15. lokakuuta 2017

YLIPAINOSTA

Monet ylipainoiset ovat onnellisia. Ja monet heistä aivan terveitä ja aktiivisia. Nykyisin puhutaan entistä enemmän liikalihavuudesta koko maailmassa. Melkein puolet ihmiskunnasta kantaa liikakiloja. Lihavia loukataan, saavat asiattomia kommentteja, käsketään menemään saunan taakse. Monet heistä sanovat, että eivät välitä näistä sanomisista. Ehkä sisimmässään kuitenkin tulevat murheelliseksi. Mitäs ihmettä se muille kuuluu, miltä me näytämme? Ei ihmisen ulkonäkö ketään loukkaa. Totta kai runsas ylipaino saattaa olla haitallista terveydelle. Sen jokainen tietää. On helppo ehdottaa laihduttamista, mutta se ei aina onnistu hyvistä yrityksistä ja tahdon lujuudesta huolimatta. Tai onnistuttuaan kilot tulevat pian takaisin.

Jouduin vaihtamaan lääkäriä muutettuani Itäkeskukseen. Kun menin ensimmäisen kerran hänen vastaanotolleen, sanoi tohtori "sun pitää laihtua". Tiesin mennessäni hänen olevan muun muassa lihavuuden tutkija, laihduttamisen ja terveellisen ravinnon asiantuntija, elämäntapamuutosguru. En kuitenkaan mennyt ylipainoni takia. Mutta siitä tuli minulle projekti! Olen aina tarvinnut potkun takapuoleeni aloittaakseni laihduttamisen. Syy ollut milloin mikin, ulkomaan matka, poikaystävä, häät kesällä...  Nyt se oli lääkäri! Laihdutuskuurini on jatkunut kuukausia ja tulosta tullut. Olen tyytyväinen. Ennen kaikkea kiitollinen lääkärilleni. Itsevarmuuteni lisääntynyt, saan joskus positiivista huomiota ja olen voinut uusia karderoobiani. Laihtumiseni toki jatkuu. Matkaa on vielä muutaman kilon verran, mutta se ei saa tapahtua rajusti eikä liian nopeasti. Pysyvyyttä haikailen.

Ensi viikolla ohjelmaa. Huomenna vielä luppopäivä. Oleskelen ja luen, laitan salaattia ja syön. Tuoretta parsaa taas kaupassa. Euroopasta kuitenkin, Belgiasta. Tulee näköjään muutakin kuin suklaata. Siihen herkkuun en kajoa.

14. lokakuuta 2017

HUPUTITI

Olen taas Miika Nousiaisen kirjan Maaninkavaara kimpussa, joka on samojen kansien välissä kuin Vadelmavenepakolainen, mutta "nurinpäin" verratessa Pakolaiseen. Odotin alussa samoja kihelmöiviä innostuksen tunteita kuin "Vadelmapakolaisessa". Ei ollut. Kunnes pääsin siihen kohtaan, jossa Martti Huttunen, Sirkan puoliso ja Heidin isä, pohtii Helsinkiin tultuaan perheensä kanssa, Tapio Rautavaaran olemista  Paavo Nurmen hautajaisissa Ville Ritolan ja Lasse Virenin kanssa. Pohdinta sivusi vahvasti Rautavaaran melankolisia lauluja.  Ilme Tapsalla oli samanlaista melankoliaa täynnä hautajaisissa kuin lauluissakin. "Iloiset sanatkin olivat Rautavaaralle melankolisia."  Juokse sinä humma, se on melankolinen laulu, jatkaa Martti pohdintoja. "Rautavaara laulaa siinä kappaleessa kohdan "huputiti hummani hei" surumielisesti. Mies tuntee paljon, jos pystyy sanomaan sanan "huputiti" melankolisesti". Tässä kohdin kirjaa, siis vielä alussa, olin varma, että tulen pitämään tästäkin Nousiaisen teoksesta.

Tässä päivänä eräänä ollessani asioimistehtävissä kauppakeskuksessa minut pysäytti naisihminen sanomalla, että rollaattorini kahvat ovat väärin päin. "Miten niin?"  Rouva jatkoi, ne osoittavat eri suuntaan kuin siinä, minkä minä tulen saamaan. "Ehkä teillä on erimerkkinen apuväline". Ei ole, nainen jatkoi, se on aivan samanlainen. Hän lähti ja minä jäin katselemaan kahvojani. Ne ovat  samoin päin kuin edellisessäkin saman merkkisessä rollaattorissani. Ja hyvin olen lykkinyt. Suoraryhtisenä, en etukenossa, en puolittain maaten, vaan reippaasti askeltaen korkkareissani. Itäkeskuksen ihmiset!!!

A:lta tuli pari meiliä. Toisessa valokuvia. On ollut kaksoslastensa luona Saksassa ja lähetti heistä kaikista kolmesta kuvan sekä pari kuvaa Frankfurtin oopperasta. Olivat soittaneet Horstin nuoremmalle veljelle, joka oli minut kuulemma muistanut. Mahtoikohan muistaa? Poika oli tavatessamme alle 10-vuotias. Tahdoin kuitenkin uskoa ja sydämessäni kävi lämmin henkäys.

13. lokakuuta 2017

STADIN FRIIDUKIN ÄRÄHTÄÄ

No niin, nyt ärähtää Helsingin Sanomissa Jari Arjoranta sä-passiivin käytöstä.  Minä pärmänttäsin jo 19.2.2012 Mutinaa suomen kielestä-blogissani. Kerroin silloin, mitä Mika Häkkinen jutteli haastattelijalle. Arjorantaa häiritsee sinä-passiivi. Niin minuakin. Miksi tavallinen passiivi on muuttunut tämmöiseksi kummajaiseksi? Aina ei tule edes ymmärretyksi, kuten Arjoranta todistaa  esimerkillä haastattelijan kielenkäytöstä "kun sä menet vankilaan, sulla on kurjat oltavat". Lähettääkö haastattelija haastateltavan tiilenpäitä lukemaan?

Vaikka en koulussa itse suinkaan ollut mikään haka suomen tunneilla, ja teen yhä virheitä, niin kuitenkin purnaan näin hullusta suomen kielen raiskaamisesta. Muitakin on ja taatusti olen niihinkin vuosien varrella teksteissäni puuttunut. Sinä-passiivi on turhimmasta ja typerimmästä  päästä. Arjoranta kertoo sitä käytettävän jopa itsestä puhuttaessa!!??

Sitten muuta asiaa tai tässä tapauksessa asiatonta. Menin ja olin Hulluilla Päivillä. Keltainen muovikassi maksaa 10 senttiä. Ilmankos niitä oli aiempia vuosia vähemmän liikenteessä. Minäkin survoin omaan kassiin, mutta ostokset eivät olleet hullun hintaisia, paitsi Herkussa niitä ostin. Sielläkin käytin kotoa tuomaani ostoskassia. Oli hauska todeta, että Itäkeskuksen Stockmannilla kauppa käy, ainakin nyt vielä sunnuntaihin asti. Oli melkein kuin tungoksen tapaista. Tosin hyvin sekaan mahtui. Pasteerailin hetken menoa katsellen ja sitten lähdin pois. Menin istumaan kauppakeskuksen käytävän nojatuoliin kymmenen ulkomaalaistaustaisen nuoren miehen keskelle. Katselivat puolisuopeasti uskaltamistani. Työikäiset miehet siinä viettämässä arkipäivää iloisesti rupatellen älykännykät käsissään. Katselin sitäkin menoa tovin ja sitten lähdin pois. Tulin kotiin, väsäsin salaatin ja söin.

12. lokakuuta 2017

VÄLILLÄ TATIA

Luen täyttä häkää Barreaun Pieni elokuvateatteri Pariisissa ja tykkään. Miika Nousiaisen kirja jäi toistaiseksi odottamaan. Olen tämmöinen poukkoilija, kirjasta toiseen kesken kaiken. Helposti käy. Olen myös katsellut Areenasta Jacques Tatin elokuvia, pitkiä ja lyhyitä. Jotakin chaplinimaista. hänessä olen huomaavinani. Kuitenkin omansa taiteenlaji. Nerokas kaveri, josta dokumentti kertoo, että loppu meni poskelleen, rahat hävisivät arvostuksen myötä. Sittemmin kuoleman jälkeen hänetkin nostettu arvoon arvaamattomaan.

Mitään muuta järkevää en olekaan tehnyt. Sisällä etupäässä sadetta pidellyt. Hyvin näkyy asfaltti selviytyvän näillä kaduilla, toisin kuin maanteillä. Ainoa haitta, jos autoilijat roiskuttavat päälle. Pitää kulkea seinän viertä pitkin kaukana ajoradasta. Loppuviikosta aion taas ulos. Jospa jo huomenna. Tarkoituksena Hulluista Päivistä huolimatta rullautua Itäkeskuksen Stockmannille. Ei, ei mitään niihin liittyvää.

En nukkunut oikein hyvin. Taaskaan. Naputtelen tätä kuuden maissa aamulla. Ulkona tietysti vielä pimeää. Jokunen auto liikkeellä, katuvalot palavat, asfaltti ei ole ehtinyt kuivua. Uutta sadetta luvattu. Tein jo aamukahvinkin. Muki edessäni, jossa lihakauppiaan kuva. Taustalla koukuissa kokonaisia kinkkuja. Ei sopisi vegetaristin kahvimukiksi. Minullakin kasvispäiviä viikossa ja hyvin on maittanut, tehnyt tarpeeksi kylläiseksi.













10. lokakuuta 2017

PAPPA

Kömmin sateessa kauppaan ja sateessa kotiin. Saalis: hedelmiä ja Nicolas Barreaun kirja Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Olin liikkeellä aamulla ja kauppakeskus vielä yön jäljiltä hiljainen ja vähin ihmisin. Oli hyvä flandeerata. Kukaan ei kutsunut savukalalle, ei valitellut sairauksia, syksyn ankeutta. Tänään liputetaan Aleksis Kiveä. Iltalehtien lööpit hehkuttavat presidenttiparin tulevasta vauvasta. Valtakunta saa helmikuussa "ensimmäisen lapsen". HS kertoo Itävallan suhtautuvan kielteisesti haipukuun pukeutumiseen, syy: koska on burkakieltokin. Syyniin ovat joutuneet täällä Suomessa pariskuntien pitkät yhdessä pysymiset. Asiaa tutkitaan. Mielenkiintoa herättää myös aivojen mielihyväkeskuksen aktivoituminen roskaruoan syömisestä. Siihen pitää puuttua ja kiireesti saada stoppi.

En vieläkään ole lämmennyt kaupunkia vavahduttaville Hulluille Päiville. Ainakin vielä pari vuotta sitten ollessani vielä vahvasti kantakaupunkilainen olivat Stockmannin keltaiset kassit näkyvänä todisteena Hullujen Päivien alkamisesta. Täällä en ole asiaan kiinnittänyt edes huomiota. Kasseja ei ole liikkunut ainakaan edellisvuonna keskustan tapaan. Tuskin käyn asiaa tutkailemaan. Organisoin itseni juuri sen vuoksi jo tänään ostoksille.

Näin unen äidin isästä, Papasta. Papalla oli aina parin millin pituiset hiukset, joita ajeli koneella. En koskaan nähnyt häntä tuuheampana. Papalla ja Mammalla oli pitkä yhdessä asuminen, eikä sen syytä koskaan tutkittu, kun tapana oli olla naimisissa "kunnes kuolema erottaa". Pappa asui Töölössä yksin Mamman kuoleman jälkeen. Pappa kutsui minua vielä isompanakin tyttönä "palleroksi". Pappa elätti itsensä ja Mamman ratikan kuljettamisella. Minäkin ajoin äidin kanssa joskus Papan sporassa. Uni ei ollut mitenkään yhtenäinen, eikä siinä ollut juonta. Pappa oli vain Pappana lyhyin vilauksin. Tai sitten en unta muista. Pappa oli ahkera mies. Friherrsin mökillä pilkkoi puita, korjasi ja rakensi, ei tykännyt Ville-naapuristaaan, mutta Blåfeltit menettelivät. Heidät kutsuttiin kahvillekin. Minä en lajitellut naapureita. Leikin Villen tyttärien kanssa hiekkakuopalla tai Mamman ja Papan pihalla. Syötiin herneitäkin kaikessa sovussa Mamman hernepellolla. Ville piti kotieläimiä, lehmiä ja sikoja. Siat vähän haisivat ja se voi olla syynä Papan negatiiviseen ajatteluun Villestä, vaikka siat eivät hajulleen mitään voi. Haisivat ne minunkin nenääni. Minun aikanani ei enää Helsingissä kotieläimiä pidetty. Tutustuin niihin  eteläisellä Pohjanmaalla kesäaikaan. Nyttemmin eläintuntemukseni rajoittuvat Animal Planetin antiin ja hihnan päässä kulkeviin rotukoiriin. Tämmöistä tuli mieleen omasta Papastani ja unesta, jossa ei juonta ollut.






8. lokakuuta 2017

SKATTALLA OLISI ASUNTO, JOS...

Ahmin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen melkein siltä istumalta. Tarina kertoo suomalaisen Mikko Virtasen pyrkimyksistä olla ruotsalainen. Eikä se suju kommelluksitta. Tarinalla on  kuitenkin oikeudenmukainen mutta niin sanoakseni paskanen loppu.

Saman pokkarin kansissa on toinenkin Nousiainen Maaninkavaara ja sen kimppuun käyn. Kirjakauppa pani tekstiviestittäen että tilaamani Nicolas Barreaun kirja noudettavissa. Kunhan taas poistun asunnostani asioille.

Olen taas tehnyt uunijuureksia. Jätin seuraavaankin ateriaan. Ja se on tänään. Sateinen päivä tiedossa, asfaltti kiiltää märkyyttään, ihmisillä sateensuojat. En mene ulos. Juttelin puhelimessa E:n kanssa, eikä Oulussa päin ole satanut moneen päivään. E oli ollut elokuvissa!  Tämä on mainitsemisen arvoinen asia, kun edellisestä leffakäynnistä on kulunut aikaa. Niin minullakin. Elokuvaa en muista. Olisiko ollut Mikko Niskasen "Käpy selän alla"? Sen muistan, että tämän elokuvan näin puolison sekä K:n ja L:n kanssa. Siihen aikaan ei syöty popcorneja katsomossa, mutta karkkipussien rapina oli yleistä. E on muuten nähnyt Oulussa "Vadelmavenepakolaisen" teatterissa. Vierailunäytäntö.

Lotto ei antanut tällä viikolla edes vakiokymppiä. Asun täällä yhä. Katajanokalla olisi nyt myynnissä asunto. Semmoinen 435-neliöinen omine rappukäytävineen 2,6 miljoonalla eurolla. Moskovan entinen varapormestari ei kuulemma enää "viikonloppukämppäänsä" Helsingissä tarvitse. Ajattelin sen ensin lottorahoillani ostaa, mutta lienee hiukan liian suuri. Jäisi huoneita tyhjän pantiksi. Sijainti olisi sopiva kyllä, minulle tuttua seutua. No, on siten ajallaan ehkä hiukan pienempiä myytävänä, joita voi harkita. Ensin olisi kuitenkin saatava se lottovoitto! Päiväunia, päiväunia.







7. lokakuuta 2017

LISÄÄ LUETTAVAA

Kaksi uutta kirjaa taas luettavana. Maeve Binchy ja minua jo aikaisemmin ihastuttanut Miika Nousiainen. Yöt kuluvat nyt mukavasti, kun/jos ei nukuta. Varmemmin jälkimmäistä. Olin poikkeuksellisesti liikenteessä eilen perjantaina ja niin olivat muutkin. Kansaa pilvin pimein. Tuskastuttavaa.

Stockmann lähetti Hullujen Päivien katalogin. Tuskin vaivaudun. En ole ollut seassa enää vuosiin. En kestä sitäkään tungosta. Ruokaan en rahojani upota, vaatteet ostan sitten, kun näen, mihin kokoon pysähdyn. Joskus keväällä. En ole liioin sitä sorttia, joka menee tavaroita katselemaan ja hipelöimään. Kaupoissa maleksiminen ei ole minun juttuni. Jos on ostettavaa, menen ja ostan. "Maleksin" mieluummin taidenäyttelyissä tai vaikka Espalla, Bulevardilla, torilla... Lokakuun lopussa taas Ateneumiin. Von Wright-veljesten työt näytillä vallan ensi vuoden helmikuun loppupuolelle asti.

