellä.

No,minä en usko ihmiskunnan pääsevän ikinä pinteestään,vaan kun kaiken aikaa surutta tuhlaamme luontoa,niin paskanen loppuhan siitä tulee.Tämä on vissi asia,sanokaa mun sanoneen.Ihmisiä toisen maailmansodan aikana tappaneiden atomipommien jälkikaikuja on vieläkin maailmassa.Erilaiset kulkuvälineet tupruttavat yhtä sun toista peräpäästään ja olen varma,että sunnuntaiveneilijä pissii joskus mereen.Kaikkien tuntema ranskalainen tutkija Jacques Cousteau oli merien kaikkinaisesta kunnosta huolissaan ja saikin ihmiset heräämään siltä osin hiukan.Hänen poikansa kulkee isänsä viitoittamaa tietä tehden meille tiettäväksi merien puhtauden tärkeydestä ja siinä elävien eläimien olemassaolon jatkuvuuden tarpeellisuudesta.

Minä en tule näkemään ihmisen itse aiheuttamaa maailmanloppua,mutta tulevat sukupolvet saavat nähdä.Meitä on liikaa ja kaikkea yltäkylläisyyttä on liikaa,teknologiaa liikaa,kemikaleja liikaa,välinpitämättömyyttä ja pahuutta liikaa.Nykyisestä hyvinvoinnista tulee pahoinvointia.Maailma kuolee.The End.

KESÄN HUVETESSA

Uusi huomen hyvin nukutun yön jälkeen.Eilisehtoon kiukkukin laantunut,mutta hämmästys pöydän luvatta viemisyrityksestä jäi.Pöydässä ja penkeissä on mahdollisuus niitata ne alustaansa kiinni.Sitä ei ole tehty.Olisi pitänyt.Olen nyt kahden vaiheilla,otanko puheeksi isännöitsijän kanssa,että hän harkitsisi maahan kiinnittämisen mahdollisuutta,ettei vastaavaa luvatta viemistä pääsisi tapahtumaan.Muutenkin niitä kaadetaan,kun pitää näyttää kaatamisen osaamista.Se on sitä suomalaista miehuullisuutta.

Tällä viikolla ohjelmaa miehellä ja minulla.Puoliso pääsee ainakin parturiin.Herkussa pitää käydä samoin torilla.On muutakin toimitettavaa ja loppuviikon tuuraajapäivänä minulla on kampaaja.Tähän tapaan tätä elokuun viimeistä koko viikkoa mennään.Sen jälkeen kolme päivää ja humahdetaan syyskuun puolelle.Hertsileijaa mitenkä nopeasti tämäkin kesä meni! Tuskin kissan ehti sanoa.
Mitä jäi käteen? Muisto hirmuisista helteistä,Norjan ihmissurmatragediasta ja siitäkin,että Suomen vielä istuvalla presidentillä oli viimeinen kesä Kultarannassa.Seuraavana siellä pasteeraileekin toivon mukaan Sauli Niinistö.Vaikka vahvaksi kilpailijaksi ilmaantuikin Paavo Lipponen sekoittamaan hiukan päivänselvää kuviota presidenttiottelussa.Niihin muihin kun ei meikämamma oikein usko.Jospa jostain laukkaakin areenalle vielä se kuuluisa musta hevonen?

Sukututkijan loppuvuosi-blogin kirjoittaja Kaisa Kyläkoski jälleen mainitsee pari minun kirjoitustani blogissaan muiden "kaapattujen" ohella.Kiitos.Tuntuu aina hyvältä tämmöinen "mainos". Kyläkosken oma blogi on mielenkiintoista luettavaa.Siinä on vanhojen kuvien ohella mainioita kurkisteluja menneeseen aikaan,ihmisiin ja tapahtumiin.Jään joskus vilpittömästi ihmettelemään,miten ja mistä kaikkialta hän aineistonsa löytää,kun tuntuvat olevan ennen näkemätöntä ja unohdettuakin materiaalia historian aarnioissa.

Nyt on Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen varma Guggenheim-museon tulosta Helsinkiin.Tämä olisi totta vuonna 2018.Tietää paikankin ja se on kuin onkin Katajanokka.Siitä vaan rahankeruuseen,että saadaan lysti maksetuksi.Tämän jälkeen räknätään,oliko vaiva kaiken väärti,tuleeko voittoa vai saammeko takkiin. Ja voi sitä mitä-minä-sanoin-polemiikkia,jos kaikki ei menekään laskelmien mukaan.Kaikki uusi meitä aina pelottaa,nostamme pessimismin esille,jossittelemme,emmekä usko.Sen sijaan kun ajattelisimme toiveikkaan myötämielisesti ja lopettaisimme kielteisen ajattelutavan.

Eilen televisiossa oli San Franciscon sillan alkuasetelmista dokumentti.Siltaa pidettiin turhana vouhotuksena,sitä ei kukaan käytä ja jos ei muuta niin ainakin katkeaa kovissa tuulissa. San Franciscon lahden ylittävä yli 2.7km pitkä silta valmistui 1937 ja uhmaa yhä trafiikin paljoutta kuin myös sääolosuhteita.Golden Gate-silta on saanut nimekseen "Bridge that couldn´t be built" ja se on nähtävyys yhtenä nykyajan ihmeenä,kuten pyramidit ja riippuvat puutarhat muinoin.

Ehkä helsinkiläiset saavat ihailla vielä kaikesta vastustuksesta huolimatta Guggenheim-museotaan joidenkin vuosikymmenten jälkeenkin ja suomalaiset hyrisevät tyytyväisyyttään,että se tuli rakennettua.Kiitos silloisten peräänantamattomien päättäjien.Jos Guggenheim-museon teokset eivät kaikkia meitä miellytä tai emme ymmärrä,niin tässä on vastikään edesmenneen Arvo Salon terveiset: "Meidän ei pidä pyrkiä tekemään sellaista taidetta,jota työmies ymmärtää,vaan sellainen työmies,joka ymmärtää taidetta".

KIUKKUA ILTAMYÖHÄLLÄ

Pitää oikein panna kirjoittaen näin myöhäisillassa,kun niin riepoo taas tämä homo sapiens.Oltiin päivällä pihalla puolison kanssa.Ykskaks näin kahden tyystin vieraan miehen hiippailevan tieltä poikettuaan paikalle ja alkavan kantaa pihapöytää pois.Kysyin,että mihinkäs te sitä viette? "Naapuripihaan",sanoivat. Miksi? Ja ihan noin vaan ilman lupaa.Selitin talojen olevan omia taloyhtiöitään,etteivät pihapiirit todellakaan ole jokapojan oikeuden ulottuvilla niin kuin sienimetsässä on tapana.Kukin talo on itsellinen talo omine isännöitsijöineen,huoltomiehineen,nurmikoineen ja pihakaluineen ynnä muine tavaroineen.Kieltäydyin luovuttamasta pöytää,vaikka selvisikin,etteivät olleet aivan varkaissa,vaan ainoastaan luvattomasti ottamassa pöytää omiin tarkoituksiinsa.Mikä ero siinä on?

Hämmästyin kovasti tämmöistä käytöstä.Että tuosta vaan vieraaseen pihaan,pöytä kainaloon ja menoksi.Kertoivat heillä olevan pippalot omalla pihallaan ja olisi tarvis yhtä pöytää,kun on "iäkkäitäkin ihmisiä tulossa".En antanut.Kiukustuin vain lisää.Minäkin olen iäkäs ja minulla on halvaantunut iäkäs mies,mutta en totisesti tätä ihmisille tuputa odottaen saavani oikeuksia ottaa toisten tavaroita ilman lupaa omiin tarpeisiini.Shit.Uskoivat ja poistuivat jupinoiden kera ja hyvin tien toisella puolella heidän pihallaan sujuivat juhlat,vaikka meidän pöytä ei siellä ollutkaan.Heillä on muuten omakin pöytä ja penkit! Hakisinko huomenna yhden penkin meille? Pöytää en jaksa kantaa.

Talossa,josta nämäkin miehet olivat,on muutenkin outoa väkeä asumassa.Sieltä käydään matot tampaamassa meidän mattotelineellä,vaikka on omakin.Samassa talossa asuvat ne kissaihmiset,joista olen kertonut,jotka ulkoiluttivat eläintään meidän talon lasten hiekkalaatikossa.Syy oli se,kun "lapset tykkäävät,kun kissa on samassa laatikossa".Heilläkin on hiekkalaatikko.Miksi eivät ulkoiluttaneet kissaansa siinä? Lapsiakin on.Heidän talosta käydään tupakalla meidän pihalla,kun "on rauhallista ja mukavaa täällä istuksia".Kuinkahan moni heiltä käy täällä tupakilla? Ja nyt tämä tämänpäiväinen varkaus.Siltä se nimittäin minusta näytti ja ihan keskellä kirkasta päivää.Tuosta vaan.Enhän aluksi tiennyt tarkoitusta luvattomaan haltuun ottoon enkä sitäkään,saammeko pöydän takaisin.Meiltä on viety pari kertaa sekä pöytä että penkki eikä takaisin tuotu.Edelleen kysymys kuuluu: mikä ero on varkaudella ja luvattomalla haltuun ottamisella?

No,tämä piti kertoa,että voin mennä nukkumaan,kun olen saanut puhista.Kaikenlaisia ihmisiä tässä homo sapiens-lajissa on!

AAMUISTA AJATTELUA SKATTAN RANTAKADULTA

Elokuu alkaa olla lopuillaan.Koivuissa jo havaittavissa siellä täällä oksiston uumenissa keltaisia lehtiä,jotka valmistautuvat tipahtamaan maahan.Aamut kuulakkaan oloisia,parvekkeella henkii viileys ja kosteus.Lokkien kirkuna vaiennut ja osa sekä niistä että muistakin linnuista lähtenyt lämpimimmille seuduille kesää jatkamaan.Pääskysiä ei enää hetkeen näkynyt.Lasten koulujen alkaminen toi pihamaalle hiljaisuuden.Pyörävajan ovi ei enää pauku entiseen malliin.Roskisvajassa eräänä päivänä miehenpuoli kutisti pahvilaatikoita litteämpään muotoon.Usein meillä laitetaan kokonainen iso laatikko keräilylaatikkoon ja vielä pohjapuoli ylöspäin.Tämä mies äkkäsi jujun ja toimi oikein.Kunnes tulee seuraava,joka särkee systeemin.

Saas nyt nähdä,saammeko Katajanokalle sittenkin Guggenheim-museon.Minähän puollan sen tulemista ylipäätään Suomeen,vaikka en nykytaiteen enkä modernin taiteen ystävä suuremmin olekaan.Siitäkään huolimatta,että kävin Kiasmassa vilkaisemassa afrikkalaista.No,onhan sitä maailmalla tullut nähtyä Picassoa,Miróta ym matkaillessa,enkä kokemuksia ole pahana pitänytkään.Hyvähän on seurata missä mennään siinäkin lajissa.

