KASVATUS

Tässä kun olen "paukutellut" aika-ajoin lasten ja nuorten kasvatuksesta tai oikeammin kasvatuksen puutteesta,jatkan tänään netistä lukemani kulttuuritoimittaja Jyrki Räikän kirjoituksen perusteella aiheesta.

HS-raati on sanonut sanansa.Esimerkiksi kauan Englannissa asunut suomentaja Kersti Juva ihmettelee,miksi lapset saavat Suomessa riehua ja valvoa myöhään yöhön kuin lattiakanalassa kenenkään kieltämättä.Hän käsittää kieltojen puutteen johtuvan siitä,että monet vanhemmat pelkäävät lapsiaan tai ovat väsyneitä komentamaan.On helpompaa olla välittämättä asiasta.Historiantutkija Markku Ruotsila kertoo länsimaiden kasvatuksessa aina painotetun hyviä tapoja,kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan,välittämistä ja ahkeruutta.Nämä hyveet julistettiin pannaan 1960-1970-luvuilla eikä hyvää seurannut,sanoo Ruotsila.Perheen lomia suunniteltaessa ne toteutetaan lasten viihdetarpeiden mukaan matkareittejä myöten.Vanhemmat asettautuvat olemaan lastensa kavereita.Kaikki elävät ikuisessa pallomeressä,loputtomalla ruotsinristeilyllä.Näin loihe lausumaan mainonnan suunnittelija Jaakko Veijola raadissa.Kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen puhuu kurin tarpeellisuudesta vielä tänä "lepsuna aikakutenakin".Hän jatkaa,että koiraemokin kurittaa ja kouluttaa pentunsa koirien tavoille.

Eilisessä blogissani kirjoitinkin,että minun aikani koululaiset kaikesta kasvatuksesta ja opettajien tiukoista opetusmenetelmistä huolimatta voivat hyvin.Me saimme tukkapöllyä kotona,joka tämän ajan kasvatusmetodien mukaan on jyrkästi kielletty.Lapseen ei saa kajota rankaisumielessä,mikä on hulluinta,mitä lasten kasvatuksessa on keksitty.En tietenkään kannata raippoja enkä näihin rinnastettavia kurinpalautuksia,mutta näyttö vanhemman auktoriteetista kasvatuksessa ja näyttö väärän ja oikean erosta,kuuluu minusta yhä kasvatuksen alkeisiin jopa tukkapöllyn muodossa.Kieltoja väärin tekemisten yhteydessä kuulee aivan liian harvoin.

Välittämättömiä vanhempia näkee harva se päivä aivan tässä lähikaupassakin,raitiovaunussa ja rannan puistossa.Kahviloissa lapset saavat häiritä naapuripöydissä istuvia työntämällä kätensä kahviaan nauttivan aikuisen pullaan.Tämän olen itse kokenut.Eivätkä vanhemmat reagoineet mitenkään,vaikka näkivät tilanteen ja närkästyneen ilmeeni! Ratikassa lapset huutavat kovaäänisesti, kiipeilevät kenkineen istuimilla tai niiden selkänojilla,jopa seisovat penkeillä mukana olevan kaitsijan puuttumatta asiaan.Kerran eräs pikkupoika putosi lattialle raitiovaunun pysähtyessä ja putosi jalkojeni päälle.Äiti nosti herranterttunsa ylös,mutta anteeksipyyntöä en kuullut.Esimerkkejä nykyajan välinpitämättömyydestä ja huonosta kasvatuksesta voisi jatkaa loputtomiin.

Olen iloinen,että HS-raati kokoontui ja lopputuloksena oli: Kasvatus ja kulttuuri ovat kriisissä. Raatiin kuului yli sata henkilöä taiteen,tieteen ja median parista.Jospa nyt herättäisiin huomaamaan,että päin seiniä mennään.Kaikki annetaan lapsille valmiina.Semiootikko Vaula Norren sanookin "luovuus ja omaehtoinen ajattelu tapetaan jo päiväkoti-ikäisiltä". Hän kertoo oman kokemuksensa 6-vuotiaana,kun oli saanut elämänsä ensimmäisen värityskirjan.Tuleva "merkitystieteilijä" oli katsellut hämmästyneenä ja typertyneenä kirjasta: "mitä järkeä olisi vain värittää toisten tekemiä tyhmiä mallikuvia,kun on paljon hauskempaa piirtää itse!"

Professori Matti Wiberg sanoo "Kasvatuksen tehtävä on opettaa lapsille,että he ovat maailmalle eikä maailma heille".Hänkin on huomannut ravintoloissa,että luunapeilla ja tukkapöllyllä kasvatetut italialaiset ja ranskalaiset lapset osaavat käyttäytyä,suomalaiset lapset eivät. Tämän olen minäkin matkoillani merkille pannut ja ero lasten välillä on valtava!

Lopuksi tahdon kertoa oman kummityttöni tyttärien kasvatuksesta.Heidät on kasvatettu jo pieninä hyvään käytökseen,kohteliaisuuteen,välittämiseen toisista ihmisistä,kunnioittamaan toisia ihmisiä kuin myös näkemään oikean ja väärän eron.Heistä on kehittynyt hienoja nuoria,joita ei tarvitse missään tilanteessa hävetä.Näiden tyttöjen vanhemmilla tässä ylen hektisessä maailmassa on omien ansiotöittensä,harrastustensa ja kiireittensä lomassa ollut aina aikaa lapsilleen.Näiden nuorten tyttöjen käytös voisi olla esimerkkinä monelle suomalaiselle nuorelle. Kun taas kummityttöni puolisoineen olisi hyvä esimerkki monellekin tämän ajan vanhemmalle,jotka ovat jättäneet lastensa kasvatuksen päiväkodeille ja kouluille.

KOULUELÄMÄÄ ENNEN JA NYT

Noin sitä muisti pätkii ehkä hyvälläkin muistajalla,kuten olemme viime päivinä todenneet.Aamulehden mielipidesivulla joku oli ollut muistavinaan Paavo Lipposen lyöneen uskonnonopettajaansa kesken uskontotunnin.Tästä suivaantui Lipponen ja ihan oikeutetusti.Nyt lehti on anteeksi pyytänyt ja anteeksi saanut.Presidenttiehdokkaan koulumaine on puhdistettu.

Lipposen koulaikoina olisikin ollut erittäin harvinaista,että joku oppilas olisi käynyt käsiksi opettajaansa.Siitä seuraisi koulusta erottaminen.Opettajat olivat minunkin aikanani sellaisia auktoriteetteja,joiden tekemisiä ja sanomisia ei käynyt arvosteleminen.Ei edes hyvässä.Muistan omalta kohdaltani tapauksen englannintunnilta.Opettajalla oli mielestäni tavattoman kaunis leninki päällään ja jo heti tunnin alussa kuiskasin siitä edessäni istuvalle luokkatoverille.Opettaja huomasi ja koska kuiskiminen tunnin aikana oli ankarasti kielletty,minut pantiin lopputunniksi käytävään.Ajattelin kyllä siellä surkeana seistessäni,että opettaja olisi voinut kysyä,mitä kuiskasin.No,säännöt ovat sääntöjä.Mutta kyllä rangaistus oli mielestäni epäoikeudenmukainen.

Koulunkäynti minun aikanani muistutti sotaväen koulutusta.Opettajan puhutellessa vaikka välitunnilla koulun pihalla,oli seisottava hänen edessään suorana ikään kuin asennossa.Opettajan astuessa luokkaan oppilaat nousivat seisomaan ja vasta käskyn saatuaan istuuduttiin pulpetteihin.Järjestäjä seisoi niin ikään suorana katederin vieressä mustekynä kädessään valmiina ojentamaan sen opettajalle,joka teki päiväkirjaan tunnin alkumerkinnät.Järjestäjän tehtävänä oli myös kertoa,kuka oli poissa ja mihin kohtaan jäimme edelliskerralla oppikirjassa.Jos oppilas tuli tunnin alettua myöhästyneenä, hän joutui selittämään luokan edessä kuuluvalla äänellä syyn sekä pyytämään opettajalta anteeksi.

Kouluni oli yksityinen ja opettajat iäkkään puoleisia.Voimistelunopettajana toimi koulun johtajatar,joka juoksutti oppilaita yleensä suuressa ringissä voimistelusalissa kädessään olevan tamburiinin tahtiin huutamalla rytmikkäästi "jenkka-askel,hyppy,jenkka-askel,hyppy".Hänellä oli harmaat hiukset ja leningin helma ulottui nilkkoihin asti.Kuukautiset antoivat voimistelutunnilta vapaata,mutta syytä ei opettaja noin vain uskonut,vaan se oli todistettava.Noloa.Minä olin melkein koko kouluaikani vapaa voimistelusta synnynnäisen selkävikani vuoksi,josta piti jokaisena syksynä viedä kouluun lääkäriltä todistus.Tunnilla oli oltava.Istuin yleensä hevosen selässä ja katselin toisten jenkka-askelia ja hyppyjä.Myöhemmin kouluun tuli nuorempi voimistelunopettaja,joka muutti tunnit totaalisesti.

Minulla oli vaaleudestani huolimatta tummat ja tuuheat kulmakarvat kuten isällänikin.Maantiedon opettaja pyysi tunnin jälkeen minut puheilleen ja kysyi,värjäänkö kulmakarvojani.Vastasin totuudenmukaisesti,etten värjää.Hän ei uskonut,vaan sipaisi etusormellaan kulmiani kuin tarkistaakseen pöydän päältä pölyt.Ei jäänyt sormeen väriä. "Saat mennä",sanoi ja minä menin. Jos joku tyttö oli pureskellut huuliaan ja niistä oli tullut tavallista punaisempia,joutui siitäkin tutkimukseen.Koulukuri oli tinkimättömän ankaraa.Monesta asiasta joutui todistamaan viattomuutensa.Se harmitti,mutta mitään ei ollut tehtävissä.Opettajat olivat koko kouluaikani auktoriteetteja,kuin jumalia.Hyvin uskon sen,että kun Paavo Lipponen oli mennyt opettajainhuoneeseen ottamaan selvää,miksi hänen nuoremman veljensä opettaja oli ruumiillisesti kurittanut veljeä,saivat kummatkin pojat jälki-istuntoa.Syynä ilmeisesti Paavon halu saada tietää,oliko kuritus ollut asianmukaista.Tuntuu siltä,ettei se ollut.

Myöskin kouluajan ulkopuolella me jouduimme joskus selittelemään kulkujamme.Eräs poikapuolinen luokkatoveri oli pyytänyt minua kanssaan leffaan ja minä menin.Pahaksi onneksi kadulla tuli vastaan tiukan opettajan maineessa oleva biologian opettaja.Seuraavalla tunnilla jouduimme Hemmo ja minä kertomaan,mihin yhdessä olimme aikoneet.Tämäkin kismitti.Koulukuri ulotti pitkäkyntiset sormensa kauaksi yksityiselämänkin puolelle.

Minulle kouluaika oli yhtä kidutusta.Vain historian tunnit keskikoulussa olivat mieluisia,eikä minun tarvinnut hävetä todistuksessa historian numeroakaan.Opettaja niin ikään oli meidän kaikkien tyttöoppilaitten mieleen.Katselimme kaihoten komean historianoppettajamme menoa koulun käytävissä.Hän olikin opettajakunnan nuoremmasta päästä ja kaikkien pitämä ja kunnioittama,vaan ei pelkäämä.Kun huomasin paljon myöhemmin hänen kuolinilmoituksensa lehdessä,nousi sydämeeni lämpimiä ajatuksia häntä kohtaan.Hän pelasti inhimillisyydellään monta koulupäivää.

Kun vertaa tämän päivän kouluelämää minun aikani kouluoloihin,on ero huima.Nykyisin kunnioitus opettajia ja heidän työtään kohtaan on minimaalista niin oppilaitten kuin oppilaitten vanhempien taholta.Jos opettaja sanoinkaan oppilasta ojentaa,tulee kotoa kiukkuinen soitto,useitakin,jotka jo nykyisin luetaan opettajien häirinnäksi.Moraali oppilaiden keskuudessa laskenut pohjalukemiin.Kouluissa tapahtuu kaikenlaista.Sellaista mistä emme me edes aikoinamme osanneet uneksiakaan.Ainoa "ase" pojilla saattoi olla kuminauha tai ritsa,jolla ammuttiin pieniä paperipalloja.Nykyisin on toisin niin Suomessa kuin muuallakin.

Koulunuoriso ennen muinoin voi ylipäätään henkisesti hyvin ankarista ja tinkimättömistä opetusmetodeista huolimatta.Tämän päivän nuorison sanotaan voivan huonosti ja se kulminoituu jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseen kouluissa.Missä on vika? Miksi näin on käynyt? Vastauksia on monia.

ÖISIÄ UNENNÄKYJÄ

Se oli semmoinen uni,että vieläkin jännityksestä kihisen.Olin kirjallisuuskilpailussa mukana.Olihan se vähän outoa,kun resurssini ovat riittäneet vain blogijuttuihin. Kaupunginosassani oltiin varmoja,että kirjailija ja kulttuuri-ihminen Outi Nyytäjä valitsee palkinnon saajaksi Jari Tervon ja hänen Laylansa.Tässä ei ole kysymys Finlandia-palkinnosta,vaan toisesta kilpailusta liittyen kylläkin vahvasti kirjallisuuteen sekä kaupunginosani kirjoittaviin henkilöihin.On niitä muitakin kuin Nyytäjä ja Tervo ja minä,mutta tässä kohdin eivät oleellisia. Tervon Layla oli aluksi niukasti Nyytäjän mieleen enemmän kuin minun kirjani.Muut hän oli joukosta pudottanut pois.

Nyytäjä oli kuitenkin lukenut uudemman kerran sen kohdan minun kirjastani missä kuvailen maaseudun elämää kuin ikäni siellä asuneena,vahvasti ja lämpimästi kuin Hella Wuolijoki Niskavuorissaan vaikeita ihmissuhteitakaan unohtamatta.Nyytäjä vertasi loppupuheessaan valintansa jo tehneenä myös sanojeni käyttöä Nobel-kirjailija Frans Emil Sillanpään teksteihin. Johan nyt,ihmettelin unessani ja päätin visusti olla vielä heräämättä,niin tämä kaikki kutkutti.Niinhän siinä loppujen lopuksi kävi,että Jari Tervo sen palkinnon odotetusti vei.Ei,ei minua harmittanut herättyäni unesta,sillä Tervo nyt kumminkin on Oikea Kirjailija ja minä sentään vain pelkkä blogikynäilijä.Kenkään ei pidä luuleman unestani huolimatta,ettenkö paikkaani tietäisi.Suuruudenhullu en myöskään ole.Nukkuessa alitajunta nyt vain kokoaa monenkirjavaa ja nivoo ne yhteen kaikenlaatuiseksi sekamelskaksi.Uneen oli helppo Tervon kirja ympätä,kun pitelin sitä ihan oikeasti eräänä päivänä käsissäni Akateemisessa Kirjakaupassa.Enkä totuudessa pysyäkseni tiedä liioin maaseudun elämästä muuta kuin mitä siellä lapsena ja vähän isompananakin lehmiä katselin, ahomansikoita keräsin ja jenkkaa menin maalaispoikien kanssa niin että tanssilavan lautalattia jytisi.Maaseutu on muutakin.Osaisinpa oikeasti kertoa!

Kuriositeettina lopuksi F.E.Sillanpään sanoin: "Kirjailija on kansakunnan keskuudessa -tai yleensä ihmiskunnan keskuudessa- sellainen henkilö,jonka päälle on sälytetty kaikki se tuskan,riemun,pyrkimyksen paine,joka hämäränä ja epätajuisena painaa kansan varsinaisia joukkojakin ylhäältä hamaan alas asti.Kirjailija on saanut sen lahjan ja kohtalon,sanoisinko sellaisen vietin,että hän paljastaa ja kirkastaa tuon aikakautensa epämääräisen paineen,ja siten vaikuttaa vapauttavasti siihen kansansa parhaaseen osaan,joka tuollaista vapautusta kaipaa ja kykenee sen vastaanottamaan."

