25. kesäkuuta 2017

JOS IHMINEN KOHTAA IHMISEN

"Sieppari" on luettu. Aina vaan kiinnostavammaksi kävi, ellei suorastaan kiehtovaksi. Ei se Holden mikään tyhmä poika ole, vaikka saanutkin fudut koulustaan. Se ei vain jaksanut aina kaikkea, eikä ollut kaikesta kiinnostunut. Sillä oli lämmin suhde sisareensa Phoebeen. Phoebe ottaa röyhtäisytunteja ystävältään, mutta Holdenin mielestä aika huonoin tuloksin. Eräänä melkein yönä, kun Holden mene salaa kotiinsa pitkän poissaolon jälkeen, vanhempien poissa ollessa, herättää sisarensa ja sitten ne keskustelee. Phoebe kertoo veljelleen "Siepparin" olevan oikeastaan runo ja Holden tietää runoilijan 1700-luvulla eläneen skotti Robert Burnsin. Minä puolestani kaivoin runon netistä. Panen tähän Coming thro´ the rye-runosta alun:

Coming thro´ the rye, poor body,
Coming thro´ the rye,
She draiglet a´ her petticoatie,
Coming thro´ the rye...


Sanoin aikaisemmin, ettei Holden mikään nuija ole ja sen käsityksen pidin kirjan hamaan loppuun.  Hän on sopeutumaton, mutta sopeutuu aikanaan elämään, sen koukeroihin, sääntöihin ja odotuksiin. Menee takaisin kouluun. Saa tietoa, mistä on aina ollut kiinnostunut. "Jos ihminen sieppaa ihmisen." Ei ku se on näin "Jos ihminen kohtaa ihmisen joka tulee ruispellon poikki."  Holden sanoisi tähän "tässä koko juusto". Minä suljin kirjan, jonka olin lukenut.



24. kesäkuuta 2017

SIEPPARI LUETAAN TÄNÄÄN LOPPUUN

Salingerin Sieppari melkein luettu. Holden Caulfieldin kielenkäyttö siistimpää kuin mitä nykyisin kuulee nuorison käyttävän. No, kirjan ilmestymisvuosi 1951, kirjoittaminen aloitettu ehkä jo aikaisemmin. Nuoriso ei ollut tuohon aikaan niin raakaa ja kovaa, julmaa. En usko Pentti Saarikosken siistineen Salingerin kieltä. Sieppari on mielenkiintoisempi kuin luulin, ja oli hyvä, että sain Tsilari-lehdestä kimmokkeen sen lukemiseen. Tarvitsen näemmä moneen asiaan potkun takapuoleeni.

Yö meni kokonaisuudessaan nukkuen, josta olen hävyttömän tyytyväinen. Ihminen tarvitsee unensa. Aurinkoa ulkona, Juhannus maassa, päivät alkavat lyhetä, syksyä kohti mennään. Näin se menee, vastaan ei voi pullikoida. Tai voi, mutta tuloksetta.

Eilen söin enemmän kuin toivoin sen tekeväni. Kaivelin jopa pakastimen kätköjä surutta. Tuskin saan rangaistuksen, kun taas olen ruodussa. Muistelin mökkiajan juhannuksia, vieraita, iloisia iltoja, kokkoa, koiriamme, hauskan pitoa, aikoja, jotka ovat vain muistoissa. Näin se menee näidenkin asioiden kohdalla. Sitten erään kesän päivänä ajoimme Tampereelle, soitimme ystäväpariskunnan ovikelloa ja kysyimme, tahtovatko ostaa meiltä mökin. Tahtoivat. Tilasimme muuttokuorman ja sanoimme mökkiajallemme hyvästi. Kaikki ne vuodet olivat ihania, täynnä lämpimiä muistoja kanoineen ja hevosineen, ystävien vierailuineen, oman aikamme viettoineen. Me emme mökillä koskaan rehkineet. Otimme aina kaiken siellä kevyesti, ilman pakkotöitä, annoimme joskus ruohon pihalla kasvaa ennen kuin sen ajoimme. Soutelimme ja prutkuttelimme pienellä perämoottorilla järvellä, keräsimme marjoja ja sieniä, makasimme riippukeinussa ja katselimme pilviä taivaalla. Niitä aikoja on nyt hyvä muistella ja minä muistelen niitä yksin ilman puolisoani.

Mutta nyt on taas eräs Juhannus menossa, tämmöinen Juhannus hiljenneessä Itäkeskuksessa. Lottosin tällä viikolla. Saanenko alkaa katsella uutta kotia? Olisiko Fortuna minulle ystävällinen?





23. kesäkuuta 2017

RUNO JUHANNUKSENA








SUVIPILVET

Suvipilvet, onnen pilvet
peittää taivahan.
Liikkumatta lepää pinta
laajan ulapan.

Niin kuin tyttö helmiänsä
nauhaan pujottaa,
niinhän päivät aurinkoiset
ohi vaeltaa.

Siin´ on onni -ajatella-
aika etenee,
kultapäivät kalliit, kalliit
hukkaan hupenee.

Siin´ on onni  -hymyhuulin-
nähdä  -vaihtuvat
taivahalla suvipilvet
lumivalkeat.

(Aaro Hellaakoski)


MUKAVAA JA HYVÄÄ JUHANNUSTA!

HYVÄ KIRJA

Tsilari-lehti kolahti postiluukusta. Slangin bamis Harri Saksala juttelee Salingerin Sieppari ruispellossa-kirjasta. Hullua, en ole sitä koskaan lukenut. Kiipesin taas kirjahyllyille ja siellähän se, monet vuodet olleena puhumattomana ja odottavana, koska sen hiffaan. Nyt! Tammen kustantama 2. painos 1961, Pentti Saarikosken suomentama. Alkuperäiskirja The Catcher in the  Rye ilmestynyt kymmenen vuotta aikaisemmin. Tiedän kirjan lukemisen kuuluvan yleissivistykseen, mutta jäänyt  minulta. Onneksi säilynyt hyllyssäni. Aloin lukea. Tulee mieleen taannoisen anonyymin kommentti "miksi ei kirjasto", kun kerron käyväni kirjakaupassa. "Siepparinkin" kohdalla hyvä asia: kirjakauppa ja oma hylly. Kirjaston kirja pitää palauttaa!

Tsilarissa kerrotaan konditoria Ekbergin alusta, josta minäkin joskus jutellut blogissa. Ekberg on minun lempikahvilani Stadissa. Kannattaa mennä. Miljöö 1950-luvulta mitään muuttamatta, pöytiin tarjoilu, fiini mesta, tuoretta breguu, erilaisia kahveja, samppanjakorkkeja.

Jenni Neuvonen tehnyt gradun slangista ja sen muutoksista aikojen kuluessa. Skuru-sanaa ei nykynuoriso tiedä, mutta spora ja spåra ovat tuttuja. Raitsika (yhdellä koolla myös tuntematon, eikä kahdellakaan soinnu heidän suussaan), mutta "ratikka" tsennataan.

Taas on minulla vahva aie osallistua. Syksyllä Savoyssa 2.9. Lasse Liemolan 80v konsertti. Jos viitsis, aikois ja menis!  Libareita Slangin byroossa. Nyt se on kiinni ja kesälomalla. Täytyyhän minun joskus ottaa ja lähteä tämmöiseenkin huvin pitoon. Huvin pitoa oli sekin, kun taas eilen kuuntelin rankkaa sadetta ja ukkosta partsilla. Isot pisarat kopsahtelivat ikkunalaseihin, pihan asfaltti oli yhtä matalaa lätäkköä. Kyllä tämmöistä näytelmää kelpaa katsella. Salamat singahtelivat pitkin taivaan kantta, jyrinä mahtavaa.

Tiedättekö minkälainen on hyvä kirja? Holden Caulfield, 16v, "Siepparissa" tietää: "kirja on ehdoton, kun on päässy sen loppuun niin toivoo että kirjoittaja olis joku hyvä kaveri että sille vois soittaa koska vaan".  Taidatkos sen paremmin sanoa? Minä tahtoisin soittaa J.D. Salingerille, mutta se ei ole enää mahdollista.

22. kesäkuuta 2017

VANHAA MUSAA

Glenn Millerin musiikkia taustalla, aurinko paistaa ja elämme Juhannuksen aikaa. Eilen soittelin iloisesti levyltä Frank Sinatran ja Dean Martinin joululauluja. Passasi hyvin! Dean Martinista tulee tanssikoulu vuosilta 1 ja 2 mieleen. Poika vei ja tyttö seurasi. Lauri, Harri, Alpo, Seppo, Eero, Ahti, Kurt...  Olihan se aikaa, huoletonta aikaa. Missähän nekin tanssikaverit nyt ovat?

Kaupasta toin eräänä päivänä kaikki tarpeelliset loppuviikoksi. Kaikkea on, enkä nyt laihduttamisen alaisena muuta oikeastaan tarvitse kuin salaattia, marjoja ja hedelmiä. No, tänään kaivoin pakastimesta lohkoperunoita ja lääkärini määräystä uhmaten panin uuniin ja sitten söin. Namia. Perunakauppiaani Kauppatorilla kehui kerran laihtuneensa pelkkiä perunoita syömällä parikymmentä kiloa. Nykyisin perunat, vehnäjauhot, sokeriin upotetut jugurtit, kananmunankeltuaiset, suola ovat tutkimusten mukaan ei-suositeltavia. Muitakin melkein vaarallisia ruoka-aineita on pannassa. Kun ryhtyy miettimään, niin mitä voimme ilman huolen häivää enää syödä?

Olen järjestellyt kirjahyllyjäni ja lujasti noitunut, että muuton yhteydessä kipattiin kaatopaikalle pari kirjahyllyä. Nyt niitä kaipaan! Pitää organisoida ja olla yltiöpäisesti lisää kirjoja ostamatta. Kehaisin taannoin meneväni kirjakauppaan. En mennyt. Adam Dariuskin on vielä kesken. Enkä Christien rukiinjyviä ole myöskään lopettanut.

Löysin hyllystä taidekirjoja, joita en muistanut omistavanikaan. Vanha kirja Gösta Serlachiuksen taidesäätiöstä vuodelta 1965. Valtava teos Suomen taidetta 1800-luvulla, 1964. Wrightin veljesten töitä, eikä läheskään kaikki lintuja. Hjalmar Munsterhjelmiä, Werner Holmbergia, Berndt Lindholmia, Woldemar Toppeliusta...  Häpeä tunnustaa, mutta nämä herrat ovat minulla hiukan paitsiossa. Jonkun Munsterhjelmin teoksen muistan nähneeni Kappelin seinällä. Ja Ateneumissa tietysti muitakin.Täytyykin tähän komeaan taidekirjaan lähemmin syventyä, nyt kun sen taas hyllyssä huomasin.

Eilen istuin partsilla ja nautin rankan sateen katselemisesta. Jyrähtikin silloin tällöin. Olen aina sateesta pitänyt, kun itse olen suojassa. Pisarat, suuret ja pienet, niiden äänet, ropina, tumma taivas ja lätäköiden kehittyminen. Hienoa, hienoa.

Ja Glenn Miller soittaa...

20. kesäkuuta 2017

EI KUN SATEESEEN

Olen lähdössä kauppaan. Sataa. Hedelmiä, marjoja, vihanneksia, siinä kaikki. No, voin minä ensin mennä vaikka Suomalaiseen Kirjakauppaan. En jaksakaan syventyä kotikirjaston antiin ja vastikään ylähyllystä ottamani Steinbeckit kiipesin panemaan sinne takaisin. Eikä kiinnosta liioin maalaustaiteen historia, jolla aioin itseäni sivistää. Selasin minä sen läpi taas kerran ja tutkin kuvat. Teatterineuvos Matti Aron kirja ei saa suosiotani myöskään. Aloitin ja lopetin. Etusivulla on vanhemmilleni omistuskirjoitus. Olen kerran aikaisemminkin yrittänyt kirjaa lukea, mutta...  Ehkä todellakin hivuttaudun tänään Suomalaiseen. Tai Akateemiseen. Pitäisi joskus mennä Helsingin kauppoihin, vaikka Akateeminen siellä on itsensä kutistanutkin ollen lisäksi vankasti ulkomaisessa omistuksessa.

En ahkeroinut liiemmin eilen. Vuodevaatteet vaihdoin ja pesin koneellisen pyykkiä sekä hiukseni. Meilasin Espanjaan ja vein roskat. Muuten meni puhtaasti oleiluksi. Eikä se ole kiellettyä.

Jackpotin numerot ovat ensimmäisen kerran jälkeen menneet aivan poskelleen, joten siirrätän itseni taas lottoajien joukkoon. On alkanut tuntua, että olen pihdeillä Itäkeskuksessa kiinni ja Helsinki vaikuttaa saavuttamattomalta asuinpaikalta. No, ehdinhän minä siellä melkein koko tähänastisen ikäni asua. Tämä ei ole oikeaa Helsinkiä. Oikea Afrikkakin alkaa minulle vasta Päiväntasaajasta etelään päin. Kaikki sen pohjoinen puoli on aivan jotain muuta. Olen asian ollut itse toteamassa Marokossa. Kielikin ranskaa.

Lipittelen kahvini loppuun ja sen jälkeen julkisivuni kimppuun ja menoksi. Pitänee mekon päälle panna takki.






19. kesäkuuta 2017

MITTUMAARIA ODOTELLESSA

Kiipesin tikapuille eilen ja otin ylähyllyltä Steinbeckin Ystävyyden talo ja Eedenistä itään. Kummatkin joskus luettu. Muistan muinoin nähneeni Eedeni-kirjan elokuvanakin. Ryhdyin illalla lukemaan Ystävyyden taloa. Runoihin en puuttunut koko päivänä.

Soitin S:lle Tampereelle. En ole aivan varma, tiesikö hän, kenen kanssa puhuu. S sairastui vuosia sitten aivoperäiseen tautiin ja hän on muuttunut sen jälkeen. Puheesta en tahdo aina saada selvää, ajatuksesta puhumattakaan. Emme enää ole juurikaan yhteydessä. Hän oli kerran erittäin hyvä ystäväni.

Nukun taas niin kovin huonosti. Pitkin hampain otan unilääkkeen. En nuku päivälläkään. En enää yksinkertaisesti tarvitse unta. Yövalvominen ei ole kuitenkaan hauskaa. Unilääkekään ei ole aina hyväksi. Lampaita en jaksa laskea ja mitään sipulimaitoja en juo.

Tällä viikolla on jo Mittumaari. Kaupunki hiljenee, lomat alkavat. Olen nauttinut Juhannuksista Helsingissä mökkijuhannusten jälkeen. Juuri siksi, kun kaduilla pasteerailee vain turisteja, jotka ällistelevät autiota Helsinkiä. Aasialaiset pakkaantuvat nyt Tampereelle Muumimuseoon. Ja minä ihmettelen tätä varsinkin japanilaisten mielenkiintoa Muumeja kohtaan. Mitä niissä on heille niin kiehtovaa? Muumien filosofia? Kotilämpöinen olemus? Maailma, mitä he edustavat?

Tänään lähtee meili A:lle Torreviejaan. Kertoi siellä olevan kova helle, liian kuuma ulkona olemiseen. Viimeksi keskustelimme taiteilija Franz Marcista ja hänen sinisistä hevosistaan. Miksi ne ovat juuri sinisiä? Vai onko mitään merkitystä? Minä haluan aina tietää "miksi?"

Löysin valokuvan, jossa Horst ja minä seisomme elokuvateatterivainaja Alohan edessä joskus vuonna se ja se. Se oli sitä kesää, kun olimme juuri tutustuneet. Huokasin ja panin kuvan pois.

Nyt panen menemään muutaman juhannuspitoisen runon Saimaan rannalle, jossa ei ole yhtään ruuhta.

17. kesäkuuta 2017

RUUSTINNAN VISIITTI

Koko eilinen hauska päivä kului hyvän ystävän kanssa. Olen tästä Ruustinnasta joskus täällä maininnutkin. Tervetuliaisjuomaksi tarjosin raikasta chileläistä Fresita-kuplivaista mansikoiden kanssa. Myöhemmin kahvia pienten purtavien kera. Emme ole vähään aikaan Ruustinnan kanssa tavanneet. Viimeksi taisi olla Akateemisen Kirjakaupan hyllyjen välissä. Nyt pääsimme paikkaamaan vajeen ja juttelimme kaikesta, Halla-ahosta, runoista, vapaamuurareista, uskonnosta, Ruustinnan  lastenlapsista, Tarmo Mannista, Trumpista, muurikellon hoidosta, jonka toi purkissa, Jeesuksesta, vadelmista... Viisi tuntia hujahti. Hän on minulle Hyvä Ystävä.

