Tässä kun olen "paukutellut" aika-ajoin lasten ja nuorten kasvatuksesta tai oikeammin kasvatuksen puutteesta,jatkan tänään netistä lukemani kulttuuritoimittaja Jyrki Räikän kirjoituksen perusteella aiheesta.
HS-raati on sanonut sanansa.Esimerkiksi kauan Englannissa asunut suomentaja Kersti Juva ihmettelee,miksi lapset saavat Suomessa riehua ja valvoa myöhään yöhön kuin lattiakanalassa kenenkään kieltämättä.Hän käsittää kieltojen puutteen johtuvan siitä,että monet vanhemmat pelkäävät lapsiaan tai ovat väsyneitä komentamaan.On helpompaa olla välittämättä asiasta.Historiantutkija Markku Ruotsila kertoo länsimaiden kasvatuksessa aina painotetun hyviä tapoja,kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan,välittämistä ja ahkeruutta.Nämä hyveet julistettiin pannaan 1960-1970-luvuilla eikä hyvää seurannut,sanoo Ruotsila.Perheen lomia suunniteltaessa ne toteutetaan lasten viihdetarpeiden mukaan matkareittejä myöten.Vanhemmat asettautuvat olemaan lastensa kavereita.Kaikki elävät ikuisessa pallomeressä,loputtomalla ruotsinristeilyllä.Näin loihe lausumaan mainonnan suunnittelija Jaakko Veijola raadissa.Kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen puhuu kurin tarpeellisuudesta vielä tänä "lepsuna aikakutenakin".Hän jatkaa,että koiraemokin kurittaa ja kouluttaa pentunsa koirien tavoille.
Eilisessä blogissani kirjoitinkin,että minun aikani koululaiset kaikesta kasvatuksesta ja opettajien tiukoista opetusmenetelmistä huolimatta voivat hyvin.Me saimme tukkapöllyä kotona,joka tämän ajan kasvatusmetodien mukaan on jyrkästi kielletty.Lapseen ei saa kajota rankaisumielessä,mikä on hulluinta,mitä lasten kasvatuksessa on keksitty.En tietenkään kannata raippoja enkä näihin rinnastettavia kurinpalautuksia,mutta näyttö vanhemman auktoriteetista kasvatuksessa ja näyttö väärän ja oikean erosta,kuuluu minusta yhä kasvatuksen alkeisiin jopa tukkapöllyn muodossa.Kieltoja väärin tekemisten yhteydessä kuulee aivan liian harvoin.
Välittämättömiä vanhempia näkee harva se päivä aivan tässä lähikaupassakin,raitiovaunussa ja rannan puistossa.Kahviloissa lapset saavat häiritä naapuripöydissä istuvia työntämällä kätensä kahviaan nauttivan aikuisen pullaan.Tämän olen itse kokenut.Eivätkä vanhemmat reagoineet mitenkään,vaikka näkivät tilanteen ja närkästyneen ilmeeni! Ratikassa lapset huutavat kovaäänisesti, kiipeilevät kenkineen istuimilla tai niiden selkänojilla,jopa seisovat penkeillä mukana olevan kaitsijan puuttumatta asiaan.Kerran eräs pikkupoika putosi lattialle raitiovaunun pysähtyessä ja putosi jalkojeni päälle.Äiti nosti herranterttunsa ylös,mutta anteeksipyyntöä en kuullut.Esimerkkejä nykyajan välinpitämättömyydestä ja huonosta kasvatuksesta voisi jatkaa loputtomiin.
Olen iloinen,että HS-raati kokoontui ja lopputuloksena oli: Kasvatus ja kulttuuri ovat kriisissä. Raatiin kuului yli sata henkilöä taiteen,tieteen ja median parista.Jospa nyt herättäisiin huomaamaan,että päin seiniä mennään.Kaikki annetaan lapsille valmiina.Semiootikko Vaula Norren sanookin "luovuus ja omaehtoinen ajattelu tapetaan jo päiväkoti-ikäisiltä". Hän kertoo oman kokemuksensa 6-vuotiaana,kun oli saanut elämänsä ensimmäisen värityskirjan.Tuleva "merkitystieteilijä" oli katsellut hämmästyneenä ja typertyneenä kirjasta: "mitä järkeä olisi vain värittää toisten tekemiä tyhmiä mallikuvia,kun on paljon hauskempaa piirtää itse!"
Professori Matti Wiberg sanoo "Kasvatuksen tehtävä on opettaa lapsille,että he ovat maailmalle eikä maailma heille".Hänkin on huomannut ravintoloissa,että luunapeilla ja tukkapöllyllä kasvatetut italialaiset ja ranskalaiset lapset osaavat käyttäytyä,suomalaiset lapset eivät. Tämän olen minäkin matkoillani merkille pannut ja ero lasten välillä on valtava!
Lopuksi tahdon kertoa oman kummityttöni tyttärien kasvatuksesta.Heidät on kasvatettu jo pieninä hyvään käytökseen,kohteliaisuuteen,välittämiseen toisista ihmisistä,kunnioittamaan toisia ihmisiä kuin myös näkemään oikean ja väärän eron.Heistä on kehittynyt hienoja nuoria,joita ei tarvitse missään tilanteessa hävetä.Näiden tyttöjen vanhemmilla tässä ylen hektisessä maailmassa on omien ansiotöittensä,harrastustensa ja kiireittensä lomassa ollut aina aikaa lapsilleen.Näiden nuorten tyttöjen käytös voisi olla esimerkkinä monelle suomalaiselle nuorelle. Kun taas kummityttöni puolisoineen olisi hyvä esimerkki monellekin tämän ajan vanhemmalle,jotka ovat jättäneet lastensa kasvatuksen päiväkodeille ja kouluille.
30. syyskuuta 2011
29. syyskuuta 2011
KOULUELÄMÄÄ ENNEN JA NYT
Noin sitä muisti pätkii ehkä hyvälläkin muistajalla,kuten olemme viime päivinä todenneet.Aamulehden mielipidesivulla joku oli ollut muistavinaan Paavo Lipposen lyöneen uskonnonopettajaansa kesken uskontotunnin.Tästä suivaantui Lipponen ja ihan oikeutetusti.Nyt lehti on anteeksi pyytänyt ja anteeksi saanut.Presidenttiehdokkaan koulumaine on puhdistettu.
Lipposen koulaikoina olisikin ollut erittäin harvinaista,että joku oppilas olisi käynyt käsiksi opettajaansa.Siitä seuraisi koulusta erottaminen.Opettajat olivat minunkin aikanani sellaisia auktoriteetteja,joiden tekemisiä ja sanomisia ei käynyt arvosteleminen.Ei edes hyvässä.Muistan omalta kohdaltani tapauksen englannintunnilta.Opettajalla oli mielestäni tavattoman kaunis leninki päällään ja jo heti tunnin alussa kuiskasin siitä edessäni istuvalle luokkatoverille.Opettaja huomasi ja koska kuiskiminen tunnin aikana oli ankarasti kielletty,minut pantiin lopputunniksi käytävään.Ajattelin kyllä siellä surkeana seistessäni,että opettaja olisi voinut kysyä,mitä kuiskasin.No,säännöt ovat sääntöjä.Mutta kyllä rangaistus oli mielestäni epäoikeudenmukainen.
Koulunkäynti minun aikanani muistutti sotaväen koulutusta.Opettajan puhutellessa vaikka välitunnilla koulun pihalla,oli seisottava hänen edessään suorana ikään kuin asennossa.Opettajan astuessa luokkaan oppilaat nousivat seisomaan ja vasta käskyn saatuaan istuuduttiin pulpetteihin.Järjestäjä seisoi niin ikään suorana katederin vieressä mustekynä kädessään valmiina ojentamaan sen opettajalle,joka teki päiväkirjaan tunnin alkumerkinnät.Järjestäjän tehtävänä oli myös kertoa,kuka oli poissa ja mihin kohtaan jäimme edelliskerralla oppikirjassa.Jos oppilas tuli tunnin alettua myöhästyneenä, hän joutui selittämään luokan edessä kuuluvalla äänellä syyn sekä pyytämään opettajalta anteeksi.