ENGLANTILAISIA TAPOJA

Naapuriin on muuttanut mies Brittein saarilta.Näin minulle kerrottiin,kun laahauduin keskellä yötä siinä puoli yhden maissa pyytämään musiikkia hiljemmäksi.Oven avasi kaveri musta lierihattu päässä.Luulin ensin juutalaiseksi,mutta kun letit puuttuivat,luovuin ajatuksesta.Puhui suomea ja kertoi uuden naapurini juuri muuttaneen Englannista ja itse olevansa vain vieraisilla hänen luonaan.Engelsmanni oli arvellut,että ovikellon soittaja ei osaa englantia ja niin oli pannut ovelle vieraansa.Mies kertoi,että naapurini ei ollut vielä tietoinen suomalaisista tavoista ja niin ollen ei siitäkään,että musiikin ei pidä antaa pauhata rappukäytävän täydeltä.Eikä liioin siitä,että näin kovavolyyminen musiikki kuuluu myös seinien läpi muualle.Hattupäinen lupasi kertoa terveiseni ja musiikki kyllä vaimenikin säälliseksi.Otin taloyhtiön englanninkieliset järjestyssäännöt netistä,tulostin ja pudotin naapurin postiluukusta.Nyt tietää suomalaiset tavat.Käytin korostuskynää yörauhapykälässä.Voisin tässä kohdin pitkästikin ihmetellä eikö tätä älytä muutenkin? Pitäisikö tässä alkaa kummastella englantilaisten tapoja? Mieleen muistuu ne naapuritalon englantilaiset,jotka ulkoiluttivat jatkuvasti kissaansa meidän talon lasten leikkialueen hiekkalaatikossa children love cats-tapaan.

Kysyin puolisolta,josko menisimme Akseli Gallen-Kallelan näyttelyyn.Empi hiukan,mutta sitten ilmoitti tahtovansa nähdä Gallen-Kallelan Ainon.No,Kalevala-aiheet eivät varmaankaan Tennispalatsissa ole ja Ainoa olemme monet kerrat katselleet Ateneumissa.Yli kolmemetrinen kolmiosainen teos ja tarina siitä,miten Väinämöinen haikailee Joukahaisen lupaamaa Aino-neitoa omakseen.Taiteilijan oma Mary-vaimo oli Ainon mallina ja vähän Väinämöisenkin,kun karjalainen Rimmin Uljaska jäi sikäläisille laulumaille taiteilijan vaimoineen lähdettyä pois Karjalasta.Teos on voimakasta Gallen-Kallelaa,rintaa nostattavaa omaa eepostamme.Passaa katsella.Tennispalatsissa on muita töitä ja kun ei puoliso hanttiin pannut,niin siispä sinne ennen huonoja lumikelejä.

Luvattiin auringonpaistetta ja sitä on,kun kurkistin ulos.Eilen olimme rannalla kovassa tuulessa.Aallokkokin rajua,jopa vaahtopäistä.Jokunen purjehtija kiiti ohi,muuten merellä liikenne sitten kesän laantunut.Kauaa emme olleet.Lämpimään kotiin oli hyvä tulla syksyviimasta.Tänään leppoisampaa.Mietin,menemmekö.Lounaaksi on kuhaa.Syömmekö ensin vai jälkeen? Vielä tässä lokostellaan.

Eevi soitti illalla.Kuulumiset pohjoiselta Pohjanmaalta ja samoin ruuhka-Suomesta täältäpäin.Oulu on hämmästyttävän aktiivinen kulttuurikaupunki.Eevi,jolla on musiikki veressä,saa nauttia konserteista,oopperoista,kuorolaulutapahtumista yms mielinmäärin.Niin minäkin silloin ennen,kun 600km ei ollut matka eikä mikään ajeltavaksi,pääsin Eevin seurassa musiikkitapahtumiin.Puhumattakaan hänen päivällisistään.Olen joskus blogissa kertonut ikimuistoisesta ateriasta,jonka Eevi nyt jo edesmenneen puolisonsa kanssa loihti eräänä valoisana kesäyönä auringon helottaessa siniseltä taivaalta.Jänis katajanoksien kanssa padassa,muikean hyvä salaatti ja muutama pullollinen viiniä.Ei väsyttänyt,ei tullut uni siinä meidän pistellessämme yöateriaa iloisen rupattelun tiimmellyksessä.Aamun tunteina palasi Rosso-kissa yöretkiltään ja katseli hämmästyneenä syömäpuuhissa olevaa seuruetta.Sitä ateriaa ja sitä yötä en milloinkaan unohda.Nyt on jo Rosso-kissastakin aika jättänyt ja Eevi asustaa suurta taloaan yksin lasten lennettyä maailmalle ajat sitten.Kesäyöt eivät ole muuttuneet,yhtä valoisaa kuin silloin ennen.

Sama aurinko paistaa kuin meille vuosia sitten sinä ihanana kesäyönä.
Niin se paistaa tänäänkin,mutta näyttäytyen päivittäin koko ajan lyhyemmäksi käyvän ajan näihin aikoihin vuodesta.Kaamosta ennen kuitenkin panen taas blogiksi.

TAITEILIJA AFRIKASSA

Tennispalatsissa näkee tammikuuhun asti Akseli Gallen-Kallelan töitä vuosilta 1894-1910.Niihin sisältyy hänen Afrikan vuotensa 1909-1910.Gallen-Kallela oli metsästäjä ja moni eläin pääsi hengestään.Siihen aikaan eläimiä oli nykyistä paljon enemmän samoin metsämiehiä samoilemassa puskissa.Suomalainen kuvataiteilija oli yksi heistä.

Rouva Gallen-Kallela käytyään Afrikassa asuessaan Nairobissa ja siellä tavattuaan safaritoimiston johtaja Mr.Heyerin kysyi mieheltään kerran "haluatko lähteä jouluksi jalopeuranpyyntiin?" Taiteilija tahtoi.Hän tahtoi monta muutakin kertaa ja piirsi näkemäänsä eläimistä "puolentoista metrin mittaisesta sisiliskosta" huikeisiin maisemiin akaasiapuineen ja loputtomine ruohoaavikoineen.Ikuisti kantajansa ja muun väkensä leiriaskareissaan,kikuijuden tanssit,aavikon aamut ja illat Kilimanjaro- ja Keniavuoren rinteillä.Valokuvia otettiin ahkerasti kaadetuista seeproista ja antiloopeista,matkoilla käytettävistä kamelikaravaaneista ja santakärpästen toukkien noukkimisesta pois varpaankynsien alta,jossa työssä "neekerit" olivat ylivertaisia.

Gallen-Kallelan ja hänen perheensä Afrikka-aikana ja vielä sen jälkeenkin moni mies kuninkaista ruhtinaisiin,kirjailijoista elokuvatähtiin ja taidemaalareihin matkasi kohti Keniaa tyydyttääkseen metsästäjänhalunsa.Leijonat,sarvikuonot,puhvelit,leopardit,krokotiilit,gebardit,
virtahevot,elefantit kuolivat luoteihin ja keihään pistoihin.Taljat tuotiin koristamaan kotitakkojen edustoja tai seinää sohvan takana.Täytetyt päät kehyksissään muistuttivat valkoisen miehen urhoollisuudesta ihminen vastaan eläin. Aina voittajana oli ihminen.Eläimiä ei säästetty,ei säälitty eikä ajateltu sukupuuttoa kuten nyt.Elettiin ainoastaan siinä hetkessä,kun luoti lähti aseesta kohti määränpäätään.Kohti viatonta eläintä,joka tahtoi vain elää siellä missä se oli aina elänyt,vapaana.Lisääntynyt ja aikanaan kuollut kunniakkaasti reviiritappelussa,kiima-aikana paritteluoikeudesta kamppaillessaan tai arvokkaasti vanhuuttaan tasangolla yön pimeinä tunteina tai auringon ja tuulen tuntuessa viimeisen kerran sen sieraimissa savannin suuressa hiljaisuudessa.Siellä se syntyi,eli ja kuoli.

Olen joskus miettinyt,miten raaka tappaminen luonnistuu ja yhdistyy Gallen-Kallelan taiteilijaherkkyyteen? Ehkä hän näkee jotain tunteikkuutta siinäkin,kun eläin kuolee hänen tahdostaan lainsuojattomana ja vastustuskyvyttömänä.Ehkä tapahtumassa on jotain perin maskuliinista,jota myös Gallen-Kallelan työt edustavat.Ehkä kuolema on taiteilijasta kiehtovan ainutkertaista,inspiroivaa,salaperäistä mystiikkaa.Ehkä hän ei sittenkään tahtonut osoittaa miehen mahtia surmatessaan jonkun hänen laillaan elämään ja hengittämään oikeutetun villieläimen ympäristössä,jossa ihminen on vain käymässä.Vai oliko yleensä Afrikkaan safareille lähteminen Suuren Valkoisen Metsästäjän ominaisuudessa monilla silkkaa muotiasiaa? Oli näytettävää kotiin tultua valokuva-albumissa,kun ihminen seisoi voittajan elkein toinen saappaan peittämä jalka tappamansa eläimen kupeella,josta juuri elämä oli kaikonnut.Tämän minä tapoin! Minä,ihminen,kaikista Luojan luomista raa´in ja mahtavin.

SYYSPÄIVÄNTASAUSPÄIVÄNÄ

Julkisen sanan neuvosto on suuressa viisaudessaan asiaa pähkäiltyään tullut tulokseen,että persu-nimitys perussuomalaisista on säällinen ja kelpaava,kunhan sanaa käytetään harkiten.Että näin.Minä jaksan sanoa ja kirjoittaa kuitenkin kaikki 16 kirjainta ja olen jättänyt "persun" sanavarastostani.

Intian valtameri saanee syliinsä usalaisen satelliittiromun kunhan se sinne aaltoihin tänään tai huomenissa mätkähtää.Putoamispaikka on näin mittailtu.Suurin pala painaa kuulemma 150kg,muut pienempää sälää.Kaikki kuitenkin aikamoisella vauhdilla,niin kyllä tuntuu,jos hollille sattuu.

Romania ja Bulgaria on meille suuttunut,kun me Hollannin kanssa panimme kampoihin näiden maiden liittymisestä Schengen-sopimuksen piiriin.Pitää siis olla edelleenkin passi,kun tullaan Suomeen turistina tai "turistina". Suomen maine sen kuin kasvaa vastarannankiiskenä.Sen kun.Pyristellään vaan lisää kun kysymyksessä on omat edut.

Jaahas,tänään päivä ja yö maailmassa yhtä pitkät.Huomenista täällä pohjoisessa päivä yötä lyhyempi ja pian eletään kokonaan hämärän mailla.Parvekkeella antaa iloa neljä valkoista callunaa,jotka eilen tuuraajapäivänä raahasin kotiin.Kastelua vaan pakkasten tuloon asti ja sitten se homma tyssätään ja vain katsellaan callunoita,jotka kukoistavat kuivuttuaankin.Yksi pieni tuoli pehmusteineen on enää parvekekalusteista jäljellä ja pian tästäkin tyyny sisälle ja jakkara talvehtimaan.Kaikki muu onkin valmiina vastaanottamaan kaiken sen mikä talveen kuuluu.Lumituiskut kuitenkin pysyvät lasien takana.

Olen jotenkin sisäisesti lässähtänyt.Syksykö aikaan saanut,en tiedä.Eilen muistin ykskaks luvanneeni jo aikoja sitten soittaa Hepille ja sopia meille tuleminen.Soitin,mutta lykkäsin kutsua tapahtuvaksi tuonnenpana,joka tapauksessa ennen hänen Turkin matkaansa.Alkaa marraskuussa ja päättyy joskus huhtikuussa.Kun meillä sataa paksusti lunta,niin Alanyaa häiritsevät reippaat vesisateet.Silloin lämpöasteet ovat alle kahdenkymmenen.Onhan se vallan kauheeta että noin kalsaa! Mutta auringon paisteessa taas on vallan rannalla makoilun meininkiä kuin meillä täällä menneenä hellekesänä. Päälle päätteeksi vielä turkkilaisten lämmin ihmismieli,vieraanvaraisuus tuikitärkeitä turisteja kohtaan.Kun ei ole enää varsinaista turistisesonkiakaan,niin on hyvä pasteerailla basaareissa ja nähtävyyksiä ilman tungosta ihailemassa.Hepi kyllä tuntee jo Alanyan läpikotaisin siellä useaankin kertaan kuukausia olleena aiemminkin.

Turkkilainen ystävä vie maaseutuakin tutkailemaan vuorten serpentiiniteille.Evästän Hepiä varoituksen sanoin: älä siellä naimisiin mene. Vaikka mitenkä on nyt auvoista,niin kulttuurierot ovat iso ero.Ja islamilainen mies eri maata kuin kotoinen jörrikkä,joka ei kylläkään puhu eikä pussaa,mutta naista arvostaa eri lailla,ei alista,määräile omien tapojensa mukaiseksi,antaa tilaa.Niin monta murheellista tarinaa on länsimaisella naisella ollut kerrottavana arkielämän jämähtäessä päin kasvoja vieraitten tapojen maassa.On,on onnellisiakin liittoja,on toki.Kunhan nainen sopeutuu.

Siis poden jonkunmoista syksyväsähdystä.Askareet maistuvat puulta,proput palaa pienimmästäkin,huokailen omaishoitajan yövalvomisia.Mitenkäs tämmöisestä sitten paranee? No,on ennenkin podettu ja ohi on mennyt.Menee nytkin! Se on luonnekysymys. Eilen eduskunnan kyselytunnilla oli esillä jälleen ikuisuuskysymys omaishoitajuudesta.Kaavaillaan palkkiostamme veron poistoa! Sitä kun on jauhettu jo vuosia ja muistettu painottaa mitenkä "arvokasta työtä me teemme".Joku on joskus sanonut "politiikka on lupausten taidetta." En usko että valtio koskaan luopuu niistä verotuloista.Ja jos,niin jotenkin ne otetaan takaisin.Ehkä pienentämällä samalla määrällä omaishoitajan palkkiota ja kutsuvat sitä säästämiseksi.

Ministerit ovat aikeissa alentaa omia palkkojaan ihan esimerkkinä säästämisestä.Kansanedustajat eivät näytä ainakaan vielä vihreää valoa omissa palkoissaan.Kuka sitä mielellään luopuu kaikesta hyvästä mikä on saavutettu? Luopuminen ei aina ole helppoa.Minä tiedän.Kokemuksesta.Tekee kipeää.

PUHEET UUSIKSI AERO JA KÄYTÖSTAVAT

Persu-nimitystä perussuomalaisista ei saa enää eduskunnassa käyttää.Itse en ole alunalkaenkaan pitänyt sanasta.Minusta se on ollut vähättelevä.Eikä Keskustapuoluekaan ole enää Kepu.Kristillisdemokraattinen puolue ei tykkää nimityksestään "kristilliset".Sanojen käyttämisen ja muutenkin käyttäytymisen ohjekirja on eduskunnassa jaettu.YLEn kakkosella eilen keskusteltiin vihasta,vihapuheista ja ääriliikkeiden uhkasta Suomessa.En tiedä päästiinkö asiassa puusta pitkään,että mikä tekee oman eriävän mielipiteen sanomisesta vihapuheen,kun uni saapui keskenkaiken silmään ja oli otettava sen tulemisesta vaarin.Itse ohjelma tuskin aiheutti yhtäkkisen haukotussarjan ja sen myötä halun vaihtaa sohvannurkka omaan vuoteeseen. Meikämamma on joskus iltaisin yksinkertaisesti väsynyt.

Onhan niitä muitakin sanojen "persun" lisäksi,jotka ovat ei-toivottuja ja kutakuinkin kiellettyjä kuten "neekeri" ja "mustalainen". Kuitenkin jälkimmäistä käytetään lauluissa ja Emmerich Kalmánin operetissakin Mustalaisruhtinatar.Ei kuulostaisi hyvältä,jos tämän vanhan operetin nimi muutettaisiin "Romaniruhtinattareksi".Minä ainakin kieltoja uhmaten puhun sekä neekereistä että mustalaisista,jos en nyt huutele julkisesti kuitenkaan.Ikävöin myös Fazerin lakupötkön pyöreitä neekerikasvoja ja geishaa suklaapatukassa.Olemmeko menneet liiallisuuksiin?