L soitti. Kiitteli viimeisestä. Kehui vieläkin kapselikahviani, vaikka minulla sen onnistumisessa ei oikein ole osaa eikä arpaa. Kone valmistaa ja maitokin vaahtoutuu samassa aparaatissa. No, tietysti maidon ja kahvin suhde on napin painajan kontolla. On se niin helppoa. Ennen muinoin kahvi jauhettiin, vesi keitettiin, kahvi sekaan ja vielä kalansuomuja selvikkeeksi, haudutusta ja sitten varoen kuppiin ja koko juoma ryystettiin tassilta. Tämmöistä näin kesällä maalla, kaupungissa oli jo hiukan toisenlaista juomista. Äidin äidillä oli käsin veivattava kahvimylly, mutta kupista juotiin ja kahvipannulla oli myssy, eikä kalansuomuja käytetty.

Turun kirjamessuilla palkittiin Suomen Kotiseutuliiton järjestämässä kotiseutulehtikilpailussa kolme Vuoden kotiseutulehteä: Seinäjoelta Risteysasema, Helsingistä Komposti ja Joensuusta Karjalan Heili. Kunniamaininnan sai stadilainen Tsilari, Stadin Slangi ry:n oma lehti. Kerron tämän siksi, että minulla on ollut ilo jo vuosia kuulua Stadin Slangiin.










5. lokakuuta 2017

AAMUKAHVIN AIKAAN

Mikael Hakim on rakastunut naimisissa olevaan naiseen. Minä en ole kehenkään rakastunut.  Dean Martin on laulanut "everybody loves somebody sometime". Noinkohan?

Lämmitin eilen Herkun sherrybroileria mikrouunissa. Luin opaskirjaa. Nyt osaan. Tänään taas ja osaan jälleen. Huomenna poistun asunnostani sataa taikka paistaa. En ole kotona siksi, että olisin siihen ylen määrin kiintynyt, vaan siksi, ettei ole ollut asiaa olla muualla. Olisin ehdottomasti mieluummin muualla. Olen jo menettänyt toivoni loton suhteen. Ei tule kymppiä enempää. Eikä se ole kymppitonni. Jätän loton kuitenkin uskollisesti, sillä ihminen on alati toivovaa sorttia. Sanovat, että pohjimmiltaan optimistinen.

Kesäaika päättyy tässä kuussa. Minusta saisi päättyä lopullisesti. Turhaa vääntämistä. Puhutaan kellon siirtämisestä. Minä en siirrä kelloa mihinkään, mutta viisaria kyllä. Ja niin me saamme viettää taas normaaliaikaa.

Saas nähdä, saako Eurooppa uuden maan? En ole koskaan Kataloniassa ollut. Haaveillut kyllä Barcelonasta. Se jäi käymättä, kuten moni muukin paikka. Pitäisi silloin haaveet ja toiveet heti toteuttaa, kun niitä suunnitellaan, eikä jättää tuonnemmaksi. Onneksi toki ehdimme kaikenlaista ennen puolison sairastumista. Vaikka ei milloinkaan tullut mieleen, että tulee aika, kun ei voi minnekään enää lähteä. Se tuli meille. Kesti kaksitoista vuotta.

4. lokakuuta 2017

YÖKUKKUMISTA

Minut on ihan varmasti tarkoitettu kukkumaan kaiket yöt hereillä. Otin oikein oikean unipillerin. Ei tehonnut. Ajattelin, että hällä väliä sitten ja söin viimeiset Mozartin kuulat, puolikkaan kasvispihvin ja hapankorpun, jonka päällä oli piparjuurijuustoa. Luin Mikael Hakimia, luin kaikkea muutakin, katselin ulos ikkunasta, järjestelin pöydällä papereita, kirjoitin lapulle, mitä kahvikapseleita vielä haluan, siistin kulmakarvat, lakkasin varpaan kynnet ja mietin, miksi ystäväni K ei hyväksy filosofi Esa Saarisen pukeutumista. Nyt olisin valmis nukkumaan, mutta kun uni ei tule.

Joskus on ollut öitä, kun on valvottu yhdessä ystävien kanssa, eikä kukaan toivonut alkavansa nukkua. Ei edes puhuttu nukkumisesta. Jos olisi puhuttu, se olisi vaikuttanut oudolta. Nyt puhuisin siitä, jos olisi joku, jolle puhua. Eräs edesmennyt ystäväni tapasi soittaa minulle öisin, kun häntä ei nukuttanut. Minusta se ei ollut hyvä tapa. Jo senkin takia, että niihin aikoihin minä nukuin öisin. Voisin tietysti K:n herättää ja kysyä, miksi hän ei hyväksy filosofi Esa Saarisen vaatetusta? Me olemme sellaisia, että kun joku poikkeaa vaikka pukeutumisellaan massasta, herättää se kummastusta ja kritiikkiä. Eikä Saarinen edes ketään vaatteillaan loukkaa. Jos hän kävelee New Yorkin kaduilla, kukaan ei kiinnitä huomiota. Paitsi K, jos sattuisi siellä juuri silloin pasteerailemaan.

Olen saanut kelloajan asennettua uuteen mikrouuniin. Kaikki muu on vielä selvittämättä. Vanha uuni on työ- ja makuuhuoneen lattialla. Raahaan sen kellariin varustettuna lapulla "rikki". Ei ole mahdollisuutta kuljettaa mihinkään elektroniikan jätekeräykseen. Semmoinen pitäisi olla jokaisessa taloyhtiössä ainakin pienempiä vehkeitä varten.

3. lokakuuta 2017

UUSI MIKROAALTOUUNI

Monia vuosia palvellut mikroaaltouuni lakkasi toimimasta. Ennen muinoinkin lämmitettiin ruuat uunissa, mietin, voisinko alkaa tehdä niin? No en voisi! Siispä eilen kauppaan pähkäilemään, minkä ostan. Tahdoin asiantuntijan apua ja miesmyyjä riensi luokseni. Katselin uunirivistöä ja kuuntelin myyntipuhetta, joka oli asiallinen ja ei-tyrkyttävä. Pitää olla pyörivä alusta, ruoan lämmittävä, pakastukset sulattava ja valkoinen. Näillä eväillä minulle vekotin myytiin. Jostain syystä sain pyytämättä vielä alennusta. Rollaattori olikin aivan täynnä, kun olin jo ollut Herkussa ja nespressokaupassakin. Maistelen juuri parhaillaan ostamaani suklaista kapselikahvia. Piti tulla taksilla kotiin, vaikka matka ei pitkä ole. Taksilla pitempi, kun ei suoraan pääse. En siis hävennyt niin paljon takapenkillä lyhyttä matkaa enkä sitäkään, kun kuljettaja joutui takiani nostelemaan takakonttiin kaiken. Annoin tippiä vaivannäöstään.

Sitten kotona alkoi vimmattu purkaminen. Kaikki on teipattu, muovitettu ja styroxilla peitetty. En ymmärtänyt nappuloista mitään, kun ajattelin kasvispihvit lämmittää. Painelin kaikkia ja kuuntelin kilahduksia. Kyllä, oli ohjekirjakin, mutta en siinä kiireessä ehtinyt siihen syventyä. En saanut lämpimäksi pihvejä. Söin salaatin kanssa kylmänä ja katselin nyrein ilmein uutta mikrouuniani. Jonain päivänä osaan sitä käyttää.

Tilasin kirjakaupasta haluamani Barreaun kirjan. Toista haluamaani ei ole suomenkielisenä. Jätin toistaiseksi. Lähettävät tekstiviestin, kun voin kirjan hakea. Siihen asti käyn taas Mikael Hakimin kimppuun, joka on yhä kesken. Niin on tällä hetkellä moni muukin kirja minulla. Hyllyssäkin lukemattomia vaikka kuinka monta.

Tämä suklaakahvi on hyvää! Mihin minä sen ohjekirjan nyt panin?

1. lokakuuta 2017

HELSINGIN HAMISSA

Muotokuvia, omakuvia, pohjalaisia maalaisisäntiä, mutta ei latomeriä. Siinä Eero Nelimarkkaa HAMissa. No, vaikka kuinka olen nykyisin myös uudemman taiteen kannalla, niin kyllä vanhojen mestareiden työt ovat minulle mieleeni enemmän. Nelimarkka edustaa uudempaa taidetta. Tämän taidepläjäyksen jälkeen siirryimme M ja minä Lumiére-ravintolaan vin ja cuisine-puolelle ja siinä taas jäi jämpti dieettini tältäkin päivältä. Juttua piisasi ja vasta iltapäivän hämärissä rullauduin kotiin. M:n kanssa viihtyy!

Kun eilen vahvasti ja tarkoituksellakin lipsuin ikuisdieetissäni, taidan jatkaa vielä hetken lipsumista. Tarkoittaa, että syön L:ltä ja A:lta saamiani Mozartkugeln-suklaita marsipaani täytteellä. Minusta ne sopivat mainiosti juuri lopettamani Nicolas Barreaun kirjan "Meillä on aina Pariisi" kanssa. Kevythenkinen viehättävä romaani! Nyt haluan muitakin Barreaun kirjoja. Seuraavassa ehkä pieni elokuvateatteri ja taas Pariisissa. Huomenna kirjakauppaan!

Suositellaan tänään liputettavaksi Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivänä. Yhden lipun näen ikkunasta, eikä se ole yksityistalon tangossa. Näen märkää asfalttia ja pilvien peittämän taivaan. Näissä merkeissä aloitimme lokakuun.

Von Wrightit seuraavaksi Ateneumissa ja sinnehän me, M ja mä. "Taistelevat metsot" ovat museon vakiotavaraa ja ainakin minulla loppuun kalutut linnut. Toivon mukaan saavat esille harvemminkin nähtyjä teoksia, yksityiskokoelmista ja lainaksi muista museoista.

Tänään myöhemmin taas takaisin dieettiruotuun, enkä enää lipsu. Onpas ihminen heikko!

29. syyskuuta 2017

EILEN YSTÄVIEN KANSSA

L ja A eilen visiitissä runsaine tuomisineen. Hemmottelevat minut pilalle. Mutta kivaa oli heidän kanssaan, juttu luisti ja sain kapselikahvinkin onnistumaan. Muu tarjoaminen koostui kroisanteista heidän toivomuksensa mukaisesti. Kehuivat kahvia. Ehkä minun on enemmän luettava ohjekirjaa kuitenkin.

Tässä taannoin olin sitä mieltä Juha Vakkurin Olkilinna-kirjan nimestä, että johtuu hänen Beninin kulttuurikeskuksestaan Villa Karosta. Väärin. Nimi tulee hänen yksityisasunnostaan parin kilometrin päässä Villa Karosta. Talo on pyöreä, joka viittaa afrikkalaisen kylän pyöreisiin majoihin ja niiden olkikattoihin. Kirja on nyt luettu ja suosittelen muillekin.

Tänään kotipäivä. Huomenna taidetta. Ja vallan Helsingissä asti. Metromatkailua siis tiedossa. Sitten siirrymmekin sulavasti lokakuun puolelle. Talvi lähestyy. Tuoksuu vahvasti syksylle, kun ikkuna on auki.

Aloin lukea Nicolas  Barreaun kirjaa "Meillä on aina Pariisi". Luulin häntä ensin saksalaiseksi, koska kirjoittaa kirjansa sillä kielellä. Kaveri on kuitenkin pesunkestävä ranskalainen ja ammatiltaan libristi, koska, netti kertoo, työskentelee kirjakaupassa. Iältään ei vielä neljääkymmentäkään. Minulle ennen lukematon kirjailija. Ehkä ajattelin ostaessani sen olevan mukava jatko aikaisemmin lukemilleni Nina George (saksalainen kirjailija) "Pieni kirjapuoti Pariisissa" ja Romain Puértolasin (ranskalainen) "Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin". Sitten olenkin pienen ajan sisällä reissannut useaankin kertaan Pariisissa, jossa oikeasti olen ollut joskus kauan sitten vanhempieni kanssa.

Tänään A:lle sähköpostia, että ehtii saada ennen kuin lähtee Saksaan ja sitten Santiago de Compostelaan.

Eipä tässä muuta kuin hissunkissun olemista kirjan parissa tänään. Enkä muuta kaipaakaan. Aktivoidun taas huomenna.

27. syyskuuta 2017

MIKÄ OLI ENNEN, EI OLE ENÄÄ

Olen tehnyt varteen otettavan ja ikävän havainnon. Olen kirjoittanut ennen nykyistä paremmin. Masentavaa ja noloa. Satuin lukemaan vanhoja blogikirjoituksiani ja nyt ihmettelen, mikä minuun nyt on mennyt? Järjessä vikaa? Mielikuvituksen puute? Tylsistyminen? Nyt olisi kuitenkin jonkunlaisia kerrottavia tapahtumia. Silloin, kun kirjoitin paremmin, ei ollut. Oli vain puoliso, hänen hoitonsa ja koti. Nyhjäisin tyhjästä. Nyt ei ole enää kuin koti ja sekään ei oikea koti, olosuhteet huomioon ottaen enemmänkin kämppä. Tässä iässä ei ehkä puhuta kämpästä. Pitäisi olla ainakin parina kämppis. Nyt kun ovat is-päätteiset sanat taas muodissa niin kuin joskus 1990-luvulla. Me kaikkihan tunnemme jo lihis-sanan. Muistan nähneeni tv-ohjelman, jossa kerrottiin matkailevan herkuttelija Anthony Bourdainin  Helsinki-matkasta. Hän tutustui kaupungin kadunvarsien yöelämän ravinnon antiin ja maisteli isäntänsä kanssa lihistä. Haukattuaan suomalaisten rakastamasta herkkupalasta kysyi "where is the meat?" No, olihan sinne lätkäisty kyllä nakki.

Keittiön pöytä notkuu nyt kriikunoista. Torikauppias oli kirjoittanut lappuun "riikunoita 4€ litra". Mutta suomalaisten papujen elämä on tältä vuodelta päättynyt. Vastaisuudessa tuotetaan taas Keniasta. Ostin tilalle kotimaisen kukkakaalin. Ei ollut pahvilaatikkoa jaloissa, jonne olisi voinut riipiä kaalin ympäriltä kaikki vihreät. Minulla ei tätä tapaa ole ollut. Ei edes sitä, että tunkisin kukkakaalin muovipussiin. Punnitsen sellaisenaan ja lätkäisen huolellisesti hintalapun kylkeen, ettei putoa. Kauppiaat eivät pidä tästä suomalaisten perkaamisesta kukkakaalilaarin edessä. Tämä tykkäämättömyys on puolusteltu sillä, että eihän banaanejakaan kuorita, vaikka kuoret jätetään syömättä. Nyt kun ei ollut laatikkoa, en nähnyt muita kukkakaalin ostajia. Suomalainen ei maksa tyhjästä on vissi periaate!

Muuten, riikunoista tuli mieleen, että ennen oli krapu. Sitten siitä tuli rapu. Urheilijatkaan eivät enää treenaa, he reenaavat. Kieli muuttuu.







26. syyskuuta 2017

VARHAISEN AAMUN TUUMAILUJA


K soitti. On jo siirretty toipumaan toisen sairaalan vuodeosastolle. Ilmoittaa, kun tietää, kuinka kauan on, menenkö tervehtimään. Juttelimme melkoisen kauan. Valitti lievää kurkkukipua ja minun sanoessani kivun johtuvan hapensaannin varmistamiseksi  intubaatioputken asentamisesta kurkkuun leikkauksen aikana, sanoi, ettei hänelle semmoista laitettu. No, ihminen ei tiedä, mitä narkoosissa tapahtuu.