Kouluni oli yksityinen ja opettajat iäkkään puoleisia.Voimistelunopettajana toimi koulun johtajatar,joka juoksutti oppilaita yleensä suuressa ringissä voimistelusalissa kädessään olevan tamburiinin tahtiin huutamalla rytmikkäästi "jenkka-askel,hyppy,jenkka-askel,hyppy".Hänellä oli harmaat hiukset ja leningin helma ulottui nilkkoihin asti.Kuukautiset antoivat voimistelutunnilta vapaata,mutta syytä ei opettaja noin vain uskonut,vaan se oli todistettava.Noloa.Minä olin melkein koko kouluaikani vapaa voimistelusta synnynnäisen selkävikani vuoksi,josta piti jokaisena syksynä viedä kouluun lääkäriltä todistus.Tunnilla oli oltava.Istuin yleensä hevosen selässä ja katselin toisten jenkka-askelia ja hyppyjä.Myöhemmin kouluun tuli nuorempi voimistelunopettaja,joka muutti tunnit totaalisesti.
Minulla oli vaaleudestani huolimatta tummat ja tuuheat kulmakarvat kuten isällänikin.Maantiedon opettaja pyysi tunnin jälkeen minut puheilleen ja kysyi,värjäänkö kulmakarvojani.Vastasin totuudenmukaisesti,etten värjää.Hän ei uskonut,vaan sipaisi etusormellaan kulmiani kuin tarkistaakseen pöydän päältä pölyt.Ei jäänyt sormeen väriä. "Saat mennä",sanoi ja minä menin. Jos joku tyttö oli pureskellut huuliaan ja niistä oli tullut tavallista punaisempia,joutui siitäkin tutkimukseen.Koulukuri oli tinkimättömän ankaraa.Monesta asiasta joutui todistamaan viattomuutensa.Se harmitti,mutta mitään ei ollut tehtävissä.Opettajat olivat koko kouluaikani auktoriteetteja,kuin jumalia.Hyvin uskon sen,että kun Paavo Lipponen oli mennyt opettajainhuoneeseen ottamaan selvää,miksi hänen nuoremman veljensä opettaja oli ruumiillisesti kurittanut veljeä,saivat kummatkin pojat jälki-istuntoa.Syynä ilmeisesti Paavon halu saada tietää,oliko kuritus ollut asianmukaista.Tuntuu siltä,ettei se ollut.
Myöskin kouluajan ulkopuolella me jouduimme joskus selittelemään kulkujamme.Eräs poikapuolinen luokkatoveri oli pyytänyt minua kanssaan leffaan ja minä menin.Pahaksi onneksi kadulla tuli vastaan tiukan opettajan maineessa oleva biologian opettaja.Seuraavalla tunnilla jouduimme Hemmo ja minä kertomaan,mihin yhdessä olimme aikoneet.Tämäkin kismitti.Koulukuri ulotti pitkäkyntiset sormensa kauaksi yksityiselämänkin puolelle.
Minulle kouluaika oli yhtä kidutusta.Vain historian tunnit keskikoulussa olivat mieluisia,eikä minun tarvinnut hävetä todistuksessa historian numeroakaan.Opettaja niin ikään oli meidän kaikkien tyttöoppilaitten mieleen.Katselimme kaihoten komean historianoppettajamme menoa koulun käytävissä.Hän olikin opettajakunnan nuoremmasta päästä ja kaikkien pitämä ja kunnioittama,vaan ei pelkäämä.Kun huomasin paljon myöhemmin hänen kuolinilmoituksensa lehdessä,nousi sydämeeni lämpimiä ajatuksia häntä kohtaan.Hän pelasti inhimillisyydellään monta koulupäivää.
Kun vertaa tämän päivän kouluelämää minun aikani kouluoloihin,on ero huima.Nykyisin kunnioitus opettajia ja heidän työtään kohtaan on minimaalista niin oppilaitten kuin oppilaitten vanhempien taholta.Jos opettaja sanoinkaan oppilasta ojentaa,tulee kotoa kiukkuinen soitto,useitakin,jotka jo nykyisin luetaan opettajien häirinnäksi.Moraali oppilaiden keskuudessa laskenut pohjalukemiin.Kouluissa tapahtuu kaikenlaista.Sellaista mistä emme me edes aikoinamme osanneet uneksiakaan.Ainoa "ase" pojilla saattoi olla kuminauha tai ritsa,jolla ammuttiin pieniä paperipalloja.Nykyisin on toisin niin Suomessa kuin muuallakin.
Koulunuoriso ennen muinoin voi ylipäätään henkisesti hyvin ankarista ja tinkimättömistä opetusmetodeista huolimatta.Tämän päivän nuorison sanotaan voivan huonosti ja se kulminoituu jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseen kouluissa.Missä on vika? Miksi näin on käynyt? Vastauksia on monia.
Lipposen koulaikoina olisikin ollut erittäin harvinaista,että joku oppilas olisi käynyt käsiksi opettajaansa.Siitä seuraisi koulusta erottaminen.Opettajat olivat minunkin aikanani sellaisia auktoriteetteja,joiden tekemisiä ja sanomisia ei käynyt arvosteleminen.Ei edes hyvässä.Muistan omalta kohdaltani tapauksen englannintunnilta.Opettajalla oli mielestäni tavattoman kaunis leninki päällään ja jo heti tunnin alussa kuiskasin siitä edessäni istuvalle luokkatoverille.Opettaja huomasi ja koska kuiskiminen tunnin aikana oli ankarasti kielletty,minut pantiin lopputunniksi käytävään.Ajattelin kyllä siellä surkeana seistessäni,että opettaja olisi voinut kysyä,mitä kuiskasin.No,säännöt ovat sääntöjä.Mutta kyllä rangaistus oli mielestäni epäoikeudenmukainen.
Koulunkäynti minun aikanani muistutti sotaväen koulutusta.Opettajan puhutellessa vaikka välitunnilla koulun pihalla,oli seisottava hänen edessään suorana ikään kuin asennossa.Opettajan astuessa luokkaan oppilaat nousivat seisomaan ja vasta käskyn saatuaan istuuduttiin pulpetteihin.Järjestäjä seisoi niin ikään suorana katederin vieressä mustekynä kädessään valmiina ojentamaan sen opettajalle,joka teki päiväkirjaan tunnin alkumerkinnät.Järjestäjän tehtävänä oli myös kertoa,kuka oli poissa ja mihin kohtaan jäimme edelliskerralla oppikirjassa.Jos oppilas tuli tunnin alettua myöhästyneenä, hän joutui selittämään luokan edessä kuuluvalla äänellä syyn sekä pyytämään opettajalta anteeksi.
Kouluni oli yksityinen ja opettajat iäkkään puoleisia.Voimistelunopettajana toimi koulun johtajatar,joka juoksutti oppilaita yleensä suuressa ringissä voimistelusalissa kädessään olevan tamburiinin tahtiin huutamalla rytmikkäästi "jenkka-askel,hyppy,jenkka-askel,hyppy".Hänellä oli harmaat hiukset ja leningin helma ulottui nilkkoihin asti.Kuukautiset antoivat voimistelutunnilta vapaata,mutta syytä ei opettaja noin vain uskonut,vaan se oli todistettava.Noloa.Minä olin melkein koko kouluaikani vapaa voimistelusta synnynnäisen selkävikani vuoksi,josta piti jokaisena syksynä viedä kouluun lääkäriltä todistus.Tunnilla oli oltava.Istuin yleensä hevosen selässä ja katselin toisten jenkka-askelia ja hyppyjä.Myöhemmin kouluun tuli nuorempi voimistelunopettaja,joka muutti tunnit totaalisesti.
