11. elokuuta 2011

SYKSYÄ ILMASSA

Kyllä nyt syksyä lykkii.Niin on holotnaa,jos ikkuna jäänyt yöksi auki.Ei enää tassutella paljasjaloin eikä yöpaitasillaan.Loput aamukahvistakin nautin kiltisti keittiössä parvekkeen asemesta.Asteita herättyäni vaivaiset kaksitoista.

Moni kyyhky pääsee metsästyksen alettua jo pataan.Niin meilläkin muinoin,kun mies otti haulikon käteensä ja metsälle lähti.Jokaisena elokuuna sama.Mukaan en mennyt,enkä lintuja patavalmiiksi laittanut.Mies yleensä ruuan teki.Söin kyllä.Enkä enää siinä vaiheessa alkuperää ajatellut.Myöhemmin siirryttiin vesilintuihin ja järjestyksessä muuhunkin riistaan.Hirvet saivat jäädä puolisolta rauhaan. "Ne on niin söpöjä",kuten bloggaaja Dessu Töölöntorin reunalta asian ilmaisee.

LINNUSTAJAN TEMPPELI

Kuss´ vaikenevat suvikuitten käet
ja lentons´ alkaa rantain,viitain väet,
niin lintuluhdat,norot,notkot,mäet
sa samoat -ja tunnet,kuulet,näet:
suopursu tuoksuu!... puhuu kieltä puut,
jot´ erämies vain tajuaa,ei muut -
ja all´ on samettinen sammalmatto
ja päällä huikaiseva kultakatto:
on käynyt haavistossa öisin halla -
tai hopeisella kuljet kankahalla
kuin templiholvikossa honkain alla.

Niin riemuin alttarille ankaralle
ja miehen rakkaudella vanhimmalle
sa uhraat,linnustaja: Dianalle!

(Toivo Lyy)


Syksyn merkeistä aivan muuhun.Joku joskus kysyi minulta,minkä ensimmäisen asian muistan lapsuudestani ulkona ollessani.Vastasin hätäpäissäni: asfaltin.Ehkä se kuulosti hassulta,mutta kun myöhemmin ajattelin,ei kovin kaukaa haetulta kuitenkaan.Vaunuissa istuva näkee aikuisten jalkojen lisäksi asfalttia.Ja onhan se hyvin urbaania nähdä asfalttia! Kun minun lapsuusaikoinani vielä Suomessa oli kaupunkeja paitsi tiet suurimmaksi osaksi soraa.Sitten isompana jopa haistoinkin asfaltin.Katuja korjailtiin Messeniuksenkadulla kuten muillakin ja me lapset juoksimme tietysti katsomaan ja haistelemaan.Terva ja piki tuoksui.Joskus pyysimme pienen mötikän ja pureskelimme sitä kuin purukumia.Kaikkea sitä tulee suuhunsa pannuksi! Kaikki työ katujen paikkaamisessa tehtiin käsin.Vain itse tervan tapainen pyöri koneessa,josta se sitten käsivoimin lapioitiin vauriutuneeseen kohtaan tai tarpeen vaatiessa laajemmallekin alueelle.Hikistä touhua,jota se on maanteillä toki vieläkin,vaikka enemmän koneellistettua.Miehiä kuitenkin tarvitaan.Ihmiskäsiä ei mikään kone voita tietyissä töissä.Näin minä siis asfaltin muistin.

Kun puolisoa ja minua jälleen eräänä päivänä haki inva-auto kujalta,paikalle pöllähti pieni miehenalku kysyen kuljettajalta: säkö minua kuljetat kouluun,kun se alkaa? Kuljettaja vastasi jonkun muun sen tekevän.Minä olin jäänyt ihastuneena katsomaan pikkuveijarin ilmettä,jossa kuvastui kaikki ne asiat,mitkä kouluun ja uuden elämänvaiheen alkuun kuuluu.Uteliaisuus,kiinnostus,pelon sekainen jännitys,ihkauusi reppu sisältöineen,ison pojan elämä.Noinkohan minäkin aikoinani suhtauduin ensimmäiseen koulusyksyyni? Poika juoksi auton lähdettyä perässämme jääden sitten jälkeemme.Autohan oli koulukuljetusajoneuvon näköinen pienoisbussi.Matkan edetessä ajattelin vieläkin ekaluokkalaisen ilmettä,mitenkä siinä näkyi vilpitön ilo uudenlaisesta elämästä,kihelmöivä jännitys koulupoikana olemisesta,kun enää ei olla ihan pikkulapsia.Nyt urkenee uutta eteen ja se hetki on ainutkertainen.Muistatteko?







