23. toukokuuta 2017

IKÄVIÄ UUTISIA MAAILMALTA

Vaikka taas nukuin huonosti yön, olen pirteänä noussut seitsemältä ja aikeissa asioimaan ihmisten ilmoille. Tiputtelin kahvin oikein kahvinkeittimellä, en siis tehnyt kapselikahvia. Ei ollut läheskään niin mukavan tujua kuin kapselit. Olisin ehkä saanut olla ostamatta koko uutta moccamasteria. Vieraita varten lähinnä, koska semmoisiakin luonani käy. Valmistuu isompi erä kerralla.

Terroristi tappanut nuoria Manchesterin popkonsertissa ja haavoittanut monia kymmeniä. Motivaatiota en voi ymmärtää. Enkä ylipäätään tätä vimmaa vahingoittaa ja surmata viattomia ihmisiä. Koska meillä Suomessa tapahtuu jotain katastrofaalista?

Olen jatkanut Adam Dariuksen kirjan lukemista. Hän on todellakin tavannut erilaisia ihmisiä vuosikymmenien aikana, tehnyt lujasti töitä ja tullut kuuluisaksi. Moneen taiteilijaan syntyi epäilys USAssa pienimmästäkin yhteydestä kommunismiin, vaikka "yhteys" olisi vuosiakin vanha. Siihen päättyi monen ura, töitä ei saanut vielä 1950-60 luvuillakaan. Muistan lukeneeni jostain epäluulojen kohdistuneen myös Charles Chapliniin ja hän joutui FBI:n kuulusteltavaksi jo 1940-luvulla mahdollisista kytköksistään kommunistiseen puolueeseen.

Nyt suihkuun, julkisivu kuntoon ja menoksi. Roskiksen kautta. Lonkkaluutkaan eivät marise, jotta reippaasti rollaattorin kahvoihin kiinni.



22. toukokuuta 2017

KITKUTTELUA

Ei musiikkia tänään, ainakaan nyt. Viilettelen vielä tähän aikaan yöpaidassa, mutta aamukahvi sentään juotu. Yö oli nukkumaton suureksi osaksi. Istuin ihmettelemässä maailman menoa tyystin pirtsakkana. Liekö ollut osuutensa jääkiekolla? Seurasin silmä kovana sekä pronssi- että kultaottelua. Jälkimmäinen meni puolille öin. Suomi neljänneksi, Venäjä pronssille, Kanada hopealle ja Ruotsi vei kullan. Mainiota. Nyt voi huokaista ja osoittaa jännityksen tunteen muualle.

Pysyttelen kotona, mutta huomenna taas liikkeelle. On Helatorstai-viikko ja se tietää, että Helluntai lähenee. Eikä ole heilaa missään. Ennen oltiin mökillä, sitten monta vuotta kaupungissa ja tämä tahti jatkuu, mutta yksin. Eikä Helluntaitakaan ole kuin yksi päivä ja sekin sunnuntai. Odotellaan Mittumaaria.

Helsinkiläinen kotiapu oli unohtanut ilmoittaa löydettyään hoidokin kotoaan kuolleena, omaiselle asiasta. Kiukku nousi pintaan, kun muistui mieleen niitä epäkohtia ja leväperäisyyksiä, joita puolisonkin kohdalla vuosien mittaan tapahtui. Eivät ole asiat muuttuneet.

Lotossa ei mitään. Asun edelleen samassa paikassa. Joku kysyi, olenko alkanut viihtyä? En ole. Mutta nyt näkyy pihalla jo pensaissa reilut vihreät lehdet ja muutama koivu näyttää kesäiseltä, helmihyasintit ja tulppaanit kukkivat ja muutakin kukkaa työntyy mullasta. Himpun verran lisää viihtyvyyttä roskiskeikalla. Tämä nyt on tämmöistä. Kitkuttelua.

21. toukokuuta 2017

TCHAIKOVSKYA KUUNNELLEN

Jo aamusta panin Tchaikovskya kuulumaan ja se kuuluu yhä.  Tätä kirjoitan samalla ja luen myöhemmin. Ulos en aio. No, jos partsi lasketaan "ulkona", niin sitten. Otin muuten Marjatan kommentista vaarin ja panin uuniin läjän ranskalaisia. Ei kerta ehkä lihota, enkä liioin koukkuun jää. Kehuinhan taannoin tahdonlujuuttanikin. Broileria, salaattia ja parsaa lisukkeena. Yleensä se on niin päin, että ranskalaiset ovat lisukkeena. Odottelen lounaani valmistumista.

Kaatuneitten muistopäivä tänään. Liputetaan. Minä muistelen muuten poismenneitä. Puolisoa, Horstia, pikkuserkkuja, omia vanhempia, ystäviä. C on viimeisin ystävistä, joka lähti. Näin se menee, kukaan ei välty.

Jääkiekkoa olen seurannut, vaikka eilen jätin Suomi-Ruotsin kesken epäurheilijamaisesti, kun niin harmitti. Tänään sitten kaksi jännittävää ottelua ja niiden jälkeen me urheilijakansa voimme lepuuttaa hermojamme.

Söin ja nautin jokikisen ranskalaisen sormin. Minusta ne kuuluu niin syödä, ainakin kotona. Nyt on hiukan huono omatunto, maaru täynnä ja onnellinen olo. Tchaikovsky soi edelleen ja minä rupean lakkaamaan kynsiä. Hyvää sunnuntaita.


20. toukokuuta 2017

VARSINAIS-SUOMEN PIENI VÄLIMERI

Littoistenjärvestä on tehty välimerellinen järvi värinsä ja kirkkautensa puolesta. Turkoosia laidasta laitaan. Kiitos 200 tonnin kemikalien. Ihmiset käyvät ihmettä katselemaan ja joku rohkea kastaa varpaansa veteen. Töölönlahtikin tämmöiseksi. Olisi sorsien kiva uiskennella, kun räpylät näkyvät kaveriltakin. Pohjan ostoskärryt, hetekat ja polkupyörät olisivat somaa katseltavaa pinnalta käsin. Uusi pian pestiinsä astuva pormestari Jan Vapaavuori voisi asiaa harkita.

Heräsin pirtsakkana naisena uuteen päivään, jonka vietän kotiparvekkeella ainakin osaksi. Kokeilen  kaulaan eri tavoin viikattua Nina Riccin silkkiliinaa, jonka eilen sain Italiasta. Siinä on perhosen kuvia, kun "isäsi kutsui sinua päiväperhoksi". Elefantin muisti lähettäjällä. Paketissa lisäksi kaksi jääkaappimagneettia Roomasta Colosseumineen. Oikeammin, mitä tästä entisaikojen amfiteatterista  on vielä pystyssä. Minähän en ole Roomassa käynyt, ikävä kyllä. Nuohonnut sen sijaan maasta pohjoisempaa osaa muutamia kertoja.

Alan kyllästyä muuten salaatteihin. Kuukausikaupalla olen lapannut maaruuni ja nyt jo haikailen epäterveellisen muonan perään, missä rasva tirisee suussa sulavassa pihvissä, maku hivelee kitalakea ja kielen päällystää, kastike somana röykkiönä ja ranskalaiset perunat kaiken kruununa. Sitten vielä jälkiruokaa! Lihottavaa ja makeaa! Ei! Tänäänkin broileria, parsaa, tomaattia ja ruustinnan salaattia, mautonta kotijuustoa ja pieni ripaus kastiketta pullosta. Myöskin iso EI jälkiruualle. Minussa on määrätön määrä tahdonlujuutta.

19. toukokuuta 2017

MINKÄ KIRJOITAN, SEN KIRJOITAN

Ei pitäisi kirjoittaa, kun ei ole asiaa. Kirjoitan silti, koska olen semmoinen. Olen lähdössä repaleisten yöunien ja myöhään heräämisen, aamukahvin ja aamutoimien jälkeen ihmisten ilmoille. Yhtä ja toista toimitettavaa. Korttikin postilaatikkoon.

Italiasta tuli politiikkaa ja maahanmuuttaja-asiaa täynnä parikymmentäsivuinen kirje. Ystäväni on todellakin suivaantunut. Hän jopa paheksuu sitä, kun kerroin hymyileväni vaikka "neekerille" hänen aukaistessaan minulle oven. Kun ihminen on kohtelias, vastaan siihen samalla tavalla edes ajattelematta, onko paperiton, hyödyllinen Suomelle, maahanmuuttaja, pakolainen, syntyperäinen suomalainen...  Joskus olen kauhuissani hänen sananvalinnoistaan puhuessaan ulkomaalaistaustaisista henkilöistä Italiassa. No, monissa Euroopan maissa asiat huonommin kuin meillä täällä ja Italiaanhan pyrkii monin verroin enemmän ihmisiä. Ystävänikin puolisoineen on joutunut monenkin ryöstöyrityksen kohteeksi kieltäytyessään antamasta rahaa. Ehkä silloin jo kovettuu ja sympatiat jäävät.

Eilen meni päivä lukemiseksi ja sitä tein parvekkeellakin. Söin siellä salaattinikin. Ei hullumpaa. Illalla luin la Fontainen pari faabelia ja mieli tuli hyväksi. Kyllä sadussa pitää aina olla opetus. En tiedä nykysatujen sisältöä, kun en ole yhtäkään tutkinut. Satuaikani päättyi prinsessatarinoihin ja niissä oli aina onnellinen loppu. Korkeasaaresta karannut riikinkukko vei ajatukseni linnusta kertovaan faabeliin ja pitihän se kaivaa kirjasta. Tämä la Fontainen lintu oli erittäin tyytymätön ääneensä ja poikkesi jumalatar Junolle asiasta valittamaan. Torut tuli.

Hörppäisen mukista loput kahvit ja sitten suihkuun. Hyvää aurinkoista päivää.



17. toukokuuta 2017

RUNOJA

Edith Södergran on minulle, häpeä tunnustaa, melko vieras runoilija. Ei pitäisi olla jo seuraavankin runon takia, jonka löysin juuri ostamastani runokirjasta:

TÄHDET

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

Kirjassa on 130 suomalaista klassikkorunoa. Kustantaja Gummerus, toimittanut Ola Aula ja Södergranin runot suomentanut Uuno Kailas. Kirjan ilmestymisvuosi 2016. Se on Suomalainen runokirja. Selailin sitä heti huilatessani kauppakeskuksen käytävällä. Käppäilin Herkkuun ostamaan parsaa. Hyvä oli, koska Citymarketissa, minne myöhemmin menin, ei ollut. Kävisin ilman muuta kaikki ruokaostokseni tekemässä Herkussa, jos sinne olisi lyhyempi matka, eikä välillä olisi erinäisiä toimenpiteitä vaativia koneportaita.

Lisää uudesta runokirjastani:

PIENESSÄ MAASSA

Rajat liian pienet. Ei ole askeleen alaa.
Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita.
Joka naapuriportista hyökkää arvaamatta
salakauna ja kateus - koira, väijyvä luita.

Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi:
"Tämä on minun alueeni" ja "Käänny tästä!"
He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa:
kas, hengitä tämä - ja lakkaa hengittämästä!

Uuno Kailas


Ja näinhän se on! Oletko samaa mieltä?

16. toukokuuta 2017

VESI ON VEK

Asioimaan, kunhan saan itseni ihmisille näyttökuntoon. Piti kipaista suihkuun varhain, kun on vesikatko. Varasin taas paljon vettä kippoihin, kun joudun aina paniikkiin, kun sitä ei saa. Nyt olen sitten suihkupuhtoinen ja lipittelen tässä aamukahvia mukista, jonka kyljessä on lihakauppias myymälässään, lihakimpaleita roikkumassa näytillä. Kaikkea sitä mukin kylkeen kuvataan.

Eilen panin sähköpostia Espanjaan. Aiheena vastaanottajan alustama taiteilija Emil Nolde. Kerroin lonkkavaivastani ja vakuutin, että rollaattori ei ole este, vain rajoitus. Kyselin hänen polvestaan ja Horstin veljestä. Tapasin silloisen pikkupojan muinoin käydessäni Frankfurtissa. Juttelin muutakin, paljon muuta. Asiaa on kertynyt runsaasti vuosien aikana. Horstista itsestään vältän kysymyksiä. En tiedä, mitä Horst on kertonut, enkä halua sohia muurahaispesää. Mennyt on mennyttä.

Katajanokan pihalla oli kaksitoista koivua. Täällä vain muutama. Mutta niissä näkyy hennon vihreää jo. Kyllä tämä kesäksi vielä muuttuu. Lopettaa säätieteilijä Pekka Poutakin nauramisen niinkin vakavaa asiaa selostaessaan kuin säätiedot. Hänen esityksensä televisiossa on levinnyt maailmalle. Minäkin katselin naurukohtauksen YouTubesta. Minusta se oli ihanan poikkeavaa ja nauru tarttui minuunkin. Me olemme monessa asiassa aivan liian vakavia ja ryppyotsaisia.

Pikkuserkulle lähetän synttärikortin. Kuvapuolella Ester Toivonen elokuvassa Syntipukki vuodelta 1935 samppanjalasi kädessä. Sen myötä panen toivotukset. Olemme yleensä soittaneet. Nyt luotan Postin kulkuun, vaikka sitä onkin parjattu. Itse en ainakaan vielä ole joutunut epäkohtien kohteeksi, mutta tarinoita kuullut. Ja eihän se ole ihme, että takkuaa. Posteljoonit tekevät avustustöitä ihmisille, leikkaavat nurmikkoja, käyvät kaupassa, ehkä laittavat ruokaakin. Miten siinä nyt ehtii/voi postia ajallaan jakaa?

15. toukokuuta 2017

VALVOTTU YÖ

Jostain syystä, kuten sitä sanotaan, en nukkunut "silmän täyttä" viime yönä. Valvoskelin ja pyöriskelin, annoin mielikuvituksenkin lentää. Otin runokirjoja vuoteeseen ja annoin valveelle vallan. Vieressäni oli Eino Leinon Kirjokeppi "valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta", toimittaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen,  Otava 1949. Olen muistaakseni joskus tänne kirjoittanut Leinon Almani-runon. Sanotaan sen olevan runoilijan ensimmäisiä satiireja sekä hänen olevan vasta aloitteleva runon tiellä.

Pohjolan maisema, jonka tähän laitan, on myös poikavuosien tuotantoa ja on "Kirjokepin" toimittajien mukaan Leinon ensimmäinen Vuokatti-runo. Leino lienee silloin ollut kolmentoista ikäinen.

Mä vuorell´ seison Vuokatin,/ ihailin maisemaa,/ ihastuin sekä huudahdin:/ "Oi kaunis Kainunmaa!"

Tunturihuiput korkeat/ kaukaa nyt sinersi/ ja kalliokuilut huimaavat/  mun alla ammotti.

Ja vaaranrinteet metsäiset/  kylineen, peltoineen/ ja järvet heleen siniset/ kauneine saarineen.

Sen kaiken säteillessä näin/ mä aamuauringon/ ja riemun tunsin syömmessäin:/ "Tää Suomenmaata on!"


Minä en ole mikään vankkumaton Leino-ihailija, mutta en kiellä, etteikö mies ollut taitava, monesti siteerattu, elämäkerroissa puitu loputon uteliaisuuden ja tietokilpailujen kohde. Mitä Espan Eino Leino pitää kädessään? Kuten kaikki tiedämme, kämmenen sisällä on viiden markan kolikko. Lauri Leppäsen veistämä patsas pystytettiin puistoon 1953. Eipä pääse kaveri jalustaltaan Kappeliin, jossa usein ystäviensä kanssa istuskeli.

Enkä minäkään "pääse" ulos. Itseni huoltoa, kunhan tästä tokenen. Huomenna liikkeelle. Talossa vesikatko. Aurinkoa ja heleää pehmeää vesisadetta. Kesäkö jo aivan ovella?

13. toukokuuta 2017

LIPUT PUOLITANGOSSA

Presidentti Mauno Koivisto on kuollut.  Korkeaan 93v ikään pääsi. Oli aika hänellä lähteä. Suomi suree ja muistaa, liput puolitangossa. Kun Koivistot asuivat vielä Katajanokalla, nousi ratikkaan useinkin Mauno Koivisto. Joku huomasi ja tunsi. Minäkin. Sitten alkoi maan entisen päämiehen kunto huonontua. Muuttivat pois. Ei enää itsenäisyyspäiväpippaloihinkaan. Ja nyt hän on kokonaan poissa.