Minulla oli vaaleudestani huolimatta tummat ja tuuheat kulmakarvat kuten isällänikin.Maantiedon opettaja pyysi tunnin jälkeen minut puheilleen ja kysyi,värjäänkö kulmakarvojani.Vastasin totuudenmukaisesti,etten värjää.Hän ei uskonut,vaan sipaisi etusormellaan kulmiani kuin tarkistaakseen pöydän päältä pölyt.Ei jäänyt sormeen väriä. "Saat mennä",sanoi ja minä menin. Jos joku tyttö oli pureskellut huuliaan ja niistä oli tullut tavallista punaisempia,joutui siitäkin tutkimukseen.Koulukuri oli tinkimättömän ankaraa.Monesta asiasta joutui todistamaan viattomuutensa.Se harmitti,mutta mitään ei ollut tehtävissä.Opettajat olivat koko kouluaikani auktoriteetteja,kuin jumalia.Hyvin uskon sen,että kun Paavo Lipponen oli mennyt opettajainhuoneeseen ottamaan selvää,miksi hänen nuoremman veljensä opettaja oli ruumiillisesti kurittanut veljeä,saivat kummatkin pojat jälki-istuntoa.Syynä ilmeisesti Paavon halu saada tietää,oliko kuritus ollut asianmukaista.Tuntuu siltä,ettei se ollut.
Myöskin kouluajan ulkopuolella me jouduimme joskus selittelemään kulkujamme.Eräs poikapuolinen luokkatoveri oli pyytänyt minua kanssaan leffaan ja minä menin.Pahaksi onneksi kadulla tuli vastaan tiukan opettajan maineessa oleva biologian opettaja.Seuraavalla tunnilla jouduimme Hemmo ja minä kertomaan,mihin yhdessä olimme aikoneet.Tämäkin kismitti.Koulukuri ulotti pitkäkyntiset sormensa kauaksi yksityiselämänkin puolelle.
Minulle kouluaika oli yhtä kidutusta.Vain historian tunnit keskikoulussa olivat mieluisia,eikä minun tarvinnut hävetä todistuksessa historian numeroakaan.Opettaja niin ikään oli meidän kaikkien tyttöoppilaitten mieleen.Katselimme kaihoten komean historianoppettajamme menoa koulun käytävissä.Hän olikin opettajakunnan nuoremmasta päästä ja kaikkien pitämä ja kunnioittama,vaan ei pelkäämä.Kun huomasin paljon myöhemmin hänen kuolinilmoituksensa lehdessä,nousi sydämeeni lämpimiä ajatuksia häntä kohtaan.Hän pelasti inhimillisyydellään monta koulupäivää.
Kun vertaa tämän päivän kouluelämää minun aikani kouluoloihin,on ero huima.Nykyisin kunnioitus opettajia ja heidän työtään kohtaan on minimaalista niin oppilaitten kuin oppilaitten vanhempien taholta.Jos opettaja sanoinkaan oppilasta ojentaa,tulee kotoa kiukkuinen soitto,useitakin,jotka jo nykyisin luetaan opettajien häirinnäksi.Moraali oppilaiden keskuudessa laskenut pohjalukemiin.Kouluissa tapahtuu kaikenlaista.Sellaista mistä emme me edes aikoinamme osanneet uneksiakaan.Ainoa "ase" pojilla saattoi olla kuminauha tai ritsa,jolla ammuttiin pieniä paperipalloja.Nykyisin on toisin niin Suomessa kuin muuallakin.
Koulunuoriso ennen muinoin voi ylipäätään henkisesti hyvin ankarista ja tinkimättömistä opetusmetodeista huolimatta.Tämän päivän nuorison sanotaan voivan huonosti ja se kulminoituu jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseen kouluissa.Missä on vika? Miksi näin on käynyt? Vastauksia on monia.
27. syyskuuta 2011
ÖISIÄ UNENNÄKYJÄ
Se oli semmoinen uni,että vieläkin jännityksestä kihisen.Olin kirjallisuuskilpailussa mukana.Olihan se vähän outoa,kun resurssini ovat riittäneet vain blogijuttuihin. Kaupunginosassani oltiin varmoja,että kirjailija ja kulttuuri-ihminen Outi Nyytäjä valitsee palkinnon saajaksi Jari Tervon ja hänen Laylansa.Tässä ei ole kysymys Finlandia-palkinnosta,vaan toisesta kilpailusta liittyen kylläkin vahvasti kirjallisuuteen sekä kaupunginosani kirjoittaviin henkilöihin.On niitä muitakin kuin Nyytäjä ja Tervo ja minä,mutta tässä kohdin eivät oleellisia. Tervon Layla oli aluksi niukasti Nyytäjän mieleen enemmän kuin minun kirjani.Muut hän oli joukosta pudottanut pois.
Nyytäjä oli kuitenkin lukenut uudemman kerran sen kohdan minun kirjastani missä kuvailen maaseudun elämää kuin ikäni siellä asuneena,vahvasti ja lämpimästi kuin Hella Wuolijoki Niskavuorissaan vaikeita ihmissuhteitakaan unohtamatta.Nyytäjä vertasi loppupuheessaan valintansa jo tehneenä myös sanojeni käyttöä Nobel-kirjailija Frans Emil Sillanpään teksteihin. Johan nyt,ihmettelin unessani ja päätin visusti olla vielä heräämättä,niin tämä kaikki kutkutti.Niinhän siinä loppujen lopuksi kävi,että Jari Tervo sen palkinnon odotetusti vei.Ei,ei minua harmittanut herättyäni unesta,sillä Tervo nyt kumminkin on Oikea Kirjailija ja minä sentään vain pelkkä blogikynäilijä.Kenkään ei pidä luuleman unestani huolimatta,ettenkö paikkaani tietäisi.Suuruudenhullu en myöskään ole.Nukkuessa alitajunta nyt vain kokoaa monenkirjavaa ja nivoo ne yhteen kaikenlaatuiseksi sekamelskaksi.Uneen oli helppo Tervon kirja ympätä,kun pitelin sitä ihan oikeasti eräänä päivänä käsissäni Akateemisessa Kirjakaupassa.Enkä totuudessa pysyäkseni tiedä liioin maaseudun elämästä muuta kuin mitä siellä lapsena ja vähän isompananakin lehmiä katselin, ahomansikoita keräsin ja jenkkaa menin maalaispoikien kanssa niin että tanssilavan lautalattia jytisi.Maaseutu on muutakin.Osaisinpa oikeasti kertoa!
Kuriositeettina lopuksi F.E.Sillanpään sanoin: "Kirjailija on kansakunnan keskuudessa -tai yleensä ihmiskunnan keskuudessa- sellainen henkilö,jonka päälle on sälytetty kaikki se tuskan,riemun,pyrkimyksen paine,joka hämäränä ja epätajuisena painaa kansan varsinaisia joukkojakin ylhäältä hamaan alas asti.Kirjailija on saanut sen lahjan ja kohtalon,sanoisinko sellaisen vietin,että hän paljastaa ja kirkastaa tuon aikakautensa epämääräisen paineen,ja siten vaikuttaa vapauttavasti siihen kansansa parhaaseen osaan,joka tuollaista vapautusta kaipaa ja kykenee sen vastaanottamaan."
Nyytäjä oli kuitenkin lukenut uudemman kerran sen kohdan minun kirjastani missä kuvailen maaseudun elämää kuin ikäni siellä asuneena,vahvasti ja lämpimästi kuin Hella Wuolijoki Niskavuorissaan vaikeita ihmissuhteitakaan unohtamatta.Nyytäjä vertasi loppupuheessaan valintansa jo tehneenä myös sanojeni käyttöä Nobel-kirjailija Frans Emil Sillanpään teksteihin. Johan nyt,ihmettelin unessani ja päätin visusti olla vielä heräämättä,niin tämä kaikki kutkutti.Niinhän siinä loppujen lopuksi kävi,että Jari Tervo sen palkinnon odotetusti vei.Ei,ei minua harmittanut herättyäni unesta,sillä Tervo nyt kumminkin on Oikea Kirjailija ja minä sentään vain pelkkä blogikynäilijä.Kenkään ei pidä luuleman unestani huolimatta,ettenkö paikkaani tietäisi.Suuruudenhullu en myöskään ole.Nukkuessa alitajunta nyt vain kokoaa monenkirjavaa ja nivoo ne yhteen kaikenlaatuiseksi sekamelskaksi.Uneen oli helppo Tervon kirja ympätä,kun pitelin sitä ihan oikeasti eräänä päivänä käsissäni Akateemisessa Kirjakaupassa.Enkä totuudessa pysyäkseni tiedä liioin maaseudun elämästä muuta kuin mitä siellä lapsena ja vähän isompananakin lehmiä katselin, ahomansikoita keräsin ja jenkkaa menin maalaispoikien kanssa niin että tanssilavan lautalattia jytisi.Maaseutu on muutakin.Osaisinpa oikeasti kertoa!
