Kuukauden rupeama sairasvuoteella ohi! Kotiutettiin eilen. Löysivät vielä läksiäisiksi korkean verenpaineen, jonka lääkitys ei sovi. Julmaa pyörimistä silmissä ja vielä julmempaa pahoinvointia, jota eilen todistamassa kummityttö äiteineen.Lopetin pillerien käytön. Kyllä tämä tästä.
Pikkukengillä leikkaukseen lähdin ja kotiin tulin tuhdeissa talvisaappaissa. Viikko ensin sairaalassa, jossa leikattiin ja sitten kuntoutussairaalaan, joka oli nimensä veroinen. Ei mikään lepokoti! Heti vaan ylös, kuten jo edellisessäkin lasaretissa, vaikka kivusta irvistelin ja ärräpäitä päästelin Eeva-telineen kahvoissa. Ei alusastiaa vuoteeseen, vaan julmasti veskiin. Väittivät päivä päivältä käyvän helpommin. No, ei vallan niinkään, mutta vähitellen,vähitellen. Itse siirryin rollaattoriin, kun Eeva oli iso ja hankala. Tarjottiin pyörätuoliakin. Istuin kokeeksi. Rollaattoriin olin tottunut aiemminkin, jotta oli helppoa jatkaa. Ja sitten kuntoutuslaitokseen invataksin kyydissä.
Kahden hengen huoneet, televisio kussakin, pakollinen huonetoveri. Minulla ehti vaihtuakin.Jälkimmäinen vilkas, hyväntuulinen ja kovaääninen, kuten puhelimensakin pirinä. Aamiainen puoli kahdeksasta lähtien. Aamiaissalissa pyörätuoleja, muita kävelyä auttavia telineitä, rollaattoreita, ikäihmisiä.Kahdeltatoista lounas, joka aina maittavaa, eikä mitään laitospöperöä, vaan alakerran oman keittiön tuotosta.Päiväkahvi heti lounaasta lähtien jatkuen päivälliseen, joka kello viideltä. Iltapala tarjoiltiin seitsemältä, mutta minulle se oli jo liikaa. Elämäntarinoita osastolla 27 kappaletta, joista osan ehdin kuulla. Vetreät yli 90v minua hämmästyttivät, eikä heidän suustaan marinoita kuulunut. Nuoremmat pitivät siitä huolen. Milloin "palvelijat" eivät tulleet kellon soitua juoksujalkaa kyselemään avun tarvetta, milloin soppa oli liian kylmää ja milloin näytettiin muuten vain hapanta naamaa. Ikäihmiset lukivat lehtiä ilman silmälaseja, katselivat päiväsalin televisio-ohjelmia, ottivat kantaa maailman tapahtumiin ja muistelivat sota-aikoja, hymyilivät tervehtiessään, hipaisivat ohirullatessaan.Ihailuni heitä kohtaan kasvoi hetki hetkeltä. Heidän kaltaisekseen minäkin haluan, pyörätuolissa tai kävelevänä.
Lähtöhetken koittaessa lounaan syötyäni hyvästelin ne, joihin olin ehtinyt paremmin tutustua.Halauksia, taputuksia, toivotuksia, hiukan kyyneleitä. Henkilökunta sai osansa, ruuanjakajat omansa. Monet kädenheilautukset saattelivat minut osastolta ulos, enkä kiellä, etteikö oloni olisi ollut suloisen haikea.
Haikeudella jopa muistelen niitä päivittäisiä kuntosalikäynejä, joissa urheasti kaikenlaisia vempaimia käyttelin peräänantamattoman, mutta lempeän fysioterapeutin ohjaamana. Ilman hänen aktiivisuuttaan en olisi yhtäkään laitetta käyttänyt, kun en koskaan aiemminkaan elämäni aikana. Kiitin häntä ahkeruudestaan kohdallani, sinnikkyydestään ja iloisesta kannustamisestaan kaiken aikaa.
Tämä tarinointini kokemastani sairaalaelämästä taitaa jatkua.