Matkailuista puheen ollen.Edinburghista tuli S-L:ltä kortti.Oli miehensä kanssa lähtenyt Italian hellettä pakoon pohjoisempaan siinä onnistuen.Suorastaan viileää.Minäkin joskus nuoruudessani pasteeraillut Edinburghin katuja viime vuosisadan puolella.Olin oppimassa englannin kieltä Durhamissa ja tein kurssikavereitten kanssa parikin matkaa Skotlannin puolelle.Olivat niitä aikoja,kun elämä ja koko maailma oli avoinna meille itsekullekin.Minulle aivan rouvana oloon asti,jos olisin suostunut kanafarmarin pojan vaimoksi Aberdeeniin.Olisi urjennut tulevaisuus kanojen ja kukkojen parissa,missä jo puuhasteli ahkerana vanhemman veljen nuorikko.Soitin isälleni Suomeen ja kerroin mahdollisuudesta päästä enemmänkin Skotlannin nummia samoilemaan,mikäli siipikarjalta ehtisin.Isä kielsi jyrkästi moisen jo ajatuksenakin tuntien hyvin tyttärensä seikkailuhaluisen luonteenlaadun,joka joskus pani hypähtämään suureen tuntemattomaan ilman harkintaa.No,ei siitä sitten kihlajaisia tullut,enkä päässyt näytille tähän vanhaan yliopistokaupunkiin Pohjanmeren rannalla Dee-joen ja Don-joen yhtymäkohtaan.Kirjeet lentelivät kuitenkin Aberdeenin ja Helsingin välillä,kunnes loppuivat ilman sen suurempaa traagisuutta.Joskus palautuu nekin ajat mieleen.

Tilasin puolisolle äänikirjalainaamo Celiasta Hannu Väisäsen Apupata-kirjan.Ryhdyin kuuntelemaan.Väisäsen tiesin,mutta kirjansa minulle uppo-outoja.Tiedän kirjailijan olevan myös taidemaalarin ja graafikon kuin myös lavastajan hommissa ansioitunut Finlandia-kirjallisuuspalkinnon 2007 (Toiset kengät) saanut monitaituri.Väisänen asuu Ranskassa ja kirjoittaa Apupata-kirjan kriitikon sanoin "miniatyyriproosaa" ranskalaisen kotikylänsä elämästä.Pidän tämmöisistä kepeistä kuvista juuri Ranskan maaseudun vinkkelistä.Olihan meilläkin aikeena muinoin pöllyttää Suomen tomut kengistä ja muuttaa Provenceen.Asia ei edennyt ajatusta pitemmälle,mutta luen mielelläni kyläkuvauksia mistä päin tahansa Ranskaa.Esimerkiksi Outi Nyytäjä sanailee hymyhermoja kutkuttavasti omasta pikkukaupungistaan Bretagnessa,missä paikkeilla alkaa Englannin kanaalin aallokko Atlantin aaltojen vauhdittamana.Tämmöiset novellimaiset tarinat sopivat hyvin yökuunteluuni antaen mahdollisuuden olla kirjailijan mukana pikkukylien ja -kaupunkien arkielämässä,joista kommelluksia ei puutu.Väisänen sanoo,ettei liioittele,mutta "laajentaa" tarinaansa ja sehän on ihan eri juttu.Raskaampaa tekstiä tuskin jaksaisinkaan yön pimeinä tunteina kuunnella,kun kaikenlaiset möröt muutenkin tuppaavat mielikuvituksessani laukkaamaan ja ne pitää saada pysymään aisoissa.Matkakirjat kaikissa muodoissaan vievät minut mukanaan maailman turuille ja toreille,jonne ei enää ole itsellä mahdollisuutta konkreettisesti päästä.

Eilen vaivasi selkä niin pahoin,että ulkona emme olleet.Tämä aamu oli parempi.Parasta siis käyttää hyödyksi,kun huomisesta ei taas tiedä.Innostuin katselemaan illalla Arabian Lawrencen Teemalla.Aivan kokonaan en sitä ole nähnyt ja loppupätkä jäi nytkin.Ensi alkuunhan Peter O´Toolen nimihenkilö vaikutti järkimieheltä,mutta sitten miesparka sekosi ja rupesi melkein beduiiniksi joko auringon,hiekan tai oman kunnianhimonsa sokaisemana ja siitäkös soppa syntyi.Kuinka lähellä totuutta sekoaminen tällä oikeastikin Arabian itsenäistymisodan timmellyksissä mukana olleessa brittimiehessä oli,en tiedä.Leffa tempaisi mukaansa hiekkamyrskyineen ja raakoine tappamisineen ajatusten luikahtaessa syvällisemminkin elokuvan antiin.Saatujen Oscarien määrä oli ansaittua.

Tänään Hercule Poirotia ja sitä "oikeaa" Agatha Christien aivoillaan työskentelevää herrasmies kiireestä kantapäähän olevaa vahaviiksistä Poirotia,jota niin maan mainiosti tulkitsee tyylikäs brittinäyttelijä David Suchet.Tätä sarjaa,niin uusintoja kun jokasunnuntaiset esitykset ovatkin,katselen ainakin minä suurta mielihyvää tuntien.Nautin pikkutarkasta hyvästä leffatyöstä,jossa yksityiskohdatkin ovat loppuun saakka ajateltuja.Sarja tekee kunniaa kirjoittajalleen,jonka dekkarit elävät yhä ja tulevat elämään salapoliisikirjallisuuden eliittijoukossa ehkä ikuisesti.

TÖÖLÖN ILMATAR

"Noin kuulin saneltavaksi,
Tiesin virttä tehtäväksi:
Yksin meillä yöt tulevat,
Yksin päivät valkeavat,
Yksin syntyi Väinämöinen,
Ilmestyi ikirunoja
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta..."

(Kalevala)

Päivänä muuanna kyöräsin puolison jälleen invataksiin ja meno kohti Töölöä,lapsuuteni,nuoruuteni,osin aikuisuuteni seutuja.Kuljimme ensin pitkin Sibeliuksenkatua ohi talon,jossa Jean Sibelius on asunut.Katu oli aiemmin nimeltään Kammiokatu,mutta nimettiin uudestaan 1966 Sibeliuksen 100-vuotismuiston kunniaksi.Etenimme Sibeliuksen puistoon,joka entiseltä nimeltään on ollut Humallahden puisto,mutta edelleen suurta säveltäjää muistaaksemme puistokin sai uuden nimen 1945 Tuusulan pojan 80-vuotispäivän kunniaksi.

Olen aina rakastanut Sibeliuksen puistoa.Asuin sen laitamilla muutettuani vanhempieni kanssa Mechelininkadulle ja naimisiin mentyäni Humalistonkadulla,jossa oli ensimmäinen asuntomme.Ympyrä sulkeutui aikanaan,sillä muutimme vanhempieni kuoleman jälkeen jälleen asuntoon,josta naimisiin olin lähtenyt muutama vuosikymmen aikaisemmin.Yhä tuttuja paikkoja.Koiria ulkoilutimme puistossa,ellemme menneet Rajasaaren koirapuistoon asti,jossa koirille koitti vapaus ja saivat juosta sydämen halusta.Töölön kirjastoa ei vielä ollut,vaan senkin tontti oli avointa aluetta.Topeliuksenkadulla ei liioin Eino Leinon kadun kulmassa rakennusta,jossa nyt entisen Seston tilalla on Valintatalo.Pieniä kauppoja oli jokaisessa talossa mm.Seeckin lihamyymälä,kirjakauppa,maitokauppa,suutari jne. Niiden paikoilla nyt osto-ja myyntiliike,Picnicin ruokapaikka yms.Humalistonkatu katkaistu niin,ettei enää autolla pääse Mannerheimintieltä päin Topeliuksenkadun yli jatkamaan Humalistonkadulle kuten meidän aikanamme.

Me kuljimme Sibeliuksen puistossa ja minä yritin saada puolisoa muistamaan.Turhaan.Kuitenkin me yhdessäkin vietimme monia vuosia tämän puiston koivuja katsellen,sen polkuja kulkien.Vein hänet patsaan luo,jota niin monesti olemme ihailleet,Kalevalan maille palautuneet,kuten tämänkin kirjoituksen alussa tein.Näytin puolisolle Ilmattaren ja sotkan ja luin ääneen sen jalustan tekstin "Tuuli neittä tuuitteli". Ilmatar ilmestyi puistoon 1946 ja on Aarre Aaltosen veistämä komea pysti,jossa Ilmatar pitää sotkaa polvellaan ja tästä tarinastahan muodostui aikanaan koko maailma.Kuten myös syntyi Väinämöinen,kunhan impi oli ensin laskeutunut ilmoistaan alas meren kuohuihin asti,jossa "tuuli neittä tuuitteli" ja "meri paksuksi panevi".Siitä sitten aikaa vierähti
"vuotta seitsemän,kaheksan,
seisottui selälle viimein,
Niemelle nimettömälle,
Manterelle puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe,
Käsivarsin käännältihe,
Nousi kuuta katsomahan,
Päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
Tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen,
Rotu rohkean runojan
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta."

Näin me päivänä eräänä Töölöä samosimme,minä mieli täynnä muistoja ja puoliso vain tässä hetkessä puiston puita katsellen ja tuulen ihollaan tuntien.Mutta ensiasuntotalomme kohdalla muistot palasivat ja sanoi "tässä me asuttiin". Katse kipusi kohti sitä parveketta,jossa niin usein kadun liikennettä seurasimme auringon paistaessa koko Töölön yllä.Elämää oli edessä paljon,oli onnea ja rajatonta luottamusta tulevaisuudesta. Nyt ei elämää ole enää niin paljon edessä päin,mutta onnea on ja luottamus tulevaisuuteen on vaihtunut luottamukseksi omaan itseen.

Tilasin entisen kotitalomme eteen invataksin.Katselin taksin ikkunasta taakse jäävää rakasta ja tuttua seutua.Käännyimme kohti keskustaa ja Katajanokkaa.Kohti tätä päivää ja aikaa,jossa voi aina halutessa palautua entiseen muistojen kera.Vaikka käydä jälleen jonain päivänä Sibeliuksen puiston koivukujille Töölön Ilmattaren ja hänen sotkansa luo.

JUHLAMEININKIÄ PARI VUOSISATAA SITTEN

Näin syksyn tullen sosiaalinen elämä vilkastuu,kuten se on tehnyt jo 1800-luvulla Helsingissä.Illalliset,perhejuhlat,tanssiaiset olivat alkavan juhlaelämän kohokohtia.Tarjoilut olivat oma lukunsa ja ryhdynkin jälleen vapaamuotoisesti lainaamaan Narinkka-sarjan kirjaa ja siinä Hilkka Uusivirran tekstiä muotiruuista 1800-luvun Helsingissä.

