26. kesäkuuta 2011

KIVISTÄ JUTTUA

Kivet.Ne ovat aina minua kiehtoneet.Mukaan lukien kalliot ja vuoret.Sileä kallio veden rajassa,mikä onkaan ihastuttavampi paikka loikoilla! Laineet loiskivat melkein varpaisiin asti,kallion pinta on lämmennyt auringonpaisteessa.Maailmassa kaikki hyvin.Vuorilla olen ajellut kapeita mutkittelevia teitä kylästä toiseen. Olen niitä alempaa katsellut,ne kiertänyt ja niihin puhkottuja tunneleita pitkin ajanut.Vuoret ulottuvat usein pilviin asti,jopa niiden yläpuolelle.Niiden kupeita pilvet hyväilevät kiivetessään korkeammalle.Vuoret suojaavat tuulilta laakson kyliä, kuin emo poikasiaan pitäen lapsensa turvassa.Mutta ne saattavat laskea myrskyn ohitseen päästämättä sitä otteestaan ja antaen sen velloa valtoimenaan notkossa.Olen nähnyt salamoiden sinkoilevan vuorten rosoisilla pinnoilla.Ne paukkuvat ja räiskähtelevät mahtavina ääninä singahduttaen jylynsä kylän jokaiseen kolkkaan.Näytelmän mentyä ohi,aurinko kultaa jälleen vuoren seinämät,kuivaa sateen jäljet hymyillen koko loisteellaan vuoren ikiaikaisilla rinteillä.

Olen kerännyt pieniä kiviä matkamuistoiksi niin rannoilta kuin vuorilta.Tuonut kotiin.Nähnyt eroosion kuluttamat jäljet niiden pinnalla.Ovat ikuisia,"ennen mua syntynyt ja jälkeheni jää".Kiviä on minulla parvekkeella.Isoja ja pieniä,jopa jalkapallon kokoisia kuin myös pieniä käteen sopivia.Niitä on kaikkialla parvekkeella,pöydillä ja lattialla.Parveke on tänä vuonna kuin kivinen puutarha kasveineen,viheriöitsee kilvan pihan nurmikoiden kanssa.Siellä istuessani tunnen kaikkien asioiden olevan hyvin.Kivet,kalliot ja vuoret rauhoittavat.Ne ovat kautta aikain uhmanneet muuta luontoa,vaikka tuulet ja vesi ovat niiden pintaa muovailleet.Ne ovat silti pysyneet ikään kuin kuolemattomina,vaikka aikojen saatossa vuoret joutuvat luopumaan osasta itseään luonnon voimien niitä ahdistellessa.Alistettuinakin ne ovat mahtavana osana maailmaa kurkottaen korkeuksiin.Melkein taivaisiin asti.

Katajanokan kalliot ovat suurelta osin menneen ajan muodostelmia.Vain Skattan keskellä on nousua,vaikkakin rakennusten tieltä tasattua,helpompaan muotoon pantua.Tuntuu kuitenkin pyörätuolia lykkiessä.Jotkut ammoin tänne eksyneet taiteilijat ovat nähneet silmissään alueen todella vuorisena maisemana.On kuin joku Mont Blanc kohoaisi ykskaks eteemme.Aivan niin ei sentään ole ollut.Taiteilijan vapaus.Onhan se toki eksoottisempaa kuin muinaiset Harakkamäen kalliot meren ympäröimällä niemellä.Eikä ole enää nykyisin niemikään.Kanavan tulon myötä muuttui saareksi,jonne kaksi siltaa ajoneuvoja varten.

Tästä tulikin mieleeni,että helppoa on pulahtaa tämän kaupungin menneisyyteen monellakin tapaa netin ihmeellisessä ja kaikkitietävässä maailmassa. Sukututkijan loppuvuosi-blogi,jota pitää ihan omalla nimellään historioitsija ja sukututkija Kaisa Kyläkoski,antaa vinkkejä miltä täällä on ennen näyttänyt.Eräs sellainen vinkki on Sveaborg-Viapori-projekti,Suomen Akatemian tutkimusprojekti 2010-2013,jossa voi lähteä kävelylle vaikka 1700-luvun Helsinkiin. Sukututkijan loppuvuosi-blogi itsekään ei kaikessa sukututkimuksen jännittävyydessä ja mielenkiinnossa ole unohtanut Helsinkiä,sen näkymiä ja historiaa.Valokuvien kautta ja ilakoivien tekstien myötä näkyy joskus tämän kaupungin majesteettisia kirkkoja kurkistelemassa kasvuston takaa.Näitä ylen kiinnostavia blogeja historian uumenista kertovia on useita netissä,mutta ne pitää vain löytää.On ne sitten paikkakunnan historiaa lähentyvistä tai sukututkimusten valossa vuosisatain takaisesta elämästä.Ennenmuinaisuus ainakin minua kiehtoo.Vuosiluvuissa olen aika huono.Vilpittömästi tunnustan viisastuneeni tavattomasti näiden historiaa tavalla tai toisella sivuavien blogien myötä.Osoitan tässä ja nyt lämpimän kiitokseni niiden kirjoittajille.