10. elokuuta 2011

YÖLLISEN PITKÄISEN JÄLKEEN

Jyrähtipä pari kertaa oikein kunnolla ukkonen viime yönä.Isäni aina laski salaman ja jyrähdyksen välin siitä tietäen kuinka kaukana on.Nyt salama ja jyrähdys tulivat melkein yhtaikaa.Seinä tärähti.Mökkiaikoina tämmöinen näytelmä sai minut pelon valtaan,joka taas ei auttanut koirien hermostuneisuuteen,joka oli huipussaan ukonilmalla. Päinvastoin.Kun vielä muutaman kilometrin päässä tapahtui entisen kaupan talolle kummia,vähäinenkin urhoollisuus hyytyi.Siinä asustava perhe oli lähtenyt asioilleen ja sillä aikaa salama poltti mökin.Helsingissä en ole ukonilmaa koskaan aristellut,jos en nyt metallipäisen sateensuojankaan kanssa ulos mielelläni lähtisi.Golfkenttä on myös altis salamille.Aavaa laakeeta ja korkein kohta ihminen.Onhan tapahtunut,että salama etsiytynyt vaikka rauta-8 ja siitä pelaajaan.Kuin myös niinikään sateensuojan kautta.Salamalla kun ei ole tapana huutaa "fore!" golfarille.Muistan erään Jaskan,joka kerran ukonilmalla mieheni ollessa kentällä,kysyi miten sopii leskenä olo.Jaskalla oli huumori mustaa.No,nyt on jo yöllinen jylisevä vieraamme poistunut jätettyään vain Esterin tilalleen.Plusasteiden määrässäkään ei hurraamista.Taivaanrannassa jo hiukan kirkastuu,poutaa ehkä tulossa.

Piti aamulla mittaamani puolison verensokeri.Liuskat,joilla näyte otetaan,vanhentuneet pari päivää sitten.Nyt vain soittamaan ja tekemään tilaus.Hakeminen tuottaa ongelman,kun tämmöistä matkaa ei korvaa sen enempää Kela kuin kuntakaan.Minunhan on otettava mies mukaan.Asia,josta olen keskustellut eri tahojen kanssa saaden aina yhtä tylyn vastauksen: omakustanteinen hakumatka.Vaikka kysymyksessä on sairaus eli diabetes.Tarvikkeet haettava Töölöstä,joka ei aivan naapurissa ole,että alkaisin lykkiä.Taksilla vain,sano.Tuuraaja tulossa vasta runsaan kahden viikon päästä.Hänen vahtivuorollaan on pidettävä oikeaa kiirettä,että aika riittää ratikka- ja patikkamatkoihin Töölöön ja takaisin.No,jotkut kiertävät pykäliä ajamalla kunnan kyydillä tarvikepaikan läheisyyteen,mutta minä olen vähän huono näissä kepuliasioissa.Se on luonteessa ja kasvatuksessa.

Tästä tulikin mieleen,että en suuremmin ole edes hernevarkaissa ollut.Lienee kuitenkin kerran tämmöinen tapahtunut,koska muistan sen aika elävästi.Olin ystäväni mökillä Espoossa,joka niillä paikkeilla siihen aikaan Bodom-järven rantamailla oli ehtaa maaseutua ja itsekullakin talollisella kutsuvat hernepellot.Olimme menossa uimaan ja ei kun vainiolle evästä hakemaan.Sydän pamppaili,kun varkaana olo oli niin jännittävää.Keräsimme sylillisen ja sitten saaliista nauttien matkaa jatkamaan.Kikatuksen määrä oli mittavaa meidän onnistuneen vaivihkaisen peltokäyntimme jälkeen.Oli se niin huoletonta aikaa.

