30. elokuuta 2017

HUONEISTOTARKASTUS

Raahasin kaksi kertaa tyhjiä pahvilaatikoita kellariin, joka ei ole kellarissa, vaan lämmittämättömässä ulkorakennuksessa pihalla. Lodjut ovat seisseet tielläni ja nyt kysymättä edes lonkkaraasuni mielipidettä vein ne. Sitten onnahtelin kauppaan. Etupäässä hedelmiä ja mansikoita. Sain kortin Pariisista. L ja A ovat kiivenneet pitkiä portaita pitkin Montmartrelle. Minäkin siellä ollut, mutta en  portaita pitkin. Nämä kaksi ihmistä ovatkin vahvoja kävelijöitä. No, käveleminen todettu hyväksi liikuntamuodoksi. Ja Pariisissa on paljon käveltävää.

Taloon tulee huoneistotarkastukset. Tarkassa ja perusteellisessa syynissä  ovat vesi- ja viemärikalusteet, ilmanvaihdot, patteriventtiilit, palovaroittimet ja parveke. Tarkastus  alkaa kello kahdeksan aamulla ja se on ainoa minua inhottava asia, vaikka tänne nyt eivät ensimmäisenä kirmaakaan. Pitää laittautua ja ennen kaikkea herätä ennen miesten tuloa. Tarkastus on minulle tuttua, on ollut ennenkin.

Karvajalassa olen jo niin pitkällä, että Mikaelille on alkanut kasvaa parta. Myös kohtaaminen tytön kanssa on tapahtunut, vaikka Mikael katselikin varpaisiinsa syvästi punehtuneena. Myöhemmin Mikaelille selviää naisten petollisuus, vaikka moneen paulaan lankeaakin. Olenkohan minäkin punastunut ja katsellut maahan, kun tapasin ensimmäisen pojan? En oikein usko, kun meissä talon lapsissa oli koko ajan sekä tyttöjä että poikia. Luultavasti kohtasin jo perin rutinoituneena myös talkkarin Jusan, joka minua pussasi ollessamme piilossa piiloleikin tohinassa. Waltarin Karvajalka ei todellakaan mitään kevyttä lukemista ole. Sinuhe oli ja sen olen lukenut useaan kertaan. Tämä Karvajalan lukeminen jäänee minulta viimeiseksi.









28. elokuuta 2017

MUISTOT ROSKIKSEEN

Luin eilen taas Karvajalkaa. Hidasta, hidasta. Illalla järkytin itseni katsomalla elokuvan Million dollar baby. Ohjannut Clint Eastwood 2004, näytteli siinä itse kuten myös Morgan Freeman ja Hilary Swank. Olin nähnyt joskus osan elokuvasta, nyt katselin kokonaan. Olihan se.... elokuva, jonka jälkeen ei osannut tehdä mitään. Minä menin vuoteeseen.

A:lta tuli pitkän tauon jälkeen meili ja samaten R:ltä. Jälkimmäinen oli Nordkapissa miehensä kanssa. Sitten lähtee Tallinnaan, Montenegroon, Espanjaan ja Karibialle. Ei siinä paljoa Suomessa ehditä olla. Onnelliset!

Palelin eilen sisällä. Syksyltä tuntuu.

"Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok´ ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink´ oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel´ uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin..."

(John Keats suom. Jaakko Tuomikoski)

Heitin roskikseen taas muistoja, muutaman valokuva-albumin kuvineen päivineen. Joitakin kuvia säästin ja panin muiden sekaan vanhaan kenkälaatikkoon. Jonain päivänä heitän nekin pois. Hävitettäväksi ne kuitenkin tulevat minun jälkeeni. Eikä ne vieraita ihmisiä edes kiinnosta. Eivätkä oikeastaan minuakaan enää. Edesmenneitä ihmisiä, paikkoja aikojen takaa, matkoja kauan sitten... Joskus pantu kansien väliin, kirjoitettu huolellisesti nimet ja vuosiluvut, osa kellastunut ja joistakin kuvista revitty henkilöitä pois. Ehkä kiukuspäissä. Olkoot kuvien kertomat minulla muistissa.

Panin tuulettimet talvehtimaan. Eipä niitä kovin ahkerasti ole tarvittukaan tänä kesänä. A kertoi Espanjassa kuitenkin vielä olevan lämmintä jos kuumaakin. Eikö se meinaa siellä hellittää ollenkaan? Hän kärsii, vaikka on puoliksi egyptiläinen ja tottunut helteisiin aikanaan Aleksandriassa.

26. elokuuta 2017

TAITEESEEN EI KYLLÄSTY

Kävin taas Ateneumissa. Nyt seurana K. Katsastimme päällisin puolin Suomen taiteen tarinan, mutta Alvar Aallon jätimme rauhaansa. Pasteerailtuamme tarpeeksemme taiteen pyhäkössä menimme Ateneum Bistroon. Kahvia ja kakkupalat. Ilta oli jo alkamaisillaan tarpoessani metrosta kotiin. Hieno päivä, meillä oli lystiä ja olimme myös vahvasti henkisesti ravittuja.

Taitaa olla syksy. Pitää pukeutua paksummin roskiskeikallekin. Mekkosillaan ei enää tarkene. USAssa mellastaa hurrikaani. Meillä ilmojen puolesta joka tapauksessa paremmin. Ei edes pieni trombi häiritse. Panin illalla kuusi tuikkua palamaan partsille. Liekit lepattivat somasti ja sitten puhalsin ne sammuksiin, kun lähdin nukkumaan. Heräsin kahden maissa ja luin tovin Karvajalkaa. No, kömmin minä keittiöön ja otin Presidentti-luumun. Onnekseni nukahdin taas ja nyt olen aamunvirkkuna päivän alkamiseen. Tarkistelin Stadin Slangin tapahtumia, jos vaikka edes yrittäisin osallistua johonkin musiikkijuttuun Kaisiksessa tai Korjaamolla. Kysyin jo alustavasti K:ta mukaan. Oli suostuvainen. Helsingin kaupunginmuseon ystävilläkin on menoja. Syksyn alkaessa kaikinpuolinen kyldyyrillinen menoelämä vilkastuu kesäuinahduksen jälkeen. Ateneumiin tulossa lokakuussa von Wright-veljesten näyttely. No, on ne Metsot aina siellä näytillä. Olivat nytkin uudemman suomalaistaiteen salissa, vaikka veli Ferdinand linnut maalasikin jo 1886.