Helsinki oli pieni kaupunki siihen aikaan ja poti huutavaa pulaa julkisista tiloista,joissa suuria juhlia olisi voitu järjestää.Raatihuoneen Kaupunginkellari oli paikoista yksi.Sveitsiläisten kondiittorien rantauduttua tilanne hiukan helpottui.Christian Menn perusti konditorian nykyistä valtioneuvoston taloa vastapäätä vuonna 1817.Florio Catani oli tunnettu sekä pitkäikäisin,jonka yritystä jatkoi hänen poikansa.Kotimaisia yrittäjiä oli vain yksi Johan Daniel Jerngrén,joka perusti Esplanadikappelin 1830-luvun lopulla.Kovin suuria juhlia ei näissäkään pystytty järjestämään,mutta mieluusti poikettiin pienin seuruein juomaan lasillinen likööriä tai punssia suklaakonvehtien kera.Valmistuihan se Seurahuonekin aikanaan Engelin piirustuspöydältä.Rakentaminen aloitettiin 1831.Keisari merkitsi itselleen 200 osaketta! Vuonna 1833 sai kaupunki juhlia valmistumista.Juhlahuoneistoon mahtui peräti 1200 vierasta.Kaivopuisto sai samoihin aikoihin Kaivohuoneensa ja Kaisa Wahllund Kaisaniemensä Kaisaniemeen.Ei kun juhlimaan!

Isommissa juhlissa,häissä esimerkiksi,aloitettiin teetarjoilulla,johon teen lisäksi kuului rinkeleitä ja sahramileipiä heti vieraiden saavuttua.Seuraavaksi oli "Karoliinan" vuoro,joka oli vihkimisen jälkeinen onnittelumalja.Jälleen konvehtien kanssa.Niitä ei yleensä syöty,vaan vietiin kotiin muistoksi.Punaiset ja valkoiset hyytelöt kuuluivat myös asiaan Karoliinan mukana nautittaviksi.

Viinapöytä oli rakennettuna eri huoneeseen.Tarjolla leipää,juustoa,kinkkua,silliä,kaviaaria jne. viinaryypyn kanssa.Viinapöytää kierreltiin ja seisten syötiin. Sitten kuului kutsu ruokasaliin varsinaiselle aterialle.Aluksi tarjolla kylmiä ruokia.Ankerias-,ankka-,teeri-,hummeri-, ja hanhihyytelöä.Lisäksi lohisalaattia tai juureksista valmistettua.Sillisalaati oli yleinen tarjottava.Samoin ravunpyrstöillä koristeltu munahyydyke hollantilaisen sillin kera.Nahkiaisia ja kala- ja lihapasteijoitakaan unohtamatta.

Siirryttiin keittopuolelle.Puljonkia.Juotiin kupeista ja syötiin palanen paahtoleipää.Marjoista valmistetut keitot olivat myös suosittuja makeina ruokina aterioinnin keskellä.

Kalaa seuraavaksi mm.lohta.Talvisin lipeäkalaa valkokastikkeineen ja herneineen. Raidallisiksi värjättyjä kalamurekkeita viini-tai sitruunakastikkeen kanssa.Keitetty hauki oli suosittua kapriskastikkeessa tai lahnaa piparjuurikermassa.

Jos vielä mahtuu,niin erilaista lihaa ja väliruuaksi kasviksia.Englannista 1700-luvulla levinnyt vanukasmuoti juurtui hyvin myös suomalaiseen juhlatunnelmaan.Vanukkaat valmistettiin hedelmistä tai hilloista.Munaputinki viinikastikkeessa maistui niin ikään.Omenakompotit syksyisin sitruunakastikkeineen.

Linturuuat kuuluivat itsestään selvyyksinä juhlapöytien antimiin,jopa useaankin kertaan samoilla illallisilla.Ankkaa ja kalkkunaa salaattien ja hillojen ja perunaputingin kera.Kevennyksenä ja vatsankin toimintaa ajatellen tarjolla oli myös luumuja ja etikkasäilykkeitä.Riistalinnuista oli tarjolla pyytä,metsoa ja teeri-lintua jälleen hillojen kanssa.

Lopuksi tarjoiltiin makeita torttuja,kerma- ja marjahyytelöitä ja leivoksia.Sveitsiläiskondiittorien reseptien mukaisesti valmistettiin "sveitsiläinen torttu",joka oli suussa sulavaa. Kahvia alettiin tarjoilla aivan lopuksi jo 1800-luvun alkupuolella,joskin se oli uutuuttaan vielä peräti outo tapa ja harva uskalsi edes maistaa ja jos niin kirsikkaliköörin kanssa.

Olut ja portteri oli kylmien ruokien ruokajuoma.Portviini makeiden ja punaviini oli ruokajuomana melkein jokaisella aterialla,joskus hienommissa kekkereissä samppanja.Tanssin ja seurustelun aikana illan jatkuessa tarjoiltiin punssia,bischoffia ja punaista limonaatia.

Nykyajan muutaman ruuan ateria juomineen vaikuttaa aika kalvakkaalta verrattuna näihin 1800-luvun mässäilyihin.Ja tuskin kumminkaan siihen aikaan oli ongelmana kansassa liikalihavuus,joka tänä päivänä meistä monia kiusaa.No,karkkikauppoja eikä hampurilaiskioskeja tai kebabbaareja ei ollut! Eikä häitä ja tanssiaisia aivan alvariinsakaan.Vaikka huvielämä lisääntyikin,kun Helsingistä tuli joskus 1840-luvulla venäläisten hyvinkin suosittu kesänviettopaikka.Olihan meillä Kaivopuistossa huikean hieno kylpylä lisäämässä houkutusta.Tsaarin hovin hienoudet tulivat venäläisten mukana kartuttamaan juhlatunnelmaa ja antamaan suuren maailman tuulahduksia suomalaisiin juhlatapoihin.

EKBERGIN KONDITORIA

Ehdottomasti yksi mielileivonnaisistani on Ekbergin samppanjakorkki.Sitä on yleensä ollut myynnissä vain Bulevardin Ekbergillä,mutta nyt jo vapusta lähtien myös Herkun leivostiskissä.Korkista eivät kaikki pidä "liian kostea ja makea".Minä ihastuin siihen jo ajat sitten,vaan en aivan pikkutyttönä sentään.On se sen verran erikoinen eikä siis lasten makuun jo siinä olevan miedon alkoholinkin takia.Ei,ei siitä humalaan tule.

Ekberg on yksi mieluisista paikoistani Helsingissä.Sinne vien aika useinkin ystäviäni,varsinkin,jos on aikaa kulunut heidän edellisestä käynnistään.Joku on jopa ollut käymättäkin tässä Bulevardin varren konditoriakahvilassa.Eikä tämän leipomon ja kahvilan perustaja ole rantautunut Helsinkiin muualta kuten monet muut ammattien harjoittajat,joiden jälkeläiset meitä palvelevat liikkeissään,vaan Fredrik Edvard Ekberg syntyi Helsingissä kesäkuussa 1825.

Ensin hänestä piti tulla kelloseppä ja sai siihen tarkoitukseen oppia Porvoossa,mutta pullan tuoksu veti puoleensa ja Ekberg aloitti leipurinoppinsa M.A.Schulinin leipomossa Helsingin Kruunuhaassa Villisian korttelissa nykyisen Snellmaninkadun varrella.

Neljä vuotta meni leipomusten salojen parissa ja vuonna 1847 Ekberg julistettiin arvovaltaisen raadin edessä "kunnolliseksi ja moitteettomaksi kisälliksi".Tapana oli lähteä kisällivaellukselle tämän jälkeen ja 1848 lähti Ekberg.Kolme vuotta kului ammattitaitoja kartuttaessa niin Viipurissa,Riiassa ja Pietarissakin ynnä muissa leipomoille pyhitetyissä kaupungeissa.

Tämän jälkeen Ekberg oli valmis anomaan oman mestarinäytteen suorittamista leipurin ammatissa.Ammattikunta oli päättänyt,että mestarinäytteen suorittajan on vielä esitettävä Triviaalikoulun sekä sunnuntaikoulun todistukset.Tämän jälkeen näytteen anominen oli mahdollista.Ekbergin anomus hyväksyttiin ja hän antoi taidoistaan näytteen leipurimestari C.A.Sieversille Kirkkokadun ja nykyisen Snellmaninkadun kulmassa olevassa leipomossa.Piti valmistaa polakoita,ranskanleipiä,saframi- ja sokeririnkeleitä,ruusuleipiä,korppuja,maustelimppuja ym. Ekbergin mestarityö hyväksyttiin 3.12.1851 mestarikirjalla ja hänet julistettiin juhlallisesti täten leipurimestariksi.Samana vuonna hän sai porvarioikeudet ja vannoi porvarivalan vuonna 1852 ja avasi oman liikkeen Rauhankadun ja Mariankadun kulmaan.

Hän alkoi mainostaa liikettään ja tuotteitaan,mikä oli noihin aikoihin harvinaista,koska pidettiin suorastaan turhana mainostaa "jokapäiväistä leipää". Helsinki oli jo tuolloin kunnon kaupunki ja vielä pääkaupunki,jotta Ekberg alkoi laajentua.Hän siirsi liikkeensä Kruunuhaasta Kiseleffin taloon Aleksanterinkadulle vuonna 1856.Nykyisin tämä herkuttelijoiden käyttämä leipomo ja kahvila on ollut Bulevardilla vuodesta 1915.Napoleonin leivokset ja samppanjakorkit ovat yksiä myyntivaltteja.Nekin vanhan ajan leivonnaisia.Muistan joskus kysyneeni ja niiden historia myös yltää jonnekin 1800-luvulle asti.

Nappasin edellisten kappaleiden tiedot Sirkka Vainion kirjoituksesta "Helsinkiläisiä ammattimiehiä" Narinkka-sarjan kirjasta vuodelta 1981.Tästä vanhasta sarjasta lienee vielä saatavilla joitakin osia Sofiankadun museokaupassa.Viehättävä kauppa täynnä Helsingin historiaa tavalla tai toisella.Sofiankatuhan on myös itsessään museokatu vanhoine puhelinkoppeineen,mukulakivineen Pohjoisespan ja Aleksin välissä kuuluen Torikorttelit-kompleksiin.Kun kaikki saadaan joskus valmiiksi,mikäs onkaan pasteeraillessa ja tutustuessa hiukan Helsingin menneisyyteen,vaikka raitiovaunut kolistavatkin entisellä Suurkadulla ohittaen Engelin kauniin tuomiokirkon ympäristöineen.Se on silti kaupungin entistä keskustaa,josta kaikki kerran alkoi -Vironniemellä.

NAAPURI HÄTIIN

Olen silloin ja tällöinkin moittinut tämän ajan ihmisen välinpitämättömyyttä toista ihmistä kohtaan.No, vaikka happamin sanoin olen nurissutkin,niin totta on,että sekaan mahtuu aivan ihaniakin ihmisiä.Heitä asuu meidän talossa!

Kerran pyysin saman rapun kaveria pöytälampun katkaisijaa korjaamaan.Lupasi.Mutta sitten kai tulikin katumapäälle ja muutti koko talosta pois.Katselin muuttokuormaa kadulla ja huokasin.Aikaa kului.Väänsin valon päälle lampusta eli Stockmannin sähköosaston aina oikaisemasta "polttimosta".Se kävi näppejä polttamatta,kun oli energiaa säästävä viileämpi lamppu.Alkoi kyllästyttää.