Heräsin varhain ja aamukahvia juodessa tutustuin Tyko Salliseen. Joskus olen ostanut kirjan ja kun ensi kuussa olen menossa hänen näyttelyynsä, on paikallaan hiukan opiskella tarkemmin tämän kaltaista modernismia. Kujeileeko naismalleillaan, ivaako vai ei arvosta? Ne Mirrin sieraimet ja pysty nenä! Taiteilijatoverit pitivät Sallista jopa kapinallisena. Muutkin joivat, mutta Sallisen kohdalla siihen takerruttiin "juoppo ja käytöstavoiltaan karkea". Edelleen ollaan kahta mieltä hänen taiteestaan, tykätään tai ei, arvostetaan tai ei. Minä en sano mitään. Menen näyttelyyn avoimin mielin, katselen maalauksia, joita olen ennenkin nähnyt. Enkä sano Mirrin muotokuvista mitään.

Lueskelen Sherlock Holmesia ja kahtatoista tarinaa hänestä. Miksi juuri kirjassa kaksitoista? Agatha Christien Poirotkin ratkaisi eräässä kirjassa kaksitoista tapausta. Viitattiin Herkuleen urotöihin. Liekö sama syy ollut Sir Arthur Conan Doylelläkin? Kaksitoista on hyvä luku ilman Zeus-jumalan ja Mykeneen kuninkaan tyttären Alkmeneen rakkauden hedelmääkin. Olen Holmesin kuudennessa "urotyössä" Halkihuulisen kerjäläisen tarinassa, jossa Holmesin avustajana, kuten muissakin tehtävissä, toimii aina uskollinen tohtori Watson. Tohtori on juuri mennyt naimisiin, mutta aikaa liikenee aina ystävälle. Hullua muuten, maailmassa on ihmisiä, jotka uskovat sekä Holmesin että Watsonin olevan oikeita eläviä ihmisiä ja jotkut lähettävät postia Baker Street 221 B.

Tänään parvekkeella lukemista, rentoutumista ja muuten vain mukavaa.



11. toukokuuta 2017

UUTTA LUKEMISTA

Saalis kirjakaupasta: 1 kpl Agatha Christie ja 1 kpl pitkästä aikaa  Sherlock Holmes. Holmes on minua aina kiehtonut mainiolla päättelytaidollaan ja älykkyydellään. Uusin vanhan muistoni sen suhteen, että hän säilytti tupakkaansa persialaisen tohvelin kärjessä. Nykyisellä Australian rajalla tämä viuluakin soittava herra olisi joutunut kiipeliin huumekoiran haistettua kokaiinin käytön. Ostamani kirja koostuu kahdestatoista tarinasta ja on ilmestynyt 1892 Sherlock Holmesin seikkailut nimellä.

Christie sen sijaan ei olekaan Poirot-juttu, vaan Neiti Marple-tarina Salaperäiset rukiinjyvät, 1953. Jane Marple ei ole päässyt yhtä suureen suosiooni kuin Hercule Poirot. Puolustaa kuitenkin paikkaansa muitten murhajuttujen ratkaisijoiden joukossa.

Näitä luen, kun kielitaitoni tahtoo levätä  Adam Dariusta lukiessani. On vielä Frank Sinatra kesken, jatkan senkin kimpussa myöhemmin.

Äitejä oli ruokakaupassa ostoksilla. Täytekakkuja valittiin. Ruusut myynnissä ja kaupan seinillä lappuja, ettemme vain unohda sunnuntaista äitienpäivää. Kauppiaitten kulta-aikaa tämäkin. Minä ostin aprikooseja ja aikamoisen läjän mandariineja. Hansasillalla musikantti instrumenttilaatikko levällään, jonne ohikulkijat heittivät lanttinsa. Olin näkevinäni napin. En ehkä sittenkään.

Katselin ihmisten kenkiä. Suosituimpia ehdottomasti ovat erilaiset urheilujalkineet. On sitten naisilla mekko taikka housut, ei korkkiksia. Vielä ei ole kesä. Eikä Pekka Pouta luvannutkaan, mitä nyt naurultaan sai sanotuksi. Kommentteja on sadellut ja tietysti moittijoita joukossa, että ei säätietoja kertoessaan sovi naureskella. Se on vakava juttu. No, kyllähän se hiukan hymyilyttää, että ihmiset  kuljeksivat lumisateessa pikku pakkasessa, kun pitäisi valkovuokot ja leskenlehdet kukkia, nurmi vihertää ja linnut laulaa toukokuun iloa. Katin kontit! Kyllä se tästä Pekallakin nauru hyytyy, kun kevät koittaa ja lämmin pukkaa päälle.

10. toukokuuta 2017

ÄITIENPÄIVÄ TULOSSA

E lähtee luostariin. Käymään turistin lailla, tutkailemaan ikoneita ja munkkeja. Valamoon. Minäkin joskus siellä ollut. Turistina samoin. Muuallakin luostareissa käynyt. Kyproksessakin. Nunnaluostari, jonne miesvieraat eivät olleet tervetulleita. Puoliso odotti autossa. Minusta piti nunna huolta, esitteli taloa, kertoi ja lopulta vei minut luostarin kauppaan, josta ostin ainakin hunajaa. Minulla oli kamera mukana, mutta nunnaa ei saanut valokuvata, vain ikoneita ja taloa yleisesti. Luostarin puutarha oli kukassa, vaikka ulkopuolella oli kolea talvi. Tulin puolison luo, enkä ollut valaistunut, mutta mieleni oli rauhaisa ja siihen kai näinkin lyhyellä luostarikäynnillä pyritään. Hunaja oli hyvää. Nunnalta sain muistoksi pienen ikonijäljennöksen, joka on minulla vieläkin.

Huomenna ajattelin mennä kirjakauppaan. Olen saamassa palkinnoksi uskollisuudesta yhden ilmaisen pokkarin ja tietysti on toivottavaa ja odotettavaa, että ostan jotain. Loppuviikoksi hedelmiä ja ehkä piipahdan Itäkeskuksen Stockmannin Herkkuunkin.

E:n kanssa puhuimme äitienpäivästä. Hän on äiti. Joka äitienpäivä hänet kutsutaan tyttären ja tämän miehen kotiin, pidetään hyvänä ja annetaan hyvää ruokaa. Näin se pitäisikin mennä. Kuitenkin usein lapset tulevat äidin kotiin. Saavat hyvää ruokaa, jota on edeltänyt kova laittaminen ja lisäksi vielä siivoamista, kaupassa käymistä, itsensä väsyttämistä. Jälkikasvu saapuu kukkien kanssa, halataan ja äiti näyttää kaikesta huolimatta pirteältä ja rakastavalta.

Sitten on äitienpäiväkorttilapset. Kerran vuodessa muistavat. Heitäkin on. Olen joskus nuorena vieraillut jonkun äidin kotona ja minulle on ylpeänä näytetty edellisvuoden äitienpäiväkortti, joka on paljosta käsittelystä nuhraantunut ja monta kertaa kyynelistä kastunut. Äiti oli vakuuttunut, että saa kortin taas sinäkin vuonna. Minä toivoin, että tästä korttilapsesta kuuluisi muulloinkin jotain, ehkä puhelinsoitto tai peräti oikea suukko äidin poskelle, kun tulee tervehtimään.

Minulla ei ole enää äitiä. Eikä ole E:lläkään. Yksinäisiä äitejä on, unohdettuja äitejä. Toisaalta on äitejä, joita rakastetaan ja joiden kanssa ollaan äitienpäivän lisäksi muinakin aikoina. Sellainen äiti on E. Tulevana sunnuntaina on äitienpäivä ja minäkin muistelen omaa äitiäni ja jopa lapsuuttani, jolloin saatoin kerätä valkovuokkoja hänelle ja muistan senkin, että lausuin monena äitienpäivänä hänelle Einari Vuorelan Kaivotiellä. Enää en runoa sanasta sanaan muista, mutta se on kirjassa. Ehkä sen sunnuntaina luen.

9. toukokuuta 2017

JÄNNÄ PELI SUOMI-TSEKKI

Eilen oli Nat King Cole-päivä. Jo heti aamusta. "Unforgettable", "When I fall in love", "Too young", "Autumn leaves", "Never let me go"...  Siinäpä olin kaukana jossakin aikojen takana. Roskien vienti tuntui niin turhanpäiväiseltä ja arkiselta, mutta vietävä oli. Tallustelin pihan perälle "Because you`re mine" korvissani soiden ja pala tunki kurkkuun.

Illalla rauhoituttuani Nat King Colesta aloin katsella Suomi-Tsekki jääkiekko-ottelua, enkä meinannut housuissani pysyä. Alku oli rintaa rottingille nostattava, mutta sitten mentiin päin männikköä ja tasapeliä, josta seurasi jatkoaika, jota seurasi rankkari. Kaiken tämän jälkeen ei lopussa  seisonut Suomelle kiitos, vaan Tsekille voitto. Mutta jännää oli.

Tänään kauppaan, kunhan aamuhommista olen selviytynyt. Eilen ei partsilla istuskeltu, vaikka kokeilin kyllä. Jätin Frank Sinatran sinne pöydälle odottamaan lämpimämpää säätä. Salaatin söin keittiön pöydän ääressä ja huomasin patterin lämmenneen. Pitänee taas pukeutua ulsteriin ulos mennessä, mutta talvikenkiin en enää suostu. Tulkoon vaikka mitä taivaalta, kissoja ja koiria, räntää, rakeita, lunta.

Sain hetki sitten A:lta lisää e-mailia. Tuore kuva hänestä. Edellinen oli vuodelta 2002. Muistan hänen ulkonäkönsä huonosti. Olen vain kerran tavannut, vaikkakin silloin monen tunnin ajan. Se oli joskus 1960-1970-luvulla ollessani puolison kanssa Saksassa ja Horst oli jo naimisissa A:n kanssa. Nyt vaihtelemme e-mailia ja kummankin puoliso on kuollut. Ehkä molemmat miehet seuraavat ystävyyttämme pilven reunalta. Omituista oli, että "löysin" A:n. Tosin etsin koko ajan Horstia.

Kun kerran heräsin varhain tänään, aloitankin aamupuuhat tältä istumalta.

8. toukokuuta 2017

VAIVAINEN KUN OLIN

Minähän en sittenkään eilen mihinkään Hagikseen mennyt. Heti aamusta lonkka kenkkuili ja parveke alkoi tunti tunnilta näyttää houkuttelevammalta paikalta istuksia ja lukea. Kesken monta kirjaa muun muassa Frank Sinatra ja Adam Darius. Söin jopa salaattini partsilla ja katselin, onko kaukana edessäni oleva sankka puusto ihan jonkun metsän reunaa. Naapurit väittävät kiven kovaan luonnon olevan täällä lähellä. Tuskin niin lähellä kuin Katajanokalla. Kivenheiton päässä oli siellä ikkunoista näkyvä meri.

Lotossa ei onnannut taaskaan. Asun edelleen täällä. Kai minun on totuttava. Ei minulla koskaan ole ollut hyvät välit Fortunan kanssa. "Onni yksillä, kesä kaikilla". Kesä siis on ainakin varmaa. Eikä sekään kauaa varmaa ole, kun fyysikko Stephen Hawking on sanonut, että sadan vuoden aikana on löydettävä uusi asuinsija homo sapiensille avaruudesta. Se on jyrkempi tulevaisuuden näkymä kuin Pentti Linkolalla, joka myös on lyönyt eteemme kauhukuvia olemassaolomme pituudesta. Minäkin olen ollut, ja olen, sitä mieltä, että kalpaten meidän käy ennemmin tai myöhemmin. Emme mahdu enää pallollemme, kuivuus uhkaa, nälänhädät, saasteet, tyhmyytemme, ajattelemattomuutemme, ahneutemme, sotimiset, kaiken koneistuminen...  Ei hyvältä näytä. En taidakaan tahtoa tulla tänne kummittelemaan. Olisin vain kauhistunut, pettynyt ja murheellinen aave.

Olen tutustunut netin kautta lähemmin sekä taiteilija Emil Noldeen kuin hänen töihinsäkin. Kehittelen koko ajan vastausta A:lle, joka tuntuu kovastikin tykästyneen tähän ekspressionismin edustajaan. Kymmenistä näkemistäni maalausten valokuvista muutamaa voisin aitoina kakistelematta katsella. Omalle seinälle? No, hyvähän tässä on sanoa juuta taikka jaata, kun Nolden työtä ei kukaan ole minulle tarjoamassa. Sen kerron A:lle, että ainakin vuosina 1958,1972 ja 1980 on Helsingissä ollut mainitun taiteilijan näyttelyitä. Ehkä olen nähnyt, ehkä en.

6. toukokuuta 2017

OLINPA AHKERA

Olen ahkeroitsinut oikein olan takaa eilen. Ensin aamupäivällä ostoksille, kahvinkeitin Powerista ja sitten hedelmiä kotimatkalla. Kotona seuraavaksi imuroin parvekkeen ja pyyhin kostealla vähän sieltä ja täältä. Raahasin partsilta ylimääräiset tavarat makuuhuoneeseen odottamaan kellarikäyntiä. Panin parvekkeen seinälle puolison Chevalier-olkihatun, semmoisen kovan. Oli sopivasti naula. Istuin ja katselin ihastuneena kätteni töitä ja olin kaiken rehkimisen jälkeen totaalisen väsynyt ja lonkka kenkkuili sen kuin ehti. Mutta mieli oli korkealla.

A:lta tuli lyhyt viesti Torreviejasta. Pyysi etsimään googlesta  saksalaisen taiteilija Emil Nolden (1867-1956) töitä. Wiesbadenissa näyttely. Minä etsin ja löysin. Pitää jonkunlainen mielipide lähettää. Ja olla hienotunteinen, vaikka Nolden työt eivät saaneetkaan jakamatonta ihastustani. Olen edelleen sitä mieltä, että minun pitäisi olla hyväksymättä vain "vanhaa" taidetta ja oppia olemaan avarakatseisempi kaiken taiteen suhteen. Olen menossa M:n kanssa ensi kuussa Tyko Sallisen näyttelyyn ja aion pitää suuni kiinni, vaikka taiteilija maalasi Mirrille aina kauhistuttavat, valtavan kokoiset sieraimet.

Lämmintä eilen. Citymarket saa uudet tilat syksyllä. Kypärämiehiä katukuvassa. Tästä lämpimästä säästä alkoi eräs rakennusmies yllättävästi kanssani keskustella, kun matkasimme molemmat kauppakeskukseen. Yhteinen matka ei ollut enää siinä vaiheessa pitkä, mutta ehdimme pohtia, että onko sen hetkinen lämpö jäävä ainoaksi koko vuonna. Oviaukoissa hän odotti, että pääsin esteettömästi rullautumaan hänen ohitseen. Siis herrasmies!

Tänään kotioloa. Avaan kahvinkeittimen laatikon ja luen ohjeet. Huomenna, ellei sada, lähden Hagikseen. Markkinat ja Slangilla koju. Jos olisi vaikka joku snadi symppis kniiga, jota diggaisin, niin voisin vaikka tsöpata, jos ei bungaa kohtuuttomia.

4. toukokuuta 2017

PARVEKETTA KESÄKUNTOON

Olen saanut loppuun vihdoinkin kirjan Humalan henki ja siirryin oikopäätä Adam Dariuksen A Nomadic Lifeen, jota jo aikaisemmin aloittelin. Olen kertonut aiemmin, kuka Adam Darius on. Tanssija, kirjailija, miimikko, koreografi... Asuu tätä nykyä Helsingissä ja on ystäväni M:n henkilökohtainen tuttava. M:ltä saamani kirja on on Dariuksen minulle omistuskirjoitettu ja olen siitä ylpeä. "April 2017 to (nimi) ,my warmest best wishes, Adam Darius."  On pitkä aika siitä, kun joku kirjailija on etulehdelle kirjoittanut minulle omistuskirjoituksen. Kaikesta on jo kodallani "pitkä aika."

Olin minä eilen parvekkeenkin kimpussa. Kunhan saan kellariin taas ylimääräiset, niin on tilaa imuroida siellä. Laitoin jo korituoliin pehmusteet ja kellahdin tyytyväisenä lepäämään. Tältä parvekkeelta on aivan erilaiset näkymät kuin Katajanokalla. Lähituntuma naapuriin, piha ja taivasta pätkä. Ei merta, ei taatusti lepakoita ja pääskysiä, ei laivojen sumutorvia. Mutta parveke kuitenkin. Kyllä siellä on mukava istuksia, juoda vaikka aamukahvia ja lukea. Mutta vaatetus täällä oltava muu kuin pelkkä yöpaita, kuten Skattalla.