Kerroin jo Ilpo Tiihosen runoa blogissani "Oula, ota coca-cola" kommentoineelle Aulikille, joka tunsi runon musiikkiversion, että nyt tunnen sen minäkin. Ulla Tapaninen lauloi Merja Ikkelän säveltämän Tiihosen runon. En sano mitään. Ulla Tapaninen...   Kuten kommentoijallekin sanoin, runojen esittäminen laulaen lähestyy mukavalla tavalla niitäkin ihmisiä, jotka harvemmin avaavat runokirjan. Hyvin monet alkuaan runoiksi kirjoitetut, ovat löytäneet tiensä kansan sydämeen, laulun muodossa. Tietävätkö aina kaikki kuunnellessaan, että siinä kuuluvat sanat saattavat olla maineikkaan runoilijan kynästä? Onko se edes tärkeää? No, ehkä "sanoittajan" kannalta voi olla.

Mitään ohjelmaa varsinaisesti ei tänään ole. No, roskiksella käyn. Sitten taas runolähetys käyntiin. Iltapäivällä, kun ei aurinko parvekkeelle enää paista, voi siellä istuksia, ellei tupakanhaju ja -savu ole esteenä. Eilen illalla oli. Ikkunat nopeasti säppiin ja partsilta pois. Olohuone oli jo ehtinyt "saastua".

Äitini tupakoi, mutta lopetti kauan ennen kuolemaansa. Puoliso poltti, mutta jätti sen viitisentoista vuotta ennen kuin luotani lähti. Keuhkot olivat hyvin ehtineet puhdistua. Isäni ja minä emme koskaan tupakoimisen paheeseen ryhtyneet. Mutta muita tupruttelijoita on ollut ympärilläni aivan riittämiin.



16. kesäkuuta 2017

RUNOT OVAT TÄMÄN HETKINEN ELÄMÄNI

Kyllä vielä toistaiseksi kirjallisuuden historiateokset jäävät lukematta. Panin takaisin hyllyyn. Sitten lähdin kirjakauppaan. Ostin Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston toimittaman runokirjan "Ikäisekseen hyvin säilynyt" satavuotiaan Suomen runoja.  Hyvä että ostin, varsin mukavasti koottu kirja ja runoja, joista en ole kuunaan edes kuullut. Tuttujakin koko joukko, muun muassa Ilpo Tiihosta. Tosin kirjan runo "Oula, ota coca-cola" ennen lukematon. Kirjan runot ajoitettu ajalle 1917-2017. Hehkutetaan Suomen satavuotista taivalta itsenäisenä maana. Sitä hehkutettiin myös kirjakaupassa uistinten kohdalla. Liekö ihan Rapaloita? Satavuotis-uistimia mainostettiin. Ennen muinoin kirjakaupoissa myytiin vain kirjoja ja vähän paperikauppatavaraa. Nykyisin on sateensuojia, pyyhkeitä, koriste-esineitä sekä ynnä muuta näiden uistinten lisäksi. No, kirjamyynti on sitten männävuosien lopahtanut ja kirjakaupan pitää tavalla tai toisella tuottaa saadakseen libristien palkat maksettua. Tosin Suomalaisen kirjakaupan voimahahmo taustalla on Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ostoskierroksen jälkeen panin pirttiä puhtoisemmaksi, kun tänään saan vieraan. Imuroin ja pyyhin oikein huonekaluvahalla tuolit, pöydät ym. Kyllähän minä muulloinkin imuroin, mutta nyt oli syy, eikä se niin kamalaa edes ollut. Huilin sitten partsilla uuden runokirjani kanssa.

Nyt löysin (aina vaan löytyy sopukoita, joissa muistoja) A:n vanhoja kirjeitä ja vielä A:n ja Horstin hääkutsunkin sekä lisäksi vanhimman pojan kastejuhlakutsun. Emme olleet, muuten huomioimme. Kiitoksetkin löytyivät nyt. Kaikesta on aikaa! Olin A:n kanssa joitakin vuosia kirjeenvaihdossa senkin jälkeen, kun puoliso ja minä olimme vierailleet Saksassa. Sitten kirjoitusvälit harvenivat ja lopulta kirjeet loppuivat. En tuntenut oikein kiinnostusta kirjoitella Horstin vaimon kanssa. Mutta nyt olen kiinnostunut, meilit kulkevat.

Ensimmäistä kertaa rullauduin mekkosillaan eilen asioille. Meno oli niin kevyttä aivan kenkiä myöten. Lepäsin matkalla Stockmannille kauppakeskuksen nojatuolissa. Papparainen viereisellä tuolilla tahtoi kuulla mielipiteeni Lontoon tornitalon palosta. "Kauhea tapaus", oli vastaukseni ja sitten aloin tehdä lähtöä. Oli muuten hyvä aloitus. Ei puhuttukaan apteekista ja lääkkeistä. Mutta minä en ollut yhtään innostuneen vastaan ottavainen. Olin keskittynyt muuhun, vaikka Lontoossa paloi. Ei kuitenkaan kuten 1600-luvulla. Ostin muuten Herkusta itselleni yhden Eclairen. Ahmin sen jo melkein hississä. Tänään pitää kuitenkin syödä kaikenlaista.

14. kesäkuuta 2017

TAPAHTUMIA

Syöksyin eilen asioille, kun ei satanut. Myöhemmin se kuitenkin tapahtui. Vetelehdin vähän siellä ja täällä, mutta Helsinkiin asti en itseäni saanut.

L soitti ja panimme maailman ja Suomen politiikan järjestykseen. Olen taas politiikasta kiinnostunut, kun siellä pantiin jotenkin läskiksi. Hamuan dramatiikkaa silläkin saralla. Soitin myöhemmin M:lle, ei museo-M, ja tapaamme loppuviikolla. A lähetti meilin ja kuvan Horstista kolmekymmentä vuotta sitten. Vastasi uteliaaseen kysymykseeni, onko Valenciassa puhuttu valenciana kovasti poikkeava espanjasta? On ja muistuttaa kuulemma ranskaa. Sanoi valencianan olevan hyvin lähellä katalaania. Kumpaakaan en ole luonnossa kuullut. Valenciassa ja Kataloniassa en ole ollut.

Aprikoosit ovat nyt parhaimmillaan. Kotimaisia lasihuoneissa kasvaneita mansikoitakin oli. Ostin hollantilaisia. Hunajameloni ja muutama abate fetel-päärynä tuli niin ikään mukaani sekä vielä pari rasiaa vadelmia. Marja- ja hedelmäpuoli täydennetty. Olen hiukan hillinnyt vimmattua hedelmän syöntiäni. Ei enää kilokaupalla päivässä.

Löysin hyllystäni ikivanhoja kirjallisuuden historian kirjoja. Ekhom, Sjöding, Havu vuodelta 1935 sekä Paul van Tieghem, "Euroopan ja Amerikan kirjallisuuden historia" vuosimallia 1947. Jospa jaksaisin syventyä. Joskus muinoin olen pakosta joutunut lukemaan Vappu Roosin Suuri maailman kirjallisuus-teoksen. No, katsotaan, miten rahkeet nyt riittävät. Ainakin erilaista kuin Christiet.

Tänään taas tovi runojen parissa. Eilen tauko. L oli ostanut  Jenni Haukion "Katso pohjoista taivasta". Kehui kokoelmaa. Minustakin tämmöinen eri runoilijoiden eri aikakausilta oleva antologia on hyvä idea. Henkilö, joka ei yleensä tai usein/paljon runoja lue, tutustuu niihin tämän kirjan sekä muiden kaltaistensa muodossa. Sopii tietysti myös runojen suurkuluttajillekin.




12. kesäkuuta 2017

NIIN GIMIS ON HELSINKI

Lulu-proomu on päässyt päämääräänsä, kaverusten tiet eroavat joen muututtua Rhoneksi, ja minä olen kirjan "Pieni kirjapuoti Pariisissa" lopussa. Siirryn takaisin historiallisiin väärinkäsityksiin, pajunköysiin.

Eilen sataa lirutteli ihan vähän. Tuskin asfaltti kastui. Menin parvekkeelle ajatuksena nauttia tästä hennosta sateesta lasien takana. Jossain grillattiin. Hiilien, sytytysnesteen ja grillatun lihan haju tunki nenääni. Pakenin partsilta pois. On taloyhtiöitä, joissa kielletään tupakointi ja grillaaminen parvekkeilla ja omilla patioilla. Tämä ei ole sellainen taloyhtiö.

Eurojackpotissa ei ollut tarpeeksi oikeita numeroita. Kuinka monta kertaa vielä on täällä minun tehtävä roskiskeikkaa? No, uusi viikko juuri alkanut ja uudet arvonnat. Ojenna minuun päin kasvosi, oi Fortuna.

Oli vankka suunnitelma lähteä tänään stadiin viettämään Stadin päivää. Sataa ja minä olen sokerista. Totuus on se, että sateensuoja ja rollaattori ei ole maailman paras yhdistelmä. On minulla puolison pyörätuoliajoilta kunnon sadeviitta, mutta sen käyttäminen on hankalaa. Myös Espan puiston meininki hiukan kärsii sateesta, vaikka Slangi lupasi kaiken aikomansa suorittaa säästä huolimatta Stadin Friidun ja Stadin kundin kohdallakin. Lasse Liemola sungaa ja muutakin kliffaa tarjolla. Olosuhteiden ollessa näin, jätän tämän riemun väliin ja luen lehdestä, ketkä tulivat friiduksi ja kundiksi valituiksi. Viime vuonnakaan en ollut riennoissa mukana, mutta puolison sairauden alkuaikoina, kun hän pystyi pyörätuolissa hyvin istumaan, rullauduimme monena vuonna Espalle. Hän liikuttui joka kerran kuullessaan laulun "Niin gimis on stadi". Minulla on se levyllä. Voinkin päivän kunniaksi sen soittaa. HYVÄÄ HELSINKI-PÄIVÄÄ!



11. kesäkuuta 2017

KIRJAN MUKANA PITKIN LOIREA

Koko päivän eilen pelkässä yöpaidassa! Hulppeaa. Askartelin, lepäsin, luin ja panin kuulumaan argentiinalaista tangoa. Sopi teemaan, sillä Lulu-proomu on rantautunut Montargisiin kissoineen, kippareineen ja kirjailijoineen. Kaupungissa asuu Perdun ystävä Per David Olson. Häntä siis tapaamaan. Kaikki kolme lähtivät ulos ja pian aukeni kapteenin ja kirjailijan silmien eteen Buenos Aires jossain kaupungin laitamilla tangoineen päivineen. Nopeatempoinen, imevä, sensuelli, tulinen tango. Kirjakauppias Perdu, Olson ja kirjailija Jordan tanssivat naisten kanssa tangoa. Sen mukana iäkäs Olsonkin suli tangon tahtiin "rinta kaarella kuin matadorilla". Parit liimautuivat toisiinsa, askeleet, kaikki osasivat. Tanssi vei. Elämä vei. Huuma vei. Olson oli antanut aikaisemmin neuvoja, miten käytetään katsetta ja kuinka se vastaan otetaan. Väärin ei saa mennä. Sitten vain pokkaamaan. Pieni kirjapuoti on jo yli puolen välin ja jokimatkaa on vielä. Avignon kaukana.

Löysin yllättäen kolme valokuva-albumia hyllystä. Vuotta ennen puolison sairastumista olimme Prahassa, Riikassa, Elimäellä, Kyproksessa ja Mustion linnassa Uudellamaalla. Kiirettä oli pitänyt. Aivan kuin olisimme aavistaneet, että tästä vuoden kuluttua olisimme kaksitoista vuotta eteen päin kotiin sidottuina. Varsinkin Praha-albumi toi ihania muistoja mieleen, hienoisen kaipuun tähän yhteen ihastuttavimpaan kaupunkiin, jossa olen ollut.

Tänään olo on hiukan suruinen. Ei johdu Prahan ikävästä. Satuin erään laatikon kätköstä löytämään jotain, joka nostatti muistot ja halun paeta jonnekin itkemään. Tänään on myös taas kerran Dean Martinin vuoro laulaa. Nyt kuuluu "You´ve still got a place in my heart". Kyyneleitä.

10. kesäkuuta 2017

KAHVIKAPSELIT

Parveke on mainio paikka lukea. Pöydällä edessä kaikki mahdollinen tarvittava, aurinkolasit, lukulasit, nenäliina, viinilasi tai vaihtoehtoisesti kupillinen lattea, mansikoita, kirsikoita ja aprikooseja. Ja kädessä  Pieni kirjapuoti. Olen jo niin pitkällä, että monsieur  Perdu irroitti proomunsa Lulun Pariisin kaijasta ja ajelee hiljalleen kohti Avignonia kirjakauppoineen päivineen. Viime hetkellä mukaan hyppäsi kirjailija Max Jordan, joka kutsuu laivan perää takapääksi. Sehän on joko ahteri tai perä. Minäkin tiedän tämän. Matkustajalaivoissa ei ole myöskään "kerroksia", vaan "kansia", vaikka hissit vievät ja tuovat..

Pajunköysi-kirjassa olen siinä kohdin, jossa todistetaan huuhaaksi se, että Hitler olisi keksinyt Saksan autobaanat. Moottoritieidea syntyi paljon aikaisemmin Italiassa, jolloin tuleva diktaattori eleli vielä tietämättömänä tulevaisuudestaan. Eivät ihmiset liioin keskiajalla uskoneet oikeasti maapalloa pannukakun muotoiseksi ja että reunalta olisi tipahtanut suoraa päätä Helvettiin. Kyllä tämä pallo oli pyöreä ja se tiedettiin. Vuonna 700 brittiläinen munkki Beda julkaisi teoksen, jossa mainitsee maapallon muodon olevan pyöreän. Mistä näitä kaikkia satuja oikein tulee?

Tein muutakin kuin luin. Kirjoitin pikkuserkulleni pitkän kirjeen. Mukaan liitin jäljennöksen hänen vuosikymmeniä sitten lähettämästään kirjeestä. Olimme kumpikin kuudentoista. Tämäkin kirje oli "muistolaatikossa". Hän kysyi jo tässä kerran puhelimessa, mitä minulle kuuluu ja vastasin, kuten asiaan kuuluu, "kiitos hyvää". Nyt kerroin mitä minulle kuuluu. Siksi siitä tuli pitkä kirje ja minulla olisi kyllä ollut aikaa tehdä se lyhyemmäksikin.

Kipusin myös tikapuille ja kurkotin keittiön yläkaapista tyhjän lasipurkin. Panin siihen kofeiinittomat kahvikapselit ja purkki toisen kapselipurkin viereen. Kun olin ostamassa kapseleita, minua palveli erittäin kohtelias ja kapseleista kaiken tietävä mieshenkilö. Tulimme hyvin toimeen. Yllätyin kuullessani, että ne kapselit, joissa on punainen täplä, ovat kofeiinittomia. Minulla on jostain syytä paljon punatäplällisiä kapseleita ja haluan ehdottomasti kahvissani kofeiinia. Siksi panin kapselit täplineen eri purkkiin. Kyllä nekin kahvihimossani kuluvat. Olenhan niitä lipittänyt tähänkin asti edes huomaamatta jotain puuttuvan. "Ei maussa olekaan eroa", sanoi kohtelias kapselimyyjä. Kapselilaatikkoni mahtuivat, vaikka paljon oli, keskikokoiseen paperikassiin, vaikka olin varma, etteivät. Maksoin ja sitten kiitin ja sanoin kaunista kapselimyyjän käytöksestä. Olimmehan nauraneetkin moneen otteeseen yhdessä. Kapseleita on nyt toistaiseksi hyvin riittävästi kotona. Sekä täplillä että ilman.