Käännyin tässä päivänä muuanna toisen naapurin puoleen,joka uudisti patiotaan ja se tarkoittaa,ettei ainakaan hetikohta aio muuttaa.Sain luvan puhutella ja mies lupasi oitis hoitaa lamppuasiani kuntoon.Vein pöytävalaisimen,rasiallisen leivoksia ja pienimmälle lapselle jäätelövalikoiman.Tämä siksi,kun mies oli jo ilmoittanut tekevänsä kaiken "ystävänä ilman korvausta".Ettei sukeutuisi kohteliasta kinaa asiasta,ajattelin hyvittää vaivannäön näillä syömisillä.Olimme muutenkin lähdössä kaupungille.Illalla sitten vein lampun ja työstä korvauksen.Sain korjatun valaisimen takaisin puolen tunnin päästä ja olin keikahtaa tietysti hämmästyksestä nurin.Katkaisija pelasi ja uusi polttimokin paikoillaan,kun vanha oli ehkä kuljetuksen aikana naapurirappuun ottanut ja simahtanut.Keskustelin hetken kuitenkin edes vaivannäön korvaamisesta,mutta ei tullut kuuloonkaan.Sain vielä luvan pyytää muutakin apua tarvittaessa.Teki mieli kapsahtaa kaulaan,mutta jätin sikseen,kun ajattelin,jos vaikka se koettaisiin väärin ymmärretyksi ja vaimo lakkaisi pihalla tervehtimästä.

Tämmöisten avuntarpeiden tullessa eteeni,koen oman avuttomuuteni aika rankkana.No,onhan puhelinluettelossa keltaisia sivuja täynnä sähkömiehiä kuin muutakin avunantajaa.Onhan heitä tullut käytetyksi näinä vuosina.Mutta nykyisin on matka jonnekin korjaamoon pitkä ja meille vaivalloinen invatakseineen kaikkineen,että olen päättänyt heittäytyä röyhkeäksi ja pyytää apua naapurimiehiltä.Samoin hanakasti soitan talon huoltofirmaan ja aina minua on avitettu ja vielä sanottu kaiken kuuluvan asumisen etuihin,jota en aina ole uskonut.Kerran tarjosin siskonmakkarakeittoa parvekemiehelle ja kahvin olen useamminkin.Joskus on pelkkä kaunis kiitos riittänyt.

Niin että on tässä maailmassa hyvyyttäkin vielä tallella ja sen kohteeksi pääsee,kun apua tarvitsee ja kehtaa sitä pyytää.Ehkä etunsa on sillä,että olemme naapureita ja monen kanssa tulee pihalla sana jos kaksikin vaihdetuksi.Tämmöinen tuttavuus antaa luvan pyytää.Eikö? Kieltäytyähän aina voi avunannosta eikä siitä pyytäjän pidä loukkaantuman.Rehellinen syy voi olla mikä tahansa. En minäkään pysty ainakaan nykyisin nostamaan lastenvaunua raitiovaunuun kipeän selkäni takia.Onneksi en juurikaan ole tähän tilanteeseen joutunut.Nuorempia on ollut hollilla.

Eilen olimme Mehiläisen haavahoitajalle näyttämässä puolison makuuhaavaa.Tämä jälkimmäinen antibioottikuuri on purrut,punoitus haalistunut ja haava mennyt kiinni.Mutta hyvä minun oli mennä kuulemaan ammatti-ihmiseltä kaiken sujuneen hyvin.Minulla on lupa aina tarvittaessa kääntyä tämän hoitajan puoleen.Soitto hänen suoraan numeroonsa ja saan ajan.Turvallista.Menimme eilen Kelan korvausmatkalla,mutta takaisin omakustanteisesti,koska poikkesimme Stockmannille.Sieltä sitten kuntakyydillä invataksin uumenissa kotiin.Ulkomaalaisia turisteja turkasesti liikkeellä.Eteläisessä Euroopassahan on paras lomakausi juuri menossa ja Katajanokan laiturissa oli parikin risteilyalusta,jotka sitten illan tullen töräyttivät kolme kertaa lähtönsä merkiksi.

Kauppatorille on pesiytynyt mannermainen tapa tehdä jonkun kauppiaan kanssa diili,että matkaopas vie sinne katraansa ostoksille saaden jonkun prosentin myynnistä.Muut kauppiaat ovat alkaneet katsella katkerin tuntein tätä menoa.Itsekin olen kokenut tämän paapomisen,ettei saa ostaa mistä haluaa,vaan oppaan opastamista paikoista.Olen kyllä ollut tottelematon ja hivuttautunut salaa sinne minne olen tahtonut.Tämä tapahtui Marokossa Tetuanin basaarikujalla.Nyt homma siis meillä Helsingissäkin.Ne Kauppatorin turkis-,käsityötaide- ja korukappiaat,jotka eivät ole liittyneet tämmöiseen maksujärjestelmään,saavat nyt nuolla näppejään,kun naapurikoju kuhisee ostajia.Saas nähdä,koska tähän puututaan? No,turistit kaikkoavat suurelta osin syksyn myötä,jotta asia jää ehkä seuraavaan sesonkiin.

Tänään siis tämmöistä löpinää ja kirjoittamisiin taas.

APUA KOTIIN KOTIAPUA

Olen hetki sitten noussut aamukavipöydästä ja palaan siihen asiaan heti näin aluksi.Silloin tällöin ostettuani ihan tavallisen ranskanleivän ajaudun mielikuvissani kauaksi lapsuuteen ja silloiselle Meilahdenkadulle isovanhempieni kotiin.Mamma oli vannoutunut Elannon jäsen ja Elannon leivän kannattaja.Niinpä siellä oli aina ei ranskanleipää,vaan polakkaa kahvin kanssa.Siihen pantiin voita päälle ja ehkä juustoviipalekin.Yhdistelmä passasi ja maistui kahvin kanssa makoisalta.Näin se tekee yhä,vaikka polakan tilalla onkin ranskis.Meillä oli tänään.Kotimainen leipä ja kotimainen juusto.Nannaa.No,kahvi oli kyllä jostain muualta,mutta maito taas Suomen niittyheinää syöneestä lihavasta lehmästä.

Tätä äskeistä nautintoa paitsi viimepäivät ovat menneet hiukan penkin alle.Olen jo pari viikkoa potenut vanhaa ja ilkeää vaivaani jonkunlaista hermosärkyä vasemmalla puolellani selästä jalkapohjaan asti.Nyt ollut entistäkin kiukkuisempaa.Särkypilleriä vaan maaruun ja jokapäiväiset askareet sun muut ovat suttaantuneet -tosin heikoimmalla tavalla.

Olin vienyt puolison makuuhaavastaan lääkäriin,kun haavahoitaja puhelimessa ehdotti.Tapaamme hänet huomenna lisäksi.Lääkäri kirjoitti lähetteen laboratorioon bakteeritutkimusta varten sekä toisen satsin antibioottia puolisolle ja väitti ettei ole koskaan mieheni makuuhaavan kaltaista nähnyt.No,onhan siinä tällä haavaa katsomistakin.Haavassa.Sitten lääkäri,joka ei ollut "omamme" (lomalla) katseli minua oikeastaan ensimmäisen kerran suoraan silmiin ja kysyi melkein todeten "onhan teillä kotiapu?" Vastasin kieltävästi ja jäin miettimään näytänkö tavallistakin vanhemmalta,jotenkin saamattomalta tai olemuksessani jokin muu kielimässä väsymyksestä? Tohtori jatkoi,että meille ilman muuta kuuluisi kotiapu.Myönsin asian siltä osin.Tämän jälkeen kysyin vuorostani,jos tohtori tietää tämän päivän kotiapujen toimenkuvan? Kun vastasi mitä kaikkea kuvitteli kuuluvan kotiavun tehtäviin,oikaisin korkeasti oppinutta lääkäriä,jonka ovessa luki vielä "erikoislääkäri",mitä kotiapu nykyisin voi/saa tehdä ja mitä taas ei.Jälkimmäisiä on enemmän.Hän tulee,käy mahdollisesti kaupassa,manaa kiirettään,heittää ostokset jääkaappiin,tarkistaa "autettavien" päällisen kunnon eli että hengittävät ja painaa oven kiinni lähtiessään.Lääkäri näytti hämmästyneeltä.Se puheenaihe oli käsitelty.

Kotona mietin asiaa.Totta on,että kunnallinen kotiapu toimii juuri näin kertomallani tavalla.Toista oli vanhempieni aikaan viime vuosisadalla.Silloin kotiapu oli nimensä mukaisesti kotiapu.Hän kävi ruokakaupassa,apteekissa,pesulassa jne.Valmisti ruuan,rupatteli ja kaiken tämän ohessa siivosi kotiapua saavan kodin päällisin puolin.Aikaa oli varattu kaikkeen tähän.Mennessään hän vei vielä roskat. Tämä on oikeaa kotiapua!

Meillä ei kaupunginosassamme ole edes kunnon ruokakauppaa.Ainakaan sellaista,joka täyttää minun vaatimukseni.Onhan siellä jokunen muovipakkauksessa oleva lihakimpale,samoin leikkeleitä,leipää,tavanomaiset voit ja margariinit,joitakin hillopurkkeja ja ketsuppia jne.Joskus ovat Nessu-nenäliinat lopussa,samoin talouspaperierä saapumatta tai kysymäni tuote ei kuulu tämän kauppaketjun valikoimiin. Lähtisikö meidän kotiapumme Herkkuun ostoksille? Tuskin,kun aika ei riitä.Imuroisiko hän hiukan meillä? Se ei kuulu heidän tehtäviinsä.Viekö roskia? Sekään ei nykyisin kuulu? Laittaako ruuan? Ei,siihen menee liikaa aikaa.Mutta hän tarjoutuu juoksemaan tähän pienivalikoimaseen lähikauppaan ostamaan rypsiporsaan paistovalmiita viipaleita pakkauksessa,jotka sitten saan itse valmistaa.Kun tulee takaisin,onkin meille kuuluva aika päättynyt ja pitää kiiruhtaa "auttamaan" seuraavaa kotia.Tämmöistä kotiapua minä en tarvitse! No,yksityisellä sektorilla ja rahalla saa.Tämän tiedän ja se onkin harkinnassa.Pitäisi nimittäin saada ikkunat pestyksi.

Kunnallisen kotiavun muuttuminen varsinaisesta kotiavusta pikaiseen piipahtamiseen ja hengittämisen tarkistukseen,on näitä säästöhommia kunnilla.Siivousapua toki saa,mutta eri maksusta.Ulkoiluttaminenkin on mahdollista,kunhan maksaa.Autettavan peseminen kyllä kuuluu jollekulle,mutta en tiedä,onko kotiavun vai kotisairaanhoidon piirissä.Meille vielä toistaiseksi kotiapu on siis turhaa.Tuntuisi aika absurdilta koko apu meidän kohdallamme,kun liikumme itse omin voimin päivittäin milloin missäkin ja minä vielä jaksan lykkiä pyörätuolia,pitää kodin kutakuinkin putsissa kuin myös puolisoni kiitettävästi puleerattuna.Mutta aiemmin esille heittämäni ajatukset Tukholman tai Tallinnan matkasta olen päättänyt antaa olla toteutumatta.Luulisin.

