Tänään heinäkuisena aamuna heräsin varsin varhain.Istuin parvekkeella lukemassa Suomen Kuvalehteä ja kuinkas ollakaan.Naapurirapun koiranpennun taluttaja meni hilpeästi lemmikkinsä kanssa lasten leikkialueelle,antoi koiran tehdä tarpeensa,nosti tuotoksen muovipussiin ja jatkoi hiekkalaatikkoa hipoen tyynesti matkaansa.No,tietysti puutuin asiaan.En kuullut,mitä mies vastasi.Ilmeisesti haisevan vastalauseensa.Koiran tunnen,jotta jos hollille osuu ihmisensä kanssa,otanpa asian käsittelyyn.On se vaan omituista,miten kovapäistä kansaa me olemme.Isännöitsijä on lähettänyt jokaiseen talouteen kirjeen,ettei lemmikkejä ulkoiluteta leikkialueella ja tämä lukee myös taloyhtiön järjestyssäännöissä.Mutta...
Ei voi muuta kuin ihmetellä ja oikeastaan sääliä näitä ihmisiä,jotka porskuttavat elämänsä läpi mistään piittaamatta,mitään sääntöä noudattamatta kuin sikapoloiset pellossa.
Hepi tuli ja oli.Oli liki seitsemän tuntia.Mutta hauskaa oli.Kertoi Turkista,Turkista ja taas Turkista.Osaa jo joitakin sikäläisiä sanoja ja repertoaari laajenee,kun taas marraskuussa suuntaa itsensä Alanyan hietikoille ja yllätti minut kertomalla aikomuksena nyt olla peräti viisi kuukautta.Siellä on aina tuttua suomalaisporukkaa,joka ystäväni lailla palautuu Turkkiin talvikuukausiksi.Viettävät aikaa yhdessä retkiä tehden,iltoja istuen,ystävyyksiä solmien.Ja kaukana ovat Suomen pakkaset ja lumimassat,kaukana oikeastaan koko kavala maailma,kun niin leppeästi eletään tutkaillen Välimeren sineä lämmittävän auringon paisteessa.No,joskus sataakin.Toisinaan myös on pantava villaa ylle,kun turkkilainen talvi näyttää kyntensä.Sekin lempeämpää ja pehmeämpää kuin Pohjolassa.
Maailmanmatkaajaystäviltäni tuli kortti Pariisista.Kuvapuolella itse Montmarte.Minäkin joskus satoja vuosia sitten siellä pasteeraillut,kun rinnassa sykki vielä seitsentoista-vuotiaan nuoren naisen sydän.Tai oikeammin olin sen jättänyt Saksaan Frankfurtiin poikaystäväni luo.Olimme viettäneet muutamia suloisia yhteisiä hetkiä.Minun perheeni oli näytillä Horstin vanhempien kodissa ja suomalaista tyttöystävää kävivät tutkailemassa Horstin kaveritkin.Oi noita ihania aikoja! Eivätkä edes unohdu,vaikka ajan ratas pyörähtänyt eteen päin vuosikymmenten aikana ja elämä tuonut mitä tuonut ajan kuluessa.No,nyt on näin ja niin Frankfurtin kaduilla kuin Montmartella kulkee muita seitsentoista-vuotiaita.Heilläkin oma tarinansa.Elämä edessään,hymy herkässä ja ruusuiset unelmat tulevaisuudesta. Varsinkin Pariisissa!
"Onnellinen kuin Jumala Ranskanmaassa",kuten saksalaiset ovat muinon sanoneet ja silkasta kateudesta.Riittäähän Ranskaa yhä Pohjanmereltä Välimerelle ollen vielä aikoinaan kaikin puolin mitä mahtavin valtio.Kerrotaan ranskalaisten sotilaiden huutaneen keskiajalla "Kauan eläköön Kristus,joka rakastaa ranskalaisia".Niihin aikoihin naapurimaat olivat pahasti jäljessä ja kauempanakin elettiin takatuppulameiningissä Ranskaan verrattuna,jossa kansa oli vaurasta ja elinvoimaista,viini kasvoi auringon säteissä,väki iloista ja uutteraa.Kyllähän siinä tuppasi väkisinkin kateuden inha siemen itämään.No,nyt ovat jo onnen lahjat tasan,eikä Kristus yksinomaan ranskalaisia rakasta.
Kun Ranskassa Henri de Toulouse-Loutrec 1800-luvun puolen välin jälkeen maalasi sirkusaiheitaan,kuviaan kabareteista ja julisteitaan oli Helsingissä aukkaita noin 32 000,Vanha ylioppilastalo tuli valmiiksi ja kaupunki sai kunnallisen vesilaitoksen ja sähkön.Viimeisellä vuosikymmenellä Katajanokkaa alettiin asuttaa ja uusien rakennusten jugendtyyli antoi entisille ränstyneille köyhälistön maille elegantin leimansa.Hepikin tiesi,vaikka ei stadilainen olekaan, Katajanojan menneisyyden ja minä lisäsin hänen tietämystään sen kuin kerkisin.Ei mikään asioista ja asuinkaupunkinsa historiasta tietämätön rouva olekaan.Tunsi Vironniemen alun ja ihmisten luut Senaatintorin kiveyksen alla.Tiesi paljon muutakin.Saattoi tietää enemmän kuin moni muu täällä jo vuosikymenet asunut.Nostanpa,nostanpa hattuani!
Riitta Kylänpää kirjoittaa SK:ssa pitkästi maailmalla mainetta niittäneestä suomalaisohjaaja Aki Kaurismäestä.Kaurismäki lausahtaa "Jokaisella on aikansa,määränsä,mittansa ja kohtalonsa".Tämä tarkoittanee,kuten Kaurismäki itse sanoo,että filmaa vain kaksi elokuvaa enää.Mitä tekee Kaurismäki lopetettuaan filmien teon,kysyy toimittaja."Vaihdan taiteenlajia",on vastaus,joka ei kerro juuri mitään. Kirjoittaako romaaneja?,tuumii toimittaja."Tällaisten elokuvienko jälkeen! Alan kirjoittaa haikuja." Uskommeko? Tekstin luettuani huomasin Kaurismäen olevan muutakin kuin taitavan elokuvantekijän,originellin taiteilijan,joka on armoton tupakoija,asuu perheineen osan ajastaan Portugalissa ja pyytää vaimoaan siistimään hiuksensa.Hänellä on mielipiteitä muustakin kuin ohjaustyöstä.Hän hämmästelee suomalaista pakolaispolitiikkaa puhisemalla,että Suomessa ollaan paniikissa muutamasta pakolaisesta,kun muissa pohjoismaissa on heitä paljon enemmän.Hän pitää kylmäsavustetusta hauesta,pelaa jalkapalloa Karkkilassa ja on urheiluhullu muutenkin.Siis oikeastaan ihan tavallinen mies.Mutta hemmetin hyvä elokuvaohjaaja.Le Havren ensi-ilta Suomessa on syyskuussa.
Suomen Kuvalehdellä aloitin ja siihen jorinani tänään päätän.Seuraavaan kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti