JOULU ON JUHLITTU

Joulu oli ja se meni. Tosin jonkunlaista joulunaikaa vietetään vielä Loppiaiseen asti ja joku jopa Pääsiäiseen. Minusta Joulu päättyy Tapaninpäivään. Ennen muinoin aloin kotia riisua kiireesti joulun dekoraatiosta. Näytti jo kulahtaneelta. Nyt ei ole suuremmin riisumista. En edes puhalla kynttilöitä lopullisesti sammuksiin. En oikeastaan "puhalla" ollenkaan, on niitä sammutusvempeleitä, snuffereita, siihen työhön. Rakastan kynttilöitä. Jos Suomen kesä ei olisi niin valoisa, polttelisin vuodet ympäriinsä. Onneksi jo elokuun illat ovat tarpeeksi pimeitä.

Vuoden viimeinen päivä oli/on puolison syntymäpäivä. Sitä ei suuremmin juhlittu, mutta terveinä aikoina juhlistimme uuden vuoden tulemista rapukekkereillä. Kesänaapurin pojat kaukana Hämeessä ravustivat, puoliso keitti ja panimme pari sataa pakastimeen odottamaan uudenvuoden aattoiltaa. Kutsuimme vieraita. Valettiin tinaa, ennustettiin varjokuvasta tulevaisuutta, pidettiin hauskaa aina pitkälle seuraavan vuoden puolelle. Ne olivat aikoja, ne.

Puolison sairastuttua aattoillat menivät jo nukkuen ja niin tein minäkin vuoden 2015 vaihtuessa. Samoin ehkä käy vuodenvaihteen kanssa nytkin. Kyllä se seuraava vuosi ilman minun vahtimistanikin tulee. Vaikka nyt puhutaan  juhlavammin, kun on Suomi menemässä juhlavuoteen eli biletämme 100-vuotista taivaltamme itsenäisenä maana. Nuori olemme. Ensin isäntänä hääräsi Ruotsi ja sitten Venäjä. Nyt olemme oman itsemme herra. No, EU tuppaa vähän määräilemään. Uhittelemme, olen nähnyt kaupoissa käyriä kurkkuja. Joskus myös mansikkaropposen pohjalla on piilotellut pikkuruinen alamittainen EU:n direktiivistä piittaamaton mansikkapahanen.

Katselin YleAreenasta Illan Esko Salmisen kanssa Kansallisteatterissa. Maskuliininen, väkevä ja ah, niin isänsä näköinen. Salmista haastatteli Mika Myllyaho ja taustalla soi Samuli Laihon hiljainen pianomusiikki. Salminen toi lavalle Eino Leinoa, Aleksis Kiveä, Shakespearea, Edmond Rostandin Cyrano de Bergeracia. Hän kertoi elämästään lapsuudesta lähtien, nuoresta näyttelijästä, näyttelijäkollegoistaan, työstään eri teattereissa. Hän kertoi ainaisesta haaveestaan päästä Suomen Kansallisteatterin näyttämölle ja sinne hän pääsi. Katselin ja kuuntelin hievahtamatta ja ikävä alkoi kalvaa: koska pääsisin taas teatteriin? Minulla ei ole koskaan ollut haavetta näyttämölle, mutta haave oli päästä katsomoon. Pääsinkin, mutta sitten tuli pitkien vuosien tauko. Meillä oli ensi-iltapaikat ensimmäisen parven ensimmäisellä rivillä. Ennen esityksen alkua ihailin suurta kattomaalausta ja parvekkeiden kultakoristeiden päällä olevaa pölyä. Väliajalla meille oli valmiiksi katettu pöytä kahvineen ja leivoksineen. Päällysvaatteet asetettiin odottamaan sohvalle näytännön päättymistä. Näistä pienistä palveluksista me korvasimme henkilökunnalle kauniisti kiittäen. Näin tekivät muutkin, joilla  tämä palvelu oli. Vieläköhän teatterissa on sama tuoksu kuin ennen? Sen tiedän,  että enää ei yleisö pukeudu kuten silloin. Ei edes ensi-iltoihin. Se jäi, kun avantgarde tuli teatteriin. Niin minusta ainakin tuntui.