Olen lähdössä tänään ihmisten ilmoille katselemaan ympärilläni olevan maailman menoa. En siis kovin pitkälle. En liioin vielä postita Italiaan kirjettä, sitä vanhanaikaista paperista kirjekuoressa. Kirje ei vielä valmis, eikä tulostettu lähetettävään kuntoon. Ystäväni asunut niin pitkään jo Italiassa, että Suomen asiat kiinnostavat, ihme kyllä, entistä enemmän, eikä Italian media hemmottele ihmisiä näin pienen maan asioilla. Olen alkanut kertoa hänelle sekä nykyisiä että menneitä. Suomi-seuran tilaisuuksissa lukee silloin tällöin Helsingin Sanomia. Enää ei kuulemma tule Suomeen ja viimeisimmästäkin käynnistä on jo vuosia. Mikään ei sido tänne enää. Kaikki, mitä tarvitsee, on siellä. Perhe, puoliso, lapset, puolison suku, koti, ystävät. Hän puhuu huolimatta kymmenistä vuosistaan siellä edelleen kaunista suomea. Soittelemme joskus. Jotkut uudissanat aiheuttavat ongelmia. Annankin niistä selityksen niitä kirjeissä käyttäessäni. En koskaan tullut lähteneeksi hänen luokseen Italiaan, vaikka siellä olen useastikin ollut. En tosin Toscanaa etelämpänä ja ystäväni asuu "syvässä etelässä", kuten itse sanoo.

Heräsin taas tänäänkin inhottavan aikaisin. No, illalla nukahdin jo reilusti ennen kymmentä, jotta yöunet riittävät. Luin Vakkuria tovin ja suren nyt jo, että kirja pian päättyy. Nyt hän on etätyötä tekemässä USAssa ja tällä kerralla puolisonsa työn takia. Lapset mukana.

Joskus mietin, minkälaiseksi olisi minun elämäni muodostunut, jos puoliso olisi vastaan ottanut tarjotun työn ulkomailla? Vanhempani vastustivat aietta, mutta  syy oli toinen tänne jäämiselle. Vanhemmat joskus sekaantuvat lastensa elämään me tiedämme paremmin-periaatteella. Lasten pitäisi pitää oma päänsä, olla lujana ja ajatella omaa elämäänsä, on valinta sitten oikea tai väärä. He kuitenkin usein jäävät sitä elämään, kun vanhemmista on aika jättänyt.

25. syyskuuta 2017

MISTÄ NIMI "OLKILINNALLE"?

Imuroitu on! Se on aina minulla saavutus kahdesta syystä. En pidä siitä ja se on hankalaa lonkkavaivaisella. Mutta kun se on tehtävä, turha marista. Roskiksellekin konttasin ja huomenna tarkoitus liikkua pitemmälle. Tänään loppupäivän vietän Juha Vakkurin parissa ja olen jo reilusti yli puolen välin 835-sivuisessa kirjassa. Vakkuri on jo palannut Suomeen ja YLEen töihin Lusakan ja New Yorkin jälkeen. Avioero ja uusi avioliitto. Ostanut rempallaan olevan vanhan pappilan, nauttii Lehtovaarassa lounaita ja kirjoittaa.

Lehtovaarassa minäkin syönyt usein. Jo lapsena kävin vanhempieni kanssa. Kesällä istuimme ulkona ravintolan terassilla. Nykyisin se on lasitettu ja talvilämmin. Lehtovaara on perinteikäs ravintola, julkkispaikka ja aikoinaan oli Viipurissa, josta siirtyi Helsinkiin Mechelininkatu 39 vuonna 1940, jossa se yhä on. Asuin vanhempieni kanssa viereisessä talossa. Kaipaan takaisin Töölööseen. Kuuluu näin "Töölööseen" sanoa, jos on ehta tölikäläinen. Minä olen.

Vincent van Gogh sai takaisin molemmat korvansa kahvimukissani, josta join päiväkahvin juuri äsken. On sopiva aika sulkea läppäri, heittäytyä pitkäkseen ja alkaa lukea Vakkurin "Olkilinnaa". Vielä ei ole selvinnyt syy kirjan nimeen. Epäilen sen johtuvan Afrikan Beninissä olevasta suomalais-afrikkalaisesta kulttuurikeskuksesta Villa Karosta, jonka Vakkuri perusti. Olenko oikeassa? Selvinnee myöhemmin.

24. syyskuuta 2017

TÄÄLLÄ TAAS NAPUTTELEMASSA

Nukun paremmin, tarkoittaa enemmän tunteja, mutta melkein joka yö herään yllättäen kesken kaiken. Nousen ylös, syön jonkun hedelmän, luen, näplään läppäriä, kiroilen, katselen ikkunasta ulos ja totean pimeää olevan, menen vuoteeseen ja nukahdan. Näin myös viime yönä. Nyt soittelen levyä Johann Strauss Walzer & Polkas, Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Samaa musiikkia, mitä saamme kuunnella uudenvuoden päivänä televisiosta.

Edelleen pitkitän meilin lähettämistä Espanjaan A:lle. Siihen pitää aina paneutua ja miettiä, että tulee vieraalla ja huonolla kielellä ymmärretyksi. Se on minusta pääasia, eikä se, että tavoittelee virheetöntä ja kieliopillisesti oikeaa tekstiä. Samaa teemaa pidän tässä bloginkin kirjoittamisessa. Näen kyllä aina punakynämerkintöjä mielessäni naputellessani.

Naulasin seinälle kuusi taulua. Lopultakin. Olenhan asunut jo sentään melkein kaksi vuotta täällä  periferiassa. Vielä on pinossa seinää vasten. Eikä naulaaminen ole mikään helppo juttu, koska taulu pitää olla samassa tasossa ala- tai yläreunasta. Minä harrastan tätä alareunaa. Vaikka muuten olen who cares! tyyppi, niin taulujen asettelu on jo lapsena kotona opittu kuten pari muutakin asiaa, joista pidän kiinni.

Tulen aina hyvälle tuulelle juodessani kahvia mukista, jonka pohjassa lukee "van Gogh´s disappearing ear". Ja totta se on. Kun täyttää kuumalla juomalla, menettää taiteilija korvansa. Ostin tämän höpsön mukin joskus Amos Andersonin taidemuseosta. Nyt olen hyvällä tuulella, koska lipitän tästä mukista jo toistamiseen aamukahvia tänään. Hyvää huomenta.

23. syyskuuta 2017

OLIPA KERRAN

Olipa kerran Stockmann!  Tuli tämä mieleen, kun luin Anni Lassilan kirjoituksen Helsingin Sanomissa. Pääseekö tämä monen suomalaisen rakastama tavaratalo jaloilleen?  Omille jaloilleen, vai alkaako kompuroida lainahöyhenissä vuokralaisten täyttämässä tavaratalossa? Jääkö jäljelle pelkkä nimi aikaisemmin menestyneestä yrityksestä?

Ystäväni on leikattu ja tytär kertoi kaiken menneen hyvin. Syyn operaatioon ottaen huomioon, toipuminen kestää. Potilas on sitkeää tekoa ja taatusti tulee entistä ehommaksi. Olemme optimistisia.

Minulla tänäänkin kotipäivä. On lukemista. Viihdyn edelleenkin Juha Vakkurin kirjan parissa. Hän on jo reippaasti työelämässä ja YK-tehtävissä Lusakassa. Ollaan 1970-luvulla. Ehkä tästä Afrikka-ajasta syttyi Vakkurille rakkaus tätä maanosaa kohtaan. Hänellä on nyt Sambian pestissä menossa kaksi-vuotinen kausi ja siinä kohdin kirjaa olen.

Söin kaikki kriikunat jo. Olisiko niitä vielä myynnissä ensi viikolla, kun liikahdan taas aktiivisempaa elämää kohti? Luumuja ja mangoja on keittiön pöydällä. Syön niitä ja katselen John Waynea illalla. Jotkut vanhat lännen leffat pitkästyttävät, vaikka niiden parissa on eletty nuorempana nautittavia hetkiä. Tämäkin illan Teemalta tuleva länkkäri vuodelta 1956, ohjaus John Ford, "Etsijät" nähty jo joskus elokuvateatterissa ja myöhemmin televisiossakin. Annan itselleni tilaisuuden nähdä sen vielä kerran. Jos petyn, vaihdan kanavaa.





22. syyskuuta 2017

IHANAA, KRIIKUNOITA!

Tänään taas kotona ja viettämässä Syyspäiväntasausta harmaassa ja sateisessa säässä. Eilen käppäilin Stadissa ja kotimatkalla poikkesin Tallinnanaukion torille ja melkein ihastuksesta huudahdin: kriikunoita!  Luulin, ettei niitä Itäkeskuksessa myydäkään. Anteeksi. Mutta eivät nuo pienikokoiset herkut kovin tunnettuja täällä ole, koska kriikunalaatikon eteen oli kokoontunut ihmettelijöitä ja myyjä selosti tämän ihastuttavan makupalan saloja. Minä ostin suoralta kädeltä, koska tuttuja ovat. Olen viitseliäimpinä emäntäaikoinani niistä tehnyt kriikunahilloakin. Kun kriikunat ovat kypsiä, on taatusti syksy. Ja sehän on.

Ystävä soitti ja kertoi joutuvansa sairaalaan. Olin hetken sanaton, sillä leikkaus on vaarallinen ja välttämätön. Vakuutin hänen lastensa lailla kaiken menevän hyvin ja ystäväni on entistä ehompana aikanaan kotona. Leikkaavassa sairaalassa muutaman päivän ja sitten siirretään toiseen toipumaan. Tämä on sellainen leikkaus, ettei heti tolpille ja kotiin. Saan informaatiota.

Kirjeeseen Italiasta rustaan vastausta. Saamani kirjeen alussa kellin silkassa kiitollisuudessa, kun selvitin erään runon tekijän, joka oli minulle helppo tehtävä. Uuno Kailas. Toista tehtävää en saanutkaan selvitetyksi. Tekijä jäi ja jää epäselväksi. Yritin tietoa viisaammiltakin taholta pääkirjastoa myöten. Minusta sellainen lurituksen pätkä, että ehkä tekijällä ei niin välikään, vaikka yhteen säkeistöön onkin saatu mahdutetuksi muutamaan sanaan miehen elämä.

Lueskelen edelleen Juha Vakkurin "Olkilinnaa" ja olen erittäin tyytyväinen ostokseeni. Enkä enää mieti, miten tarinaa riittää pokkarin 834 sivuun. Riittää hyvinkin ja joka rivi kiinnostaa. Lapsuuden kirja jo jättänyt taakseen ja siirrytään nuoren aikuisen elämään, työelämään ja ystäviin. Tämän kirjan parissa viihdyn.

20. syyskuuta 2017

KESKUSTELUA VENTOVIERAAN KANSSA

Jouduin helluntalaisen kohteliaan hyökkäyksen kohteeksi. Istuin penkillä keräämässä voimia kotimatkaa varten ja olo oli seesteinen. Viereen istahti silmälasipäinen herrahenkilö, joka oli sitä mieltä, että tässä kaupunginosassa väestö on iäkästä. "En minä ole", sanoin. Hän vastasi "ette". Tästä minä tykkäsin. Hänen helluntalaisuutensa ilmeni, kun hän itse kertoi saaneensa herätyksen. Tahdoin tietää, minkälaisen ja kysyin "oliko se valaistuminen". Se tuli sisällepäin, kertoi. Hän puhui Jumalasta ja minä heti kysymään, mistä hän tietää, että Jumala on olemassa ja onko, onko nähnyt? Sanoi vain tietävänsä, koska on kaikissa ihmisissä. Tämän lisäksi oli varma, että islamin usko valtaa maailman ja kaikki vääräuskoiset tapetaan. Koraanissa kuulemma käsketään tappamaan. Puhuimme välillä Turkin presidentistä ja Pohjois-Korean diktaattorista, ydinaseista ja mahdollisesta maailmansodasta, jolloin kaikki on kanttuvei. Mies osoittautui huumorintajuiseksi, eikä loukkaantunut skeptisistä mielipiteistäni. Puhuttiin siitäkin, kuinka Jeesus muutti veden viiniksi, johon minä "täytyykin tästä suoriutua Alkoon ja ostaa valmista viiniä". Hän toivotti siunausta ja lähti. Niin minäkin.

Menin myös Suomalaiseen: Nicolas Barreau  Meillä on aina Pariisi (Tammi 2015) ja Juha Vakkuri Olkilinna (Otava 2017). Molemmat pokkareita, Vakkurin kirjassa sivuja 835.Melkoisen paksu pokkariksi. Olen lukenut Juha Vakkurin teoksia aikaisemminkin ja niistä pitänyt. Alun perusteella pidän tästäkin. Kirja on oman elämänkerran tarina ja Vakkuri kirjoittaa lämpimän hauskasti. "Olkilinna" alkaa sekä Juhan että veljensä Aaron lapsuudesta Riihimäellä. Lastenvaunujen uumenista pelaamaan pesäpalloa, suksilla laskua mäestä, omenavarkauksia, puihin kiipeilemistä, lumilinnoja, mitä kaikkea nyt pikkupojat tekevät. Puuhaa riitti. Juha Vakkuri rakastaa Afrikkaa ja sieltä on kirjoittanutkin kirjoja. Matkoista, elämästä auringon lämmössä, ihmisistä siellä. Siistiä, kuten nuoriso sanoo.

Huomenna taas Stadiin ja syksyisempää vaatetta päälle. Kymmenen päivän kuluttua on lokakuu.

19. syyskuuta 2017

PUHEENAIHEITA

Tässä taas ja varhain heränneenä. Panen kahvia tulemaan, HS päällisin puolin otsikkoina netissä luettu, ulkona kylmä ja pimeää, kello käy viittä. Tänään lietsuun. Torstaina Stadiin.

Tapetilla kaksi kuumaa puheenaihetta. Jari Sillanpään huumesekoilut ja sukupuolineutraalien titteleiden selvittelyt. Jälkimmäinen minua kiinnostaa. Eduskunnassa on siis ehkä tulevaisuudessa -tai ei ole- puhemiehen tilalla puheenjohtaja. Tätä ei kuulemma saisi muuttaa perustuslain perusteella, vaan eduskunnalla pitää olla puhemies, on hän sitten nainen tai mies. Mies-sana ammattinimikkeessä hiertää, palomies, lautamies, putkimies, perämies, esimies...  Sukupuolineutraalien nimikkeiden puolustajat nojautuvat kielen muuttumiseen. Kyllä, kieli muuttuu, mutta minusta ei määräämällä. Kuten, että neekeri-sanaa ei saa käyttää. "Mustalainen" myös pannassa, eikä sekään ole soveliasta, että puhutaan ihonväristä. "Useimmat ovat mustia". Sanovat Suomen olevan sananvapauden maa.

Televisiossa pyörii sarja "Kielletty rakkaus". Takerrun tähän. Koska rakkaus on kielletty? Katselin eilen ohjelman ja mietin, mikä senkin pariskunnan suhteessa tökkii? Minä en huomannut mitään syytä kanssaihmisten arvosteluihin ja kielteisiin asenteisiin. Kaksi ihmistä ja tässä tapauksessa mies ja nainen, parisuhde. Mikä siis vialla? Yleensä silloin naapurusto ja parin tuntevat (+ ei-tuntevat) älähtävät, jos parilla on suuri ikäero. Mitä se muille kuuluu? Ei se ketään loukkaa. Ja vielä jos se ikäero lankeaa naiselle, nainen on vanhempi. Toisinpäin ei ole niin väliä. Vaikka kyllähän silloinkin puututaan. Minulla oli kerran ystävä, joka ei hyväksynyt tämän maan nykyisen presidenttiparin ikäeroa. Hän oli suorastaan tuohtunut. Ja mitähän hittoa tämäkin asia hänelle kuuluu? Sitten on niitä pareja, jotka ovat rakastuttuaan jättäneet  puolisonsa ja ehkä koko perheensäkin. Tämä myös muissa saa aikaan reaktion: ei niin saa! Näitä tarinoita on ja annettaisiin jo olla. Luulisi olevan muutakin pohdittavaa elämässä. Annetaan vain kaikkien kukkien  kukkia!

18. syyskuuta 2017

EI SITTEN MILLÄÄN NUKUTA

Tässä sitä taas norkoiltu kolmesta lähtien kaikkien muiden nukkuessa. No, sainhan nukuttua kuitenkin viitisen tuntia. Ehkä pakottaudun päiväunille. On tämä niin metkaa.