9. kesäkuuta 2017

KIRJA ON LÄÄKE JA LÄÄKÄRI

Ensin ajattelin että Beethoven sopisi hyvin pariisilaisen pienen kirjapuodin taustamusiikiksi. Se olisi sopinut, ellei vanha radioni olisi päättänyt toisin ja pannut vanhaa kunnon Ludvigia katkeilemaan. Vaihdoin Glenn Milleriin. Toimii pätkimättä.

Pieni Pariisin kirjapuoti-kirja on mainio! Sanon sen vilpittömin ja valhetta kaihtavin mielin. Enkä ole ainoa kirjaan tykästynyt. Sitä on käännetty 30 kielelle. Monsieur Perdu kelluttaa kauppaansa ostamassaan vanhassa proomussa Seinen laineissa. Perdun kirjapuodin nimi on La pharmacie littéraire  -kaunokirjallisuusapteekki. Monsieur Perdun mielestä kirja on sekä lääke että lääkäri. Olen muuten samaa mieltä. Olen viitisen kymmentä sivua jo lukenut ja olen iloinen, että kirjassa on vielä 300 lukematta.

Parvekkeella luin torkkupeiton alla silkkaa pajunköyttä ja aina välillä kääntyivät huuleni hymyyn. Kun kirjan tekijöinä on ruotsalaisia, ei voi välttyä, että "suomalaiset ovat ikiaikaisia juomareita". Koska kirjassa on pajunköyttä, niin myös kaikki hölynpöly todistetaan tutkitusti paksuksi valheeksi. Emme kuole maksakirroosiin useammin kuin muiden maiden mukamas raittiimmat ihmiset. Itäsuomalaiset  omistavat kromosomeissaan tekijän, joka "nostaa tuntuvasti alkoholisoitumisriskiä". Kukkua! Emme myöskään ylenpalttisesti lätränneet viinalla kieltolain aikaan. Raittiusliike oli nostanut päätään ja meitä peloteltiin Turmiolan Tommin kohtalolla. Kunnon ihmisiä me olemme, turha laskea luikuria.

Jok´ainut talven taipale ja kiirehtivä kevät
ain´ elonkirjastamme jälleen lehden repäisevät.
Juo viiniä! Sill´ lausunut on Viisas: "Surut maailman
on myrkkyä, mut viinin yrtit niistä lääkitsevät."

(Omar Khaijam)

8. kesäkuuta 2017

SADEPÄIVÄ JA UUSIA KIRJOJA

Tulin juuri hetki sitten sateesta sisälle mukanani kolme uutta kirjaa, kahvikapseleita, marjoja ja hedelmiä. Ei mikään huono saalis sadepäivälle. Menen kohta parvekkeelle lukemaan. Mansikat belgialaisia. No, kyllähän niitä syö. Kirsikat Espanjasta. Eivät niin makoisia kuin hollantilaiset taannoin. Mansikkakauppias kertoi olleensa Pälkäneellä ja siellä vasta mansikat ovat alkaneet kukkia. Tietää vielä viikkojen odotusta, ennen kuin saamme kotimaisista avomaan mansikoista nauttia. Mikä kesä se tämmöinen on?

Ostin Lauri Viidan runoja. Lajitelma on koottu  Viidan kokoelmien ulkopuolelta eli ovat meille runojen lukijoille tuntemattomampia. Ei siis Betonimylläriäkään. Kaksi muuta ostamaani kirjaa ovat semmoisia kuin ovat. Toinen suoltaa pajunköyttä Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirjassa Maailman pisin pajunköysi. Siinä kuulemma on 101 historiallista harhakäsitystä. Onko siis tottakaan, että viikingeillä oli sarvet kypärissään (tämän olen tiennyt, ettei ollut) ja syntyikö Jeesus juuri Betlehemissä? Tämäkin selviää, kun olen kirjan lukenut.

Kolmas kirja on saksalaisen Nina Georgen "Pieni kirjapuoti Pariisissa". Kertoo pariisilaisesta kirjakauppiaasta Jean Perdu´sta ja tämän ihmeellisestä taidosta löytää aina "jokaiselle asiakkaalleen juuri tämän mielialaan sopiva kirja". Kirja takakannen mukaan tarinoi myös tämän kirjakauppiaan matkasta omalla proomullaan pitkin jokea jossain Provencen sydämessä.

Nyt otan mansikoita mukaani ja eristäydyn partsille kirjojeni kanssa. Ohessa kuuntelen sadepisaroiden ääntelyä ja katselen kuinka "sade on viskannut koivuun verkot loistavat...". Tämä on ystäväni J:n lähettämästä Aale Tynnin runosta, jonka sain päivänä, kun aurinko vielä paistoi.

7. kesäkuuta 2017

LASTEN RAVINTOLAKÄYTTÄYTYMINEN

Nyt keskustellaan pitkin ja poikin lasten ravintolakäyttäytymisestä. Kun kritisoidaan, luullaan, että lapset eivät ole tervetulleita ravintolaan. Kysymys ei ole siitä, vaan miten heitä on kasvatettu ja opastettu, tai onko ollenkaan, ravintolassa käyttäytymiseen.

Itselläni on epämiellyttäviä kokemuksia. Olimme laivan ravintolassa syömässä puoliso ja minä.  Pikkutyttö lähestyi pöytäämme, otti lautaseltani ruokaa ja juoksi pois. Vanhemmat istuivat lähellä ja näkivät tilanteen. Eivät reagoineet. Minä puolestani en siitä lautasesta enää syönyt. Toinen ikävä asia tapahtui Helsingissä Fazerin eräässä ravintolassa. Pariskunta poikansa kanssa istui lähipöydässä. Pojalla oli jalkapallo. Hän juoksi pallonsa kanssa, pompotteli sitä kuuluvasti ja heitteli sinne tänne. Vanhemmat eivät reagoineet, mutta ei reagoinut henkilökuntakaan. Pelkäsin pallon osuvan ystäväni ja minun pöytään tai meihin itseemme.

Kun lapsi ei osaa käyttäytyä ravintolassa, on vika vanhemmissa. Lapsi saa näkyä ja kuuluakin, mutta ei toisia ihmisiä häiriten tai mekastamalla aiheuttaa häiriötä. Olen myös lukemattomat kerrat aterioinut ulkomailla ja katsellut ihastuneena sikäläisen pikkuväen käyttäytymistä ravintoloissa. Kotikasvatus on ollut paikallaan!

Samoin täällä annetaan lasten juosta ja villiytyä kaupoissa ostoksilla. Jos jostain syystä vanhemmat kieltävät lastaan saamasta haluamaansa, lapsi huutaa täyttä kurkkua lattialla maaten ja kiukutellen sydämensä halusta. Se loppuu, kun lapsi saa haluamansa. Epäjohdonmukaista. Lapsi tottuu, että itkemällä ja huutamalla lopputulos on se, että saa sen, minkä tahtoo. Lapsi määrää. Lapsi on pomo.

5. kesäkuuta 2017

YELLOWSTONEN KAUHUT

Katastrofileffojen ja -dokumenttien näyttö televisiossa pitäisi kieltää minun kaltaisiltani hermoilijoilta. Eilen tapitin kauhu sydämessä Yellowstonen jättitulivuoren mahdollista purkautumista. Kun se räjähtää käyntiin, vavahtaa maapallo ja se taas on huono asia. Yellowstonen tulevista tapahtumista on puhuttu jo kauan. Mittarit raksuttavat ja tiedemiehet mittaavat, laskevat, miettivät ja antavat lausuntoja. Luulin, etten nuku tämmöisen tv:stä ammennetun kauhuspektaakkelin jälkeen, mutta yllätys, yllätys, nukuin aamuseitsemään kuin pieni porsas. Ihana olo nyt!

Ja liikkeelle! Kunhan olen juonut aamukahvin, suihkut käynyt ja kaikin tavoin valmistautunut ihmisten ilmoille menemiseen. Ja tiedättekö mitä, minä onnistuin Eurojackpotissa saamaan sen verran numeroita oikein, että saanen veikkauskauppiaalta kahdeksan euron tietämillä. Sillähän, ja vähän lisättynä, pannaan uusi raha-anomus vetämään. Hyvä alku miljoonille ja kun ne ropsahtavat, muutan pois, muutan sinne, minne kuulun. Olen niin mahdottoman optimistinen luonne!

Istuskelin partsilla eilen Adam Dariuksen kanssa ehkä tunnin. Luin ja välillä katselin lokkien lentoa. Totesin koivun lehtien olevan jo isoja. Sitten nenäni nappasi tupakin hajun ja sen hetkinen onneni meni sirpaleiksi. Siirryin partsilta pois ja otin Dariuksen mukaani.

Rustaan vastausta A:n meiliin. Pitää aina miettiä, että menisi jotenkin oikein, vaikka olenkin hyvin vakuuttunut, että hän ymmärtää sanottavani virheistäni huolimatta. En ole niin kovin tarkka, että kaiken on mentävä kieliopillisesti aina jetsulleen oikein. Pääasia, että tulee ymmärretyksi.

Nyt uuteen päivään ja uuteen viikkoon. Molskis, kuten Eemeli on sanonut.

4. kesäkuuta 2017

HEILANI ON KUIN HELLUNTAI...

Maailmalla eli Lontoossa taas terroristi hyökännyt ihmisten kimppuun autolla ja veitsellä. Missään ei pitäisi enää kokoontua kahta enempää eikä kävellä missään, missä on muita ihmisiä. Eikä missään tapauksessa kapeissa paikoissa, silloilla ja kujilla. Ei pääse karkuun. No, maailma on mennyt tämmöiseksi. Ihmiset.

On Helluntai ja saloissaan liput liehuvat. Heleä? No, jos se mitataan paisteen mukaan, niin on. Onko kaikilla heila? Semmoinen kuin Larin-Kyösti runossaan laulaa, että "heilani on kuin helluntai ja oraspellon kukka, sillä on silmät kuin sametista ja poski kuin nurmen nukka". Kotikatu ainakin melkoisen hiljainen. Mökkiläiset maalla, jotkut nukkuvat vielä ja joistakin ulkona on liian viileää. En minäkään minnekään mene. Luen ja olen, huomenna sitten toinen meininki. Adam Dariuksen kirjakin vielä vähän kesken, Christien Miss Marple ei kiinnosta ja Darwinin Lajien synty-kirjaa en päässyt puoleen väliinkään. Pitäisi mennä kirjakauppaan. Minulla on kyllä vielä runoprojekti kesken ja se on yhä mielenkiintoinen "työ". Tietääköhän kukaan tai muistaako lukeneensa, että Mikael Agricola myös on ainakin yhden runon rustannut? Hän pani sen kirjoittamansa aapisen esipuheeksi ja on sitä suomea tai "Somea", jota 1500-luvulla käytettiin.

Jaahas, Jari Tervo lemppasi itsenä television Uutisvuodosta. Eilen kansa näki viimeisen kerran siinä muodossa kirjailijan. Tai muotohan on sama, vaikka ei ruudussa. Itse väittää olevansa vapautunut ja onhan 19 vuotta pitkä aika olla julkisesti nokkela ja hauska katselijoiden kritiikin alaisena. Vaikka ohjelma on joidenkin mielestä kaluttu jo vuosia sitten loppuun, en minä kyllästynyt, en ohjelmaan enkä Jari Tervoon. Olisin vieläkin katsellut ja kuunnellut hänen sanavalintojaan. Jos sarja jatkuu, mahtaako kenestäkään olla täyttämään Tervon saappaita?











3. kesäkuuta 2017

TYYTYVÄINEN ASIAKAS

Plöröksi meinasi tämä päivä mennä. Yö taas valvoen ja kun muu kaupunki nousi ylös, minä nukahdin. Eikä ole kauaakaan, kun heräsin. Ei haittaa, en poistu minnekään tänään.

A:lta tuli meiliä ja koirakin lähetti "wufff". E pohjoisemmasta kertoi pihan olleen valkoinen lumesta, pohjoistuuli kuten täälläkin,  ja plusasteita vaivainen määrä. Että semmoista kesäkuuta. Vastatuulta päin painelin eilen asioille. Meinasi rollaattori lähteä lentoon ja mammarainen sen mukana. Uusi sateensuoja menetti nuppinsa ja minä kokeilemaan, josko olisi takuun piirissä. Oli. Stockmann on aina minua hyvin kohdellut, kuten nytkin. Kehuin ja kiitin. Kerroin senkin, että kannan jo kolmannessa polvessa rahoja tavarataloon. Mamma ostamisen aloitti, mutta ei aivan Stockmannin ensimmäisessä paikassa Lampan talossa, vaan Senaatintorin laidalla Kiseleffin talossa vuodesta 1880 alkaen. Äiti ja minä sitten kauppaliikkeen nykyisessä paikassa, jonne se siirtyi 1930-luvulla. Aleksin Stockmann on minulle se ainoa oikea Stockmann siitäkin huolimatta, että asioin olosuhteiden pakosta nykyisin myös Itäkeskuksessa.

Huomenna Helluntai. A kertoi sitä vietettämän entisessä kotimaassaan Saksassa kahtena päivänä, kuten meilläkin ennen. Espanjassa, missä A nyt asuu, ei Helluntaita suuremmin noteerata. Tämän kertoi ja paljon muuta. Meillä sitä asiaa riittää. A pitää taiteesta, kuten minäkin, ja siitäkin juttua piisaa. Olen kertonut Tyko Sallisesta ja Yayoi Kusamasta. Kusaman täplä- ja fallostaide ei häneltäkään sympatiaa saanut.

Laitoin herättyäni YouTubesta Relaxing Coffee Music ja se soi vieläkin. Päivä voi alkaa. Ja nyt lounassalaattia!

2. kesäkuuta 2017

KESÄKUUSSA VILUTTAA

Voi pojat, kesäkuuta mennään ja eilen olisi ollut talvipomppa tarpeen. Niin oli hyytävää. Eikä tänäänkään hurraata huudeta. Mutta HAMissa oli lämmintä ja värikkäitä ja eriskummallisia tauluja ainakin Cris af Enehielmin osastolla. Tuli vahvasti Picasso mieleen. Tyko Sallinen oli Tyko Sallinen ja Mirri oli Mirri. Tove Janssonin Muumi-hahmot panivat miettimään, mikä kumma niissä oikein japanilaisia viehättää? Ihan kivoja, mutta miksi juuri japanilaiset? Taidepläjäyksen jälkeen mentiin kahville. M söi salaatin ja minä join latten. Juttelu venyi monituntiseksi ja kivaa oli. Enkä vieläkään osaa eksymättä kulkea Kampissa.

Tänään taas liikkeelle. Ei täällä ehditä sammaloitua sen enempää kuin vierivä kivikään. Ei taidetta kuitenkaan tällä kerralla. Kulttuuria siinä muodossa, joka tarkoittaa ihmisten ominaisia tapoja ja niitähän Itäkeskuksen kauppakeskuksessa näkee. Korkeampaa kulttuuria oli eilen ja M lupasi palata taas asiaan, kun siltä tuntuu. Sitten tavataan ja mennään.

Surin runokirjojeni kohtaloa. Ne saavat uuden kodin aikanaan, eikä se ole roskis, ei Kierrätyskeskus eikä ainakaan vielä antikvariaatti. Mieleni on hyvä ja rauhallinen. Kiitoksia J:lle.

Mitä varten en nuku enää nykyisin kokonaista yötä?  Vaikka otin illalla toiveikkaana Melatoniinin. Siinä kai tein virheen, kun ajattelin viettämääni päivää HAMissa. Apteekkimies kielsi nimenomaan MITÄÄN tekemästä, vain rauhaisin tuntein unta odotellen. Minulla myllersivät mielessä Cris af Enehielmin väririkkaat picassomaiset teokset. Olisi pitänyt pitäytyä Muumeissa.

31. toukokuuta 2017

OSTINKO VAI ENKÖ OSTANUT?

Sade ropisee räystääseen. Minä olen vielä yöpaidassa ja tänään visusti sisällä. Piti mennä suutariin. Menen toiste. Näin yöllä erään kummallisimmista unistani. Se meni näin.