UUSIA SANOJA

Olen viisastunut nyt jouluna. Tiedän, mikä meillä on vanhin jouluherkku. Ei, ei se ole kinkku tai puuro tai edes joululaatikot. Se on glögi. Ruokatieto ry. kertoi ja minun piti sitä lukiessani yllättyä.  No, ehkä tein sen, mutta vain vähän. Olisin olettanut, että ohrapuuro, kun riisikin rantautui tänne Pohjolaan myöhemmin. Glögiä on kuulemma naukkailtu keskiajalta asti, että ei aivan turhake ole.

Sitten tietoisuuteeni ajautui myös uudissanat suppailla ja höntsätä. Ensin mainittu on seisten melomista ja jälkimmäinen laiskottelemista, jouten olemista, vetelehtimistä. Tätä jälkimmäistä harrastin lujasti eilen ja niin voimakkaasti, etten muistanut edes joulua olevankaan. Ei kun muistin. Kuuntelin 25 perinteistä joululaulua levyltä. Osa niin perinteistä, etten edes tuntenut. "Riemuitse tytär Siionin" ja "Taivas sylissäni". Suurin osa taas niin tuttuja, että vähän itketti siinä yksikseni sohvannurkassa istuessani, eikä puolisoa missään. Kerroin kyllä hänelle, että täällä maan päällä on nyt joulu, jos ei sattunut muistamaan. Ei vastausta. Televisio oli seuranani ja söinhän minä niitä Herkun jouluruokia, laatikoita ja kinkkua jne. Ei oikein maistunut, mutta jotainhan on maaruun pantava. Nyksä-sanan myös opin. Se on "eksän" vastakohta. Eksän tiedämmekin. Niitä on minunkin ystäväpiirissäni kuin myös nyksiä.

Joulupäivän aamun vietin etsimällä vimmatusti jonnekin kadottamaani tanskalaista keramiikkaesinettä. Tonttupariskunta. Ostin sen muinoin vanhempieni pöytää koristamaan. Etsin ja etsin. Sitten olin varma, että olin antanut pois. Luovutin ja olin pahoillani. Jotenkin askeleeni veivät minut olohuoneen kaapin luo, jossa on lasitavaraa. Kaksi Tanskanmaan tonttua killisteli minua kylki kyljessä vastaan oven avattuani ja ihan hihkaisin jälleennäkemisen riemusta. Nyt kaksikko on keittiön pöydällä kynttilänliekkien loisteessa. Panin sähkökynttelikön pois ja elävä tuli tilalle. Kauniimpaa. Kotoisampaa ja jouluisempaa, pehmeämpää. Olen kynttiläihminen. Enkä vain jouluna.

Elokuvia joulupäivänä yltäkylläisesti, niin että eilinen päivä meni höntsäillen. Tästä Tapaninpäivästä tuntuu kehittyvän samanlainen. Ei paha. Tästäpä siirryn pohjoismaiseen mytologiaan sulavasti ja ilman aasinsiltaa. Freyer oli muinaispohjoismainen kasvullisuuden jumala. Sydäntalven juhlassa  uhrattiin Freyerille sika, josta meidän joulukinkkumme kerrotaan saaneen alkunsa. Freyerin pyhä eläin oli kuitenkin hevonen ja Tapaninpäivänä järjestettiin hevoskilpailuja. Siitä taas saatu tapaninajelu hevosella. Tuskin edes enää nykyisin valjastetaan hevonen Tapaninpäivänä, pyhän Stefanuksen muistopäivä, tätä varten tai mikä minä olen tietämään. Puoliso ja minä lähdimme autoajelulle tuolloin ja se markkeerasi meillä hevosperinnettä.

Mukavaa Tapaninpäivää kaikille hevosajeluineen tai muine ajeluineen tai vallan höntsäten!