Mitä ihmeen mellakointia kunnon englantilaiset ovat saaneet kontolleen nuorisojoukkojen hävittäessä ihmisten omaisuutta.Mitä tällä tahdotaan kertoa? Taasko sitä huonoa oloa? Leviääkö koko Euroopassa nyt käsiin tämmöinen ryöstely? Vai onko ohimenevä purkaus onnettomilta? Mitä tämä ikuinen pahoinvointi nuorissa ihmisissä oikein on? Sitä sanotaan syntipukiksi ja pyydetään ymmärtämään.Minä en ymmärrä.Tuntuu,että näillekin ilkivallan tekemisille Englannissa ei ole muuta syytä kuin riehumisen ja tuhoamisen halu,oudonlainen energian purkamisen hinku.Ennen muinoin Suomessa mentiin hammasta purren metsään huutamaan kun rinnassa paloi pahanoloinen viha ja kiukku.Tultiin helpottuneina ja säyseinä poikina tehtävän suorittaneina petäjikön uumenista ja taas maailma hymyili.













9. elokuuta 2011

KIRJOITTAJAN RIEMUA

Yhtä hyvin otsikkona voisi olla "Babar" tarkoittaen tätä Jean de Brunhoffin luomaa viehättävää elefanttia perheineen.Sillä ilman sitä tätä tekstiä ei olisi.

Joskus vuonna kilpi ja miekka,kuten hyvä ystäväni menneen ajan ilmaisee,osallistuin luovan kirjoittamisen kurssille.Meille oppilaille annettiin tehtävä tutkia Carl Gustav Jungin,jota analyyttisen psykologian isäksi kutsutaan, kirjaa,jonka nimeä en enää muista.Siitä tai sen antamista vaikutteista piti kirjoittaa.Minulle koko ihmismielen syöväreiden lähempi tutkiskelu oli uppo-outoa aluetta,mutta selailinpa kirjaa kiinnostuksen alkaessa kasvaa.Eräällä sivulla oli mustetahratestiin liittyvä kuva epämääräisestä tahrasta,jota jäin tuijottamaan.Siinähän oli ilmiselvä Babar!

Aloin kirjoittaa jännittävästä seikkailusta etsiä tahroja.Ensimmäiseksi tuli,ehkä omassa elämässä tapahtuneesta,mieleen firmojen pikkujouluaikojen huulipunatahrat kunnon aviomiesten kauluksissa.Näin vanhojen herrojen popliinitakkien rinnuksilla ruokaläikkiä,pikkulasten ruokalappujen sotkuja,tahroja oli ykskaks kaikkialla.Mieleen muistui ruotsinkielen opettajani,jolla oli mahtava maksaläiskä toisessa poskessa.Omalla kirjoituspöydälläni olevat vanhat tahrat myös innoittivat kirjoittamaan.Oluttupien pöytien lasien jättämät renkaan muotoiset tahrat inspiroivat.Näistä kaikista kirjoitin.Olin kirjoitukseni mukaan "tahrojen metsästäjä".

Sitten tuli aika kirjoitukset palauttaa.Tuli myös aika,kun niistä puhuttiin ja niitä arvosteltiin,analysoitiin.Meidät oppilaat vietiin suureen saliin,jonne kertyi lisää väkeä muilta kirjoituskursseilta.Opettajiakin runsain määrin.Istuuduimme ja odotimme.
Eteeni ilmestyi oma opettajani ja loihe lausumaan,että minun kirjoitukseni luetaan ääneen ensimmäisenä.No,en kuvittele yleensäkään suuria ja ihmettelin itsekseni osakseni tulleen kunnian syytä.Otsalle työntyi kuitenkin pari hikipisaraa.

Sali hiljeni.Avauspuhe,jossa esiteltiin vieraat mm. Tampereen yliopiston Suomen ja yleisen kirjallisuuden professori (nimeä en muista).Tämän jälkeen luettiin minun kirjoitukseni.Kuulosti niin perin hullulta istua kuuntelemassa omaa tekstiä,joka tuntui minusta aivan kamalalta,tosin paikka paikoin jopa hiukan onnistuneeltakin.Sen otsikko oli muuten "Babar".Ääneen lukemisen loputtua oli kirjallisuuden professorin vuoro tekstiä arvostella.Hikoilin runsaasti.Kurssitoverini vilkuilivat minuun,kun taas huojentavasti tiesin,että salin täyteinen muu yleisö ei minua tekstistä tunnistanut.Yhtäkkiä tietoisuuteeni kajahti pieni lause "tämä kirjoitus on hyvä". Asiaan kuului tietysti analysoida tarkemmin,miksi se on "hyvä".Pelkäsin,että kaikki kuulevat,kuinka imin talteen jokaisen sanan säilyttääkseni ne iankaikkisesti sydämessäni.Tuli muitten hyvien tekstien vuoro,mutta minun ajatukseni seikkailivat siinä ensimmäiseksi luetussa.