A meilasi ja kertoi lähtevänsä ystäviensä kanssa Santiago de Compostelaan. Mutta kun he lentävät, niin en usko että saavat simpukkaa. Minäkin suunnittelin matkaa puolison kanssa. Ensin Marbellasta, jossa hotelli, Portugaliin autolla ja sieltä pohjoiseen ja Santiago de Compostelaan Espanjaan ja sitten takaisin etelään Marbellaan. Ei tullut mitään. Seuraavassa elämässä sitten.

E soitti ja kertoi syksyn tulleen myös Perämeren rannoille. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, ei sitten millään. Joka vuosi sama asia. Eikä kauaakaan, kun saamme kosketuksen ensilumeen, josta niin moni runoilija on riimitellyt. Lapsena suorastaan riemuittiin, vaikka ei se vielä silloin alkuun mikään kelkkakeli ollut. Mutta antoi toivoa tulevasta. Eikä ikinä pettänyt.

Suunniteltiin M:n kanssa menevämme Nelimarkan näyttelyyn HAMiin. Kysymyksessä on Eero Nelimarkka. Perheessähän on pojantytär Riitta Nelimarkka, joka myös taiteilija. Minulle Eero Nelimarkan työt vieraita, joskus nähty jossakin. Nyt tutustutaan tarkemmin. Viime aikoina olen avoimin mielin vaellellut modernien taiteilijoiden näyttelyissä, enkä pane yhtään pahakseni. Kyllä se niin on, ettei aina tarvitse renessanssia tai Edelfeltiäkään olla.

Katselin  Arto Nybergin ohjelmaa ja senkin vahingossa. Yhtenä vieraana Riitta Väisänen. Hyvännäköinen nainen, mutta mitä varten hän haroo koko ajan hiuksiaan? Sitten katselin hänen tubettamistaan läppäriltä. Ohjelma, jossa hän haastatteli kyläkauppias Vesa Keskistä, jonka puoti Tuurissa paisuu kuin pullataikina ja jota Väisänen vertasi Las Vegasin iloihin. Ja kyllä tässäkin  ohjelmassa rouva haroi hiuksiaan aivan vimmatusti. Minä ainakin keskityin enemmän tähän haromiseen kuin asiaan. En viitsi tässä nyt puuttua asian laatuun.

Samassa Nybergin ohjelmassa oli myös kirjailija. Pöyristyin, kun hän sanoi hoitaa-verbin imperfektimuodoksi "hoisi". Sanaseppo!! Kirjailija!! "Hoisi" saa minut aina takajaloilleni.

16. syyskuuta 2017

MINUA ON TURHA YRITTÄÄ JYMÄYTTÄÄ

Kaikkea kans! Kommenttikenttääni ilmestyi avoin lainahakemusanomus. Siis ilmeisesti minulle. Lainaa saa anoa semmoinenkin, joka sotkenut raha-asiansa. Pitää antaa vaadittavat tiedot itsestään, tuloistaan, mihin ja mitenkä paljon lainaa tarvitsee yms. Pankkitilin numeroa ei kysytty. Teksti kaikkinensa huonoa suomea, joka kielii, että petosyritys lähetetty jostain huitsin nevadasta. Ei kai kukaan selväjärkinen tähän loveen lankea? Eihän? Jos olisi klikannut kommentin lähettäjää, ties mitä olisi tapahtunut. Otin koko roskan kiireesti pois. Harvoin saan tuon kaltaista postia. Kerran tuli tekstiviesti puhelimeen, että minulla on miljoonia jollakin afrikkalaisella tilillä. Pitää vain soittaa annettuun numeroon. Viesti ei selventänyt, mistä rahat olivat minulle tulossa. Puhelinsoitonkin sain kerran. Englantia puhuva naishenkilö toisteli nimeäni välillä kysyen, olenko rouva Se ja Se. Sitten hän katkaisi puhelun. Tämä viittasi siihen, että olisin joutunut jossain asiassa maksumieheksi, jos olisin soittanut uteliaana takaisin.  Jäin miettimään, että täytyyhän joku jossain näitä viestejä ja soittoja uskoa, kun niitä kannattaa tehtailla ja lähetellä pitkin maailmaa. Järki hoi, äly älä jätä, sanottiin ennen. Jotkut sinisilmäiset se on saattanut jättääkin.

Minätyttö otin avun vastaan eräänä päivänä. Olin valmistautumassa laskeutumaan koneportaita alas ja kokoon taittamassa rollaattoria helpommin kuljetettavaksi, kun kuulin miehen äänen sanovan taas kerran "voinko auttaa?".  Nyt annoin sen tapahtua. Niin rollaattori pääsi alas salskean nuoren miehen avustamana. Kiittelin kauniisti. Sain myös jälleen kerran tuta, ettei kohteliaisuus ja hyvä tavat aivan kokonaan ole lakaistu tässä maassa maton alle. Otan avun vastaan seuraavallakin kerralla! Se on kivaa!

Minkä ihmeen takia minä en nuku? Puolison poismeno sen aloitti. Luulin, että jo kahden vuoden kuluttua yöt normalisoituvat ja nukun hyvin entiseen tapaan. Ei mitään. Unipilleri auttaisi, mutta niitä ei voi joka ilta nauttia pitkiä aikoja. Menen toivorikkaana vuoteeseen ja olen valmis unelle. Valvon, valvon ja valvon. Kello tulee kaksi, kolme, neljä ja minä valvon. Yritän rentoutua, laskea lampaita, lukea, olla ajattelematta mitään. Ei auta. Nousen ylös, katselen televisiota, odotan päivän valkenemista. En ole edes väsynyt tai sitten en sitä huomaa. En nuku päivälläkään. Aion  keskustella hartaasti ja pitkään lääkärini kanssa. Vaikka jouduin usein puolison kanssa valvomaan, sain kuitenkin nukkua hänen ollessaan itse unessa ja rauhallinen. Nukuin ja uni oli hyvää laadultaan. Nyt olisi mahdollisuus syvään yöuneen, mutta ei kun ei.

15. syyskuuta 2017

AAMUVIRKKUNA

Olen alkanut hämmästellä postin jakamisen aikoja. Talooni jaetaan postia vielä iltaseitsemänkin jälkeen. Mikähän on syy? Panttaako jakaja ja lähtiessään iltakävelylle tekee hommansa?

Heräsin tänäänkin taas kaikkea muuta kuin ihmisten aikaan. Kukonlaulun aikaan kyllä. Tässä nyt pohdiskelen, voinko jo valmistaa kapselikahvia, kun kone hiukan ääntelee puhkaistuaan kapselin valuttaessaan juomaa kuppiin? En edes tiedä, kuuluuko se mihinkään, mutta en myöskään pese konepyykkiä epäinhimillisiin aikoihin. Katajanokalla oli joskus pakko pestä sunnuntaisinkin, koska meillä nyt olivat asiat niin.

Olen lähetellyt iimeilejä sekä Espanjaan että eteläiselle Pohjanmaalle. Saanut myös. Nyt odottelen paperista kirjettä Italiasta. Ystävälläni ja minulla on vielä tämmöinen vanhanaikainen tapa ja on erittäin kivaa saada pitää kirjettä kädessä ja lukea sitä. Aika persoonatonta puuhastella sähköpostien ja tekstiviestien kanssa, vaikka mitenkä riveihin lykkää hymiöitä. Ja aina vaan kummallisemmaksi menee. Autot ja junat ajavat itsestään, tehtaissa häärivät robotit, kauppojen kassoilla hoitaa asiakas maksamisen korteillaan ilman henkilökuntaa, kirjat luetaan erilaisilta näytöiltä...  Joskus on tehty elokuvia tämmöisestä tulevaisuudesta. Nyt me elämme sitä.

Stadiin meinaan tästä, kunhan päivä valkenee. Vielä säkkipimeää ulkona, vain katuvalot palavat ja jokunen auton ajovalo. Minäkin vielä yötamineissa ja maaru huutaa kahvia. Jokohan voisi? Kyllä voi.

14. syyskuuta 2017

LAINASANOIN


Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" innoittamana lainaan tähän hänen ajatelmansa " It comes too soon the moment when there is nothing left to wait for".

Samaa teemaa jatkaakseni.

VANHAT MIEHET IHAILEVAT KUVAJAISTAAN VEDESTÄ

Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki muuttuu,
ja yksi kerrallaan me katoamme."
Heidän kätensä olivat kuin pihdit ja polvensa
vääntyneet kuin rantamaiden
risuiset orapihlajat.
Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki kaunis lipuu pois
niin kuin pois lipuvat vedet."

(William Butler Yeats, suom. Jyrki Vainonen)

Olen lähdössä. En kerro minne. Huomennakin olen lähdössä. Ihmisen elämä on lähtemistä ja tulemista. Melkein kaikilla. Olen todennut, että hyvin pääsen rollaattorinkin kanssa. Se on vain rajoite, ei este. Näin ajattelin lykkiessäni puolisoa pyörätuolissa monet vuodet. Paksulumisina talvina se meinasi olla este, kun aurat olivat siivonneet lumet kaduilta suojateitten eteen. Ennen muinoin olivat talonmiehet heti avaamassa väylät. Enää ei tätä ammattikuntaa oikein ole. Joku tulee, kunhan ehtii ja usein ei ehdi. Vielä näin syksyllä ei tätä huolta ole.

Siispä kevyesti menoksi. Ennen kuin on myöhäistä.


13. syyskuuta 2017

YLÄHYLLYN JUMALAINEN NÄYTELMÄ

Eilen epäilin hyllyssäni olevan Dante Alighierin (1265-1321) Kiirastulen. Väärin. Siellä on koko Jumalainen näytelmä: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi, suomentanut Eino Leino, WSOY 1924. Ensimmäinen  Leinon käännös lienee ilmestynyt jo 1912. Helvetin ensimmäinen laulu alkaa näin:

Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink´ oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit´ aatellessa vielä muisti säikkyy...


Loppusoinnut on Leino jättänyt tarkoituksella pois "osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat teoksen runollista arvoa, saati sitten sen hartautta ja vakavaa mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon, riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta tulkitsemaan." Aivan samaa mieltä on ollut myös Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston kaunokirjallinen osasto, joka suomennostyön on teettänyt.

Teos ollut virheellisesti ylähyllyllä. Siirsin sen nyt muiden runojen ja runoelmien joukkoon. Mutta näin meidän kesken, tuskin jaksan tätä paksua opusta aivan lukemalla lukea. Selailla voin.

12. syyskuuta 2017

PYSSY PELKÄÄJÄN PAIKALLA

Kortti Ischian saaresta. Ystäväni meni sinne puolisonsa kanssa maanjäristyksestä huolimatta. Kova helle myös, kertoo kortin lähettäjä. Aina vaan. Eikö se niillä main ikinä lopu? No, ei meillä täällä ihan vielä kylmästä hytistä, mutta talvi tulee aivan varmasti ja Ischiallakin viilenee.

Kun tässä olen monen kuukauden ajan puuhastellut suomalaisten runojen kimpussa, tuli Ischian kortin saatuani mieleen, tunnenko yhtäkään italialaista runoilijaa. Ankaran mietinnän jälkeen tuli mieleen yksi ainut: Dante Alighieri. En tiedä, pitäisikö hävetä? En kuitenkaan ala siihen. Kuvataiteen puolelta olisin voinut nimetä useammankin. Jumalaista näytelmää en ole lukenut. Onkohan siitä joku osa hyllyssäni? Kiirastuli? Pitänee joskus taas kavuta katsomaan. Enkä suinkaan sekoita Yrjö Jylhän runokokoelmaan.

Saas nähdä, kipitänkö tänään pihalle. Ainakin nyt parastaikaa Esteri päästelee oikein rajusti. Sateensuoja ja rollaattori on hankala yhtälö, vaikka saan senkin ratkaistuksi, jos pakko on. Kun apuväline on pakattu ostoskasseja täyteen, tuppaa se menemään omia aikojaan yhden käden varassa. On minulla sadeviitta ja fiksu ihminen käyttäisi sitä.

Eilen katselin Morgan Freemanin dokumenttia kosmoksen arvoituksista. Uskoiskohan tätä väitettä? Jos auton kuljettajalla on pelkääjän paikalla ase, käyttäytyy hän aggressiivisemmin ajaessaan kuin henkilö, jonka vieressä ei asetta ole. Mietin, miten minä ajaisin, jos autossa olisi pyssy? Aristelisin asetta enemmän ja yrittäisin päästä siitä eroon.  Tuskin vilauttelisin kanssa-ajajille sormimerkkiä. Tai mistä sitä tietämään. Ohjelma todisteli, että väkivalta lisääntyy väkivallasta. On jonkunlainen ketjureaktio. Kun toinen tappaa, tapan minäkin. Media vielä avittaa julkistamalla tarkasti tiedot miten ja missä ja koska.

Tähän päätän. Hyvää huomenta, kello on puoli seitsemän aamulla.





11. syyskuuta 2017

PORTUGALILAISROUVA OPPAANA

Olisin voinut aloittaa aamun Marcel Proustin sanoin: "Heti aamusta, pää vielä seinään päin käännettynä, ennen kuin olin edes nähnyt miltä päivänvalo kokoverhojen ylärajassa vivahti, tiesin jo millainen ilma ulkona oli."  Aurinkoinen!

Nyt kun Nousiaisen Juurihoito on kohdallani historiaa, kipusin taas ylimmälle tikkaan askelmalle ja otin Marcel Proustin (1871-1922) Kadonnutta aikaa etsimässä (8), suomeksi kaikkiaan 10 nidettä, kirjahyllystäni, lukematon kun on. Tämä osa Vanki (Otava 1994) julkaistiin postuumisti vuosi Proustin kuolemasta. Selailin kirjaa hiukan. Löysin tuon yllä olevan sitaatin ja taidan jättää Proustiin tutustumiseni siihen.

Katselin elokuvan "Sademies". Kyllä sitä sopii katsoa useampaankin kertaan. Barry Levinson´in ohjaus vuonna 1988. Dustin Hoffman ja Tom Cruise.

Lähdin aamupäivällä Stadiin. Tälläydyin ja konttasin metroon. Kamppiin asti. Siellä sitten seikkailin tuttuun tapaan löytämättä sitä ulospääsyovea, jota en koskaan löydä. Lopulta vahingossa onnasi ja pääsin ulkoilmaan. Tämän jälkeen taas osasinkin. Poislähtö yhtä vaikeaa. Koneportaat alaspäin niin jumalattoman pitkät, että aloin etsiä hissiä. Sain oppaan eräästä portugalilaisesta rouvasta lastenvaunuineen. Piti vaihtaa hissiäkin ja taas alemmaksi ja alemmaksi. Rouva toimi oppaana. Asunut Suomessa seitsemän vuotta ja osasi hyvin suomea. Kehuin ja kerroin, etten ole milloinkaan hänen kauniissa maassaan ollut, vaikka toivoin pääseväni. Hän pahoitteli kohteliaasti. Totta on, että ostin jopa matkaoppaan ja suunnittelin puolison kanssa matkaa ensin Lissaboniin ja sieltä olisimme muutaman päivän jälkeen vuokranneet auton ja ajaneet pohjoisempaan, josta aikanaan Espanjan puolelle ja hotelliimme Marbellaan Andalusiassa. No, tämä matka jäi tekemättä. Tätä tarinaa en oppaalleni kertonut. Kiittelin ystävällisyydestä ja toivottelimme hyvää päivänjatkoa.

Nyt kotona, ostokset purettu ja söin metsäsienikääryleen ( Stockmann Herkku) salaatin kanssa. Aurinko paistaa, vaan ei enää niin lämpimästi kuin kesällä. Se on syksyn aurinko jo.