Jotenkin tästä ajatukseni laukkasi,ei niinkään geishojen mukana,jotka ovat perin kaukana minun maailmastani,vaan kerkiäväisen mielikuvitukseni siivin tämän rakkaan synnyinkaupunkini historiaan ja Ville Zilliacuksen kirjaan "Kaikkien aikojen Helsinki". Aero Oy:n lentomatkailun alkutaipaleisiin 1920-1930-luvun tienoilla. "Lentokenttä" sijaitsi Katajanokalla puisen laiturin päässä ,joka joskus oli levien peitossa ja koneeseen aikojat liukastelivat pahimmassa tapauksessa veteen asti.Kone oli kesäaikaan vesitaso ja ponttoonit vaihdettiin talvella jalaksiin.Koneeseen mahtui vain muutama matkustaja.Toinen alkuaikojen lentoonlähtöpaikka oli Kaivopuistossa.Niitä kutsuttiin "lentosatamiksi".Myöhemmin Hyvinkään ja Malmin lentokenttiä kutsuttiin kauan niinikään lentosatamiksi,kunnes niistä tuli "lentokenttiä".

Kun aamulla kello kahdeksan noustiin ilmaan Katajanaokalla,niin Tukholmaan saavuttiin kello 10 paikallista aikaa.Moni suomalainen pohti turhaksi moista "kiirettä",kun hiljaakin hyvä tulee.Kenelläkään tämän päivän liikemiehellä tuskin olisi aikaa/halua hyssytellä pilvien seassa tuntitolkulla päästäkseen lyhyen matkan päähän. Silloiset liikematkailijat mahtaisivat hämmästyä astuttuaan tämän ajan mukavin istuimin varustettuun lentokoneeseen,joka sujahtaa ilmojen halki tuhansienkin kilometrien päähän suhteellisen lyhyessä ajassa.Ja kone nousee kuivalta maalta ja sen alla on pyörät! Jos joku olisi heille kertonut Jules Vernen "Maasta Kuuhun" (1865) ja "Kuun ympäri"(1870) seikkailukirjojen olevan joskus totisinta totta ja ylipäätään mahdollista,ei ehkä yksikään Aeron asiakkaista olisi moista hulluutta uskonut.

Ajatus sen kuin laukkaa ilman aasinsiltaa seuraavaan.Monien opittavien asioiden joukossa on yksi,joka pitäisi mitä pikimmin opetella.Suopeus.En pidä siitä,kun puolisoa pyörätuolissa suorastaan tuijotetaan.En siedä edes lasten tiukkaa katsetta,vaikka se onkin kai silkkaa uteliaisuutta uutta kohtaan.Minusta tuijottaminen olisi lapselle selvitettävä sen olevan epäkohteliasta.Ainakin minä sain penskana tämän opin,kun mamman ja papan talossa Meilahdenkadulla asui kehitysvammainen poika,eikä häntä saanut jäädä katselemaan jonkunmoisena kummajaisena.Joskus ollessani kaupungilla väsynyt ja joku aikuinen jää töllistelemään, olen kysynyt,eikö ole aikaisemmin nähnyt pyörätuolia? Ei kovin kohteliasta minunkaan puoleltani.Tällä ihmisellähän saattaa tulvahtaa mieleen omat kokemukset pyörätuolin kanssa.Ehkä hän työnsi puolisoaan ja nyt meidät nähdessään eli hetken muistoissaan meitä katsellen.

Minun pitäisi opetella nöyryyttä ja hyväksyä vieraiden ihmisten erilaiset käyttäytymiset.Vanha koira ja niin edelleen.Kun kuitenkin miellyn taas katseisiin,jotka koen ystävällisiksi ja sieluni sopukoissa jopa ihaileviksi.Miksi hyväksyn siis ne? Joskus kun olen meikin tehnyt hyvin huolellisesti,iho on yön levännyt hyvän unen myötä näyttäen freesiltä ja työnnän pyörätuolia iloisen näköisenä,saamme tämmöisiä katseita. Haluanko aina jollain lailla äänetöntä kehumista? Herttinen,minähän olen kehno ihminen,enkä yhtään niin hyvätapainen kuin olen luullut! No,näin ensialkuun jätän tämän kysymyksen pyörätuolin ennen näkemättömyydestä.Siitä on hyvä alkaa kohteliaampi esiintyminen.

Menenkin nyt heti pesemään suuni saippualla ja kaivan loputkin sammakot ulos,heitän menemään kelpaamattomina sivistyneeseen käytökseen.

JOHN HUSTONISTA SAIMA HARMAJAAN

Teemalta eilen John Hustonin Moulin Rouge ja sen minä katselin.Ihan sen vuoksi,että pidän kovasti Lautrecin töistä.Olen alkuperäisiä nähnyt ainakin Saksassa ja Ranskassa,Ateneumin näyttelystä en ole aivan varma,kun kaikesta on vuosia vierähtänyt.Eilinen elokuva oli tietysti romantisoitu,mutta se oli värikylläinen ja vahva.Kuten Lautrecin maalauksetkin.Voi hyvin kuvitella,miten ne aikoinaan kavahduttivat Pariisin hienostoa cafés chantants-huvittelupaikkojen realismilla,kyynisyydellä ja ilkikurisilla karikatyyreillä.

Vaikka pidän hurjasti 1800-luvun ja sitäkin vanhempien "ymmärrettävästä" taiteesta,niin pidän myös uudemmasta ja siihen lukeutuu ehdottomasti Henri de Toulouse-Lautrec (1864-1901).Kivipiirrosten,maalausten ja julisteiden mestari,joka yhdellä tai kahdella viivalla sai aikaan koko tunnelman.Ei kaunistelua,ei hämyisyyttä,vaan silkkaa totuutta,hieman ivaakin ja ennenkaikkea luonnollisuutta niin sirkustaiteilijoista työssään kuin bordellien humoristisissa näkemyksissä ja Moulin Rougen iltojen ilakoinneissa.Hänen myöhemmissä omaperäisyyden yhä säilyttävissä maalauksissa on jo aistittavissa taiteilijan alkoholismin väsyttämä kiihkeyttä täynnä ollut elämä.Kiitos,John Huston.

Syksy asfaltilla.Koivun keltaisia lehtiä jo pihateitä peittämässä kaiken aikaa puiden heitellessä lisää.Vaikka lämpöasteita on yli kymmenen,ei enää tunnu senkään vertaa lämpimältä.Ei auringonpaistekaan tunnu samalta kuin muutama viikko sitten.Syksyn myötä uuvuttavien kesähelteiden jälkeen on tämän talon nuoret asukkaat saaneet meidän vanhemmat joukottain takajaloille.Ovikelloni soi yhtenään,kun närkästyneet naapurit valittavat yöuniensa rauhan kadonneen pauhaavan musiikin ja kovaäänisten huutojen sekamelskaan.

Nyt odotellaan seuraavaa viikonloppua ja sitten järkeilemään jatkotoimenpiteitä.Talo kun ei nyt kertakaikkiaan ole mikään HOASin opiskelija-asuntola.Eräskin rouva eilen ovensuussani kertoi asuneensa täällä 32 vuotta ja kokeneensa vasta viime vuosina tämmöistä ylenpalttista häirintää öiseen aikaan.Kun musiikki pauhaa ja se kuuluu talon naapuriportaista,ei niihin pääse pyytämään volyymia pienemmäksi koodien sulkeuduttua yöksi,eikä oma avain ovea avaa.Olen joskus isännöitsijälle ihmetellyt,miten esimerkiksi yksinasuvan ihmisen luo pääsee öiseen aikaan ambulanssihenkilöt,jos voimat ei riitä puhelinavunpyynnön lisäksi ryömimään ulko-ovelle? Tämmöisillä koodeilla on hyvät ja huonot puolensa.Periaatteessa koodilukua ei pitäisi olla ulkopuolisen tiedossa,niin miksi yöksi suljetaan? Kauhulla ajattelen jonkun kuolevan sydänkohtaukseen,kun apu ei pääse perille ennen aamua.

Eilen oli meillä taas sisäpäivä.En millään viitsisi/jaksaisi jokaisena päivänä pyörätuoleilemaan ja keksin kaikenlaisia tekosyitä.Onneksi puoliso viihtyy ihan omassakin pihapiirissä,jossa viime aikoina olemme aika useinkin tyydyttäneet hänen ulkoiluhaluaan.Katselemme sinitiaisten pyrähtelyä oksistoissa,muutaman lokin lentoa yläpuolella ja keltaisen koivunlehden tipahtamista maahan.Mereltä kuuluu silloin tällöin yksinäisen moottoriveneen pärinä tuulen käydessä sieltä päin.Ruotsin laivan punainen kylki lipuu kauempana ohi,ohittaa harmaan poliisiveneen,joka palaa kotikaijaan partiointiretkeltään.

Saima Harmajan runosta "Suven mentyä" yksi säe:

"Jos suljen silmäni ja kuuntelen,
soi vielä linnunlaulu kultasuinen,
ja loistossansa tuomi toukokuinen
jäi sydämeeni,sinne juurtuen.
Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan,
ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,
ja yli järven kylmenneen ja harmaan
etäältä kurkiparvi kiiruhtaa."

MAMSELLI KAISAN TARINA

Puolison kalsarit edelleen kadoksissa.Hänellä saattaa olla sormensa pelissä,sillä joskus tekee kaikenlaista hiukan hölmöä.Ehkä ne löytyvät taikka sitten eivät.Ryhdyin etsimään ihan muuta ja löysin.

Kirjahyllyssä oli lukematon kirja.En edes muista koska olen ostanut,sillä se on uudempaa sorttia kuin isäni Helsinki-kirjat, Ville Zilliacuksen "Kaikkien aikojen Helsinki".Tunnen jopa häpeää,että ensin ostan,panen hyllyyn ja unohdan.Ei mitään järkeä.Kerron nyt eräästä mamsellista luettuani Zilliacuksen tarinan Kaisa Wahllundista,joka tuli Ruotsista ensin Turkuun.Kaisa-neiti syntyi vuonna 1771 Kristinehamnissa ja Helsinkiin tullessaan 1819 ei tietenkään osannut yhtä ainuttakaan sanaa suomea.

Mamselli Kaisa aloitti uransa tulevana ravintoloitsijana palvelemalla emäntänä perhehotellissa,jossa huolehti mm. marsalkka Mannerheimin isoisän isästä kreivi Carl Erik Mannerheimista ja paroni Otto Wilhelm Klinckowströmistä.Kaisa oli ammattitaitoinen ja varsin kysytty erilaisiin tilaisuuksiin mm. kun kenraalikuvernööri ruhtinas Menshikov oli vierailulla kaupungissamme yliopistorakennuksen vihkiäistilaisuudessa.Mamsellin astiasto oli ainoa koko kaupungissa, joka riitti kahdellesadalle vieraalle.Samalla alalla olevat muut,myös muista maista tulleet,kadehtivat aivan syystä Kaisa-Mamsellin taitoa ravintoloitsijana ja hänen astiamääräänsä.Zilliacus painottaa,että noihin aikoihin,vaikka Suomeen tuli pilvin pimein yrittäjiä ja muutakin väkeä ulkomailta,ei tunnettu muukalaisvihaa tämän päivän tapaan.Stadin friidun omin sanoin Zilliacuksen kirjan ulkopuolelta: olisimme ehkä saaneet odottaa kauan suklaankin tulemista,jos olisimme olleet vastaanottamatta ystävällisesti aikoinaan vuonna 1844 22-vuotiasta sveitsiläistä turkkuri Eduard Fazeria.Hänen 8-lapsisesta perheestään neljästä pojasta nuorimmainen Karl (1866-1932) ryhtyi kondiittoriksi ja perusti Kluuvikatu 3 konditorian 1891.Jos Eduardia olisi kaltoin maahanmuuttajana kohdeltu,emme ehkä tänäpäivänä saisi iloita Fazerin Sinisestä,joka kehitettiin nautittavaksemme vuonna 1922.

Palatakseni takaisin Zilliacuksen mamselliin,jonka kolmas ravintola Helsingissä oli Kaupunkikellari.Silloin mamselli oli saavuttanut jo iän,jolloin häntä alettiin kutsua "Mor Wahllundiksi".Neljänneksi Kaisan omistamaksi ravintolaksi tulikin sitten Kaisaniemi.Se oli komeampi muita,päihitti ne keilaradalla,joutsenlammella ja puistolla.Ylioppilaat omivat heti Kaisaniemen ja yhä vapunpäivänä,joka on Kaisan syntymäpäiväkin, ruotsalaiset ylioppilaat muistavat kuorolaulullaan Catharina Wahllundia.Kaisaniemestä kehittyi pian suosittu paikka,jonne nuoremman helsinkiläispolven lisäksi löysivät tiensä niin yliopiston professorit kuin muutkin korkeasti oppineet.Ilmapiiri oli aina vapaa muodollisuuksista,pöydillä vahaliinat,oli boolia,punssia ja viiniä.Kaisaniemessä aterioivat Runeberg,Snellman,Topelius ja jopa Elias Lönnrot muiden tunnettujen henkilöiden ohella.

Kaisaniemi voisi kertoa,jos osaisi,enemmän kuin monen muun ravintolan seinät kulttuurihistoriastamme.On pidetty puheita,laskettu sukkeluuksia ja kaskuja.Tämän ajan oli kuitenkin määrä loppua.Vahaliinojen tilalle tuli peilejä,plyysiä ja jalopuuta. Mor Wahllund ei enää pitänyt ohjaksia ja niin päättyi myös Kaisaniemen polkan soittaminen.Kaisa ei enää seisonut ovensuussa vastaanottamassa vieraitaan,vaan sillä paikalla oli toinen "Kaisa" Cajsa Wrag.Kaisa oli syntyisin vermlantilainen ja Cajsa taas Örebrosta. Cajsa Wragin oikea nimi oli Anna Christina.Erehdyksiä syntyi "Kaisan" ja "Cajsan" kesken. Jopa mamsellien tuttavat erehtyivät.Cajsa Wrag on tehnyt keittokirjan,joiden reseptejä on päässyt muihinkin keittokirjoihin "Cajsa Wragin tapaan".

Kerrotaan että "Kaisaniemestä alkoi Helsingin vappu".Ei Valborgista vaan Mamselli Wahllundista.Ehkä ensi vappuna nostan samppanjamaljani ennenkaikkea Mamselli Wahllundin muistolle,sillä Kaisaniemessä minäkin olen monet ateriat syönyt,vaikkakin paljon kummankin "Kaisan" jälkeen.

Kiitos Ville Zilliacukselle(1914-2000)kirjastaan "Kaikkien aikojen Helsinki" vuodelta 1998.

SYRJINTÄÄ VÄLITTÄMISTÄ JA KADONNEET KALSARIT

Kummityttöni kanssa kun taannoin juttelin puhelimessa,niin puheeksi tuli rasismi,jota sanaa yllättäen Suomessa on alettu käyttää väärässä tarkoituksessa.Kerroin hänelle esimerkin siitä remonttimiehestä,joka oli päästänyt kerroksessamme käytävän täyteen hiontapölyä.Kun mainitsin remonttireiskalle,että nyt viemme kaiken pölyn kotiimme,enkä siitä pidä,kysyi hän "oletsä rasisti?" Minun käsittääkseni rasistilla tarkoitetaan henkilöä,joka värin tai kansalaisuuden mukaan syrjii jotakuta.Se taas ei ole,että ei ole jonkun kanssa samaa mieltä ja tuo sen julki.Olen kutsunut itseäni rasistiksi,mutta en olekaan,sillä en ihmisen taustan takia ole kenenkään käytökseen tyytymätön.Olen myös sanonut,että hyväksyn ulkomaalaiset asumaan,tekemään työtä ja elämään Suomen lakien mukaisesti siinä missä me suomalaisetkin.Mutta ne ulkomaalaiset,jotka tänne tulevat kepulikonstein elämään siivellä elätettäväksemme lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi,eivät ole tervetulleita.Näin ajattelen ihmisten väreistä ja kansalaisuuksista huolimatta.Näin tuumisin myös suomalaisista,jotka tulisivat Helsinkiin muualta päin Suomea meidän muiden huolehdittaviksi ja kaikin tavoin ylläpitämiksi.