Eilen viivähdimme jälleen rannalla.Tuuli kyllä,mutta leppeän oloisesti.Korkeasaaren siipirataslaiva Vispilä kauhoi vettä meidät ohittaessaan muutaman koivunoksan sen kannella kertoessa mittumaariajasta.Lokit,hanhet ja pari meriharakkaa pitivät huolen sen hetken lintulajistosta.Auringonpalvojia ei ollut.Juhannus on hiljaista aikaa kaupungissa.Muutama koira taluttajineen kulki raittia.Puoliso istui melkein veden rajassa kuunnellen aaltojen loisketta ja minä penkillä vanhan tyrnipuun varjossa.Matkaa jatkaessamme kohti jäänmurtajien kaijoja näin ruusujen jo varistavan terälehtiään,tuomien kukkineen eikä syreenien kukista ollut enää jälkeäkään.Niittynätkelmät olivat vallanneet rantakivikon,joitakin lemmikkejä työntyi mullasta ja kannusruohojen keltaiset kukinnot houkuttelivat hyönteisiä puoleensa horsmien ojentautuessa muiden yli odottaessaan kukintojensa puhkeamista.Kesä parhaimmillaan.Eivät edes korkeakorkoiset kenkäni tuntuneet epämukavilta kulkiessamme mutkittelevaa soratietä vesirajan tuntumassa.Tuuli humisi puissa.Korkeasaaressa joku käveli,joku vilkutti veneestä meidät ohittaessaan.Juhannus on meillä herttainen,kirkas taivas on sininen...

Mutta se on nyt historiaa ja tänään onkin ihan tavallinen sunnuntai.Kesä kuitenkin.

25. kesäkuuta 2011

KESÄAAMU KAUPUNGISSA

Kesäaamu kirpeän kylmä.
Kadulla varhais-hiljaisella
vain unisen auton nähdä voi.
Mut puiston vihreydestä
tiilenpunaisen virran yli,
jo lintujen hillitön laulu soi!

Sinä siellä takana virran,
huoneessa aamun himmeässä,
nukut piilossa pimeiden verhojen.
Talo on ääneti aivan.
Portaat hiljaiset,hissi nukkuu.
Ei askelta ainoaa ihmisen.

Kesä ikkunasta vain katsoo.
Leikkien,kujeellisena se kultaa
sinun poskeas keväästä kalpeaa.
Nuku hiljemmin,kaupunki,vielä!
Aamun ilmoissa onneni kuultaa,
jota milloinkaan en päivältä saa.

(Lauri Viljanen)

24. kesäkuuta 2011

KIRJE KAPTEENILLE

Kesäkuussa joskus 1840-luvulla eräs nuori toimittaja kirjoitti Kirjeitä Helsingistä-artikkelisarjaa Helsingfors Tidningar-lehteen.Toimittajan nimi oli Zachris Topelius.
Selailin Helsinki-seuran julkaisemaa "Helsinki Zachris Topeliuksen silmin",joka kertoo tämän kaupungin elämästä 1830- ja 1840-luvuilla ja löysin Topeliuksen Helsingin-kirjeen 30.kesäkuuta 1845.Tämä päivähän kuukaudesta on meillä joidenkin päivien kuluttua,tosin 166 vuotta myöhemmin.

Topelius aloittaa kirjeensä:

Kapteeni Leopold,Bander

"Kirjoitan teille,hyvä kapteeni,keskikesän vehreydestä,tuomen tuoksuessa,höyrylaivojen savutessa ja kuitenkaan en kirjoita maaseudulta vaan kaupungista,"pääkaupungista".Meillä on Helsingissä nyt niin "champetert".Se on uskomatonta (suomentaja huomauttaa champetert-sanan tarkoittavan "maaseutumaista").

Kirjoitan teille kaupungista,joka ei ole oma itsensä,joka tänään ei ole enää sama kuin eilen ja on huomenna aivan toisenlainen kuin tänään.Kysyn,tästäkö sanotaan,että sitä seistään graniittiperustalla?