Kuriositeettina lopuksi F.E.Sillanpään sanoin: "Kirjailija on kansakunnan keskuudessa -tai yleensä ihmiskunnan keskuudessa- sellainen henkilö,jonka päälle on sälytetty kaikki se tuskan,riemun,pyrkimyksen paine,joka hämäränä ja epätajuisena painaa kansan varsinaisia joukkojakin ylhäältä hamaan alas asti.Kirjailija on saanut sen lahjan ja kohtalon,sanoisinko sellaisen vietin,että hän paljastaa ja kirkastaa tuon aikakautensa epämääräisen paineen,ja siten vaikuttaa vapauttavasti siihen kansansa parhaaseen osaan,joka tuollaista vapautusta kaipaa ja kykenee sen vastaanottamaan."
25. syyskuuta 2011
ENGLANTILAISIA TAPOJA
Naapuriin on muuttanut mies Brittein saarilta.Näin minulle kerrottiin,kun laahauduin keskellä yötä siinä puoli yhden maissa pyytämään musiikkia hiljemmäksi.Oven avasi kaveri musta lierihattu päässä.Luulin ensin juutalaiseksi,mutta kun letit puuttuivat,luovuin ajatuksesta.Puhui suomea ja kertoi uuden naapurini juuri muuttaneen Englannista ja itse olevansa vain vieraisilla hänen luonaan.Engelsmanni oli arvellut,että ovikellon soittaja ei osaa englantia ja niin oli pannut ovelle vieraansa.Mies kertoi,että naapurini ei ollut vielä tietoinen suomalaisista tavoista ja niin ollen ei siitäkään,että musiikin ei pidä antaa pauhata rappukäytävän täydeltä.Eikä liioin siitä,että näin kovavolyyminen musiikki kuuluu myös seinien läpi muualle.Hattupäinen lupasi kertoa terveiseni ja musiikki kyllä vaimenikin säälliseksi.Otin taloyhtiön englanninkieliset järjestyssäännöt netistä,tulostin ja pudotin naapurin postiluukusta.Nyt tietää suomalaiset tavat.Käytin korostuskynää yörauhapykälässä.Voisin tässä kohdin pitkästikin ihmetellä eikö tätä älytä muutenkin? Pitäisikö tässä alkaa kummastella englantilaisten tapoja? Mieleen muistuu ne naapuritalon englantilaiset,jotka ulkoiluttivat jatkuvasti kissaansa meidän talon lasten leikkialueen hiekkalaatikossa children love cats-tapaan.
Kysyin puolisolta,josko menisimme Akseli Gallen-Kallelan näyttelyyn.Empi hiukan,mutta sitten ilmoitti tahtovansa nähdä Gallen-Kallelan Ainon.No,Kalevala-aiheet eivät varmaankaan Tennispalatsissa ole ja Ainoa olemme monet kerrat katselleet Ateneumissa.Yli kolmemetrinen kolmiosainen teos ja tarina siitä,miten Väinämöinen haikailee Joukahaisen lupaamaa Aino-neitoa omakseen.Taiteilijan oma Mary-vaimo oli Ainon mallina ja vähän Väinämöisenkin,kun karjalainen Rimmin Uljaska jäi sikäläisille laulumaille taiteilijan vaimoineen lähdettyä pois Karjalasta.Teos on voimakasta Gallen-Kallelaa,rintaa nostattavaa omaa eepostamme.Passaa katsella.Tennispalatsissa on muita töitä ja kun ei puoliso hanttiin pannut,niin siispä sinne ennen huonoja lumikelejä.
Luvattiin auringonpaistetta ja sitä on,kun kurkistin ulos.Eilen olimme rannalla kovassa tuulessa.Aallokkokin rajua,jopa vaahtopäistä.Jokunen purjehtija kiiti ohi,muuten merellä liikenne sitten kesän laantunut.Kauaa emme olleet.Lämpimään kotiin oli hyvä tulla syksyviimasta.Tänään leppoisampaa.Mietin,menemmekö.Lounaaksi on kuhaa.Syömmekö ensin vai jälkeen? Vielä tässä lokostellaan.
Eevi soitti illalla.Kuulumiset pohjoiselta Pohjanmaalta ja samoin ruuhka-Suomesta täältäpäin.Oulu on hämmästyttävän aktiivinen kulttuurikaupunki.Eevi,jolla on musiikki veressä,saa nauttia konserteista,oopperoista,kuorolaulutapahtumista yms mielinmäärin.Niin minäkin silloin ennen,kun 600km ei ollut matka eikä mikään ajeltavaksi,pääsin Eevin seurassa musiikkitapahtumiin.Puhumattakaan hänen päivällisistään.Olen joskus blogissa kertonut ikimuistoisesta ateriasta,jonka Eevi nyt jo edesmenneen puolisonsa kanssa loihti eräänä valoisana kesäyönä auringon helottaessa siniseltä taivaalta.Jänis katajanoksien kanssa padassa,muikean hyvä salaatti ja muutama pullollinen viiniä.Ei väsyttänyt,ei tullut uni siinä meidän pistellessämme yöateriaa iloisen rupattelun tiimmellyksessä.Aamun tunteina palasi Rosso-kissa yöretkiltään ja katseli hämmästyneenä syömäpuuhissa olevaa seuruetta.Sitä ateriaa ja sitä yötä en milloinkaan unohda.Nyt on jo Rosso-kissastakin aika jättänyt ja Eevi asustaa suurta taloaan yksin lasten lennettyä maailmalle ajat sitten.Kesäyöt eivät ole muuttuneet,yhtä valoisaa kuin silloin ennen.
Sama aurinko paistaa kuin meille vuosia sitten sinä ihanana kesäyönä.
Niin se paistaa tänäänkin,mutta näyttäytyen päivittäin koko ajan lyhyemmäksi käyvän ajan näihin aikoihin vuodesta.Kaamosta ennen kuitenkin panen taas blogiksi.
Kysyin puolisolta,josko menisimme Akseli Gallen-Kallelan näyttelyyn.Empi hiukan,mutta sitten ilmoitti tahtovansa nähdä Gallen-Kallelan Ainon.No,Kalevala-aiheet eivät varmaankaan Tennispalatsissa ole ja Ainoa olemme monet kerrat katselleet Ateneumissa.Yli kolmemetrinen kolmiosainen teos ja tarina siitä,miten Väinämöinen haikailee Joukahaisen lupaamaa Aino-neitoa omakseen.Taiteilijan oma Mary-vaimo oli Ainon mallina ja vähän Väinämöisenkin,kun karjalainen Rimmin Uljaska jäi sikäläisille laulumaille taiteilijan vaimoineen lähdettyä pois Karjalasta.Teos on voimakasta Gallen-Kallelaa,rintaa nostattavaa omaa eepostamme.Passaa katsella.Tennispalatsissa on muita töitä ja kun ei puoliso hanttiin pannut,niin siispä sinne ennen huonoja lumikelejä.