Ehkä,ei, olen tästä aivan varma,jokainen kirjoittaja -oikeakin kirjailija- tuntee samanlaisen rajaa vailla olevan onnentunteen,kun oma tuote muodossa tai toisessa putkahtaa ilmoille ja se saa hyvät arvostelut niin kriitikoilta kuin lukevalta yleisöltä.Tämän kiinnostavaksi ja hauskaksikin sanotun kirjoitukseni myönteinen arvostelu sai minussa samanlaisen reaktion aikaan.Olin haljeta riemusta ja onnesta! Tekstinihän oli muutaman minuutin ajan kaiken keskipisteessä.Se on ehdottomasti yhä vieläkin kuuluva niihin hetkiin,jonka toivon jokaisen kirjoittajan kokevan.No,tiesin senkin,että ei minusta kirjailijaksi ole.Vaikka olinkin vuosia aikaisemmin nuorena tyttönä ahminut Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?-kirjan.Ei näillä resursseilla,mutta hetken elin teksteineni gloorian loisteessa suuren yleisön edessä.Ja se tuntui helvetin hyvältä.

7. elokuuta 2011

MIELIPITEITÄ VAAN EI YHTÄÄN ÄKÄÄ

Mikä tekee tekstistä vihakirjoituksen? Jos on ihkaoma voimakas mielipide esimerkiksi blogissa jostain asiasta,onko se vihakirjoitus? Jos se kohdistuu yhteiskunnan johonkin järjestelmään tai politiikkaan, josta kirjoittaja on eri mieltä? Minäkin olen monasti ollut päättäjien politiikkaa vastaan,joka sallii Suomessa julkisen kerjäämisen.Olen myös maininnut haluavani ne ulkomaalaiset pois maasta,jotka rikkovat Suomen lakeja vastaan,kaihtavat työn tekemistä,tulevat maahan väärin perustein.Olenko vihakirjoittaja?

No,rasisti olen aivan varmasti,mutta en niin,että nimittelisin kadulla tummaihoisia tai yleensä muunmaalaisiksi luokiteltaviani ihmisiä tai muuten käyttäytyisin epäkunnioittavasti.Rasisti juuri siinä mielessä,että haluan pois ne ilmiöt,jotka eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin ja jotka häiritsevät rauhallista kadulla kulkijaa.Eräänä päivänä jälleen Stockmannin nelosen pysäkillä käsivarteeni tarttui romanityttö työntäen nenäni eteen lappua (jota en lukenut) ja sanoen jotain ilmeisesti omalla kielellään.Yritin väistää tungettelijaa,mutta jouduin pysäkin seinää vasten.Näiltä kokemuksilta haluan välttyä!

Olen myös sanonut,että täällä asuva,työtä tekevä,veroja maksava,lakia noudattava ulkomaalainen väristä välittämättä on tervetullut ja ihan ok.Näin meistä suomalaisistakin osa lähti huonoina aikoina Ruotsiin,USAhan,Kanadaan,Australiaan.Jotkut hölmösti rinnastavat nämä ihmiset näihin romanikerjäläisiin tai muihin tänne tavalla tai toisella avustuksia hakemaan tulleisiin ihmisiin. Suomalaiset vain aikoinaan lähtivät näihin äsken mainittuihin maihin työtä tekemään tehtaissa,palveluammateissa,metsätöissä jne.He olivat myös ammatti-ihmisiä alallaan. Kuinkahan moni kökötti talojen nurkissa mukin kanssa tai nosti sosiaalitoimiston luukulta rahaa elämiseen? Emme me odottaneet,että jokin valtio maksaisi ylläpitomme.Eikä Suomi olisi moiseen suostunutkaan,kuten nyt nämä esimerkiksi juuri kerjäläisten kotimaat.Työnnetään vieraan maan kontolle joukko ihmisiä sillä syyllä,että ei ole valmiuksia hoitaa heitä omassa maassa.Näin ainakin kerrotaan,mutta sitten ammattirikollisjärjestö-sana nostaa päätään ja kerjääminen onkin palkkatyötä.Joku muu emämaassa vie mukiin ansaitut rahat ja kerjääjä saa työstään minimaalisen palkan.Kukkahattutädit,herätkää!

Tämä oli "vihakirjoitusosuus" tänään.