Tänään vielä luppoilen kotona. Huomenna ihmisten pariin. Menen ostamaan kahvinkeittimen, joka otti ja lopetti yhteistyön juuri sinä päivänä, kun sain vieraakseni M:n ja A:n. Tiputtelin veden käsipelillä kahvijauheen läpi suodatinpussissa. Sain jotain kahvin tapaista aikaan.

Tutkijat ovat punninneet pilven! Silmä tarkkana katselin Areenasta tätä toimenpidettä, kun tiedemiehet mittasivat yhden pilven painon. Pilvi, joka kiinnosti, painoi 4000 kg ja oli kilometrin pituinen ja 200m levyinen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Mittareita, laitteita, oppineisuutta, yksi kappale ilmalaivaa, miehistö ja paljon rahaa. Pilvi sisältää kaikenlaista vesipisaroista ja bakteereista lähtien. Maapallo tarvitsee pilviä ja ne ovat kauniita. Mökillä makasimme ruohikossa pihalla ja katselimme pilviä, niiden muotoja, joista pystyi näkemään kaikkea, mihin mielikuvitus riitti, niiden kulkua taivaalla, ulkomuodossa tapahtuvia muutoksia. Ne vangitsivat, kiehtoivat ja me makasimme ruohossa kauan.

3. toukokuuta 2017

OLIPA KERRAN HÖLMÖLÄISIÄ

Eilispäivä meni ihan muualla kuin läppärin ääressä. Olin asioilla ja kaupoissa. Nykyisin käytetään "kaupoilla" eli adessiivimuotoa. Mutta minä pidän kiinni inessiivistä ja olin "kaupoissa". Asioilla on taas vahvasti "asioilla". Hedelmävati on jälleen täynnä ruokapöydällä ja talouspaperikiintiö samoin. Aina on raahattavaa. Aurinko paistoi niin soman lämmittävästi, linnut pihalla visersivät ja jotkut ihmiset olivat sonnustautuneet jo aivan melkein kesävermeisiin. Minäkin rohkeasti siirryin puolitakkiin, mutta baskerista en vielä luovu. Jätin myös muuttoraha-anomuksen lottokauppiaalle ja toivon parasta. M:n aviomies A kysyi, jos viihdyn täällä. Olin rehellinen ja vastasin, etten viihdy. Mitäs sitä kaunistelemaan. Joku on sanonut, että vuoden kuluttua alan tuntea Itäkeskuksen omakseni. On kulunut melkein puolitoista vuotta ja väärässä oli. En koskaan täällä tule viihtymään. En kuulu tänne.

Tänään on itsensä huoltamisen päivä. Tarkoittaa kaikenlaista, mitä kroppa kaipaa. Sitten taas lueskelen sekä englanniksi että suomeksi. Parvekkeeseen en ole vieläkään kajonnut paitsi P-D:n täällä ollessa. Jos vaikka tänään myöhemmin. Tietää kellarikeikkaa, kun olen saanut sen valmiiksi. Ja siihen tarvitaan taas P-D:n ystävällistä apua.

Jälleen kerran saamme lukea lehdestä, miten vanhuspalvelu Suomessa toimii. Vantaalla yksityisessä palvelutalossa oli iäkäs ihminen joutunut pulaan ja painanut turvapuhelimensa hätänappulaa. Palvelutalo oli ulkoistanut avun saannin, aikaisemmin apu tuli samasta talosta. Nyt pulaan joutunut oli joutunut odottamaan tarvitsemaansa apua 111 minuuttia. Hänen poikansa ehti hiukan nopeammin Vantaalle Helsingistä kuin turvapuhelimen väki. Apua tarvitseva iäkäs mies oli kuollut sairaalassa viikon kuluttua saamiinsa henkisiin vammoihin, pelästykseen ja turvattomuuden tunteen aiheuttamiin psyykisiin koettelemuksiin. Olen edelleen sitä mieltä, että sanat "ulkoistaminen" ja "säästäminen" ovat kirosanoja.

Olen kuullut joidenkin muidenkin palvelutalojen käytännöistä. Turvapuhelimen avunpyyntö ohjautuu toiselle paikkakunnalle, josta sitten soitetaan asianomaiseen palvelutaloon ja hoitaja lähtee muutaman metrin päästä huoneeseen, jossa avuntarvitsija on turvapuhelinta käyttänyt. On kuin kuuntelisi hölmöläissatua! Näin Suomessa, 100v, 2000-luvulla!



1. toukokuuta 2017

MANTA ON LAKITETTU

Aloitan usein blogini sanalla "katselin". No, eilen katselin HS:n kanavalta Mantan lakituksen. Jotenkin on katselulta/eläytymiseltä hohto kadonnut. Olen miespolvia sitten ollut mukana tässä tapahtumassa. Lakitus tapahtui kello 12 yöllä ja ensin oltiin osakunnassa. Sieltä joukolla Kauppatorille. Silloin se oli lystiä. Vappupäivänä jonnekin lounaalle ja taas joukolla. Ruoka oli sitä mitä se oli ja kiire tarjoilijoilla kova seuraavaan kattaukseen. Lautanen vietiin edestä ja haarukka jäi käteen. Kukaan ei purnannut, kun koko ajan oli niin hauskaa. Aamulla olimme tietysti olleet Ullanlinnan mäellä, satoi taikka paistoi. Ja taas kaikki oli yhtä riemua. Nyt olin kotona kaikessa rauhassa, enkä haikaillut menneitten perään paitsi puolison kohdalla. Toinen vappu jo ilman häntä. Näin se menee. Leskellä elämä.

Tänään on suomalaisen työn päivä. Liputetaan ja marssitaan. Vappu ja Valborg viettävät nimipäivää. On Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivä. Valburg syntyi Englannissa vuonna 710. Siirtyi 761 Saksaan Heidenheimin miesluostarin johtajaksi ja kuoli vuonna 779. Kuka tietää/muistaa keskellä vappuhumun tippaleivän murujen ollessa vielä siman kostuttamilla huulilla? Sima oli ennen vanhaan vahvasti terästettyä ja oli melkein kunnia-asia sammua ensin simasammioon ja sitten sinne hukkua. Nytkin sammutaan, vaan ei simaan ja harva siihen hukkuu. Ellei kuvaannollisesti.

Kahvinkeitin sen sijaan otti ja simahti. Pitänee hommata uusi. No, tämä palveli kauan ja vallan moitteettomasti. Sitten ostin kapselijutun ja vanha ilmeisesti loukkaantui. Kunhan arki koittaa lähden kauppaan. Vaikka ovat kaupat auki, mutta minulla ei ole niin kiire eikä tarve.

Aurinko paistaa ja liput liehuvat. Mikäs tässä on ollessa.

Kuin arastellen aamu toukokuun
käy kevein jaloin yli maan ja veen
ja kultaa hiljaa silmikoivan puun
ja kaislan kuihtuneen...

(Lauri Viljanen ens. säe runosta "Rukous aamulla")



30. huhtikuuta 2017

WILDESTÄ NYYTÄJÄÄN

Katselin Areenasta filmin Oscar Wildestä. Viimeksi luin Dorian Grayn muotokuvan. Karmaiseva kirja. Mutta hurjaa oli Wilden elämäkin. Aikaan, kun homoseksuaalisuus oli rikos ja Wilde joutui vankilaan suuntautuneisuutensa vuoksi. Lopun elämäänsä hän vietti Italiassa, Ranskassa ja Sveitsissä potien suurta rahapulaa. Kuoli Pariisissa hotellissa aivokalvontulehdukseen vuonna 1900, 46v. Mutta hänen tuotantonsa elää näyttämöillä, elokuvissa ja kirjoissa ja niiden myötä yhä Oscar Wildekin.

Koska sain M:ltä ja A:lta suklaata, avasin eilen rasian ja söin. Maistui hyvältä. Olin muutenkin lipsunut kuurin säännöistä, että tuskin suklaa vaikutti enää asiaan. Korkeintaan näppylöitä. Tänään ryhdistäydyn ja palaan askeettiseen ruokavaliooni. Vatsani voi siitä hyvin, eikä koskaan ole ylensyömisen oireita, joita aikaisemmin olen tuntenut ahdettuani maaruni täyteen, liian täyteen. Syön kuitenkin terveellisesti lääkärinikin mukaan. Hän aina kuulustelee aterioitteni koostumuksia vaikuttaen sitten tyytyväiseltä.

Tänään paneudun Adam Dariuksen kirjaan. Takakannessa kerrotaan hänen eläneen huikean vaihtelevaa elämää tavaten kuuluisuuksia, kuninkaallisia, pop tähtiä, näyttelijöitä, tanssijoita, oopperalaulajia... ympäri maailmaa. Siihen matkaan nyt liityn mukaan.

Kirjailija Outi Nyytäjä on kuollut. Olen lukenut hänen kirjojaan ja nauttinut tarinoistaan Bretagnessa, jossa vietti osan vuodesta puolisonsa kanssa. Tapasin Outi Nyytäjän kerran ja tavoistani poiketen aloin jutella minulle ventovieraan kirjailijan kanssa. Hän oli ilmeisesti tottunut tämän kaltaisiin hyökkäyksiin, koska ei vaikuttanut sen enempää yllättyneeltä kuin kiusaantuneeltakaan. Keskustelimme tovin ja minä kiitin hänen aiheuttamistaan monista miellyttävistä hymyntäyteisistä lukutuokioista. Ehkä Outi Nyytäjä tapaa siellä jossakin Oscar Wildenkin. Yhteistähän heillä on hieno satiirinen tapa kirjoittaa.

29. huhtikuuta 2017

DARIUSTA JA TURUSTA

Eilen vieraita M ja A. Että oli mielenkiintoinen visiitti. Puhuimme monesta asiasta ja yllättävän paljon ruuasta. Pallokalasta, turskasta, porosta, Parman kinkusta ja Serrano-kinkusta, mustajalkasioista. Sivusimme juomia, kaikenlaisia juomia, jopa pontikkaa. Tuomisina heillä oli suuri rasia Anthon Berg-suklaata ja iso pullollinen Pongrácz-kuohuviiniä. Ja vielä todellisena yllätyksenä minulle omistuskirjoituksella varustettu Adam Dariuksen kirja A Nomadic Life. Darius kuuluu M:n tuttavapiiriin ja hän oli saanut kirjan minua varten. Darius on yhdysvaltalainen miimikkotaiteilija, tanssija, kirjailija ja koreografi. Asuu nykyisin Helsingissä. Aloitan hetimiten lukemisen Dariuksen "liikkuvasta ja kiertelevästä elämästä". Onhan hän esiintynyt monessa maassa ja nyt saan lukea tästä, jo nyt ennen lukemista, kiinnostavasta taiteilijasta. Palaan siihen myöhemmin.

Nyt kirjaan, jota olen pitkään lukenut ja pian pääsen loppuun, nimittäin Ari Turusen Humalan henki, juomatapojen tarina meillä ja muualla aikojen alusta tähän päivään. Ukko Nooa, jonka kaikki tiedämme, oli ensimmäinen viinin viljelijä maailmassa ja myös ensimmäinen huppeliin tullut. Ja niin pahasti, että Jumalakin torui.

Absinttia litkittiin muotijuomana 1800-luvun Ranskassa. Meikäläisetkin taiteilijat, jotka olivat matkustaneet oppiin suureen maailmaan, lyöttäytyivät nopeasti tämän alun perin sveitsiläisen lääkejuoman juojien joukkoon.

Lääketieteen isä Hippokrateella oli oma teoriansa kunnon kännistä. Päihtymys lisää verta ja se taas johtaa siihen, että sielu ja sen ajatukset muuttuvat, unohdetaan harmit ja vastoinkäymiset, elämänusko paranee, tulevaisuus on auvoisaa. No, tämähän todetaan jälleen tänäkin vappuna, kun ei olla sen enempää köyhiä kuin kipeitäkään. "Lasilla, korkealla maljallani,/ nyt murhaan murheen, vanhan vainoojani/ ja kaksi mittaa viiniä kun siemaan,/ ei ole rikkaudessa vertaistani". Omar Khaijam.

Elias Lönnrot paasasi viinan kiroista, mutta joutui mies huomaamaan, että Kalevalassa ei lasiin syljeskelty. Kalevalan runot tuoksuvat vahvasti maltaille, kertoo Ari Turunen. Kirjailija tuntuu olevan pahoillaan, kun emme ole huomanneet oman ohramme arvostusta, vaan tuotamme "laimeita versioita  ulkomaisista oluttyypeistä kopioituine nimineen ja etiketteineen". Tätä asiaa tuskin nyt vappuna aivoitellaan. Olut kuin olut, kuohari kuin kuohari, alas menee.

Koska humalan uskotaan, ja on uskottu,  synnyttävän luovuutta ja totuutta, rankkakin juominen sallitaan. Juopottelu on lähes jumalaista Rabelaisin kirjojen mukaan. Hän etsi vimmatusti totuutta ja hänen kaverinsa etsivät myös kelpo juomaveikkojen tapaan "ilman ulkokultaisuuden häivääkään". Moni etsii myös lähipäivinä totuutta. Löytyykö? Se on aivan eri asia.

HYVÄÄ VAPPUA!

26. huhtikuuta 2017

MUSIIKISTA PUHTIA

Kuuntelen tässä samalla musiikkia ja se on klassista. Kerään voimia imuroimiseen. Tänään kotosalla. Huushollihommien jälkeen lukemista ja mitä muuta keksin, sivistävää kuitenkin.

Olin hammaslääkärissä. Takahampaaseen koski ja ei kun ex tempero ensimmäiseen klinikkaan tuppautumaan ilman ajanvarausta. Tohtori oli ylen ystävällinen kivuliasta persoonaani kohtaan ja otti vastaan. Pääsin vaivasta. Pluspiste Itäkeskukselle! Painelin kauppaan. P-D tulossa visiitille. Tuli. Teimme toki töitäkin. Tarkoittaa että kävimme kellarissa. Suurin osa ajasta juttelemista, syömistä ja juomista, ennen kaikkea kaiken kattavaa hilpeilyä. Italialainen ystävänikin totesi kirjeessään naurun pidentävän ikää. Eilisen jälkeen elämme vielä pari sataa vuotta.

Olen saanut uuden lukijan tipahtaneen tilalle. Tervetuloa, olen iloinen. Hienoa, että tekstit kiinnostavat. Tätä toivovat oikeatkin kirjailijat saati sitten kaltaiseni amatööri. Vaikka sanotaan, tai on sanottu, että jokainen kirjoittaa etupäässä itselleen.

Se omin päin tehty nettitilaus Kaisa Kyläkosken kirjasta meni poskelleen, kuten vähän uumoilinkin. Eilen kun sain asiantuntija-apua, onnistui ja maksoinkin kirjan jo. Tullee postiluukusta. Sitten luetaan Eiralaisesta (Helsingin kaupunginosa) talosta tarinaa. Kuka asunut, koska, miten vaikuttanut talon ja ehkä Eiran elämään?

Huomenna poistun kodin lämmöstä suureen maailmaan eli kauppakeskukseen. Lopuviikon vieraita ja vappua ajatellen. Ei sentään tippaleipiä, ei simaa (ei äitini laittaman veroista ikinä), ei huiskaa eikä ilmapalloakaan. Niitä tavanomaisia on sitten vappu tai muu.

24. huhtikuuta 2017

YKSI PUTOSI POIS

Tällä hetkellä omassa blogimaailmassani tapahtuu kuin laulussa : ten green bottles hanging on the wall and if one green bottle will  accidentally fall, there are nine green bottles hanging on the wall... Minulla oli 21 lukijaa, yksi putosi pois, nyt on 20 lukijaa.

Tänään asioille kunhan tästä pääsen aamutoimiin. Nukuin melko myöhään ja nyt vasta kapselikahvittelen. Täksi viikoksi onkin siunaantunut taas tekemistä. Tulee vieraita myöhemminkin kuin huomenna. Matala majani toivottaa tervetulleeksi.

Illalla luin, päästäkseni kirjan loppuun, Risto Rankin Maigret juo. Komisariolla on monia syitä rikostutkimusten lomassa poiketa drinkille. Ranskassa ei olla ehkä niin tiukkoja "ei työaikana". Muulloinkin tekee mieli ja syitä löytyy, kuten Ranki kertoo. "...Maigretin mieleen juolahti aivan aiheettomasti lasillinen oikein kylmää olutta. Kenties siksi, että linja-auto oli jarruttanut boulevard Saint-Michelin suunnalla ja tuonut hänen mieleensä sen varrella olevat oluttuvat...  " Ei kun siis "yksi olut... ja suurin mikä teillä on...". Tämmöistä Pariisissa.