Tänään taas Karvajalan kimppuun, laiskanlaisen oleilun täyteinen päivä, mutta en nyt muuta kaipaakaan. Ensi viikolla jälleen menoksi.









25. elokuuta 2017

KURDIROUVAN TAPAAMINEN

Eilen istahdin kauppakeskuksen tuolille hetkeksi ennen Stadiin lähtöä. Viereiselle tuolille ilmestyi huivipäinen nainen. Sanoi selvällä suomen kielellä "päivää rouva". Nyökkäsin ja olin varautunut. Mutta hänen ruskeat silmänsä vaikuttivat ystävällisiltä, käytös moitteetonta, kaikki kieli hänen sivistyneisyydestään. Lopetin varautuneena olemisen ja päätin olla minäkin sivistynyt.

Hän on asunut Suomessa 17 vuotta, lääkäri kuten poikansakin täällä. Kotoisin Kurdistanista, Iranista. Kysyi, tiedänkö mitään kurdeista ja Kurdistanista? Vastasin tietäväni hyvin vähän. Hän alkoi kertoa, eikä minulla ollut enää kiire Stadiin. Olin etuajassa tapaamisesta, aikaa oli. Kyselin aina välillä kaikenlaista, uteliaisuuteni ja tiedonhaluni lisääntyi mitä enemmän kuulin. Kurdistanilaisilla ei ole omaa valtiota. Kurdistania ei sen enempää Iranissa kuin Irakissakaan, Turkissa ja Syyriassa tunnusteta. "Haluatteko itsenäistyä?" kysyin. "Se on vaikea asia", rouva vastasi. Kurdeja vainotaan. Korruptio kukoistaa. Rouva kertoi olevansa iloinen, että hänelle 17 vuotta sitten osoitettiin semmoinen maa kuin Suomi. Hän on perheineen kiitollinen Suomelle kaikesta. "Suomi on hyvä ja puhdas maa". Ja minä kiitin maani puolesta. Perhe on menestynyt hyvin, lapset koulutettuja ja hän itse onnellinen ja tyytyväinen. Kysyin suomalaisesta rasismista. Ainoastaan hänen seinänaapurinsa vaatii häntä maasta pois, mutta naapurilla on kuulemma alkoholiongelma ja kurdirouva arveli vihan johtuvan juomisesta. Olisin keskustellut rouvan kanssa pitempäänkin, mutta minun oli lähdettävä. Hyvästiksi hän sanoi ystävällisesti hymyillen toivovansa, että tapaamme uudelleen. Niin toivon minäkin.

23. elokuuta 2017

LIIAN RUUSUINEN KUVA SUOMESTA

Mitä Turun terroritekoon tulee, niin olihan se arvattavissa, että muukalaisviha lisääntyy. Kenellepä me muulle näyttäisimme mieltä kuin viattomalle ulkomaalaistaustaiselle henkilölle. Ajattelemme, että samaa on sakkia. Väärin. Mutta ihminen nyt on sellainen. Kun rajat avattiin Schengen-sopimuksella, niin lappasi myös ei-toivottua väkeä. Ne ihmiset, jotka eivät ole saaneet lupaa maassa olla, pitäisi saman tien lähettää takaisin sinne mistä ovat tulleet. Olen ymmärtänyt, ettei se tapahdu heti. Palautetaanko niitäkään ihmisiä, joilla ei ole matkustusasiakirjat kunnossa? Ja millä perusteella tullaan Marokosta esimerkiksi Suomeen pakoon? Mikä siellä on vikana? Ei ainakaan sotaa. Mikä ihmeen eldorado tämä Eurooppa on? Suomessakin paukkupakkasia talvella. Miten sitä silloin sandaaleissa dallataan? Liian on ruusuinen kuva tulijoilla. Takuulla moni katuukin tulemistaan. Seuraa pettymystä ja masennusta, kiukkua meitä kohtaan, joilla ei ollut osaa eikä arpaa tänne tulemiseen.

Luen yhä Karvajalkaa. Mikael Hakim on siihen jatkoa. Sitä ei minulla ole. Karvajalka on vain niin peijakkaan raskas kirja pitää käsissä vuoteessa, vaikka olen kaikenlaisia teelmiä tehnyt lukemisen helpottamiseksi. Sivuja sentään 780. Vähän ovat sivut kellastuneet. Onhan kirjalla ikää 69 vuottakin. Niitä oli kaksi hyllyssäni. Toinen niin huonokuntoinen, että vaivihkaa hävitin. Riipaisee, kun kirjaa käsitellään roskana.

Tässä kaikki tänään.



21. elokuuta 2017

KARVAJALAN TURKU

Mainitsin kerran, että olisi luettava lisää klassikoita. Eilen pengoin hyllyä ja löysin Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Sitäkään en ole lukenut, mutta Sinuhen olen sentään ja muitakin Waltarin teoksia. Karvajalassa olen ihan alussa. Ollaan Suomen Turussa, Mikaelista tulee orpo ja "noita" Pirjo ottaa hänet kasvattaakseen. Päästyäni tähän alkoi nukuttaa ja Karvajalka on huono kirja lukea vuoteessa raskautensa ja paksuutensa takia. Muistan yrittäneeni sen lukemista  aikaisemminkin siellä. Päivisin en ole vielä oppinut lukemaan. On olevinaan muuta tehtävää.

Tänään visusti kotona. Huomenna liikkeelle. On saatava marjoja ja hedelmiä. Jätettävä lotto, vaikka se pettikin minut viime viikolla. No, eipä minulla juurikaan muita paheita ole, kun suklaan syöminenkin on jäänyt. Ajattelin myös kohtapuoliin lähettää R:lle meilin. Saa samalla puhelimessa pyytämänsä sähköpostiosoitteen ja voimme lähetellä kuulumisia soittamisen sijasta.

Ennen muinoin ei ihmisillä ollut niin kiireellistä asiaa, etteikö olisi kirje ehtinyt tai sitten soitettiin ja se tapahtui puhelimella, joka oli johdolla seinässä kiinni. Oli myös sähkösanomat toki. Niin, ja oli ennen näitä vempaimia kuriirit ja kirjekyyhkyt. Helsinkiinkään ei ollut laivayhteyttä pakkastalvina meren ollessa jäässä. Keväällä jäiden lähdettyä ensimmäinen laiva oli täynnä sanomalehtiä ja kirjeitä ja väkeä sankoin joukoin satamassa vastaanottamassa uutisia maailmalta. Mitäs sanoisimme nyt tämmöisestä järjestelystä? Sitten kaikki muuttui ja meistä ihmisistä tuli niin kiireisiä, ettei kissaakaan ehdi sanoa. Kaikki pitää tapahtua silmänräpäyksessä. Minä haluan kiireettömän maailman takaisin.