JOULUAATTONA

JOULUSAUNA


Nyt joulu on. Sua sauna odottaa
ja sahti odottaa ja joulukinkku.
Käy kaapilles ja avaa rautalinkku
ja etsi paitas, oivaa aivinaa,
ja riisu kenkäs. Pyhä, pyhä maa
on, mitä poljet tänään. Poikanen
nimeltä Jeesus, talliin luomattomaan
hevosten eteen, vetohärkäin lomaan
on juuri havahtunut päälle olkien.
Kun mylvii härkä, lapsi räpyltää
silmiään pimeässä, hento, kutripää.
On hallitsija ihmislasten suvun
vaatetta vailla ruumenissa kruvun.


(P. Mustapää, ens. säkeistö "Joulusauna", Suomen talvi, WSOY 1946)


HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA MEILLE KAIKILLE.

JOULUAATON AATTONA

"Pirtti pesty...", vakuutin aiemmin. Tänään ajattelin korjata pupun puhumiseni ja olla tikkailla puhdistamassa olohuoneen kattovalaisinta. Sama homma edessä yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessa. Samahan se, mitä täällä teen, kun ei sen kummempaa Joulua ole. Turussa julistetun joulurauhan jälkeen ei sovi kovin kolistella. Kerrostaloasuminen velvoittaa. Ja minulle muuttaessani mainittiin talon olevan rauhallinen. Ja onhan se. Skattalla opiskelijasoluissa mesottiin ja metelöitiin, josta vanhempi ja kauemmin talossa asunut väki suivaantui. Minä mukaan lukien. Eikä lohduttanut sekään huomio, että nuoret ovat muuttaneet Helsinkiin paikoista, joissa omakotitaloasuminen oli pääasumista. Tuotti sitten vaikeuksia sopeutua uusiin oloihin ja tapoihin urbaanissa ympäristössä.

Tänään ruuhkaa ruokakaupoissa ja maanteillä. Huomenna hiljenee. Taas kauhistuttaa, kun myös julkinen liikenne tyssää. Ratikoilla, busseilla ja metrolla pääsee vasta Joulupäivänä. Ahdistaa. Eipä minulla asiaakaan ole lähteä ja onhan aina taksit. Joulunakin. Katajanokalta vaikka käveli, mutta täältä...

Kahvia tässä lipittelen, ulkona pimeää. Pakastimesta otin jääkaappiin sulamaan Herkun ruuat huomista ja seuraavia päiviä varten. Taloyhtiö jakoi talouksiin ohjeita, minne paistetun kinkun rasva pannaan. Ei ainakaan viemäriin! Annetaan kovettua ja sitten biojätteisiin. Tuikkukynttilöiden alumiinipurkit metallijätteisiin, lahjapaperit yleiseen roskikseen (ei siis papereiden joukkoon) ja luonnonkuusen rangan saa jättää roskisvajan ulkopuolelle. Pyydettiin myös keräämään haisemattomat ja kuivat roskat kotiin odottamaan roskisten tyhjentämistä, kun ne pursuavat lahjakääreistä ja -laatikoista, naruista ja ruseteista. Tämmöiset ohjeet koskivat minuakin joskus. Oikeastaan näin on hyvä, kun kerran näin minulle on määrätty.

PIRTTI PESTY JA PUHTOINEN KUIN JUHANNUKSENA

Ahkeroin eilen niin, että hirvittää. Imuroin ja kunnolla. Järjestelin paikkoja, käytin huonekaluvahaa, luin Waltaria, juttelin puhelimessa, vaihdoin vuodevaatteet, pesin pari koneellista pyykkiä, otin talouspaperilla ja silitysraudalla steariinia matosta, sytyttelin kynttilöitä palamaan,  söin salaattia, join vettä, makasin sohvalla ja katselin televisiota. Kaiken tämän jälkeen en ollut edes poikki. Mikähän minua vaivaa?