Aurinko paistaa, kolme astetta lämmintä ja iltapäivällä sateen uhka. Sää puhuttaa ja onhan se sopivan neutraali aihe. Varsinkin tänä keväänä, kun holotnaa poikkeavasti. Sana juontuu venäjän sanasta "holodno". Kas kummaa. Isäni aikoinaan puhuma slangi vilisi venäjänkielisiä sanoja ja minunkin lapsuuteeni niitä oli joitakin jäänyt. Huusimme naattaleikeissä "stoi". Nykyisin venäjä vaihtunut englanniksi.

Kahvimukini jäähtyessä edessäni alkaa sen kyljessä oleva van Goghin korva palautua, joka häviää kuuman kahvin valuessa kuppiin. Kaikkea hupaisaa tai latteuksia keksitään. Kupissa häviää taiteilijalta oikeakin korva ja hän viilsi vain itse vasemman irti ja lähetti sen paketissa rakastajattarelleen kaksi vuotta ennen itsemurhaansa.

23. huhtikuuta 2017

RÄNTÄSATEEN SIIVITTÄMÄÄ

Komea räntäsade ulkona. Katu peittynyt valkoiseen vaippaan, näkyvyys kehno. No, huhtikuussa on usein tällaista. Pysyttelen sisällä. Kirjan ja ruusun-päivä hiukan kärsii. Minulla on kirja luettavanani. Olen palautunut Sinebrychoffien jälkeen takaisin  Inspector Morsen pariin The Dead of Jericho. Jos vaikka sanavarastoni laajentuisi, kun kirjoittelen A:lle sähköpostia.

Loton päävoitto meni ihan muualle kuin minulle, vaikka olin uhrannut koko kupongin täyteen numeroita. Kolme osui kohdalleen ja vielä ilman lisänumeroa. No, en menetä toivoani. Ensi viikolla taas.

E:ltä tuli kortti Prahasta. Rouva jo matkaltaan kotiutunut ja minulle hehkuttanut puhelimessa matkansa antia. Kortissakin lukee "hurmaava kaupunki". Niinhän tuo on! Kuvapuolella Kaarlen silta, jolla minäkin flaneerannut monta kertaa. Se on must turistille.

Huomenna kauppaan. Tiistaina saan vieraan. Tehdään töitä, syödään ja juodaan. Niin ja jutellaan. Se onkin se hauskin puoli tämän ihmisen kanssa. Meillä on aina ratkiriemukasta. Saa olla kiitollinen tämänkaltaisista ystävistä. Heillä on positiivinen elämänkatsomus, vaikka ei omalla kohdalla aina kaikki mene jetsulleen oikein ja hyvin.

Tänään Teemalta Afrikan kuningatar, John Huston 1951. Jaksaiskohan vielä kerran?  Aina siinä on jotain sellaista, jonka uudella katsomiskerralla huomaa. Näyttelijät loistavia, tarina hilpeän jännittävä. Ihan kaislikossa suhisee Kuningattaren rämpiessä vaarojen keskellä. Ehkä sen vielä kerran katselee rähjäisen kapteenin rakastumista kireään vanhaanpiikaan. Siispä ehtoolla joen koskien kuohuihin Humphrey Bogartin ja Katharine Hepburnin mukana. Ja onhan siinä happy endkin, siispä loppu hyvin, kaikki hyvin.



22. huhtikuuta 2017

PIIPAHDIN 1800-LUVULLE

Täytyy taas kertoa. A lähetti kuvia perheestään netin kautta. Nyt näin Horstinkin noin kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Näin myös esikoispojan, jota olin pidellyt Hofheimissa pikkuvauvana sylissäni ja vienyt tuliaislahjaksi hänelle sinisen peiton. Tämän kertoi A. Itse en peittoa enää muistanut. Poika on jo tietysti aikuinen mies ja naimisissa. Sanon kuten A "My God,  time runs so quickly". Näin nyt A:n toisetkin lapset  sekä vielä A:n koiran. Tuntui niin mukavalta "tavata" heidät kaikki ja lisäksi A:n itsensäkin. Sain monta kuvaa. Myös vävystä ja miniöistä. Vielen Dank (A on saksalaistunut egyptiläinen Espanjan asukas).

Aloin lukea Sinebrychoffeista kirjaa, jonka ostin Sinebrychoffin museosta. Tuntui kivalta katsella Bulevardi 40 Signe Branderin ottamia kuvia, kun kuljeskelin samoissa huoneissa jokin aika takaperin. Oli helppoa kuvitella, miten siellä on eletty ja taidetta kerätty. Nyt kaikki meidän kiinnostuksemme ja ihastuksemme kohteena!

Kirjan mukana on jälleen hienoa piipahtaa "minun" 1800-luvulleni, vaikka hiukan kirpaisi se silloinen ajatusmaailma, että "naisen maailma on koti, miehen koti on maailma". Silloin oli vieläkin vaikeampaa kuin nykyisin naisen punnertaa elämässään eteen päin tähän "miehen maailmaan". Melkein kaikki koulut olivat pojille, koulukieli oli ruotsi. Vaikka olimme jo Venäjän alaisuudessa Ruotsista irtautuneena, jäi ruotsi vahvasti käyttöön. Autonomia-asema salli sen, että meidän ei ollut pakko osata venäjää. Jopa venäläissyntyiset kauppiaatkin ruotsalaistuivat, josta alettiin olla jo huolissaankin. Helsinkiin saatiin vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen ensimmäinen venäjänkielinen alkeiskoulu.

Bulevardi 40:n emäntänä oli niin ikään 1800-luvulla Fanny Sinebrychoff. Naimisissa Paul Sinebrychoffin (nuorempi) kanssa. Fanny oli näyttelijä, mutta hänen piti luopua urastaan kihlauduttuaan Paulin kanssa. Hän oli kaunis nainen ja herätti aina Bulevardilla kävellessään laajasti huomiota. Hän on ohittanut Engelin suunnitteleman Vanhan kirkon hautausmaan portin, josta vuonna 1980 kirjoitti  Bo Carpelan runon:

Silloinkin, kun kesä
on kauneimmillaan,
on tämä portti,
ja, tuolla puolen,
ruoho ja haudat.

21. huhtikuuta 2017

BESSERWISSER

Palaan aina vaan Heini Kilpamäen kirjaan tyhmyydestä. Luku "Viisastelija rikkoo tunnelman" kiinnosti. Minunkin tuttavapiirissäni on yksi besserwisser. Besserwisser korjaa toisen ihmisen epämääräisiä ajatuksia järkevämpään suuntaan, sanoo Kilpamäki. Paremmintietäjä tuputtaa nerouttaan tuomalla julki miten asia oikeasti on. Onko se nyt niin tärkeää keskustelun tuoksinnassa, jos jonkun sivistyssanan lausuu väärin tai vuosiluku heittää vuodella parilla? Ei minusta. Besserwisser on ikävä keskustelija, luo kiusallisen ilmapiirin ja hänen käytöksensä on loukkaavaa. Tämän besserwisser-tuttavani ollessa keskustelukumppanini, olen alkanut varoa sanomisiani ja mietin koko ajan, onko hänellä siihen puuttumista, jos rohkenen avata suuni.

Kaarina Suonperä sanoo besserwissereitä olevan kaikkialla. Työpaikoilla, kassajonoissa, kulkuneuvoissa...  Heitä riittää. Ovatko he ylifiksuja, meitä muita älykkäämpiä vai todellisia tyhmyreitä? Emmekä jaksa koko ajan heille vakuuttaa kuinka hyviä ja oikeassa he ovat. Sitä he kai kaipaavatkin. Siihen kaipuuseen en tuttavabesserwisserini kanssa kajoa.

Tämä perjantai on pyhitetty lukemiselle ja roskien viemiselle. Luen Kilpamäen kirjan ja Christien "Sinisen junan" loppuun. Siirryn Sinebrychoffien elämään. Enkä korjaa, jos joku sanoo Fanny ja Paul Sinebrychoffin asuneen Bulevardi 40 sijasta numerossa 41.

Sumuista ja sateista. Näin kertoi säätietokin. Ei haittaa. Kerroin A:lle Valenciaan Suomen koleasta keväästä ja lisäsin kesän tulevan joka tapauksessa kuten jokaisena vuotena. Mukavaa perjantaita.

20. huhtikuuta 2017

KAUPOISSA

Tänään asioilla. Kirjakaupassakin. Pyörittelin Jenni Haukion runokirjaa kädessäni, mutta jätin hyllyyn. En ostanut mitään. Marssin kepein askelin Stockalle ja sieltä välttämättömät ostokset. Ruokakaupan kautta kotiin. Loppuviikko syömisen puolesta turvattu, kaikenlaisia hedelmiä ja marjoja.

Lähetin taas A:lle s-postia. Hän oli kysynyt, mitä hommailen noin yleensä täällä Helsingissä. Kerroin. Ja hommailenhan minä. Ensi viikolla pienenä ajatuksen poikasena mennä Stadin Slangin tilaisuuteen. Laulua ja Slangibändin musaa ja kuunnellaan esitelmää Sörkan historiasta. Tämäpä voisi minua kaikki kiinnostaa.

Aika koleaa oli dallata kauppakeskukseen ja siellä taas tuli lämmin olo. Loppuviikon ruuhkaa, pääsiäistavaroita halvalla, huntukansaa ja kirkasäänisiä lapsia. Huilasin penkillä tovin. Kukaan ei häirinnyt. Postitin Italian kirjeen ja siitä oli tullut pitkä. Kävin postissa hankkimassa postimerkit. Olen tilannut Kaisa Kyläkosken kirjan  Rehbinderintie 16. Saanen sen joskus. Ensimmäinen omatoiminen nettitilaukseni ja saas nähdä, meneekö poskelleen. Yrittänyttä ei laiteta.

Tämmöistä tänään. Nyt menen syömään mansikoita.

19. huhtikuuta 2017

HORST


Minulla on nyt rauhallinen olo, koska tiedän. Olen blogissanikin jutellut uupumukseen asti ensirakkaudestani Horstista, johon tutustuin 16v. Olen väsyttänyt ystäväni ja itseni, olen lukenut Horstin kirjeitä, itkenyt ja toivonut hänet vielä tapaavani. Se ei ole enää mahdollista. Horst kuoli vuonna 2005. Noihin aikoihin näin unen, jossa olin läsnä näkymättömänä hänen hautajaisissaan.

Olen saanut yhteyden Horstin vaimoon, jonka olen kerran tavannut ollessani mieheni kanssa Horstin perheen luona Saksassa matkallamme Amsterdamiin häihin. Kuten arvata saattaa, tästä on  kulunut aikaa. Senkin jälkeen olemme olleet Saksassa, vaan emme enää tavanneet. Kirjeenvaihtokin loppui, joulukorttejakaan ei vaihdettu. Elämä kulki. Vuodet vierivät.

Viime aikoina olen hullun lailla yrittänyt etsiä Horstia ja hänen perhettään. Liityin Facebookiin. Löysin saman nimisen naisen, joka oli asunut kaupungissa, jossa minä mieheni kanssa vierailin. Nyt kotikaupunki on toisessa maassa. Kirjoitin sähköpostia ja toivoin parasta. Henkilö oli sama, jonka olen tuntenut. Sain oitis vastauksen. Hän voi hyvin, kuten aikuiset lapsetkin, joista vanhimman olen pienenä vauvana nähnyt. Mutta Horstia ei enää ole.

Nyt minulla on sähköpostiosoite. Toivon meidän elvyttävän vanhan ystävyytemme vuosikymmenten takaa ja olen äärettömän iloinen löydettyäni Horstin vaimon taas uudestaan. Hävitän Horstin kirjeet, suljen "muistolaatikon" ja annan menneitten olla. Minulla on nyt rauha.

18. huhtikuuta 2017

ONKO TYHMYYTTÄ?

Illalla paneuduin taas  Heini Kilpimäen kirjaan suomalaisesta tyhmyydestä. Kirjan loppupuolella uppoudutaan miesten tyhmyyteen. Miehisen tyhmyys-luvun kirjoitti runoilija Miki Liukkonen, joka kysyy, onko kyseessä nyt iloluontoinen tyhmyys, sellainen hällävälittömyys, joka toisaalta taipuu lähemmäs tätä "suomalaista hulluutta", jota Liukkonen ei ole koskaan ymmärtänyt.

Liukkosen mielestä suomalainen tyhmyys on ennen kaikkea jääräpäistä suvaitsemattomuutta ja typerää kansallisylpeyttä, joista jälkimmäinen on barbaarista ja alkukantaista. Urheilutapahtumista "vaahdotaan" ja Liukkonen inhoaa suomalaisten intohimoa jääkiekkoon. Se on typerää ja väkivaltaista peliä, hän jatkaa. Typeryyttä on kansanmielisyys, ylpeys, homovastaisuus, yliheterous ja maskuliinisuus. Kaikki on hyvin mustavalkoista. Liekö näin?  kysyn minä.

Jääräpäisenä me pidämme kaikki, Seitsemän veljeksen lukeneet, Jukolan Jussia. Tämän havaitsemme mekin, jotka emme ole Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professori Elina Knihtilä, joka Kilpimäen kirjassa setvii Jussin luonnetta. Jussihan hakkaa päätään seinään sekä kuokalla jäistä maata eikä anna periksi. Knihtilän mukaan suomalainen tyhmyys on ensisijaisesti maskuliininen piirre, feminiinistä siinä ei ole. "On sotkuinen tukka ja lihaksisuutta ja puhumatonkin se on".

Minusta kyllä eivät kaikki suomalaiset miehet ole Jukolan Jusseja. Eivätkä liioin Uuno Turhapurojakaan. Miehiäkin on joka junaan ja kuten tiedämme, asemallekin jää. Tyhmyyttä mahtuu meihin jokaiseen enemmän tai vähemmän, olemmehan ihmisiä, miehiä ja naisia. Se, mikä minusta on tyhmyyttä, on, että hävitämme eläimiä sukupuuttoon omien tarpeittemme takia, raiskaamme surutta luontoa, emmekä pysty elämään sovussa tällä maapallolla, emme todellakaan ole suvaitsevaisia. Sopisi olla, koska jokuhan jo laski, koska tämä kaikki loppuu, eikä siihen mene kovin kauaa aikaa.

17. huhtikuuta 2017

RUNOLLA ALKAA JA KURKUMAAN PÄÄTTYY

Mittaa tarkkaan
kahden puun välinen etäisyys,
kuuntele niiden
keskustelua, niin hiljaista:
ne puhuvat tulevaisuuden
epävarmoista tuulista.
Arvoituksellista on yhä kaikki.
Entä ihmiset?
He eivät ole täyteen mittaansa
vielä kasvaneet.

(Bo Carpelan kirjasta Kaupunki 2006)

Tämä aamupäivä kuuluu runolle. Nukuin hyvin unipillerin avulla ja nyt on kapselikahvimuki edessäni. Päivä voi alkaa. On 2. pääsiäispäivä, viikko numero 16.  Neljäs kuukausi vuodesta. Ilmatieteen laitos kertoo ulkona olevan kaksi astetta plussaa. Ei vieläkään nilkkasukkailma. Olen lämpimässä sisällä. Eilen en vaivautunut edes pukeutumaan. Tossut, yöpaita ja aamutakki olivat aivan passeli vaatetus laiskana oloon. Sijasin kyllä vuoteen. En oikein pidä siitä, että sänky repsottaa yön tuntuisena koko päivän.

Mitähän tekis? Pitääkö aina tehdä jotain? Kyllä tämä päivä sopii eilisen mitään sanomattomaan jatkoon. Huomenna piristyn. Kerroin jo aikaisemmin loton neljästä oikein samalla rivillä ja sillä onnistumisella saan kympin. Ei muuteta vielä pois. Hyvä alku kuitenkin. Lisää lottoamista. Uskon onneen, vaikka se usein kääntää minulle selkänsä tässä pelissä. Muita pelejä en harrasta. Silmäpeliä joskus.