20. elokuuta 2017

MELKEIN PITKÄSTYNYT

Ihan  koko päivä melkein toimettomana. Nousin sentään vuoteesta aamulla, kun olin ensin herännyt. Join kapselikahvia rasvattoman maitovaahdon kanssa, luin netistä lehtien otsikoita. Puhuttiin terrori-iskusta Suomen Turussa ja pyydettiin malttia. Kuitenkin ilmoittamaan, jos joku kertoo aikovansa suorittaa terrori-iskun tai muuten osoittaa halunsa . Tuli selväksi, ettemme ole Suomessa missään rauhallisessa tuppukylässä, vaan täälläkin tapahtuu jo muun maailman malliin.

Vein kuitenkin roskat saadakseni nuuhkia ulkoilmaa, pidän aina parvekkeen lasit kiinni. Mitä varten niitä ei sanota ikkunoiksi? Tekevätkö karmit ikkunan?  Pihalla en nähnyt ketään, en liioin rappukäytävässä. Hissi toimi moitteettomasti, josta olen aina iloinen. Pysyy fobia kurissa. Söin hallaimia, mansikoita ja mustikoita oikein reilun määrän sen jälkeen kun olin syönyt salaatin lounaaksi. Lotossa ei mitään. En taida päästä täältä pois. Pitäisiköhän alkaa tottua?

En lukenut mitään. Katselin tylsistyneenä televisiota ja nukahdin keskellä päivää. Onneksi en kauaksi aikaa, koska olen sitä mieltä, etten tarvitse päiväunia. Yöunia kyllä, mutta ovat usein kiven takana. Olen myös sitä mieltä, että jos minulla ei ole asiaa, mistä kirjoittaa, niin olisi hyvä, jos en kirjoittaisi. Siksi päätän tämän tähän ja olen pahoillani, kun edes tämän verran kirjoitin.

19. elokuuta 2017

ULKO- VAI SISÄPUOLELLA?

Vallan mediatasolla pohdittu, miten päin vessapaperi pitää telineeseen panna oikeaoppisesti. Paperipää ulko- vai sisäpuolella. Ketään ei kiinnosta minun tapani, kerron sen silti, ulkopuolella roikkuu. Sisäpuolelta eli seinästä päin repäiseminen tuntuu hankalalta. On kokeiltu. Kenenkään kanssa en ole asiasta käynyt syvällistä keskustelua. Voisin käydä, jos joskus "enkeli liihottaa huoneen läpi" eli puheenaihetta ei ole, keskustelu tyrehtynyt. Silloin voi hyvin jutella vessapaperirullan olemisesta telineessään. Ties kuinka oltaisiin kiinnostuneita.

On taas mansikoita, Malviinoja ja Polkia. Ennen näitä kävin kuitenkin Herkussa. Ostin kaikki bataatti-kvinoapyörykät ja kysyin huolestuneena, että kai lisää tulee. Tulee. Paria juustoa ostin, jotka palat leikattiin. Irtomyynti on parasta. Powerista toin imurin pölypusseja. Kotimatkalla istuin kauppakeskuksen tuolissa ja katselin huntukansaa, kuuntelin kieliä ja ihmettelin maailman menoa. Postitin Italiaan kirjeen, jossa oli Pasilan kirjaston vastaus kysymykseeni Antin elämänpätkästä. Runoilijaa ei saatu selville. Minusta ei kovin suuri vahinko, koska en pitänyt runonpätkää kovin kaksisena.

Taas Frank Sinatra laulaa. Parastaikaa läppäristä kuuluu "When I take my sugar to tea". Olen myös kuunnellut Bing Crosbya, mutta ei hänestä ole Sinatran voittajaksi. Sinatran "I love Paris" juuri alkoi ja sopiikin hyvin, koska tänään L ja A suuntaavat kulkunsa jälleen kerran kohti Ranskan pääkaupunkia.

Puukottaja riehunut Turussa. Lehden mukaan kaksi ihmistä kuollut, loukkaantuneet sairaalahoidossa. Meidän Turussa! Suomessa! Taannoisessa "Herran kukkarossa"! Tappaja ulkomaalaistaustainen mieshenkilö. Motiivia ei vielä tiedetä.

17. elokuuta 2017

TUNNISTIN LOPPUJEN LOPUKSI

Tsilari-lehti tuli. Panen tähän kirjailija Arvo Pohjolan ajatelman:

Meitä kaikkia ottais elämä joskus handusta taluttaakseen. Mut me dallataan handut nyrkissä, eikä elämä saa otetta.


Olin kaupassa tai oikeammin sen edessä, kun naisen ääni sanoi nimeni. En tuntenut. Katselin ja tutkailin, kysyin "tunnemmeko me?". Siinä vaiheessa tunnistin. Sama ihminen, joka pari vuotta sitten ilmestyi luokseni takaapäin ja sanoi nimeni. Silloinkin oli vaikeaa tunnistaa ikään kuin väärässä ympäristössä Hagiksen torilla. Nyt ympäristö oli Itäkeskus, aivan väärä paikka sekin. Sitä paitsi, miksi minut tunnetaan, mutta minä en ketään? En kai minä samalta näytä kuin vuosikymmeniä aikaisemmin. Näyttelijöistä on sanottu "kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään". Minä en kuitenkaan ole näyttelijä. No, ja sitten me siellä kaupan edessä halattiin väkevästi ja sama hersyvä nauru kaikui vanhalta ystävältäni kuten joskus muinoinkin. Olihan hän tuttu menneisyydestä, joka näköjään putkahtaa eteeni milloin missäkin. Nyt lupasimme soittaa ja sen minä aion tehdä. Tiedän nimittäin hänet.

Mansikoita on vielä vaikka kuinka paljon. Ostin runsaasti, että piisaisi pari päivää. Ja siinäpä ne ostokset melkein olivatkin. Malviinaa siis aimo määrä. Uusi, alun perin Ruotsista, mansikkalajike, johon olen tykästynyt. Kypsänä yhtä makea kuin Polka, tummanpunainen ja pyöreä. Malviina on siis muutakin kuin Niskavuoren talosta poisajettu piikanen. Eikä tämä mansikka-Malviina tule raskaaksi.