10. syyskuuta 2017

LUETTU ON

Nyt on luettu Miika Nousiaisen  Juurihoito-kirja. Mielellään sen luki. Isä-Onnin etsimistä koko kirjan läpi. Löytyy sisaruksia, kun Onnilla on pitänyt kiirettä naismaailmassa. Kirja on myös pienimuotoinen matkakirja. Liikutaan Ruotsissa, Thaimaassa, Australiassa, Suomessa...  Pohditaan elämän peruskysymyksiä sisarusten kesken, itketään ja nauretaan. Kirjan (Otava 2016) etusivulla lukee: "On kirjoja joita luetaan ja kirjoja joista nautitaan. Ja sitten on kirjoja, jotka ilmaisevat  sydämen ja sielun ja jättävät lähtemättömän jäljen". Onko Juurihoito sellainen? Sen päättää lukija.

"Mikael Hakim" minulla yhä kesken, enkä ole edennyt Adam Dariuksenkaan kirjoissa. Jää niin paljon ja usein jotain kesken. Jos ihminen odottaa sadepäiviä askaroidakseen niitä asioita, jotka on kesken jättänyt, nyt niitä päiviä on. Asfaltti ikuisesti märkää.

Katselin eilen Uutisvuodon. Sekin vähä mielenkiinto, joka on ollut ohjelmaa kohtaan, on lopahtanut, kun kaksi kapteenia jätti paikkansa. Uudella miehistöllä on kova työ täyttää edeltäjiensä saappaat. En ole varma, pystyvätkö siihen. Sademies-elokuva tulee tänään. Jaksaisikohan vielä kerran?



9. syyskuuta 2017

IHANAA SYKSYN SATOA

Kotimaisia Presidentti-luumuja, pieniä mutta makeita. Tallinnan aukion torilta. Oli vielä Polka-mansikoitakin. Hedelmävati keittiön pöydällä kukkuroillaan syksyn hedelmäsatoa viikunoista lähtien. Olen hulluna hedelmiin. Korvaan niillä entisen elämäni jäätelöt, leivokset ja karkit.

Olin menossa koneportaisiin, kun englannin kielinen herrasmies kysyi, jos voi minua auttaa. Kiitin ja sanoin pärjääväni pitkän kokemukseni perusteella. Hymyilimme ja hän luopui tarjouksestaan. Tulin kotiin ja aloin kuunnella Mantovanin orkesteria.

Soitin myöhemmin S:lle Tampereelle, kun en saanut häneen yhteyttä hänen syntymäpäivänään. Hän oli nyt tavallistakin sekavampi, eikä tuntunut tietävän mistään mitään, tokko edes tunsi minuakaan. Hoitajat käyvät monta kertaa päivässä, kauppa-asiat hoidetaan. Ilmeisesti hän tulee jotakuinkin yksin kotonaan toimeen. Meillä on joskus ollut hauskaa yhdessä. Matkustelimme ja aikoinaan panimme Kuopion seuraelämäänkin vipinää. Elämä muuttui ja hän sairastui, muutti Manseen. Miksi hänelle piti näin käydä?

Sataa. Hämärää. Ulkona vähän liikkujia ja liikennettä. Sateensuojien kirjo ei pääse oikeuksiinsa. En aio minnekään. Istun ehkä viltin sisällä partsilla tovin ja katselen lehtien leijumista puista. Talossa saunapäivä. Kylpytakkista väkeä rappukäytävässä. Naapuri jutusteli kanssani palatessani asioinneilta eilen. Availi ovet ja kutsui hissinkin minulle. Puhuimme säästä ja syksystä. Ihmeellisen neutraaleja aiheita, ketään ei voi loukata. Hissi tuli kuuliaisesti ja senkin oven hän vielä minulle aukaisi. Ajelin omaan kerrokseeni. Kotona purin ostokset ja katselin himoiten mansikoitani.










8. syyskuuta 2017

SYKSYN MERKKEJÄ

Pattereissa jo lämpöä. Se on syksyn merkki. Toinen merkki on lehtipuiden alkava kaljuuntuminen. Lehtiä leijuu maahan kuin isoja kellertäviä lumihiutaleita. Kolmas merkki on se, että paksumpaa päälle. On niitä muitakin merkkejä. Sekin esimerkiksi, että minulla palaa kynttilöitä joka paikassa. Parvekkeella palaa kymmenen. Sekin on merkki, että Valkeat kuulaat ovat tulleet kauppaan. Puoliso piti niistä. Ostin nyt minäkin.

Tein uunijuureksia. Että tuli hyvää. Pilppusin paljon, paistoin paljon ja söin paljon. Pari friseelehteä ja muutama kurkkuviipale seuraksi sekä lasillinen vettä. Luumut alkavat loppua. Tänään hankkimaan lisää. Kaupassa ei enää ollut kotimaisia mansikoita. Oli belgialaisia. En ostanut, mutta belgialaisesta suklaasta pidän. Ovat nyt minulla syöntikiellossa.

P-D:n kanssa puhuin kaupungin touhuista mitä tulee vanhus- ja vammaishoitoihin. Kaikkihan tiedämme, miten sen asian laita on ja minulla oli kahdentoista vuoden kokemus.Vaikka kaikki ei aina mennyt toiveitteni mukaan, täytyy kuitenkin sanoa, että sosiaalivirasto kohteli minua kaikki ne vuodet puolison asioissa erittäin kiitettävästi aina ottaen huomioon puolison tarpeet. Kiitoksia sosiaaliohjaaja E.A. Kotiavun palveluun en ollut tyytyväinen. Enkä ollut ainoa. Yhden kerran koko omaishoitajuuteni aikana osallistuin tilaisuuteen, jossa oli muitakin omaishoitajia ja siellä kuulin kaikenlaista. Toki kerroin myös omia kokemuksiamme. Samankaltaisia negatiivisia kokemuksia olivat kokeneet. Tuskin kahdessa vuodessa mikään on muuttunut. Ne asiat eivät kuitenkaan enää minulle kuulu. P-D:lle kyllä äitinsä puolesta. Voimia hänelle byrokratian rattaissa.

Nyt sateensuoja varoiksi ja ulos.



7. syyskuuta 2017

NOUSIAISEN JUURIHOITO

Ostin kirjan. Nyt luen ja syön kesän viimeisiä Malviinoja. Luin joskus, ehkä jostain blogista, Miika Nousiaisen kirjasta Juurihoito. Selailin sitä kirjakaupassa ja tein ostopäätöksen. Se oli hyvä päätös mitä tulee ainakin ensimmäiseen sataan sivuun. Kertoo hammaslääkäristä ja hänen potilaastaan, jotka ovat ehkä veli ja sen veli. Minulla on ollut aina hyviä ja mukavia hammaslääkäreitä, varsinkin eräs, jonka nimi alkaa A:lla. Emme olleet sukua, siis veli ja sen sisko, vaan sympatiseerasimme muuten ja olimme kerran lounaalla. Nyttemmin hän on jo eläkkeellä ja minä etsiskelen monen yrityksen ja erehdyksen kautta uutta hammaslääkäriä itselleni.

Juurihoidon lisäksi äkkäsin Stockmannin kenkäosastolla aamutossut, joissa on punaisia strutsin höyheniä. Olen jossain omassa blogissani pärmänttänyt suureen ääneen naisellisten aamutossujen poissaolosta. Nämä olivat hiukan sinnepäin ja nyt ne ovat jalassani. Italialaiset. Ruokaakin ostin moneksi päiväksi, jopa viikoksi ja toin selvästi esille kuuluisan naisen logiikan Herkun Meals-osastolla. "Ostan tuota yhtä paljon kuin äskeistäkin, mutta vähän vähemmän". Miesmyyjän ilme ei värähtänytkään. Ammattitaitoisesti ammensi rasiaan niin kuin olin pyytänyt. Hetken kuluttua huomasin pyyntöni mahdottomuuden ja sanoinkin siitä. Vasta silloin hän hymyili leveästi.

Tarvitsin myös kahvikapseleita. Uutuuksia oli ilmaantunut. Hurmioituneena kuuntelin myyjän myyntipuhetta niiden erinomaisuudesta ja nautittavuudesta. Italialaistyyppisiä. Hämmästyksekseni hän myös näytti kahvikoneestani semmoista, mistä en tiennyt mitään. Vehkeestä aukeni kalkinpoistoputken säilytyslokero!! Myyjä pyysi sen avaamaan ja tein tietysti työtä käskettyä. Hupsis, sain auki. Pienikokoinen kalkinpoistoputki oli silmieni edessä. Kävimme koko suorituksen läpi, että osaan sitten kotonakin. Sain myös mukaani juuri printatut ohjeet sekä kalkinpoistoainetta. Kiitin ja kehuin nuorta miestä ja toin julki tyytyväisyyteni tähän kahvikapseliliikkeeseen, jossa minua on aina ystävällisesti ja ammattitaitoisesti palveltu. Avasin säilytyslokeron heti kotiin tultuani. Oli vähän jäykkä, kun ei avattu ennen, mutta sain toki kannen auki. Jonain päivänä puhdistan kalkit koneesta. Ja minä osaan sen tehdä!

6. syyskuuta 2017

TARKASTAJAT TARKASTIVAT


Muutama päivä ollut hiljaiseloa blogikirjoittamisessa. En rupea luettelemaan  tekemisiäni. Osasyynä ollut myös se, että ei ole ollut mitään asiaakaan. Jos koskaan on.  Alan tälläytyä huoneistotarkastajia varten ja heidän käyntinsä jälkeen lähden liikkeelle.

Olen ostanut syksyn satoa. Kotimaisia omenia ja juureksia. Edelliset komeassa kasassa vadilla keittiön pöydällä ja jälkimmäisistä laitan uunijuureksia. Perunoita en ostanut. En tiedä, kuuluisiko bataatti kiellettyihin syötäviin, mutta siitä en ole luopunut. Sen enempää kuin ystäväni K perunasta. Keskustelimme pitkään liikapainosta ja puhe tietysti kutvahti siihen, mitä saa syödä ja mitä ei. Leipääkään K ei voi jättää. Minä olen voinut. Harvoin nakerran hapankorppua enää, eikä mieli tee vehnästä tai täytekakkua. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta K pulskistuu kuulemma, mutta jossain hänen siis täytyy lipsua. Minä taas laihdun ja teen sitä edelleenkin omasta ja lääkärin tahdosta. Ystäväni E parahti kateuden täyttämällä äänellä saatuaan kuulla saavutukseni. Tuntui niiin hyvältä!

Ovikello soi ja tarkastajat kaksin kappalein pienet tikapuut mukanaan astuivat sisälle. Kylppärin suihkuhana himpusti vuotaa. Se korjataan ja samoin vessanpytty ei pidättele vettä sisällään, vaan päästää sekin sekä lisäksi täyttyy hitaasti. Korjataan. Kysyin lopuksi, minkä arvosanan tarkastetut kohteet saivat?  Eivät kuulemma siihen tapaan tarkasta, mutta asunto on siisti, sanoivat. Siihen kiinnittävät huomion. Ei rikottuja seiniä, putkia, ikkunoita, laminaatteja pois lattioista jne?

Nyt kun tarkastajat tekivät tehtävänsä, lähden minä asioilleni.

2. syyskuuta 2017

ALL IS LOST

Katselin eilen All is lost-elokuvan Teemalta. Ohjaus J.C. Chandor, vuosi 2014, leffan ainoa rooli Robert Redfordilla. Onnettomuus merellä keskellä ei mitään. Redfordin vene uppoaa, pelastusvene pelastaa. Redford seilaa päiväkausia siinä, valmistaa juomavettä, yrittää kalastaa, on sitkeä sissi. Pari laivaa menee muutaman metrin päästä ohi, mutta ei huomaa, vaikka Redford huutaa henkensä kaupalla ja heiluttaa hätärakettia. Sekstantin avulla on sijainti kutakuinkin hallussa. Kaukana horisontissa näkyy valoa, Redford tuikkaa tulen juoma-astiaan ja siitä ei hyvä seuraa. Kumivene roihahtaa liekkeihin ja Redford heilahtaa mereen. Umpisukeluksiin koko komistus. Jonkun veneen pohja näkyy kaukana pinnalla. Viimeisillä voimillaan sankari kauhoo kohti valoa ja elämää. Auttava käsi tarttuu Redfordin käteen. Mutta jatkoa ei näytetä. Ilmeisesti pelastuu, ellei avunantaja ole hukkuvan mielikuvitusta tai joku taivaallinen käsi kisko miehen parempiin ja kuivempiin oloihin. Kiinnostukseni kesti koko leffan ajan ja kyllähän Redfordia katselee (nyt ei voinut oikein kuunnella, kun oli vain pari repliikkiä), vaikka kaveri saanutkin ikää sitten vuoden 1985 Minun Afrikkani-elokuvan.

Päivemmällä istuin partsilla lukemassa kirjaa Mika Waltarista. Imuroinkin jossain välissä ja siitäkös lonkka ärtyi. Ei meinannut asettua sen enempää levolla kuin pillerillä. Kiusallakin huhkin vielä pölyjen kimpussa huonekalujen pinnoilla ja lopuksi olin tyytyväinen tekemiseeni. Palkinnoksi työnsin uuniin ranskalaisia perunoita ja lisukkeeksi rakensin salaatin. Tyydytin parilla luumulla ja mansikoilla jälkiruokakaipuuni. Puhelin ei soinut, enkä minä soittanut kenellekään. Selasin postin tuoman Stockmannin Herkku-lehden ja päätin mennä ensi viikolla ostamaan bataatti-kvinoapyöryköitä. Niitä ei lehdessä mainostettu. Voisin myös satsata juureksiin ja panna uuniin muhimaan, mausteita, öljyä, suolaa ja hunajaa. Juureksia mainostettiin " Oi ihana sadonkorjuu". Lähettääköhän S-market aikanaan myös Herkku-lehden? Herkku kun vaihtaa omistajaa. Ja säilytänkö minä asiakassuhteeni?

1. syyskuuta 2017

MIKA WALTARIN MUISTELMIA

Jätän Waltarin Karvajalan hetkeksi. Otin hyllystä  Ritva Haavikon toimittaman Kirjailijan muistelmia. Muistelmat ovat Mika Waltarin, kustantaja WSOY ja vuosi 1980. En ole tätäkään aikaisemmin lukenut, vaikka hyllyssäni on ollut.  Olen jo sivulla 177, jäljellä 284 ja kaikki sivut pitävät mielenkiintoani yllä.

Waltari on jo keskeyttänyt teologiset opintonsa ja siirtynyt opiskelemaan filosofisessa tiedekunnassa, kirjoittamaan ja tietämään, mikä hänestä tulee. Hän tapaa kirjailijoita, runoilijoita, matkustaa Pariisiin. Rakastuu Elina Vaaraan tulisesti. Nämä tässä mainitsemani tapahtumat eivät ole kronologisessa järjestyksessä.

Minä en koskaan ole nähnyt Mika Waltaria "elävänä". Niissä kirjallisissa tapahtumissa, joissa vuosien aikana olen ollut, ei hän ole esiintynyt. Hän kuoli vuotta ennen Haavikon kirjan ilmestymistä. Panu Rajala on joskus ihmetellyt, miksi Waltarien Tunturikadun koti ei ole museona. Ymmärrän hyvin, että se tahdotaan pitää perheen kesken yksityisenä kotina, jossa asui Kirjailija. Se on edelleen siinä tilassa, kuinka Marjatta ja Mika Waltari sen jättivät. Joskus perheenjäsenet kokoontuvat sinne tiettyinä päivinä vuodesta. Mika Waltarista on paljon kirjoitettu ja jopa Tunturikadun kotiin päästetty toimittaja tekemään juttua. Sen julkisempi se ei tällä hetkellä ole.

Tätä Haavikon kirjaa en lue enää vuoteessa. Liian raskas pideltävä. Olohuoneen nojatuoli paras paikka. On ihan terveellistäkin lukea istuvassa asennossa välillä. Maltoin jättää lukemisen hetkeksi ja lähteä asioille. Satoi. Näyttää satavan nytkin. Heräsin tänään taas hyvin varhain. Hetken ihmettelin ja sitten totesin, että turha olla vuoteessa. Netistä lehden lukua, kahvia ja päivä voi alkaa. Kunhan valkenee.