Olen aikaisemmin huomauttanut,ja itse kukin kiinnittää huomiota samaan,että Helsinki muuttaa kesäkuussa muotoaan,väriään,sävyään ja ulkonäköään. Ei niinkään siksi,että meri avaa porttinsa,että kauniit seurustelupuutarhat viheriöivät ja kaupungin koko ympäristö muuttuu ulkonäöltään lukuunottamatta järkkymättömän konservatiivisia kallioita.Näin on eritoten siksi,että joka toinen ikkuna liidutaan ja joka toisessa komeilee kutsu "Zimmer zu vermiethen".Liituaminen merkitsee nimittäin sitä,että kotimainen on lähtenyt pois,ja "Zimmer zu vermiethen" tarkoittaa,että ulkomaalainen astuu sisään (suomentaja kertoo liituamisen olevan suojaksi auringolta).Höyrylaivojen ja kestikievareiden hevosvoimat vievät kaiket päivät pois helsinkiläisiä ja tuovat muukalaisia; näkymät muuttuvat,seurapiirien värit vaihtuvat,kaikkialla kuulee vieraita kieliä,ja vieraat tavat poikkeavat välistä räikeästi täällä totutuista.Kaikella tällä on pikantti puolensa,se on totta,vaihtelulla,uusilla asioilla on viehätyksensä,ja millaista elämä nyt onkaan verrattuna kymmenen vuoden takaiseen kesään! Paikkakunta saa hyväkseen myös todellista hopeaa,ja keinotteluhenki,joka aina tähän päivään saakka on uinunut kapaloissaan,pääsee siellä täällä vauhtiin..."

Topelius jatkaa ja toivoo,että vieras kieli,tavat ja mielipiteet eivät saisi jalansijaa kaupungissa. Mitä sanoisi Zachris Topelius tästä päivästä Helsingissä,missä vilisee kaiken värisiä ja kielisiä ihmisiä,ei vain vieraana,vaan kaupunkiin muuttaneina,sen yhteisöön sulautuneina?

Kesäkuinen auringonpaiste ja lämpö on vielä nykyisin kuitenkin samanlaista kuin Topeliuksen aikaan ja siitä saamme, eilistä tuulimyräkääkään unohtamatta,nauttia näin juhannuksen aattona.Maljakossa on ruusukimppu.Ei kuitenkaan juhannusruusuja,vaan keltaisia,jotka yllätys,yllätys tuoksuvat ruusulta.Kun olohuoneeseen astuu,tulvahtaa vastaan heti ovella ihastuttava tuoksu.Kuin itse kesä juhannusasussaan olisi astunut sinne.Vedän syvään henkeä ja olen hyvästi mielissäni.Mittumaari kaiken kaikkiaan Helsingissä ei ole hullumpaa. On tosiaankin,kuten Topelius sanoo,niin "champetert". Ainakin täällä Harakkamäellä! Vaikka ei varsinaisesti höyrylaivat olekaan Katajanokan kaijassa,vaan komeat risteilyalukset sekä Vikingin punakylkiset laivat.Poissa on myös tämän alueen korkeat kalliot,jotka kerran tekivät tästä vaikeakulkuista metsän peittämää maastoa.

Aivan varmasti Topelius aavisti kaupungin kehittyvän ja muuttuvan,koska kaipasi jo silloisessa noin 20 000 asukkaan Helsingissä "kansanelämää,joka hymyilisi kaikille ulkomaalaisiin tapoihin kohdistuville peloille". Ei taida meillä olla tänäänkään häivähdystäkään Topeliuksen tarkoittamasta "kansanelämästä" kaiken tämän hektisyyden keskellä.Pitäisikö sitä ollakaan? Helsinki on jo yli puolen miljoonan asukkaan metropoli,itsenäisen Suomen pääkaupunki,jossa nyt juuri näinä päivinä eletään keskikesän hetkiä, juhannuskokkojen aikaa.Samaan tapaan kuin 166 vuotta sitten juhlien mittumaaria valoisassa Pohjolan yössä.

Hyvää juhannusta!