Kerron vielä senkin ja nostamatta sen kummemmin omaa häntääni,että kotiavun kysyminen lääkärilläkin liittyi ehkä siihen,että ihmisillä,vierailla ja tutummillakin,on käsitys,ettemme liiku missään kodin ulkopuolella ja avun tarve kotona on huutava.Kun mainitsen elämisemme tavoista,monet näyttävät epäuskoisilta.Useat apua tarvitsevat asuvat yksin tai kanssa-asuja,vaikka omaishoitaja olisikin, ei kykene auttamaan sata prosenttisesti.Ja tämä on ongelma.Useinhan nämä ihmiset ovat iäkkäitä,myös omaishoitajat (meidän ikäisiämme ja vanhempia).Minä,peppar peppar,olen kiitollinen,että olen näinkin hyvässä sekä fyysisessä että psyykisessä kunnossa,että kykenen/haluan/viitsin täyttää kaikin puolin omaishoitajan ja kodin vaatimat velvollisuudet.Tämä on asia,josta muistan kiittää terveisteni ohella Yläkertaa.Uskon johonkin korkeampaan,sanottakoon vaikka Jumalaksi.Palaan kotiapukeskusteluun,kun sen aika koittaa.

Hieno poutapäivä tulossa eli ei siis muuta kuin "ylös,ulos ja lenkille".Tämä oli aikonaan radion Aamukahvi-lähetyksen juontajan edesmenneen Niilo Tarvajärven loppukaneetti ohjelmalleen.Tänään myös minun.

MIEHEN HATTU

Kun joskus 1800-luvulla flaneerattiin Espalla oli miehillä silinterihattu päässään.Knallit ja olkihatut kuuluivat myös asiaan.Herrasmies on aina herrasmies ja hattu arvon merkki.Virkamiehillä oli virkahattunsa.Kaikilla ammattinsa edellyttämät päähineet.Minunkin papallani komea raitiovaunun kuljettajan virkalakki.Koko asu kieli ammatin arvokkuudesta,takin nappirivistö kiilteli,housuissa aina hyvät prässit.Nykyisin kuljettajien asu on,sanoisinko vallan vaihtelevaa,yhtenäisyydestä ei tietoakaan.

Mistä sitten lakit ja hatut saatiin? Helsinkiin oli perustettu 1805 hattumaakareiden ammattikunta,joka piti herrojen pääpuolen eleganssista huolen.Hattuja oli jo toki tehty edelliselläkin vuosisadalla,mutta ammatti vakinaistui ja yleistyi seuraavan vuosisadan alussa.Kun päästiin 1800-luvun loppupuolelle,oli hattujen valmistus paljolti tehdasmaista sekä tuonninkin varassa.Ensimmäiseksi hattutehtailijaksi mainitaan Helsingissä Gustaf Fagerström 1800-luvun puolivälissä.Korinpunoja Pehr Nordström oli olkihattujen tekijä samoihin aikoihin.

Silinterin käyttö oli 1870-luvulla pakollista kauppiailla juhlatilaisuuksissa.Näin osoitettiin heidän olevan herroja.Silinteri harvinaistui juhlatilaisuuksissakaan käytettäväksi 1930-luvulla tiettyjä tilaisuuksia paitsi.Tämähän on tuttua nykyisin meillekin.Mikäs sen komeampaa kuin tohtorit ja kunniatohtorit kulkemassa kohti Helsingin tuomiokirkkoa juhlajumalanpalvelukseen akateemisena kulkueena arvonsa mukaiset hatut päässään.

Knalli oli 1800-luvulla enemmän jokapojan päähine katuasuna.William Bowler kehitti knallin Englannissa ja englanniksi se onkin "bowler".Knallinkin oli määrä harvinaistua joutuen lopulta juhlallisempiin tarkoituksiin käytettäväksi samoihin aikoihin silinterin kanssa.

Minun mieheni käytti aikoinaan olkihattua aina Flooran päivänä.Se oli sellainen Maurice Chevalier-tyyppinen kovalierinen kapine,joka koristaa nykyisin parvekkeemme seinää kesäaikaan.Sittemmin ja nykyisin hänen suvisena asusteenaan on muutama Stetson ja aito panamahattu.Niitä näkee enenevässä määrin Helsinginkin kaduilla muistuttaen ajasta pari sataa vuotta sitten,jolloin ne olivat hyvin yleisiä ollen jo 1930-luvulla harvinaistumaan päin herroilla.

Huopahattu on peittänyt miesten päitä jo 1600-luvulta lähtien säätyläispiireissä. Sen käyttö niin ikään yleistyi 1800-luvulla,josta ainakin englantilaiset saavat kiittää silloista Walesin prinssi Edwardia,joka toi Saksan tuliaisinaan vuonna 1889 huopahatun ja samalla aloitti huopahattumuodin.Hattu sai briteiltä nimekseen Homburg.Muutama vuosikymmen myöhemmin englantilainen poliitikko Anthony Eden teki omalla osallaan huopahattuhistoriaa käyttämällä kovaa mustaa "Eden-hattua".Tämän hatun me monesti näemme valokuvissa hänen päässään.

Sitten 1930-luvulla sai kova huopahattu väistyä ja tilalle tuli pehmeä versio taivutettavine lierineen.Tästä kehittyi 1950-luvulla "lättähattu" nuorten miesten suosima päähine,jonka nimen omi sitten koko sen aikuinen poikanuorisojoukko käyttäen hattua tai ei.Tämä alkoi olla jo minun aikaani.Minäkin kävin 50-luvun loppupuolella lättähattujen kanssa treffeillä,joiden olemassaolo elämässäni sai isäni hiukan varpaisilleen.Nämä pojat olivat kuitenkin aivan eri maata kuin nykyiset poikajengit,joiden ikävä ja raaka voimainnäyte juuri hiljattain saatiin Lontoossa kokea.Minun aikaisten lättähattujen käytös oli joka kantiltaan herrasmiesmäistä.Heissä näkyi kotikasvatuksen jäljet,jota haikeana muistelen nähdessäni nykynuorison käyttäytymistä ja kuullessani heidän kielenkäyttöään.

Hatun käyttö miehillä väheni ajan myötä vaihtuen varsinkin talviaikaan pakkasilla pipoon tai puseron huppuun.Lippalakkikin alkoi näkyä katukuvassa.Tosin tänä päivänä suureksi ilokseni miehet ovat jälleen palautumassa lierihattujen käyttöön.Se näkyy kauppojen hattuhyllyjen valikoimassa kuin myös katukuvassa.Materiaalit vaihtelevat,värit ja kuosit sään ja muiden olsosuhteiden mukaan.Mikään ei ole sen mukavampaa kuin elegantti herrasmies hattuineen!

SELVIYTYMISTARINA

Eilen tavoistani poiketen kökötin tv:n ääressä jo ennen iltakuutta.Neloselta tuli Oprah-talk show.Oprah oli matkustanut Edinburghiin asti tätä haastatteluohjelmaa varten.Jäin katsomaan.Jututeltavana oli J.K.Rowling,Harry Potterin synnyttäjä.Potterista ja Pottereista en juurikaan mitään tiedä,kun yritykestä huolimatta ei intressini ole riittänyt sen enempää niiden lukemiseen kuin katsomiseenkaan.Edes puolisolle kokeeksi tilaamaani äänikirjaa en jaksanut kuunnella.Enkä aio eilisen Oprah Winfreyn ohjelmankaan jälkeen,mutta mistä kiinnostuin,niin itse Rowlingista.

Siinäpä taas selviytymistarinaa kerrakseen.Syvästä köyhyydestä ja vielä syvemmästä masennuksesta kohti vaurautta,terveyttä ja hyvää onnellista elämää.Eikä mitenkään ilmaiseksi.Kovaa puurtamista Potterin luomisessa,joka osoittautui maailmanlaajuiseksi onnenpotkuksi tuoden luojalleen uuden elämän.Oikeaa tekstiä oikeaan aikaan.Kirjailijan oman äidin menetys oli raskas isku,joka vei hänet depression syöväreihin.Rowling kertoi,että ilman hänen äitinsä kuolemaa ei Harry Potter olisi syntynyt.

Intouduin ihastumaan Rowlingin henkilötarinaan,josta kaikesta traagisuudesta huolimatta huokui optimistisuus,jota pönkitti pahimpina aikoina vahvalla tavalla kirjoittaminen.Maailmalla kierteli aikoinaan huhuja,miten hän kirjoitti ensimmäisen avioliittonsa hajottua Potteria milloin missäkin kahviloissa yms asuessaan väliaikaisesti ystäviensä kodeissa.Työttömän elämä oli kovaa.Oprah kysyi,aavistiko Rowling milloinkaan saavansa kuuluisuutta velhopojastaan? Hän vastasi kieltävästi. Tulevaisuuteen ei kukaan näe,eikä silloin Rowlingin itseluottamus ollut vahvimmillaan.Kohtalo määräsi toisin ja nyt Rowling on maailmankuulu maallisen mammonan ympäröimä kaikkien tunteman ja rakastaman Harry Potterin äiti.Hän kertoi erään nuoren naisen tulleen luokseen sanomaan "te olette minun lapsuuteni". Kohteliaisuus,jota ei moni saa.Potter-sarjaa,seitsemän kirjaa, kirjoitettiin pitkänä ajanjaksona.Siihen mahtui monen lapsuus.

Olen ymmärtänyt,että Harry-velhopojan seikkailut on seikkailtu ja Rowling keskittyy muuhun kirjoittamiseen,jonka hän kertoi yhä olevan tärkeän asian elämässään.Harry Potter jää kuitenkin elämään ollen joskus lasten- ja nuortenkirjojen klassikoiden joukossa.Kun kirjailijasta on jo aika jättänyt ja hänen elämäntarinansa maailmankirjallisuuden historian lehdillä.

Ensimmäisen karille ajautuneen avioliiton,josta syntyi Jessica-tytär, jälkeen asuu J.K.Rowling nyt nykyisen puolisonsa,Jessican ja Jessican sisarusten kanssa Skotlannissa ollen kainosti yhä hiukan ihmeissään kaikesta siitä julkisuuden pyörityksestä,mitä Harry Potter on hänelle antanut.Ainakin minusta hän on ihminen,joka on onnensa ansainnut kaiken elämässään aikaisemmin koetun traagisuuden jälkeen.Selviytymistarina jossa eväinä onnelliseen olemassaoloon ovat olleet sitkeys,ahkeruus,toivo ja onnenkantamoinen.

SYKSYÄ ILMASSA

Kyllä nyt syksyä lykkii.Niin on holotnaa,jos ikkuna jäänyt yöksi auki.Ei enää tassutella paljasjaloin eikä yöpaitasillaan.Loput aamukahvistakin nautin kiltisti keittiössä parvekkeen asemesta.Asteita herättyäni vaivaiset kaksitoista.

Moni kyyhky pääsee metsästyksen alettua jo pataan.Niin meilläkin muinoin,kun mies otti haulikon käteensä ja metsälle lähti.Jokaisena elokuuna sama.Mukaan en mennyt,enkä lintuja patavalmiiksi laittanut.Mies yleensä ruuan teki.Söin kyllä.Enkä enää siinä vaiheessa alkuperää ajatellut.Myöhemmin siirryttiin vesilintuihin ja järjestyksessä muuhunkin riistaan.Hirvet saivat jäädä puolisolta rauhaan. "Ne on niin söpöjä",kuten bloggaaja Dessu Töölöntorin reunalta asian ilmaisee.