Heräsin tänään kolmelta aamulla. Kahvia laitoin neljältä ja viiden jälkeen katselin päivän valkenemista. Olen reipas ja vähäuninen ihminen. Nyt kello on kuusi ja taidan mennä nukkumaan.

16. elokuuta 2017

OLEN EINO LEINO

Otin taas osaa taidetestiin. Edellinen testi tiesi minun olevan lähinnä Aino Sibelius. Nyt olen Eino Leino. Mitäs siitä sanotte?  Runous näkyy minuun tarttuneen hyvin tiiviisti runoprojektini aikana, että vastauksistani voi tulkita leinomaisuutta. Kysyttiin muuten, haluaisinko olla boheemi ja käyttää lierihattua? En halunnut olla, enkä käyttää ainakaan miesten lierihattua.

M ja A olivat visiitillä. Aina heidän kanssaan on mielenkiintoista. Nautittavaa. Keskustelimme kaikenlaisesta ja vaikka mies oli joukossa, puhuimme miesvaltaisuudesta johtotehtävissä. Tulimme, me kaksi naista, siihen tulokseen, että miesvaltaisuus johtuu osin siitä, kun mies valitaan aina ennen naista, vaikka nainen olisi pätevämpi. Mies ei sanonut tähän juuta eikä jaata.

Huoltomies kävi. Alkoi tapahtua kummia huushollissa. Kun päästin hanasta keittiössä vettä, se meni pyykkikoneeseen kylpyhuoneessa. Huolto ei oikein uskonut, mutta mies tuli. Pesukoneen poistoletku kytketty (muuttomiehet vuonna 2015?) keittiön vesilukon viemäröintirenkaaseen, kertoi huoltomies. Ainoa minkä ymmärsin oli se, että joskus on tapahtunut virhe. Korjattiin, eikä kylpyhuoneessa enää leiju paha haju ja pyykkikoneeseen ei mene vettä kuin vain tarkoituksella.

Otin yhteyttä pääkirjastoon, Pasilan kirjastoon, koskien ongelmaani Antin elämänpätkästä. Kenen runoluritus? Ylevää runoutta se ei ole millään mittapuulla mitattuna. Kirjasto ottaa selvää. Odotan vastausta.

Kyllä se niin on, että vääjäämättömästi tulee syksy viidentoista päivän kuluttua. Kesä meni. Näinhän se aina on. Olen järjestäytymässä kauppaan. Onko vielä mansikoita? Sen tiedän joidenkin tuntien päästä.

13. elokuuta 2017

LUONTO PUHUI ISÄNNÄN ÄÄNELLÄ

Illalla jyrisi ja salamoi oikein taivaan täydeltä ja se oli hienoa katseltavaa. Vettäkin tuli, mutta ei tulvaksi asti ainakaan täällä päin. Istuin partsilla näytelmää ihailemassa. Televisioruutuun ilmestyi punaisessa palkissa varoitus ja kehotus ihmisille pysytellä sisällä. Semmoinen oli myrsky.

Italiasta tuli kirje ja se oli pitkä. Nyt kun olen viime aikoina ollut "runoihminen", niin kysyi ystäväni kaukaa syvästä Italiasta, saanko selville tekijät kahdelle runolle. Toinen oli helppo. Uuno Kailas. Toinen kinkkisempi ja minulle uppo-outo. Laitan sen tähän, jos joku voisi avittaa.

Se oli Antin elämänpäivä.
Äpäräpoika, satamajätkä,
Kaveri rintaan tyrkkäsi puukon.
Kuolema painoi parralle suukon.
Yhteishautaan kustansi kunta.
Lokakuun taivas vihmoi lunta.

Netissä sitä oli viime vuonna joku perään kuuluttanut, mutta ilmeisesti tuloksetta. Jos joku tietää tälle pienelle runoelmalle tekijän, kertoisiko minulle ystävällisesti. Kiitos.

Torni-kirjakin jo luettu. Nyt ihmettelen, mitä seuraavaksi. Hyllyissä kun on lukemattomia. Voisin tänään vain olla ja vaikka keikistellä. Miettiä, mitä tapahtuu huomenna Helsingin raitiolinjoille. Kaikki ratikat eivät kulje niin kuin ennen. Kolmosen lenkki, 95v, jää historiaan. Minäkin siihen sulloutunut usein näyttääkseni kaupunkia joillekin vierailleni. Ja itse käyttänyt elämäni aikana aika monta kertaa Töölöstä kaupungille. Se on ollut minulle rakas linja ja rakas ratikka. Hyvästi ja kiitos, kultaseni!

Italian kirjeessä kerrottiin hauska juttu. New Yorkin J.F.K-kentän Finnairin toimistossa oli suomalaisella taiteilija Jaakko Mattilalla näyttely. Kukapa muu kuin Dean Martin oli saapastellut sisälle ja näyttelyn kierrettyään osti taulun. Niinpä niin. Ovat olleet jo riveistämme poissa monet vuodet niin taiteilija kuin ostajakin. Tarina kirjeessä siksi, että taiteilija liittynyt kirjeen kirjoittajan ystävään hyvinkin läheisesti. Sisäpiiritietoa.

Nyt lipittelen aamukahvini loppuun ja menen suihkuun. Tämmöistä sunnuntaita.

11. elokuuta 2017

PILVENPIIRTÄJÄ

Aloitin lukemisen Tornista. Kun Tornia 1928 suunniteltiin nykyisen Kalevankadun ja Yrjönkadun kulmaan, siitä piti tuleman 220 000 asukkaan Helsinkiin ensimmäinen pilvenpiirtäjä. Neljätoista kerrosta. Niin silloin kuin nytkin vastustettiin uutta ja outoa. Naapuritontit toivat julki hätänsä, että moinen korkea rakennus peittää heiltä valon ja auringon. Jäävät pimentoon. Rakennuslupa kaikesta huolimatta tuli ja rakentaminen alkoi 1929. Vuonna 1931 olivat avajaiset kutsuvieraille. Valituksia tornista. Se vaadittiin purettavaksi. Oikeutta käytiin.

Juuri valmistuneen Tornin piti laatia tiedote valon saamisesta naapurustoon, valon määrästä eri vuorokauden ja vuoden aikoina, tornin heittämän varjon merkityksestä ja sen koosta. Tiedotteessa tuli todistettua, että naapurit eivät tule kärsimään valonsaantinsa suhteen. Mitään hyvitystä tai talon tornin purkamista ei tule tapahtumaan.