22. kesäkuuta 2011

KAMPAAJALTA PÄÄSTYÄ

No,en nyt mikään katseenvangitsija ollut pullahtaessani ulos kampaajalta,mutta uudet raidat ja väri itseäni ilahduttivat.Ainoa ihminen (=herrahenkilö),joka pitempään katsoi,ja sekin katse kieli härskiydestä, oli hän,joka työntyi Stockmannin hissiin ennen kuin pääsin siitä pois.Minulla kun on sellainen hassu looginen käsitys,että ensin ulos ja sitten sisään.Katseemme kohtasivat ja minun katseeni voitti.Hänen silmänsä kielivät pienestä oivalluksesta,joka oli höystetty lievällä häpeän tunteella.Hyvä niin,olkoon opiksi ja ojennukseksi.Tämä ei ollut ensimmäinen kerta,kun hissiin tulijalla on mielessään,ettei uutta hissiä enää koskaan tule.Siihen on siis päästävä hinnalla millä hyvänsä vaikka kaataen ketoon ulos pyrkivät.Ranskalainen mies olisi käyttäytynyt toisin.Kumartaen ja hymyillen olisi lausahtanut pehmeästi tuon sanan "pardon",joka sulattaa kovimmankin feministin.Hänen tummat silmänsäkin olisivat hymyilleet.Miksi juuri ranskalainen mies? No,he saavat jo äitinsä kohdussa hyvät tavat ja kauniin käytöksen. Ja kuulostaahan "pardon" paremmalta kuin suomalainen "oho". Vai mitä?

Kampaajan jälkeen menin käsilaukkuosastolle.Kanniskelin ostotarkoituksella yhtä huikean kallista laukkua.Ehkä onnekseni en nähnyt myyjää ja enemmän ostoaiettani harkittuani vein laukun paikalleen.No,jotainhan on hemmottelupäivänä saatava.Seuraavana siis parfyymipuolelle.Siellä en enää empinyt.Kaksi Chanel vitosta,parfyymi ja eau de parfum.Jälkimmäistä voi huolettomammin ruiskaista,kun on euron kuvia silmissä huomattavasti vähemmän.Parfyymin kanssa on oltava tarkempi.Nelosessa vähän kadutti summa,mutta Ritaripuistikon kohdalla ei enää.

Sanoin kotona hyvästit tuuraajalle ja toivotin kaikkea hyvää elämässä eteenpäin.Vasta elokuun alussa on minulla jälleen mahdollisuus yksinpasteerailemiseen kaupungilla uuden tuuraajan toimiessa kotivahtina.Siihen asti mies ja minä kuin paita ja peppu.

Mikähän siinä muuten on,että taas sain parfyymimyyjältä ryppyvoidetta näyttöpakkauksen? Vielä kymmenen vuotta sitten antoivat jotain muuta.Kieliiköhän tämä jostakin,jota en ole vielä hiffannut? Kampaajakin sanoi,ettei ikä mitään merkitse,kun valittelin ikääni syyttäen hiusteni huonoa oloa,joka ei ota laantuakseen.Olisi nyt edes sanonut jotain tähän tyyliin "voi eihän vielä voi iästä puhua" tai edes sinne päin.Mitähän,jos ottaisin totuuden käteeni ja alkaisin ymmärtää olevani vahvasti jo mummeli-ikäinen.

Ehkä siinä erään ystäväni lausahduksessa oli vinha perä,kun hän ilmoitti etten osaa arvokkaasti vanheta.Kerroin kyllä että olen jättänyt sikseen jo vuosia sitten kärrynpyörän heittämiset,enkä enää käytä muita kuin polven alapuolella olevia helmoja.Se ei riitä,sanoi.Minun on tasaannuttava,jätettävä heräteostokset sikseen ja pitää närkästyä vitseistä,jotka ovat arvelluttavia.Kiinnostus tv-antiin pitää myös muuttua.Jännitysfilmit vievät yöunet samoin iltakuuden jälkeen kahvi ja pitää ottaa lieviä vatsantoimintaa edistäviä lääkkeitä,vaikka se toimisikin normaalisti.Sen ei enää kuulu tässä iässä toimia normaalisti.Unituntimääränkin öisin kuuluu supistua vain muutamaan tuntiin.Enää ei tarvita kahdeksaa.Ei saa tarvita.Pieni konjakkihyrppy,semmoinen fingerporillinen, on hyväksi illalla ennen nukkumaanmenoa.Se takaa sen neljän tunnin unen.Asioihin sekaantuminen tulee myös jo unohtaa.Pitää hyväksyä ja olla suopea kaiken suhteen.Ei pidä jaksaa niin paljoa.Pitää rauhoittua ja odottaa kuolemaa.

Hohhoijaa ja minä kun tein eilen Romanovien mansikoita ja olivat eri hyviä.Oli kermavaahtoa ja kaikkea.Tuskin edes Romanovien piika olisi pystynyt parempaan.Miehelle en antanut kuin marjat naturel,koska minun annokseni oli muhinut jääkaapissa appelsiinimehussa,kuoriraasteessa,sokerissa ja cointreaussa muutaman tunnin.