Eilinen päivä meni aivan tyystin pipariksi.Tämä oli monien valvottujen öiden tulosta.Viime yö pitkään aikaan oli sikeästi täysnukuttu meillä kummallakin.Edellisen vietinkin eteisen lattialla puolison istuessa tuolissa siitä hievahtamattakaan yön aikana.Jääräpäisyyttä,kiusantekoa ja lievää sekavuutta.Oireet kuitenkin tuttuja,jotta annoin olla.Sanotaan roudan ajavan porsaan kotiin ja niin kelpasi aamiainenkin jo normaaliin tapaan.Minä kyllä väsymyksestä horjahtelin ja tein vain pakolliset.Illalla annoin Tenoxia 15mg ja ehkä se oli syynä viime yön levolliseen uneen.Tulin kuitenkin siihen tulokseen,että nyt jos koskaan olen loman tarpeessa.Huomenissa sitä järjestelemään.Kokemus kuitenkin osoittanut,että ei kukko käskien laula ja saan odottaa puolisolle paikkaa ties kuinka kauan.Loman tarvitsijoita kun on Helsingissä muitakin omaishoitajien laumassa.Mutta taatusti paikka joskus urkenee.

Sain C:ltä ketokortin.Muisto ajoilta,kun ketoja vielä oli.Tunsin korttia katsellessani heinien ja kukkien tuoksun.Apilat tarttuneena varpaitten väliin.Päivänkakkaroiden hymyilevät kasvot,tervakukat ja nätkelmät,matarat,harakankellojen sinet,siankärsämöt ja pistävät ohdakkeet.Monilla niityillä olen kuljeksinut,maannut maan tuoksuvalla pinnalla pilvien soutelua katsellen.Hyvä oli olla,niin hyvä.Niityistä suurin osa kadonnut.Joko ovat hyödynnetyt ihmisen tarpeisiin tai ilman saasteet hävittäneet.

Kuinka moni on enää nähnyt ruispellossa ruiskaunokin? Kuinka moni yleensä ruispellon? Siemenet niin käsiteltyjä,ettei joukkoon muuta pääse.Onneksi jotkut viljelijät kasvattavat ruiskukkia.Minäkin ostin nyt kesällä muutaman kimpun.Istuin ja katselin kukkien sinisyyttä menneitä muistellen.Viljapellot matalampia kuin minun aikoinani.Lainehtimisesta vain muisto.Kolmenkymmenen cm:n korkuinen viljanvarsi ei tuulessa aaltoile,mutta ei liioin lakoudu,mikä lienee ollut tarkoituskin.Silloin kun minä vielä eteläisellä Pohjanmaalla kuljeskelin Alavuden ja Kuortaneen viljapeltojen pientareella ja joskus itse pellossakin,oli vilja melkein itseni korkuista. Sinne oli hauska piiloutua vaikka koko maailmalta.Tuuli suhisi tähkäpäissä,kimalainen lensi auringon kultaaman pellon yli,taivaan sini häikäisi.Nuoren tytön rinnan täytti suuri onnellisuuden tunne.Kotiin Helsinkiin ei ollut kiirettä.Eikä sinne palatessa enää ollut hiuksiin tarttuneena yhtäkään viljan tähkää.

5. elokuuta 2011

PEGASUS JA NODDY

Aloin järjestellä "työhuoneeni" kirjahyllyä,joka jo pitkään on vaatinut jonkunlaista systemaattista järjestystä eli paperit ja kirjat erikseen ja jos vielä mahdollista niin aiheittain.Lopetin,kun käteen osui kaksi valokuvaa.Pegasus ja Noddy.

Puolison kanssa tein matkan Kyprokseen,taisi olla vuotta ennen kun hän sairastui.Toimin matkajohtajana kuten niin monesti ennemminkin matkoillamme.Jokaisena päivänä ohjelmaa,ateriointi eri paikoissa,auton vuokraus jne. Niin Kyproksessakin.Eräänä päivänä ajelin Vounin kylään.Olin kuullut siellä olevan aasien hoitokodin.Maassa,kuten niin monessa muussakin maassa,on ollut tapana ajaa vanha,työnsä tehnyt aasi mieron tielle tarpeettomana ja hylättynä.Näitä aaseja oli alkanut eräs brittipariskunta kerätä perustamalleen farmille.Ihmisten löydettyä tien varsilla kuljeksivan surullisen oloisen aasin,olivat vieneet sen Vounin kylään,jossa se hoitokodissa sai olla lopun elämäänsä hyvässä hoidossa.Eläinlääkäri tuli tarvittaessa,sillä aaseja ei aina oltu kohdeltu parhaalla mahdollisella tavalla työtehtävissään.