Vihreiden kansanedustaja Pekka Haavisto toisen Pekan,Pekka Sauri,lailla peräänkuuluttaa meissä suomalaisissa toisista välittämistä väristä huolimatta.Oikea rasisimi kun on hänen mielestään huolestuttavasti nostanut päätään tässä maassa.Tällä ei ole sitten mitään tekemistä väärin perustein olevan hyysäämisen kanssa! Enkä usko hänen tarkoittavan,että välittäisimme siten,että Suomi kustantaisi ulkomaalaisten oleskelun maassa.Aitoa välittämistä minäkin olen tässä vuosien aikana kaivannut ihmisissä.Se hävisi jonnekin ja tilalle tuli suuri välinpitämättömyys kaikessa ja kaikesta.Kuten kummityttöni tositarinassakin kävi ilmi,kun aikuiset vain tunteettomasti ja asiaan puuttumatta seurasivat miten mustaa pikkupoikaa isommat värilliset hakkasivat ja potkivat muutaman metrin päässä.Jos joku makaa kadulla,ei häneen kiinnitetä huomiota.Ei takavuosina kiinnitetty siihenkään,kun bussissa matkusti pitkän tovin kuollut mies istuimellaan. Ei välitetä,vaikka naapuria ei näy kuukausiin.Vasta sitten jollain lailla sierainten kerrottua havahdutaan,kun rapussa alkaa haista.Ei pidetä yhteyttä yksinäisiin tuttavapiirin tai suvun iäkkäisiin ihmisiin.Katsellaan vain,kun koululainen ajetaan bussista ulos pakkaseen,kun hänellä ei ollut riittävästi rahaa matkaan.

Meillä on ennakkoluuloja kaikenlaista vierasta ja meille outoa kohtaan,on se sitten ihminen tai asia.Juuri se Haavistoa huolestuttaa,koska siihen liittyy huonoa käytöstä ja epäasiallisuutta.Miksi meistä on tullut tällaisia? Kylmiä ja piittaamattomia. Mahdammeko ottaa vaarin Pekka Haaviston ja Pekka Saurin sanomasta? Vastaammeko huutoon? Pystymmekö muuttamaan asenteitamme? Opettelisimmeko jälleen käyttämään sanoja "kiitos" ja "anteeksi"? Voisimmeko alkaa huomata lähimmäisemme? Jos emme enää huutaisi ulkomaalaistaustaiselle kadulla "mee siitä omaan maahas".

Mihin katosivat puolisoni alushousut? Tämä on kotiani koskenut mysteeri,eikä se ole vielä selvinnyt.Housut joutuivat hukkaan eilen riisuessani häntä pyjamaa varten.Olin aivan varmasti ne ottanut häneltä pois.Mutta minne pannut? Miten ne voivat hävitä näin totaalisesti? Olen penkonut makuuhuoneen ylösalaisin,molemmat vuoteet,etsinyt lattialta ja pussilakanoiden sisältä.Myös toiset huoneet ovat saaneet etsimiskäsittelyn. Ne ovat lyhyet boksereiden tapaiset.Jos joku ne näkee jossain,niin palauttakaa! Siihen asti jatkan etsimistä,sillä asia askarruttaa ja kiinnostuin oikein,mistä joskus löytyvät.Pyykkikoriin tai jääkaappiin en ole niitä pannut.Kuinka voi tämmöistä tapahtua täyspäiselle ihmiselle? Mies jo hermostui,kun kävin hänen vaippoihinsa käsiksi,jos alushousut olisivat joutuneet sinne.Koko yön valvoin ja asiaa ihmettelin.Herttinen sentään.Tokko toinnun tästä koskaan.

OPPIA IKÄ KAIKKI

Jatkan vielä tätä "suomalaisten puhumattomuusjuttua",kun Mymskäkin yhtyi siihen kommentillaan,josta kiitos.Siis että me suomalaiset olisimme tuppisuita,kuten eilinen rouva kimppakyydissä tuumaili.No emmehän me ole ja olemmehan me.Miten sen ottaa ja mittaa.Mymskä kertoi,että maseudulla jahkaillaan ennen kuin puhutaan ja tämän allekirjoitan.

Kun olin pieni ja nuori ja kesät eteläisellä Pohjanmaalla,niin sain tuta seuraavaa.Talo ja tila pitäjän suurimpia,tupa kuin kirkon sali.Siellä oli paksusta puusta pitkä penkki oven suussa.Siihen piti vieraan istuutua sanottuaan päivää ja otettuaan lakin päästään,jos oli mies.Talon väki vastasi tervehdykseen ja sitten oli hiljaista.Pitkästi.Kukaan ei puhunut,ei vieras eikä muut.Tyven ilmapiiri oli ja pysyi.Minäkin hämmästyksestä mykkänä istuin kauempana ja odottelin seuraavaa siirtoa,joka tuli ehkä varttitunnin päästä.Isäntä: "noh,tuota,mikäs on isännällä/emännällä asiana?" Asia kerrottiin ja ryhdyttiin toimenpiteisiin,jos se sitä vaati.Se penkillä istuksiminen kuului aina asiaan,eikä sitä ihmetelty eikä siitä lipsuttu.Meillä päin kun Helsingissä oli totuttu,että heti kerrottiin asian laatu,jos joku sattui ovikelloa soittamaan.No,ei kenelläkään juuri ollut eteisessä tuhdista hongasta penkkiäkään.Tavat tietysti erilaiset jopa maakuntien omissa kulttuureissa.Helsingissä näin ja muualla noin.

Mitä sitten tulee näihin rouviin kimppakyytiläisiin,niin asia saattaa olla sillä lailla,että matkustaja on yksinäinen ihminen ja tämmöistä kimppakyytiä pidetään sosiaalisena tapahtumana,kunnon rupattelutuokiona.Kyllähän puistojen penkeilläkin ruvetaan juttusille ventovieraiden kesken.Ovat yleensä vanhempaa väkeä.Näin tapahtuu myös pankissa vuoroa odotellessa ja apteekissa,lääkärin pakeille varrotessa jne. Olisi pitänyt eilen nähdä tämä asia laajemmin.Puolustus: ei sitä aina jaksa ilopilleriä leikkiä ja ostoksilla olo oli väsyttävää puuhaa,nälkä kurni ja invataksin nurkka ainoa lepopaikka minulla ennen iltamyöhäistä.Ei haastelutuulella! Rouvahan ei tiennyt taustaani ja puolisokin "näyttää ihan normaalilta",kuten hänestä on sanottu,kun on turhaan odotettu osallistumista siihen ja tähän. Aivoinfarktin aiheuttama aivojen vammaisuus ei todellakaan aina näy ulospäin.Eilinen oli ja se meni,mutta pani ajattelemaan,miten käyttäytyä seuraavan kerran kimppakyydissä ehkä minuakin iäkkäämmän ihmisen kanssa.Heti vaan virkeästi terhakkaa juttua vaikka ilmojen pitelystä.

Eilinen siis opiksi ja ojennukseksi,sillä sitä en allekirjoita,ettemme me suomalaiset puhuisi.Jos emme nyt aivan etelämaisen vilkkaaseen tapaan sentään,mutta hillitysti,jonka olemme täällä pohjoisen Napapiirin tuntumassa omaksuneet aikojen saatossa.Mymskä,maaseudulla käyneenä ja siellä tavat nähneenä,kehuukin helsinkiläisiä ollen itse myös stadilainen,että olemme puheliaita ja kohteliaita.Tähän ovat monet ulkomaalaisetkin turistit yhtyneet haastatteluissa.Kielitaitoa niinikään kehuttu.Mutta kun ei olla suuna ja päänä kaiken aikaa,siitä joku saattaa vetää väärän johtopäätöksen.

KIMPPAKYYDISSÄ

Eilispäivänä semmoista hulinaa Sockmannilla että luulin joulun tulevan.Oli kanta-asiakaspäivä ja se tarkoitti -10%. Pyörätuolillakin liikkujia vaikka kuinka paljon.Siihen malliin,että jouduimme puolison kanssa kotikuljetuksessa kimppakyytiin,jota harvoin tapahtuu.Meinaa että päästään ajelulle,jos meitä ei ensimmäiseksi viedä.Eilen ei viety ja niin menimme Kirjatyöntekijänkadulle,jossa viimeksi olen tytöntyllerönä käynyt kummitätini luona.Hänellä oli jonkunmoinen minipystykorvakoira,joka haukkua räksytti vimmatusti vieraitten tullessa.Eilen siis tuttuja maisemia Kruununhaassa.

Rouva,joka Kruununhakaan vietiin moitti matkan loppumetreillä "meitä suomalaisia puhumattomuudesta,vaikka istutaan näin autossa". Minua ei haittaa,vaikka tämmöisellä lyhyellä matkalla ollaan sana taikka kaksikin vaihtamatta.Eihän raitiovaunussakaan yleensä aloiteta keskustelua vieraan kanssa.Otaksun tämmöisen kimppakyydin olevan verrattavissa ratikka- tai bussimatkaan Helsingissä.Mennään pisteestä A pisteeseen B. Rouva ei ollut sen enempää minuun kuin puolisoonikaan tyytyväinen.Toki vastasin ja kerroinkin mielipiteeni tämän kaltaisen matkustamisen luonteesta.Mainitsin pitempien esimerkiksi junamatkojen olevan jo sellaisia,että jutustellaan.Kehkeytyihän siitä sitten keskusteluakin rouvan ollessa edelleenkin hapan puhumattomuuteni vuoksi.En ryhtynyt hänelle selvittelemään,miksi sitten puolisoni on vaiti.Jos hän olisi hiukan aikaisemmin tämän kymmenminuuttisen aikana aloittanut omasta puolestaan juttelun,olisin tietysti siihen yhtynyt.Alkutervehtimiseni jälkeen olisi ollut sopiva hetki.Mutta aloittikin kotinurkillaan moitiskelun.Minusta se oli turhaa.Olisi vain reippaasti aiemmin avannut sanaisen arkkunsa,jos puhua tahtoi.Ja ystävällisemmissä merkeissä.Toivotin hänelle kuitenkin hyvää päivänjatkoa.Ei vastannut.

Puolisolle ostin eilen uuden partakoneen.Vanha alkoi vedellä viimeisiään,vaikka latasin sitä sen kuin kerkisin.Nyt on sitten semmoinen vempain että pois tieltä.Puhdistaakin koneen! Ehkä tämän kanssa minun on helpompi hänen partansa ajaa.Itse ei enää oikein siinä puuhassa onnistu.Tänään kokeillaan.Itselleni en ostanut mitään.Ei,ostin sittenkin: kimpullisen valkoisia ruusuja.Haikeana katselin muita osastoja,mutta puoliso alkoi väsyä ja Herkkuunkin oli mentävä.Kantajaa tarvittiin jo Herkusta pois. Tavoistani poiketen autoa tilatessani pyysin myös invataksin kuljettajaa avituspuuhiin Stockmannilta taksiin ja autosta kotiportaalle. Minä kannoin ja kuljettaja työnsi pyörätuolia.Heille kun ei kuulu mikään muu kuin "itse asiakas" (näin kerran selitettiin matkapalvelukeskuksessa) ja saattaja ei ole varsinainen asiakas.Hän on vain saattaja.Minustahan ei mene edes maksua.Puolison kyyti maksaa 2,20€. Sama kuin ratikoissa ja busseissa.

Ihmettelen kyllä tätä itse asiakas-tyyliä,sillä ostoksethan ovat myös tälle "itse asiakkaalle".Sitten kuulemma autetaan,jos saattajaa ei ole ja "itse asiakkaalla" on kantamuksia.No,on sellaisiakin inhimillisiä ja ystävällisiä kuljettajia,jotka pyytämättä minuakin auttavat.Vaikka pärjään itsekin.Olen tähänkin asti pärjännyt.Olisin eilenkin tiukan paikan tullen.Invaostoskärry vain pyörätuolin edessä ja parkkihisseillä ylös. Ovat suurempia,että tämmöinen pitkä ja leveä ajoneuvoyhdistelmäkin hyvin mahtuu.Parkkihissit välittävät matkaa vain parkkihalleista Espan kerrokseen eli 1A.

Tänään huilitaan.Ruokakin vain lämmittämistä vaille.Ehkä avaan pikkolosamppanjapullon itselleni ja skoolaan syksylle ja kaikenmaailman tyytymättömille moittijoille.

SYYSMYRSKYN HEITTÄMÄÄ

Laulussakin lauletaan "syysmyrsky kun merellä pauhaa...".Nyt pauhaa merellä ja maissa.Pihakoivut jälleen kerran luokilla oikein komeasti.Tässä jo mittailin,jos lähin kaatuu,mihin asti ikkunoista sisälle oksat osuvat.Ellei sitten kaadu pyörävajan katolle.Se on poispäin.Minä tykkään tämmöisistä luonnonilmiöistä.Hillitön halu sytyttää silloin tuikut parvekkeelle.Niin eilenkin illalla viiteen lyhtyyn.Istuin partsilla tuulta kuunnellen pitkähkön tovin.Tänään tuuli jatkuu,eikä merelle ole menemistä.Kyllä Suomenlahtikin osaa.

Selailin illalla runokirjoja.Silmiin sattui seuraava:

MAAILMAN MENO
(Kansantarina)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.

"Sitä vaaria,huh,ihan väsyttää alkaa",
varis sanoo, "jo vanhaa siipeä,jalkaa.

Kun vanhenen pian,alan kangistua,
kai kannat sa mua,kuin minä nyt sua?"

- "En",vastaa poika, "sun jäädä annan".
-"Ketä kannat sitten?" -"Ma poikaani kannan."

Varis huokaa harmaille aatoksille:
"se on maailman meno,minkäs sille."

(Lauri Pohjanpää 1889-1962)


Jo lapsena isäni lukiessa minulle runoja,pidin näistä Pohjanpään eläinaiheisista ja pidän niistä vieläkin. Tämän runon ajatuksesta en nykyelämässä tiedä, pessimisti kun eräissä asioissa olen.Ajattelen,että tokkopa nykyihminen (variksista en tiedä) todellakaan isäänsä kantaa,kun ajattelee ihmisten yleistä välinpitämättömyyttä.

Kummityttöni soitti tässä päivänä muuanna ja puhuimme myös piittaamattomuudesta.Tästä niinikään Helsingin kaupunginapulaisjohtaja Pekka Sauri,joka toivoo ihmisten välinpitämättömyyden muuttuvan välittämiseksi.Kummityttö oli autoajelulla ystävänsä kanssa ja nähnyt bussipysäkillä pikkupoikien (8-10v)tappelun,jossa potkittiin ja mäiskittiin,hakattiin kaikkein pienintä.Aikuisia katoksen alla kulkuneuvojaan odottamassa.Kukaan ei tehnyt mitään.Hakattavana oleva huusi keuhkojensa täydeltä.Kummityttö pyysi ystäväänsä pysäyttämään auton,hyppäsi ulos.Meni joukon luo.Käski lopettamaan ja lopettivat.Sitten kummityttö selvitteli asiaa ja vaati isommilta pojilta anteeksipyyntöä, joka tehtiin.Joku rupesi itkemäänkin.Pojat lähtivät sovussa.Kummityttö otti tämän jälkeen puhutteluun paikalla seisovat aikuiset "miksi te ette menneet väliin,vaan katselitte,kun yhtä lyödään ja potkitaan,hyi hävetkää." Tämän jälkeen kummityttö jatkoi ystävineen matkaansa.Kukaan aikuisista ei sanonut halaistua sanaa.Ehkä hämmästyksestä olivat vaiti tai huonosta omastatunnosta (jos sitä nykyihmisellä on). Niin,miksi me emme mene väliin? Nytkin oli pienistä lapsista kysymys.Ei isoista pelottavista raavaista tappelevista miehistä.Pekka Saurin mukaan voi silloinkin huutaa "LOPETTAKAA!!!" Se voi vaikka tepsiä,ihmiset. Piitataan,välitetään,jätetään kylmäkiskoisuus ja auttamisen haluttomuus nähdessämme sellaista pahaa,johon voimme puuttua.