HS kertoo, että ruokakaupoista varastetaan kurkumamaustepurkkeja. Miksi juuri kurkumaa? Onko siinäkin joku huumaava ominaisuus? Minä heti netistä tutkimaan ja onhan kurkuma ehkä varastamisen arvoinen rohto. Melanooma ja rintasyöpä jää tulematta, diabetes estyy, Alzheimerin tauti jää puhkeamatta jne. Onhan se nyt paljon mukavampaa nauttia kurkumaa kuin kuulla ikäviä diagnooseja oppineilta lääkäreiltä. Joissakin kaupoissa on jouduttu siirtämään kurkuman myynti palvelutiskille varastelun takia. Minullakin on kotona kurkumaa. Pitäisikö alkaa syödä?


16. huhtikuuta 2017

HUHTIKUUN SILLISALAATTIA

Ihan laiskana olen. Luen, katselen televisiota, lotossa neljä oikein ja päätin jatkaa elämääni määräämättömän pitkän ajan, kun syön raakoja kananmunia päivittäin. En ole vielä päättänyt, mitä sillä pitkällä elämällä teen.

Joku oli voittanut eurojackpotissa paljon rahaa ja nyt kansa pohtii, kuka. Myös keskustellaan, että onko oikein, että yksi ihminen ikään kuin ohimennen kuittaa kymmeniä miljoonia yhdellä vaivaisella rivillä. Tämä voittanut ihminen joutuu vielä liemeen rahoineen, kun pankit ja sijoittajat käyvät kimppuun, naapureista ja kylänmiehistä puhumattakaan. Jos onnistuu olemaan kuin liri sukassa, niin onnittelen.

Pesin konepyykkiä eilen, vaihdoin lakanat vuoteeseen ja kävelin puoli päivää uusilla korkkareillani, että kengät muotoutuvat ja jalat tottuvat. H-hetki koittaa kesällä, kun sipsuttelen niillä ulkona. Uutisvuodossa ihmeteltiin, miksi naiset käyttävät korkeita korkoja. Baba Lybeck nosti jalkansa esille ja näytti 10-15cm korkojaan. No, miksi me siis käytämme? Sääret näyttävät upeilta, tunnemme olomme naiselliseksi, korkokengät ovat kauniit, saamme lisää pituutta ja ne tuntuvat jalassa ihanilta. Tämän takia me käytämme korkeita korkoja.

Minua ärsyttää suunnattomasti, kun Agatha Christien Hercule Poirot on aivan erilainen kuin se "oikea" David Suchetin Poirot televisiosarjassa.  Kirjoissa Poirot ei ole yhtään niin hienostunut kuin sarjassa. Hän iskee silmää naisille, melkein juoksee ja nauraa ääneen. Herttinen! Mitä varten Christie meni pilaamaan Poirotinsa? Ei kirjailijan vapaus tarkoita tämmöistä. Siihen en ota kantaa, että  Christie kirjoitti Poirotejaan jo 1920-luvulta lähtien ja David Suchet sai Poirot-roolinsa vuonna 1989. Yritän kestää.



15. huhtikuuta 2017

TANSKALAINEN JANNICK-MICHELLE

Pesaisen koneellisen pyykkiä näin lankalauantaina. Päivästä huolimatta tämä on tavallinen lauantai. Sitten kaksi pyhää, kun ei oikein sovi häiritä. Tosin eilen jossain jyskäsi pyykkikone, vaikka tämmöinen uskonnollinen pyhä olikin. Eihän nämä säännöt enää niin tiukkoja ole.

Tykkään viikunoista, mutta en niiden siemenistä. Ujuttautuvat aina väärään paikkaan suussa. Ruokakaupassa oli näitä hedelmiä ja totta kai ostin. Hedelmätilanne kotona tyydyttävä ja riittävä. Pärjään mainiosti ensi viikon puolelle.

L lähetti meilinä pääsiäistervehdyksen. Olin hiukan nolo, kun en itse ollut älynnyt sitä tehdä. Tuli tervehdys myös Turkista H:lta. Vastasin, että holotnassa täällä pääsiäinen vietetään. Kaikki juhla-ajat tuppaavat minulta nykyisin menemään huomiotta. Ei pashaa, mämmiä, lammasta tai kananpoikakoristeita nytkään. Ennen oli kaikkea ja pashamuotissa valmistumassa tuo ortodoksien herkku, vaikka siihen uskontokuntaan en kuulukaan. Kokeilin joskus maailmassa myös kulitsaa ja babaa. Olen jo niin tottunut siihen, että saan haluamani makean marjoista ja hedelmistä. En kaipaa leivoksia, täytekakkuja, en edes pullaa. Iloitsen painon putoamisesta ja jatkan samaa rataa. Hoikkana kuin varpu matkailen kesällä.

Aloin katsella YleAreenasta puolivahingossa tanskalaisdokumenttia "Jannickin murha" ja järkytyin. Poika hirtti itsensä 19-ikäisenä Michellen vuoksi tai tämän aiheuttamana. Michelle oli Jannickin toinen minä. Jannick oli transseksuaali. Hän ei kertonut perheelleen kamppailustaan Michellen kanssa, ei pyytänyt apua keneltäkään. Häneen ei osattu suhtautua oikealla tavalla, auttaa ja hyväksyä. Kuinka paljon on ihmisiä apua vailla, kun me muut emme huomaa ajoissa, emme ymmärrä signaaleja? Katselin dokumentin tuntematta Jannick-Michelleä, mutta kyyneleet silmissä.

14. huhtikuuta 2017

PITKÄ PÄIVÄ

Ollessani lapsi, oli tämä Pitkäperjantai todella pitkä. Se johtui siitä, että tuolloin oli kaikki huvipaikat, ravintolat, kaupat ym kiinni. Lasten piti käyttäytyä mallikkaasti koko päivä. Joskus oli ulkona pimeää, mikä vielä lisäsi päivän tarkoitusta, vaikka ei kotonani oltukaan uskonnollisia. Vierailut eivät kuuluneet asiaan ja radiosta tuli vakavaa ohjelmaa. Lapset odottivat kärsimättömästi pääsiäispyhiä ja pupun tuomisia. Nykyisin on kaikki toisin, vain ne pupun tuomiset ovat ennallaan.

Yhden pääsiäiskortin sain, eikä siinä ollut hartautta, ei pääsiäismunan kuvaakaan, ei tipua, eikä pupua. Oli kuvapuolella kolme akkaa luutien kanssa. Hiukan repsahtaneita naisia ja yhdellä luutakin poikki. Kortti on Suvi Ecksteinin suunnittelema. Sen lähettäjä ystäväni E on huumorinaisia, emmekä ota aina aivan kaikkea vakavasti. Hän lähti muuten Prahaan tyttärensä ja tämän miehen kanssa.

Aurinko paistaa, jotta ei ole pimeä tämä pitkä päivä, eikä se enää muutenkaan pitkä ole. Tunnen kuitenkin kunnioitusta, etten melua enkä melskaa, jota en muutenkaan tee. Lueskeluksi ja blogin kirjoittamiseksi menee, ehkä lisään muutaman rivin Italian kirjeeseen. Kirje odottaa läppärin uumenissa valmistumistaan. Siihen on saajan toiveitten mukaisesti pantava kuulumisia niin Suomen poliittisesta elämästä kuin tapahtumista Helsingissä. Italian media ei näin pienestä ja mitättömästä maasta suurempia informoi. Entinen pääministeri Silvio Berlusconikaan ei ole enää tapetilla. Hänhän huolehti siitä, että maailman tietoisuuteen tuli suomalainen gastronomia. Tosin ei positiivisella tavalla.

Hyvää Pääsiäistä!

13. huhtikuuta 2017

UNETTOMUUTTA, VIINIÄ JA KVINOAN SIEMENIÄ

Mikä kumma siinä on, etten enää nuku hyvin? Eilen illalla menin nukkumaan viiden haukotuksen jälkeen ja kello taisi olla yhdeksän. Heräsin yhdeltä, harmitti. Hain hapankorpun ja hallaimia, yritin lukea Hercule Poirotia, katselin ikkunasta pimeää katua, väänsin yhden haukotuksen. Se ei tarkoittanut yhtikäs mitään. Olin pirtsakka kuin peipponen. Pesin vessan pöntön ja sitten söin toisen hapankorpun ja otin mandariinin. Koetin sitäkin kikkaa, että makaan ihan hiljaa, hengitän tasaisesti ja annan ajatusten ajelehtia neutraaleissa asioissa. Uni ei tullut. Suutuin. Nousin ylös, panin aamutakin päälleni, tossut jalkaan ja menin keittiöön tekemään kapselikahvia. Toin mukin läppärin viereen ja aloin kirjoittaa blogia. Aamu valkeni.

Paistoin eiliseksi lounaaksi broilerin pihvejä. Kaadoin punaviiniä pannulle. Kaikki roiskahti. Pieniä viininpunaisia pilkkuja lattialla, minussa, seinillä, liedellä, kaappien ovissa, kaikkialla... miten ne voi räiskähtää vaikka kuinka pitkälle? Puhdistin ja pyyhin melkoisen tovin kaikkea. Otin kvinoa-pahvirasian ja avasin pannakseni siemenet veteen turpoamaan. Jotenkin pakkaus heilahti ja miljoona kvinoan siementä lensi ulos. Pienempiä kooltaan kuin nuppineulan päät singahteli lattialle, liedelle, päälleni, ne hyppelivät osuessaan kohteeseen ja niitä oli paljon. Juuri kun olin saanut paikat viinitahroista puhtaaksi! Keittiön täytti mahtava ärräpäiden tulva. Aloin kaivaa siemeniä jemmoistaan. Niitä oli joka paikassa. Jalan alla ritisi astuessani niitten päälle. Työnsin broilerin lihat uuniin ja aloin puhdistustyön. Siemeniä kulkeutui jaloissani muihin huoneisiin ja melkein viimeisen poimin kostutetulla sormenpäälläni vuoteen vierestä makuuhuoneessa. Toinen kyyhötti kirjahyllyn lähellä. Manasin kaikki terveysintoilijat siemenineen kuuseen 16. En tiedä, teenkö siemenillä enää mitään, kun ne aiheuttavat harmia. Lääkärinikin sanoi minun syövän hyvin terveellisesti, etten välttämättä tarvitse sen enempää ylimääräisiä vitamiinejakaan kuin kvinoan siemeniä, enkä muitakaan siemeniä.

Kuinka voi joku päivä mennä noin hankalaksi? En pidä siemenistä. Enkä unettomuudesta. Punaviinistä en ole aivan varma.

12. huhtikuuta 2017

TÄÄLLÄ OLEN TULOKAS

Muutama päivä kirjoittamisessa paussia. Ei mitään erityistä syytä moiseen käyttäytymiseen, ehkä ei ole ollut edes entisen kaltaista asiaa tai laiskamato  iskenyt tai...  No, on ollut läppärin ulkopuolistakin tekemistä. On kellokeskiviikko, mutta ei minulla ole karjaa, ei kelloja karjan kaulaan.

Stadissa eilen. Laitapuolenkulkija pyysi "rahaa bussimatkaan". En antanut. Mihin mies bussilla, en tiedä. Sen verran elämää nähneenä  tässä kuitenkin, että luulen hänen keräämiensä rahojen kanssa yrittävän saada lähimmästä Alkosta kurkun kostuketta. Voin olla väärässäkin. Ostin keltaisia tulppaaneja Horstin tekemään siniseen keramiikkamaljakkoon. Dreijalla pyöritelty käsin rakastavin.

Vaalit suoritettu ja tiedämme, kuka valtuustoihin jäseneksi ja kuka varalle. Näillä eväillä kuntia ja kaupunkeja sitten johdetaan. Joku helsinkiläinen jo lupasi poistaa ainakin pääkaupungista rasismin. Ehkä se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ajatuksena kunnianhimoinen.

Hajamielisyys kostautuu. Järjestäytyessäni eilen lähtöön, jäi avain sisäpuolelle painettuani oven erittäin huolellisesti kiinni. Soitin huoltoon, josta mies tulikin aivan pian. Piti todistaa henkilöllisyys. Eihän sitä tiedä, vaikka mammarainen tämmöisellä konstilla pääsisi vieraaseen kotiin varkaisiin. No, maailma on mennyt tämmöiseksi. Näytin henkilöllisyystodistuksen. Mies totesi, että minä olin minä ja avasi oven. Otin avaimen ja lähdin Stadiin. Matkalla kuitenkin teetin lisäavaimen, jota pidän laukussa, jos avain jälleen joskus jää naulaan. Katajanokalla tämä tapahtui yhden kerran siellä asuessamme. Eikä henkilöllisyyttä tarvinnut todistaa. Huoltomiehet tunsivat. Täällä minä olen vielä tulokas.



7. huhtikuuta 2017

SOITIN PUHELUN

Täällä taas, huomenta. Luin vanhaa päiväkirjaani vuodelta "joskus". Ystäväni N on tanssinut päiväkirjan mukaan mainittuna vuonna Lintsillä italialaisia tansseja balettiryhmänsä kanssa. Soitin N:lle. Muistelimme tuota vuotta ja keskustelimme hänen balettiharrastuksestaan. Hänestä ei tullut koskaan prima ballerinaa, uutta Anna Pavlovaa. Tuli aviovaimo ja synnytyksiä. Mikä siinä on, että aina suuresti huvittavat iloiset muistot kaukaisilta ajoilta? Nauroimme ääneen. Tuli muutakin mieleen ja taas nauroimme. Kävimme samaa opparia, koulumatkat usein samaa jalkaa. Asuimme kumpikin Taka-Töölössä, kuten moni muukin koulukaverimme. Olen N:n tuntenut siitä asti. Puhuimme C:stä, joka viime kuussa poistui jo harvenneesta rivistämme. Meillä on häntä ikävä.

Tänään liikenteeseen. Ei ihan Helsinkiin asti, steppailen täällä päin. Huomasin juuri pääsiäisen olevan jo ensi viikolla, hiljainen viikko. Ei mämmiä, ei pashaa, ei muutakaan pääsiäistä. Salaattiin voin näön vuoksi sekoittaa vaikka munakokkelin palasia. Keltaista. Ruokakaupassa näkyi olevan tekopajunoksia. Varmaankin muovista. Mistäpä sitä kaupungissa voi napsaista luonnon tuotteitakaan, ellei riko lakia ja hiiviskele puistojen pensastoissa? Katajanokalla tuomen ja syreenien kukinta-aikaan ihmiset surutta katkoivat kukkia maljakkoonsa. Jopa omalla kerrostalopihalla vietiin koristekirsikan oksia. Aikoi eräs nuorimies viedä minun istuttamiani kukkiakin, mutta ehätin väliin. Tyytyi kukkimattoman pensaan vihreään. Eikä pitänyt minusta.

Skattalla olin paremmin selvillä vuodenaikojen vaihtelusta, kevään tulosta ja eri puiden ja pensaitten kukinnasta. Täällä ei näy mitään. En tiedä edes, koska tuomet alkavat kukkia, koska maasta tunkee ensimmäinen leskenlehti. Olen ulkona monesta asiasta. Ei tuoksu meri, ei kuulu laivojen sumutorvien ääniä, ei näy valoja Suomenlinnasta. Ikkunasta vain katu, parvekkeelta piha. Kadulla autoja. Ei ratikoita. Olen taas lotonnut.





6. huhtikuuta 2017

PANDOJA ÄHTÄRIIN

Tänään lepopäivä tyhmyydestä, vaikka usein, ellei aina, se on minussa läsnä. Tänään myös jälleen kotipäivä ja vasta huomenna liikkeelle. L lähetti ajattelevaisesti ystäväni C:n kuolinilmoituksen Helsingin Sanomista. Lehteä paperisena ei minulle tule. "Siunaus toimitettu läheisten läsnä ollessa". Siitäkin poismenosta on jo kuukausi.

Vihdoinkin Italiasta kirje. S-L pärmänttää jälleen sivukaupalla maan kohtaloa ottaa vastaan miljoonia maahanmuuttajia. He ovat riesana. Ei edes poliklinikalla saa rauhassa odottaa, kun sinne ilmestyy ovenpieleen ulkomaalaistaustainen henkilö valittamaan surkeuttaan. Eikä se ole hiljaista katkeruutta Italiaa kohtaan, vaan suuriäänistä kiukulta maistuvaa vaikerointia. Kaduilla heittäydytään kohti Mekkaa ja rukoillaan tai missä vaan rukoillaan hetken ollessa oikea. Suomeen tulleet maahanmuuttajat ovat vielä määrältään pientä verrattuna moneen muuhun maahan kuten Italiaan, jonne rantautuu päivittäin ihmismassoja paremman eldoradon toivossa.