Torni oli kaupungin ensimmäinen täysin sähköistetty rakennus, ei puuta, ei kaasua, kaakelia kylpyhuoneissa. Virhe tehtiin kuitenkin. Hotellissa oli sata huonetta ja 60 jätettiin ilman wc:tä, suihkua tai kylpyä. Pääteltiin, että kun vastapäätä on moderni ja uusi uimahalli, kävisivät vieraat siellä. (Herttinen! sanon minä.) Torni menetti asiakkaita ja arvoaan tämmöisen virhelaskelman jälkeen, kun ihmiset eivät menneetkään asioilleen kadun toiselle puolelle. Hotelliyhtiön oli nöyrryttävä ja korjaustyöt alkoivat. Putkisto uusittiin ja kaikissa sadassa huoneessa oli nyt saniteettitilat.

Maassa oli kieltolaki vuodesta 1919. Ei viinaa!  Eikö? Sitähän sai koska ja mistä vaan. Puskavalmistus, salakuljetukset, apteekki resepteineen...  Ei saanut juoda, ei kuljettaa, ei viinalle haista. Kirkkoviini oli vapaata ja laivojen alkoholi aluevesien ulkopuolella. Torni oli raittiusravintola. Oliko? Poliisi oli koko maassa täystyöllistetty. Tullialus Merikotka höyrysi merellä ja joutui kiivaisiin taisteluihin salakuljettajien kanssa. Syntyi salakapakoita, salakabinetteja, salakerhoja ja ne kaikki olivat auki ympäri vuorokauden. Alkoholia nauttivilla pyyhki hyvin. Keksittiin mitä ovelimpia keinoja hälyttää, jos virkavalta teki ratsioita. Vuonna 1932 kieltolaki kumottiin ja sen pakkorikkominen jäi historiaan. Kansa sai juoda laillisesti, olla humalassa ja haista viinalle.

Tässä paikassa olen Jussi Talven Torni-kirjassa. Tänään Stadiin!






10. elokuuta 2017

E10, MISSÄ VIKA?

Raija Tervomaan Mutsi ja mä luettu ja kivaksi havaittu. Nyt odotellaan hänen uutta kirjaansa. Ja sitten kapusin taas tarkastusretkelle kirjahyllyyni ja löysin Jussi Talven Torni-kirjan. Joskus olen lukenut ja Tornin ravintolassakin syönyt. Tornilla on historia, jonka Jussi Talvi on kansien väliin pannut valvontakomissioaikoineen päivineen. Otava 1981.

Pakastimesta otin eilen puna-ahvenfileen. Paistan sen tänään. Voissa. Aina on jääkaapissa pieni paketti voita kalan paistamista varten. Ennen rakastin ruuan laittoa. En enää. Ennen taioin kaikenlaista ja nautin. Puolisokin laittoi ruokaa. Näimme vaivaa myös kattauksen kanssa. Kynttilöitä, kukkia, kankaiset lautasliinat taiteltu ranskanliljoiksi. Puolison sairastuttua minimoin ruuan laiton ja nyt laistan siinäkin. Valmista en osta kuitenkaan. Sen vähän minkä teen, teen itse.

Pyykkikoneen näyttöön tuli E10. Minä etsimään ohjekirjaa. Missä se on? Löytyi. Kone ei saa vettä. Miten niin ei saa vettä? Avasinhan minä hanan. Tarkistin. En ollut avannut, vaan pannut kiinni, kun se oli jäänyt auki vastikään pestyäni koneellisen. Onneksi "vika" oli heti korjattavissa. Ehdin jo tulla hikiseksi.

Katselin "Kulkurin valssin" tv:stä. Sekin nähty moneen, moneen kertaan ja aina yhtä ihastuneena. Ansa Ikonen ja Tauno Palo, kartanoromantiikkaa, romaneja ( leffassa käytettiin mustalais-sanaa reilusti), kulkuri, joka ei suinkaan kulkuri ollut ja osasi lukea, vaikka toista väitti. Palo lauloi ja minä hyrisin hurmiossa. Ansa Ikonenkin lauloi ja soitti pianoa. Hän oli koulutukseltaan laulunopettaja, että pianoa soitti ja lauloi oikeasti Ikonen itse. Leffan jälkeen tiputtelin kahvit ja hyräilin "Linnoissa kreivien häät vietetään on morsiamella kruunattu pää. Siel viihdyn suon viiniä samppanjaa vaan, sydän kylmä voi olla kuin jää".

9. elokuuta 2017

KULJEN IHAN ITSE

Sandaletit eilen jalkaan ja kauppaan. Kevyttä oli meno, eivätkä kovin pahasti varpaatkaan protestoineet. Nostin komean lottovoittoni ja se oli taas 10€. Jätin uuden toivorikkaana odottamaan lauantaita. Mansikoita, kirsikoita, aprikooseja, mangoja, erilaisia salaatinlehtiä... sulloin ostoskoriin ja jonotin päästäkseni maksamaan. Kaikilla muilla oli plussakortti. Istuuduin penkille ja viereen rullautui samoin rollaattorin kahvoissa rouvashenkilö, joka aloitti minulle täysin ymmärtämättömän keskustelun "puolen tunnin päästä meidät sitten haetaan". Vastasin, ettei minua kukaan hae, vaan kuljen itse. "Kyllä haetaan", sanoi periksi antamaton rouva. Nyökkäsin hänelle ja lähdin. Ehkä minut olisi väkisin joku hakenut, kuka sen tietää. Parempi varoa kuin katua.

Loppuviikolla taas Stadiin. Ensi viikolla vieraita. Kahvia ja pieniä voileipiä M:lle ja A:lle. Tipautin postilaatikkoon E:lle kortin. Slanginkielisen. Taipuuko tulkinnat oikein kortin kuvapuolen teksteistä pohjoispohjanmaalaiselle ihmiselle? Oulun murre menisi paremmin. "Ookko nää Oulusta pelekkääkkö nää polliisia".

A lähetti meilin ja on tehnyt, kuten viisaana niissä asioissa neuvoin. En ole aivan varma, ymmärsikö  sanomisen kohde oikealla tavalla, mitä A tarkoitti. It remains to be seen!