Olin musiikkikaupassa ostamassa itselleni instrumenttia. Katselin kitaraa, pianoa, saksofonia, mitä nyt kaupassa oli. Katselin kaikkia. Minulle ei tullut mieleenkään, etten osaa soittaa. En ole edes musikaalinen yhtään. Sanoin musiikkikauppiaalle kädestä päivää ja ilmeisesti näytin jotain tietäväni näistä vempaimista. Hän esitteli kunnon kauppiaan lailla ja katseli ihastuneena tietämystäni. Minähän tiesin ja tunsin soittimet! Uni riepotti minua maailmassa, joka unen ulkopuolella on minulle aivan outo. Osaan vain musiikkia kuunnella. Heräsin, eikä minulle selvinnyt, ostinko mitään.

Olen "kerännyt" runoja taas toimeksiantoani varten. Etsin naisten kirjoittamia. Runomaailmahan on pitkälle -sekin- miesten maailma. On, ja on ollut, muitakin kuin Jenni Haukio ja Heli Laaksonen. Olen kuin arkeologi hyllyissäni, kaivan mennyttä runoaikaa, naisten, joita ei enää ole. En tiedä, kuinka paljon minulla runokirjoja on. Niistä osa on levittäytyneenä pitkin tätä huonetta, jossa nytkin kirjoitan. Pinot ovat tiellä, pitää siirrellä. Kirjojen lehdet kellastuneet, jotkut viime vuosisadan alusta, joitakin isäni antanut äidilleni, kun eivät vielä vanhempiani olleet. Joitakin saatu heidän ystäviltään omistuskirjoituksin. Minäkin ostanut muutamia. Minne ne joutuvat minun jälkeeni? Antikvariaattiin? Kierrätyskeskukseen kylmästi ja tunteettomasti? Roskikseen?

30. toukokuuta 2017

RAHAA ALKAA TULLA OVISTA JA IKKUNOISTA

Jee, jee, nyt minulla on miljoonat vetämässä eurojackpot-kupongissa. Jännempää kuin koskaan lotossa.

Sitten ostin sateensuojan, kun olen varma, että minulla on vain sinisiä. Pitää olla musta. Kaihileikkauksen jälkeen olen erittäin epävarma mustan ja tummansinisen suhteen. Myyjä vannoi kautta kiven ja kannon, että ostin nyt mustan. Ehkä minulla ei olekaan sinisiä kotona. Ostin myös Horstin maljakkoon ruusuja.

En ole koskaan maistanut saksalaisen Lauensteinin käsintehtyjä suklaita. Nyt olen. Olivat vaaleanpunaisen samppanjan ja tryffelin makuisia. Kyllä, kyllä, olen dieetillä. Se nyt on kuulkaas sillä viisiin, että liha on joskus niin heikko.

A meilasi heti aamulla Torreviejasta. Ihmetteli omaishoitajuuttani. Olen kertonut, mutta en niin tarkasti ja ihmisillä on aina väärä luulo hoitamisesta, että helpohkoa on. Syöttää ja nukuttaa. Kerroin uudestaan ja ilman mitään marttyyriutta tai haavilla oloa. Se oli mitä oli, raakaa ja sottaista arkea kaikkinensa aamusta iltaan ja joskus illasta aamuun. Hän sanoi "it was too much, uffff".

Sitten hän oli samaa mieltä kanssani, että Hieronymos Boschin työt ihastuttavat mystiikallaan. Kerroin nähneeni dokumentin. Chagallistakin olemme samaa mieltä: hurmaavat. Mutta meidän Tyko Sallisesta hän ei ollut kuullutkaan! Mitähän varten en yhtään hämmästy? Kyllähän hän kuuluisi ilman muuta samaan kategoriaan Boschin ja Chagallin kanssa, vai?

Söin jo kaikki Lauensteinin suklaat. Vatsa tykkää. Minä en.



29. toukokuuta 2017

JACKPOTIIN TUTUSTUMISTA

Liikkeelle lähdössä tästä taas, kunhan aamua urkenee enemmän. Runojen katselmusta olen yllä pitänyt ja mieluusti sittenkin. Illalla piti katselemani George Clooney-elokuva, mutta liekö mies karistanut karismaansa, kun jo ensi metreillä aloin haukotella. En liioin jaksanut lukea Christietäkään, vaan panin silmät kiinni ja aloin miettiä, mistä unen rakentelisin.

Satanut. Asfaltti märkää. Koleaa tälläkin viikolla, tietävät sään ennustelijat. Ihan ammatti-ihmiset, ei sammakko, ei etana, ei joku huru-ukkokaan korvessa. Nykyajan vempaimet tietävät ja meteorologit kertovat.

Tänään raahaudun jälleen kauppakeskuksen Stockmannille asti. Miten sinne sitten mennään, kun Citymarket purkaa nykyiset tilansa, jonka melkein läpi nyt kuljetaan koneportaita ylös ja sitten kävellään käytäviä pitkin kauan ja hartaasti ennen kuin ollaan itse kauppakeskuksessa? Ja mitä tulee Citymarketin tilalle. Tuskin tyhjäksi jätetään. Parkkipaikka? Tornitalo?  Ensi syksynä tämä uusi ja uljas Cittari pitäisi olla valmis. Ei edes silloinkaan minulle plussakorttia!

E ehdotti, että jättäisin lottoamisen ja siirtyisin suurten summien pariin ottamalla osaa Jackpot-nimiseen peliin, jossa ei napeilla pelata, vaan voittojen summat hipovat pilviä ja pääsisin täältä muuttamaan pois. Heti tänään tutustumaan tähän rahasampoon!

28. toukokuuta 2017

RUNOT OVAT KAIKILLE MEILLE

E soitti Oulusta. Sielläkin asteita vain 12. T soitti Kotkasta, vaihdoimme kuulumiset. L soitti Vantaalta, vaihdoimme myös kuulumisia. Olivat olleet Taidehallissa Anu Pentikin näyttelyssä ja varmemmaksi vakuudeksi tuli kortti postissa Pentikin ihastuttavine  keraamisine kukkineen. H lähetti tekstiviestin. J muisti e-maililla. Siis hyvin vilkasta. Minun päiväni puheluiden ja muun lisäksi kului partsilla lukien ja myös hiukan järjestelin tavaroita paikoilleen eli kiipeilin tikkailla. Sitten piti mennä pitkäkseen. Lonkkaluuni kyselivät "mitä tää tämmönen rehkiminen tarkoittaa?". En vastannut.

Söin tolkuttomat määrät marjoja ja hedelmiä totutun salaatin lisäksi. Katselin minä televisiotakin, mutta neiti Marplea en enää jaksanut. Menin nukkumaan ja luin hetken Agatha Christietä. Että semmoinen päivä.

Nyt paneudun taas runonkeruuseen. Tänään Aila Meriluotoa, Viljo Kajavaa ja Einari Vuorelaa. Helvi Hämäläisen, Eino Leinon ja Saima Harmajan jätän toisten lailla tuonnemmaksi. Projekti, jonka aivan yllättäen olen saanut, kiinnostaa tavattomasti. Minulle runot ovat olleet tärkeitä lapsuudesta alkaen. Molemmat vanhempani rakastivat runoutta ja isäni vielä niitä lausui pienimuotoisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli runonlausujan ääni. Olen kasvanut runojen keskellä ja vanhempieni tuttavapiiriin kuului muutamia runoilijoita. Ei ihme, että rakkaus runoihin syttyi minussakin. Nykyinen runous on kuitenkin hiukan vierasta, vaikka yritänkin siihen objektiivisesti tutustua. Jenni Haukiota olen lukenut, Jukka Viikilääkin (on hyllyssäkin) ja joitakin muita. Viikilän runoja on käännetty hepreaksi, englanniksi ja italiaksi. Jenni Haukio koonnut suomalaisesta runoudesta antologian Katso pohjoista taivasta. Tarkoitettu Suomen 100v kunniaksi. Selailin sitä kirjakaupassa. Sinne jäi.

A:lta tuli vihdoinkin e-mailia. Horstin veli elää, mutta on laitoksessa Kölnin lähellä. En voi saada yhteyttä. Niitä näitä kertoi ja sitten sanoi hyvää yötä. Meillä on niin tavattoman paljon puhuttavaa.

27. toukokuuta 2017

KIRSIKOITA, MANSIKOITA, VADELMIA

Veri vetää kummasti Helsinkiin. Eilen stadissa. Ensi viikolla HAMiin tutkailemaan Tyko Sallisen töitä M:n kanssa. L ja A olivat olleet Didrichsenin museossa Juho Rissasen näyttelyssä. Päättyy huomenna. Minulla on näitä taiteen harrastajaystäviä muuallakin kuin Italiassa. Vaikka siellä taidetta on yltäkylläisesti kaikkialla ja eritoten Roomassa. Ystäväni hehkutti kirjeessään kovasti Artemisia Gentileschia (1593-1651)  siksikin, että taiteilija oli niitä ainokaisia naisia jo siihenkin aikaan ankaran miehisessä taidemaailmassa. Roomassa näyttely. Olisipa saanut olla mukana! Sain kyllä brosyyrin.

Äitini serkku yllätti pienellä kirjeellä. Hän on jo todella iäkäs, mutta käsiala edelleen selvää, kuten opettajalla sopiikin olla. Ennen vaihdoimme useinkin mielipiteitä asioista, mutta sitten yhteydenotot harvenivat, kunnes nyt...

Syön tässä samalla hollantilaisia kirsikoita (ostettu ulkomaalaiselta kauppiaalta, joka ei puhunutkaan puppua niiden makeudesta), sekä espanjalaisia että jo kotimaisia mansikoita, makoisia hallaimia ja vähemmän makoisia mandariineja. Kyllä nyt jo saa vaikka mitä, vaikka vasta toukokuuta mennään. Parsalle olen perso. Nautin joka päivä salaatissa monta tankoa. Enkä myöskään halveksi kenialaisia papuja. Ennen olin Kenia-fani, tutkin ja luin. Opettelin muutaman sanan suahelin kieltäkin. Sitten se vähän lopahti, enkä koskaan sinne päässyt, vaikka sielläkin asui ystäviä. L asui puolestaan vuosikaudet puolisonsa kanssa Etelä-Afrikassa ja hermostui, kun aina puhuin leijonista. Ei niitä siellä sen enempää Kapissa kuin Durbanissa tepastele kaduilla  kuin meillä jääkarhujakaan. Reservaateissa ovat, eikä Suomessa jääkarhut ole edes mitenkään kotoperäisiäkään. Pitää matkustaa pohjoisempaan tai vaikka Kanadaan. Liekö ulkomaalaisilla enää tätä harhakuvaa faunastamme. Kyllä pohjoisessa tuntureitten kupeilla kuulee vain porojen koparien ääniä. Että semmoista villiä eksotiikkaa, jokunen naali ja ahmavekkuli. Mennään Korkeasaareen tai vaikka Ähtäriin.

 Hei tältä aurinkoiselta päivältä.



26. toukokuuta 2017

MIESTEN SORTSIT

Juutuin minäkin eilen katselemaan tv:stä presidentti Koiviston hautajaisia. Komeaa ja juhlavaa oli. Rouva Tellervo Koivisto näytti kovin hauraalta tyttärensä tukemana. Suru oli suuri. Sinne pantiin maan alle yksi Suomen vaikuttajista aikanaan, Mauno Koivisto.

Tänään taas stadiin. Asiointia siellä sun täällä, tapaaminen, metroa ja ratikkaa. Aurinko paistaa ja tätä toukokuuta enää muutama päivä. Näin se menee aina. Neljä vuodenaikaa ja nyt olemme jättämässä taaksemme niistä yhden, kevään. Alkaa nilkkasukka-aika, vaikka ei niitä enää liiemmälti käytetä.

Sortseja sen sijaan jo heti ensimmäisten hiukan lämpimimpien päivien alettua. Miehillä aivan lyhyitä, joiden lahkeista vilkkuu kalkinvaaleat hontelot jalat, jotka odottavat ruskettumista ja vahvistumista. Puolisollakin oli sortseja, mutta aina ainakin polveen asti. Ei niitä, jotka nippanappa peittävät vesirajan. Katselin päivänä muuanna miesten muotimaailman uutuuksia. Nyt on trendinä semmoinen kepeä kesäasu, joka on kuin lyhyt haalari ylä- ja alaosineen. Minullakin oli sellainen lapsena ja sitä kutsuttiin leikkiasuksi. En muista, saiko sitä käyttää leikkien ulkopuolella ja edes kaupungissa. Asu puettiin päälleni mamman mökillä. Nyt on raavailla miehillä semmoiset ja vielä pastelliväreissä, taisi jossakin olla kuvioitakin. Saas nähdä, koska meillä Suomessa nämä lyhytsortsiset uroot siirtyvät uusiin  herttaisiin "leikkiasuihin".

Olen alkanut kerätä saamaani tehtävään liittyen suomalaista runoutta. On jo mennyt Kailasta, Valaa, Sarkiaa, Koskenniemeä ja Juvaa. Nyt odottamassa lähettämistä  Einari Vuorela, Aila Meriluoto, Helvi Hämäläinen ja Saima Harmaja. Tämä "työ" onkin luultua hauskempaa ja tulee kotimainen runous entistäkin tutummaksi.

25. toukokuuta 2017

PIENI KIRJANEN EIRASTA

Olen ostanut ja lukenut Kaisa Kyläkosken Rehbinderintie 16. Sivuja 107, jotta selviydyin tästä  mielenkiintoisesta kirjasesta huippunopeasti. Eiraan talo valmistui 1913, siinä ehti siis asua monia ihmisiä ja perheitä itse kirjailijasta lähtien. Kyläkoski muutti taloon 2003. Aluksi talon kaikissa huoneistoissa ei ollut kylpyhuonetta, kaasukeitin oli ja  useimmissa asunnoissa  puuhella. Talossa oli myös omistusasuntojen haltijoiden lisäksi vuokralaisia ja heillä joskus alivuokralaisia. Juhani Aho katseli samoja maisemia ikkunoistaan Armfeltintie 6 kuin Rehbinderintie 16 asukkaat. Ja katselee vieläkin pronssiin valettuna ja Aimo Tukiaisen veistämänä. Paljastustilaisuus 11.9.1961. Ahoa paljon myöhemmin Eiraan muuttanut kirjailija Kaisa Kyläkoski katselee nyttemmin maisemia Helsingissä aivan muualla asuttuaan Rehbinderintiellä kymmenen vuotta. Kiitos Kaisa Kyläkoski kirjastasi, jonka ahnaasti luin.

Aurinkoisen kesäinen päivä tänään presidentti Mauno Koiviston hautajaisille. Se televisioidaan ja aion minäkin katsella. Pala Suomen historiaa pannaan Hietaniemen multiin. Liput puolitangossa.

Soitin pitkästä aikaa L:lle eilen. Ei ole oikein vieläkään toipunut keväisestä pitkäaikaisesta flunssastaan. Väsyttää. Juttelimme niitä näitä jonkun tovin. Hänkin ystävä muutaman vuosikymmenen takaa.

Sain Italian kirjeen valmiiksi. Pitkä kuin mikä. Postitan huomenna. Kerran tämmöinen paksu kirjeeni jäi toimittamatta perille. Ehkä joku luuli sen sisältävän jotain muutakin kuin sanoja. Siinä oli ranskalaisen Paul Févalin (nuorempi?) runo "Laulu päärynäpuusta", pitkä ja tunteikas rakkaustarina nuoresta tytöstä ja sodassa kaatuneesta nuorukaisesta. "Kylän laidassa kasvoi iso päärynäpuu..."



24. toukokuuta 2017

MELANIA TRUMPIN KÄSITEMPUT

Asioilla eilen, tänään konepyykkiä kotona. Huomenna hautajaispäivä Helsingissä. Mauno Koivisto Hietaniemen multiin. Mittavat järjestelyt poliisillakin. Rekoilla tukitaan katuja, etteivät asiattomat pääse saamaan aikaan mahdollista kaaosta ja pelkoa.

USAn presidenttipari valtiovierailee eri maissa. Itse asia tuntuu jääneen medialta sivuseikaksi. Nyt pohditaan, mitä peliä pitää presidentin puoliso Melania Trump miehensä kanssa, kun ei kävele käsi kädessä? Videot näyttävät jopa hidastettuna, miten rouvan käsi siirtyy tekemään muuta, kun presidentti yrittää saada puolisonsa käden omaansa. Siellä kun on sellainen tapa, että kävellään herttaisesti käsi kädessä. Jaa-a, mitä voimme tämmöisestä suhteesta puolisoiden välillä päätellä? Hyvänen aika sentään. Tämä on hyvin tärkeä asia.