Oikein kättä päälle Kiinan ja Suomen presidenttien välillä ja pandapariskunta matkaa Suomen Ähtäriin. Bambuviljelmät vaan kiireesti kasvamaan. Jos poikasia, niin ne on säällisen ajan koittaessa lähetettävä Kiinaan. Turkasen hyvää huolta pidettävä pariskunnasta, ettei tapahdu mitään pahaa eläimille. Ollaanko valmiina? Mitä meillä pandoista oikein tiedetään? Ei mitään pehmoleluja, vaikka siltä saattavatkin näyttää. Söpöjä kuin mitkä.

Aurinkoista ja keväistä. Piti kaivaa ohuempi aamutakki käyttöön. Jos olisin vielä tyttönen, alkaisin kohtapuoliin kinua ainakin polvisukkia äidiltä ja myöhemmin aivan nilkkasukkia. Vaatekeskustelut olivat jokavuotisia ja aina samoin sanakääntein "saako jo panna, kun toisillakin on?" Näihin vaatekappaleisiin en enää sorru enkä kinu. Kokeilin kesämekkoja kaapista ja ylen ovat väljiä. Kerroin E:lle Oulunsaloon pienentymisestäni. Vastaus oli "nyt mä olen kateellinen". Se tuntui oikein mukavalta ja kutkutti mieltä.

5. huhtikuuta 2017

"TYHMÄ KÖ SAAPAS"

Palaan vielä Heini Kilpamäen teokseen tyhmyydestä. Aihe minua kiehtoo. Henkilö- ja ilmiöjournalisti Kilpamäki on toimittaja, jota myös tyhmyys kiehtoo. Hän on ottanut selvää siitäkin, mitä tyhmyys oikein on.

Hollantilainen kirjailija ja kirjallisuustieteilijä Matthjis van Boxsel (synt.1957) on löytänyt vastauksen tyhmyyden syvimpään olemukseen vuonna 1992, kertoo Kilpamäki. Van Boxsel testasi teoriaansa kaksi vuotta ja huomasi lopulta kadottaneensa alkuperäisen ideansa. Tyhmyys oli rönsyillyt saaden uusia merkityksiä. Suomalaisen torigallupin oli käynyt samoin: tyhmyys voi olla mitä vaan. Sen kuitenkin van Boxsel huomasi, että tyhmyys on ilmiö, joka on kaikissa ihmisissä kaikkina aikoina ja se on myös tiedostamatonta. Tyhmyri ei itse ymmärrä omaa tyhmyyttään. Se voidaan huomata ehkä vasta takautuvasti, jos silloinkaan, jatkaa van Boxsel.

Kilpamäki on pannut kirjaansa punkyhtye Klamydian Tyhmyyden ylistys (2005) sanat ja minä panen ne tähän.

Soffalla

On jossain päin taas tapettu kasapäin porukkaa
ja jenkit sinnekin pistää joukkojaan.
Eduskunta taas nosti pari tonnii palkkojaan,
ainut mistä yhtä mieltä olivatkaan.

Tautisen tyhjänpäivän, paskoin alleni.
On tää löhispaikka mun paras kaveri.

Soffalla, Soffalla, Soffalla,
on olo kuin proffalla.

Tyhminä on pidetty kylähulluja, blondeja, yleensä naisia, narreja, humalaisia jne. Tästä on hyvä luikahtaa Kilpamäen tekstiin Naisten tyhmyys. "Kaikki on hartioiden alapuolella". Jo vanhat roomalaiset olivat sitä mieltä, että kohtu ohjaa aivoja enemmän naisen järjenjuoksua. Riippuu kuukautiskierrosta. Ei kai sillä ole ollut sen asian kanssa tekemistä, että tytöt pidettiin kotona, eikä opintie auennut helposti. Nainen oppi taitonsa toisilta naisilta ja ne taidot koskivat yleensä kotitaloutta. Tästä on onneksi päästy. Naiset ovat saaneet Suomessakin äänioikeuden vuonna 1906. Saamme sanoa sanasen, vaikka jossakin on yhä vallalla "nainen vaietkoon seurakunnassa".

Naisasianainen Mary Wollstonecraft  (1759-1797) on sanonut, että naisten tulisi vapauttaa itsensä järjellään. Koulutus on tärkeämpää kuin kotona istuskelu ja huolehtiminen kauneudestaan. Opiskelu kehittää yhteiskuntaa ja lisää yleistä hyvinvointia, sanoo Wollstonecraft. Vähitellen naiset siirtyivät ompelustensa äärestä opintielle, vaikkakaan aivan noin vaan se ei sujunut. Piti taistella ja osin taistelu jatkuu. Siinä missä mies ottaa työpaikan, naisen on todistettava pätevyytensä. Tästä on pauhannut muun muassa Lenita Airisto.

Minun mielenkiintoni Kilpamäen kirjaan ja tyhmyyteen jatkuu ja siitä aiheesta jatkan taas täällä blogissanikin. Kuten sanoin: se kiinnostaa. Tyhmyys!

4. huhtikuuta 2017

"TULEE SANAT KUIN LAMPAAN PÄÄSTÄ"

Kirjan nimi on Suomalaisen tyhmyyden ylistys, Heini Kilpamäki 2014. Olen aloittanut senkin lukemisen. Kilpamäki etsii tyhmyyttä paikkakunnittain, lääneittäin (entisin), maaseutu vs. kaupunki, nainen vs. mies. "Aina koski kohinassa, aina tyhmä tohinassa". Vuonna 1700 Daniel Juslenius jo pohti turkulaisuuden ja suomalaisuuden olemusta väitöskirjassaan Aboa Vetus & Nova. Turkulaiset ovat olleet monenkin tutkijan hampaissa luonteenpiirteittensä takia. Tähän paneutuu myös Kilpamäki kirjassaan.

Suomessa on kuulemma mielipide, että Suomen "tyhmimmät" ihmiset löytyvät Turusta. Turku nähdään populaarikulttuurissa muusta maasta erillisenä, vieraana ja mielenlaadultaan poikkeavana alueena, sanoo Kilpamäki. Näkyy turkulaisvitseissä, hän jatkaa. "Jos turkulaiselta kysytään kelloa, hän vastaa: ai nyt vai?" Ei ole kuitenkaan millään lailla todistettu oikeaksi turkulaisten erinomainen "tyhmyys". Lehtori Tommi Kurki sanoo ajateltuaan asiaa, että "tyhmyys" lienee saatu kaivetuksi Turun murteesta, joka poikkeaa muista jo sävelkulkunsakin vuoksi. Lounais-Suomen murteet muistuttavat viroa. Turkuhan toimi vuosisatojen ajan kauppapaikkana, joten murteeseen on sekoittunut eri murteiden lisäksi myös ulkomaisia aineksia". Siis: "ei turkulaine mikkää tyhmä ole". Olen elämäni aikana tutustunut muutamaan turkulaiseen, enkä ole havainnut heissä ainakaan tyhmyydessä, jos viisaudessakaan, mitään eroa verrattuna muihin tuntemiini ihmisiin.

"Kun Turku paloi vuonna 1827, kodittomat tuotiin Turun torille ja heidän älykkyytensä mitattiin. Ne, joiden älykkyysosamäärä oli yli 100, perustivat Turkuun Mensan. Ne, joilla se oli alle sadan, joutuivat lähtemään pohjoiseen ja perustivat Mansen". Tämä juttu minua kirjan lukijana hymyilytti kovin.

Miksi otin kirjasta juuri turkulaiset? Jos ei olisi Helsinkiä ja Tamperetta, voisin ajatella asuvani Turussa. Lisäksi vielä, puoliso oli kotoisin Varsinais-Suomesta. Eikä hän suinkaan mikään tyhmä ollut. Heini Kilpamäki kertoo myös muustakin "tyhmyydestä" kuin paikkakuntakohtaisesta. Palaan siihen myöhemmin.

2. huhtikuuta 2017

MISSÄ VALOKUVA LUURAA?

Iso osa päivästä mennyt erään valokuvan etsimiseen. Minne joutunut? Olenko vahingossa heittänyt pois? Huilaan vähän ja taas jatkan.

Löysin papereiden joukosta kaksi yhden dollarin seteliä. In God we trust. Etupuolella Washingtonin kuva. Löysin paljon muutakin, heitin pois, säästin. Puolison golfseuran jäsenkortti. Pois. Tein välillä salaatin ja söin. Ulkona ilmeisesti aika lämmintä. Menenkö huomenna kauppaan, vai enkö mene? Kas, siinäpä jälleen kysymys, vaan ei sentään pulma.

Aloitin kirjaa Sinebrychoffeista sekä Agatha Christien Sinistä junaa. Jälkimmäisessä punaisia rubiineja ja edellisessä olutta ja taidetta. Etsiessäni sitä tiettyä valokuvaa löysin Toivon kirjeen, Topiksi kutsuttu. Hän oli aikoinaan erittäin hyvä ystäväni ja on näemmä kirjoittanut minulle kirjeen Hatfieldin Collegeen, English Summerschool, Durham. "Hei, Nappisilmä", se alkaa. Topi oli ollut jonkun lähetystön juhlissa ja oikein smokissa. Hän oli minua aika paljon vanhempi, mutta oikein mukava kaveri. Aikaa siitäkin ystävyydestä kulunut hyvin kauan.

Pitäisi palata vielä Ari Turusen kirjaan "Humalan henki". Siinä kun on monta mielenkiintoista asiaa maailman ihmisten alkoholin nauttimisesta aina aikojen alusta asti. No, jos vaikka lukisin kesällä parvekkeella, kunhan saan sen kuntoon, jos vaikka P-D tulee avittamaan. Ja tuleehan hän, kun kysyn ja pyydän. Hyvä ihminen kun on. Sen lisäksi vielä mahdottoman kiva.

Rupean taas valokuvan etsitään. Minulle tärkeä kuva.

1. huhtikuuta 2017

TAIDE PITKÄ ELÄMÄ LYHYT

Terveisiä Siffiltä. Näin pitkästä aikaa Rembrandtin Lukevan munkin. Se on muun vanhan ulkomaisen maalaustaiteen kanssa siirretty Ateneumista Sinebrychoffin taidemuseoon. Ja on edelleen ainut Remppu Suomen museoissa. Yksityisomistuksissa on, mutta missä ja kenellä, siitä ei puhuta. M ja minä tutkailimme hollantilaisen toisenkin mestarin töitä eli Caesar van Everdingen´in tuotantoa. Komeaa oli. Yksityiskoti tämäkin museo ollut, osin yhä sen näköinen kuin   Fanny Sinebrychoff sen jätti vuonna 1921. Miehensä Paul oli kuollut jo 1917. Fanny lahjoitti kaiken Suomen valtiolle ja siinä perinnössä me eilen kävelimme ihaillen sekä huoneita, sisustusta ja seinillä olevaa taidetta.

Sinebrychoffit ovat aikoinaan olleet maahanmuuttajia Suomessa. Venäjältä tulleet ja taloksi asettuneet joskus Suomen sodan aikoihin. Panimoteollisuus pantiin alulle Helsingin Hietalahdessa. Saatiin yksinoikeus oluen valmistamiseen 1819.

Ostin Siffin kaupasta postikortteja ja magneetteja, kirjan Sinebrychoffin taidemuseon teoksista ja Sinebrychoffit-kirjan. Perehdyn viimeksi mainitun osalta Helsingin historiaan. Aina oluesta tauluihin. Päivä oli mitä mainioin, seura todella mukavaa. Taiteen jälkeen kävimme Samppanjabaarissa virkistäytymässä M:n tarjoamana. Puhuimme Trumpista, Ivankasta, Putinista, Niinistöstä, vanhusten hoidosta Suomessa ym ja joitakin juttuja omasta kouluelämästämme, joka kummallakin on jo takana. Minulla taaempana kuin M:llä. Ilta oli jo alkanut, kun tulin kotiin.

Katselin Emmerdalen netistä, söin vähän ja panin merkille, etten vieläkään saanut Italiasta kirjettä. Lähetän Everdingen´in kortin Bacchus ja bakkantit, joista jälkimmäiset viihtyivät aina viininjumalan seurassa ollen hieman villikkonaisia viininlehväseppeleet päässään.

30. maaliskuuta 2017

MIKSI MONA LISA HYMYILEE?

Taloudesta taas yhtä ja toista päässyt loppumaan. Viimeisen mandariininkin söin yöllä. Lähden lähikauppaan ja jätän loton. Jos onni suosii, pääsen täältä pois. Loppuviikolla onkin Sinebrychoffiin meno ja se on sitten "Siffi" vain. Treffit M:n kanssa aseman edessä. Se on hyvä treffipaikka, melkein yhtä hyvä kuin Stockmannin kello.

Stockmann lähetti uuden kanta-asiakaskortin, eikä minua olekaan alennettu alempaan kastiin. On yhä lupa poiketa First Loungeen vaikka caffé  lattelle tai capuccinolle. Hyvä juttu. Ilahduin.

Citymarketissa viimeksi käydessäni tapahtui seuraavaa. Kysyin myyjän näköiseltä, ovatko edessäni olevat mandariinit makeita? Hän otti yhden, kuori sen huolellisesti, tarjosi minulle ja söi itsekin. Olivat hyviä. Onneksi hänellä  oli talon vaatteet, muuten olisimme näyttäneet oudoilta siinä pokkana syömässä myytäviä hedelmiä. Mutta palvelu oli moitteetonta. Liekö ollut ihan kauppiaan oma rouva? Tuli vaan mieleen.

Olen hiukan luntannut netistä nyt näytteillä olevasta Siffin taiteilijasta. Hollantilainen Caesar van Everdingen (1616-1678). Tunnustan, että minulle vieras tämä Rembrandtin aikalainen. Ja niin on ollut monelle muullekin jäätyään ikävästi Rempun varjoon ja unohduksiin. Taitava kuulemma. Tarkistamme asian.

Olen seurannut melkein henkeä pidätellen  Waldemar Januszczak´in sarjaa Kahlitsematon renessanssi YleAreenasta. Miten taidehistorioitsija pystyy analysoimaan maalauksia ja tietää, miksi siinä kuvatut asiat ovat niin ja niin eli miten hän voi tietää taiteilijan ajatuksia? Maallikkona minä katselen vain kuvaa, sen värejä ja usein ymmärrän sisällöstäkin jotain. Mutta ikimaailmassa en osaisi edes ajatella, miksi jollakin hahmolla on osoittava sormi tyhjyyteen tai miksi hahmo on kumartuneena juuri tiettyyn suuntaan. Olen aina suuresti ihaillut tätä tietämystä ja osaamista. Yhtä asiaa ei edes Januszczak´kaan tiedä eli miksi Mona Lisalla on tuo salaperäinen hymy. Se askarruttaa häntä ja monia muitakin tulkitsijoita ja on sitä tehnyt jo vuosisatojen ajan. Minä olen Mona Lisan nähnyt ja onhan se Taulu isolla teellä, tosin aika pieni, kun yleensä kuuluisat ja tunnetut teokset ovat usein kookkaita. Hymyyn en huomiota kiinnittänyt. Nyt olen sitä eri taidedokumenttien yhteydessä alkanut minäkin miettiä: miksi Mona Lisa hymyilee? Siinähän mietin.

29. maaliskuuta 2017

ARI TURUSEN TARINAA ALKOHOLIN JUOMISESTA

Aloitin Rosebudista ostamistani kolmesta kirjasta lukemisen Ari Turusen Humalan henki eli juomatapojen tarina. Kalevalassa ryypättiin sen kuin ehdittiin. Martti Luther ei liioin lasiin sylkenyt. Omar Khaijam pani parastaan runoihinsa viiniä ylistäen niin vaikka harras muslimi olikin. Hän piti  pappeja tekopyhinä ja kuunteli mieluummin vaikka "humalaisen horinoita". Parempi kapakassa kera maljain/ edessäs olla salaisuuksia paljain/ kuin temppelissä papukaija-saarnaa/ vain toistaa vailla seuraas, pakkovaljain. Näin siis persialainen Omar Khaijam. Muinaiset kreikkalaiset paljastivat kuvin viinin valmistuksen salat. Humalalla oli oma jumalansa  Silenos, joka on aina juovuksissa.

Eivätkä skandinaaviset jumalat jääneet jälkeen kollegoistaan Kreikassa. Thor, ukkosen jumala, oli kova poika juomaan ja kilpaili kerran  Utgård-Loke-jättiläisen kanssa juomakilpailussa. Jättiläinen voitti, mutta kepulikonstein.