Kuuntelen taas tai oikeammin yritän kuunnella Jangfeldtin kirjaa Axel Munthesta.Ruotsalaissyntyinen Munthe oli pienenä poikana erittäin kiinnostunut eläimistä (eikä se laantunut,vaikka ihmislääkäriksi ryhtyikin).Hänellä oli aina kotonaan epämääräinen kokoelma kaikenlaista aina linnun munista lähtien.Niitä hän hautoi.Piti vuoteessaan ja nukkui niiden päällä toivoen ruumiin lämmön edesauttavan kuoriutumista.Yleensä ne olivat rikki aamuisin ja Axelin äidin oli vuode siivottava.Axel Munthe ei ollut mikään kaunis mies.Mutta hänen luonteensa ja iki-ihana käytöksensä paikkasi mennen tullen tämän vajavaisuuden.Hän oli kahdesti naimisissa,joista avioliitoista ensimmäinen Ultiman kanssa surkeasti epäonnistui.Toinen englantilaisen Hildan kanssa oli jo onnellisempi.

Munthen San Michele-huvila meren rannalla Caprin saaressa Anacaprissa on nyt matkailukohteena.Siellä voi katsella Välimeren sineä ja mielikuvituksen siivin elää tovi Munthen maailmassa.Ensin olisi hyvä tutustua hänen elämäänsä.Se antaa enemmän ymmärrystä,miksi Munthe saartaan rakasti ja miksi hän oli juuri sellainen kuin oli.Rakastettava mies,joka hoiti köyhät ilmaiseksi ja joka aina välillä pakeni Caprin rauhasta Rooman kiireeseen,jossa asiakkaat saivat hoidostaan pulittaa ruhtinaalliset summat.Onnistuisinkohan nyt kuulemaan Jangfeldtin kirjan kokonaisuudessaan? Tuppaa jäämään unen katkomiin pätkiin nukahdettuani kesken kaiken.

Kuljemme kohti mittumaaria ja kaupunki hiljenee.Mikäs silloin on täällä ollessa.Rauhaisaa ja mukavaa kuten muinoin pikkukaupungissa.

21. kesäkuuta 2011

KUPLIVAISEN SIIVITTÄMÄÄ

Lasissa mielikuohuvaista ja kardemummakorpun päällä Cantadou-piparjuurijuustoa... nam. Jääkaapissa marinoituu Romanovin mansikat.Kyllä taas meikämamman kelpaa.Lähdettiin miehen kanssa kaupungille ja kotimatkalla laillinen pysähdys ja kipaisin pikavauhtia torilla.Mansikoita,kirsikoita,vadelmia ja mustikoita."Hyvää juhannusta",sanoi tuttu myyjä,jolla on venäläinen aksentti.Häneltä saa yleensä tuoreita ja makoisia.Niin paljon taas nyssykkää,että oli pakko pyytää invakuljettajaa lykkimään mies portaille asti.Oli niin mukava,että teki sen,vaikka yleensä tästä avusta pitäisi mainita jo autoa tilatessa.No,matka ei ole kovin kaksisen pitkä,muutamakymmen metriä.Miehelle oli reissussa kasvanut kurniva nälkä,jotta nopeasti perunat kiehumaan ja muu olikin salaattia vaille valmista.Ei kun syömään.

Rapussa tuli yläkerran naapuri vastaan ja katseli kassejani ja kysyi,lähdemmekö juhannuksen viettoon.Emme,sanoin,ja täytin hissin ostoksilla ja pyörätuolilla.Nippanappa mahduin itse mukaan.Ja ei kun kolmanteen.Ihmettelevät varmaan,kun tähän huusholliin sentään kuuluu vain kaksi aikuista.Eivät tiedä,etten joka päivä puodissa hyppää.Jää pariin kertaan viikossa ja joskus hankin pitemmällä tähtäyksellä.No,myönnän kyllä,että ehkä vähempikin riittäisi.Minä nyt olen tällainen.

Ihan on hyvä fiilis,vaikka mies ennen kaupungille lähtöä pani kaikin puolin kampoihin.Ei ajanut partaakaan.Tappeluhan siitä tuli,kun sohin koneella ja ilmoitin auttavani.Ei onnistunut.Olkoon,ajattelin ja alistuin.Kyllähän huomenna taas ajetaan.Tulee tuuraaja ja se naula yleensä vetää.Minä menen hemmoteltavaksi kampaajalle ja ehkä istahdan First Loungeen Stockmannilla ja annan hemmottelun jatkua.Ei ole tuon taivaallisen vertaa ruokaostoksiakaan,että voisin ylimääräisen ajan kuluttaa vaikka mitenkä herraskaisesti.