Eilen kaupungilla,tänään visusti sisällä,huomenna taas kaupungille.Sitten onkin viikonloppu lähellä.Ei meillä ole tekemisen ongelmia,vaikka niin joku omaishoitajaperheestä luuleekin.Ei puolisokaan pitkästy,vaikka varsinaista tekemistä hänellä ei nykyisin olekaan.Minä puhua pajatan ja jos en,niin avaan hänelle television tai äänikirjan.Jo terveenä ollessaan puoliso viihtyi itsensä kanssa,ei ongelmia. Ateriat suurinpiirtein ajallaan,lääkkeet samoin,kaikki hoituu päivän ohjelmineen.En usko hänellä olevan paha olla.Koti on kuitenkin paras paikka kunhan on joku,joka auttaa.

Tilasin eilen Stadin Slangista kaksi CD-levyä.Toinen on Lauluja Helsingistä ja toinen Slangin puheenjohtaja Lasse Liemolan juhla-CD.Näitä lauluja Helsingistä sun muualtakin stadin- tai kirjakielellä on minulla jo aikamoinen arsenaali.Ne ovat yleensä iloisia ja humoristisia kuunneltavia aina Tannerin kupleteista lähtien.Tulee hyvä mieli ja tulee usein mieleen myös menneet ajat. Kyllä muistella saa,vaikka ei aina välttämättä haluaisikaan käydä uudestaan kaikkea läpi.Näin on hyvä ikävistäkin tapahtumista huolimatta.Elämä jatkuu.

Pohjanpää runossaan "Virta" sanoo: "...Eespäin uutehen taisteluun,uuden väkevän virransuun!/ Vuorten poikki ja puhki jään! Koskaan,koskaan ei lepäämään!..." Näin pitää ajatella.

KAIKENLAISIA MUISTOJA

Viikko urkeni pilvisenä,pihapuut yhä kesänvihreinä muutamat kellastuneet lehdet pilkottamassa kaiken vehreyden keskellä.Lämpöasteitakin viisitoista ainakin meidän mittarissa,kun kurkistin antaessani samalla basilikalle vettä.Parvekkeen viime vuotisesta joulukukasta on kasvanut pieni pensas.On saanut asua näin melkein ulkona koko suven ajan.Mitä mahtaa tuumia hallaöiden yllättäessä ja siitäkin,kun sisälle siirretään? Purkkiorkidea lykkäsi kaksi kukkaa.Piti niitä muutaman viikon ja sitten ne kuihdutti.Nyt on vain pelkkiä varsia ja vahamaisia lehtiä.Mutta maljakossa on kimpullinen kalloja,mielikukkiani.No,niihin luetaan myös liljat ja valkoiset ruusut ja tulppaanit.

Eilinen päivä oli WTC-muistoa täynnä.Televisio suolsi kanaviltaan dokumenttia kuin myös aiheesta draamaa sekä niiden sekoitusta.SK:ssa paikalla kymmenen vuotta sitten ollut Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Jyri Raivio kertoo kokemuksistaan.Edellisenä iltana oli Harri Holkeri pitänyt tiedotustilaisuuden YK:n päämajassa.Kaikki oli ollut normaalia New Yorkin Manhattanilla.Seuraavana aamuna 11.9.2001 ei enää.Me kaikki tiedämme miten kaikki oli toisin.Usein nähtyjä kuvia SK:n sivuilla kuin myös televisioruudussa.Aina yhtä järkyttäviä.Vaikka kaikki tapahtui kaukana minusta aivan todella pitkän matkan päässä,nousi nytkin silmiini kyyneleet nähdessäni jälleen torneihin osumiset,niiden sortumiset,katujen lohduttomat näyt ja ihmisten kauhut kuvastuneina heidän kasvoiltaan.Nyt pidettiin muistotilaisuus tornien paikalla ja luettiin jälleen kerran kaikkien niiden lähes 3000 henkensä menettäneiden ihmisten nimet.Ihmisten,jotka jäivät torneihin tai niiden alle.Viimeiset jäähyväissoitot omaisille,ikuisiksi ajoiksi hyvästit.En voi enkä osaa kuvitella niitä tunteita näillä ihmisillä,jotka tiesivät kuolevansa.Kymmenen vuotta on kulunut New Yorkin,Washingtonin ja Pennsylvanian tapahtumista,mutta ei USA eikä muukaan maailma unohda.Ei sitä päivää.

Eilen meillä sisäpäivä ja tänään taas ulos.Lounaaksi kuhaa.Otin pakastimesta illalla.Huomenna tarkoitus lähteä kaupungille.Tähän tapaan tätä viikkoa mennään.Rutiinia,ei suuria poikkeamia.Ensi kuussa silakkamarkkinat.Niille ainakin.Se on selvää kuin pläkki.Jo ihan isänikin muistoksi.Hän kun jo pikkuisena nassikkana oli äitinsä kanssa näillä yhä järjestettävillä markkinoilla.Mummu osti taatusti kokonaisen nelikon silakoita.Säilytti ehkä Ruoholahden kotinsa kylmäkellarissa ja sieltä haki.Niistä ajoista luultavasti oli isäni saanut alkunsa suuren mieltymyksensä kalaruokiin.Äitini ei koskenutkaan kalaan saati että olisi ruuaksi valmistanut.Mökilläkin meidän siellä yhdessä ollessamme kalastaminen ja saaliin eteenpäin jalostaminen oli miesten puuhaa.Minä taas olen aina kalaruuista pitänyt ja jopa itse kalastanutkin ongella ja virvelöimällä.Ihan kivaa.Onkeen en tosin matoa suostunut laittamaan,enkä poistamaan uistimen päästä kalaa.Mutta veneeseen nostin.Joskus,harvoin tosin,oli ihan oikeaa kamppailua,kun uistimeen kävi itse hauki.Vapa kaarella,hiljalleen kelaamista ja sitten ylpeänä hauki ylös,jossa oli useinkin avittamassa puoliso haavin kanssa.

Mielialat eivät kuitenkaan samat kuin Juhani Aholla Lastussaan hänen kertoessa tunnoistaan perhostaessaan "sitä suurta lohta" kosken partaalla:

"-Jopas jämähti!- Oli suuri,kuinka suuri lienee ollutkaan.Onki oli kuin pohjassa kiinni.Kun oikein iso tarttuu,niin se muutamia tempauksia tehtyään painautuu pohjaan,rynnistääkseen siitä sitten liikkeelle,jolloin taistelu alkaa,taistelu,joka voi kestää tunnin,parikin..."

Mikähän siinä on,kun miehet niin pitävät kalan kanssa taistelusta,ollaan sitten kotivesillä tai suuremmilla ulapoilla yrittämässä todella valtavia ja vahvoja vonkaleita? Siinä täytyy olla jännitykselläkin sormensa pelissä kuin ehkä silläkin,että on näytön paikka,kuka tässä oikein on luomakunnan kruunu.Minä en moisia väreitä rintaani saanut kiskoessani mökkijärven haukea venettä kohti.Kävi mielessä jopa pieni säälintunne.Mutta toisaalta taas oma valintahan siinä oli kysymyksessä.Olisi hauki voinut uida vieheen ohikin.

Enemmän minulla kuhisi mielikuva hyvästä ateriasta munakastikkeen kanssa,keitetyistä peunoista ja tillistä,lautasen reunalla sitruunaviipaleesta ja lasillisesta valkoviiniä.Haukikin ajatteli syöttiin käydessään maukasta ateriaa.Mutta sitten sen leukoihin kävikin kiinni kolmisakarainen koukku ja hiukopalaksi aiottu kiiltäväkupeinen houkutin olikin mautonta kovaa puuta.Pyristelykään ei auttanut,vaan matka veden pinnalla keikkuvaa venettä kohti alkoi.Hauki vikuroi vastaan,katui päätöstään käydä täkyyn kiinni.Myöhäistä.Illemmalla se oli kaikkine tilpehöövereineen pirtin ruokapöydällä herkuttelijoiden (paitsi äitini) käydessä haarukoineen ja veitsineen sen kimppuun.Ainoa huono puoli hauessa on,siinä on paljon piikkejä.Ja ne ovat ainakin minusta suuressa epäjärjestyksessä vailla minkäänlaista logiikkaa kuten muissa kaloissa.Mökkijärven hauet ovat olleet viimeiset haukiateriat.Kauppojen kalatiskeillä saavat haukikalat minulta olla rauhassa.Ruotoja on fileissäkin.

Ehkä niiden tai mökkiaikojen hiukan haikeiden muistojen ja silloin tällöisten sydämeen ryöpsähtävien herttaisten suviaikojen kaipuun vuoksi jätän ostamatta.

STADISTA TARINAA

Tsilari-lehti,maan mainion Stadin Slangi ry:n perinne- ja kulttuurilehti,tipahti postiluukusta aikaisemmin tällä viikolla.Stadin Slangin tunnuslauseena on "Stadi ilman slangii,on ku pläägä ilman klabbii!" Tsilari ilmestyy kuusi kertaa vuodessa ja yhdistyksellä on muutakin kivaa (lehden ilmestymisen ohella) jäsenilleen erilaisin tapahtumin.Stadin Slangin tarkoituksena on "Helsingin puhekielen eli slangin taltioiminen,tutkiminen ja vaaliminen sekä leikki- ja kulttuuriperinteen vaaliminen".Olen kuulunut Slangiin muutaman vuoden.Hallituksen puheenjohtajana on monien vuosien ajan toiminut Lasse Liemola.Tsilari-lehden päätoimittajana on luokkatoverini Pertti "Pemu" Mustonen.Hän on julkaissut kirjan "Kaupungin sielua etsimässä" kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan. Pertti toimi vuosikaudet Helsingin kaupungin tiedotuspäällikkönä.

Frankin vitsinurkasta Tsilarissa huomasin muutaman jutun,joista tässä yksi ihan sen vuoksi,että vietin lapsuuteni ja nuoruuteni vitsissä mainittujen katujen lähinurkilla.
"Slurkki dallas Manskulla,kun se huomasi äijän ketarat ojollaan Nordenskiöldinkadulla.Se dallas sen äijän luo ja totes,et äijähän on delannut.Slurkki tsiigas aikarautaa ja se oli just tasan kaksitoista.Sitten se kaivo pennan ja blokin fikkasta ja rupes skrivaan:
- Löydetty kuollut mies Nuur...
- Äh ei ku löydetty kuollut mies Noordensköldin...
- Äh,eiku...
Slurkki pisti blokin ja pennan takas fikkaan.Tarttu äijään klabbeista ja raahas sen Manskun puolelle.
- Löydetty kuollut mies Mannerheimintieltä".

Viime talvena oli kaupungintalolla Espalla Stadin mestat-näyttely,jossa minäkin kävin, ja siellä voi vastata sähköiseen kävijäkyselyyn mm. mikä on Stadin kaunein ja rumin rakennus.Ensin kone tahtoi tietää puhuuko vastaaja Stadista,Hesasta vai Helsingistä.Eniten Helsinki oli Stadi.Tässä kohdin kerron oman näkemykseni,että suurin osa näyttelyssä kävijöistä oli stadilaisia.Muualta tulleita ja nuorempaa polvea ei tämä näyttely suuremmin kiinnostanut.Nytkin vastaajista suurin osa oli 1940-50-luvuilla syntyneitä.Itse en milloinkaan edes vahingossakaan puhu Hesasta.Sitä käyttävät erinomaisen ahkerasti muualla asuvat ystäväni,jotka eivät ole stadilaisia.Tilanteesta riippuen vaihdan Stadin aina Helsinkiin.

Kone tahtoi myös tietää,mikä on Helsingin toiminnallisin keskus? Puolet vastaajista veikkasi Rautatientoria ympäristöineen.Myös Stocka ympäristöineen oli vaihtoehtona sekä Forum-Lasipalatsi,Aleksi,Espa ja Kamppi jne.

Kauneimmaksi rakennukseksi ylsi ylitse muiden Helsingin Tuomiokirkko.Mainittiin niinikään myös Uspenskin katedraali,Katajanokan jugendtalot,Eduskuntatalo ja Yliopiston kirjasto.Rumimmaksi pääsi ykkösenä paljon puhuttu ja parjattu Stora-Enson pääkonttori Skattalla.Sen rinnalla melkein samoissa lukemissa Makkaratalo kuin myös vähemmillä pisteillä mm.Kiasma ja Merihaka.

Vielä oli kysymys,minkä rakennuksen vastaaja tahtoisi takaisin,jos se olisi mahdollista? No,minustakin,kuten vastaajista, ne kaikki vanhat ja upeat arkkitehtuurisesti arvokkaat puretut rakennukset alkaen Katajanokan Norrménin talosta aina Töölössä sijainneeseen Sipoon kirkkoon asti.

Vastaajat pääsivät myös kertomaan omia mielipaikkojaan,joista ykköseksi kohosi Kaivopuisto.Hyviksi perässätulijoiksi nousi Espa,Kauppatori,Suomenlinna ja Stadin rannat ja saaret,jopa Katajanokan purku-uhan alla oleva mattolaituri.

Näitä asioita lainasin Tsilarista Heikki Paunosen kirjoituksesta.

Sain lämmittävät ja herttaiset terveiset Töölön Ilmatar-kirjoituksestani nimimerkiltä Pekkast.Huomasin kommentin vasta eilen.Saan niitä melkoisen harvoin Mymskän aina tervetulleita kommentteja paitsi,että jää hoksaamatta.Tässä nyt myöhäiset kiitokset Pekkast-nimimerkiltä saamastani huomiosta,jos Pekkast sattuu tähänkin kirjoitelmaani eksymään.

Tänään pysyttelemme sisällä.Väsyttää.Viime yö kohdallani huono.Uni hyppäsi vuoteeseeni vasta neljän maissa aamulla.Mies nukkui.Olin antanut unipillerin.No,nukahtamiseni vaikeuteen oli kyllä syynä alakerran nuorten bileet,jossa musiikki pauhasi rapun ja pihan täydeltä vielä pikkutunneillakin.(Terveisiä maailmanmatkaajaystävilleni Espoossa)Kävin kaksi kertaa pyytämässä hiukan pienempää volyymia.Toisen kerroksen Marja-Leena oli jo käynyt ovellani jupisemassa häiriöstä,jota jatkunut muinakin öinä.

Olen ehkä hiukan tiukkapipoinen näissä häiriöasioissa,kun en millään tahdo ymmärtää,miksi nuorilla olisi jonkunlaisia erivapauksia,kun taloyhtiön säännöissä on pykälä,jossa puhutaan yörauhasta klo 22-07.No,näidenkin nuorten yöelämän muille asukkaille koituvat haitat juontavat alkunsa tietysti tästä yleisestä piittaamattomuudesta ihmisten kesken.Millään ei ole mitään väliä,toisen ihmisen arvostusta ei ole,eikä sääntöjä,lakejakaan,kunnioiteta.Kuulun itse siihen ikäpolveen monien vanhempien naapurieni lailla,joita kasvatettiin pitämään arvossa hyviä tapoja,toisten huomioon ottamista tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän-tapaan. Enkä enää suostu muunlaiseksi muuttumaan.

MIDI

Panin sen kaulaan pannan ja kiinnitin remmin.Kuten niin monena päivänä ennenkin vuosien aikana.Otin koiran syliini.Kannoin sen ulos autoon,jossa jo puoliso odotti.Se katseli minua koko ajan ruskeilla silmillään ja se tiesi.Se tiesi lähtevänsä kotoa viimeisen kerran.Nojasi päätään luottavaisesti olkapäätäni vasten.Se lähti niin kuin oli kaksitoista vuotta aikaisemmin tullutkin.Sylissä.