Luvattiin auringonpaistetta ja sitä on,kun kurkistin ulos.Eilen olimme rannalla kovassa tuulessa.Aallokkokin rajua,jopa vaahtopäistä.Jokunen purjehtija kiiti ohi,muuten merellä liikenne sitten kesän laantunut.Kauaa emme olleet.Lämpimään kotiin oli hyvä tulla syksyviimasta.Tänään leppoisampaa.Mietin,menemmekö.Lounaaksi on kuhaa.Syömmekö ensin vai jälkeen? Vielä tässä lokostellaan.
Eevi soitti illalla.Kuulumiset pohjoiselta Pohjanmaalta ja samoin ruuhka-Suomesta täältäpäin.Oulu on hämmästyttävän aktiivinen kulttuurikaupunki.Eevi,jolla on musiikki veressä,saa nauttia konserteista,oopperoista,kuorolaulutapahtumista yms mielinmäärin.Niin minäkin silloin ennen,kun 600km ei ollut matka eikä mikään ajeltavaksi,pääsin Eevin seurassa musiikkitapahtumiin.Puhumattakaan hänen päivällisistään.Olen joskus blogissa kertonut ikimuistoisesta ateriasta,jonka Eevi nyt jo edesmenneen puolisonsa kanssa loihti eräänä valoisana kesäyönä auringon helottaessa siniseltä taivaalta.Jänis katajanoksien kanssa padassa,muikean hyvä salaatti ja muutama pullollinen viiniä.Ei väsyttänyt,ei tullut uni siinä meidän pistellessämme yöateriaa iloisen rupattelun tiimmellyksessä.Aamun tunteina palasi Rosso-kissa yöretkiltään ja katseli hämmästyneenä syömäpuuhissa olevaa seuruetta.Sitä ateriaa ja sitä yötä en milloinkaan unohda.Nyt on jo Rosso-kissastakin aika jättänyt ja Eevi asustaa suurta taloaan yksin lasten lennettyä maailmalle ajat sitten.Kesäyöt eivät ole muuttuneet,yhtä valoisaa kuin silloin ennen.
Sama aurinko paistaa kuin meille vuosia sitten sinä ihanana kesäyönä.
Niin se paistaa tänäänkin,mutta näyttäytyen päivittäin koko ajan lyhyemmäksi käyvän ajan näihin aikoihin vuodesta.Kaamosta ennen kuitenkin panen taas blogiksi.
24. syyskuuta 2011
TAITEILIJA AFRIKASSA
Tennispalatsissa näkee tammikuuhun asti Akseli Gallen-Kallelan töitä vuosilta 1894-1910.Niihin sisältyy hänen Afrikan vuotensa 1909-1910.Gallen-Kallela oli metsästäjä ja moni eläin pääsi hengestään.Siihen aikaan eläimiä oli nykyistä paljon enemmän samoin metsämiehiä samoilemassa puskissa.Suomalainen kuvataiteilija oli yksi heistä.
Rouva Gallen-Kallela käytyään Afrikassa asuessaan Nairobissa ja siellä tavattuaan safaritoimiston johtaja Mr.Heyerin kysyi mieheltään kerran "haluatko lähteä jouluksi jalopeuranpyyntiin?" Taiteilija tahtoi.Hän tahtoi monta muutakin kertaa ja piirsi näkemäänsä eläimistä "puolentoista metrin mittaisesta sisiliskosta" huikeisiin maisemiin akaasiapuineen ja loputtomine ruohoaavikoineen.Ikuisti kantajansa ja muun väkensä leiriaskareissaan,kikuijuden tanssit,aavikon aamut ja illat Kilimanjaro- ja Keniavuoren rinteillä.Valokuvia otettiin ahkerasti kaadetuista seeproista ja antiloopeista,matkoilla käytettävistä kamelikaravaaneista ja santakärpästen toukkien noukkimisesta pois varpaankynsien alta,jossa työssä "neekerit" olivat ylivertaisia.
Gallen-Kallelan ja hänen perheensä Afrikka-aikana ja vielä sen jälkeenkin moni mies kuninkaista ruhtinaisiin,kirjailijoista elokuvatähtiin ja taidemaalareihin matkasi kohti Keniaa tyydyttääkseen metsästäjänhalunsa.Leijonat,sarvikuonot,puhvelit,leopardit,krokotiilit,gebardit,
virtahevot,elefantit kuolivat luoteihin ja keihään pistoihin.Taljat tuotiin koristamaan kotitakkojen edustoja tai seinää sohvan takana.Täytetyt päät kehyksissään muistuttivat valkoisen miehen urhoollisuudesta ihminen vastaan eläin. Aina voittajana oli ihminen.Eläimiä ei säästetty,ei säälitty eikä ajateltu sukupuuttoa kuten nyt.Elettiin ainoastaan siinä hetkessä,kun luoti lähti aseesta kohti määränpäätään.Kohti viatonta eläintä,joka tahtoi vain elää siellä missä se oli aina elänyt,vapaana.Lisääntynyt ja aikanaan kuollut kunniakkaasti reviiritappelussa,kiima-aikana paritteluoikeudesta kamppaillessaan tai arvokkaasti vanhuuttaan tasangolla yön pimeinä tunteina tai auringon ja tuulen tuntuessa viimeisen kerran sen sieraimissa savannin suuressa hiljaisuudessa.Siellä se syntyi,eli ja kuoli.
Olen joskus miettinyt,miten raaka tappaminen luonnistuu ja yhdistyy Gallen-Kallelan taiteilijaherkkyyteen? Ehkä hän näkee jotain tunteikkuutta siinäkin,kun eläin kuolee hänen tahdostaan lainsuojattomana ja vastustuskyvyttömänä.Ehkä tapahtumassa on jotain perin maskuliinista,jota myös Gallen-Kallelan työt edustavat.Ehkä kuolema on taiteilijasta kiehtovan ainutkertaista,inspiroivaa,salaperäistä mystiikkaa.Ehkä hän ei sittenkään tahtonut osoittaa miehen mahtia surmatessaan jonkun hänen laillaan elämään ja hengittämään oikeutetun villieläimen ympäristössä,jossa ihminen on vain käymässä.Vai oliko yleensä Afrikkaan safareille lähteminen Suuren Valkoisen Metsästäjän ominaisuudessa monilla silkkaa muotiasiaa? Oli näytettävää kotiin tultua valokuva-albumissa,kun ihminen seisoi voittajan elkein toinen saappaan peittämä jalka tappamansa eläimen kupeella,josta juuri elämä oli kaikonnut.Tämän minä tapoin! Minä,ihminen,kaikista Luojan luomista raa´in ja mahtavin.
Rouva Gallen-Kallela käytyään Afrikassa asuessaan Nairobissa ja siellä tavattuaan safaritoimiston johtaja Mr.Heyerin kysyi mieheltään kerran "haluatko lähteä jouluksi jalopeuranpyyntiin?" Taiteilija tahtoi.Hän tahtoi monta muutakin kertaa ja piirsi näkemäänsä eläimistä "puolentoista metrin mittaisesta sisiliskosta" huikeisiin maisemiin akaasiapuineen ja loputtomine ruohoaavikoineen.Ikuisti kantajansa ja muun väkensä leiriaskareissaan,kikuijuden tanssit,aavikon aamut ja illat Kilimanjaro- ja Keniavuoren rinteillä.Valokuvia otettiin ahkerasti kaadetuista seeproista ja antiloopeista,matkoilla käytettävistä kamelikaravaaneista ja santakärpästen toukkien noukkimisesta pois varpaankynsien alta,jossa työssä "neekerit" olivat ylivertaisia.