Lukemiseni jatkuu Dariuksen kirjassa. Nyt hän kertoo tapaamisistaan filmitähtien, muusikkojen, presidenttien ja ainakin yhden keisarin kanssa. Kirja ilmestynyt 2004, joten moni silloisista tavattavista on jo siirtynyt pois tästä elämästä. Kirjan nimi A Nomadic Life on siis varsin kuvaava. Darius matkustanut työnsäkin puolesta, en varmaankaan valehtele suuremmin, kun sanon, kaikissa maailman maissa.

E soitti ja mietimme minun Ouluun menemistäni. Muitakin menossa, että pitää vähän järjestellä, etten pelmahda samaan aikaan. Taloon kyllä mahtuu, mutta olisi kivaa olla vain "tyttöjen kesken". Matkustamiseni on vielä "jos". Mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma. No, suvea riittää, eikä mikään estä minua menemästä vaikka syksymmällä.





23. toukokuuta 2017

IKÄVIÄ UUTISIA MAAILMALTA

Vaikka taas nukuin huonosti yön, olen pirteänä noussut seitsemältä ja aikeissa asioimaan ihmisten ilmoille. Tiputtelin kahvin oikein kahvinkeittimellä, en siis tehnyt kapselikahvia. Ei ollut läheskään niin mukavan tujua kuin kapselit. Olisin ehkä saanut olla ostamatta koko uutta moccamasteria. Vieraita varten lähinnä, koska semmoisiakin luonani käy. Valmistuu isompi erä kerralla.

Terroristi tappanut nuoria Manchesterin popkonsertissa ja haavoittanut monia kymmeniä. Motivaatiota en voi ymmärtää. Enkä ylipäätään tätä vimmaa vahingoittaa ja surmata viattomia ihmisiä. Koska meillä Suomessa tapahtuu jotain katastrofaalista?

Olen jatkanut Adam Dariuksen kirjan lukemista. Hän on todellakin tavannut erilaisia ihmisiä vuosikymmenien aikana, tehnyt lujasti töitä ja tullut kuuluisaksi. Moneen taiteilijaan syntyi epäilys USAssa pienimmästäkin yhteydestä kommunismiin, vaikka "yhteys" olisi vuosiakin vanha. Siihen päättyi monen ura, töitä ei saanut vielä 1950-60 luvuillakaan. Muistan lukeneeni jostain epäluulojen kohdistuneen myös Charles Chapliniin ja hän joutui FBI:n kuulusteltavaksi jo 1940-luvulla mahdollisista kytköksistään kommunistiseen puolueeseen.

Nyt suihkuun, julkisivu kuntoon ja menoksi. Roskiksen kautta. Lonkkaluutkaan eivät marise, jotta reippaasti rollaattorin kahvoihin kiinni.



22. toukokuuta 2017

KITKUTTELUA

Ei musiikkia tänään, ainakaan nyt. Viilettelen vielä tähän aikaan yöpaidassa, mutta aamukahvi sentään juotu. Yö oli nukkumaton suureksi osaksi. Istuin ihmettelemässä maailman menoa tyystin pirtsakkana. Liekö ollut osuutensa jääkiekolla? Seurasin silmä kovana sekä pronssi- että kultaottelua. Jälkimmäinen meni puolille öin. Suomi neljänneksi, Venäjä pronssille, Kanada hopealle ja Ruotsi vei kullan. Mainiota. Nyt voi huokaista ja osoittaa jännityksen tunteen muualle.

Pysyttelen kotona, mutta huomenna taas liikkeelle. On Helatorstai-viikko ja se tietää, että Helluntai lähenee. Eikä ole heilaa missään. Ennen oltiin mökillä, sitten monta vuotta kaupungissa ja tämä tahti jatkuu, mutta yksin. Eikä Helluntaitakaan ole kuin yksi päivä ja sekin sunnuntai. Odotellaan Mittumaaria.

Helsinkiläinen kotiapu oli unohtanut ilmoittaa löydettyään hoidokin kotoaan kuolleena, omaiselle asiasta. Kiukku nousi pintaan, kun muistui mieleen niitä epäkohtia ja leväperäisyyksiä, joita puolisonkin kohdalla vuosien mittaan tapahtui. Eivät ole asiat muuttuneet.

Lotossa ei mitään. Asun edelleen samassa paikassa. Joku kysyi, olenko alkanut viihtyä? En ole. Mutta nyt näkyy pihalla jo pensaissa reilut vihreät lehdet ja muutama koivu näyttää kesäiseltä, helmihyasintit ja tulppaanit kukkivat ja muutakin kukkaa työntyy mullasta. Himpun verran lisää viihtyvyyttä roskiskeikalla. Tämä nyt on tämmöistä. Kitkuttelua.

21. toukokuuta 2017

TCHAIKOVSKYA KUUNNELLEN

Jo aamusta panin Tchaikovskya kuulumaan ja se kuuluu yhä.  Tätä kirjoitan samalla ja luen myöhemmin. Ulos en aio. No, jos partsi lasketaan "ulkona", niin sitten. Otin muuten Marjatan kommentista vaarin ja panin uuniin läjän ranskalaisia. Ei kerta ehkä lihota, enkä liioin koukkuun jää. Kehuinhan taannoin tahdonlujuuttanikin. Broileria, salaattia ja parsaa lisukkeena. Yleensä se on niin päin, että ranskalaiset ovat lisukkeena. Odottelen lounaani valmistumista.

Kaatuneitten muistopäivä tänään. Liputetaan. Minä muistelen muuten poismenneitä. Puolisoa, Horstia, pikkuserkkuja, omia vanhempia, ystäviä. C on viimeisin ystävistä, joka lähti. Näin se menee, kukaan ei välty.

Jääkiekkoa olen seurannut, vaikka eilen jätin Suomi-Ruotsin kesken epäurheilijamaisesti, kun niin harmitti. Tänään sitten kaksi jännittävää ottelua ja niiden jälkeen me urheilijakansa voimme lepuuttaa hermojamme.

Söin ja nautin jokikisen ranskalaisen sormin. Minusta ne kuuluu niin syödä, ainakin kotona. Nyt on hiukan huono omatunto, maaru täynnä ja onnellinen olo. Tchaikovsky soi edelleen ja minä rupean lakkaamaan kynsiä. Hyvää sunnuntaita.


20. toukokuuta 2017

VARSINAIS-SUOMEN PIENI VÄLIMERI

Littoistenjärvestä on tehty välimerellinen järvi värinsä ja kirkkautensa puolesta. Turkoosia laidasta laitaan. Kiitos 200 tonnin kemikalien. Ihmiset käyvät ihmettä katselemaan ja joku rohkea kastaa varpaansa veteen. Töölönlahtikin tämmöiseksi. Olisi sorsien kiva uiskennella, kun räpylät näkyvät kaveriltakin. Pohjan ostoskärryt, hetekat ja polkupyörät olisivat somaa katseltavaa pinnalta käsin. Uusi pian pestiinsä astuva pormestari Jan Vapaavuori voisi asiaa harkita.

Heräsin pirtsakkana naisena uuteen päivään, jonka vietän kotiparvekkeella ainakin osaksi. Kokeilen  kaulaan eri tavoin viikattua Nina Riccin silkkiliinaa, jonka eilen sain Italiasta. Siinä on perhosen kuvia, kun "isäsi kutsui sinua päiväperhoksi". Elefantin muisti lähettäjällä. Paketissa lisäksi kaksi jääkaappimagneettia Roomasta Colosseumineen. Oikeammin, mitä tästä entisaikojen amfiteatterista  on vielä pystyssä. Minähän en ole Roomassa käynyt, ikävä kyllä. Nuohonnut sen sijaan maasta pohjoisempaa osaa muutamia kertoja.

Alan kyllästyä muuten salaatteihin. Kuukausikaupalla olen lapannut maaruuni ja nyt jo haikailen epäterveellisen muonan perään, missä rasva tirisee suussa sulavassa pihvissä, maku hivelee kitalakea ja kielen päällystää, kastike somana röykkiönä ja ranskalaiset perunat kaiken kruununa. Sitten vielä jälkiruokaa! Lihottavaa ja makeaa! Ei! Tänäänkin broileria, parsaa, tomaattia ja ruustinnan salaattia, mautonta kotijuustoa ja pieni ripaus kastiketta pullosta. Myöskin iso EI jälkiruualle. Minussa on määrätön määrä tahdonlujuutta.

19. toukokuuta 2017

MINKÄ KIRJOITAN, SEN KIRJOITAN

Ei pitäisi kirjoittaa, kun ei ole asiaa. Kirjoitan silti, koska olen semmoinen. Olen lähdössä repaleisten yöunien ja myöhään heräämisen, aamukahvin ja aamutoimien jälkeen ihmisten ilmoille. Yhtä ja toista toimitettavaa. Korttikin postilaatikkoon.

Italiasta tuli politiikkaa ja maahanmuuttaja-asiaa täynnä parikymmentäsivuinen kirje. Ystäväni on todellakin suivaantunut. Hän jopa paheksuu sitä, kun kerroin hymyileväni vaikka "neekerille" hänen aukaistessaan minulle oven. Kun ihminen on kohtelias, vastaan siihen samalla tavalla edes ajattelematta, onko paperiton, hyödyllinen Suomelle, maahanmuuttaja, pakolainen, syntyperäinen suomalainen...  Joskus olen kauhuissani hänen sananvalinnoistaan puhuessaan ulkomaalaistaustaisista henkilöistä Italiassa. No, monissa Euroopan maissa asiat huonommin kuin meillä täällä ja Italiaanhan pyrkii monin verroin enemmän ihmisiä. Ystävänikin puolisoineen on joutunut monenkin ryöstöyrityksen kohteeksi kieltäytyessään antamasta rahaa. Ehkä silloin jo kovettuu ja sympatiat jäävät.

Eilen meni päivä lukemiseksi ja sitä tein parvekkeellakin. Söin siellä salaattinikin. Ei hullumpaa. Illalla luin la Fontainen pari faabelia ja mieli tuli hyväksi. Kyllä sadussa pitää aina olla opetus. En tiedä nykysatujen sisältöä, kun en ole yhtäkään tutkinut. Satuaikani päättyi prinsessatarinoihin ja niissä oli aina onnellinen loppu. Korkeasaaresta karannut riikinkukko vei ajatukseni linnusta kertovaan faabeliin ja pitihän se kaivaa kirjasta. Tämä la Fontainen lintu oli erittäin tyytymätön ääneensä ja poikkesi jumalatar Junolle asiasta valittamaan. Torut tuli.

Hörppäisen mukista loput kahvit ja sitten suihkuun. Hyvää aurinkoista päivää.



17. toukokuuta 2017

RUNOJA

Edith Södergran on minulle, häpeä tunnustaa, melko vieras runoilija. Ei pitäisi olla jo seuraavankin runon takia, jonka löysin juuri ostamastani runokirjasta:

TÄHDET

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

Kirjassa on 130 suomalaista klassikkorunoa. Kustantaja Gummerus, toimittanut Ola Aula ja Södergranin runot suomentanut Uuno Kailas. Kirjan ilmestymisvuosi 2016. Se on Suomalainen runokirja. Selailin sitä heti huilatessani kauppakeskuksen käytävällä. Käppäilin Herkkuun ostamaan parsaa. Hyvä oli, koska Citymarketissa, minne myöhemmin menin, ei ollut. Kävisin ilman muuta kaikki ruokaostokseni tekemässä Herkussa, jos sinne olisi lyhyempi matka, eikä välillä olisi erinäisiä toimenpiteitä vaativia koneportaita.

Lisää uudesta runokirjastani:

PIENESSÄ MAASSA

Rajat liian pienet. Ei ole askeleen alaa.
Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita.
Joka naapuriportista hyökkää arvaamatta
salakauna ja kateus - koira, väijyvä luita.

Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi:
"Tämä on minun alueeni" ja "Käänny tästä!"
He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa:
kas, hengitä tämä - ja lakkaa hengittämästä!

Uuno Kailas


Ja näinhän se on! Oletko samaa mieltä?

16. toukokuuta 2017

VESI ON VEK

Asioimaan, kunhan saan itseni ihmisille näyttökuntoon. Piti kipaista suihkuun varhain, kun on vesikatko. Varasin taas paljon vettä kippoihin, kun joudun aina paniikkiin, kun sitä ei saa. Nyt olen sitten suihkupuhtoinen ja lipittelen tässä aamukahvia mukista, jonka kyljessä on lihakauppias myymälässään, lihakimpaleita roikkumassa näytillä. Kaikkea sitä mukin kylkeen kuvataan.

Eilen panin sähköpostia Espanjaan. Aiheena vastaanottajan alustama taiteilija Emil Nolde. Kerroin lonkkavaivastani ja vakuutin, että rollaattori ei ole este, vain rajoitus. Kyselin hänen polvestaan ja Horstin veljestä. Tapasin silloisen pikkupojan muinoin käydessäni Frankfurtissa. Juttelin muutakin, paljon muuta. Asiaa on kertynyt runsaasti vuosien aikana. Horstista itsestään vältän kysymyksiä. En tiedä, mitä Horst on kertonut, enkä halua sohia muurahaispesää. Mennyt on mennyttä.

Katajanokan pihalla oli kaksitoista koivua. Täällä vain muutama. Mutta niissä näkyy hennon vihreää jo. Kyllä tämä kesäksi vielä muuttuu. Lopettaa säätieteilijä Pekka Poutakin nauramisen niinkin vakavaa asiaa selostaessaan kuin säätiedot. Hänen esityksensä televisiossa on levinnyt maailmalle. Minäkin katselin naurukohtauksen YouTubesta. Minusta se oli ihanan poikkeavaa ja nauru tarttui minuunkin. Me olemme monessa asiassa aivan liian vakavia ja ryppyotsaisia.

Pikkuserkulle lähetän synttärikortin. Kuvapuolella Ester Toivonen elokuvassa Syntipukki vuodelta 1935 samppanjalasi kädessä. Sen myötä panen toivotukset. Olemme yleensä soittaneet. Nyt luotan Postin kulkuun, vaikka sitä onkin parjattu. Itse en ainakaan vielä ole joutunut epäkohtien kohteeksi, mutta tarinoita kuullut. Ja eihän se ole ihme, että takkuaa. Posteljoonit tekevät avustustöitä ihmisille, leikkaavat nurmikkoja, käyvät kaupassa, ehkä laittavat ruokaakin. Miten siinä nyt ehtii/voi postia ajallaan jakaa?

15. toukokuuta 2017

VALVOTTU YÖ

Jostain syystä, kuten sitä sanotaan, en nukkunut "silmän täyttä" viime yönä. Valvoskelin ja pyöriskelin, annoin mielikuvituksenkin lentää. Otin runokirjoja vuoteeseen ja annoin valveelle vallan. Vieressäni oli Eino Leinon Kirjokeppi "valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta", toimittaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen,  Otava 1949. Olen muistaakseni joskus tänne kirjoittanut Leinon Almani-runon. Sanotaan sen olevan runoilijan ensimmäisiä satiireja sekä hänen olevan vasta aloitteleva runon tiellä.

Pohjolan maisema, jonka tähän laitan, on myös poikavuosien tuotantoa ja on "Kirjokepin" toimittajien mukaan Leinon ensimmäinen Vuokatti-runo. Leino lienee silloin ollut kolmentoista ikäinen.

Mä vuorell´ seison Vuokatin,/ ihailin maisemaa,/ ihastuin sekä huudahdin:/ "Oi kaunis Kainunmaa!"

Tunturihuiput korkeat/ kaukaa nyt sinersi/ ja kalliokuilut huimaavat/  mun alla ammotti.

Ja vaaranrinteet metsäiset/  kylineen, peltoineen/ ja järvet heleen siniset/ kauneine saarineen.

Sen kaiken säteillessä näin/ mä aamuauringon/ ja riemun tunsin syömmessäin:/ "Tää Suomenmaata on!"