LINNUSTAJAN TEMPPELI

Kuss´ vaikenevat suvikuitten käet
ja lentons´ alkaa rantain,viitain väet,
niin lintuluhdat,norot,notkot,mäet
sa samoat -ja tunnet,kuulet,näet:
suopursu tuoksuu!... puhuu kieltä puut,
jot´ erämies vain tajuaa,ei muut -
ja all´ on samettinen sammalmatto
ja päällä huikaiseva kultakatto:
on käynyt haavistossa öisin halla -
tai hopeisella kuljet kankahalla
kuin templiholvikossa honkain alla.

Niin riemuin alttarille ankaralle
ja miehen rakkaudella vanhimmalle
sa uhraat,linnustaja: Dianalle!

(Toivo Lyy)


Syksyn merkeistä aivan muuhun.Joku joskus kysyi minulta,minkä ensimmäisen asian muistan lapsuudestani ulkona ollessani.Vastasin hätäpäissäni: asfaltin.Ehkä se kuulosti hassulta,mutta kun myöhemmin ajattelin,ei kovin kaukaa haetulta kuitenkaan.Vaunuissa istuva näkee aikuisten jalkojen lisäksi asfalttia.Ja onhan se hyvin urbaania nähdä asfalttia! Kun minun lapsuusaikoinani vielä Suomessa oli kaupunkeja paitsi tiet suurimmaksi osaksi soraa.Sitten isompana jopa haistoinkin asfaltin.Katuja korjailtiin Messeniuksenkadulla kuten muillakin ja me lapset juoksimme tietysti katsomaan ja haistelemaan.Terva ja piki tuoksui.Joskus pyysimme pienen mötikän ja pureskelimme sitä kuin purukumia.Kaikkea sitä tulee suuhunsa pannuksi! Kaikki työ katujen paikkaamisessa tehtiin käsin.Vain itse tervan tapainen pyöri koneessa,josta se sitten käsivoimin lapioitiin vauriutuneeseen kohtaan tai tarpeen vaatiessa laajemmallekin alueelle.Hikistä touhua,jota se on maanteillä toki vieläkin,vaikka enemmän koneellistettua.Miehiä kuitenkin tarvitaan.Ihmiskäsiä ei mikään kone voita tietyissä töissä.Näin minä siis asfaltin muistin.

Kun puolisoa ja minua jälleen eräänä päivänä haki inva-auto kujalta,paikalle pöllähti pieni miehenalku kysyen kuljettajalta: säkö minua kuljetat kouluun,kun se alkaa? Kuljettaja vastasi jonkun muun sen tekevän.Minä olin jäänyt ihastuneena katsomaan pikkuveijarin ilmettä,jossa kuvastui kaikki ne asiat,mitkä kouluun ja uuden elämänvaiheen alkuun kuuluu.Uteliaisuus,kiinnostus,pelon sekainen jännitys,ihkauusi reppu sisältöineen,ison pojan elämä.Noinkohan minäkin aikoinani suhtauduin ensimmäiseen koulusyksyyni? Poika juoksi auton lähdettyä perässämme jääden sitten jälkeemme.Autohan oli koulukuljetusajoneuvon näköinen pienoisbussi.Matkan edetessä ajattelin vieläkin ekaluokkalaisen ilmettä,mitenkä siinä näkyi vilpitön ilo uudenlaisesta elämästä,kihelmöivä jännitys koulupoikana olemisesta,kun enää ei olla ihan pikkulapsia.Nyt urkenee uutta eteen ja se hetki on ainutkertainen.Muistatteko?

YÖLLISEN PITKÄISEN JÄLKEEN

Jyrähtipä pari kertaa oikein kunnolla ukkonen viime yönä.Isäni aina laski salaman ja jyrähdyksen välin siitä tietäen kuinka kaukana on.Nyt salama ja jyrähdys tulivat melkein yhtaikaa.Seinä tärähti.Mökkiaikoina tämmöinen näytelmä sai minut pelon valtaan,joka taas ei auttanut koirien hermostuneisuuteen,joka oli huipussaan ukonilmalla. Päinvastoin.Kun vielä muutaman kilometrin päässä tapahtui entisen kaupan talolle kummia,vähäinenkin urhoollisuus hyytyi.Siinä asustava perhe oli lähtenyt asioilleen ja sillä aikaa salama poltti mökin.Helsingissä en ole ukonilmaa koskaan aristellut,jos en nyt metallipäisen sateensuojankaan kanssa ulos mielelläni lähtisi.Golfkenttä on myös altis salamille.Aavaa laakeeta ja korkein kohta ihminen.Onhan tapahtunut,että salama etsiytynyt vaikka rauta-8 ja siitä pelaajaan.Kuin myös niinikään sateensuojan kautta.Salamalla kun ei ole tapana huutaa "fore!" golfarille.Muistan erään Jaskan,joka kerran ukonilmalla mieheni ollessa kentällä,kysyi miten sopii leskenä olo.Jaskalla oli huumori mustaa.No,nyt on jo yöllinen jylisevä vieraamme poistunut jätettyään vain Esterin tilalleen.Plusasteiden määrässäkään ei hurraamista.Taivaanrannassa jo hiukan kirkastuu,poutaa ehkä tulossa.

Piti aamulla mittaamani puolison verensokeri.Liuskat,joilla näyte otetaan,vanhentuneet pari päivää sitten.Nyt vain soittamaan ja tekemään tilaus.Hakeminen tuottaa ongelman,kun tämmöistä matkaa ei korvaa sen enempää Kela kuin kuntakaan.Minunhan on otettava mies mukaan.Asia,josta olen keskustellut eri tahojen kanssa saaden aina yhtä tylyn vastauksen: omakustanteinen hakumatka.Vaikka kysymyksessä on sairaus eli diabetes.Tarvikkeet haettava Töölöstä,joka ei aivan naapurissa ole,että alkaisin lykkiä.Taksilla vain,sano.Tuuraaja tulossa vasta runsaan kahden viikon päästä.Hänen vahtivuorollaan on pidettävä oikeaa kiirettä,että aika riittää ratikka- ja patikkamatkoihin Töölöön ja takaisin.No,jotkut kiertävät pykäliä ajamalla kunnan kyydillä tarvikepaikan läheisyyteen,mutta minä olen vähän huono näissä kepuliasioissa.Se on luonteessa ja kasvatuksessa.

Tästä tulikin mieleen,että en suuremmin ole edes hernevarkaissa ollut.Lienee kuitenkin kerran tämmöinen tapahtunut,koska muistan sen aika elävästi.Olin ystäväni mökillä Espoossa,joka niillä paikkeilla siihen aikaan Bodom-järven rantamailla oli ehtaa maaseutua ja itsekullakin talollisella kutsuvat hernepellot.Olimme menossa uimaan ja ei kun vainiolle evästä hakemaan.Sydän pamppaili,kun varkaana olo oli niin jännittävää.Keräsimme sylillisen ja sitten saaliista nauttien matkaa jatkamaan.Kikatuksen määrä oli mittavaa meidän onnistuneen vaivihkaisen peltokäyntimme jälkeen.Oli se niin huoletonta aikaa.

Mitä ihmeen mellakointia kunnon englantilaiset ovat saaneet kontolleen nuorisojoukkojen hävittäessä ihmisten omaisuutta.Mitä tällä tahdotaan kertoa? Taasko sitä huonoa oloa? Leviääkö koko Euroopassa nyt käsiin tämmöinen ryöstely? Vai onko ohimenevä purkaus onnettomilta? Mitä tämä ikuinen pahoinvointi nuorissa ihmisissä oikein on? Sitä sanotaan syntipukiksi ja pyydetään ymmärtämään.Minä en ymmärrä.Tuntuu,että näillekin ilkivallan tekemisille Englannissa ei ole muuta syytä kuin riehumisen ja tuhoamisen halu,oudonlainen energian purkamisen hinku.Ennen muinoin Suomessa mentiin hammasta purren metsään huutamaan kun rinnassa paloi pahanoloinen viha ja kiukku.Tultiin helpottuneina ja säyseinä poikina tehtävän suorittaneina petäjikön uumenista ja taas maailma hymyili.

KIRJOITTAJAN RIEMUA

Yhtä hyvin otsikkona voisi olla "Babar" tarkoittaen tätä Jean de Brunhoffin luomaa viehättävää elefanttia perheineen.Sillä ilman sitä tätä tekstiä ei olisi.

Joskus vuonna kilpi ja miekka,kuten hyvä ystäväni menneen ajan ilmaisee,osallistuin luovan kirjoittamisen kurssille.Meille oppilaille annettiin tehtävä tutkia Carl Gustav Jungin,jota analyyttisen psykologian isäksi kutsutaan, kirjaa,jonka nimeä en enää muista.Siitä tai sen antamista vaikutteista piti kirjoittaa.Minulle koko ihmismielen syöväreiden lähempi tutkiskelu oli uppo-outoa aluetta,mutta selailinpa kirjaa kiinnostuksen alkaessa kasvaa.Eräällä sivulla oli mustetahratestiin liittyvä kuva epämääräisestä tahrasta,jota jäin tuijottamaan.Siinähän oli ilmiselvä Babar!

Aloin kirjoittaa jännittävästä seikkailusta etsiä tahroja.Ensimmäiseksi tuli,ehkä omassa elämässä tapahtuneesta,mieleen firmojen pikkujouluaikojen huulipunatahrat kunnon aviomiesten kauluksissa.Näin vanhojen herrojen popliinitakkien rinnuksilla ruokaläikkiä,pikkulasten ruokalappujen sotkuja,tahroja oli ykskaks kaikkialla.Mieleen muistui ruotsinkielen opettajani,jolla oli mahtava maksaläiskä toisessa poskessa.Omalla kirjoituspöydälläni olevat vanhat tahrat myös innoittivat kirjoittamaan.Oluttupien pöytien lasien jättämät renkaan muotoiset tahrat inspiroivat.Näistä kaikista kirjoitin.Olin kirjoitukseni mukaan "tahrojen metsästäjä".

Sitten tuli aika kirjoitukset palauttaa.Tuli myös aika,kun niistä puhuttiin ja niitä arvosteltiin,analysoitiin.Meidät oppilaat vietiin suureen saliin,jonne kertyi lisää väkeä muilta kirjoituskursseilta.Opettajiakin runsain määrin.Istuuduimme ja odotimme.
Eteeni ilmestyi oma opettajani ja loihe lausumaan,että minun kirjoitukseni luetaan ääneen ensimmäisenä.No,en kuvittele yleensäkään suuria ja ihmettelin itsekseni osakseni tulleen kunnian syytä.Otsalle työntyi kuitenkin pari hikipisaraa.