Lääketieteen isä Hippokrates oli sitä mieltä, että "päihtymyksen aiheuttama äkillinen veren lisääntyminen johtaa siihen, että sielu ja sen sisältämät ajatukset muuttuvat, ihmiset unohtavat nykyhetken vastoinkäymiset ja saavat elämänuskoa paremman tulevaisuuden toivossa."

Vanha kunnon Homeros kirjoittaa näin:

"En voi armaampaa ajatella, en toivoa tiedä,
kuin sopumiellä jos kaikk´ ilojuhlaa viettävi kansa
miessalit täyttäen käy rivitysten atriapöytiin,
laulajan laulua kuuntelemaan;
liha leipä se peittää pöytiä kukkuranaan,
sekomaljast´ ahkera airut viiniä ammentaa,
pikareihin kaatavi, kantaa,
Kaunoisinta se kaikest´ on, mitä mieleni tietää."

Tähän on hyvä lopettaa tällä kerralla, mutta sekä minun että Turusen tarinat juomisesta jatkuvat vielä tässä blogissa.



28. maaliskuuta 2017

BULEVARDILLA

Eilen aamulla lähdin aikaisin liikenteeseen. Ensin Bulevardin klinikalle, sieltä suoraan kadun toiselle puolelle, jossa Ekbergin (perustettu 1852) kahvila. Caffé latte. Sitten myymälän puolelta yhtä ja toista vierasvaraksi pakastimeen. Stockmannille kutosen ratikalla, josta myös yhtä sun toista. Vielä ajelin hissillä seitsemänteen ja join espresson First Loungessa. Uupumus pakkasi jo päälle. Kuitenkin ostin vielä metroaseman läheltä Rosebudista kolme vitosen kirjaa: Heini Kilpamäki Suomalaisen tyhmyyden ylistys, Agatha Christie Sininen juna ja Ari Turunen Humalan henki eli juomatapojen tarina. Viimeksi mainittu siksi, kun nyt tiedän Maigretin tavat, niin hyvä täydentää tietoutta koskien koko maailmaa ja juomisen pitkää historiaa.

Bulevardin klinikalla kävi niin kuin muissakin veren ottopaikoissa, suonet pakenevat. Pistettiin reikiä, ei tullut. Vaihdettiin hoitajaa, ei meinannut tulla, mutta lopulta kämmenselkä antoi. Kyselin tietysti vanhan talon historiaa. Arkkitehti ei tullut hoitajan mieleen, mutta rakennusvuosi  1900-luvun alussa. Bulevardin talot ovat vanhoja. Eräässä asunnossa olen käynyt ja siinä olikin ihailemista. Kirjastohuonekin valtava seinään upotettuine kirjahyllyineen, kaariovia, kattomaalauksia... Yksityisen Bulevardin klinikan tila toiminut Boijen sairaalana 1904-1979, nytkin terveydenhoitoa palvelevana, laboratorio, lääkäriasema ja sairaala. Henkilökunta ylenpalttisen kohteliasta, aivan siellä mielikseen verta luovutti. Tulokset minulle postissa, kun "ulkopuoliselle lääkärille" ei suoraan lähetetä.  Vastaanottoaika omalle lääkärille ensi viikolla.

Mutta oli ihanaa olla stadissa. On se sentään kaupunkia. Ratikoita, ihmisiä, näyteikkunoita, katuja. Edessäni oli kokonainen Bulevardi, flaneerasin  sydämeni kyllyydestä, ohitin Ruttopuiston vanhoine ruosteen peittämine hautaristeineen. Vedin syvään henkeä ja odotin onneni kukkuloilla kutosen ratikkaa.

26. maaliskuuta 2017

MORGAN FREEMANIN JA MOZARTIN LUMOISSA

Siirryin muitten mukana minäkin kesäaikaan. Minulle tuo ei tuota ylenpalttista harmia kuin vain hommaa siirrellä viisareita, joka ainakin minusta on tyystin turhaa touhua. En tiedä, heräsinkö tänään kesä- vai normaaliaikaan. Pääasia että heräsin. Tässä nyt jo kahvia lipittelen ja totesin loton oikean rivin katsottuani, että asuinpaikkani on edelleenkin Itäkeskus.

Minä tykkään näyttelijä Morgan Freemanista. Hoksasin hänet eilisissä elokuvissa ja valitsin  Robert Guntonin ohjaaman The Shawshank Redemption´in vuodelta 1994. Vankilajuttu, jotka minua jotenkin oudosti ovat aina kiehtoneet. Olen montakin Freemanin tähdittämää leffaa nähnyt, mutta lopullisesti ihastuin elokuvaan The Magic of Belle Isle, ohjannut Rob Reiner 2012. Se on tarina pyörätuolissa istuvasta elämänhalunsa menettäneestä kirjailijasta, joka kuitenkin tokeentuu ihastuttavien naapuriensa välityksellä. Leffa sekä nauratti että itketti ja lopultahan siinä on onnellinen loppu. Suudelma ja rakastuminen. Eilinenkin elokuva (jossa oli myös onnellinen loppu) Freemanin takia sydäntäni sykähdytti ja ryömin leffan loputtua vuoteeseen ja toivoin näkeväni unta Morgan Freemanista. En nähnyt. Freeman on antanut äänensä ja itsensä myös monille dokumenttielokuville, joita olen ihastuneena seurannut.

Huomenaamulla häippäisen varsin varhain ensin Bulevardille ja sen jälkeen ehkä Ekbergille aamukahville, jos siellä sattuisi olemaan tilaa. Maarun on oltava ravinnoton verikokeen takia. Ostan jotain kuitenkin myymälästä ja panen pakastimeen. Ja kun kerran olen taas päässyt sivistyksen pariin, aion nauttia stadissa olemisestani jonkun aikaa.

Tänäänpä siis taas sisätiloissa, lueskelua, tv:n katselua ja jossain välissä kaivan YouTubesta vaikka Mozartia. Senkin kuunteleminen itkettää. Horst lähetti kerran minulle äänilevyn, jossa Eine kleine Nachtmusik. Levy on yhä tallella, vaikka grammari mennyttä kalua. Olen toki kuunnellut levyn melkein puhki aikanaan. Nyt tätä musiikkia saan läppärin kautta. On minulla myös cd:nä Mozartia. Makaan vuoteella päiväpeiton päällä silmät suljettuina ja kuuntelen. Katoan jonnekin kauaksi aikojen taakse ja olen juuri sillä hetkellä onnellinen.

25. maaliskuuta 2017

HAANPÄÄ LÄHTI SOTAAN

Ensi vuonna taksit voivat/saavat ottaa maksuksi matkasta asiakkaalta ihan omantunnon mukaan euroja. Olen jo tottunut ulkomailla siihen, että ensin neuvotellaan maksu ja sitten vasta hypätään kyytiin. Oudolta se tuntuu täällä, maassa, missä kaikki on mennyt järjestelmällisesti paragrafien, mittareiden ja sääntöjen mukaan. Minä en sitten ala vongata kaupungin hallinto-oikeudelta vaivaisen ihmisen taksilla kulun lupaa, kun se on kaksi kertaa minulta evätty. Eivät suostuisi kuitenkaan. Sen sijaan maksoin HSL:n konttorissa yleisten kulkupelien matkakorttiin lisää rahaa. Maanantaina on sitä heti taas käytettävä.

Luin Risto Rankin Maigret juo-kirjan loppuun ja nyt tiedän tarkasti komisarion juomatavat  ja juomien laadut. Jos niillä tiedoilla jotain tekee. Huumorillahan Ranki kirjansa kirjoitti ja sen myötä tuli jälleen kerran Ranskassa käytyä.

Siirryin  Pentti Haanpäähän takaisin Matti Salmisen opastuksella. Haanpäällähän oli vahvasti pasifistisia ajatuksia, mutta sotaan oli lähdettävä. Ranki kirjoittaa "Haanpää itse tiivisti sotakokemuksensa neljään sanaan. Ne kuuli Haanpään lähinaapuri, myymäläapulainen Reino Kangasharju kirjailijan hyvän ystävän kauppias Jani Koskelan kaupassa syksyllä 1940."  Pentti Haanpää oli tiivistänyt kokemuksensa sodankäynnistä sanoihin " pelottaa, palelee ja nukuttaa."

Pentti Haanpää oli siirtynyt Otavan kirjailijaksi hänen tultuaan kolmanneksi kustantajan julistamassa sotakuvauskilpailussa vuonna 1940 Korpisota-kirjalla. Kirjasta tuli sekä rahaa että mainetta Otavan otettua kirjan painettavaksi. Kirjan toisen painoksen kanssa tuli Neuvostoliiton taholta painostusta. Hyvässä yhteisymmärryksessä poistettiin ryssä-sana. Haanpää oli iloinen kirjan päästyä kuitenkin näin vähällä, mutta kummasteli  sitä, miksi "suomalaisista on alettu tehdä niin siistisanaisia". Kummastelu jatkui "suomalaisen suustahan  ryssä tulee niin luontevasti, ettei sen suinkaan pitäisi olla mitään haukkumista."

Nykyisin meillä on JSN, joka sanelee, mitä ja miten saa kirjoittaa. "Ryssä" lienee yhä pannassa "neekerin" kanssa. Eikä myöskään ole kovin soveliasta painaa lehteen tihutyön tekijän kansallisuus tai mistä maasta rosvo on tänne tullut pahoja tekemään.

Tänäänkin oleskelen kotona, paitsi roskiskäynti on pakollinen. Katkaravun kuoret hajahtavat. Asfaltti on märkää, jotain taivaalta tullut. Stockmannin Herkku antaa kanta-asiakkaille tänään alennusta. En mene.

24. maaliskuuta 2017

JULES MAIGRET JUO KUIN RANSKALAINEN

Käppäilin kuin käppäilinkin eilen kauppakeskuksen Stockmannille. Ostin mitä ostin ja vielä kotimatkalla Suomalaisesta Risto Ranki Maigret juo, Otava 2015.Nuorena luin ahkerastikin Simenonin Maigret-kirjoja ja olihan komisario joskus janoinen, poikkesi calvadosille tai oluelle. Nappasi toisinaan "pisaran luumuviinaakin", eikä kieltäytynyt pernod´sta tai viinitilkasta vaikkapa Rue de l´Etoilen lähellä olevassa Pickwik-baarissa. Pariisissahan ollaan.

Ja kylläpä aurinko paistoi kirkkaan lämmittävästi. Heilahtelin rollaattorin kahvoissa uudessa kaulaliinassa ja baskerissa. Keväiset värit. Mieli ei ollut kevyt ja vielä vähemmän keväinen. Mitä lie  taas aivoissa askarteltu. Tummia tuumin. Mansikoita syödessä jo heitin murhemielen. Jostain olivat espanjalaisiin saaneet hiukan mansikalle vivahtavaa tuoksua ja makua. "Enjoy!" luki englanniksi ja kyllähän minä. Vähän.

Ryhdyin jo heti illalla lukemaan tietoja, miten ja mitä komisario Maigret juo. Joku voisi sanoa että paljon, mutta minä sanon: kuten ranskalainen. Lipitellen ehkä jo aamusta kohtuullisesti, eikä missään tapauksessa humalahakuisesti. Jos vertaa Maigretin aperitiiveja ja muita esimerkiksi James Bondin juomisiin, voittaa 007. British Medical Journal on Risto Rankin mukaan tilastoinut agentin juomat. Tulos: viikossa 92 annosta, joinakin päivinä 50. Määrä on jo niin suuri, että sankari "ei olisi vapinaltaan kyennyt sekoittamaan juomiaan itse".

Mitä kohtuullisuuteen ja kohtuuteen tulee, kertoo Ranki tiibetiläisen luostarin Shangri-Lan munkkien viisaina miehinä olleen kohtuudesta tätä mieltä: kohtuullisuus kaikessa, mukaan lukien kohtuullisuuden tavoittelu.

23. maaliskuuta 2017

AURINKOA TAIVAAN TÄYDELTÄ

Niin komeasti helottaa, että tekee mieli panna uusi baskeri päähän ja rullautua aurinkoon. Heräsin vastikään, että tässä lipitellään kahvia ja ulosmenoa vasta kaavaillaan. Mutta niin näyttää suloiselta, että kai minä ulos pullahdan.

Eilen en juurikaan mitään tehnyt. Lukeminenkaan ei maistunut. Tv:stä katselin vain Emmerdalen ja siinäkin on alettu koheltaa kaikenlaista kyläläisten elämää sekoittavia asioita. Puhelin ei minulle soinut, enkä minä soinut kenellekään. Lähetin muutaman sähköpostin ja yhden mahdollista vastausta jännitän aivan kamalasti. Vielä ei ruudussa näy mitään. Yritän olla vähemmän innostunut, ettei pettymys koske liikaa.

Minut on valtuutettu runojen etsijäksi. Olen käynyt jo toimeen ja parin runokirjan sivuilla liputetaan keltaisin lapuin. Aikaa annettiin useita kuukausia, ei kiirettä. Kivaa on kirjoja selailla ja palauttaa mieleen isäni runoillat. Vanhempani rakastivat runoutta. Isä on antanut seurusteluaikana monia runokirjoja tulevalle vaimolleen lämpimin saatesanoin alkulehdellä. Äitini piti varsinkin Aale Tynnistä. Tutustuttuaan henkilökohtaisesti Viljo Kajavaan, tuli Kajavastakin mielirunoilija. Minä en ole tutustunut kehenkään, ellei lasketa muutamaa keskustelua runoilija Mikko Kilven kanssa.

Nyt oikeastaan on aika aloittaa aamupuuhat, suihkuttelut sun muut, naama edustuskuntoon ja sitten heleään paisteeseen.

22. maaliskuuta 2017

LUKEMISTA JA LAIHTUMISTA

Stadissa ja kampaajalla eilen. Sitten hallainkaupan kautta kotiin. Vihmoi vettä. Tällä viikolla ei sitten ihmeempää. Ensi viikko antaa taas ohjelmaa. Laboratoriokokeet Bulevardin klinikalla ja perjantaina M:n kanssa Sinebrychoffin taidemuseoon. Kellojen viisareitakin pitää siirtää kohti kesää tunnilla  tämän viikon sunnuntaina. Kolmelta ylös yöllä kääntämään, eiks niin? Haiskahtaa hiukan turhalta touhulta.

Pentti Haanpäätä luen ja välillä Morsea. Matti Salmisen Haanpäässä olen puolessa välissä, mutta Morse vetelee vasta melkein alkutekstejä Colin Dexterin kirjassa. En siis vielä tiedä, rakastaako Dexterin alkuperäinen inspector klassista musiikkia, kuten television sarjassa. Sekä sarjan päätähti Morsena esiintynyt John Thaw että Morsen luoja kirjailija Colin Dexter ovat jo poissa keskuudestamme. Samoin on Pentti Haanpään laita, joka kuoli 1955 viidenkympin iässä. Tekstit jäävät.

Eilen aamulla huomasin laihtuneeni aika paljon lähtökohdastani. Luulen tähän olevan syynä juuston pois jääminen ruokavaliosta. Ennen kun jääkaappi pursuili eri juustomaiden herkuista, mitä rasvaisempi, sitä makoisampi, niin nyt salaatissa lilluu laihaa fetaa, mozarellaa tai Riitan Herkun kotijuustoa. Leipäkin muuttunut kokonaisuudessaan hapankorppuviipaleeksi. Salaatti pitää sisällään kaikkea vihreää ja punaista, joskus keltaista, joka on ananasta sekä proteiinipommina kalkkunaa, broileria tai kalaa, katkarapuja. Kapselikahvi siivittää päivää ja kun päällä keikkuu rasvattoman maidon vaahtoa, ei muuta sitten kaivatakaan. Vielä muutama kilo pois on tavoitteena. Luulen lääkärinkin olevan tyytyväinen potilaaseensa huhtikuun alussa. Hamuan kehuja. Hän kun melkein ensisanoikseen loihe lausumaan tavatessamme "sun pitää laihtua". Sattuikin olemaan juuri tohtori, jonka erikoisalaa on obesiitti. Minähän rupesin melkein siltä istumalta tekemään työtä käskettyä. Oli motiivi ja oli pieni pala kunnianhimoakin. No, ja laihduttamiset ovat minulle tuttuakin tutumpaa puuhaa. Lihon, laihdun, lihon, laihdun. Tätä rataa jojoa. Joskus olen ollut hoikka kuin varpu. Siihen en enää pyri.