Italialainen ystäväni lähetti kortin Lissabonista.Sinne mekin aioimme joskus ja ostin oikein matkaoppaankin.Vakaa aikomus oli vuokrata auto Espanjassa ja sillä huristella Portugalin puolelle.Coimbra oli yksi ehdoton in ja Lissabon olisi ollut yksi lisää.Sitten kaiken tärkeän nähtyämme,olisimme jatkaneet matkaa pohjoiseen ja sieltä takaisin Epsanjaan.No,se jäi niin kuin moni muukin asia seuraavaan elämään.Matkaopas on yhä tallella ja sen kanssahan ei ole kiellettyä unelmoida.Matkailevien ystävien kortit täydentävät asiaa sieltä päin ja huhtikuussa voi aina hyräillä ajanmukaista kuukautta Portugalissa.

Tosin neljän päivän päästä on asiallisempaa viritellä laulu herttaisesta juhannuksesta ja pirtistä,joka on laastu ja puhtoinen.BBC:kin tiesi jetsulleen,mitenkä meillä mittumaaria mennään.Uida polskutetaan kännipäissä yli aavan veen naapureihin jatkamaan ilon pitoa ja silleen.Kyllähän se tietysti on niin,että hukkumisia tulee,tämä on ikävä ja selvä asia.Tai no niin,ei niin selvä tietystikään,kun selvin päin selvittäisiin uintiretkistä,mutta humalaisen olotilan kanssa on vähän niin taikka näin.Minunkin eräs tuttavani vahvasti olutta nauttineena yritti saada saaresta iltamyöhällä lähtenyttä viimeistä venettä kiinni uimalla ja siinä pahasti epäonnistui.Näin sitä tehdään viinahöyryissä virhearviointeja.Ja nyt on taas edessä ajat,kun örvelletään koivunoksa hatussa niin maissa kuin merellä tai järvillä,joissa tai
lampareissa.

Nyt lasini on tyhjä ja kun tarjoilijaa ei meillä kotona näy missään,niin pitäisi kai lopettaa ja mennä vaikka tiskaamaan lounasastiat.Se on aina niin arkinen loppu tämmöisellä samppanjan juomisella.Korputkin alkavat käydä vähiin,eikä Cantadouta ole kuin yhteen enää.Ostinkohan kaksi purkkia?

Tähän loppuun sopiikin,kun Portugalista puhuin juomalaulu "murteellisella portugalin kielellä".Se kuuluu näin:

"Napander tablo päällä coldo vibratoo,
pilzner esucmando vis-o-vi alsoo.
Ecco basso miserasso es stomacco obcuro.
Belzebubo grado tasso, -pojat skool!"

20. kesäkuuta 2011

MITTUMAARIVIIKOLLA

Herätty jälleen uuteen aamuun.Aurinko piilossa,eikä lämpöasteita viittätoistakaan.Juhannusviikkoa mennään.Mutta kyllä se tästä.Ehkä jo loppuviikosta juhannuskokot roihuavat poutasäässä ja tanssinjytke kumpuaa kesäyöstä.Näin ainakin ennen vanhaan.

Liikennelaitos alkaa pohtia,josko pykättäisiin Helsinkiin oikein designpysäkkejä.Olisi viihtyisämpää odotella yleistä kulkuneuvoa,kun nykyaikainen tekniikka olisi seurana ihan infotauluja ja monitoreja myöten.Tämän kaiken kääräisisi sisäänsä teräksestä ja lasista oleva pysäkkikatos.Noin 100 000 euroa on kappaleella hinta.Kannattaako meille suomalaisille uhrata moista rahaa töhrittäväksi? Mehän emme osaa olla sottaamatta.Rikotaankin päähänpistosta tai pitkällisen harkinnan tuloksena,jos pysäkin ulkonäkö vaikka kiukuttaisi.En kannata näitä muotoilija Stefan Lindforsin pysäkkejä juuri tämän suomalaisen luonteen vuoksi,joka ei kunnioita yhtään toisen omaa.

Tapasimme eilen naapurin tullessame kävelyltä kotiin.Miellyttävä mies kuin koko perheensäkin viereisessä rapussa.Rouva oli meillä muutama vuosi sitten visiitissä neljän muun naapurirouvan kanssa.Oli mukavaa tutustau muullakin tavoin kuin huikata puolihuolimaton tervehdys pihalla.Jos sitäkään.Muisteltiin juuri näitä menneitä aikoja alakerran eläinlääkärin kanssa eräänä ehtoona ollessani kastelemassa kukkapenkkiäni.Enää ei voi pyytää apua naapureilta,ei soittaa ovikelloa ja pyytää sokeria lainaksi tai muuten tulla rupattelemaan yllättäen.Ei tahdota liian läheistä kanssakäymistä,ei velvotteita.Kyllähän joku hetken ohikulkeissaan vaihtaa sanan taikka kaksi ja sitten kiiruhtaa tiehensä.Seuraavaan tapaamiseen saattaa kerrostalossa kulua kuukausia.Enempi tuttavallisuus saatetaan kirjata uteliaisuudeksi.Näin ollen silloin tällöin saamme lukea lehdistä jonkun olleen kuolleena viikkoja kotonaan,kun kukaan ei ole välittänyt.