Lucifer lähestyy kuulemma Suomea. Meteorologit lupaavat vain häntäpään, mutta lämpöä siitäkin piisaa. Nyt hurratkoot he, jotka ovat kitisseet kesän kylmyydestä. Ei puhuttu sentään eteläisen Euroopan tappavasta kuumuudesta, mutta hännässäkin riittänee kesän tuntua. Rannoille, on levää tai ei!

Yleisurheilua Lontoosta olen katsellut. Kenttälajit kiinnostavat. Olin usein isän kanssa Stadionilla, kun oli suuria arvokilpailuja. Helsingin olympialaisissakin. Juoksulajit, keihäänheitto ja korkeus, siinä parhaat. Niin näissäkin Lontoon mm-kilpailuissa.



8. elokuuta 2017

OLIPA KERRAN

Raija Tervomaan kirja Mutsi ja mä tuoksuu minun lapsuudelleni, Helsingille joitakin aikoja takaperin. Kirjailija kertoo hiusten kuivaajasta, jollainen minullakin oli. Se kävi sähköllä. Huppu päähän, johon muoviputkesta ilmaa ja hiukset kuivuivat papiljotteineen päivineen kuin kampaajan tuolissa. Kirjailija puhuu erilaista slangia kuin minä aikoinani. Meidän jengi ei puhunut esimerkiksi "skoilesta", se oli "skole". Muistan patellavyön, jonka minäkin olen uumalleni sitonut. Vyötäröhameen alla oli monet kelloalushameet pönkittämässä niin itsetuntoa kuin hamettakin. Tervomaan äiti osasi ommella Raijalle kaikki vaatteet. Minun kotonani piti käydä kaupassa. Maailma ei vielä ollut valmis tyttöjen pitkiin housuihin, vaan kuljimme sievästi leningeissä tai hameissa. Hypittiin narua helmat heilahdellen niin Sörkassa, josta Raija Tervomaa on lähtöisin, kuin minä Töölössä. Ruokakaupoissa ei ollut mitään valmista, eikä puolivalmista. Kaikki tehtiin itse alusta loppuun. Eikä valitettu. Nyt olemme uusavuttomia monessa asiassa: kauheeta, miten tää tehdään.

Samoissa paikoissa Helsingissä Tervomaa on käynyt tanssimassa kuin minäkin, Botta, Hämis, Natsa,  Poli... Voi niitä aikoja!  Raija kävi kansiksen, minä valmistavan koulun. Samoin tuntein skruudattiin kouluruokaa: ei hyvää. Oman pulpetin päällä se syötiin ja salaa hivutettiin ne palat vaikka lattialle, joista ei pidetty. Läskinpala hernekeitossa. Sörkassa oli yleisiä saunoja Töölöä enemmän. Taloissa ei omaa ollut, puhumattakaan asunnoista. Mutta oli amme, jossa kylvettiin, kun tuli lämmintä vettä. Ei joka päivä.  Nykyihmiset eivät voi kuvitella moista säännöstelyä kaupungeissa. Myöhemmin toki saimme kuumaa vettä päivittäin. Nykyisin se on itsestäänselvyys. Vesikatko talossa saa ainakin minut paniikkiin, vettä joka kulhoon ja kippoon, vaikka ei tarvitsisikaan.

Pesutupa oli useimmissa taloissa. Meilläkin Töölössä. Se oli ahkerassa käytössä patoineen ja monine pesusammioineen. Pyykki pestiin tietyssä järjestyksessä, sitä liotettiin ja keitettiin, höyry oli paksua tuvassa, se kiemurteli avonaisesta ovesta pihalle ja sisältä kuului naisten iloinen puheensorina. Pientä maksua vastaan meidän pyykin pesi Salokarin täti. Äiti ei pyykkitupaan mennyt. Salokarin täti pesi monen muunkin pyykin muun muassa säveltäjä, kapellimestari George de Godzinskyn paidat, vaikka mestari ei meidän talossamme asunutkaan. Salokarin täti tunnettiin pesutaidoistaan ympäri Töölöä. Vapaa-aikoinaan hän pelasi marjapussia kotonaan ensimmäisessä kerroksessa miehensä ja ystäviensä kanssa. Luulen tämmöisen ystävällisen "salokarin tädin" olleen muissakin taloissa auttamassa työssä käyviä rouvia. Sunnuntaisin ei pesutupaa käytetty.

Kaikkea tätä ja paljon muutakin kutvahti mieleen lukiessani kirjaa Mutsi ja mä. Olen jo yli puolen välin ja kirjailija siirtymässä vähitellen kohti 1900-luvun loppua ja 2000-lukua.

7. elokuuta 2017

MARKKINAPÄIVÄ

Terveisiä markkinoilta. Ihmisiä, ihmisillä apuvälineitä (minun lisäkseni), kirpputoripöytiä, voissa paistettuja muikkuja, lettuja, kreikkalaisia leipiä (täällä leivottu), mattoja ja muuta tavaraa joka lähtöön, vihanneksia, kirjoja, marjoja, korituotteita, kahvikojuja, pikaruokaa, l´ABC del gusto-juustopuoti, grillimakkaraa,viipurinrinkelikauppiaita ym eilen Hagiksen torilla. Juustopuoti, oikea italialainen, Cuneon maakunnasta Cuneon kaupungista (perust.1198) lähellä Ranskan rajaa. Netti kertoo yrityksen olevan "elintarvikkeiden, juomien ja tupakkatuotteiden vähittäiskauppa kojuissa ja toreilla". Ostin puolen kilon kimpaleen 3-vuotista Parmesania  ja jouduin puhumaan englantia, kun italiaa en taida. Vaikka intohimossani sitäkin olen vuoden verran muinoin opiskellut Helsingin Istituto Italiano di Cultura´ssa.

Sitten suomalaista pullaa viipurinrinkelin muodossa. Joensuulainen rinkeli. Ostin kaksi. Panin pakastimeen, toisesta otin palasen heti. Vehnäjauhoa, kiellettyä!

Stadin Slangin kojun luona viivähdin pitempään. Myyjärouva aloitti myyntipuheen yhdistyksestä, johon väliin ehätin sanomaan "olen jäsen". Ostin kaksi postikorttia (slanginkielisiä), Lasse Liemolan cd-levyn ja Raija Tervomaan Mutsi ja mä, WSOY 2005. Hinta alennettu. Tervomaa kertoo Helsingin ja omasta arjestaan alkaen 1940-luvulta 2000-luvulle. Kertoo slangilla.