30. elokuuta 2017

HUONEISTOTARKASTUS

Raahasin kaksi kertaa tyhjiä pahvilaatikoita kellariin, joka ei ole kellarissa, vaan lämmittämättömässä ulkorakennuksessa pihalla. Lodjut ovat seisseet tielläni ja nyt kysymättä edes lonkkaraasuni mielipidettä vein ne. Sitten onnahtelin kauppaan. Etupäässä hedelmiä ja mansikoita. Sain kortin Pariisista. L ja A ovat kiivenneet pitkiä portaita pitkin Montmartrelle. Minäkin siellä ollut, mutta en  portaita pitkin. Nämä kaksi ihmistä ovatkin vahvoja kävelijöitä. No, käveleminen todettu hyväksi liikuntamuodoksi. Ja Pariisissa on paljon käveltävää.

Taloon tulee huoneistotarkastukset. Tarkassa ja perusteellisessa syynissä  ovat vesi- ja viemärikalusteet, ilmanvaihdot, patteriventtiilit, palovaroittimet ja parveke. Tarkastus  alkaa kello kahdeksan aamulla ja se on ainoa minua inhottava asia, vaikka tänne nyt eivät ensimmäisenä kirmaakaan. Pitää laittautua ja ennen kaikkea herätä ennen miesten tuloa. Tarkastus on minulle tuttua, on ollut ennenkin.

Karvajalassa olen jo niin pitkällä, että Mikaelille on alkanut kasvaa parta. Myös kohtaaminen tytön kanssa on tapahtunut, vaikka Mikael katselikin varpaisiinsa syvästi punehtuneena. Myöhemmin Mikaelille selviää naisten petollisuus, vaikka moneen paulaan lankeaakin. Olenkohan minäkin punastunut ja katsellut maahan, kun tapasin ensimmäisen pojan? En oikein usko, kun meissä talon lapsissa oli koko ajan sekä tyttöjä että poikia. Luultavasti kohtasin jo perin rutinoituneena myös talkkarin Jusan, joka minua pussasi ollessamme piilossa piiloleikin tohinassa. Waltarin Karvajalka ei todellakaan mitään kevyttä lukemista ole. Sinuhe oli ja sen olen lukenut useaan kertaan. Tämä Karvajalan lukeminen jäänee minulta viimeiseksi.









28. elokuuta 2017

MUISTOT ROSKIKSEEN

Luin eilen taas Karvajalkaa. Hidasta, hidasta. Illalla järkytin itseni katsomalla elokuvan Million dollar baby. Ohjannut Clint Eastwood 2004, näytteli siinä itse kuten myös Morgan Freeman ja Hilary Swank. Olin nähnyt joskus osan elokuvasta, nyt katselin kokonaan. Olihan se.... elokuva, jonka jälkeen ei osannut tehdä mitään. Minä menin vuoteeseen.

A:lta tuli pitkän tauon jälkeen meili ja samaten R:ltä. Jälkimmäinen oli Nordkapissa miehensä kanssa. Sitten lähtee Tallinnaan, Montenegroon, Espanjaan ja Karibialle. Ei siinä paljoa Suomessa ehditä olla. Onnelliset!

Palelin eilen sisällä. Syksyltä tuntuu.

"Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok´ ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink´ oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel´ uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin..."

(John Keats suom. Jaakko Tuomikoski)

Heitin roskikseen taas muistoja, muutaman valokuva-albumin kuvineen päivineen. Joitakin kuvia säästin ja panin muiden sekaan vanhaan kenkälaatikkoon. Jonain päivänä heitän nekin pois. Hävitettäväksi ne kuitenkin tulevat minun jälkeeni. Eikä ne vieraita ihmisiä edes kiinnosta. Eivätkä oikeastaan minuakaan enää. Edesmenneitä ihmisiä, paikkoja aikojen takaa, matkoja kauan sitten... Joskus pantu kansien väliin, kirjoitettu huolellisesti nimet ja vuosiluvut, osa kellastunut ja joistakin kuvista revitty henkilöitä pois. Ehkä kiukuspäissä. Olkoot kuvien kertomat minulla muistissa.

Panin tuulettimet talvehtimaan. Eipä niitä kovin ahkerasti ole tarvittukaan tänä kesänä. A kertoi Espanjassa kuitenkin vielä olevan lämmintä jos kuumaakin. Eikö se meinaa siellä hellittää ollenkaan? Hän kärsii, vaikka on puoliksi egyptiläinen ja tottunut helteisiin aikanaan Aleksandriassa.

26. elokuuta 2017

TAITEESEEN EI KYLLÄSTY

Kävin taas Ateneumissa. Nyt seurana K. Katsastimme päällisin puolin Suomen taiteen tarinan, mutta Alvar Aallon jätimme rauhaansa. Pasteerailtuamme tarpeeksemme taiteen pyhäkössä menimme Ateneum Bistroon. Kahvia ja kakkupalat. Ilta oli jo alkamaisillaan tarpoessani metrosta kotiin. Hieno päivä, meillä oli lystiä ja olimme myös vahvasti henkisesti ravittuja.

Taitaa olla syksy. Pitää pukeutua paksummin roskiskeikallekin. Mekkosillaan ei enää tarkene. USAssa mellastaa hurrikaani. Meillä ilmojen puolesta joka tapauksessa paremmin. Ei edes pieni trombi häiritse. Panin illalla kuusi tuikkua palamaan partsille. Liekit lepattivat somasti ja sitten puhalsin ne sammuksiin, kun lähdin nukkumaan. Heräsin kahden maissa ja luin tovin Karvajalkaa. No, kömmin minä keittiöön ja otin Presidentti-luumun. Onnekseni nukahdin taas ja nyt olen aamunvirkkuna päivän alkamiseen. Tarkistelin Stadin Slangin tapahtumia, jos vaikka edes yrittäisin osallistua johonkin musiikkijuttuun Kaisiksessa tai Korjaamolla. Kysyin jo alustavasti K:ta mukaan. Oli suostuvainen. Helsingin kaupunginmuseon ystävilläkin on menoja. Syksyn alkaessa kaikinpuolinen kyldyyrillinen menoelämä vilkastuu kesäuinahduksen jälkeen. Ateneumiin tulossa lokakuussa von Wright-veljesten näyttely. No, on ne Metsot aina siellä näytillä. Olivat nytkin uudemman suomalaistaiteen salissa, vaikka veli Ferdinand linnut maalasikin jo 1886.

Tänään taas Karvajalan kimppuun, laiskanlaisen oleilun täyteinen päivä, mutta en nyt muuta kaipaakaan. Ensi viikolla jälleen menoksi.









25. elokuuta 2017

KURDIROUVAN TAPAAMINEN

Eilen istahdin kauppakeskuksen tuolille hetkeksi ennen Stadiin lähtöä. Viereiselle tuolille ilmestyi huivipäinen nainen. Sanoi selvällä suomen kielellä "päivää rouva". Nyökkäsin ja olin varautunut. Mutta hänen ruskeat silmänsä vaikuttivat ystävällisiltä, käytös moitteetonta, kaikki kieli hänen sivistyneisyydestään. Lopetin varautuneena olemisen ja päätin olla minäkin sivistynyt.

Hän on asunut Suomessa 17 vuotta, lääkäri kuten poikansakin täällä. Kotoisin Kurdistanista, Iranista. Kysyi, tiedänkö mitään kurdeista ja Kurdistanista? Vastasin tietäväni hyvin vähän. Hän alkoi kertoa, eikä minulla ollut enää kiire Stadiin. Olin etuajassa tapaamisesta, aikaa oli. Kyselin aina välillä kaikenlaista, uteliaisuuteni ja tiedonhaluni lisääntyi mitä enemmän kuulin. Kurdistanilaisilla ei ole omaa valtiota. Kurdistania ei sen enempää Iranissa kuin Irakissakaan, Turkissa ja Syyriassa tunnusteta. "Haluatteko itsenäistyä?" kysyin. "Se on vaikea asia", rouva vastasi. Kurdeja vainotaan. Korruptio kukoistaa. Rouva kertoi olevansa iloinen, että hänelle 17 vuotta sitten osoitettiin semmoinen maa kuin Suomi. Hän on perheineen kiitollinen Suomelle kaikesta. "Suomi on hyvä ja puhdas maa". Ja minä kiitin maani puolesta. Perhe on menestynyt hyvin, lapset koulutettuja ja hän itse onnellinen ja tyytyväinen. Kysyin suomalaisesta rasismista. Ainoastaan hänen seinänaapurinsa vaatii häntä maasta pois, mutta naapurilla on kuulemma alkoholiongelma ja kurdirouva arveli vihan johtuvan juomisesta. Olisin keskustellut rouvan kanssa pitempäänkin, mutta minun oli lähdettävä. Hyvästiksi hän sanoi ystävällisesti hymyillen toivovansa, että tapaamme uudelleen. Niin toivon minäkin.

23. elokuuta 2017

LIIAN RUUSUINEN KUVA SUOMESTA

Mitä Turun terroritekoon tulee, niin olihan se arvattavissa, että muukalaisviha lisääntyy. Kenellepä me muulle näyttäisimme mieltä kuin viattomalle ulkomaalaistaustaiselle henkilölle. Ajattelemme, että samaa on sakkia. Väärin. Mutta ihminen nyt on sellainen. Kun rajat avattiin Schengen-sopimuksella, niin lappasi myös ei-toivottua väkeä. Ne ihmiset, jotka eivät ole saaneet lupaa maassa olla, pitäisi saman tien lähettää takaisin sinne mistä ovat tulleet. Olen ymmärtänyt, ettei se tapahdu heti. Palautetaanko niitäkään ihmisiä, joilla ei ole matkustusasiakirjat kunnossa? Ja millä perusteella tullaan Marokosta esimerkiksi Suomeen pakoon? Mikä siellä on vikana? Ei ainakaan sotaa. Mikä ihmeen eldorado tämä Eurooppa on? Suomessakin paukkupakkasia talvella. Miten sitä silloin sandaaleissa dallataan? Liian on ruusuinen kuva tulijoilla. Takuulla moni katuukin tulemistaan. Seuraa pettymystä ja masennusta, kiukkua meitä kohtaan, joilla ei ollut osaa eikä arpaa tänne tulemiseen.

Luen yhä Karvajalkaa. Mikael Hakim on siihen jatkoa. Sitä ei minulla ole. Karvajalka on vain niin peijakkaan raskas kirja pitää käsissä vuoteessa, vaikka olen kaikenlaisia teelmiä tehnyt lukemisen helpottamiseksi. Sivuja sentään 780. Vähän ovat sivut kellastuneet. Onhan kirjalla ikää 69 vuottakin. Niitä oli kaksi hyllyssäni. Toinen niin huonokuntoinen, että vaivihkaa hävitin. Riipaisee, kun kirjaa käsitellään roskana.

Tässä kaikki tänään.



21. elokuuta 2017

KARVAJALAN TURKU

Mainitsin kerran, että olisi luettava lisää klassikoita. Eilen pengoin hyllyä ja löysin Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Sitäkään en ole lukenut, mutta Sinuhen olen sentään ja muitakin Waltarin teoksia. Karvajalassa olen ihan alussa. Ollaan Suomen Turussa, Mikaelista tulee orpo ja "noita" Pirjo ottaa hänet kasvattaakseen. Päästyäni tähän alkoi nukuttaa ja Karvajalka on huono kirja lukea vuoteessa raskautensa ja paksuutensa takia. Muistan yrittäneeni sen lukemista  aikaisemminkin siellä. Päivisin en ole vielä oppinut lukemaan. On olevinaan muuta tehtävää.

Tänään visusti kotona. Huomenna liikkeelle. On saatava marjoja ja hedelmiä. Jätettävä lotto, vaikka se pettikin minut viime viikolla. No, eipä minulla juurikaan muita paheita ole, kun suklaan syöminenkin on jäänyt. Ajattelin myös kohtapuoliin lähettää R:lle meilin. Saa samalla puhelimessa pyytämänsä sähköpostiosoitteen ja voimme lähetellä kuulumisia soittamisen sijasta.

Ennen muinoin ei ihmisillä ollut niin kiireellistä asiaa, etteikö olisi kirje ehtinyt tai sitten soitettiin ja se tapahtui puhelimella, joka oli johdolla seinässä kiinni. Oli myös sähkösanomat toki. Niin, ja oli ennen näitä vempaimia kuriirit ja kirjekyyhkyt. Helsinkiinkään ei ollut laivayhteyttä pakkastalvina meren ollessa jäässä. Keväällä jäiden lähdettyä ensimmäinen laiva oli täynnä sanomalehtiä ja kirjeitä ja väkeä sankoin joukoin satamassa vastaanottamassa uutisia maailmalta. Mitäs sanoisimme nyt tämmöisestä järjestelystä? Sitten kaikki muuttui ja meistä ihmisistä tuli niin kiireisiä, ettei kissaakaan ehdi sanoa. Kaikki pitää tapahtua silmänräpäyksessä. Minä haluan kiireettömän maailman takaisin.





20. elokuuta 2017

MELKEIN PITKÄSTYNYT

Ihan  koko päivä melkein toimettomana. Nousin sentään vuoteesta aamulla, kun olin ensin herännyt. Join kapselikahvia rasvattoman maitovaahdon kanssa, luin netistä lehtien otsikoita. Puhuttiin terrori-iskusta Suomen Turussa ja pyydettiin malttia. Kuitenkin ilmoittamaan, jos joku kertoo aikovansa suorittaa terrori-iskun tai muuten osoittaa halunsa . Tuli selväksi, ettemme ole Suomessa missään rauhallisessa tuppukylässä, vaan täälläkin tapahtuu jo muun maailman malliin.

Vein kuitenkin roskat saadakseni nuuhkia ulkoilmaa, pidän aina parvekkeen lasit kiinni. Mitä varten niitä ei sanota ikkunoiksi? Tekevätkö karmit ikkunan?  Pihalla en nähnyt ketään, en liioin rappukäytävässä. Hissi toimi moitteettomasti, josta olen aina iloinen. Pysyy fobia kurissa. Söin hallaimia, mansikoita ja mustikoita oikein reilun määrän sen jälkeen kun olin syönyt salaatin lounaaksi. Lotossa ei mitään. En taida päästä täältä pois. Pitäisiköhän alkaa tottua?

En lukenut mitään. Katselin tylsistyneenä televisiota ja nukahdin keskellä päivää. Onneksi en kauaksi aikaa, koska olen sitä mieltä, etten tarvitse päiväunia. Yöunia kyllä, mutta ovat usein kiven takana. Olen myös sitä mieltä, että jos minulla ei ole asiaa, mistä kirjoittaa, niin olisi hyvä, jos en kirjoittaisi. Siksi päätän tämän tähän ja olen pahoillani, kun edes tämän verran kirjoitin.

19. elokuuta 2017

ULKO- VAI SISÄPUOLELLA?

Vallan mediatasolla pohdittu, miten päin vessapaperi pitää telineeseen panna oikeaoppisesti. Paperipää ulko- vai sisäpuolella. Ketään ei kiinnosta minun tapani, kerron sen silti, ulkopuolella roikkuu. Sisäpuolelta eli seinästä päin repäiseminen tuntuu hankalalta. On kokeiltu. Kenenkään kanssa en ole asiasta käynyt syvällistä keskustelua. Voisin käydä, jos joskus "enkeli liihottaa huoneen läpi" eli puheenaihetta ei ole, keskustelu tyrehtynyt. Silloin voi hyvin jutella vessapaperirullan olemisesta telineessään. Ties kuinka oltaisiin kiinnostuneita.

On taas mansikoita, Malviinoja ja Polkia. Ennen näitä kävin kuitenkin Herkussa. Ostin kaikki bataatti-kvinoapyörykät ja kysyin huolestuneena, että kai lisää tulee. Tulee. Paria juustoa ostin, jotka palat leikattiin. Irtomyynti on parasta. Powerista toin imurin pölypusseja. Kotimatkalla istuin kauppakeskuksen tuolissa ja katselin huntukansaa, kuuntelin kieliä ja ihmettelin maailman menoa. Postitin Italiaan kirjeen, jossa oli Pasilan kirjaston vastaus kysymykseeni Antin elämänpätkästä. Runoilijaa ei saatu selville. Minusta ei kovin suuri vahinko, koska en pitänyt runonpätkää kovin kaksisena.