Jonkun aikaa naimisissa oltuamme päätimme hankkia koiran.Rotu pitäisi olla noutaja,siis sopiva olemaan sorsajahdissa miehen kanssa.Ajoimme Polakkaan Jyväskylän lähelle cockerspanielikenneliin.Olimme varanneet ajan pennun katsomiseen.Pennut eivät olleet vielä luovutusiässä,mutta oli valinnan aika.Niitä oli seitsemän toinen toistaan söpömpiä.Kaksi- ja kolmivärisiä,kuten sallittua on.Ne etsivät lämpöä emostaan,joka huolehti jokaisesta.Pennut kiinnittivät myös meihin huomionsa.Katselivat ja tulivat liki.Istuimme kaikki lattialla,joka oli sanomalehtien peitossa.Valinta oli vaikea.Annoimmekin valinnan pennuille.Yksi oli hiukan sisaruksistaan erillään ja katseli minua kiinnostuneena.Sitten se yritti kiivetä syliini,mutta tyytyikin nousemaan olkalaukkuni päälle,joka oli lattialla.Se katseli minua ja sitten miestäni ja minusta näytti kuin se olisi tahtonut sanoa haluavansa tulla meille.Se tuli.Me haimme sen kahdeksanviikkoisena ja toimme kotiin.Narttupentumme nimeksi tuli Midi.Sillä oli papereissa hienompikin nimi,mutta meille se oli aina Midi.

Alkoi kasvatus ja koulutus.Aloitimme sisäsiisteyden opettamisella.Sanomalehdet
olivat sille tuttua puuhaa ja joskus se onnistui asioimaan niiden päälläkin.Me kiittelimme sitä.Annoimme ruokaa joka kolmas tunti,kunnes se kasvoi kahden aterian ikään päivää kohti.Sisäsiistikoulutus jatkui.Samoin totuttautuminen silloin tällöiseen yksinoloon kotona.Jätimme sen ja menimme portaaseen.Heti,kun se alkoi haukkua ikäväänsä,menimme sisälle kieltämään.Sama uudestaan ja uudestaan,päivä- ja vähän vikkotolkullakin.Se oppi jotenkuten.Ruokailtuaan se vietiin heti ulos ja sen annettiin ymmärtää tämän asian tarkoitus.Se kyykistyi Sibeliuspuiston nurmelle ja minä kiittelin sitä sulosanoin ja silityksin: hyvä koira,hyvä Midi.

Me lähdimme mökille,olihan kevättä jo ilmassa ja mies oli ottanut lomaa.Mökillä oli koiran koulutus huomattavasti helpompaa.Ei ulos mennessä hissimatkaa,eikä kiiruhtamista kadun yli puistoon.Nyt oli keväinen nurmikko heti ovesta astuttua,hajutkin aivan erilaiset.Midi oppi sisäsiistiksi ja me olimme ylpeitä.Se kasvoi ja kaikinpuolin kehittyi aivan silmissämme.Se tutki jo reippaasti myöhemmin kesällä mökin pihapiirin tarkkaan.Hämmästeli sammakkoa ja viherpeippoa,tikan naputusta puussa,oravaa.Se kaivoi maata innoissaan ja nautti kuopasta,jonka oli saanut aikaan.Se maisteli ruohoa ja näki elämänsä ensimmäisen perhosen.Se nukahti heinikkoon kanssamme.Se rakasti vadelmia.Meillä oli villivattupensaita rantaan laskevassa rinteessä.Midi otti itse marjan hyvin varovasti oksasta,söi nautiskellen ja otti lisää.Sitä eivät piikit pistelleet kuten meitä.Sillä oli kaunis vahva kaksivärinen karvapeite,valkoista eniten,mustia isoja laikkuja.Oli sen ensimmäinen kesä.Me muodostimme perheen,mies,minä ja koira.Veneilimme järvellä,uimme kaikki kolme,mahduimme riippukeinuunkin kaikki.Kävimme Tampereella ostoksilla,ostimme Midille koirien leluja,hankimme niille laatikon mökin pirtin nurkkaan.Midi rakasti takkatulta.Se nautti liekkien loimusta ja lämmöstä,kipinöistä,jotka singahtelivat tulen ympärillä.Se käpertyi korituoliin ja nukahti.

Jo samana syksynä mies otti Midin mukaansa sorsajahtiin.Vene erkani rannasta.Nuori koira oli kokassa pitkät korvat hulmuten kuten aina.Haulikko oli veneen pohjalla ja mies perämoottorin kahvassa.Midiä opetettiin ampumisen ääneen kaislikon reunassa.Sorsa putosi ja mies lähti koiransa kanssa sitä noutamaan.Näytettiin miten homma pelaa.Koira katseli.Nuuhkaisi sorsaa ja näytti ymmärtävän.Mies vallan ylpistyi.Nyt hänellä oli koira,joka noutaa.Midi ei koskaan oppinut.Se jopa pelkäsi haulikon ääntä.Mies kävi yksin sorsastamassa.Meille tuli toinen koira.Oikea sorsakoira,englanninspringerspaniel.Mutta tämä oli muutamia vuosia myöhemmin.Sekään ei pitänyt sorsastamisesta.Mies sorsasti yksin,noutikin saaliinsa itse.Rämpi pitkin kaislikoita etsien ja löytäen.

Aikaa kului.Olimme vuoroon kaupungissa ja maalla,kesiä ja talvia meni.Midistä oli kehkeytynyt hienoluonteinen koira.Se oli älykäs,kiltti ja kohtelias.Myös iso nartuksi ja sitä usein koirapuistossa luultiinkin urokseksi.Kaupungilla se ei oikein koskaan oppinut liikkumaan.Ensimmäisellä kerralla kun vein sen Stockmannille,se pykäsi kakkaran heti Aleksin oven eteen tavaratalon sisäpuolelle.Ehkä silkkaa hämmennystään.Onneksi oli normaalikoostumus,että sain poimittua nenäliinaan.Midi rakasti autoajeluita,pitkiäkin.Me kuljimme Suomennientä pitkin ja poikin sen kanssa,asuimme joskus asuntovaunussa Lapin maisemissa.Näytimme sille kaupungit ja kylät.Se aisti uudet ympäristöt,tunsi hajut,luki merkkejä kivistä ja kannoista olessamme mökin metsissä sienestämässä.Joskus tuumin,olisiko siitä tullut hyvä suppilovahverokoira?

Näillä retkillä se tapasi kerran hirven.Hirvi makasi maassa ja Midi sai vainun.Se pääsi hirven viereen ja hirvi nousi ylös.Se oli suuri kuin kerrostalo,haisi kummalliselle ja oli äärettömän pelottava.Päästimme Midin joskus irti metsässä,niin nytkin olimme tehneet.Se pinkaisi luoksemme kimeästi kirkuen kuin henkensä hädässä.Sen silmät olivat laajenneet kauhusta ja jokainen karva sen ruumiissa tärisi.Se kertoi kokemastaan kimakalla äänellä vuoroon haukkuen ja vuoroon ulvoen koko kotimatkan.Vielä illallakin.Aamulla oli kokemus unohtunut,mutta me emme enää sitä metsässä päästäneet irti.Toinen paha tapahtui,kun sitä pisti ampiainen poskeen.Koko pää turposi muodottomaksi ja me lähdimme eläinlääkäriin.Se yritti tassuillaan päästä pakottavasta tunteesta eroon siinä onnistumatta.Kohtaus meni ohi,turvotus katosi.Sen kohdan pihapolulla,jossa Midi oli ampiaisen hyökkäyksen kohteeksi joutunut,se kiersi kaukaa elämänsä loppuun asti.

Se täytti kaksitoista.Siitä oli tullut vanha.Meillä oli jo joitakin aikoja ollut Bitto, muutamaa vuotta Midiä nuorempi narttu.Rotu oli niillä eri,mutta sisaruksia olivat.Midi pysyi johtajakoirana loppuun asti.Se tarkoitti,että Bitto ei milloinkaan mennyt ruokakupilleen ensimmäisenä,vaan odotti Midin tuloa.Kun Midi oli aloittanut,ryhtyi Bittokin syömään.Bitto kunnioitti sisartaan.Kun Midi väläytti hampaitaan,Bitto perääntyi nöyränä.Bitto ei ymmärtänyt,kun Midi ei enää jaksanut sen kanssa leikkiä entiseen tapaan.Se hämmensi Bittoa.Midin kuoleman jälkeen suri Bitto niin,ettei ruokakaan maistunut.Se ei tajunnut muuttumistaan nyt johtajakoiraksi,joka tarkoitti,että ruokakupille sai mennä heti kutsun kuultuaan.Meni aikaa tämän oppimiseen.Bitto etsi sisartaan.Ei löytänyt mistään.Me aloimme opetella elämään ilman Midiä.Se oli vaikeaa aikaa.

Kun Midi meille tuli,oli Alkossa Midi-merkkinen punaviini.Siitä nimi.Kun saimme Biton,löysin italialaisesta juustokirjasta juuston nimeltänsä Bitto.Mikäs sen lystimpää,toisesta tuli juusto viinin seuraksi.Bitto-juusto on aivan paikallinen herkku,ei vientiin,eikä laajalti tunnettu.Italialainen ystäväni ei ollut tästä juustosta koskaan kuullutkaan ja epäili tietämykseni todenperäisyyttä.Sitten sikäläisessä televisiossa olikin yllättäen juusto-ohjelma ja kuinka ollakaan: Bitto-juusto.

Midi sairastui ja väsyi.Tiesimme.Puoliso varasi ajan eläinlääkäriltä ja niin aloitti meille niin rakas Midi viimeisen matkansa emäntänsä sylissä.Pidin sen päätä hellästi käsissäni eläinlääkärin tutkimuspöydällä.Se katseli minua niillä iki-ihanilla ruskeilla suurilla lempeyttä tulvillaan olevilla silmillään hyvästiksi.Se oli niin tyyni ja rauhallinen.Pistoksen jälkeen se oli poissa.Puolisonkin posket olivat kyynelistä märät.Tulimme vastaanotolta panta ja remmi kädessä,syli tyhjää täynnä.Midiä ei enää ollut.

LAUTTASAARI

Kuten kaikki Helsingin historiaa tuntevat tietävät, Lauttasaari eli Drumsö oli alunalkaen pieniä saaria ja luotoja,jotka aikojen kuluessa tuhansien vuosien aikana kasvoivat toisiinsa kiinni muodostaen yhtenäisen alueen.Kallioita,kivikkoja,puita,merituulia ja autiutta.Saari oli Ruotsin ja Karjalan välissä ja alkoi ihmisiä kiinnostaa.Ruotsalaiset kalastajat ja maanviljelijät asettuivat saarelle asumaan.Sisäosat raivattiin viljelysmaiksi ja Lauttasaaren kyläksi.Kylä hävitettiin tataarien toimesta vuonna 1577 talvella,kun ratsuväki hyökkäsi Virosta käsin jään yli kohti Helsinkiä.Juurikaan muuta ei Lauttasaaren kylästä tiedetä ennen uuden ajan alkua.

Tiedetään siellä olleen kaksi kantataloa Heikas ja Bertas ja jotka 1700-luvun loppupuolella joutuivat Veurlanderin suvun haltuun.Saaret Lauttasaaren ulkopuolella mm.Melkki ja Ryssäkari myytiin kauppias Benedikt Brennerille Helsingistä.Hän asettuikin Melkkiin asumaan.

Lauttasaari myytiin 1836 Claës Gyldenille,joka rakennutti saareen empire-tyylisen kartanon 1837.Helsingissä oli tuolloin noin 13000 asukasta,eikä suureksi osaksi metsän peittämä Lauttasaari edes näkynyt kaupunkiin.Helsingin rajat olivat muualla kuin nyt.Gyldenin tyttären lähtiessä Helsinkiin,hän otti pari miestä mukaansa susien varalta.Oli tapahtunut,että melkein Bulevardille asti oli susilauma ahdistellut ihmisiä.

Kaksi vuotta kartanon valmistumisen jälkeen möi Gylden Lauttasaaren sukulaiselleen Nils Adolf Siljanderille.Siljander asui Lauttasaaressa kuolemaansa 1853 asti.Saari joutui tämän jälkeen perikunnan omistukseen.Siljanderin lesken toinen mies Eichinger perusti Lauttasaareen tiilitehtaan,joka toimi kuitenkin hyvin lyhyen ajan.

Kun Lauttis oli jälleen myynnissä,sen osti 1871 kauppias Ivan Wavulin.Maksoi saaresta 60000mk.Hän oli Venäjältä tullut varsin varakas mies,monien tilusten omistaja.Koko Wavulinin perhe asettui asumaan Lauttasaareen,jonka pellot ja puutarhat alkoivat Ivan Wavulinin aikana kukoistaa.Kauppias Wavulin möi saaren pojalleen Wilhelm Wavulinille,aikaisempi nimi Wladimir, 200000 markalla vuonna 1895.Isä-Wavulin muutti asumaan Nuuksion tilalleen. Wilhelmin kerrotaan olleen originellin poikamiehen,jonka edesottamuksista sisar Aleksandra päiväkirjassaan kertoo.Lauttasaari pysyi Wilhelmin omistuksessa tämän kuolemaan asti 1911.

Wavulinien hallitessa Lauttasaarta sinne sekä sen lähisaariin alettiin rakentaa huviloita niin vuokra- kuin omistustonteillekin. Myytyjä tontteja oli yhteensä 47kpl.Saari oli kuitenkin isoksi osaksi yhä luonnontilainen ja mm. Väinö Tanner kertoo olleensa siellä poikavuosinaan jänis- ja kettujahdissa.Höyrylaivaliikenne oli vilkasta Helsingin ja Lauttasaaren välillä.Saari oli erinomainen retkeilykohde.Vuotta ennen isäni syntymää 1905 oli Lauttiksessa kirjoilla 32 ihmistä,kun jo vuonna 1909 se oli kolminkertaistunut.Isäni oli silloin kolme-vuotias.

Oli Larulla myös oma linnoitusaikansa,kun venäläiset sotilasviranomaiset alkoivat tätä puuhastella 1800-luvun jälkipuoliskolla.Krimin sota oli puhjennut 1853,englantilaiset ilmestyivät tykkiveneellään Lauttasaaren länsipuolelle ja se kaappasi halkojaalan.Viaporia pommitettiin kuin myös Lauttasaarta.Sota päättyi aikanaan,mutta Melkin saari Lauttiksen edustalla oli hävitetty pohjamultia myöten kaljuksi.

Lauttasaaren linnoitustöitä jatkettiin Venäjän vallan lopussakin,sillä Venäjän ja Englannin välit olivat yhä kireät.Joskus 1890 pakkolunastettiin Lauttasaaren maita linnoitustarkoitukseen,rakennusoikeuksia ihmisillä rajoitettiin jne. Ensimmäinen maailmansota toi omat muutoksensa vähän kaikkeen,joista ei myöskään Lauttasaari saarineen välttynyt.Sodan päätyttyä linnoitusalueen merkitys tietysti väheni ja aikanaan alue alkoi rappeutua.

Kun Lauttasaari oli myytävänä 1911 ja 1912, Helsinki ei ollut kiinnostunut tästä metsäisestä ja karusta alueesta. Lauttista tarjottiin Wilhelm Wavulinin kuoltua ensin yhdellä miljoonalla markalla,myöhemmin 0.9:llä. Wavulinin perikunta möi lopulta ostohaluttoman Helsingin sijaan saaren Julius Tallbergille 0,75 milj.markan hintaan.

Helsinki laajeni ja laajeni,siihen liitettiin maita ja mantuja,mutta Laru ei päättäjiä edelleenkään kiinnostanut.Julius Tallberg alkoi tehdä saarensa hyväksi omia suunnitelmiaan.Höyrylaivat kuljettivat entistä enemmän väkeä Lauttasaareen ja pois,sillasta puhuttiin ja se valmistuikin raitiovaunua varten vuonna 1913.Saaren sisällä matka kuljettiin hevosvetoisilla vaunuilla.Julius Tallberg oli sitkeä mies ja tarjosi Helsingille jälleen Lauttasaarta 1917,nyt siitä osaa saaren itäosasta vesialueineen.Oli tarkoitus rakentaa silta tai penger vuoteen 1925 mennessä.Siinä olisi kaikkia ajopelejä kuin myös jalankulkijoita varten omat kaistat.Helsinki satsasi omaan liikenteeseensä enemmän sitä parantaen kaupungin laajennettua ja asutuksen kasvaessa.Lauttasaari oli kiinnostuksen ulkopuolella.