"Friends of the Cyprus Donkey" oli avoinna yleisölle.Sisäänpääsymaksu kattoi osan ylläpitokustannuksista.Naapuritiloilta oli vuokrattu maita,naapurien anteliaisuus aasien ruuan suhteen helpotti myös farmin pitoa.Pieni kauppa antoi lisätuloa vierailijoiden ostaessa kaikkea mahdollista aaseihin liittyvää.Minä ostin kahvimukeja,joiden kyljissä on aaseista kuvia.Aaseja voi adoptoida ja tämän me teimme.Maksoimme vuoden ensin ja toisen Suomesta käsin.Olimme saaneet "kasvateiksi" kaksi aasia,Pegasuksen ja Noddyn.Saimme postia farmilta,meille kerrottiin pieniä tapahtumia aasien elämästä.Parinkymmenen sivun mittainen lehti ilmestyi kaksi kertaa vuodessa.Näin pysyimme mukana parisen vuotta.Tämän ajan jälkeisistä asioista en tiedä mitään.Puolison sairaus lopahdutti niin monta suunnitelmaa,myös Pegasuksen ja Noddyn ylläpidon.En tiedä sitäkään,onko farmi pystyssä ja jos ei,minne kaikki ne jo silloin toista sataa aasia joutuivat.Onhan aikaa kulunut jo yli yhdeksän vuotta.

Adoptoidessamme aasit oli Pegasus huonommassa kunnossa,mutta Noddyn korvat eivät olleet lurpallaan,vaan se katseli meitä uteliaana ja virkeänä.Pegasusta sen entinen isäntä oli kohdellut kaltoin ja se näkyi sen silmistä.Varmasti kesti kauan,ennen kuin se alkoi luottaa taas ihmiseen.Pegasus oli työnnetty tielle kuljeksimaan oman onnensa varaan.Se söi mitä löysi,väisteli autoja ja ihmisiä.Sillä oli verinaarmuja ja ruoskan jälkiä kyljissä.Se oli väsynyt,avuton ja tietämätön tulevaisuudestaan.Sateen pieksiessä maata,se etsi suojaa oliivipuitten alta,maisteli ehkä maahan pudonneita oliiveja ja jatkoi sitten lohdutonta matkaansa sateen laannuttua.Sen kohdalle oli osunut pari nuorta kyproslaista,jotka säälivät aasiparkaa ja kuljettivat mukanaan Vouniin.Eläinlääkäri tutki Pegasuksen,se sai ruokaa ja rakkautta,jota farmin omistajilta riitti loputtomiin kutakin eläintä kohtaan.Pegasus pantiin toipumaan kokemuksistaan ja myöhemmin päästettiin muiden joukkoon.Sen elämä,kuten niin monen muunkin farmin asukin,alkoi näyttää valoisammalta ja se alkoi aavistaa saaneensa onnellisemman tulevaisuuden.

Kaikkien farmin aasien ei käynyt yhtä hyvin.Monet olivat tullessaan niin huonossa kunnossa,että eläinlääkärin oli päästettävä tuskista.Omistajarouva kertoi minulle julmaakin julmempia tarinoita,miten Kyproksessa aaseja kohdeltiin,vaikka ne tekivät ahkerasti työtä päivät pitkät suorastaan pelkällä nälkäpalkalla.Kun ikä alkoi näkyä,aasi kompastella pelloilla ja sen käynti oli käynyt hitaammaksi,kyllästyi talonpoika aasiinsa.Riisui sen valjaista,potkaisi takamukseen ja ajoi pois kotoa.Varmastikin aasi kääntyi katsomaan isäntäänsä syytä hänen käyttäytymiseensä ymmärtämättä.

Se painoi päänsä alas ja näki edessään tien.Kumpaan suuntaan? Lähti kulkemaan,kulki päivän ja kulki kaksi,kulki viikon,enemmänkin.Kunnes joku otti sen ja vei Vouniin,jonne päästyään se oli lopen uupunut,ehkä sairaskin ja nälissään.Se alistui kaikkeen,sille oli kaikki yhdentekevää.Muutaman päivän kuluttua se huomasi saavansa näiltä ihmisiltä hoivaa ja huolenpitoa.Sen haavat alkoivat parantua,eikä jalkoja enää särkenyt.Se kuunteli muitten aasien ääniä,tunsi sieraimissaan niitten tuoksun.Sen ruokahalu lisääntyi ja eräänä aamuna se sai liittyä muiden seuraan.Se tiesi tulleensa kotiin.Sen tulevaisuus näytti valoisalta ja näin se sai elää elämänsä loppuun asti onnellisena aasina Friends of the Cyprus Donkey-tilalla lajitoveriensa joukossa.