Taas Frank Sinatra laulaa. Parastaikaa läppäristä kuuluu "When I take my sugar to tea". Olen myös kuunnellut Bing Crosbya, mutta ei hänestä ole Sinatran voittajaksi. Sinatran "I love Paris" juuri alkoi ja sopiikin hyvin, koska tänään L ja A suuntaavat kulkunsa jälleen kerran kohti Ranskan pääkaupunkia.

Puukottaja riehunut Turussa. Lehden mukaan kaksi ihmistä kuollut, loukkaantuneet sairaalahoidossa. Meidän Turussa! Suomessa! Taannoisessa "Herran kukkarossa"! Tappaja ulkomaalaistaustainen mieshenkilö. Motiivia ei vielä tiedetä.

17. elokuuta 2017

TUNNISTIN LOPPUJEN LOPUKSI

Tsilari-lehti tuli. Panen tähän kirjailija Arvo Pohjolan ajatelman:

Meitä kaikkia ottais elämä joskus handusta taluttaakseen. Mut me dallataan handut nyrkissä, eikä elämä saa otetta.


Olin kaupassa tai oikeammin sen edessä, kun naisen ääni sanoi nimeni. En tuntenut. Katselin ja tutkailin, kysyin "tunnemmeko me?". Siinä vaiheessa tunnistin. Sama ihminen, joka pari vuotta sitten ilmestyi luokseni takaapäin ja sanoi nimeni. Silloinkin oli vaikeaa tunnistaa ikään kuin väärässä ympäristössä Hagiksen torilla. Nyt ympäristö oli Itäkeskus, aivan väärä paikka sekin. Sitä paitsi, miksi minut tunnetaan, mutta minä en ketään? En kai minä samalta näytä kuin vuosikymmeniä aikaisemmin. Näyttelijöistä on sanottu "kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään". Minä en kuitenkaan ole näyttelijä. No, ja sitten me siellä kaupan edessä halattiin väkevästi ja sama hersyvä nauru kaikui vanhalta ystävältäni kuten joskus muinoinkin. Olihan hän tuttu menneisyydestä, joka näköjään putkahtaa eteeni milloin missäkin. Nyt lupasimme soittaa ja sen minä aion tehdä. Tiedän nimittäin hänet.

Mansikoita on vielä vaikka kuinka paljon. Ostin runsaasti, että piisaisi pari päivää. Ja siinäpä ne ostokset melkein olivatkin. Malviinaa siis aimo määrä. Uusi, alun perin Ruotsista, mansikkalajike, johon olen tykästynyt. Kypsänä yhtä makea kuin Polka, tummanpunainen ja pyöreä. Malviina on siis muutakin kuin Niskavuoren talosta poisajettu piikanen. Eikä tämä mansikka-Malviina tule raskaaksi.

Heräsin tänään kolmelta aamulla. Kahvia laitoin neljältä ja viiden jälkeen katselin päivän valkenemista. Olen reipas ja vähäuninen ihminen. Nyt kello on kuusi ja taidan mennä nukkumaan.

16. elokuuta 2017

OLEN EINO LEINO

Otin taas osaa taidetestiin. Edellinen testi tiesi minun olevan lähinnä Aino Sibelius. Nyt olen Eino Leino. Mitäs siitä sanotte?  Runous näkyy minuun tarttuneen hyvin tiiviisti runoprojektini aikana, että vastauksistani voi tulkita leinomaisuutta. Kysyttiin muuten, haluaisinko olla boheemi ja käyttää lierihattua? En halunnut olla, enkä käyttää ainakaan miesten lierihattua.

M ja A olivat visiitillä. Aina heidän kanssaan on mielenkiintoista. Nautittavaa. Keskustelimme kaikenlaisesta ja vaikka mies oli joukossa, puhuimme miesvaltaisuudesta johtotehtävissä. Tulimme, me kaksi naista, siihen tulokseen, että miesvaltaisuus johtuu osin siitä, kun mies valitaan aina ennen naista, vaikka nainen olisi pätevämpi. Mies ei sanonut tähän juuta eikä jaata.

Huoltomies kävi. Alkoi tapahtua kummia huushollissa. Kun päästin hanasta keittiössä vettä, se meni pyykkikoneeseen kylpyhuoneessa. Huolto ei oikein uskonut, mutta mies tuli. Pesukoneen poistoletku kytketty (muuttomiehet vuonna 2015?) keittiön vesilukon viemäröintirenkaaseen, kertoi huoltomies. Ainoa minkä ymmärsin oli se, että joskus on tapahtunut virhe. Korjattiin, eikä kylpyhuoneessa enää leiju paha haju ja pyykkikoneeseen ei mene vettä kuin vain tarkoituksella.

Otin yhteyttä pääkirjastoon, Pasilan kirjastoon, koskien ongelmaani Antin elämänpätkästä. Kenen runoluritus? Ylevää runoutta se ei ole millään mittapuulla mitattuna. Kirjasto ottaa selvää. Odotan vastausta.

Kyllä se niin on, että vääjäämättömästi tulee syksy viidentoista päivän kuluttua. Kesä meni. Näinhän se aina on. Olen järjestäytymässä kauppaan. Onko vielä mansikoita? Sen tiedän joidenkin tuntien päästä.

13. elokuuta 2017

LUONTO PUHUI ISÄNNÄN ÄÄNELLÄ

Illalla jyrisi ja salamoi oikein taivaan täydeltä ja se oli hienoa katseltavaa. Vettäkin tuli, mutta ei tulvaksi asti ainakaan täällä päin. Istuin partsilla näytelmää ihailemassa. Televisioruutuun ilmestyi punaisessa palkissa varoitus ja kehotus ihmisille pysytellä sisällä. Semmoinen oli myrsky.

Italiasta tuli kirje ja se oli pitkä. Nyt kun olen viime aikoina ollut "runoihminen", niin kysyi ystäväni kaukaa syvästä Italiasta, saanko selville tekijät kahdelle runolle. Toinen oli helppo. Uuno Kailas. Toinen kinkkisempi ja minulle uppo-outo. Laitan sen tähän, jos joku voisi avittaa.

Se oli Antin elämänpäivä.
Äpäräpoika, satamajätkä,
Kaveri rintaan tyrkkäsi puukon.
Kuolema painoi parralle suukon.
Yhteishautaan kustansi kunta.
Lokakuun taivas vihmoi lunta.

Netissä sitä oli viime vuonna joku perään kuuluttanut, mutta ilmeisesti tuloksetta. Jos joku tietää tälle pienelle runoelmalle tekijän, kertoisiko minulle ystävällisesti. Kiitos.

Torni-kirjakin jo luettu. Nyt ihmettelen, mitä seuraavaksi. Hyllyissä kun on lukemattomia. Voisin tänään vain olla ja vaikka keikistellä. Miettiä, mitä tapahtuu huomenna Helsingin raitiolinjoille. Kaikki ratikat eivät kulje niin kuin ennen. Kolmosen lenkki, 95v, jää historiaan. Minäkin siihen sulloutunut usein näyttääkseni kaupunkia joillekin vierailleni. Ja itse käyttänyt elämäni aikana aika monta kertaa Töölöstä kaupungille. Se on ollut minulle rakas linja ja rakas ratikka. Hyvästi ja kiitos, kultaseni!

Italian kirjeessä kerrottiin hauska juttu. New Yorkin J.F.K-kentän Finnairin toimistossa oli suomalaisella taiteilija Jaakko Mattilalla näyttely. Kukapa muu kuin Dean Martin oli saapastellut sisälle ja näyttelyn kierrettyään osti taulun. Niinpä niin. Ovat olleet jo riveistämme poissa monet vuodet niin taiteilija kuin ostajakin. Tarina kirjeessä siksi, että taiteilija liittynyt kirjeen kirjoittajan ystävään hyvinkin läheisesti. Sisäpiiritietoa.

Nyt lipittelen aamukahvini loppuun ja menen suihkuun. Tämmöistä sunnuntaita.

11. elokuuta 2017

PILVENPIIRTÄJÄ

Aloitin lukemisen Tornista. Kun Tornia 1928 suunniteltiin nykyisen Kalevankadun ja Yrjönkadun kulmaan, siitä piti tuleman 220 000 asukkaan Helsinkiin ensimmäinen pilvenpiirtäjä. Neljätoista kerrosta. Niin silloin kuin nytkin vastustettiin uutta ja outoa. Naapuritontit toivat julki hätänsä, että moinen korkea rakennus peittää heiltä valon ja auringon. Jäävät pimentoon. Rakennuslupa kaikesta huolimatta tuli ja rakentaminen alkoi 1929. Vuonna 1931 olivat avajaiset kutsuvieraille. Valituksia tornista. Se vaadittiin purettavaksi. Oikeutta käytiin.

Juuri valmistuneen Tornin piti laatia tiedote valon saamisesta naapurustoon, valon määrästä eri vuorokauden ja vuoden aikoina, tornin heittämän varjon merkityksestä ja sen koosta. Tiedotteessa tuli todistettua, että naapurit eivät tule kärsimään valonsaantinsa suhteen. Mitään hyvitystä tai talon tornin purkamista ei tule tapahtumaan.

Torni oli kaupungin ensimmäinen täysin sähköistetty rakennus, ei puuta, ei kaasua, kaakelia kylpyhuoneissa. Virhe tehtiin kuitenkin. Hotellissa oli sata huonetta ja 60 jätettiin ilman wc:tä, suihkua tai kylpyä. Pääteltiin, että kun vastapäätä on moderni ja uusi uimahalli, kävisivät vieraat siellä. (Herttinen! sanon minä.) Torni menetti asiakkaita ja arvoaan tämmöisen virhelaskelman jälkeen, kun ihmiset eivät menneetkään asioilleen kadun toiselle puolelle. Hotelliyhtiön oli nöyrryttävä ja korjaustyöt alkoivat. Putkisto uusittiin ja kaikissa sadassa huoneessa oli nyt saniteettitilat.

Maassa oli kieltolaki vuodesta 1919. Ei viinaa!  Eikö? Sitähän sai koska ja mistä vaan. Puskavalmistus, salakuljetukset, apteekki resepteineen...  Ei saanut juoda, ei kuljettaa, ei viinalle haista. Kirkkoviini oli vapaata ja laivojen alkoholi aluevesien ulkopuolella. Torni oli raittiusravintola. Oliko? Poliisi oli koko maassa täystyöllistetty. Tullialus Merikotka höyrysi merellä ja joutui kiivaisiin taisteluihin salakuljettajien kanssa. Syntyi salakapakoita, salakabinetteja, salakerhoja ja ne kaikki olivat auki ympäri vuorokauden. Alkoholia nauttivilla pyyhki hyvin. Keksittiin mitä ovelimpia keinoja hälyttää, jos virkavalta teki ratsioita. Vuonna 1932 kieltolaki kumottiin ja sen pakkorikkominen jäi historiaan. Kansa sai juoda laillisesti, olla humalassa ja haista viinalle.

Tässä paikassa olen Jussi Talven Torni-kirjassa. Tänään Stadiin!






10. elokuuta 2017

E10, MISSÄ VIKA?

Raija Tervomaan Mutsi ja mä luettu ja kivaksi havaittu. Nyt odotellaan hänen uutta kirjaansa. Ja sitten kapusin taas tarkastusretkelle kirjahyllyyni ja löysin Jussi Talven Torni-kirjan. Joskus olen lukenut ja Tornin ravintolassakin syönyt. Tornilla on historia, jonka Jussi Talvi on kansien väliin pannut valvontakomissioaikoineen päivineen. Otava 1981.

Pakastimesta otin eilen puna-ahvenfileen. Paistan sen tänään. Voissa. Aina on jääkaapissa pieni paketti voita kalan paistamista varten. Ennen rakastin ruuan laittoa. En enää. Ennen taioin kaikenlaista ja nautin. Puolisokin laittoi ruokaa. Näimme vaivaa myös kattauksen kanssa. Kynttilöitä, kukkia, kankaiset lautasliinat taiteltu ranskanliljoiksi. Puolison sairastuttua minimoin ruuan laiton ja nyt laistan siinäkin. Valmista en osta kuitenkaan. Sen vähän minkä teen, teen itse.

Pyykkikoneen näyttöön tuli E10. Minä etsimään ohjekirjaa. Missä se on? Löytyi. Kone ei saa vettä. Miten niin ei saa vettä? Avasinhan minä hanan. Tarkistin. En ollut avannut, vaan pannut kiinni, kun se oli jäänyt auki vastikään pestyäni koneellisen. Onneksi "vika" oli heti korjattavissa. Ehdin jo tulla hikiseksi.

Katselin "Kulkurin valssin" tv:stä. Sekin nähty moneen, moneen kertaan ja aina yhtä ihastuneena. Ansa Ikonen ja Tauno Palo, kartanoromantiikkaa, romaneja ( leffassa käytettiin mustalais-sanaa reilusti), kulkuri, joka ei suinkaan kulkuri ollut ja osasi lukea, vaikka toista väitti. Palo lauloi ja minä hyrisin hurmiossa. Ansa Ikonenkin lauloi ja soitti pianoa. Hän oli koulutukseltaan laulunopettaja, että pianoa soitti ja lauloi oikeasti Ikonen itse. Leffan jälkeen tiputtelin kahvit ja hyräilin "Linnoissa kreivien häät vietetään on morsiamella kruunattu pää. Siel viihdyn suon viiniä samppanjaa vaan, sydän kylmä voi olla kuin jää".

9. elokuuta 2017

KULJEN IHAN ITSE

Sandaletit eilen jalkaan ja kauppaan. Kevyttä oli meno, eivätkä kovin pahasti varpaatkaan protestoineet. Nostin komean lottovoittoni ja se oli taas 10€. Jätin uuden toivorikkaana odottamaan lauantaita. Mansikoita, kirsikoita, aprikooseja, mangoja, erilaisia salaatinlehtiä... sulloin ostoskoriin ja jonotin päästäkseni maksamaan. Kaikilla muilla oli plussakortti. Istuuduin penkille ja viereen rullautui samoin rollaattorin kahvoissa rouvashenkilö, joka aloitti minulle täysin ymmärtämättömän keskustelun "puolen tunnin päästä meidät sitten haetaan". Vastasin, ettei minua kukaan hae, vaan kuljen itse. "Kyllä haetaan", sanoi periksi antamaton rouva. Nyökkäsin hänelle ja lähdin. Ehkä minut olisi väkisin joku hakenut, kuka sen tietää. Parempi varoa kuin katua.

Loppuviikolla taas Stadiin. Ensi viikolla vieraita. Kahvia ja pieniä voileipiä M:lle ja A:lle. Tipautin postilaatikkoon E:lle kortin. Slanginkielisen. Taipuuko tulkinnat oikein kortin kuvapuolen teksteistä pohjoispohjanmaalaiselle ihmiselle? Oulun murre menisi paremmin. "Ookko nää Oulusta pelekkääkkö nää polliisia".

A lähetti meilin ja on tehnyt, kuten viisaana niissä asioissa neuvoin. En ole aivan varma, ymmärsikö  sanomisen kohde oikealla tavalla, mitä A tarkoitti. It remains to be seen!

Lucifer lähestyy kuulemma Suomea. Meteorologit lupaavat vain häntäpään, mutta lämpöä siitäkin piisaa. Nyt hurratkoot he, jotka ovat kitisseet kesän kylmyydestä. Ei puhuttu sentään eteläisen Euroopan tappavasta kuumuudesta, mutta hännässäkin riittänee kesän tuntua. Rannoille, on levää tai ei!

Yleisurheilua Lontoosta olen katsellut. Kenttälajit kiinnostavat. Olin usein isän kanssa Stadionilla, kun oli suuria arvokilpailuja. Helsingin olympialaisissakin. Juoksulajit, keihäänheitto ja korkeus, siinä parhaat. Niin näissäkin Lontoon mm-kilpailuissa.