Minä en ole mikään vankkumaton Leino-ihailija, mutta en kiellä, etteikö mies ollut taitava, monesti siteerattu, elämäkerroissa puitu loputon uteliaisuuden ja tietokilpailujen kohde. Mitä Espan Eino Leino pitää kädessään? Kuten kaikki tiedämme, kämmenen sisällä on viiden markan kolikko. Lauri Leppäsen veistämä patsas pystytettiin puistoon 1953. Eipä pääse kaveri jalustaltaan Kappeliin, jossa usein ystäviensä kanssa istuskeli.

Enkä minäkään "pääse" ulos. Itseni huoltoa, kunhan tästä tokenen. Huomenna liikkeelle. Talossa vesikatko. Aurinkoa ja heleää pehmeää vesisadetta. Kesäkö jo aivan ovella?

13. toukokuuta 2017

LIPUT PUOLITANGOSSA

Presidentti Mauno Koivisto on kuollut.  Korkeaan 93v ikään pääsi. Oli aika hänellä lähteä. Suomi suree ja muistaa, liput puolitangossa. Kun Koivistot asuivat vielä Katajanokalla, nousi ratikkaan useinkin Mauno Koivisto. Joku huomasi ja tunsi. Minäkin. Sitten alkoi maan entisen päämiehen kunto huonontua. Muuttivat pois. Ei enää itsenäisyyspäiväpippaloihinkaan. Ja nyt hän on kokonaan poissa.

Heräsin varhain ja aamukahvia juodessa tutustuin Tyko Salliseen. Joskus olen ostanut kirjan ja kun ensi kuussa olen menossa hänen näyttelyynsä, on paikallaan hiukan opiskella tarkemmin tämän kaltaista modernismia. Kujeileeko naismalleillaan, ivaako vai ei arvosta? Ne Mirrin sieraimet ja pysty nenä! Taiteilijatoverit pitivät Sallista jopa kapinallisena. Muutkin joivat, mutta Sallisen kohdalla siihen takerruttiin "juoppo ja käytöstavoiltaan karkea". Edelleen ollaan kahta mieltä hänen taiteestaan, tykätään tai ei, arvostetaan tai ei. Minä en sano mitään. Menen näyttelyyn avoimin mielin, katselen maalauksia, joita olen ennenkin nähnyt. Enkä sano Mirrin muotokuvista mitään.

Lueskelen Sherlock Holmesia ja kahtatoista tarinaa hänestä. Miksi juuri kirjassa kaksitoista? Agatha Christien Poirotkin ratkaisi eräässä kirjassa kaksitoista tapausta. Viitattiin Herkuleen urotöihin. Liekö sama syy ollut Sir Arthur Conan Doylelläkin? Kaksitoista on hyvä luku ilman Zeus-jumalan ja Mykeneen kuninkaan tyttären Alkmeneen rakkauden hedelmääkin. Olen Holmesin kuudennessa "urotyössä" Halkihuulisen kerjäläisen tarinassa, jossa Holmesin avustajana, kuten muissakin tehtävissä, toimii aina uskollinen tohtori Watson. Tohtori on juuri mennyt naimisiin, mutta aikaa liikenee aina ystävälle. Hullua muuten, maailmassa on ihmisiä, jotka uskovat sekä Holmesin että Watsonin olevan oikeita eläviä ihmisiä ja jotkut lähettävät postia Baker Street 221 B.

Tänään parvekkeella lukemista, rentoutumista ja muuten vain mukavaa.



11. toukokuuta 2017

UUTTA LUKEMISTA

Saalis kirjakaupasta: 1 kpl Agatha Christie ja 1 kpl pitkästä aikaa  Sherlock Holmes. Holmes on minua aina kiehtonut mainiolla päättelytaidollaan ja älykkyydellään. Uusin vanhan muistoni sen suhteen, että hän säilytti tupakkaansa persialaisen tohvelin kärjessä. Nykyisellä Australian rajalla tämä viuluakin soittava herra olisi joutunut kiipeliin huumekoiran haistettua kokaiinin käytön. Ostamani kirja koostuu kahdestatoista tarinasta ja on ilmestynyt 1892 Sherlock Holmesin seikkailut nimellä.

Christie sen sijaan ei olekaan Poirot-juttu, vaan Neiti Marple-tarina Salaperäiset rukiinjyvät, 1953. Jane Marple ei ole päässyt yhtä suureen suosiooni kuin Hercule Poirot. Puolustaa kuitenkin paikkaansa muitten murhajuttujen ratkaisijoiden joukossa.

Näitä luen, kun kielitaitoni tahtoo levätä  Adam Dariusta lukiessani. On vielä Frank Sinatra kesken, jatkan senkin kimpussa myöhemmin.

Äitejä oli ruokakaupassa ostoksilla. Täytekakkuja valittiin. Ruusut myynnissä ja kaupan seinillä lappuja, ettemme vain unohda sunnuntaista äitienpäivää. Kauppiaitten kulta-aikaa tämäkin. Minä ostin aprikooseja ja aikamoisen läjän mandariineja. Hansasillalla musikantti instrumenttilaatikko levällään, jonne ohikulkijat heittivät lanttinsa. Olin näkevinäni napin. En ehkä sittenkään.

Katselin ihmisten kenkiä. Suosituimpia ehdottomasti ovat erilaiset urheilujalkineet. On sitten naisilla mekko taikka housut, ei korkkiksia. Vielä ei ole kesä. Eikä Pekka Pouta luvannutkaan, mitä nyt naurultaan sai sanotuksi. Kommentteja on sadellut ja tietysti moittijoita joukossa, että ei säätietoja kertoessaan sovi naureskella. Se on vakava juttu. No, kyllähän se hiukan hymyilyttää, että ihmiset  kuljeksivat lumisateessa pikku pakkasessa, kun pitäisi valkovuokot ja leskenlehdet kukkia, nurmi vihertää ja linnut laulaa toukokuun iloa. Katin kontit! Kyllä se tästä Pekallakin nauru hyytyy, kun kevät koittaa ja lämmin pukkaa päälle.

10. toukokuuta 2017

ÄITIENPÄIVÄ TULOSSA

E lähtee luostariin. Käymään turistin lailla, tutkailemaan ikoneita ja munkkeja. Valamoon. Minäkin joskus siellä ollut. Turistina samoin. Muuallakin luostareissa käynyt. Kyproksessakin. Nunnaluostari, jonne miesvieraat eivät olleet tervetulleita. Puoliso odotti autossa. Minusta piti nunna huolta, esitteli taloa, kertoi ja lopulta vei minut luostarin kauppaan, josta ostin ainakin hunajaa. Minulla oli kamera mukana, mutta nunnaa ei saanut valokuvata, vain ikoneita ja taloa yleisesti. Luostarin puutarha oli kukassa, vaikka ulkopuolella oli kolea talvi. Tulin puolison luo, enkä ollut valaistunut, mutta mieleni oli rauhaisa ja siihen kai näinkin lyhyellä luostarikäynnillä pyritään. Hunaja oli hyvää. Nunnalta sain muistoksi pienen ikonijäljennöksen, joka on minulla vieläkin.

Huomenna ajattelin mennä kirjakauppaan. Olen saamassa palkinnoksi uskollisuudesta yhden ilmaisen pokkarin ja tietysti on toivottavaa ja odotettavaa, että ostan jotain. Loppuviikoksi hedelmiä ja ehkä piipahdan Itäkeskuksen Stockmannin Herkkuunkin.

E:n kanssa puhuimme äitienpäivästä. Hän on äiti. Joka äitienpäivä hänet kutsutaan tyttären ja tämän miehen kotiin, pidetään hyvänä ja annetaan hyvää ruokaa. Näin se pitäisikin mennä. Kuitenkin usein lapset tulevat äidin kotiin. Saavat hyvää ruokaa, jota on edeltänyt kova laittaminen ja lisäksi vielä siivoamista, kaupassa käymistä, itsensä väsyttämistä. Jälkikasvu saapuu kukkien kanssa, halataan ja äiti näyttää kaikesta huolimatta pirteältä ja rakastavalta.

Sitten on äitienpäiväkorttilapset. Kerran vuodessa muistavat. Heitäkin on. Olen joskus nuorena vieraillut jonkun äidin kotona ja minulle on ylpeänä näytetty edellisvuoden äitienpäiväkortti, joka on paljosta käsittelystä nuhraantunut ja monta kertaa kyynelistä kastunut. Äiti oli vakuuttunut, että saa kortin taas sinäkin vuonna. Minä toivoin, että tästä korttilapsesta kuuluisi muulloinkin jotain, ehkä puhelinsoitto tai peräti oikea suukko äidin poskelle, kun tulee tervehtimään.

Minulla ei ole enää äitiä. Eikä ole E:lläkään. Yksinäisiä äitejä on, unohdettuja äitejä. Toisaalta on äitejä, joita rakastetaan ja joiden kanssa ollaan äitienpäivän lisäksi muinakin aikoina. Sellainen äiti on E. Tulevana sunnuntaina on äitienpäivä ja minäkin muistelen omaa äitiäni ja jopa lapsuuttani, jolloin saatoin kerätä valkovuokkoja hänelle ja muistan senkin, että lausuin monena äitienpäivänä hänelle Einari Vuorelan Kaivotiellä. Enää en runoa sanasta sanaan muista, mutta se on kirjassa. Ehkä sen sunnuntaina luen.

9. toukokuuta 2017

JÄNNÄ PELI SUOMI-TSEKKI

Eilen oli Nat King Cole-päivä. Jo heti aamusta. "Unforgettable", "When I fall in love", "Too young", "Autumn leaves", "Never let me go"...  Siinäpä olin kaukana jossakin aikojen takana. Roskien vienti tuntui niin turhanpäiväiseltä ja arkiselta, mutta vietävä oli. Tallustelin pihan perälle "Because you`re mine" korvissani soiden ja pala tunki kurkkuun.

Illalla rauhoituttuani Nat King Colesta aloin katsella Suomi-Tsekki jääkiekko-ottelua, enkä meinannut housuissani pysyä. Alku oli rintaa rottingille nostattava, mutta sitten mentiin päin männikköä ja tasapeliä, josta seurasi jatkoaika, jota seurasi rankkari. Kaiken tämän jälkeen ei lopussa  seisonut Suomelle kiitos, vaan Tsekille voitto. Mutta jännää oli.

Tänään kauppaan, kunhan aamuhommista olen selviytynyt. Eilen ei partsilla istuskeltu, vaikka kokeilin kyllä. Jätin Frank Sinatran sinne pöydälle odottamaan lämpimämpää säätä. Salaatin söin keittiön pöydän ääressä ja huomasin patterin lämmenneen. Pitänee taas pukeutua ulsteriin ulos mennessä, mutta talvikenkiin en enää suostu. Tulkoon vaikka mitä taivaalta, kissoja ja koiria, räntää, rakeita, lunta.

Sain hetki sitten A:lta lisää e-mailia. Tuore kuva hänestä. Edellinen oli vuodelta 2002. Muistan hänen ulkonäkönsä huonosti. Olen vain kerran tavannut, vaikkakin silloin monen tunnin ajan. Se oli joskus 1960-1970-luvulla ollessani puolison kanssa Saksassa ja Horst oli jo naimisissa A:n kanssa. Nyt vaihtelemme e-mailia ja kummankin puoliso on kuollut. Ehkä molemmat miehet seuraavat ystävyyttämme pilven reunalta. Omituista oli, että "löysin" A:n. Tosin etsin koko ajan Horstia.

Kun kerran heräsin varhain tänään, aloitankin aamupuuhat tältä istumalta.

8. toukokuuta 2017

VAIVAINEN KUN OLIN

Minähän en sittenkään eilen mihinkään Hagikseen mennyt. Heti aamusta lonkka kenkkuili ja parveke alkoi tunti tunnilta näyttää houkuttelevammalta paikalta istuksia ja lukea. Kesken monta kirjaa muun muassa Frank Sinatra ja Adam Darius. Söin jopa salaattini partsilla ja katselin, onko kaukana edessäni oleva sankka puusto ihan jonkun metsän reunaa. Naapurit väittävät kiven kovaan luonnon olevan täällä lähellä. Tuskin niin lähellä kuin Katajanokalla. Kivenheiton päässä oli siellä ikkunoista näkyvä meri.

Lotossa ei onnannut taaskaan. Asun edelleen täällä. Kai minun on totuttava. Ei minulla koskaan ole ollut hyvät välit Fortunan kanssa. "Onni yksillä, kesä kaikilla". Kesä siis on ainakin varmaa. Eikä sekään kauaa varmaa ole, kun fyysikko Stephen Hawking on sanonut, että sadan vuoden aikana on löydettävä uusi asuinsija homo sapiensille avaruudesta. Se on jyrkempi tulevaisuuden näkymä kuin Pentti Linkolalla, joka myös on lyönyt eteemme kauhukuvia olemassaolomme pituudesta. Minäkin olen ollut, ja olen, sitä mieltä, että kalpaten meidän käy ennemmin tai myöhemmin. Emme mahdu enää pallollemme, kuivuus uhkaa, nälänhädät, saasteet, tyhmyytemme, ajattelemattomuutemme, ahneutemme, sotimiset, kaiken koneistuminen...  Ei hyvältä näytä. En taidakaan tahtoa tulla tänne kummittelemaan. Olisin vain kauhistunut, pettynyt ja murheellinen aave.

Olen tutustunut netin kautta lähemmin sekä taiteilija Emil Noldeen kuin hänen töihinsäkin. Kehittelen koko ajan vastausta A:lle, joka tuntuu kovastikin tykästyneen tähän ekspressionismin edustajaan. Kymmenistä näkemistäni maalausten valokuvista muutamaa voisin aitoina kakistelematta katsella. Omalle seinälle? No, hyvähän tässä on sanoa juuta taikka jaata, kun Nolden työtä ei kukaan ole minulle tarjoamassa. Sen kerron A:lle, että ainakin vuosina 1958,1972 ja 1980 on Helsingissä ollut mainitun taiteilijan näyttelyitä. Ehkä olen nähnyt, ehkä en.

6. toukokuuta 2017

OLINPA AHKERA

Olen ahkeroitsinut oikein olan takaa eilen. Ensin aamupäivällä ostoksille, kahvinkeitin Powerista ja sitten hedelmiä kotimatkalla. Kotona seuraavaksi imuroin parvekkeen ja pyyhin kostealla vähän sieltä ja täältä. Raahasin partsilta ylimääräiset tavarat makuuhuoneeseen odottamaan kellarikäyntiä. Panin parvekkeen seinälle puolison Chevalier-olkihatun, semmoisen kovan. Oli sopivasti naula. Istuin ja katselin ihastuneena kätteni töitä ja olin kaiken rehkimisen jälkeen totaalisen väsynyt ja lonkka kenkkuili sen kuin ehti. Mutta mieli oli korkealla.

A:lta tuli lyhyt viesti Torreviejasta. Pyysi etsimään googlesta  saksalaisen taiteilija Emil Nolden (1867-1956) töitä. Wiesbadenissa näyttely. Minä etsin ja löysin. Pitää jonkunlainen mielipide lähettää. Ja olla hienotunteinen, vaikka Nolden työt eivät saaneetkaan jakamatonta ihastustani. Olen edelleen sitä mieltä, että minun pitäisi olla hyväksymättä vain "vanhaa" taidetta ja oppia olemaan avarakatseisempi kaiken taiteen suhteen. Olen menossa M:n kanssa ensi kuussa Tyko Sallisen näyttelyyn ja aion pitää suuni kiinni, vaikka taiteilija maalasi Mirrille aina kauhistuttavat, valtavan kokoiset sieraimet.

Lämmintä eilen. Citymarket saa uudet tilat syksyllä. Kypärämiehiä katukuvassa. Tästä lämpimästä säästä alkoi eräs rakennusmies yllättävästi kanssani keskustella, kun matkasimme molemmat kauppakeskukseen. Yhteinen matka ei ollut enää siinä vaiheessa pitkä, mutta ehdimme pohtia, että onko sen hetkinen lämpö jäävä ainoaksi koko vuonna. Oviaukoissa hän odotti, että pääsin esteettömästi rullautumaan hänen ohitseen. Siis herrasmies!

Tänään kotioloa. Avaan kahvinkeittimen laatikon ja luen ohjeet. Huomenna, ellei sada, lähden Hagikseen. Markkinat ja Slangilla koju. Jos olisi vaikka joku snadi symppis kniiga, jota diggaisin, niin voisin vaikka tsöpata, jos ei bungaa kohtuuttomia.