Sali hiljeni.Avauspuhe,jossa esiteltiin vieraat mm. Tampereen yliopiston Suomen ja yleisen kirjallisuuden professori (nimeä en muista).Tämän jälkeen luettiin minun kirjoitukseni.Kuulosti niin perin hullulta istua kuuntelemassa omaa tekstiä,joka tuntui minusta aivan kamalalta,tosin paikka paikoin jopa hiukan onnistuneeltakin.Sen otsikko oli muuten "Babar".Ääneen lukemisen loputtua oli kirjallisuuden professorin vuoro tekstiä arvostella.Hikoilin runsaasti.Kurssitoverini vilkuilivat minuun,kun taas huojentavasti tiesin,että salin täyteinen muu yleisö ei minua tekstistä tunnistanut.Yhtäkkiä tietoisuuteeni kajahti pieni lause "tämä kirjoitus on hyvä". Asiaan kuului tietysti analysoida tarkemmin,miksi se on "hyvä".Pelkäsin,että kaikki kuulevat,kuinka imin talteen jokaisen sanan säilyttääkseni ne iankaikkisesti sydämessäni.Tuli muitten hyvien tekstien vuoro,mutta minun ajatukseni seikkailivat siinä ensimmäiseksi luetussa.

Ehkä,ei, olen tästä aivan varma,jokainen kirjoittaja -oikeakin kirjailija- tuntee samanlaisen rajaa vailla olevan onnentunteen,kun oma tuote muodossa tai toisessa putkahtaa ilmoille ja se saa hyvät arvostelut niin kriitikoilta kuin lukevalta yleisöltä.Tämän kiinnostavaksi ja hauskaksikin sanotun kirjoitukseni myönteinen arvostelu sai minussa samanlaisen reaktion aikaan.Olin haljeta riemusta ja onnesta! Tekstinihän oli muutaman minuutin ajan kaiken keskipisteessä.Se on ehdottomasti yhä vieläkin kuuluva niihin hetkiin,jonka toivon jokaisen kirjoittajan kokevan.No,tiesin senkin,että ei minusta kirjailijaksi ole.Vaikka olinkin vuosia aikaisemmin nuorena tyttönä ahminut Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?-kirjan.Ei näillä resursseilla,mutta hetken elin teksteineni gloorian loisteessa suuren yleisön edessä.Ja se tuntui helvetin hyvältä.

MIELIPITEITÄ VAAN EI YHTÄÄN ÄKÄÄ

Mikä tekee tekstistä vihakirjoituksen? Jos on ihkaoma voimakas mielipide esimerkiksi blogissa jostain asiasta,onko se vihakirjoitus? Jos se kohdistuu yhteiskunnan johonkin järjestelmään tai politiikkaan, josta kirjoittaja on eri mieltä? Minäkin olen monasti ollut päättäjien politiikkaa vastaan,joka sallii Suomessa julkisen kerjäämisen.Olen myös maininnut haluavani ne ulkomaalaiset pois maasta,jotka rikkovat Suomen lakeja vastaan,kaihtavat työn tekemistä,tulevat maahan väärin perustein.Olenko vihakirjoittaja?

No,rasisti olen aivan varmasti,mutta en niin,että nimittelisin kadulla tummaihoisia tai yleensä muunmaalaisiksi luokiteltaviani ihmisiä tai muuten käyttäytyisin epäkunnioittavasti.Rasisti juuri siinä mielessä,että haluan pois ne ilmiöt,jotka eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin ja jotka häiritsevät rauhallista kadulla kulkijaa.Eräänä päivänä jälleen Stockmannin nelosen pysäkillä käsivarteeni tarttui romanityttö työntäen nenäni eteen lappua (jota en lukenut) ja sanoen jotain ilmeisesti omalla kielellään.Yritin väistää tungettelijaa,mutta jouduin pysäkin seinää vasten.Näiltä kokemuksilta haluan välttyä!

Olen myös sanonut,että täällä asuva,työtä tekevä,veroja maksava,lakia noudattava ulkomaalainen väristä välittämättä on tervetullut ja ihan ok.Näin meistä suomalaisistakin osa lähti huonoina aikoina Ruotsiin,USAhan,Kanadaan,Australiaan.Jotkut hölmösti rinnastavat nämä ihmiset näihin romanikerjäläisiin tai muihin tänne tavalla tai toisella avustuksia hakemaan tulleisiin ihmisiin. Suomalaiset vain aikoinaan lähtivät näihin äsken mainittuihin maihin työtä tekemään tehtaissa,palveluammateissa,metsätöissä jne.He olivat myös ammatti-ihmisiä alallaan. Kuinkahan moni kökötti talojen nurkissa mukin kanssa tai nosti sosiaalitoimiston luukulta rahaa elämiseen? Emme me odottaneet,että jokin valtio maksaisi ylläpitomme.Eikä Suomi olisi moiseen suostunutkaan,kuten nyt nämä esimerkiksi juuri kerjäläisten kotimaat.Työnnetään vieraan maan kontolle joukko ihmisiä sillä syyllä,että ei ole valmiuksia hoitaa heitä omassa maassa.Näin ainakin kerrotaan,mutta sitten ammattirikollisjärjestö-sana nostaa päätään ja kerjääminen onkin palkkatyötä.Joku muu emämaassa vie mukiin ansaitut rahat ja kerjääjä saa työstään minimaalisen palkan.Kukkahattutädit,herätkää!

Tämä oli "vihakirjoitusosuus" tänään.

Eilinen päivä meni aivan tyystin pipariksi.Tämä oli monien valvottujen öiden tulosta.Viime yö pitkään aikaan oli sikeästi täysnukuttu meillä kummallakin.Edellisen vietinkin eteisen lattialla puolison istuessa tuolissa siitä hievahtamattakaan yön aikana.Jääräpäisyyttä,kiusantekoa ja lievää sekavuutta.Oireet kuitenkin tuttuja,jotta annoin olla.Sanotaan roudan ajavan porsaan kotiin ja niin kelpasi aamiainenkin jo normaaliin tapaan.Minä kyllä väsymyksestä horjahtelin ja tein vain pakolliset.Illalla annoin Tenoxia 15mg ja ehkä se oli syynä viime yön levolliseen uneen.Tulin kuitenkin siihen tulokseen,että nyt jos koskaan olen loman tarpeessa.Huomenissa sitä järjestelemään.Kokemus kuitenkin osoittanut,että ei kukko käskien laula ja saan odottaa puolisolle paikkaa ties kuinka kauan.Loman tarvitsijoita kun on Helsingissä muitakin omaishoitajien laumassa.Mutta taatusti paikka joskus urkenee.

Sain C:ltä ketokortin.Muisto ajoilta,kun ketoja vielä oli.Tunsin korttia katsellessani heinien ja kukkien tuoksun.Apilat tarttuneena varpaitten väliin.Päivänkakkaroiden hymyilevät kasvot,tervakukat ja nätkelmät,matarat,harakankellojen sinet,siankärsämöt ja pistävät ohdakkeet.Monilla niityillä olen kuljeksinut,maannut maan tuoksuvalla pinnalla pilvien soutelua katsellen.Hyvä oli olla,niin hyvä.Niityistä suurin osa kadonnut.Joko ovat hyödynnetyt ihmisen tarpeisiin tai ilman saasteet hävittäneet.

Kuinka moni on enää nähnyt ruispellossa ruiskaunokin? Kuinka moni yleensä ruispellon? Siemenet niin käsiteltyjä,ettei joukkoon muuta pääse.Onneksi jotkut viljelijät kasvattavat ruiskukkia.Minäkin ostin nyt kesällä muutaman kimpun.Istuin ja katselin kukkien sinisyyttä menneitä muistellen.Viljapellot matalampia kuin minun aikoinani.Lainehtimisesta vain muisto.Kolmenkymmenen cm:n korkuinen viljanvarsi ei tuulessa aaltoile,mutta ei liioin lakoudu,mikä lienee ollut tarkoituskin.Silloin kun minä vielä eteläisellä Pohjanmaalla kuljeskelin Alavuden ja Kuortaneen viljapeltojen pientareella ja joskus itse pellossakin,oli vilja melkein itseni korkuista. Sinne oli hauska piiloutua vaikka koko maailmalta.Tuuli suhisi tähkäpäissä,kimalainen lensi auringon kultaaman pellon yli,taivaan sini häikäisi.Nuoren tytön rinnan täytti suuri onnellisuuden tunne.Kotiin Helsinkiin ei ollut kiirettä.Eikä sinne palatessa enää ollut hiuksiin tarttuneena yhtäkään viljan tähkää.

PEGASUS JA NODDY

Aloin järjestellä "työhuoneeni" kirjahyllyä,joka jo pitkään on vaatinut jonkunlaista systemaattista järjestystä eli paperit ja kirjat erikseen ja jos vielä mahdollista niin aiheittain.Lopetin,kun käteen osui kaksi valokuvaa.Pegasus ja Noddy.

Puolison kanssa tein matkan Kyprokseen,taisi olla vuotta ennen kun hän sairastui.Toimin matkajohtajana kuten niin monesti ennemminkin matkoillamme.Jokaisena päivänä ohjelmaa,ateriointi eri paikoissa,auton vuokraus jne. Niin Kyproksessakin.Eräänä päivänä ajelin Vounin kylään.Olin kuullut siellä olevan aasien hoitokodin.Maassa,kuten niin monessa muussakin maassa,on ollut tapana ajaa vanha,työnsä tehnyt aasi mieron tielle tarpeettomana ja hylättynä.Näitä aaseja oli alkanut eräs brittipariskunta kerätä perustamalleen farmille.Ihmisten löydettyä tien varsilla kuljeksivan surullisen oloisen aasin,olivat vieneet sen Vounin kylään,jossa se hoitokodissa sai olla lopun elämäänsä hyvässä hoidossa.Eläinlääkäri tuli tarvittaessa,sillä aaseja ei aina oltu kohdeltu parhaalla mahdollisella tavalla työtehtävissään.

"Friends of the Cyprus Donkey" oli avoinna yleisölle.Sisäänpääsymaksu kattoi osan ylläpitokustannuksista.Naapuritiloilta oli vuokrattu maita,naapurien anteliaisuus aasien ruuan suhteen helpotti myös farmin pitoa.Pieni kauppa antoi lisätuloa vierailijoiden ostaessa kaikkea mahdollista aaseihin liittyvää.Minä ostin kahvimukeja,joiden kyljissä on aaseista kuvia.Aaseja voi adoptoida ja tämän me teimme.Maksoimme vuoden ensin ja toisen Suomesta käsin.Olimme saaneet "kasvateiksi" kaksi aasia,Pegasuksen ja Noddyn.Saimme postia farmilta,meille kerrottiin pieniä tapahtumia aasien elämästä.Parinkymmenen sivun mittainen lehti ilmestyi kaksi kertaa vuodessa.Näin pysyimme mukana parisen vuotta.Tämän ajan jälkeisistä asioista en tiedä mitään.Puolison sairaus lopahdutti niin monta suunnitelmaa,myös Pegasuksen ja Noddyn ylläpidon.En tiedä sitäkään,onko farmi pystyssä ja jos ei,minne kaikki ne jo silloin toista sataa aasia joutuivat.Onhan aikaa kulunut jo yli yhdeksän vuotta.