3. elokuuta 2011

SUOMENLAHTI

Vallisaaren ja Santahaminan välistä mentiin.Meri kimmelsi ja aurinko paistoi.Lounailtiin lappiaiheisesti poroa pääruuaksi viinin kera ja lämmintä leipäjuustoa jälkiruuaksi.Olo oli leppoisaa ja sen kruunasi vielä lasillinen lakkalikööriä ikään kuin Lappi-teemassa pysytelläkseni.Koko puolentoista tunnin mittainen risteily tehtiin koemielessä,josko sittenkin vielä tänä kesänä Tukholmaan.Puoliso ilmoitti olevansa ei-kiinnostunut lähtemään itse Stockholman kaupunkiin,mutta voihan sitä viettää ne tunnit laivassakin.Onhan Helsinginkin kaijassa risteilyaluksia,joissa kaikki matkustajat eivät halua tutustua Suomen pääkapunkiin.Useimmat heistä kuitenkin niitä,jotka eivät aiemmin ole koko maassa käyneet,jotta passaisi visiteerata ihan piipahtaen kohteliaisuussyistä.Me taas olemme kymmeniä kertoja Tukholmassa olleet.

Kun kerran tämä risteily Helsingin itäsaaristoon Doris II:lla meni suhteellisen hyvin,niin kyllähän me läntiseen naapurimaahankin asti.Kulkupelikin sen verran suurempi,että "pääsee pitkäkseen",kuten puoliso asian ilmaisi.Niin,ja minä voin huvitella parfyymikaupassa.Ruokapuolen nauttimisesta puhumattakaan.Nykyisin kun Ruotsin laivoissa on valinnan mahdollisuus ja voi halutessaan jättää karvalakkinoutopöydän väliin.Samppanjabrunssi kuuluu ilman muuta asiaan.Voi pojat,nyt haukkasi merimatkailukärpänen!

Pyörätuoli nostettiin kuin tyhjää vaan Doriksen uumeniin.Asialla itse kapteeni.Poislähtö sujuikin omin voimin,sillä puoliso pääsee muutamat raput paremmin ylös- kuin alaspäin.Poistuimme ensimmäisinä,emmekä järin suuresti olleet edes tulppana.Rutiinia on kertynyt vuosien varrella.Ylen ymmärtäväisesti ja ylenpalttisen kohteliaasti meitä palveltiin että ihan kymmenen plus ja papukaijamerkki IHA-Linesin henkilökunnalle.Mistä "IHA",kysyin tietysti.Toimitusjohtajan sukunimi on Ihalainen.Siitä.Annan tavattomasti arvoa sille,ettei pyörätuolissa istujaa mitenkään ylenkatsota tai pidetä riesana.Emme milloinkaan ole huonoa kohtelua missään saaneet näiden vuosien varrella.Ehkäpä se on niin että siten metsä vastaa kuinka sinne huudetaan.

Tuntui hyvältä nähdä Doriksen ikkunan takaa saarten sileitä kallioita,joita Suomenlahden vesi kosketti tänään niin lempeästi.Auringon lämmittämä tasainen kivi,pieni tai iso jo kallioksi muodostunut,on mielipaikkojani veden ja maan yhtymäkohdassa.Vesi muovannut kallion sileäksi tai se on jääkauden siihen tuuppimaa.Näitä näimme paljon Helsingin saarilla,asutuilla ja asuttamattomilla.Upeita huviloita,komeita veneitä laitureissa,huoliteltuja pihoja,isännän viirejä,kesäkoteja ja ympärivuotisia.Käkkärämännyt melkein rantavettä hipoen kallioiden kaljuilla pinnoilla uhmaten syysmyrskyjä juurien etsiessä koloja,mihin takertua.Ei tarvitse aina aavoille ulapoille lähteä nähdäkseen luotojen ja karien tuulille altista niukkaa kasvillisuutta.Silmä lepäsi kaikkea tätä katsellessa ja puolitoistatuntinen kului liiankin nopeasti.