Nyt soi taustalla Benny Goodman, ehkä myöhemmin kuuntelen vaikka Elvis Presleyn joululauluja. Nythän on aivan pian joulu. Minulla se typistyy lukemattomien kynttilöiden palamiseen ja Herkun joululaatikoiden ja kinkun syömiseen. Otan palan painikkeeksi lasillisen punaviiniä. Avaan television muuksi seurakseni ja olen tyytyväinen. Toinen joulu jo yksin. Edellinen meni muuttopuuhissa tänne, etten juuri ehtinyt/jaksanut muuta. Nyt on puolisoa suunnaton ikävä. Vaikka meidän joulumme eivät hänen sairautensa aikana entisenlaisia olleetkaan, mutta olimme kaksin, lähellä toisiamme  ja yhdessä.

H. on alkanut käydä kaikenlaisissa eläkeläisten riennoissa, kuuntelemassa musiikkia, syömässä, rupattelemassa, saamassa uusia kontakteja. Minä lappaan taidenäyttelyissä. Ensi vuonna avautuu taas uusia ja ystäväni M. ja minä olemme valmiina kuin lukkarit sotaan. Ateneumissa kajaanilaisen Tuomo Sepon Ateneumille lahjoittamat 2000 teosta näytillä. Tuulikki Pietilän töitä niin ikään. Toukokuun keväimessä Alvar Aaltoa ja syksyllä 2017 von Wright-veljesten näyttely. Päälle vielä kaikki muut taidemuseot tässä kaupungissa. Jopa aivan käymättömiäkin minulla. Puutos lienee paikallaan korjata.

Tähän lopuksi Mika Waltarin Vaatimaton jouluruno vuodelta 1938.

Katse totinen ja vakaa
katsoo ikkunasi takaa.
Maltitonta ikävää
tuntee nyt jo pieni pää.

Eteisessä kulkee salaa
äiti. Kynttilät jo palaa.
Pieni koira odottaa
paistiluuta ihanaa.

Tänään elämä on hyvä,
joulurauha täyttää syvä
ilon, murheen kaupungin
ja myös Mika Waltarin.

(lainattu Waltarin Joulutarinoista, WSOY Bon-pokkari)

ASIASTA KUKKARUUKKUUN ELI VÄHÄN KAMMOKIELESTÄ

Sunnuntaina katselin Arto Nybergin ohjelman televisiosta. Vieraana oli muun muassa dosentti, suomen kielen kehittymisen asiantuntija Lari Kotilainen. Puhuttiin inhokkisanoista. Kotilaisen en kuullut kertovan omistaan. Puhuttiin Jari Tammelta ilmestyneestä Suuresta ällösanakirjasta. Tammi sanoo (luin netistä), että "kieli ei rappeudu, vaan sen evoluutio kiihtyy".  Juuripa niin. Olen jo pitkään semmoiseenkin asiaan kiinnittänyt kirjoitetuissa teksteissä (sekä puhekielessä) huomiota kuin possessiivisuffiksin poissaoloon (tästä mainitsi myös Nyberg). Minun aikanani ennen muinoin sitä käytettiin, mutta nyt se on nykyisin "minun aikana" lopetettu.

No, kieli muuttuu ja mikä vielä nyt on väärin, on se joskus tulevaisuudessa oikein. Tai elikkä sitten hiinä ja hiinä. Juurikin niin. Palataan astialle. Elikkäs pitää vain sopeutua, eikä nostella niskavillojaan. Se voi voimaannuttaa edukkaasti. Jokikinen kerta kuullessani "alkaa alkamaan", näen vanhan suomen kielen opettajani ankaran ilmeen ja kuulen oikaisun "alkaa alkaa, alkaa tehdä, alkaa oppia".  Kirjakieleen  murresanontaa "alkaa alkamaan" ei ole hyväksytty, mutta puhekielessä saa käyttää ilman sarvia ja hampaita. Lepää rauhassa, opettajani A.V. Kuin myös vanha kunnon E.N.Setälä. Kielioppinne herra professori oli minulle varsinainen kompastuskivi ja melkein ehtojen paikka. Minun inhokkisanani on muuten "about" suomen kielisessä lauseessa.