Gallen-Kallelan ja hänen perheensä Afrikka-aikana ja vielä sen jälkeenkin moni mies kuninkaista ruhtinaisiin,kirjailijoista elokuvatähtiin ja taidemaalareihin matkasi kohti Keniaa tyydyttääkseen metsästäjänhalunsa.Leijonat,sarvikuonot,puhvelit,leopardit,krokotiilit,gebardit,
virtahevot,elefantit kuolivat luoteihin ja keihään pistoihin.Taljat tuotiin koristamaan kotitakkojen edustoja tai seinää sohvan takana.Täytetyt päät kehyksissään muistuttivat valkoisen miehen urhoollisuudesta ihminen vastaan eläin. Aina voittajana oli ihminen.Eläimiä ei säästetty,ei säälitty eikä ajateltu sukupuuttoa kuten nyt.Elettiin ainoastaan siinä hetkessä,kun luoti lähti aseesta kohti määränpäätään.Kohti viatonta eläintä,joka tahtoi vain elää siellä missä se oli aina elänyt,vapaana.Lisääntynyt ja aikanaan kuollut kunniakkaasti reviiritappelussa,kiima-aikana paritteluoikeudesta kamppaillessaan tai arvokkaasti vanhuuttaan tasangolla yön pimeinä tunteina tai auringon ja tuulen tuntuessa viimeisen kerran sen sieraimissa savannin suuressa hiljaisuudessa.Siellä se syntyi,eli ja kuoli.
Olen joskus miettinyt,miten raaka tappaminen luonnistuu ja yhdistyy Gallen-Kallelan taiteilijaherkkyyteen? Ehkä hän näkee jotain tunteikkuutta siinäkin,kun eläin kuolee hänen tahdostaan lainsuojattomana ja vastustuskyvyttömänä.Ehkä tapahtumassa on jotain perin maskuliinista,jota myös Gallen-Kallelan työt edustavat.Ehkä kuolema on taiteilijasta kiehtovan ainutkertaista,inspiroivaa,salaperäistä mystiikkaa.Ehkä hän ei sittenkään tahtonut osoittaa miehen mahtia surmatessaan jonkun hänen laillaan elämään ja hengittämään oikeutetun villieläimen ympäristössä,jossa ihminen on vain käymässä.Vai oliko yleensä Afrikkaan safareille lähteminen Suuren Valkoisen Metsästäjän ominaisuudessa monilla silkkaa muotiasiaa? Oli näytettävää kotiin tultua valokuva-albumissa,kun ihminen seisoi voittajan elkein toinen saappaan peittämä jalka tappamansa eläimen kupeella,josta juuri elämä oli kaikonnut.Tämän minä tapoin! Minä,ihminen,kaikista Luojan luomista raa´in ja mahtavin.
23. syyskuuta 2011
SYYSPÄIVÄNTASAUSPÄIVÄNÄ
Julkisen sanan neuvosto on suuressa viisaudessaan asiaa pähkäiltyään tullut tulokseen,että persu-nimitys perussuomalaisista on säällinen ja kelpaava,kunhan sanaa käytetään harkiten.Että näin.Minä jaksan sanoa ja kirjoittaa kuitenkin kaikki 16 kirjainta ja olen jättänyt "persun" sanavarastostani.
Intian valtameri saanee syliinsä usalaisen satelliittiromun kunhan se sinne aaltoihin tänään tai huomenissa mätkähtää.Putoamispaikka on näin mittailtu.Suurin pala painaa kuulemma 150kg,muut pienempää sälää.Kaikki kuitenkin aikamoisella vauhdilla,niin kyllä tuntuu,jos hollille sattuu.
Romania ja Bulgaria on meille suuttunut,kun me Hollannin kanssa panimme kampoihin näiden maiden liittymisestä Schengen-sopimuksen piiriin.Pitää siis olla edelleenkin passi,kun tullaan Suomeen turistina tai "turistina". Suomen maine sen kuin kasvaa vastarannankiiskenä.Sen kun.Pyristellään vaan lisää kun kysymyksessä on omat edut.
Jaahas,tänään päivä ja yö maailmassa yhtä pitkät.Huomenista täällä pohjoisessa päivä yötä lyhyempi ja pian eletään kokonaan hämärän mailla.Parvekkeella antaa iloa neljä valkoista callunaa,jotka eilen tuuraajapäivänä raahasin kotiin.Kastelua vaan pakkasten tuloon asti ja sitten se homma tyssätään ja vain katsellaan callunoita,jotka kukoistavat kuivuttuaankin.Yksi pieni tuoli pehmusteineen on enää parvekekalusteista jäljellä ja pian tästäkin tyyny sisälle ja jakkara talvehtimaan.Kaikki muu onkin valmiina vastaanottamaan kaiken sen mikä talveen kuuluu.Lumituiskut kuitenkin pysyvät lasien takana.
Olen jotenkin sisäisesti lässähtänyt.Syksykö aikaan saanut,en tiedä.Eilen muistin ykskaks luvanneeni jo aikoja sitten soittaa Hepille ja sopia meille tuleminen.Soitin,mutta lykkäsin kutsua tapahtuvaksi tuonnenpana,joka tapauksessa ennen hänen Turkin matkaansa.Alkaa marraskuussa ja päättyy joskus huhtikuussa.Kun meillä sataa paksusti lunta,niin Alanyaa häiritsevät reippaat vesisateet.Silloin lämpöasteet ovat alle kahdenkymmenen.Onhan se vallan kauheeta että noin kalsaa! Mutta auringon paisteessa taas on vallan rannalla makoilun meininkiä kuin meillä täällä menneenä hellekesänä. Päälle päätteeksi vielä turkkilaisten lämmin ihmismieli,vieraanvaraisuus tuikitärkeitä turisteja kohtaan.Kun ei ole enää varsinaista turistisesonkiakaan,niin on hyvä pasteerailla basaareissa ja nähtävyyksiä ilman tungosta ihailemassa.Hepi kyllä tuntee jo Alanyan läpikotaisin siellä useaankin kertaan kuukausia olleena aiemminkin.
Turkkilainen ystävä vie maaseutuakin tutkailemaan vuorten serpentiiniteille.Evästän Hepiä varoituksen sanoin: älä siellä naimisiin mene. Vaikka mitenkä on nyt auvoista,niin kulttuurierot ovat iso ero.Ja islamilainen mies eri maata kuin kotoinen jörrikkä,joka ei kylläkään puhu eikä pussaa,mutta naista arvostaa eri lailla,ei alista,määräile omien tapojensa mukaiseksi,antaa tilaa.Niin monta murheellista tarinaa on länsimaisella naisella ollut kerrottavana arkielämän jämähtäessä päin kasvoja vieraitten tapojen maassa.On,on onnellisiakin liittoja,on toki.Kunhan nainen sopeutuu.
Siis poden jonkunmoista syksyväsähdystä.Askareet maistuvat puulta,proput palaa pienimmästäkin,huokailen omaishoitajan yövalvomisia.Mitenkäs tämmöisestä sitten paranee? No,on ennenkin podettu ja ohi on mennyt.Menee nytkin! Se on luonnekysymys. Eilen eduskunnan kyselytunnilla oli esillä jälleen ikuisuuskysymys omaishoitajuudesta.Kaavaillaan palkkiostamme veron poistoa! Sitä kun on jauhettu jo vuosia ja muistettu painottaa mitenkä "arvokasta työtä me teemme".Joku on joskus sanonut "politiikka on lupausten taidetta." En usko että valtio koskaan luopuu niistä verotuloista.Ja jos,niin jotenkin ne otetaan takaisin.Ehkä pienentämällä samalla määrällä omaishoitajan palkkiota ja kutsuvat sitä säästämiseksi.
Ministerit ovat aikeissa alentaa omia palkkojaan ihan esimerkkinä säästämisestä.Kansanedustajat eivät näytä ainakaan vielä vihreää valoa omissa palkoissaan.Kuka sitä mielellään luopuu kaikesta hyvästä mikä on saavutettu? Luopuminen ei aina ole helppoa.Minä tiedän.Kokemuksesta.Tekee kipeää.
Intian valtameri saanee syliinsä usalaisen satelliittiromun kunhan se sinne aaltoihin tänään tai huomenissa mätkähtää.Putoamispaikka on näin mittailtu.Suurin pala painaa kuulemma 150kg,muut pienempää sälää.Kaikki kuitenkin aikamoisella vauhdilla,niin kyllä tuntuu,jos hollille sattuu.