8. elokuuta 2017

OLIPA KERRAN

Raija Tervomaan kirja Mutsi ja mä tuoksuu minun lapsuudelleni, Helsingille joitakin aikoja takaperin. Kirjailija kertoo hiusten kuivaajasta, jollainen minullakin oli. Se kävi sähköllä. Huppu päähän, johon muoviputkesta ilmaa ja hiukset kuivuivat papiljotteineen päivineen kuin kampaajan tuolissa. Kirjailija puhuu erilaista slangia kuin minä aikoinani. Meidän jengi ei puhunut esimerkiksi "skoilesta", se oli "skole". Muistan patellavyön, jonka minäkin olen uumalleni sitonut. Vyötäröhameen alla oli monet kelloalushameet pönkittämässä niin itsetuntoa kuin hamettakin. Tervomaan äiti osasi ommella Raijalle kaikki vaatteet. Minun kotonani piti käydä kaupassa. Maailma ei vielä ollut valmis tyttöjen pitkiin housuihin, vaan kuljimme sievästi leningeissä tai hameissa. Hypittiin narua helmat heilahdellen niin Sörkassa, josta Raija Tervomaa on lähtöisin, kuin minä Töölössä. Ruokakaupoissa ei ollut mitään valmista, eikä puolivalmista. Kaikki tehtiin itse alusta loppuun. Eikä valitettu. Nyt olemme uusavuttomia monessa asiassa: kauheeta, miten tää tehdään.

Samoissa paikoissa Helsingissä Tervomaa on käynyt tanssimassa kuin minäkin, Botta, Hämis, Natsa,  Poli... Voi niitä aikoja!  Raija kävi kansiksen, minä valmistavan koulun. Samoin tuntein skruudattiin kouluruokaa: ei hyvää. Oman pulpetin päällä se syötiin ja salaa hivutettiin ne palat vaikka lattialle, joista ei pidetty. Läskinpala hernekeitossa. Sörkassa oli yleisiä saunoja Töölöä enemmän. Taloissa ei omaa ollut, puhumattakaan asunnoista. Mutta oli amme, jossa kylvettiin, kun tuli lämmintä vettä. Ei joka päivä.  Nykyihmiset eivät voi kuvitella moista säännöstelyä kaupungeissa. Myöhemmin toki saimme kuumaa vettä päivittäin. Nykyisin se on itsestäänselvyys. Vesikatko talossa saa ainakin minut paniikkiin, vettä joka kulhoon ja kippoon, vaikka ei tarvitsisikaan.

Pesutupa oli useimmissa taloissa. Meilläkin Töölössä. Se oli ahkerassa käytössä patoineen ja monine pesusammioineen. Pyykki pestiin tietyssä järjestyksessä, sitä liotettiin ja keitettiin, höyry oli paksua tuvassa, se kiemurteli avonaisesta ovesta pihalle ja sisältä kuului naisten iloinen puheensorina. Pientä maksua vastaan meidän pyykin pesi Salokarin täti. Äiti ei pyykkitupaan mennyt. Salokarin täti pesi monen muunkin pyykin muun muassa säveltäjä, kapellimestari George de Godzinskyn paidat, vaikka mestari ei meidän talossamme asunutkaan. Salokarin täti tunnettiin pesutaidoistaan ympäri Töölöä. Vapaa-aikoinaan hän pelasi marjapussia kotonaan ensimmäisessä kerroksessa miehensä ja ystäviensä kanssa. Luulen tämmöisen ystävällisen "salokarin tädin" olleen muissakin taloissa auttamassa työssä käyviä rouvia. Sunnuntaisin ei pesutupaa käytetty.

Kaikkea tätä ja paljon muutakin kutvahti mieleen lukiessani kirjaa Mutsi ja mä. Olen jo yli puolen välin ja kirjailija siirtymässä vähitellen kohti 1900-luvun loppua ja 2000-lukua.

7. elokuuta 2017

MARKKINAPÄIVÄ

Terveisiä markkinoilta. Ihmisiä, ihmisillä apuvälineitä (minun lisäkseni), kirpputoripöytiä, voissa paistettuja muikkuja, lettuja, kreikkalaisia leipiä (täällä leivottu), mattoja ja muuta tavaraa joka lähtöön, vihanneksia, kirjoja, marjoja, korituotteita, kahvikojuja, pikaruokaa, l´ABC del gusto-juustopuoti, grillimakkaraa,viipurinrinkelikauppiaita ym eilen Hagiksen torilla. Juustopuoti, oikea italialainen, Cuneon maakunnasta Cuneon kaupungista (perust.1198) lähellä Ranskan rajaa. Netti kertoo yrityksen olevan "elintarvikkeiden, juomien ja tupakkatuotteiden vähittäiskauppa kojuissa ja toreilla". Ostin puolen kilon kimpaleen 3-vuotista Parmesania  ja jouduin puhumaan englantia, kun italiaa en taida. Vaikka intohimossani sitäkin olen vuoden verran muinoin opiskellut Helsingin Istituto Italiano di Cultura´ssa.

Sitten suomalaista pullaa viipurinrinkelin muodossa. Joensuulainen rinkeli. Ostin kaksi. Panin pakastimeen, toisesta otin palasen heti. Vehnäjauhoa, kiellettyä!

Stadin Slangin kojun luona viivähdin pitempään. Myyjärouva aloitti myyntipuheen yhdistyksestä, johon väliin ehätin sanomaan "olen jäsen". Ostin kaksi postikorttia (slanginkielisiä), Lasse Liemolan cd-levyn ja Raija Tervomaan Mutsi ja mä, WSOY 2005. Hinta alennettu. Tervomaa kertoo Helsingin ja omasta arjestaan alkaen 1940-luvulta 2000-luvulle. Kertoo slangilla.

Torin kiveys nupukiviä ja paljon huonommassa kunnossa kuin Kauppatorin kiveys. Rollaattori tärisi kuin horkkatautinen, pelkäsin pyörien singahtavan irti. Pasteerailin markkinatorin kerran läpi ja siirryin Siltasaarenkadun toiselle puolelle asfaltille ja kyöräydyin metroasemalle ja kotiin. Vaunussa oli lisäkseni yksi valkoihoinen, muut tummempia ulkomaalaistaustaisia. Laitoin salaatin, jossa ei taaskaan lihaa tai kalaa. Tuleekohan minusta kasvissyöjä? Huomasin metrossa istuessani, että Kalasatamassakin on maailmanpyörä. Ennen oli vain Linnanmäellä.

Sateensuoja oli mukana varalla ja vasta Itäkeskuksessa jouduin sen avaamaan kotiin tullessa. Satoikin aika rankasti hetken.

5. elokuuta 2017

EVA TEKI TULEN

Olin hämmästyttävän viitseliäs eilen. Imuroimista, konepyykkiä, pledgellä pölyt pois, söin vain kasviksia, lakkasin kynnet, puhuin puhelimessa ja päätin olla menemättä Ouluun, luinkin vähän. Niin, ja korjasin kirjahyllyn yhden hyllyn paikoilleen. Siihen tarvittiin vasara, voimaa ja uusi pidike hyllyä varten. Joskus kyllä kaipaan miestä tämmöisiin puuhiin. Menihän vuosikaudet, kun sain hankkia apuväkeä muualta puolison sairastaessa. Nyt olisi taas miehen tarve. Nuorena toivoin meneväni naimisiin lääkärin, juristin tai puusepän kanssa. Tai jos mahdollista, mieluiten näiden yhdistelmän. Menin maisterin kanssa.

Olen nyt Valkoisessa elefantissa ja muissa kertomuksissa siinä tarinassa, kun Eva on juuri kohdannut matelijaksi luulemansa olennon. Myöhemmin Evalle selvisi, että olento on mies ja nimi Adam. Hän vaihtoi kohteliaisuussyistä se-pronominin häneksi. Heidät tehtiin kyllä samana päivänä, mutta ei siinä alkuhötäkässä ehditty tutustua. Eva keksi tulen, kekseliäs nainen kun oli, ja esitteli Adamille tuhkan ja kekäleen, savun ja liekit. Adam pani kätensä nuotioon ja poltti sormensa. Eva oppi ratsastamaan tiikerillä ja leopardilla ja piti kovasti tiikerin mansikan tuoksuisesta hengityksestä. Tässä kohdin kirjaa suurin piirtein olen.

Tarinat Mark Twainin tässä kirjassa ovat ilmestyneet teoksissa Humoreskeja (1935), Hyvää yötä I (1934) ja Hyvää yötä V (1938). Koska englannin kielisenä, sitä Karisto ei mainitse. Ehkä kuitenkin 1800-luvun puolella. Eva siis keksi tulen tyhjästä, kuten oli tapana tuohon aikaan. Twain ei ole kuitenkaan Evan tulen keksimisestä sanonut seuraavassa sanaakaan "on kolme asiaa, jotka nainen pystyy luomaan tyhjästä: hatun, salaatin ja perhekohtauksen".

Heräsin varhain tänään. Juon jo aamukahviani. Kyllä sen voi hyvin juoda jo kuuden jälkeen. Ikkuna on auki. Katu vielä unelias, mutta minä en. En näköjään enää tarvitse kahdeksan tunnin yöunia. Kaikki muuttui puolison kuoleman jälkeen.











4. elokuuta 2017

HASSAN BEN ALI BEN SELIM ABDALLAH ETC. ON LÖYDETTY

Lähdin kuin lähdinkin eilen Stadiin. Ensin pankkiin, jossa asioin ja lopuksi kysyin, miksi on supistettu  käteisen antoa pankissa ja jatkoin "turha sanoa, että kukaan ei käytä käteistä, se ei pidä paikkaansa".  Virkailija: "no, sitten en osaa sanoa syytä, voin lähettää palautetta".  Minä tiedän nämä virkailijoitten palautteet ja vastasin "ei tarvitse, kiitos". Köpittelin Stockmannille ja vedin heti sisälle päästyäni keuhkot täyteen ihanaa ja tuttua Stockmann-ilmaa. Pasteerailin ossastoilla, tein ostoksia ja sitten menin First Loungeen espressolle ja luin Iltasanomat. Tämän jälkeen Herkkuun ja kotiin metrolla, jossa oli kaksi täysin seilissä olevaa ihmistä, mies ja nainen. Tulivat Itäkeskukseen. Huokasin.

Apropoo, kaikissa kaupoissa maksaessani kurkistin hienotunteisesti kassan laatikkoon. Että ei mukamas käteistä käytetä? Laatikot pursuivat seteleitä ja lantit kolisivat omissa lokeroissaan. Miksi pankeilla on tämmöinen käteiskielteinen politiikka?  Mikä on perimmäinen syy?

Iloitsin suuresti, kun Herkun kassa vielä minut muisti "rouvaa ei olekaan näkynyt pitkään aikaan". Kerroin ystävällisesti syyn. Olin taas omassa tavaratalossani!! Ja tuntui hyvältä.

Twainin valkoinen elefantti on löytynyt. Sillä oli pitkä seikkailu, kun se varastettiin. Sitä oli etsitty "kissojen ja koirien kanssa", poliisivoimin, salapoliisein ja siviilein New Jerseystä, Pennsylvaniasta, Delawaresta ja Virginiasta. Hassan-Jumbo oli ehättänyt kaikkialle varkaan kanssa. Se oli joutunut taisteluihin, sitä oli ammuttu, se oli joutunut tappamaan ainakin kaksi miestä O´Donohuen ja McFlanninganin. Miehet olivat olleet kaikkien maiden sorrettujen turvakodissa ja olivat vastikään äänestäneet käyttäen "Amerikan kansalaisten ylevää oikeutta". Tuli viesti, että elefantti oli haavoittunut kanuunanlaukauksista. Se oli ryöminyt piiloon ja siellä kuollut nälkään ja kärsimyksiin. Englannin kuningatar ei saanut koskaan Siamin lahjaansa.

Rupesin lukemaan nuoren muutaman päivän ikäisen Evan tutustumisesta maailmaan ja mieheen. Eva ei ole varma, jos se sittenkin on joku matelija. Ei ole lanteita, suipponee alaspäin kuin porkkana.



3. elokuuta 2017

EDELLEEN KADOKSISSA

Mark Twainin valkoista elefanttia ei ole vieläkään löydetty sen enempää kuin sen varastanutta rosvoa. Asia pääsi lehtiin ja nyt eläintä jahdataan kaikkialla ja kaikkialla se on  nähtykin, mutta juuri päässyt jatkamaan taas matkaa. Poliisit, salapoliisit ja siviiliväestö ovat ottaneet asiakseen saada sen kiinni ja annetuksi Englannin kuningattarelle, kuten alun perin oli Siamissa ollut tarkoitus. Onko se enää entisen valkoinenkaan paetessaan varkaan kanssa takaa-ajajiaan? Itse se ehkä tahtoisi antautua, onhan se rehellinen elefantti.

Minun piti lähtemäni eilen Stadiin, mutta päätin olla sokerista, enkä sateeseen mennyt. Söin tuhdin lounaan salaatin kera. Tuhtiosuus oli ranskalaisia perunoita, joiden syömisestä lääkärini ei missään tapauksessa pidä. Rasvaa, tärkkelystä ja muuta epäterveellistä ja lihottavaa. Harvoin niihin sorrun, joskus en vaan voi kiusausta tukahduttaa. Miksi siis niitä minulla on pakastimessa?

Tänään olisi tarkoitus lähteä metrolla Helsinkiin. Sunnuntainakin ja seuraavallakin viikolla. M soitti ja puhuttiin avaavamme taas museosesongin kesän jälkeen. Uusia ihania näyttelyitä. Tästä tulikin mieleen, että tein itselleni taidetestin. Tulos oli hiukan yllättävä, liityn jotenkin Aino Sibeliukseen. Ehkä siksi, että vastasin olevani/olleeni miehelleni tuki ja turva ja pidän takkatulen ääressä istumisesta. Olen kuitenkin jostain lukenut, ettei Aino Sibelius suinkaan mikään hiirulainen ja suuren säveltäjän rakastava palvelija yksinomaan ollut. Hän oli hiljaisesti lujatahtoinen nainen kuten presidentti Kekkosen Sylvi-rouvakin, joka myös katosi miehensä varjoon. Tai niin ajateltiin. Ei me kaikki likikään olla niitä heikompia astioita. Kysytään vaikka Lenita Airistolta.





2. elokuuta 2017

KUKA VARASTI ELEFANTIN?

Eilen panin meilin menemään A:lle ja kerroin parista Helsingin rakennuksesta sekä Espan puistosta. A ei ole koskaan Suomessa ollut. Kun kerroin meneväni ehkä Ouluun, oli netistä lukenut kaupungista ja arveli sen olevan viehättävän ja mielenkiintoisen. Ainahan netti kehuu kaupunkeja kuvatessaan. No, ei Oulu minustakaan hullumpi ole. Muistan hyvin Rotuaarin ja Seppo Valjuksen suunnitteleman Rotuaarin pallon. Onko Pallo vielä siellä, en tiedä. Sehän jossain välissä aiottiin poistaa. Täytynee tarkistaa, jos menen tai kysyä E:ltä.

Löysin kirjahyllystä Mark Twainin kertomuskokoelman Varastettu valkoinen elefantti. Tämä kirjahylly kätkee kaikenlaista minulle ennen näkemätöntä. Suomentaja Väinö Hämeen-Anttila, kustantaja Karisto,1990. Valkoinen elefantti piti olla lahja Englannin kuningattarelle. Kun sitä kuljetettiin Siamista määränpäähänsä, se varastettiin. Tehtiin poliisille ilmoitus. Kamarilla kysyttiin elefantin nimeä, joka on Hassan Ben Ali Ben Selim Abdallah Muhammed Moise Alhammal Jamsetshetshibhoy Dhulip Sultan Ebn Bhudpur. Poliisi kysyi nimen kirjoitettuaan "Puhuttelunimi?". Mies, jolta elefantti varastettiin, vastasi "Jumbo".

Mukana kirjassa on myös novelli, josta tehty minunkin näkemäni elokuva The million pound note. Ohjaaja Ronald Neame, 1954, Gregory Peck pääosassa. Hauska juoni.

Ostin kerran Ateneumista tämän vuoden kalenterin, jossa kuvia Suomi 100v-näyttelystä. Elokuussa kuva Karl Emanuel Janssoni Tyttö kehdon ääressä (1866). Heinäkuuta koristi Magnus Enckell´in Prinsessa ja sikopaimen (1890). Kuka muistaa H.C. Andersenin sadun?