21. maaliskuuta 2017

KIINAN MANSIKKAHULLUUS

Tänään siis metrolla liikkeelle. Kotiin tullessa ostettava taas hedelmiä ja hallaimia. Mansikat juuri nyt yhtä tyhjän kanssa, eivät haise edes mansikalle. Onneksi meillä myydään ilman paperikäärettä, mutta Kiinassa alettiin hölmöillä ja kukin mansikka omaan pakkaukseen. Ja ne vielä isompaan pakkaukseen. Taisi olla kymmenen marjaa ja eurohinta 20€. No, maksaahan pakkaus ja pakkaaminen. Roskaa tulee ja kauhea homma saada marja suuhun. Suklaakonvehdin yksittäispakkauksen hyväksyn, mutta yhden mansikan oma kääre menee yli hilseen.

Eilen olin taas hyvin puuhakas. Imuroin, pyyhin pölynpoistoaineella pölyt, pesin kaksi koneellista pyykkiä, vaihdoin itselleni vuodevaatteet ja pyyhin keittiön lattian kostealla. Olinkin sitten aivan puhki. Tarkoituksella olin jättänyt seurastani pois rollaattorin ja touhusin näin olen ilman apuvälinettä. Sitten paistoin ohuita kalkkunanviipaleita, maustoin, pilppusin ja ujutin salaatin joukkoon. Ihan hyvää, eikä salaatti vieläkään kyllästytä, kun siitä saa satoja erilaisia variaatioita.

Kohta pitää taas ostaa pienempiä vaatteita, kesäksi ainakin. Haluan olla tyylikäs Oulun matkalla, jonne olen vakaasti aikonut. Vieläkään en tiedä, lennänkö pilvien halki vai jyskytän kiskoja pitkin. Tykkään junamatkoista. Sitä paitsi usein on ollut mukavaa juttuseuraakin. Siis hyvin mukavaa! Enkä minä minnekään vaivaisten osastoon mene! Kyllä rollaattori menee joko penkin alla tai joku herrasmies hilaa sen matkalaukun kanssa hyllylle.  Kai niitä on vielä junissa? Siis hyllyjä sekä herrasmiehiä? On nimittäin kauan aikaa, kun olen junassa matkustanut. Taisi olla höyryaikaan.

Ouluun kestää matka yli viisi tuntia. Eväsaikani on kaukana lapsuudessa. Nyt köpittelen ravintolavaunuun. Pitelen penkeistä kiinni, niin en tarvitse apuja. Oma heilahteluni sulautuu hyvin junan liikkeisiin. Ennen ratojen liitoskohdat tuntuivat matkustajissa. Miten lienee nykyisin? Taitaa tulla kiva kokemus minulle. Juniinkin on kuulemma matalalattiapääsy. Kyllä maailma on muuttunut! Jännittää jo nyt. Ja mistä voi ostaa lippuja? Nettiostot minulle vieraita. Yhden Tukholman matkan olen ostanut ja se meni aluksi aivan sähläämiseksi. Voisin Sinebrychoffin matkalla hiukan selvitellä, onko vielä ihmisiä lipunmyyjinä rautatieasemalla. Ennen sanottiin "meno-paluu". Ja mitä luokkia junissa on? Tässähän tulee ihan vaikka mitä housuun. Pitää googlata.

Luen hyvin innokkaasti  Inspector Morse-kirjaa. Pari tyttöä vasta murhattu, eikä ole hajuakaan, kuka moiset on tehnyt. Hovimestarikaan ei kuulu tähän kirjaan.

19. maaliskuuta 2017

JA MINÄHÄN KEPPIKÄVELIN

Liput liehuvat Minna Canthin muistoksi, eivätkä muille naisille sitten liehukaan minään päivänä. Muutama lumihiutale tipahtelee ja näin luvattiinkin. Viikon kuluttua alkaa kesäaika ja huomenna on kevätpäiväntasaus. Kyllä se tästä.

Keppikävelin eilen kauppakeskukseen, mutta tunnustan, että koville otti. Luulin olevan helpompaa. Matkalla ei voinut istahtaa. Ensimmäinen lepopenkki Citymarketissa oli kansoitettu. Ei kun koneportaita ylös. Seuraavalle penkille oli parkkeerannut eräs mammarainen itsensä ja ostoskassinsa. Kysyin, jos kassit ovat jo levänneet tarpeeksi, että pääsisin istahtamaan. Mamma ynähti, kokosi itsensä ja nyssykkänsä ja lähti. Se sopi minulle. Tämän jälkeen etenin levähdyspaikasta toiseen ja pääsin Stockmannille asti, vaikka sisälle en mennyt.

Istuin ja katselin lauantaihulinaa ja sitä riitti. Kiukuttelevia lapsia, väsähtäneitä vanhempia, kielten sekamelskaa, järjestysmiehiä, muutama laitapuolen kulkija, joita ohjailtiin jonnekin, kokonaisia sukuja ryhminä, tungosta. Viereisellä tuolilla istui mies, jonka sormet ja ranteet olivat täynnä hopeisia pääkalloja. Hän hymyili minulle. Ajattelin, jos hänen päänsäkin muuttuu ykskaks myös pääkalloksi. Ei muuttunut, hymy vain syveni. Vastasin siihen vaisusti vain hiukan suupielilläni. Olisin ehkä saanut penkkijuttukaverin ja esitelmän pääkalloista. Jatkoin matkaa. Kompuroin kotiinkin ja tuumailin ottavani seuraavalla kerralla avuksi molemmat kyynärsauvat. Vai onko rollaattori sittenkin paras vaihtoehto? Tietysti voi olla niinkin, että seuraava kerta yhdellä sauvalla on jo helpompaa, jos olin vain ruosteessa.

18. maaliskuuta 2017

KEPPIKÄVELEMÄÄN

Valkoinen muurikello keittiön pöydällä ja saksalaista valkoviiniä jääkaapissa. Steppailin eilen, kylläkin rollaattorilla, Rautatientorin metroasemalle ja HSL:n asiakaspalveluun. Hoidin asian ja ajoin metrossa takaisin Itäkeskukseen. Ostin nuo kaksi mainitsemaani asiaa ja istuin hetken ruokakaupan kassojen ulkopuolella penkillä arvioimassa perjantaivilinää. Sitä oli. Juomia eri muodoissa ostoskärryt täynnä, jopa siihen uskontokuntaan kuuluvilla, joiden olen luullut karttavan alkoholia. No,  maassa maan tavalla.

Eräs naisihminen lähestyi ja kysyi, jos olen kiinnostunut hengellisyydestä. En ollut. Olin suorastaan töykeä ja hiukan jo kyllästynyt näihin eri tason häiritsijöihin. "Käykö rouva täällä usein?" kysyi eräs papparainen. Ennen muinoin sai kuulla hiukan samanlaisen kysymyksen tansseissa "käyttekö täällä usein?" Oli sekin parempi kysymys kuin se entinen kaveri, joka uteli "onko nöftää navassa?"

Jos nyt luullaan, että olen päässyt eroon menneisyydestä, niin en ole. Edelleen kiroan itseäni ja tyhmyyttäni 16v-iässä  ja siitä eteen päin. Jos tämä ei lopu, on jotain tehtävä. Tämä ei enää suju. Itkeskelen ja rääkkään itseäni lukemalla kirjeitä. Ei mitään järkeä.

Yritän myös -ja onnistunutkin- lukea Pentti Haanpään elämäkertaa. Hän arvosteli railakkaasti pappiskuntaa ja kirkkoa, mikä tuli usein piruilevallakin tavalla novelleissa esille. Kaikkia ei edes suostuttu 1920-1930-luvuilla julkaisemaan. Aiheet tabuja. Jo vuonna 1938 Haanpää kirjoitti Hiljaisissa huoneissa-novellissaan Suomen poliittisista vangeista, "joista haluttiin vaieta 1930-luvulla ja vielä sen jälkeenkin". Sirpa Kähkönen otti asian puheeksi kirjassaan Vihan ja rakkauden liekit (Otava) vuonna 2010. Kumpikin kirjailija palasi aikaan, jolloin poliittisia vankeja meillä kidutettiin raa´alla tavalla, eikä suomalaiset tienneet mitään näistä kauheuksista. Haanpää oli aina vähäosaisten ja kaltoin kohdeltujen puolella. Hän sai arvostusta, mutta myös risuja. Matti Salminen teoksessaan kertoo Haanpään pysyneen aina "pystyssä koko ottelun ajan".

Tänään sitten ainakin juuri nyt näillä näkymillä aion keppikävelemään. Jos pystyn käppäilemään Itäkeskuksen Stockmannille asti, se olisi voitto. Katsotaan, sano. Onhan matkan varrella Itiksessä (en pidä tästä nimestä) penkkejä, joissa voidaan taas minua ja muita mammaraisia lähestyä. Joku tykkää, joku ei. Minäkin, jos lähestyjä on herrasmies, käyttää kirjakieltä ja kohteliaasti teitittelee. Niin kuin se aiemmin kertomani hissimies. Silloin ei minulla ole mitään penkkikeskustelua vastaan. Osaan olla ystävällinenkin ja jopa herttainen sille päälle sattuessani. Ja noissa mainituissa olosuhteissa satun.

17. maaliskuuta 2017

TERVEELLISIÄ SIEMENIÄ

Ollessani taannoin tartuttamassa Citymarketin asiakkaita ja kassoja flunssaan, ostin sekä chian siemeniä pussillisen että kvinoa paketillisen. Kokeilen ensin omatoimisesti chiaa. Ystäväni P-D on luvannut tulla minut perehdyttämään näiden terveellisyyksien laajempaan käyttöön. P-D on aina pirteä ja sukkela. Kertoo jo kauan nauttineensa monella tavalla näitä kahta minulle vielä toistaiseksi tuntematonta tuotetta. Jospa saisin "hankittua elämän" chialla ja kvinoalla. Luulen kyllä, että siihen kuitenkin tarvitaan muutakin, jossa minun kuuluu itse olla aktiivisesti pääosassa.

Nuha alkaa olla mennyttä, mutta yskä tuli todellakin tilalle. Koko rintalasta aristelee sadoista aikaisemmista aivastuksista, reippaista niistämisistä ja nyt yskimisestä. Eiköhän tämä tästä, kuten aina ennenkin. Kevättä pukkaa. Odotan oikein, että pääsen käyttämään uutta baskeriani ja solmimaan uutta kaulaliinaa uusilla tavoilla. Uudistuisinko minäkin? Vai onko ajateltava vakavasti kallonkutistajan vastaanottoa? Jos eivät ajatukseni ala oiota entisille ja järjen mukaisille mutkille, niin käyn ensin juttelemaan sen toisen tohtorin kanssa, joka on tähänkin asti kuunnellut muutakin kuin fyysisiä vaivojani. Toisen lääkärin kanssa jutellaan muusta, noin kujeiluvoittoisesti, mutta asiaa. Lääkäreissä on eroja. Kummatkin näistä ammatilleen vihkiytyneitä osaavia tohtoreita. Sitten on sen kallonkutistajan vuoro, jos tarvetta piisaa.

Siirsimme M:n kanssa Sinebrychoffiin menoa kuun loppupuolelle. Kiitos hänelle ymmärtäväisyydestä. Siihen mennessä olen taatusti jo taas terve kuin pukki. Aion muuten kokeilla kyynärsauvakävelyä vielä tällä viikolla ulkona. Jos pääsisin kunnialla vaikka metroon asti. On asiaa HSL:n konttoriin  Rautatientorin pysäkillä. On oiottava eräs juttu koskien matkakorttiani, jonka virheellisyyden huomasin vasta kotona. Näen samalla, onko minuun suhtautuminen muuttunut vaihtuneen apuvälineen takia. Malmin Polgaran blogissa kun otettiin kantaa rollaattorin käyttäjien kohteluista. Minäkin kertonut omassani varsinkin pankissa asioidessani, että minua pidetään lapsen tasoisena, jolle pitää kaikki vääntää rautalangasta. Tosin se on nyt muuttunut saatuani pankin uskomaan, etten sen enempää paina kopiointikoneellani seteleitä kotona kuin  kerään tallettamaani rahaa esimerkiksi kolumbialaisen oopiumiunikkopellon tuotosta.

Neuvo nuoremmilleni, joilla on muistolaatikko ja aie avata se elämänsä ehtoopuolella: älkää avatko. Sieltä pöllähtää kaikki rakkaat muistot ulos sekoittamaan elämää, jäljelle ei jää toivokaan, joka sentään jäi Pandoran lippaaseen.

16. maaliskuuta 2017

VÄHÄN RAKKAUTTA

Laahauduin eilen kauppaan, kun oli pakko. Pakastimenkin olin tyhjentänyt. Vein myös roskat, kolme muovikassillista käytettyjä paperinenäliinoja. Yskähtelin kaupassa mahdollisimman sivistyneesti ja olin peittänyt punaisen nenäni meikin alle. Kassa kysyi "onko plussakorttia?"  Jätin loton, lottoihminen kysyi "onko veikkauskorttia?" Eikö tämä maailma toimi enää ilman kortteja?

Pitäisi päästä Horstin kirjeiden kautta elämääni tupsahtaneesta ajasta eroon. "You are the girl, who I want to marry". "No girl here in Germany is like you, I love you my darling...". Tämän kirjeen kohdalla olin jo 19v. Olimme tunteneet silloin kolme vuotta ja minä vanhempieni kanssa ollut vieraisilla Horstin perheen luona. Meidän ystävyytemme jatkui vielä noin kahdeksan vuotta tuosta kirjeestä eteen päin. Miksi heitin kaiken menemään? Minä se nimittäin olin. Vielä tallella olevassa päiväkirjassa kerron isän sanoneen "ulkomaalaisen kanssa naimisiin et mene". Tuo ei olisi minua estänyt, estin itseltäni onnen aivan itse. Miten elämäni olisi nyt toisissa olosuhteissa? Puhuisin sujuvasti saksaa, en asuisi Suomessa... Olisin elänyt rakastamani miehen kanssa, joka luki Goethea, soitti pianolla Sibeliusta ja suuteli minua ensi kerran eteläpohjanmaalaisessa männikössä. Olen huolissani hiukan, jos en pääse näistä muistoista irti.

Minun on hankittava elämä!

Ennen tämän hankkimista paneudun Pentti Haanpään elämään ja novelliin Herra tohtori, kirkko ja Porvarin jäniskoira. Haanpää kertoo, miten tohtori päättää lähteä kirkkoon huojentaakseen mieltään ylevällä saarnalla. On itsenäisyyspäivä. Kirkossa on saarnaa myös kuulemassa Porvari ja "hänen valtava koiransa". Herra tohtori syventyy kuuntelemaan saarnan sanomaa, josta tohtori ei pidä, koska "pöntöstä saarnataan vihaa sosialismia vastaan".  Porvarin koira kyllästyy paikalla oloon ja lähtee kirkkokäytävälle kävelemään. Se menee ensin haistelemaan lääkäriä. Lääkäri hätistää koiraa pois. Koira päättää ottaa kuonotuntumaa pappiin, joka on laskeutunut pöntöstä alas ja polvistunut rukoukseen selkä seurakuntaa päin. Koira nuuskii pappia ja nostaa sitten toisen takajalkansa mustan  kauhtanan ylle ja lurauttaa. Tohtori poistuu tämän nähtyään kirkosta, "jonne oli tullut hakemaan mielelleen ylennystä".

Nukun nykyisin entistäkin omituisempia pätkiä mitä omituisimpiin aikoihin. Olin nukahtamaisillani sohvalle illalla Sean Connery-leffan aikaan, jota en koskaan ole aikaisemmin Sean Connerylle tehnyt. Suljin aparaatin ja menin vuoteeseen. Nukahdin. Heräsin kolmelta, söin hapankorpun ja yritin taas nukkua. Nyt kello on puoli viisi ja minä täysin valveilla. Sen huomaa siitäkin, että naputtelen läppäriä. Mutta julkaisen (juhlallinen sana) tämän tekstin vasta aamulla säälliseen aikaan. Ehkä vielä saan unen päästä kiinnikin, kun oikein menen yrittämään. Jos en saa, niin voin alkaa miettiä keinoja "elämän hankkimiseen". Olen vakavasti sitä mieltä, että minun on alettava suhtautua menneeseen normaalilla tavalla ja hyväksyä tekemiseni. Ajan ratasta ei saa käännettyä taakse päin, ei millään. Varmasti aikakoneenkin  keksimistä ennen maailmaa mullistaa ikiliikkujan salojen ratkaiseminen.