Romania ja Bulgaria on meille suuttunut,kun me Hollannin kanssa panimme kampoihin näiden maiden liittymisestä Schengen-sopimuksen piiriin.Pitää siis olla edelleenkin passi,kun tullaan Suomeen turistina tai "turistina". Suomen maine sen kuin kasvaa vastarannankiiskenä.Sen kun.Pyristellään vaan lisää kun kysymyksessä on omat edut.
Jaahas,tänään päivä ja yö maailmassa yhtä pitkät.Huomenista täällä pohjoisessa päivä yötä lyhyempi ja pian eletään kokonaan hämärän mailla.Parvekkeella antaa iloa neljä valkoista callunaa,jotka eilen tuuraajapäivänä raahasin kotiin.Kastelua vaan pakkasten tuloon asti ja sitten se homma tyssätään ja vain katsellaan callunoita,jotka kukoistavat kuivuttuaankin.Yksi pieni tuoli pehmusteineen on enää parvekekalusteista jäljellä ja pian tästäkin tyyny sisälle ja jakkara talvehtimaan.Kaikki muu onkin valmiina vastaanottamaan kaiken sen mikä talveen kuuluu.Lumituiskut kuitenkin pysyvät lasien takana.
Olen jotenkin sisäisesti lässähtänyt.Syksykö aikaan saanut,en tiedä.Eilen muistin ykskaks luvanneeni jo aikoja sitten soittaa Hepille ja sopia meille tuleminen.Soitin,mutta lykkäsin kutsua tapahtuvaksi tuonnenpana,joka tapauksessa ennen hänen Turkin matkaansa.Alkaa marraskuussa ja päättyy joskus huhtikuussa.Kun meillä sataa paksusti lunta,niin Alanyaa häiritsevät reippaat vesisateet.Silloin lämpöasteet ovat alle kahdenkymmenen.Onhan se vallan kauheeta että noin kalsaa! Mutta auringon paisteessa taas on vallan rannalla makoilun meininkiä kuin meillä täällä menneenä hellekesänä. Päälle päätteeksi vielä turkkilaisten lämmin ihmismieli,vieraanvaraisuus tuikitärkeitä turisteja kohtaan.Kun ei ole enää varsinaista turistisesonkiakaan,niin on hyvä pasteerailla basaareissa ja nähtävyyksiä ilman tungosta ihailemassa.Hepi kyllä tuntee jo Alanyan läpikotaisin siellä useaankin kertaan kuukausia olleena aiemminkin.
Turkkilainen ystävä vie maaseutuakin tutkailemaan vuorten serpentiiniteille.Evästän Hepiä varoituksen sanoin: älä siellä naimisiin mene. Vaikka mitenkä on nyt auvoista,niin kulttuurierot ovat iso ero.Ja islamilainen mies eri maata kuin kotoinen jörrikkä,joka ei kylläkään puhu eikä pussaa,mutta naista arvostaa eri lailla,ei alista,määräile omien tapojensa mukaiseksi,antaa tilaa.Niin monta murheellista tarinaa on länsimaisella naisella ollut kerrottavana arkielämän jämähtäessä päin kasvoja vieraitten tapojen maassa.On,on onnellisiakin liittoja,on toki.Kunhan nainen sopeutuu.
Siis poden jonkunmoista syksyväsähdystä.Askareet maistuvat puulta,proput palaa pienimmästäkin,huokailen omaishoitajan yövalvomisia.Mitenkäs tämmöisestä sitten paranee? No,on ennenkin podettu ja ohi on mennyt.Menee nytkin! Se on luonnekysymys. Eilen eduskunnan kyselytunnilla oli esillä jälleen ikuisuuskysymys omaishoitajuudesta.Kaavaillaan palkkiostamme veron poistoa! Sitä kun on jauhettu jo vuosia ja muistettu painottaa mitenkä "arvokasta työtä me teemme".Joku on joskus sanonut "politiikka on lupausten taidetta." En usko että valtio koskaan luopuu niistä verotuloista.Ja jos,niin jotenkin ne otetaan takaisin.Ehkä pienentämällä samalla määrällä omaishoitajan palkkiota ja kutsuvat sitä säästämiseksi.
Ministerit ovat aikeissa alentaa omia palkkojaan ihan esimerkkinä säästämisestä.Kansanedustajat eivät näytä ainakaan vielä vihreää valoa omissa palkoissaan.Kuka sitä mielellään luopuu kaikesta hyvästä mikä on saavutettu? Luopuminen ei aina ole helppoa.Minä tiedän.Kokemuksesta.Tekee kipeää.
21. syyskuuta 2011
PUHEET UUSIKSI AERO JA KÄYTÖSTAVAT
Persu-nimitystä perussuomalaisista ei saa enää eduskunnassa käyttää.Itse en ole alunalkaenkaan pitänyt sanasta.Minusta se on ollut vähättelevä.Eikä Keskustapuoluekaan ole enää Kepu.Kristillisdemokraattinen puolue ei tykkää nimityksestään "kristilliset".Sanojen käyttämisen ja muutenkin käyttäytymisen ohjekirja on eduskunnassa jaettu.YLEn kakkosella eilen keskusteltiin vihasta,vihapuheista ja ääriliikkeiden uhkasta Suomessa.En tiedä päästiinkö asiassa puusta pitkään,että mikä tekee oman eriävän mielipiteen sanomisesta vihapuheen,kun uni saapui keskenkaiken silmään ja oli otettava sen tulemisesta vaarin.Itse ohjelma tuskin aiheutti yhtäkkisen haukotussarjan ja sen myötä halun vaihtaa sohvannurkka omaan vuoteeseen. Meikämamma on joskus iltaisin yksinkertaisesti väsynyt.
Onhan niitä muitakin sanojen "persun" lisäksi,jotka ovat ei-toivottuja ja kutakuinkin kiellettyjä kuten "neekeri" ja "mustalainen". Kuitenkin jälkimmäistä käytetään lauluissa ja Emmerich Kalmánin operetissakin Mustalaisruhtinatar.Ei kuulostaisi hyvältä,jos tämän vanhan operetin nimi muutettaisiin "Romaniruhtinattareksi".Minä ainakin kieltoja uhmaten puhun sekä neekereistä että mustalaisista,jos en nyt huutele julkisesti kuitenkaan.Ikävöin myös Fazerin lakupötkön pyöreitä neekerikasvoja ja geishaa suklaapatukassa.Olemmeko menneet liiallisuuksiin?
Jotenkin tästä ajatukseni laukkasi,ei niinkään geishojen mukana,jotka ovat perin kaukana minun maailmastani,vaan kerkiäväisen mielikuvitukseni siivin tämän rakkaan synnyinkaupunkini historiaan ja Ville Zilliacuksen kirjaan "Kaikkien aikojen Helsinki". Aero Oy:n lentomatkailun alkutaipaleisiin 1920-1930-luvun tienoilla. "Lentokenttä" sijaitsi Katajanokalla puisen laiturin päässä ,joka joskus oli levien peitossa ja koneeseen aikojat liukastelivat pahimmassa tapauksessa veteen asti.Kone oli kesäaikaan vesitaso ja ponttoonit vaihdettiin talvella jalaksiin.Koneeseen mahtui vain muutama matkustaja.Toinen alkuaikojen lentoonlähtöpaikka oli Kaivopuistossa.Niitä kutsuttiin "lentosatamiksi".Myöhemmin Hyvinkään ja Malmin lentokenttiä kutsuttiin kauan niinikään lentosatamiksi,kunnes niistä tuli "lentokenttiä".
Kun aamulla kello kahdeksan noustiin ilmaan Katajanaokalla,niin Tukholmaan saavuttiin kello 10 paikallista aikaa.Moni suomalainen pohti turhaksi moista "kiirettä",kun hiljaakin hyvä tulee.Kenelläkään tämän päivän liikemiehellä tuskin olisi aikaa/halua hyssytellä pilvien seassa tuntitolkulla päästäkseen lyhyen matkan päähän. Silloiset liikematkailijat mahtaisivat hämmästyä astuttuaan tämän ajan mukavin istuimin varustettuun lentokoneeseen,joka sujahtaa ilmojen halki tuhansienkin kilometrien päähän suhteellisen lyhyessä ajassa.Ja kone nousee kuivalta maalta ja sen alla on pyörät! Jos joku olisi heille kertonut Jules Vernen "Maasta Kuuhun" (1865) ja "Kuun ympäri"(1870) seikkailukirjojen olevan joskus totisinta totta ja ylipäätään mahdollista,ei ehkä yksikään Aeron asiakkaista olisi moista hulluutta uskonut.