4. toukokuuta 2017

PARVEKETTA KESÄKUNTOON

Olen saanut loppuun vihdoinkin kirjan Humalan henki ja siirryin oikopäätä Adam Dariuksen A Nomadic Lifeen, jota jo aikaisemmin aloittelin. Olen kertonut aiemmin, kuka Adam Darius on. Tanssija, kirjailija, miimikko, koreografi... Asuu tätä nykyä Helsingissä ja on ystäväni M:n henkilökohtainen tuttava. M:ltä saamani kirja on on Dariuksen minulle omistuskirjoitettu ja olen siitä ylpeä. "April 2017 to (nimi) ,my warmest best wishes, Adam Darius."  On pitkä aika siitä, kun joku kirjailija on etulehdelle kirjoittanut minulle omistuskirjoituksen. Kaikesta on jo kodallani "pitkä aika."

Olin minä eilen parvekkeenkin kimpussa. Kunhan saan kellariin taas ylimääräiset, niin on tilaa imuroida siellä. Laitoin jo korituoliin pehmusteet ja kellahdin tyytyväisenä lepäämään. Tältä parvekkeelta on aivan erilaiset näkymät kuin Katajanokalla. Lähituntuma naapuriin, piha ja taivasta pätkä. Ei merta, ei taatusti lepakoita ja pääskysiä, ei laivojen sumutorvia. Mutta parveke kuitenkin. Kyllä siellä on mukava istuksia, juoda vaikka aamukahvia ja lukea. Mutta vaatetus täällä oltava muu kuin pelkkä yöpaita, kuten Skattalla.

Tänään vielä luppoilen kotona. Huomenna ihmisten pariin. Menen ostamaan kahvinkeittimen, joka otti ja lopetti yhteistyön juuri sinä päivänä, kun sain vieraakseni M:n ja A:n. Tiputtelin veden käsipelillä kahvijauheen läpi suodatinpussissa. Sain jotain kahvin tapaista aikaan.

Tutkijat ovat punninneet pilven! Silmä tarkkana katselin Areenasta tätä toimenpidettä, kun tiedemiehet mittasivat yhden pilven painon. Pilvi, joka kiinnosti, painoi 4000 kg ja oli kilometrin pituinen ja 200m levyinen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Mittareita, laitteita, oppineisuutta, yksi kappale ilmalaivaa, miehistö ja paljon rahaa. Pilvi sisältää kaikenlaista vesipisaroista ja bakteereista lähtien. Maapallo tarvitsee pilviä ja ne ovat kauniita. Mökillä makasimme ruohikossa pihalla ja katselimme pilviä, niiden muotoja, joista pystyi näkemään kaikkea, mihin mielikuvitus riitti, niiden kulkua taivaalla, ulkomuodossa tapahtuvia muutoksia. Ne vangitsivat, kiehtoivat ja me makasimme ruohossa kauan.

3. toukokuuta 2017

OLIPA KERRAN HÖLMÖLÄISIÄ

Eilispäivä meni ihan muualla kuin läppärin ääressä. Olin asioilla ja kaupoissa. Nykyisin käytetään "kaupoilla" eli adessiivimuotoa. Mutta minä pidän kiinni inessiivistä ja olin "kaupoissa". Asioilla on taas vahvasti "asioilla". Hedelmävati on jälleen täynnä ruokapöydällä ja talouspaperikiintiö samoin. Aina on raahattavaa. Aurinko paistoi niin soman lämmittävästi, linnut pihalla visersivät ja jotkut ihmiset olivat sonnustautuneet jo aivan melkein kesävermeisiin. Minäkin rohkeasti siirryin puolitakkiin, mutta baskerista en vielä luovu. Jätin myös muuttoraha-anomuksen lottokauppiaalle ja toivon parasta. M:n aviomies A kysyi, jos viihdyn täällä. Olin rehellinen ja vastasin, etten viihdy. Mitäs sitä kaunistelemaan. Joku on sanonut, että vuoden kuluttua alan tuntea Itäkeskuksen omakseni. On kulunut melkein puolitoista vuotta ja väärässä oli. En koskaan täällä tule viihtymään. En kuulu tänne.

Tänään on itsensä huoltamisen päivä. Tarkoittaa kaikenlaista, mitä kroppa kaipaa. Sitten taas lueskelen sekä englanniksi että suomeksi. Parvekkeeseen en ole vieläkään kajonnut paitsi P-D:n täällä ollessa. Jos vaikka tänään myöhemmin. Tietää kellarikeikkaa, kun olen saanut sen valmiiksi. Ja siihen tarvitaan taas P-D:n ystävällistä apua.

Jälleen kerran saamme lukea lehdestä, miten vanhuspalvelu Suomessa toimii. Vantaalla yksityisessä palvelutalossa oli iäkäs ihminen joutunut pulaan ja painanut turvapuhelimensa hätänappulaa. Palvelutalo oli ulkoistanut avun saannin, aikaisemmin apu tuli samasta talosta. Nyt pulaan joutunut oli joutunut odottamaan tarvitsemaansa apua 111 minuuttia. Hänen poikansa ehti hiukan nopeammin Vantaalle Helsingistä kuin turvapuhelimen väki. Apua tarvitseva iäkäs mies oli kuollut sairaalassa viikon kuluttua saamiinsa henkisiin vammoihin, pelästykseen ja turvattomuuden tunteen aiheuttamiin psyykisiin koettelemuksiin. Olen edelleen sitä mieltä, että sanat "ulkoistaminen" ja "säästäminen" ovat kirosanoja.

Olen kuullut joidenkin muidenkin palvelutalojen käytännöistä. Turvapuhelimen avunpyyntö ohjautuu toiselle paikkakunnalle, josta sitten soitetaan asianomaiseen palvelutaloon ja hoitaja lähtee muutaman metrin päästä huoneeseen, jossa avuntarvitsija on turvapuhelinta käyttänyt. On kuin kuuntelisi hölmöläissatua! Näin Suomessa, 100v, 2000-luvulla!



1. toukokuuta 2017

MANTA ON LAKITETTU

Aloitan usein blogini sanalla "katselin". No, eilen katselin HS:n kanavalta Mantan lakituksen. Jotenkin on katselulta/eläytymiseltä hohto kadonnut. Olen miespolvia sitten ollut mukana tässä tapahtumassa. Lakitus tapahtui kello 12 yöllä ja ensin oltiin osakunnassa. Sieltä joukolla Kauppatorille. Silloin se oli lystiä. Vappupäivänä jonnekin lounaalle ja taas joukolla. Ruoka oli sitä mitä se oli ja kiire tarjoilijoilla kova seuraavaan kattaukseen. Lautanen vietiin edestä ja haarukka jäi käteen. Kukaan ei purnannut, kun koko ajan oli niin hauskaa. Aamulla olimme tietysti olleet Ullanlinnan mäellä, satoi taikka paistoi. Ja taas kaikki oli yhtä riemua. Nyt olin kotona kaikessa rauhassa, enkä haikaillut menneitten perään paitsi puolison kohdalla. Toinen vappu jo ilman häntä. Näin se menee. Leskellä elämä.

Tänään on suomalaisen työn päivä. Liputetaan ja marssitaan. Vappu ja Valborg viettävät nimipäivää. On Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivä. Valburg syntyi Englannissa vuonna 710. Siirtyi 761 Saksaan Heidenheimin miesluostarin johtajaksi ja kuoli vuonna 779. Kuka tietää/muistaa keskellä vappuhumun tippaleivän murujen ollessa vielä siman kostuttamilla huulilla? Sima oli ennen vanhaan vahvasti terästettyä ja oli melkein kunnia-asia sammua ensin simasammioon ja sitten sinne hukkua. Nytkin sammutaan, vaan ei simaan ja harva siihen hukkuu. Ellei kuvaannollisesti.

Kahvinkeitin sen sijaan otti ja simahti. Pitänee hommata uusi. No, tämä palveli kauan ja vallan moitteettomasti. Sitten ostin kapselijutun ja vanha ilmeisesti loukkaantui. Kunhan arki koittaa lähden kauppaan. Vaikka ovat kaupat auki, mutta minulla ei ole niin kiire eikä tarve.

Aurinko paistaa ja liput liehuvat. Mikäs tässä on ollessa.

Kuin arastellen aamu toukokuun
käy kevein jaloin yli maan ja veen
ja kultaa hiljaa silmikoivan puun
ja kaislan kuihtuneen...

(Lauri Viljanen ens. säe runosta "Rukous aamulla")



30. huhtikuuta 2017

WILDESTÄ NYYTÄJÄÄN

Katselin Areenasta filmin Oscar Wildestä. Viimeksi luin Dorian Grayn muotokuvan. Karmaiseva kirja. Mutta hurjaa oli Wilden elämäkin. Aikaan, kun homoseksuaalisuus oli rikos ja Wilde joutui vankilaan suuntautuneisuutensa vuoksi. Lopun elämäänsä hän vietti Italiassa, Ranskassa ja Sveitsissä potien suurta rahapulaa. Kuoli Pariisissa hotellissa aivokalvontulehdukseen vuonna 1900, 46v. Mutta hänen tuotantonsa elää näyttämöillä, elokuvissa ja kirjoissa ja niiden myötä yhä Oscar Wildekin.

Koska sain M:ltä ja A:lta suklaata, avasin eilen rasian ja söin. Maistui hyvältä. Olin muutenkin lipsunut kuurin säännöistä, että tuskin suklaa vaikutti enää asiaan. Korkeintaan näppylöitä. Tänään ryhdistäydyn ja palaan askeettiseen ruokavaliooni. Vatsani voi siitä hyvin, eikä koskaan ole ylensyömisen oireita, joita aikaisemmin olen tuntenut ahdettuani maaruni täyteen, liian täyteen. Syön kuitenkin terveellisesti lääkärinikin mukaan. Hän aina kuulustelee aterioitteni koostumuksia vaikuttaen sitten tyytyväiseltä.

Tänään paneudun Adam Dariuksen kirjaan. Takakannessa kerrotaan hänen eläneen huikean vaihtelevaa elämää tavaten kuuluisuuksia, kuninkaallisia, pop tähtiä, näyttelijöitä, tanssijoita, oopperalaulajia... ympäri maailmaa. Siihen matkaan nyt liityn mukaan.

Kirjailija Outi Nyytäjä on kuollut. Olen lukenut hänen kirjojaan ja nauttinut tarinoistaan Bretagnessa, jossa vietti osan vuodesta puolisonsa kanssa. Tapasin Outi Nyytäjän kerran ja tavoistani poiketen aloin jutella minulle ventovieraan kirjailijan kanssa. Hän oli ilmeisesti tottunut tämän kaltaisiin hyökkäyksiin, koska ei vaikuttanut sen enempää yllättyneeltä kuin kiusaantuneeltakaan. Keskustelimme tovin ja minä kiitin hänen aiheuttamistaan monista miellyttävistä hymyntäyteisistä lukutuokioista. Ehkä Outi Nyytäjä tapaa siellä jossakin Oscar Wildenkin. Yhteistähän heillä on hieno satiirinen tapa kirjoittaa.

29. huhtikuuta 2017

DARIUSTA JA TURUSTA

Eilen vieraita M ja A. Että oli mielenkiintoinen visiitti. Puhuimme monesta asiasta ja yllättävän paljon ruuasta. Pallokalasta, turskasta, porosta, Parman kinkusta ja Serrano-kinkusta, mustajalkasioista. Sivusimme juomia, kaikenlaisia juomia, jopa pontikkaa. Tuomisina heillä oli suuri rasia Anthon Berg-suklaata ja iso pullollinen Pongrácz-kuohuviiniä. Ja vielä todellisena yllätyksenä minulle omistuskirjoituksella varustettu Adam Dariuksen kirja A Nomadic Life. Darius kuuluu M:n tuttavapiiriin ja hän oli saanut kirjan minua varten. Darius on yhdysvaltalainen miimikkotaiteilija, tanssija, kirjailija ja koreografi. Asuu nykyisin Helsingissä. Aloitan hetimiten lukemisen Dariuksen "liikkuvasta ja kiertelevästä elämästä". Onhan hän esiintynyt monessa maassa ja nyt saan lukea tästä, jo nyt ennen lukemista, kiinnostavasta taiteilijasta. Palaan siihen myöhemmin.

Nyt kirjaan, jota olen pitkään lukenut ja pian pääsen loppuun, nimittäin Ari Turusen Humalan henki, juomatapojen tarina meillä ja muualla aikojen alusta tähän päivään. Ukko Nooa, jonka kaikki tiedämme, oli ensimmäinen viinin viljelijä maailmassa ja myös ensimmäinen huppeliin tullut. Ja niin pahasti, että Jumalakin torui.

Absinttia litkittiin muotijuomana 1800-luvun Ranskassa. Meikäläisetkin taiteilijat, jotka olivat matkustaneet oppiin suureen maailmaan, lyöttäytyivät nopeasti tämän alun perin sveitsiläisen lääkejuoman juojien joukkoon.

Lääketieteen isä Hippokrateella oli oma teoriansa kunnon kännistä. Päihtymys lisää verta ja se taas johtaa siihen, että sielu ja sen ajatukset muuttuvat, unohdetaan harmit ja vastoinkäymiset, elämänusko paranee, tulevaisuus on auvoisaa. No, tämähän todetaan jälleen tänäkin vappuna, kun ei olla sen enempää köyhiä kuin kipeitäkään. "Lasilla, korkealla maljallani,/ nyt murhaan murheen, vanhan vainoojani/ ja kaksi mittaa viiniä kun siemaan,/ ei ole rikkaudessa vertaistani". Omar Khaijam.

Elias Lönnrot paasasi viinan kiroista, mutta joutui mies huomaamaan, että Kalevalassa ei lasiin syljeskelty. Kalevalan runot tuoksuvat vahvasti maltaille, kertoo Ari Turunen. Kirjailija tuntuu olevan pahoillaan, kun emme ole huomanneet oman ohramme arvostusta, vaan tuotamme "laimeita versioita  ulkomaisista oluttyypeistä kopioituine nimineen ja etiketteineen". Tätä asiaa tuskin nyt vappuna aivoitellaan. Olut kuin olut, kuohari kuin kuohari, alas menee.

Koska humalan uskotaan, ja on uskottu,  synnyttävän luovuutta ja totuutta, rankkakin juominen sallitaan. Juopottelu on lähes jumalaista Rabelaisin kirjojen mukaan. Hän etsi vimmatusti totuutta ja hänen kaverinsa etsivät myös kelpo juomaveikkojen tapaan "ilman ulkokultaisuuden häivääkään". Moni etsii myös lähipäivinä totuutta. Löytyykö? Se on aivan eri asia.

HYVÄÄ VAPPUA!

26. huhtikuuta 2017

MUSIIKISTA PUHTIA

Kuuntelen tässä samalla musiikkia ja se on klassista. Kerään voimia imuroimiseen. Tänään kotosalla. Huushollihommien jälkeen lukemista ja mitä muuta keksin, sivistävää kuitenkin.

Olin hammaslääkärissä. Takahampaaseen koski ja ei kun ex tempero ensimmäiseen klinikkaan tuppautumaan ilman ajanvarausta. Tohtori oli ylen ystävällinen kivuliasta persoonaani kohtaan ja otti vastaan. Pääsin vaivasta. Pluspiste Itäkeskukselle! Painelin kauppaan. P-D tulossa visiitille. Tuli. Teimme toki töitäkin. Tarkoittaa että kävimme kellarissa. Suurin osa ajasta juttelemista, syömistä ja juomista, ennen kaikkea kaiken kattavaa hilpeilyä. Italialainen ystävänikin totesi kirjeessään naurun pidentävän ikää. Eilisen jälkeen elämme vielä pari sataa vuotta.

Olen saanut uuden lukijan tipahtaneen tilalle. Tervetuloa, olen iloinen. Hienoa, että tekstit kiinnostavat. Tätä toivovat oikeatkin kirjailijat saati sitten kaltaiseni amatööri. Vaikka sanotaan, tai on sanottu, että jokainen kirjoittaa etupäässä itselleen.