No,nythän uusi eduskunta panee kuulemma pisteen vanhusten huonolle huolenpidolle tässä maassa.Jokainen tarvitsija saa apua,kerrotaan laissa lukevan.Tietääkö tämä kotisairaanhoidonkin paranemista? Lisääntyykö henkilökunta vanhustaloissa? Vaaditaanko ammattiin pätevyyttä,kun nyt hoitohenkilökunnassa on ollut epäpäteviäkin? Määrääkö laki työväsymyksen poistuvaksi? Tuleeko kotiavuilla olemaan enemmän aikaa vanhukselle,jonka luona ei muita ihmisiä käy? Pitääkö joku kädestä,kun mammaraisella tai papparaisella on yksin asuessaan turvaton olo? Pitääkö joku seuraa ja katsoo,että vanha ihminen todellakin syö saamansa aterian? Vai viedäänkö seuraavana päivän täysinäiset astiat pois ja eteen viskataan uusi annos? Tarkistetaanko hänen lääkityksensä säännöllisin väliajoin? Vai nauttiiko samoja rohtoja (ja nauttiikohan?),jotka kumoavat toistensa vaikutuksen,vuodesta toiseen? Puhaltavatko nyt uuden eduskunnan myötä raikkaat,huolehtivaiset ja rakastavat tuulet vanhusten hoidossa?

Tästä aiheesta voikin harpata vaikkapa Diakonissalaitoksen alkuaikoihin. Aurora Karamzin haikaili omaa taloa 1867 perustamalleen Diakonissalaitokselle,joka oli jo toiminut jonkun aikaa vuokratiloissa Unioninkatu 9:ssä.Talo löytyi pohjoisen puolelta Katajanokkaa Satamakatu 9.Aurora-rouva osti sen 125 000 markalla Nikolai Wavulinilta vuonna 1875.Minun on nöyränä myönnettävä,että en ole edes tiennyt tämmöisen laitoksen olemassa oloa Katajanokalla 1800-luvulla.Vaikka olen itse kirjoittanut Wavulinin talon naapurista Florin-talosta,joka rakennettiin perämies Carl Johan Granbergin (ukko Granberg) koulun paikalle ja jota koulua eräs Aleksis Stenvallkin kävi.Nyt sitten tiedän,mitä Wavulinin talolle tapahtui.Tänä päivänä sekin on jo historiaa ja Diakonissalaitos aivan muualla myös Suomessa levittäytyneenä toisaallekin kuin pääkaupunkiin.Muistona meille jälkipolville Katajanokan pohjoisrannasta on Ada Thilénin maalaus 1885,jossa on sekä Wavulinin talo että Florin-talo 126 vuotta sitten.

Aurinko tuli esiin.Sen paisteeseen on hyvä lopettaa,kun jonkunlaista historiaa tuli taas ympättyä juttuun mukaan.Menneisyys liittyy kuitenkin nykyaikaan ja historia on ihan kiva asia.

19. kesäkuuta 2011

TARUAKO VAAN?

Perjantain torireissulla sitten vasta kummia kuulin.Ainoakojuinen kukkien myyjä Havis Amandan puoleisella torilla kertoi koko torimyynnin olevan aikeissa loppua.Mitäh??? Asiakkaat ovat niin paljon siirtyneet marketteihin ostoksille,että torimyynti ei enää kannata eikä nuoret ole enää halukkaita ammattiinkaan.Pitää olla jo lähtökuopissa aamuisin ennen kuutta,valmistautua tukkuun,panna koju pystyyn.Ei miellytä.Kyllä Kauppatorille ihmisiä riittää,mutta kuinka moni on ostoaikeissa.Nytkin oli ruuhkaa,väkeä niin sanotusti pilvin pimein.Iso osa kuitenkin räpsi kuvia ja nautti näkemästään Helsingin sydämessä.Katajanokan puoleinen toripää on pyhitetty valmiille ruuille.Kojuista nousi ruokahöyryjä,pöydissä syötiin monella tapaa valmistettua kalaa.Lokit ryöpsähtelivät sekaan ja nekin ihmiset,kuten me,jotka olivat vain kulkemassa ohi,saivat linnut kimppuunsa.Missä olivat ne kaupungin puolesta järjestetyt linnunhäätäjät,joista olen kuullut?