Ilman meren läheisyyttä en pystyisi elämään.Sen tuoksu,tuulet,myrskyinen aallokko pärskeineen,meren silmänkantamattomiin ulottuva aukeus antaa minulle vapauden tunteen.Meren rannalla voi hengittää esteettömästi,meri antaa mahdollisuuden lähteä tai olla lähtemättä.Se on ollut aikojen alusta väylä muualle.Löytämään ja tutkimaan.

1. elokuuta 2011

ELOKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Nonnih,nyt aletaan vihdoinkin ainakin teoriassa tehdä jotain sille hillittömälle roskaamiselle,joka helsinkiläisille on viime vuosien aikana tullut tavaksi.Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri tahtoo kaupungille rikemaksuoikeuden.Sakkoa vaan hänelle,joka viskaa tyhjän karkkipussin,kaljatölkin,jätskipaperin tai niistetyn paperinenäliinan muualle kuin näille tarkoitettuun paikkaan,jota roskikseksi kutsutaan.Monelle vallan käsittämättömän vieras paikka! Maailmalla on Helsinkiä suurempia kaupunkeja,joissa rikesakko on ollut voimassa jo kauan.Tietenkään ei voi jokaisen ihmisen perässä sakkolapun kirjoittaja kulkea,mutta nähdessään kynä vaan suhisemaan ja aikanaan eurot vaihtavat omistajaa.

Juuri eilen roskia viedessäni jäin rupattelemaan alakerran eläinlääkärin kanssa ja muistelimme aikoja taloon muutettuamme,mitenkä ihmiset olivat vielä silloin erilaisia.Välitettiin siisteydestä,puhallettiin yhteiseen hiileen osallistumalla sankoin joukoin talkoisiin ja silloinen yhteiselo oli nykyistä paljon tiiviimpää.Minä vielä jaksan pauhata tupakantumpeista pihalla,mutta talossa kauemmin asunut eläinlääkäri on antanut periksi.Minä oletan yhä ja toivon,odotan ihmisten käyttäytymisen muuttuvan.Lienee kuitenkin turhaa,sillä asenteet ovat muuttuneet,ei saarnat eivätkä paheksumiset auta.Yleinen välinpitänmättömyys kaikkea kohtaan on kasvanut mittaan arvaamattomaan.Jospa nyt,jos kaupungin rikesakkoidea saa tuulta purjeisiinsa,myös omilla pihoilla ja lähiympäristössä havahdutaan pitämään siisteydestä parempaa huolta.Jotenkin tämän asian suhteen mielessäni pessimismi kuitenkin nostaa päätään.Joku on sanonut: toivossa on hyvä elää.Ehkä seuraavan elämän ihmiset...

Elokuuta mennään.Kyllä kesä aina vikkelästi on ohi ja kun sitä niin kovasti aina odotetaan.Tulee,on hetken ja katoaa.Vaikka hellettä on piisannut ja minäkin asiasta marmatan,niin onhan se tietysti mukavampaa kuin rämpiä talvipakkasella nietoksissa.On toki.Syksykin voi olla viehättävää.Muistan mökkiaikojen syksyjä.Sienestämistä,puolukoitten keräämistä,luonnon talviunille valmistumisen katselemista,värejä puissa ja pensaissa,kuulakkaat aamut ja ensimmäiset yöpakkaset.Rännin alla tynnyrin vedenpinta ohuessa jäässä,kylmän jähmettämä mehiläinen odottamassa kangistuneen olemuksensa lämpenemistä.Kärpänen keinahtelee ikkunalasissa jo puolittain talvihorroksessa.Punatulkut lintulaudalla,maahan varisseet puiden lehdet kahisevat niille astuessa.Villatakit kovassa käytössä,kumisaappaat oven suussa kuistilla.Ikuinen tuli takassa,sähköliesi antaa tilaa puuhellan käytölle.Lämmin leviää kilpaa kahvin tuoksun kanssa.Nämä olivat hyviä syksyjä.Olivathan ne.

Saima Harmaja kirjoitti runon "Suven mentyä".Siitä tässä yksi säe.

"Jos suljen silmäni ja kuuntelen,
soi vielä linnunlaulu kultasuinen,
ja loistossansa tuomi toukokuinen
jäi sydämeeni,sinne juurtuen.
Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan,
ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,
ja yli järven kylmenneen ja harmaan
etäältä kurkiparvi kiiruhtaa".