HS kertoo rottien vallanneen Rautatientorin. Aleksis Kivi saa katsella jaloissaan pyöriviä jyrsijöitä, joita lehden mukaan ihmiset ruokkivat. Jossain päin Intiaa pidetään näitä eläimiä pyhinä hyvää onnea tuottamassa. Niille annetaan maitoa ja muuta ruokaa ja niitä on sadoittain pyörimässä ihmisten joukossa. Kun ajattelee, että rotat levittävät tauteja, ovat rohkeita ja jopa päälle käyviä, olisi hyvä jättää ne rauhaan meillä. Mutta ei. Niistä on tullut toisenlaisia puluja, jotka ahmivat ihmisen antamaa pullaa. Niitä kuulemma valokuvataankin. Rottia olkapäällä? Miten herttaista. No, kunhan ovat tarpeeksi kaivaneet käytäviään kansalliskirjailijamme pystin alla, niin vanha kunnon Aleksis kellahtaa nenälleen ja August Ahlqvistin tomut haudassa pöllähtävät tyytyväisyydestä. Hänhän oli Kiven ankara kriitikko, eikä katsellut suopeasti edes Seitsemää veljestä.

SINITARRA ON TÄRKEÄ TARRA

Hissuttelin kauppaan, enkä enää ennen joulua mene. Hedelmiä on, ruokaa on, on suklaata ja viiniä. Ei ihminen muuta kaipaakaan. Suklaa tuli samppanjan, Underbergin (vatsalääke kuulemma) ja jouluruusun kera ystäviltäni L:ltä ja A:lta. Pelmahtivat yllättäen, en siis saanut aikaa valmistautua. Istuivat hetken ja lähtivät. No, ehdimme me halata.

Taitaa olla niin, että ei Helsinkiin ainakaan tule valkoista joulua. Sumua ja märkää pukkaa. En valita. Kyllä ne lukemattomat joulupukit muutenkin autolla ajavat, eikä Petterin vetäminä. Taitaa olla oma ennätykseni, että törmäsin aattoiltana viiteenkin joulupukkiin talossa, jossa oli lapsia. Minä olin jo menettänyt uskoni siihen ukkoon. Joka vuosi pohditaan, onko hyvä asia uskotella lapselle tämän satuhahmon todellisuutta vai kertoa heti, että puppua mies on? Minähän olen sitä mieltä, että joulupukki pitää olla ja että se on totista totta lapsuudessa. Kyllä aikanaan totuus selviää, eikä siitä traumoja saa. Sittenhän pitää teilata hammaskeijukin sun muut aikuisten keksimät taruolennot. Ei niitä oikeasti ole. Sitä paitsi aikuiset uskovat ufoihin, sieppauksiin avaruusaluksiin, muukalaisolioihin muista maailmoista, parempaan tulevaisuuteen ja lottovoittoon, auvoiseen elämään ja maailman rauhaan.

Tulleita joulukortteja jo sen verran, että panin sinitarralla kaapin oveen eteisessä. Hirveä homma, että löysin koko sinitarran, ettei tarvinnut ostaa. Sillä lailla tulee kaikkea hankituksi ja sitten on kaikkea liikaa. Ja etsivähän löytää.

Vihdoin viitsin soittaa Elisaan, kun tänne on vuoden ajan tullut heiltä postia, mutta ei minulle. Ensimmäiset kaksi lähetystä palautin saatesanoilla "ei asu täällä", niihin ei reagoitu ja postia tuli. Sitten aloin panna niitä roskikseen, kunnes kyllästyin siihenkin ja soitin. Asianomaisella ihmisellä oli kuulemma kaksi osoitetta, toinen tänne ja toinen jonnekin muualle. Olisivat lähettäneet tänne tämän ihmisen postia hamaan tappiin asti, ellen olisi nyt soittanut. Eivätkä tienneet, miksi ensimmäisiin ilmoituksiini ei reagoitu. Ihmettelin Elisan politiikkaa ja vaadin, että tänne ei heidän taholtaan enää vierasta postia minun kiusakseni lähetetä. Niin monet asiat ovat nykyisin päin pyttyä ja välinpitämätöntä toimintaa. Olen tyystin väsynyt siihen kaikkeen. En toivottanut Elisalle hyvää joulua. Minulla on hampaankolossa muutenkin heitä vastaan omasta puolestani.