Torin kiveys nupukiviä ja paljon huonommassa kunnossa kuin Kauppatorin kiveys. Rollaattori tärisi kuin horkkatautinen, pelkäsin pyörien singahtavan irti. Pasteerailin markkinatorin kerran läpi ja siirryin Siltasaarenkadun toiselle puolelle asfaltille ja kyöräydyin metroasemalle ja kotiin. Vaunussa oli lisäkseni yksi valkoihoinen, muut tummempia ulkomaalaistaustaisia. Laitoin salaatin, jossa ei taaskaan lihaa tai kalaa. Tuleekohan minusta kasvissyöjä? Huomasin metrossa istuessani, että Kalasatamassakin on maailmanpyörä. Ennen oli vain Linnanmäellä.

Sateensuoja oli mukana varalla ja vasta Itäkeskuksessa jouduin sen avaamaan kotiin tullessa. Satoikin aika rankasti hetken.

5. elokuuta 2017

EVA TEKI TULEN

Olin hämmästyttävän viitseliäs eilen. Imuroimista, konepyykkiä, pledgellä pölyt pois, söin vain kasviksia, lakkasin kynnet, puhuin puhelimessa ja päätin olla menemättä Ouluun, luinkin vähän. Niin, ja korjasin kirjahyllyn yhden hyllyn paikoilleen. Siihen tarvittiin vasara, voimaa ja uusi pidike hyllyä varten. Joskus kyllä kaipaan miestä tämmöisiin puuhiin. Menihän vuosikaudet, kun sain hankkia apuväkeä muualta puolison sairastaessa. Nyt olisi taas miehen tarve. Nuorena toivoin meneväni naimisiin lääkärin, juristin tai puusepän kanssa. Tai jos mahdollista, mieluiten näiden yhdistelmän. Menin maisterin kanssa.

Olen nyt Valkoisessa elefantissa ja muissa kertomuksissa siinä tarinassa, kun Eva on juuri kohdannut matelijaksi luulemansa olennon. Myöhemmin Evalle selvisi, että olento on mies ja nimi Adam. Hän vaihtoi kohteliaisuussyistä se-pronominin häneksi. Heidät tehtiin kyllä samana päivänä, mutta ei siinä alkuhötäkässä ehditty tutustua. Eva keksi tulen, kekseliäs nainen kun oli, ja esitteli Adamille tuhkan ja kekäleen, savun ja liekit. Adam pani kätensä nuotioon ja poltti sormensa. Eva oppi ratsastamaan tiikerillä ja leopardilla ja piti kovasti tiikerin mansikan tuoksuisesta hengityksestä. Tässä kohdin kirjaa suurin piirtein olen.

Tarinat Mark Twainin tässä kirjassa ovat ilmestyneet teoksissa Humoreskeja (1935), Hyvää yötä I (1934) ja Hyvää yötä V (1938). Koska englannin kielisenä, sitä Karisto ei mainitse. Ehkä kuitenkin 1800-luvun puolella. Eva siis keksi tulen tyhjästä, kuten oli tapana tuohon aikaan. Twain ei ole kuitenkaan Evan tulen keksimisestä sanonut seuraavassa sanaakaan "on kolme asiaa, jotka nainen pystyy luomaan tyhjästä: hatun, salaatin ja perhekohtauksen".

Heräsin varhain tänään. Juon jo aamukahviani. Kyllä sen voi hyvin juoda jo kuuden jälkeen. Ikkuna on auki. Katu vielä unelias, mutta minä en. En näköjään enää tarvitse kahdeksan tunnin yöunia. Kaikki muuttui puolison kuoleman jälkeen.











4. elokuuta 2017

HASSAN BEN ALI BEN SELIM ABDALLAH ETC. ON LÖYDETTY

Lähdin kuin lähdinkin eilen Stadiin. Ensin pankkiin, jossa asioin ja lopuksi kysyin, miksi on supistettu  käteisen antoa pankissa ja jatkoin "turha sanoa, että kukaan ei käytä käteistä, se ei pidä paikkaansa".  Virkailija: "no, sitten en osaa sanoa syytä, voin lähettää palautetta".  Minä tiedän nämä virkailijoitten palautteet ja vastasin "ei tarvitse, kiitos". Köpittelin Stockmannille ja vedin heti sisälle päästyäni keuhkot täyteen ihanaa ja tuttua Stockmann-ilmaa. Pasteerailin ossastoilla, tein ostoksia ja sitten menin First Loungeen espressolle ja luin Iltasanomat. Tämän jälkeen Herkkuun ja kotiin metrolla, jossa oli kaksi täysin seilissä olevaa ihmistä, mies ja nainen. Tulivat Itäkeskukseen. Huokasin.

Apropoo, kaikissa kaupoissa maksaessani kurkistin hienotunteisesti kassan laatikkoon. Että ei mukamas käteistä käytetä? Laatikot pursuivat seteleitä ja lantit kolisivat omissa lokeroissaan. Miksi pankeilla on tämmöinen käteiskielteinen politiikka?  Mikä on perimmäinen syy?

Iloitsin suuresti, kun Herkun kassa vielä minut muisti "rouvaa ei olekaan näkynyt pitkään aikaan". Kerroin ystävällisesti syyn. Olin taas omassa tavaratalossani!! Ja tuntui hyvältä.

Twainin valkoinen elefantti on löytynyt. Sillä oli pitkä seikkailu, kun se varastettiin. Sitä oli etsitty "kissojen ja koirien kanssa", poliisivoimin, salapoliisein ja siviilein New Jerseystä, Pennsylvaniasta, Delawaresta ja Virginiasta. Hassan-Jumbo oli ehättänyt kaikkialle varkaan kanssa. Se oli joutunut taisteluihin, sitä oli ammuttu, se oli joutunut tappamaan ainakin kaksi miestä O´Donohuen ja McFlanninganin. Miehet olivat olleet kaikkien maiden sorrettujen turvakodissa ja olivat vastikään äänestäneet käyttäen "Amerikan kansalaisten ylevää oikeutta". Tuli viesti, että elefantti oli haavoittunut kanuunanlaukauksista. Se oli ryöminyt piiloon ja siellä kuollut nälkään ja kärsimyksiin. Englannin kuningatar ei saanut koskaan Siamin lahjaansa.

Rupesin lukemaan nuoren muutaman päivän ikäisen Evan tutustumisesta maailmaan ja mieheen. Eva ei ole varma, jos se sittenkin on joku matelija. Ei ole lanteita, suipponee alaspäin kuin porkkana.