Kauppaneuvos Julius Tallberg kuoli vuonna 1921 näkemättä unelmiensa täyttymystä ja Lauttasaaren myöhempää kukoistusta.Lauttasaaren suomenkielinen nimi virallistettiin Suomen itsenäistyttyä kuten Viaporistakin tuli Suomenlinna,jäi myös Drumsö ruotsinkielisen väestön käyttöön.

Vuonna 1927 siirtyi Lauttasaaren rapistunut linnoitusalue Helsingin omistukseen. Siitä tuli kansanpuisto.Lauttasaari kuului Helsingin maalaiskuntaan ja vuonna 1920 se siirrettiin Huopalahden kuntaan.Parannuksia Lauttasaaren hyväksi tehtiin,puhelinyhteyksiä laajennettiin,palosuojeluksesta huolehdittiin,urheiluseura aloitti toimintansa,ruotsinkielinen kanoottiseura samoin.Lauttasaaressa oli taitavia veneenrakentajia.Uimakoulu perustettiin,partiotoiminta sai jäsenikseen lauttasaarelaisia kaupungin puolella.Ruotsinkielinen pikkukoulu sai alkunsa 1913.Suomenkielisistä ei niinkään huolehdittu.Lauttasaaressa oli väkeä 333 asukasta vuonna 1920 ja kymmenen vuotta myöhemmin 1121.Pulavuodet 1930-luvun alussa verottivat,jotta 1935 heitä oli vain 967.Suomenkielisiä enemmän jo vuonna 1930 kuin ruotsinkielisiä.

Silta valmistui kymmenen vuotta myöhemmin kuin Tallbergin unelmassa eli vuonna 1935.Saari alkoi toden teolla kaikinpuolin kehittyä sillan valmistumisen jälkeen.Kaksi vuotta myöhemmin saatiin aikaan vesi- ja viemäriverkosto.1940 asukkaita oli jo yli 2200. Vihdoin 1946 Lauttasaari liitettiin osaksi Helsingin kaupunkia.Vastavalmistunut terässilta näki päivänvalon 1965.Uusi aika oli Heikaksen ja Bertaksen kantatalojen maille rantautunut.

Ennen mainitut tiedot luntatuiksi todettava Helsinki-seuran vuosikirjasta 1965.Jotain tiesin itsekin.

TAITEESTA JA MUUSTA

Tuuraaja tuli ja minä menin.Tein hankinnan.Olin sen jo kyllä aiemmin tilannut.Ilmoittivat tulleen ja kävin hakemassa Suomalaisesta. Äijäblogin Äijän julkaiseman kirjan "Joskus voi käydä melkein hyvin".Kannatti ostaa.Sujuvaa tekstiä,jota mielellään lukee.Tarinoita arjesta ja vähän pyhästäkin Uudenkaupungin seurakunnan kirkon lukkarin kertomana.

Syksyn tuoksua ja syksyn tuntua.Eipä näkynyt kaupungilla enää kolttusillaan kulkijaa,sateensuoja monella varalla,kun epävakaista luvattiin.Ulkomaalaistenkin joukot harvenneet,vaikka kaijassa näkyikin pari risteilyalusta.Loppunevat nekin kohtsillään.Postimies tiputti luukusta kortin täyttäpäätä yhä kesää täynnä olevalta Ischian saarelta.Kehuttiin afrikkalaisten tuulien tuoneen vielä hellettä eteläiseen Italiaan.Kyllä kelpaa.Kelpais tännekin.Vaikka ei vielä varsin holotnaa olekaan.Mutta tulee.Kuten aina.

Ischian kortin ohella postimies soittamatta edes kahdestikaan tipautti luukusta mainoksen,joita en yleensä edes avaa.Kammottavaa usein se alku,missä sanotaan,että minut on valittu harvalukuiseen joukkoon saamaan tilaisuuden ensin tilata yhtä sun toista ja sitten saamaan lahjoja.En muista edes mikä tämä mainos oli.Huitaisin muovit ympäriltä rikki panin paperit roskikseen tutkimatta paitsi kaksi hiukan suurempaa kuvaa kuin A4. Kuuluvat tietysti siihen kategoriaan,joka pitäisi saada minut melkein hekumalliseen ostohaluun mistä sitten lie,kun en enempää lukenut kuin kuvien takapuolen tekstit.Toisen kuvapuolella on itse Mona Lisa,loppuun asti kaluttu kuva jäljennöksinä sekä Louvressa teos (liekö edes alkuperäinen?),jonka olen livenä nähnyt. Toinen kuva esittää Monetin lumpeita,joista alkuperäinen Lummelampi-teos on Lontoossa.

Enemmän Mona Lisaa minua kiinnosti Claude Monetin lammen lumpeet,josta kuvasta minulla on magneettikuva jääkaapin ovessa muun taiteen joukossa.Pidän lumpeista luonnossa ja siksi pidän myös Monetin lumpeista ja niitä hän maalasi.Lumme on ylväs kasvi,kaunis kukka kuin mikä,salaperäinen ja houkuttaa koskettamaan.Äitini oli sitä mieltä,että joutsenet eivät syö muuta kuin lumpeen kukkia.Ei pidä paikkaansa,mutta näkemyksenä outoudestaan huolimatta viehättävä.Claude Monet lumpeittensa ansiosta on yksi lempitaiteilijoistani siitäkin huolimatta,että hänet luetaan modernien taiteilijoiden joukkoon impressionismillaan.

Monetin työt saavat minussa enemmän värinää aikaan kuin Mona Lisa,josta nyt ollaan mukamas varmoja,että maalaus esittää erään firenzeläisen silkkikauppiaan vaimoa.Ei siis Leonardo da Vincin omakuva,jota myös on pähkäilty.Miten voi olla varmaa,että Mona Lisa on Lisa Cherardini? Asia vakuuttamisesta huolimatta tuskin selviää ja maalaus jäänee arvoitukseksi.Mikä on sen yksi kiehtova ominaisuus.Monetin lumpeet eivät ole arvoituksenomaisia,ovat todellakin lumpeita ilman ongelmaa.Joitakin hänen lumpeitaan olen joskus jossakin näyttelyssä joko Suomessa tai muualla nähnyt.Onko Ateneumissa,en muista.Ainakin siellä on Monetin Valkoiset hevoset,mutta väärennettynä!

Nyt minulla on tämä mainos-Lummelampi ja magneettina pienempi versio. Kyllä niistäkin voi nauttia.Jos oikein antaa mielikuvituksen lentää,voin tuntea sieraimissani lumpeen tuoksun.Ja voin panna paljaat jalkani vaikka lummelampeen,koskettaa lumpeen vartta varpailla ja katsella taustaa hallitsevaa kaunista Monetin puutarhan kaarisiltaa,joka tuo mieleen Japanin.Ja jonka kaiteeseen voi nojautua ja ihailla alapuolella lampea peittäviä lumpeita.Ihmisen mielikuvitus on väkevä asia.Sillä on siivet ja ne vievät vaikka mihin.

KOKOON JA IKÄÄN KATSOEN

Pyörittelin eilen puolisoa naisten takkiosastolla,jonka läpi oli mentävä vedenkeitinosastolle ja jäimme ihastelemaan takkeja.Karvat ovat taas muotia! Silläkin uhalla,että eläinsuojelijat ja kasvissyöjät niin sanoakseni riemastuvat paheksuen muotimaailman sanelemaa tämän syksyistä käännettä.

No,ja minähän kokeilemaan takkeja.En tiedä,oliko onni vai onnettomuus,kun en löytänyt sopivaa enkä edes sinnepäinkään sopiviksi katsomistani kokoja.Yhytin tietysti myyjän ja ryhdyin ihmettelemään jälleen kerran,miksi meitä yli 42-numeroisia syrjitään.Kokorasismia! Sanoisivat rasismi-sanan rakastajat. Olen asiasta ainakin parikin kertaa keskustellut sisäänostajan kanssa,jonka myyntihalut tavaratalon voiton kasvattamiseksi ovat näiltä osin melkoisen heikot.Me tiedämme,ettemme suinkaan ole kaikki kokoa 34-42,mutta mekin haluamme pukeutua tyylikkäästi.Emme tokikaan aina epänaisellisiin tai urheilullisiin takkeihin ja puseroihin,joista puuttuu kaipaamamme eleganttisuus. Myyjä kertoi,että ovat "yrittäneet saada muutosta aikaan". Jos kokoa 44 ja isompiakin tulee,on ne heti myyty.Mistä tämä kielii? Tarpeesta.

Kuten sanoin,oli ehkä onni kukkarolleni,ettei minulle sopivaa pitkää villakangastakkia runsaine karvakauluksineen ollut.Karvakaulurillahan saa uudistettua vanhan takin.Huokasin sen keksittyäni onnesta ja menimme ostamaan vedenkeittimen.Niin ja onhan olemassa muitakin vaatekauppoja! Ajatarkin.

Ihmiset pukeutuneet syksyisempiin vaatteisiin.Niin mekin.Puoliso näytti silmissäni oikein tyylikkäältä pukuyhdistelmässään ja lierihatussaan.Ilokseen häntä lykki.Olen vaihtelunhaluinen ihminen ja nautin pienimmästäkin muutoksesta ja sitähän syksy kokonaisuudessaan on.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkimuspäällikkö Pekka Parkkinen on luokitellut uudestaan västön ikäryhmät:

lapset 0-19
nuoret 20-34
varhainen keski-ikä 35-49
varttuneet 50-64
eläkeläispantterit 65-79
ikäihmiset 80-

Sanaa "vanhat" emme tässä näe. Tämän mukaan en oikein enää voisi kuulua "nuoriin" ja olla 25v,kuten ikäni olen tähän asti määritellyt,jotta siirryn varhaiseen keski-ikään ja vanhennan itseni kymmenellä vuodella.Eläkeläispantterit ja ikäihmiset tulevat lisääntymään ja nyt gereontologeilla onkin työtä miettiä,miten tästä selvitään asumiseen ja hoitamiseen liittyvien palveluiden kanssa.Nyt huomaa jo selvästi ainakin keskustan katukuvan muuttuneen niin,että ikäihmisiä näkee entistä enemmän,eikä likikään kaikilla ole saattajaa tai rollaattoria apunaan.Heitä on hauska katsella ja toivon itsekin olevani samanlaisessa reippaassa kunnossa niin psyykisesti kuin fyysisestikin saavutettuani ikäihmisten iän.

Ennen muinoin Helsingin ollessa nuorempi kuin nyt,pidettiin vanhuksena jo viisikymmentä vuotta täyttänyttä.Minun mammani kuoli 70-vuoden ikäisenä ja hän oli eittämättä vanha ja vanhus sekä vielä hämmästyttävän kauan elänyt.Kun mennään vieläkin ajassa taaksepäin tämän ikäiset olivat jo olleet vuosia,vuosikymmeniäkin haudassa.En tiedä,onko hyvä vai paha,että ihmisikä pitenee,jos ei ole resursseja heidän ihmisarvoiseen olemassaoloonsa.Iso osa kuitenkin sairastuu ja tarvitsee hoitoa.Riittääkö omaishoitajia tai hoitolaitoksia? Liikeneekö varoja kunnilta tai valtiolta vanhustalojen rakentamiseen?

Eikös se ollut kirjailija Kaari Utrio,joka aikoinaan provosoi kiivaan keskustelun ehdottaessaan yli 70v eliminoimisen? Vuonna 1942 syntyneenä olisi Utriolla vielä yksi vuosi aikaa nauttia tästä elämästä.Lieköhän ajatellut loppuun asti ideaansa eläkeläispanttereihin kuuluvien ihmisten hävittämisestä? Luulen kuitenkin hänen vain heittäneen tämmöisen jokseenkin mielettömän kannan saadakseen villin keskustelun aikaan siinä onnistuen.

Tänään paistaa aurinko syksyiseen luontoon ja me kaikki elossa olevat lapsista ikäihmisiin saamme nauttia tästäkin vuodenajasta täysin rinnoin, olemme sitten erityisesti syksyihmisiä tai emme.Kirjoittamisiin.

VIIKONLOPPUNA

Sunnuntaisin ei pestä kerrostaloasunnossa konepyykkiä.Näin olen aina ajatellut.Puolison sairastuttua on tästä päätöksestä ollut lipsuttava,ei auta mikään.Pesua odottavia vuode- ja yövaatteita ei voi edes parvekkeella pitää viikon alkua odottamassa.Niinpä tänään,niin vaikka pyhäpäivää mennäänkin,on kone pantava töihin silläkin uhalla,että jonkunlaista surinaa kuuluu.Jos kuuluu.Tämä on omaishoitajan arkipäivää,myös sunnuntaisin.Seitsemän työpäivää viikossa 24 tuntia vuorokaudessa.Eikä tämä ole marinaa ja valittamista,vaan tosiasiaa.Viikkoihin mahtuu toki paljon hyvää ja helppojakin hetkiä,etten sanoisi kokonaisia päiviä ja öitäkin.Ja sanonkin.Ne ovat sitten yhtä juhlaa ja sitä tuntee olevansa kuin muut ihmiset.

Joskus kaipaan samanhenkisen omaishoitajan kanssa keskustelua kaikesta siitä,mitä me joudumme kokemaan puolisoa tai muuta omaista hoitaessamme,ajatuksistamme ja ehkä vinkeistä,joilla voisimme työtämme helpottaa.Tiedän näitä keskusteluhetkiä olevan ihan Omaishoitajayhdistyksenkin järjestäminä,mutta minullapa ei ole mahdollisuutta osallistua.Nämä ovat niitä asioita nykyisessä elämässäni,kun kaipaan lapsia,joita emme koskaan saaneet.Joku on sanonut,ettei heistä olisi ehkä kuitenkaan apua.Kai se riippuu myös siitä,missä asutaan ja minkälainen on keskinäinen suhde.En suostu uskomaan,että maailmassa olisi sellaista lasta,joka sanoisi "hoida itte",jos kysymyksessä on lapsen kroonisesti sairastunut äiti tai isä.Onhan vain hetkellinen ja väliaikainen avuntarve.No,mitäpä näistä.

Katselin nettikuvaa herrasta nimeltään Dominique Strauss-Kahn,joka oli lähdössä USAsta puolisonsa kanssa kotiinsa Ranskaan oltuaan syytettynä hotellin kerrossiivoojan lähentely-yrityksistä.Kun asia oli kuumimmillaan ja sitä setvittiin niin Strauss-Kahnin kuin siivoojankin näkökulmasta ,näytti kaveri minusta mitä tyypillisemmältä lähentelijältä,irstaalta vanhalta mieheltä suorastaan.Kun selvisi siivoojan puhuvan hiukan erilailla tapahtumista eikä enää vaikuttanut niin luotettavalta ja syytteistäkin luovuttiin,niin Strauss-Kahn alkoikin näyttää silmissäni kuvia jälleen katsellessani herttaiselta,kaltoin kohdellulta,väärin ymmärretyltä,viattomalta mieheltä,joka joutui kärsimään siivoojaneidon perättömistä syytöksistä.Näin pelaa ihmismieli!

Nyt kun minusta tuli pressokahvin ystävä,niin nautintohetkiin ei enää millään sovi veden kuumentaminen kattilassa.Pitää saada vedenkeitin.Ostaessani pressopannua myyjän ilme kyllä oli epäuskoinen,kun kerroin tavan,millä saan veden kuumaksi.Olen ilmeisesti maailman viimeinen ihminen,joka keittää teevedenkin liedellä tai lämmittää sen sopivaksi kupissa mikrouunissa.Se meillä on! No,on meillä semmoinen espressokonekin,joka tekee muutakin kahvia.Tämä ostos hiukan minua kaduttaa.Olisi ehkä riittänyt se vanha espressokannu liedellä.Mutta kun olen niin helposti ympäripuhuttava kauppaliikkeissä ja vielä altis heräteostoksille,niin tuli raahattua tämäkin vehje kotiin.Se jauhaa kahvinpavut ja tekee kaiken muunkin tarvittavan.Onneksi pidän kovasti espressosta ja konetta tulee jopa melko ahkerasti käytettyä,mutta...