Adoptoidessamme aasit oli Pegasus huonommassa kunnossa,mutta Noddyn korvat eivät olleet lurpallaan,vaan se katseli meitä uteliaana ja virkeänä.Pegasusta sen entinen isäntä oli kohdellut kaltoin ja se näkyi sen silmistä.Varmasti kesti kauan,ennen kuin se alkoi luottaa taas ihmiseen.Pegasus oli työnnetty tielle kuljeksimaan oman onnensa varaan.Se söi mitä löysi,väisteli autoja ja ihmisiä.Sillä oli verinaarmuja ja ruoskan jälkiä kyljissä.Se oli väsynyt,avuton ja tietämätön tulevaisuudestaan.Sateen pieksiessä maata,se etsi suojaa oliivipuitten alta,maisteli ehkä maahan pudonneita oliiveja ja jatkoi sitten lohdutonta matkaansa sateen laannuttua.Sen kohdalle oli osunut pari nuorta kyproslaista,jotka säälivät aasiparkaa ja kuljettivat mukanaan Vouniin.Eläinlääkäri tutki Pegasuksen,se sai ruokaa ja rakkautta,jota farmin omistajilta riitti loputtomiin kutakin eläintä kohtaan.Pegasus pantiin toipumaan kokemuksistaan ja myöhemmin päästettiin muiden joukkoon.Sen elämä,kuten niin monen muunkin farmin asukin,alkoi näyttää valoisammalta ja se alkoi aavistaa saaneensa onnellisemman tulevaisuuden.

Kaikkien farmin aasien ei käynyt yhtä hyvin.Monet olivat tullessaan niin huonossa kunnossa,että eläinlääkärin oli päästettävä tuskista.Omistajarouva kertoi minulle julmaakin julmempia tarinoita,miten Kyproksessa aaseja kohdeltiin,vaikka ne tekivät ahkerasti työtä päivät pitkät suorastaan pelkällä nälkäpalkalla.Kun ikä alkoi näkyä,aasi kompastella pelloilla ja sen käynti oli käynyt hitaammaksi,kyllästyi talonpoika aasiinsa.Riisui sen valjaista,potkaisi takamukseen ja ajoi pois kotoa.Varmastikin aasi kääntyi katsomaan isäntäänsä syytä hänen käyttäytymiseensä ymmärtämättä.

Se painoi päänsä alas ja näki edessään tien.Kumpaan suuntaan? Lähti kulkemaan,kulki päivän ja kulki kaksi,kulki viikon,enemmänkin.Kunnes joku otti sen ja vei Vouniin,jonne päästyään se oli lopen uupunut,ehkä sairaskin ja nälissään.Se alistui kaikkeen,sille oli kaikki yhdentekevää.Muutaman päivän kuluttua se huomasi saavansa näiltä ihmisiltä hoivaa ja huolenpitoa.Sen haavat alkoivat parantua,eikä jalkoja enää särkenyt.Se kuunteli muitten aasien ääniä,tunsi sieraimissaan niitten tuoksun.Sen ruokahalu lisääntyi ja eräänä aamuna se sai liittyä muiden seuraan.Se tiesi tulleensa kotiin.Sen tulevaisuus näytti valoisalta ja näin se sai elää elämänsä loppuun asti onnellisena aasina Friends of the Cyprus Donkey-tilalla lajitoveriensa joukossa.

SUOMENLAHTI

Vallisaaren ja Santahaminan välistä mentiin.Meri kimmelsi ja aurinko paistoi.Lounailtiin lappiaiheisesti poroa pääruuaksi viinin kera ja lämmintä leipäjuustoa jälkiruuaksi.Olo oli leppoisaa ja sen kruunasi vielä lasillinen lakkalikööriä ikään kuin Lappi-teemassa pysytelläkseni.Koko puolentoista tunnin mittainen risteily tehtiin koemielessä,josko sittenkin vielä tänä kesänä Tukholmaan.Puoliso ilmoitti olevansa ei-kiinnostunut lähtemään itse Stockholman kaupunkiin,mutta voihan sitä viettää ne tunnit laivassakin.Onhan Helsinginkin kaijassa risteilyaluksia,joissa kaikki matkustajat eivät halua tutustua Suomen pääkapunkiin.Useimmat heistä kuitenkin niitä,jotka eivät aiemmin ole koko maassa käyneet,jotta passaisi visiteerata ihan piipahtaen kohteliaisuussyistä.Me taas olemme kymmeniä kertoja Tukholmassa olleet.

Kun kerran tämä risteily Helsingin itäsaaristoon Doris II:lla meni suhteellisen hyvin,niin kyllähän me läntiseen naapurimaahankin asti.Kulkupelikin sen verran suurempi,että "pääsee pitkäkseen",kuten puoliso asian ilmaisi.Niin,ja minä voin huvitella parfyymikaupassa.Ruokapuolen nauttimisesta puhumattakaan.Nykyisin kun Ruotsin laivoissa on valinnan mahdollisuus ja voi halutessaan jättää karvalakkinoutopöydän väliin.Samppanjabrunssi kuuluu ilman muuta asiaan.Voi pojat,nyt haukkasi merimatkailukärpänen!

Pyörätuoli nostettiin kuin tyhjää vaan Doriksen uumeniin.Asialla itse kapteeni.Poislähtö sujuikin omin voimin,sillä puoliso pääsee muutamat raput paremmin ylös- kuin alaspäin.Poistuimme ensimmäisinä,emmekä järin suuresti olleet edes tulppana.Rutiinia on kertynyt vuosien varrella.Ylen ymmärtäväisesti ja ylenpalttisen kohteliaasti meitä palveltiin että ihan kymmenen plus ja papukaijamerkki IHA-Linesin henkilökunnalle.Mistä "IHA",kysyin tietysti.Toimitusjohtajan sukunimi on Ihalainen.Siitä.Annan tavattomasti arvoa sille,ettei pyörätuolissa istujaa mitenkään ylenkatsota tai pidetä riesana.Emme milloinkaan ole huonoa kohtelua missään saaneet näiden vuosien varrella.Ehkäpä se on niin että siten metsä vastaa kuinka sinne huudetaan.

Tuntui hyvältä nähdä Doriksen ikkunan takaa saarten sileitä kallioita,joita Suomenlahden vesi kosketti tänään niin lempeästi.Auringon lämmittämä tasainen kivi,pieni tai iso jo kallioksi muodostunut,on mielipaikkojani veden ja maan yhtymäkohdassa.Vesi muovannut kallion sileäksi tai se on jääkauden siihen tuuppimaa.Näitä näimme paljon Helsingin saarilla,asutuilla ja asuttamattomilla.Upeita huviloita,komeita veneitä laitureissa,huoliteltuja pihoja,isännän viirejä,kesäkoteja ja ympärivuotisia.Käkkärämännyt melkein rantavettä hipoen kallioiden kaljuilla pinnoilla uhmaten syysmyrskyjä juurien etsiessä koloja,mihin takertua.Ei tarvitse aina aavoille ulapoille lähteä nähdäkseen luotojen ja karien tuulille altista niukkaa kasvillisuutta.Silmä lepäsi kaikkea tätä katsellessa ja puolitoistatuntinen kului liiankin nopeasti.

Ilman meren läheisyyttä en pystyisi elämään.Sen tuoksu,tuulet,myrskyinen aallokko pärskeineen,meren silmänkantamattomiin ulottuva aukeus antaa minulle vapauden tunteen.Meren rannalla voi hengittää esteettömästi,meri antaa mahdollisuuden lähteä tai olla lähtemättä.Se on ollut aikojen alusta väylä muualle.Löytämään ja tutkimaan.

ELOKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Nonnih,nyt aletaan vihdoinkin ainakin teoriassa tehdä jotain sille hillittömälle roskaamiselle,joka helsinkiläisille on viime vuosien aikana tullut tavaksi.Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri tahtoo kaupungille rikemaksuoikeuden.Sakkoa vaan hänelle,joka viskaa tyhjän karkkipussin,kaljatölkin,jätskipaperin tai niistetyn paperinenäliinan muualle kuin näille tarkoitettuun paikkaan,jota roskikseksi kutsutaan.Monelle vallan käsittämättömän vieras paikka! Maailmalla on Helsinkiä suurempia kaupunkeja,joissa rikesakko on ollut voimassa jo kauan.Tietenkään ei voi jokaisen ihmisen perässä sakkolapun kirjoittaja kulkea,mutta nähdessään kynä vaan suhisemaan ja aikanaan eurot vaihtavat omistajaa.

Juuri eilen roskia viedessäni jäin rupattelemaan alakerran eläinlääkärin kanssa ja muistelimme aikoja taloon muutettuamme,mitenkä ihmiset olivat vielä silloin erilaisia.Välitettiin siisteydestä,puhallettiin yhteiseen hiileen osallistumalla sankoin joukoin talkoisiin ja silloinen yhteiselo oli nykyistä paljon tiiviimpää.Minä vielä jaksan pauhata tupakantumpeista pihalla,mutta talossa kauemmin asunut eläinlääkäri on antanut periksi.Minä oletan yhä ja toivon,odotan ihmisten käyttäytymisen muuttuvan.Lienee kuitenkin turhaa,sillä asenteet ovat muuttuneet,ei saarnat eivätkä paheksumiset auta.Yleinen välinpitänmättömyys kaikkea kohtaan on kasvanut mittaan arvaamattomaan.Jospa nyt,jos kaupungin rikesakkoidea saa tuulta purjeisiinsa,myös omilla pihoilla ja lähiympäristössä havahdutaan pitämään siisteydestä parempaa huolta.Jotenkin tämän asian suhteen mielessäni pessimismi kuitenkin nostaa päätään.Joku on sanonut: toivossa on hyvä elää.Ehkä seuraavan elämän ihmiset...

Elokuuta mennään.Kyllä kesä aina vikkelästi on ohi ja kun sitä niin kovasti aina odotetaan.Tulee,on hetken ja katoaa.Vaikka hellettä on piisannut ja minäkin asiasta marmatan,niin onhan se tietysti mukavampaa kuin rämpiä talvipakkasella nietoksissa.On toki.Syksykin voi olla viehättävää.Muistan mökkiaikojen syksyjä.Sienestämistä,puolukoitten keräämistä,luonnon talviunille valmistumisen katselemista,värejä puissa ja pensaissa,kuulakkaat aamut ja ensimmäiset yöpakkaset.Rännin alla tynnyrin vedenpinta ohuessa jäässä,kylmän jähmettämä mehiläinen odottamassa kangistuneen olemuksensa lämpenemistä.Kärpänen keinahtelee ikkunalasissa jo puolittain talvihorroksessa.Punatulkut lintulaudalla,maahan varisseet puiden lehdet kahisevat niille astuessa.Villatakit kovassa käytössä,kumisaappaat oven suussa kuistilla.Ikuinen tuli takassa,sähköliesi antaa tilaa puuhellan käytölle.Lämmin leviää kilpaa kahvin tuoksun kanssa.Nämä olivat hyviä syksyjä.Olivathan ne.

Saima Harmaja kirjoitti runon "Suven mentyä".Siitä tässä yksi säe.

"Jos suljen silmäni ja kuuntelen,
soi vielä linnunlaulu kultasuinen,
ja loistossansa tuomi toukokuinen
jäi sydämeeni,sinne juurtuen.
Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan,
ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,
ja yli järven kylmenneen ja harmaan
etäältä kurkiparvi kiiruhtaa".