3. elokuuta 2017

EDELLEEN KADOKSISSA

Mark Twainin valkoista elefanttia ei ole vieläkään löydetty sen enempää kuin sen varastanutta rosvoa. Asia pääsi lehtiin ja nyt eläintä jahdataan kaikkialla ja kaikkialla se on  nähtykin, mutta juuri päässyt jatkamaan taas matkaa. Poliisit, salapoliisit ja siviiliväestö ovat ottaneet asiakseen saada sen kiinni ja annetuksi Englannin kuningattarelle, kuten alun perin oli Siamissa ollut tarkoitus. Onko se enää entisen valkoinenkaan paetessaan varkaan kanssa takaa-ajajiaan? Itse se ehkä tahtoisi antautua, onhan se rehellinen elefantti.

Minun piti lähtemäni eilen Stadiin, mutta päätin olla sokerista, enkä sateeseen mennyt. Söin tuhdin lounaan salaatin kera. Tuhtiosuus oli ranskalaisia perunoita, joiden syömisestä lääkärini ei missään tapauksessa pidä. Rasvaa, tärkkelystä ja muuta epäterveellistä ja lihottavaa. Harvoin niihin sorrun, joskus en vaan voi kiusausta tukahduttaa. Miksi siis niitä minulla on pakastimessa?

Tänään olisi tarkoitus lähteä metrolla Helsinkiin. Sunnuntainakin ja seuraavallakin viikolla. M soitti ja puhuttiin avaavamme taas museosesongin kesän jälkeen. Uusia ihania näyttelyitä. Tästä tulikin mieleen, että tein itselleni taidetestin. Tulos oli hiukan yllättävä, liityn jotenkin Aino Sibeliukseen. Ehkä siksi, että vastasin olevani/olleeni miehelleni tuki ja turva ja pidän takkatulen ääressä istumisesta. Olen kuitenkin jostain lukenut, ettei Aino Sibelius suinkaan mikään hiirulainen ja suuren säveltäjän rakastava palvelija yksinomaan ollut. Hän oli hiljaisesti lujatahtoinen nainen kuten presidentti Kekkosen Sylvi-rouvakin, joka myös katosi miehensä varjoon. Tai niin ajateltiin. Ei me kaikki likikään olla niitä heikompia astioita. Kysytään vaikka Lenita Airistolta.





2. elokuuta 2017

KUKA VARASTI ELEFANTIN?

Eilen panin meilin menemään A:lle ja kerroin parista Helsingin rakennuksesta sekä Espan puistosta. A ei ole koskaan Suomessa ollut. Kun kerroin meneväni ehkä Ouluun, oli netistä lukenut kaupungista ja arveli sen olevan viehättävän ja mielenkiintoisen. Ainahan netti kehuu kaupunkeja kuvatessaan. No, ei Oulu minustakaan hullumpi ole. Muistan hyvin Rotuaarin ja Seppo Valjuksen suunnitteleman Rotuaarin pallon. Onko Pallo vielä siellä, en tiedä. Sehän jossain välissä aiottiin poistaa. Täytynee tarkistaa, jos menen tai kysyä E:ltä.

Löysin kirjahyllystä Mark Twainin kertomuskokoelman Varastettu valkoinen elefantti. Tämä kirjahylly kätkee kaikenlaista minulle ennen näkemätöntä. Suomentaja Väinö Hämeen-Anttila, kustantaja Karisto,1990. Valkoinen elefantti piti olla lahja Englannin kuningattarelle. Kun sitä kuljetettiin Siamista määränpäähänsä, se varastettiin. Tehtiin poliisille ilmoitus. Kamarilla kysyttiin elefantin nimeä, joka on Hassan Ben Ali Ben Selim Abdallah Muhammed Moise Alhammal Jamsetshetshibhoy Dhulip Sultan Ebn Bhudpur. Poliisi kysyi nimen kirjoitettuaan "Puhuttelunimi?". Mies, jolta elefantti varastettiin, vastasi "Jumbo".

Mukana kirjassa on myös novelli, josta tehty minunkin näkemäni elokuva The million pound note. Ohjaaja Ronald Neame, 1954, Gregory Peck pääosassa. Hauska juoni.

Ostin kerran Ateneumista tämän vuoden kalenterin, jossa kuvia Suomi 100v-näyttelystä. Elokuussa kuva Karl Emanuel Janssoni Tyttö kehdon ääressä (1866). Heinäkuuta koristi Magnus Enckell´in Prinsessa ja sikopaimen (1890). Kuka muistaa H.C. Andersenin sadun?





1. elokuuta 2017

PANKKI EI ANNA

Hissi jumissa koko viikonlopun. Ei minulla ollut asiaa minnekään, mutta pieni paniikin poikanen iski, jos asiaa olisi tullut. No, olisin minä päässyt. Sen verran sisua. Eilen hissi korjattiin ja minä lähdin ostamaan marjoja ja hedelmiä. Senga Sengana-mansikkaa ei kuulemma enää entisessä määrin viljellä, kun lajike homehtuu helposti. Kysyin, kun yleensä jo näin loppukesällä Sengaa on ollut myynnissä.

E kysyi, tulenko Ouluun. En ole vieläkään päättänyt, mutta ehkä sittenkin taidan jättää matkustamatta. Jos vuoden kuluttua. Tai jos kuitenkin tänä syksynä. Olen aika päättämätön. En tiedä, mistä kiikastaa.

Tällä viikolla kuitenkin Stadiin. Otin selvää, mistä keskustan pankeista saa käteistä. "Minun" pankkini ei anna. Purnaan siitäkin, että pankit käyttäytyvät noin. Ajavat asiakkaat väkisin pankkikorttiasiakkaaksi tai muovirahan käyttäjäksi. Minä taas tykkään seteleistä ja siksi pitää olla pankki, joka niitä antaa. Ihan vaihtelun ja ennen kaikkea huvin vuoksi olen kaupungille lähdössä  pankkiin. Samalla pasteerailen sitten siellä sun täällä. Tulee kaupunkilainen olo.

Loton rivi antoi kympin. Panin uuden vetämään. Kympillä ei vielä muuteta, mutta jos siihen saisi lisää viisi nollaa perään, niin johan alkaisi Lyyti kirjoittaa.

Eilen oli äitini syntymäpäivä. Lähetin terveisiä pilven reunalle.