Se omin päin tehty nettitilaus Kaisa Kyläkosken kirjasta meni poskelleen, kuten vähän uumoilinkin. Eilen kun sain asiantuntija-apua, onnistui ja maksoinkin kirjan jo. Tullee postiluukusta. Sitten luetaan Eiralaisesta (Helsingin kaupunginosa) talosta tarinaa. Kuka asunut, koska, miten vaikuttanut talon ja ehkä Eiran elämään?

Huomenna poistun kodin lämmöstä suureen maailmaan eli kauppakeskukseen. Lopuviikon vieraita ja vappua ajatellen. Ei sentään tippaleipiä, ei simaa (ei äitini laittaman veroista ikinä), ei huiskaa eikä ilmapalloakaan. Niitä tavanomaisia on sitten vappu tai muu.

24. huhtikuuta 2017

YKSI PUTOSI POIS

Tällä hetkellä omassa blogimaailmassani tapahtuu kuin laulussa : ten green bottles hanging on the wall and if one green bottle will  accidentally fall, there are nine green bottles hanging on the wall... Minulla oli 21 lukijaa, yksi putosi pois, nyt on 20 lukijaa.

Tänään asioille kunhan tästä pääsen aamutoimiin. Nukuin melko myöhään ja nyt vasta kapselikahvittelen. Täksi viikoksi onkin siunaantunut taas tekemistä. Tulee vieraita myöhemminkin kuin huomenna. Matala majani toivottaa tervetulleeksi.

Illalla luin, päästäkseni kirjan loppuun, Risto Rankin Maigret juo. Komisariolla on monia syitä rikostutkimusten lomassa poiketa drinkille. Ranskassa ei olla ehkä niin tiukkoja "ei työaikana". Muulloinkin tekee mieli ja syitä löytyy, kuten Ranki kertoo. "...Maigretin mieleen juolahti aivan aiheettomasti lasillinen oikein kylmää olutta. Kenties siksi, että linja-auto oli jarruttanut boulevard Saint-Michelin suunnalla ja tuonut hänen mieleensä sen varrella olevat oluttuvat...  " Ei kun siis "yksi olut... ja suurin mikä teillä on...". Tämmöistä Pariisissa.

Aurinko paistaa, kolme astetta lämmintä ja iltapäivällä sateen uhka. Sää puhuttaa ja onhan se sopivan neutraali aihe. Varsinkin tänä keväänä, kun holotnaa poikkeavasti. Sana juontuu venäjän sanasta "holodno". Kas kummaa. Isäni aikoinaan puhuma slangi vilisi venäjänkielisiä sanoja ja minunkin lapsuuteeni niitä oli joitakin jäänyt. Huusimme naattaleikeissä "stoi". Nykyisin venäjä vaihtunut englanniksi.

Kahvimukini jäähtyessä edessäni alkaa sen kyljessä oleva van Goghin korva palautua, joka häviää kuuman kahvin valuessa kuppiin. Kaikkea hupaisaa tai latteuksia keksitään. Kupissa häviää taiteilijalta oikeakin korva ja hän viilsi vain itse vasemman irti ja lähetti sen paketissa rakastajattarelleen kaksi vuotta ennen itsemurhaansa.

23. huhtikuuta 2017

RÄNTÄSATEEN SIIVITTÄMÄÄ

Komea räntäsade ulkona. Katu peittynyt valkoiseen vaippaan, näkyvyys kehno. No, huhtikuussa on usein tällaista. Pysyttelen sisällä. Kirjan ja ruusun-päivä hiukan kärsii. Minulla on kirja luettavanani. Olen palautunut Sinebrychoffien jälkeen takaisin  Inspector Morsen pariin The Dead of Jericho. Jos vaikka sanavarastoni laajentuisi, kun kirjoittelen A:lle sähköpostia.

Loton päävoitto meni ihan muualle kuin minulle, vaikka olin uhrannut koko kupongin täyteen numeroita. Kolme osui kohdalleen ja vielä ilman lisänumeroa. No, en menetä toivoani. Ensi viikolla taas.

E:ltä tuli kortti Prahasta. Rouva jo matkaltaan kotiutunut ja minulle hehkuttanut puhelimessa matkansa antia. Kortissakin lukee "hurmaava kaupunki". Niinhän tuo on! Kuvapuolella Kaarlen silta, jolla minäkin flaneerannut monta kertaa. Se on must turistille.

Huomenna kauppaan. Tiistaina saan vieraan. Tehdään töitä, syödään ja juodaan. Niin ja jutellaan. Se onkin se hauskin puoli tämän ihmisen kanssa. Meillä on aina ratkiriemukasta. Saa olla kiitollinen tämänkaltaisista ystävistä. Heillä on positiivinen elämänkatsomus, vaikka ei omalla kohdalla aina kaikki mene jetsulleen oikein ja hyvin.

Tänään Teemalta Afrikan kuningatar, John Huston 1951. Jaksaiskohan vielä kerran?  Aina siinä on jotain sellaista, jonka uudella katsomiskerralla huomaa. Näyttelijät loistavia, tarina hilpeän jännittävä. Ihan kaislikossa suhisee Kuningattaren rämpiessä vaarojen keskellä. Ehkä sen vielä kerran katselee rähjäisen kapteenin rakastumista kireään vanhaanpiikaan. Siispä ehtoolla joen koskien kuohuihin Humphrey Bogartin ja Katharine Hepburnin mukana. Ja onhan siinä happy endkin, siispä loppu hyvin, kaikki hyvin.



22. huhtikuuta 2017

PIIPAHDIN 1800-LUVULLE

Täytyy taas kertoa. A lähetti kuvia perheestään netin kautta. Nyt näin Horstinkin noin kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Näin myös esikoispojan, jota olin pidellyt Hofheimissa pikkuvauvana sylissäni ja vienyt tuliaislahjaksi hänelle sinisen peiton. Tämän kertoi A. Itse en peittoa enää muistanut. Poika on jo tietysti aikuinen mies ja naimisissa. Sanon kuten A "My God,  time runs so quickly". Näin nyt A:n toisetkin lapset  sekä vielä A:n koiran. Tuntui niin mukavalta "tavata" heidät kaikki ja lisäksi A:n itsensäkin. Sain monta kuvaa. Myös vävystä ja miniöistä. Vielen Dank (A on saksalaistunut egyptiläinen Espanjan asukas).

Aloin lukea Sinebrychoffeista kirjaa, jonka ostin Sinebrychoffin museosta. Tuntui kivalta katsella Bulevardi 40 Signe Branderin ottamia kuvia, kun kuljeskelin samoissa huoneissa jokin aika takaperin. Oli helppoa kuvitella, miten siellä on eletty ja taidetta kerätty. Nyt kaikki meidän kiinnostuksemme ja ihastuksemme kohteena!

Kirjan mukana on jälleen hienoa piipahtaa "minun" 1800-luvulleni, vaikka hiukan kirpaisi se silloinen ajatusmaailma, että "naisen maailma on koti, miehen koti on maailma". Silloin oli vieläkin vaikeampaa kuin nykyisin naisen punnertaa elämässään eteen päin tähän "miehen maailmaan". Melkein kaikki koulut olivat pojille, koulukieli oli ruotsi. Vaikka olimme jo Venäjän alaisuudessa Ruotsista irtautuneena, jäi ruotsi vahvasti käyttöön. Autonomia-asema salli sen, että meidän ei ollut pakko osata venäjää. Jopa venäläissyntyiset kauppiaatkin ruotsalaistuivat, josta alettiin olla jo huolissaankin. Helsinkiin saatiin vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen ensimmäinen venäjänkielinen alkeiskoulu.

Bulevardi 40:n emäntänä oli niin ikään 1800-luvulla Fanny Sinebrychoff. Naimisissa Paul Sinebrychoffin (nuorempi) kanssa. Fanny oli näyttelijä, mutta hänen piti luopua urastaan kihlauduttuaan Paulin kanssa. Hän oli kaunis nainen ja herätti aina Bulevardilla kävellessään laajasti huomiota. Hän on ohittanut Engelin suunnitteleman Vanhan kirkon hautausmaan portin, josta vuonna 1980 kirjoitti  Bo Carpelan runon:

Silloinkin, kun kesä
on kauneimmillaan,
on tämä portti,
ja, tuolla puolen,
ruoho ja haudat.

21. huhtikuuta 2017

BESSERWISSER

Palaan aina vaan Heini Kilpamäen kirjaan tyhmyydestä. Luku "Viisastelija rikkoo tunnelman" kiinnosti. Minunkin tuttavapiirissäni on yksi besserwisser. Besserwisser korjaa toisen ihmisen epämääräisiä ajatuksia järkevämpään suuntaan, sanoo Kilpamäki. Paremmintietäjä tuputtaa nerouttaan tuomalla julki miten asia oikeasti on. Onko se nyt niin tärkeää keskustelun tuoksinnassa, jos jonkun sivistyssanan lausuu väärin tai vuosiluku heittää vuodella parilla? Ei minusta. Besserwisser on ikävä keskustelija, luo kiusallisen ilmapiirin ja hänen käytöksensä on loukkaavaa. Tämän besserwisser-tuttavani ollessa keskustelukumppanini, olen alkanut varoa sanomisiani ja mietin koko ajan, onko hänellä siihen puuttumista, jos rohkenen avata suuni.

Kaarina Suonperä sanoo besserwissereitä olevan kaikkialla. Työpaikoilla, kassajonoissa, kulkuneuvoissa...  Heitä riittää. Ovatko he ylifiksuja, meitä muita älykkäämpiä vai todellisia tyhmyreitä? Emmekä jaksa koko ajan heille vakuuttaa kuinka hyviä ja oikeassa he ovat. Sitä he kai kaipaavatkin. Siihen kaipuuseen en tuttavabesserwisserini kanssa kajoa.

Tämä perjantai on pyhitetty lukemiselle ja roskien viemiselle. Luen Kilpamäen kirjan ja Christien "Sinisen junan" loppuun. Siirryn Sinebrychoffien elämään. Enkä korjaa, jos joku sanoo Fanny ja Paul Sinebrychoffin asuneen Bulevardi 40 sijasta numerossa 41.

Sumuista ja sateista. Näin kertoi säätietokin. Ei haittaa. Kerroin A:lle Valenciaan Suomen koleasta keväästä ja lisäsin kesän tulevan joka tapauksessa kuten jokaisena vuotena. Mukavaa perjantaita.

20. huhtikuuta 2017

KAUPOISSA

Tänään asioilla. Kirjakaupassakin. Pyörittelin Jenni Haukion runokirjaa kädessäni, mutta jätin hyllyyn. En ostanut mitään. Marssin kepein askelin Stockalle ja sieltä välttämättömät ostokset. Ruokakaupan kautta kotiin. Loppuviikko syömisen puolesta turvattu, kaikenlaisia hedelmiä ja marjoja.

Lähetin taas A:lle s-postia. Hän oli kysynyt, mitä hommailen noin yleensä täällä Helsingissä. Kerroin. Ja hommailenhan minä. Ensi viikolla pienenä ajatuksen poikasena mennä Stadin Slangin tilaisuuteen. Laulua ja Slangibändin musaa ja kuunnellaan esitelmää Sörkan historiasta. Tämäpä voisi minua kaikki kiinnostaa.

Aika koleaa oli dallata kauppakeskukseen ja siellä taas tuli lämmin olo. Loppuviikon ruuhkaa, pääsiäistavaroita halvalla, huntukansaa ja kirkasäänisiä lapsia. Huilasin penkillä tovin. Kukaan ei häirinnyt. Postitin Italian kirjeen ja siitä oli tullut pitkä. Kävin postissa hankkimassa postimerkit. Olen tilannut Kaisa Kyläkosken kirjan  Rehbinderintie 16. Saanen sen joskus. Ensimmäinen omatoiminen nettitilaukseni ja saas nähdä, meneekö poskelleen. Yrittänyttä ei laiteta.

Tämmöistä tänään. Nyt menen syömään mansikoita.

19. huhtikuuta 2017

HORST


Minulla on nyt rauhallinen olo, koska tiedän. Olen blogissanikin jutellut uupumukseen asti ensirakkaudestani Horstista, johon tutustuin 16v. Olen väsyttänyt ystäväni ja itseni, olen lukenut Horstin kirjeitä, itkenyt ja toivonut hänet vielä tapaavani. Se ei ole enää mahdollista. Horst kuoli vuonna 2005. Noihin aikoihin näin unen, jossa olin läsnä näkymättömänä hänen hautajaisissaan.

Olen saanut yhteyden Horstin vaimoon, jonka olen kerran tavannut ollessani mieheni kanssa Horstin perheen luona Saksassa matkallamme Amsterdamiin häihin. Kuten arvata saattaa, tästä on  kulunut aikaa. Senkin jälkeen olemme olleet Saksassa, vaan emme enää tavanneet. Kirjeenvaihtokin loppui, joulukorttejakaan ei vaihdettu. Elämä kulki. Vuodet vierivät.

Viime aikoina olen hullun lailla yrittänyt etsiä Horstia ja hänen perhettään. Liityin Facebookiin. Löysin saman nimisen naisen, joka oli asunut kaupungissa, jossa minä mieheni kanssa vierailin. Nyt kotikaupunki on toisessa maassa. Kirjoitin sähköpostia ja toivoin parasta. Henkilö oli sama, jonka olen tuntenut. Sain oitis vastauksen. Hän voi hyvin, kuten aikuiset lapsetkin, joista vanhimman olen pienenä vauvana nähnyt. Mutta Horstia ei enää ole.

Nyt minulla on sähköpostiosoite. Toivon meidän elvyttävän vanhan ystävyytemme vuosikymmenten takaa ja olen äärettömän iloinen löydettyäni Horstin vaimon taas uudestaan. Hävitän Horstin kirjeet, suljen "muistolaatikon" ja annan menneitten olla. Minulla on nyt rauha.

18. huhtikuuta 2017

ONKO TYHMYYTTÄ?

Illalla paneuduin taas  Heini Kilpimäen kirjaan suomalaisesta tyhmyydestä. Kirjan loppupuolella uppoudutaan miesten tyhmyyteen. Miehisen tyhmyys-luvun kirjoitti runoilija Miki Liukkonen, joka kysyy, onko kyseessä nyt iloluontoinen tyhmyys, sellainen hällävälittömyys, joka toisaalta taipuu lähemmäs tätä "suomalaista hulluutta", jota Liukkonen ei ole koskaan ymmärtänyt.

Liukkosen mielestä suomalainen tyhmyys on ennen kaikkea jääräpäistä suvaitsemattomuutta ja typerää kansallisylpeyttä, joista jälkimmäinen on barbaarista ja alkukantaista. Urheilutapahtumista "vaahdotaan" ja Liukkonen inhoaa suomalaisten intohimoa jääkiekkoon. Se on typerää ja väkivaltaista peliä, hän jatkaa. Typeryyttä on kansanmielisyys, ylpeys, homovastaisuus, yliheterous ja maskuliinisuus. Kaikki on hyvin mustavalkoista. Liekö näin?  kysyn minä.

Jääräpäisenä me pidämme kaikki, Seitsemän veljeksen lukeneet, Jukolan Jussia. Tämän havaitsemme mekin, jotka emme ole Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professori Elina Knihtilä, joka Kilpimäen kirjassa setvii Jussin luonnetta. Jussihan hakkaa päätään seinään sekä kuokalla jäistä maata eikä anna periksi. Knihtilän mukaan suomalainen tyhmyys on ensisijaisesti maskuliininen piirre, feminiinistä siinä ei ole. "On sotkuinen tukka ja lihaksisuutta ja puhumatonkin se on".

Minusta kyllä eivät kaikki suomalaiset miehet ole Jukolan Jusseja. Eivätkä liioin Uuno Turhapurojakaan. Miehiäkin on joka junaan ja kuten tiedämme, asemallekin jää. Tyhmyyttä mahtuu meihin jokaiseen enemmän tai vähemmän, olemmehan ihmisiä, miehiä ja naisia. Se, mikä minusta on tyhmyyttä, on, että hävitämme eläimiä sukupuuttoon omien tarpeittemme takia, raiskaamme surutta luontoa, emmekä pysty elämään sovussa tällä maapallolla, emme todellakaan ole suvaitsevaisia. Sopisi olla, koska jokuhan jo laski, koska tämä kaikki loppuu, eikä siihen mene kovin kauaa aikaa.