Ajatus sen kuin laukkaa ilman aasinsiltaa seuraavaan.Monien opittavien asioiden joukossa on yksi,joka pitäisi mitä pikimmin opetella.Suopeus.En pidä siitä,kun puolisoa pyörätuolissa suorastaan tuijotetaan.En siedä edes lasten tiukkaa katsetta,vaikka se onkin kai silkkaa uteliaisuutta uutta kohtaan.Minusta tuijottaminen olisi lapselle selvitettävä sen olevan epäkohteliasta.Ainakin minä sain penskana tämän opin,kun mamman ja papan talossa Meilahdenkadulla asui kehitysvammainen poika,eikä häntä saanut jäädä katselemaan jonkunmoisena kummajaisena.Joskus ollessani kaupungilla väsynyt ja joku aikuinen jää töllistelemään, olen kysynyt,eikö ole aikaisemmin nähnyt pyörätuolia? Ei kovin kohteliasta minunkaan puoleltani.Tällä ihmisellähän saattaa tulvahtaa mieleen omat kokemukset pyörätuolin kanssa.Ehkä hän työnsi puolisoaan ja nyt meidät nähdessään eli hetken muistoissaan meitä katsellen.
Minun pitäisi opetella nöyryyttä ja hyväksyä vieraiden ihmisten erilaiset käyttäytymiset.Vanha koira ja niin edelleen.Kun kuitenkin miellyn taas katseisiin,jotka koen ystävällisiksi ja sieluni sopukoissa jopa ihaileviksi.Miksi hyväksyn siis ne? Joskus kun olen meikin tehnyt hyvin huolellisesti,iho on yön levännyt hyvän unen myötä näyttäen freesiltä ja työnnän pyörätuolia iloisen näköisenä,saamme tämmöisiä katseita. Haluanko aina jollain lailla äänetöntä kehumista? Herttinen,minähän olen kehno ihminen,enkä yhtään niin hyvätapainen kuin olen luullut! No,näin ensialkuun jätän tämän kysymyksen pyörätuolin ennen näkemättömyydestä.Siitä on hyvä alkaa kohteliaampi esiintyminen.
Menenkin nyt heti pesemään suuni saippualla ja kaivan loputkin sammakot ulos,heitän menemään kelpaamattomina sivistyneeseen käytökseen.
Onhan niitä muitakin sanojen "persun" lisäksi,jotka ovat ei-toivottuja ja kutakuinkin kiellettyjä kuten "neekeri" ja "mustalainen". Kuitenkin jälkimmäistä käytetään lauluissa ja Emmerich Kalmánin operetissakin Mustalaisruhtinatar.Ei kuulostaisi hyvältä,jos tämän vanhan operetin nimi muutettaisiin "Romaniruhtinattareksi".Minä ainakin kieltoja uhmaten puhun sekä neekereistä että mustalaisista,jos en nyt huutele julkisesti kuitenkaan.Ikävöin myös Fazerin lakupötkön pyöreitä neekerikasvoja ja geishaa suklaapatukassa.Olemmeko menneet liiallisuuksiin?
Jotenkin tästä ajatukseni laukkasi,ei niinkään geishojen mukana,jotka ovat perin kaukana minun maailmastani,vaan kerkiäväisen mielikuvitukseni siivin tämän rakkaan synnyinkaupunkini historiaan ja Ville Zilliacuksen kirjaan "Kaikkien aikojen Helsinki". Aero Oy:n lentomatkailun alkutaipaleisiin 1920-1930-luvun tienoilla. "Lentokenttä" sijaitsi Katajanokalla puisen laiturin päässä ,joka joskus oli levien peitossa ja koneeseen aikojat liukastelivat pahimmassa tapauksessa veteen asti.Kone oli kesäaikaan vesitaso ja ponttoonit vaihdettiin talvella jalaksiin.Koneeseen mahtui vain muutama matkustaja.Toinen alkuaikojen lentoonlähtöpaikka oli Kaivopuistossa.Niitä kutsuttiin "lentosatamiksi".Myöhemmin Hyvinkään ja Malmin lentokenttiä kutsuttiin kauan niinikään lentosatamiksi,kunnes niistä tuli "lentokenttiä".
Kun aamulla kello kahdeksan noustiin ilmaan Katajanaokalla,niin Tukholmaan saavuttiin kello 10 paikallista aikaa.Moni suomalainen pohti turhaksi moista "kiirettä",kun hiljaakin hyvä tulee.Kenelläkään tämän päivän liikemiehellä tuskin olisi aikaa/halua hyssytellä pilvien seassa tuntitolkulla päästäkseen lyhyen matkan päähän. Silloiset liikematkailijat mahtaisivat hämmästyä astuttuaan tämän ajan mukavin istuimin varustettuun lentokoneeseen,joka sujahtaa ilmojen halki tuhansienkin kilometrien päähän suhteellisen lyhyessä ajassa.Ja kone nousee kuivalta maalta ja sen alla on pyörät! Jos joku olisi heille kertonut Jules Vernen "Maasta Kuuhun" (1865) ja "Kuun ympäri"(1870) seikkailukirjojen olevan joskus totisinta totta ja ylipäätään mahdollista,ei ehkä yksikään Aeron asiakkaista olisi moista hulluutta uskonut.
Ajatus sen kuin laukkaa ilman aasinsiltaa seuraavaan.Monien opittavien asioiden joukossa on yksi,joka pitäisi mitä pikimmin opetella.Suopeus.En pidä siitä,kun puolisoa pyörätuolissa suorastaan tuijotetaan.En siedä edes lasten tiukkaa katsetta,vaikka se onkin kai silkkaa uteliaisuutta uutta kohtaan.Minusta tuijottaminen olisi lapselle selvitettävä sen olevan epäkohteliasta.Ainakin minä sain penskana tämän opin,kun mamman ja papan talossa Meilahdenkadulla asui kehitysvammainen poika,eikä häntä saanut jäädä katselemaan jonkunmoisena kummajaisena.Joskus ollessani kaupungilla väsynyt ja joku aikuinen jää töllistelemään, olen kysynyt,eikö ole aikaisemmin nähnyt pyörätuolia? Ei kovin kohteliasta minunkaan puoleltani.Tällä ihmisellähän saattaa tulvahtaa mieleen omat kokemukset pyörätuolin kanssa.Ehkä hän työnsi puolisoaan ja nyt meidät nähdessään eli hetken muistoissaan meitä katsellen.
Minun pitäisi opetella nöyryyttä ja hyväksyä vieraiden ihmisten erilaiset käyttäytymiset.Vanha koira ja niin edelleen.Kun kuitenkin miellyn taas katseisiin,jotka koen ystävällisiksi ja sieluni sopukoissa jopa ihaileviksi.Miksi hyväksyn siis ne? Joskus kun olen meikin tehnyt hyvin huolellisesti,iho on yön levännyt hyvän unen myötä näyttäen freesiltä ja työnnän pyörätuolia iloisen näköisenä,saamme tämmöisiä katseita. Haluanko aina jollain lailla äänetöntä kehumista? Herttinen,minähän olen kehno ihminen,enkä yhtään niin hyvätapainen kuin olen luullut! No,näin ensialkuun jätän tämän kysymyksen pyörätuolin ennen näkemättömyydestä.Siitä on hyvä alkaa kohteliaampi esiintyminen.
Menenkin nyt heti pesemään suuni saippualla ja kaivan loputkin sammakot ulos,heitän menemään kelpaamattomina sivistyneeseen käytökseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)