Kahteen päivään emme ole olleet ulkona.Tänään on mentävä.Eilen ahkeroin niin maan perusteellisesti selän antaessa ystävällisesti moiselle ylenpalttiselle viitseliäisyydelle myöten,että itsekin hämmästyin.Organisoin uudelleen puolison hiukan retuperälle päässeitten hoitotarvikkeiden järjestyksen ja heti kaikki näyttää paremmalta.No,silti on isoja pahvilaatikoita melkein kattoon asti,mutta onnistuin nekin piilottamaan nurkkakaapin viereen työhuoneessani.Miehen vanha tamminen kirjoituspöytä kätkee myös alleen osan ja pienemmät hoitotavarat saivat niin ikään sekamelskalleen kyytiä.Makuuhaavan huuhtelunestepullo siististi Mepilex Bordereiden ja muiden steriilipuhtaiden sidetarpeiden kanssa sulassa sovussa sinkkipastaputkilon vieressä ym ym. Samaan syssyyn eli uudelleen järjestyksen kouriin pääsi myös verensokerinmittauslaite lansetteineen ja testiliuskoineen.

Löysin vielä yllättäen vanhan radionkin! Kokeilin ja toimii.Siirsin sen kiireesti tuyöhuoneeseeni.Aion joskus sen pitkäjatkoisempaa toimivuutta kuunnella,kunhan olen radiotuulella.Meinasin heittää pois,mutta äkkäsin tutkia.Tuulettimetkin panin talvisäilöön ja puolison olkihatut kaappiin.Tilalle syysmuotia.Seuraavaksi esille ulsterit ja aikanaan kaikki lämmittävät karvat.Keväällä jälleen kaikki toisin päin.Partsi on vielä osin kesäkondiksessa.Boston-tuoli sisälle,pehmusteet komeroon,korituolit peitteen alle talvea odottamaan.Loputkin silkkikukat sängyn alle.Lyhdyt tilalle ja niin saa myrskyävät syyspimeät tulla.

Joku on joskus sanonut,että jos ei ole mitään asiaa blogissa,niin voi jättää kirjoittamatta.Minä en voi.

MARRASKUUN KIRJA SYYSKUUSSA

Edessäni pöydällä on Werner Söderström Osakeyhtiön vuonna 1943 painettu kirja.Painoksen suuruus on 1000 kpl ja minun vanhemmiltani peritty kirja on 595. Teoksen alkusanat on kirjoittanut 10.11.1943 Werner Söderströmin silloinen pääjohtaja Jalmari Jäntti ja ensimmäiset sanat ovat: "Alussa oli runo.Suomen kansa,niin kuin muutkin sivistyskelpoiset kansat,on ikiajoista rakastanut kertoma- ja laulurunoa.Runon muodossa säilyivät sukupolvesta toiseen vanhat tarinat ja yleensä henkinen kansanperinne; laulussa ilmaisi nuori kansa tunteitaan.Kalevala ja Kanteletar ovat vain murenia siitä tavattomasta runorikkaudesta,jonka esi-isämme ovat omistaneet..."

Tällä kirjalla ei ole lainkaan nimeä.Siinä on monien suomalaisten runoilijoiden omakätisesti kirjoittamia runoja. Otto Manninen,Larin-Kyösti,Lauri Pohjanpää,Ilmari Pimiä,P.Mustapää,Heikki Asunta,Sirkka Selja,Mika Waltari,Oiva Paloheimo,Eila Kivikk´aho,Unto Kupiainen,Helvi Hämäläinen,Aune Krohn,Katri Vala jne.

Tässä Kaija Lintumaan runo:

Muuttolinnut

"Tummaa verta pihlajan latva tihkuu
raudanraskaan,ankaran taivaan alla.
Kyntää pilvikenttiä koillistuuli.
Harmaa,kuollut aurinko usvaan sammuu.

Nyt on aika vaieta hennon laulun:
vait´ on paljaat vainiot,tyhjät metsät.
Soi vain kutsu muuttavan kurkiparven:
matkaan,matkaan! aika on jättää kaikki.

Kaukaa tunnen huutonne,muuttolinnut.
Kevään kalvaat yöt,suven kypsät illat
valvoin,syksyn kutsua vuotin suotta.
Nyt on aika: nyt olen valmis lähtöön".


Syksy on haikeaa aikaa vaikka mitenkä pihlajanmarjat tuovat luontoon väriä ja kellastuneet puiden lehdet lisäävät kirjoa.Syksy on hyvästijättö kesälle.Se on lakastuminen ja sammuminen.Pimeät hiljaiset illat,aamut viileät ja sumuiset.Tuulet eivät enää leppeitä eivät lämpöisiä,pehmeitä,hyväileviä.Merelle muodostuu tyrskyjä.Vihuri voimistuu äkäiseksi,heittelee aallokkoa miten mielii.Vihaiset vaahtopäät nousevat korkealle kuin irvistellen valkein hampain.

V.A.Koskenniemi sanookin Syyssonetissaan:

"... Nyt sydän värjyy syksyn unelmoissa,
nyt kaikki kuolemasta muistuttaa,
se maille mahtiansa julistaa
nyt synkän syksyn voittolauleloissa..."


Stadin friidu ei ole pätkääkään syksyihminen!

PERJANTAIN PINNISTYS

Jälleen meikämamma tarttumassa härkää sarvista.Nyt olen kirjoittanut erään suuren yrityksen kehitysjohtajalle kritisoivan asiakkaan kirjeen.Asiallisen,kohteliaan mutta jälleen täysin oikeutetun.Katsotaan,miten siihen reagoidaan ja reagoidaanko ollenkaan.Yleensä yhteydenottoihini reagoidaan.Paitsi tämän talon isännöitsijä jättää joskus väliin,kuten kävi viimeisimmän sähköpostini kanssa.Nyt olenkin päättänyt alkaa sulkea muiden asukkaiden lailla silmäni epäkohdilta eli heittää ylleni välinpitämättömyyden suuren viitan.Kokeilin jo mennessäni roskikselle ja potkiskellessani lattialle huolettomasti heitettyjä roskapusseja.Otin myös kirjoittamani lapun pois pahvinkeräyslaatikon kannesta.Olin siinä pyytänyt naapureita taittelemaan laatikot litteämpään muotoon,että mahtuisi enemmän.Nytkin oli iso pahvilaatikko pohja ylöspäin viemässä tilaa.Olkoon tämä kaikki tästedes joidenkin toisten ongelmana.Etupäässä tietysti roskien- ja pahvienkeräysfirman.Kasvatan itseni piittaamattomuuteen etten sanoisi tiettyjen asioitten kohdalla vallan apaattisuuteen.Tämän on tehnyt jo ajat sitten alakerran eläinlääkäri,joka ihailtavalla tavalla on leväperäinen.Kyllä tämän vielä meikäläinenkin vanha koira oppii.

Maailmanmatkaajaystäväni on luopunut lankapuhelimestaan! Kertoi tämän eilen ja senkin,että minä olen ollut ainoa siihen soittaja.Eivät siis suostuneet sitä pitämään minun takiani,pah.Näitten matkapuhelimien kanssa on niin,että kun siihen soittaa,saattaa vastaajaihminen olla paikassa,jossa ei voi/halua puhua.Kun soittaa kotiin lankapuhelimeen,ei ainakaan olla liikenteessä ja useinmiten soitto sopii passeliin aikaan.Meillä on vielä matkapuhelimeni lisäksi lankapuhelin,vaikka ei siinäkään enää aikoihin "lankaa" ole ollut.Myös muut monet ystäväni omistavat molemmat,kun "lankapuhelin on luotettavampi". Joskus tulevaisuudessa sitä ei ole enää kenelläkään.

Eikä tässäkään edistysasiassa auta itku markkinoilla vaan on porskutettava mukana hyväksyen muutokset ja uudistukset,vaikka eivät olisikaan aina mieleisiä.Totutaan,totutaan.Opinhan minä aikoinani ottamaan bensaakin itse autoon, kun huoltoasemat muuttuivat itsepalveleviksi.Mutta siitä purnasin mennen tullen,kun lamppu simahti auton etu- tai takavaloista ja se piti mennä hoitamaan korjaamolle asti.Tämä tarkoitti ajan varaamista,odottamista ja jonottamista,josta en pidä ja koko tämän ajan sai poliisia peläten ajella vajaalla valaistuksella.No,öljyt sentään huoltoasemalla tarkistettiin,mutta ilmat renkaissa oli taas asiakkaan omia heiniä.Se oli minulle vaikeaa,ei yhtään helppo nakki.Enkä oppinut tai en halunnut.Apua sain.

Sitten hävisivät puhelinkopit maailmasta,kun oletettiin jokaisella maan mammalla ja papalla olevan tämä ihmevehje kännykkä reumaisten käsiensä jatkeena. Alussahan se oli aika iso laite ja minullakin oli sellainen mahtavahko tekniikan ihme.Mutta se pelasi muitta mutkitta.Ollessamme ulkomailla miehen uudempi puhelin ei toiminut kaikkialla,mutta minun ikivanha soitteli kuuliaisesti vaikka maailman ääriin.Vehkeet pienenivät ja minun jättiläistäni alettiin hiukan hymyillen katsella,kun se pärisi äänekkään miehekkäästi laukussani ihmisten ilmoilla.Aloin hiukan tuntea häpeää ja lopulta ostin pienemmän.Kaiholla vieläkin muistelen tätä aina valmiina palvelemaan olevaa ensimmäistä puhelintani.Uutta ostaessani annoin myyjälle vanhan ja hän sanoi "ohhoh" ja pani energiajätelaatikkoon.

Muutakin puhelinkoppien lisäksi on hävinnyt.Pankkeja ja posteja yhdistettiin ja lopetettiin.Terveysasemat kokivat saman.Kerrostalojen kivijaloista hävisivät pikkukaupat ja yleensäkin pikkukaupat kokivat inflaation.Marketit ja tavaratalot pitävät ihmisten jokapäiväisistä tarpeista huolen.Kirjoja alettiin myydä kioskeissa,pullantuoksuisilla huoltoasemilla ja mitä kummallisimmissa liiketiloissa.Pienet ja keskisuuret kirjakaupat hävisivät.Onko joku nähnyt ihan oikean paperikaupan vielä? Minä en. Niitä oli lapsuudessani.Niistä ostettiin kynät ja kumit,penaalit ja viivottimet,astelevyt ja harpit kouluun.Kiiltokuva-arkkeja tutkittiin ennen kaupan tekoa asianmukaisella hartaudella kaupantädin seuratessa suurella ymmärryksellä tilannetta.Kemikalikauppoja oli pienen matkan päässä.Sieltä ostettiin ensimmäinen huulipuikko ja kielolle tuoksuva hajuvesi.Nykyisin nämäkin on ympätty tavaratalojen jättisuuriin kemikaliosastoihin merkkikohtaiseen järjestykseen.Myyjät eivät ole enää muuten vain asialleen pyhittyneitä,vaan koulut käyneitä kosmetologeja.Läkkiseppiä ei ole missään myöskään.Minä vielä nuorena rouvana asioin,kun piti tinatuttaa esimerkiksi koristeena oleva kuparinen kahvipannu.Keitinkin porokahvia joskus.Eipäs mennä enempää taaksepäin,muuten joudun hevoskyytien ja kestikievareiden maailmaan ja vuoteen "miekka ja kilpi" lainatakseni erästä ystävääni.

Ei,en minä ole elänyt kestikievariaikaan,älkää luulkokaan.En nyt niin vanha ole.Mutta Hämeen Härkätiellä olen nykyisin muissa tarkoituksissa olevia kievareita nähnyt.

SAAPUI SYKSYN KUU

Syyssato purkkeihin kehotetaan ruokalehdissä.Muoti määrää kesäretongin talvisäilöön.Huoneistossa kylmää ja kosteaa.Vielä ei lämpöä pattereissa.Siirryin paksumpaan aamutakkiin.Päästin myös silkkipalmun partsilta talviteloilleen eteiseen ja saman materiaalin petuniat talvehtimaan laatikkoonsa sängyn alla.

Eeva-lehti tuli ja herahti vesi kielelle.Kristina Cruises mainostaa sivun verran matkoja maailmalle.Pääsisipä mukaan.Kirjailija Panu Rajala luennoitsijana syyskuun risteilyllä Mustallamerellä.Istanbul-Varna-Constanta-Odessa-Jalta-Sinop-Trabzon.M/S Katarina veisi,jos olisi valta niin kuin on mieli.Istanbul on minua aina kiehtonut ja nyt ystäväni Hepi pääsee sinne,kun lähtee marraskuussa puoleksi vuodeksi Alanyaan.Tekevät retken Bosporin salmen suulle ikiaikaiseen kaupunkiin,missä kupolit ja minareetit sulautuvat sulttaanien entisen kaupungin katukuvaan.Bysantin aikuisen Konstantinopolin historia kietaisee rouvan syleilyynsä ja Mika Waltarin jalanjäljissä on hyvä Istanbulin kaduilla kulkea.Waltari on aivan varmasti vahvana mukana Rajalan luennossa.Tekihän Rajala osmanien entisen imperiumin pääkaupunkiin matkan kulkien Mika Waltarin tapaan Istanbulin moskeijoiden,muurien,basaarien ja tornien täyttämässä kaupungissa.Pullottaapa,pullottaapa nyt suuri kaipaus rinnassani ja halu nähdä se kaikki omin silmin.

Olen minä yhden oikein kunnon moskeijan nähnyt.Andalusian Córdobassa ja mahtava olikin koko 175m pitkässä olemuksessaan. Yhä koko islamilaisen maailman suurimpia.Rukoussalin yli 800 pylvästä tukemassa kaaria panivat pienen suomalaisen sanattomaksi."Paikka jossa kumarrutaan maahan" pyhyydellään tempaisi luterilaisen sydämeni hartaaseen tilaan,eikä siinä voinut muuta kuin ihaillen katsella näkymää.Yhä häkellyttävän komeaa,vaikka kristityt aikoinaan valloitettuaan Córdoban muuttivatkin maurilaisten rakennuttamaa pyhäkköä omiin tarkoituksiinsa.Rukoussaliin mahtui kokonainen kristittyjen katedraali.Córdoba ja sen moskeija ei enää ole muille pyhiinvaelluskohde kuin sankoille turistijoukoille,joiden tallustelua moskeijan lattioilla en oikein hyväksy.Niin vaikka itse lukeuduin tähän joukkoon.Turistinähtävyydet kuluvat,ne rapistuvat tuhansien ihmisten hengittäessä samassa tilassa yhtaikaa.Joku raapaisee satoja vuosia vanhaa seinää tai hänen tungetteleva katseensa käy siellä,mihin ei milloinkaan hartaan muslimin silmä ole kajonnut.Mutta turismilla Córdobakin elää kuten koko ihastuttava Andalusia Välimeren turkoosin värisen veden tuntumassa.Raha ratkaisee.

Valmistin pressokahvia kuten päättänyt olin.Outouttaan laittelin ja joko panin liian vähän kahvia tai liian paljon vettä.Jomminkummin. Maistui silti ja kun olen oppinut etevämmäksi,niin voin puhua nautinnostakin.Mitään mukikahvia se ei ole,vaan piti ottaa olohuoneen kaapista oikein vanhanajan kahvikuppi tasseineen päivineen.Oli vielä mamma-vainaan peruja, Arabian vanhaa.

Eilen esti Esteri ulosmenon,mutta tänään jo päivä paistaa syyskirkkaasti,eikä lykkimistä estä mikään.Selkäkin tänään vähemmän äksyllä päällä.Niin että ei oikeastaan muuta kuin menoksi.