Siltä seisomalta en kuitenkaan uskonut kukkamyyjän ennustusta torikaupan tyrehtymisestä.Siitähän äläkkä syntyisi.Torilla tässä kaupungissa on myyty jo 1700-luvulta lähtien,lie vaikka aiemminkin jollain tapaa. Tosin ei aivan heti juuri Kauppatorilla,kun kokeiluja oli muissakin paikoissa vallan nykyistä Senaatintoria myöten,joka siihen aikaan oli Suurtori.Kunhan ensin oli ollut Ulrika Eleonoran kirkon aikoina hautausmaanakin.Torikauppa päättyi Suurtorilla,kun Engel alkoi suunnitella Vironniemeä Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungille sopivampaan asuun.

Miten nyt näin vahvan historian omaava torikauppa loppuisi? Tulisiko Kauppatorista yksi laaja ravintola? Vai köllöttäisikö se tyhjyyttään muistona vilkkaasta ja värikylläisestä menneisyydestään? Minun aikanani ei varmaankaan tätä tapahdu,Luojalle kiitos,se on varma asia.Voihan olla,että joskus maailmassa pykätään Kauppatorille ihan oikea marketti! Manta-neito jää kauppapuodin sisäpihalle ja keisarinna Aleksandran vierailun muistoksi 1835 pykätty Keisarinnan kivi-obeliski jäänee marketin ulkopuolelle jonkunlaiseksi maamerkiksi kauppaan menijöille.

Katselin eilen pätkän tieteiselokuvaa,jossa elettiin jo vahvaa tulevaisuutta.Avaruus oli yleisenä maantienä,jossa koneet suhahtelivat sulavasti toisiaan taitavasti väistellen.Ei tämmöistä leffaa ilman sotimista,selvä se.Pianhan hyökättiin ötököiden planeetalle.No,eivät tietenkään mitään meikäläisten leppäkertun kokoisia olleet,vaan suuria monijalkaisia olentoja,jotka eivät armoa tunteneet.Niillä oli tapana imeskellä saaliiksi saaneilta ihmisiltä aivot joko ihan vaan ruuakseen taikka sitten viisastuttaakseen omaa ajattelukykyään.Tämä ei minulle kyllä oikein selvinnyt.Ruumiita tuli puolin ja toisin.Ihmisistä purskahteli punainen veri ja ötökkäjättiläisistä se perinteinen vihreänkeltainen paksu mömmö.

No,ja sitten asian ytimeen.Tottahan näillä suurhyönteisillä oli johtaja.Totta kai.Alettiin sitä etsiä.Löytyi.Se oli vieläkin suurempi kuin alamaisensa,pehmeä ja pullea kuin jokin tämän meidän ajan toukka.Sillä oli järki ja kaikki.Johti koko organisaatiota kammiostaan käsin,josta se nyt köytettynä ja alistettuna kiskottiin ihmisten saattelemana ulos tutkittavaksi lähemmin.Jätin leffan katselun,kun päättelin huonoa loppua tälle pulskanpyöreälle aivokoneelle,jonka kuolema kai päättäisi sitten kokonaan ötökkävaltakauden kaukana avaruudessa.

Luulisi jo tekniikan kehityksen päästyä tuohon pisteeseen sotimisen olevan siinä mallissa,että kertaheitolla päästäisiin koko ötökkäplaneetasta eroon.Ei niin jännittävää! Mies ötökkää vastaan sotiminen on poikaa saaden katsojan kalpenemaan kauhusta,kun vihollisen kahdeksanraajainen olemus mätkähtää tantereeseen kaikkien jalkojen kipristellessä kuoleman kourissa.Odotin kyllä ihmisten sodankäyntien alkuaikojen menetelmiä mm. kuuman tervan kaatamista vihollisen niskaan ötököiden kiivetessä avaruusalusten seinillä.Tätä kikkaa ei tullut,vaikka muuten tapeltiin kuin ennen muinoin vanhaan hyvään sissisota-aikaan.Loppu hyvin,kaikki hyvin.Ihminen työnsä tehtyään lentää aluksellaan voittoisana jälleen kerran omaan maailmaansa odottamaan seuraavaa sodankäyntiä.Näin oletin leffan päättyvän,mutta minä olin mennyt jo nukkumaan.

Avaruuden asioista en unta nähnyt.Olin sen sijaan matkalla kaukaisiin ihan oikeisiin maihin ja paljon hitaammalla ilmakoneella kuin elokuvien taivaan pikakiitäjillä.