30. heinäkuuta 2017

MI ON NYKYISIN JAPANIN MIELENLAATU?

G.J. Ramstedt kertoo kirjassaan kirsikankukista. Ne kuuluvat Japaniin kuten krysanteemitkin. Runoiltu molemmista, jopa meillä V.A. Koskenniemi runossaan Chrysanthemum. Seuraava runopienokainen on Ramstedtin kirjasta.

Mi on Japanin
mielenlaatu, kysytään -
kukka kirsikan,
lemuten se aukeaa
kohti päivää nousevaa.

Ramstedtin kirja on kiehtovaa luettavaa. Kertoohan se Japanista 1900-luvun alkupuolelta, jolloin harva esimerkiksi Euroopasta oli siellä käynyt. Ramstedt oli ensimmäinen asiainhoitajana Suomesta. Nykyisin ei kimonoita kaduilla näe, silloin näki. Eikä taatusti ollut hampurilaisravintoloita, ei diskoja, en liioin usko enää japanilaisia koteja lämmitettävän hibatshillakaan. Miten on nykyjapanilaisen viihtyisyyden ja kauneuden tavoittelun laita? Ramstedtin Japani-aikana sivistys oli jaettu kolmeen osaan: henkinen, esteettinen ja aineellinen. Esteettisyys oli todella tärkeää. Jopa vanha mummokin, joka möi tien varressa omia tuotteitaan, oli aina koristellut myyntipöytänsä ja sen ympäristön kukkasin. Joku joskus tuonut koristeeksi vanhan puunkannon ja sen kolot täyttänyt kukilla, sammaleilla ja kauniilla kivillä. Onko nykyaika ja länsimaistuminen tappanut sivistyksestä esteettisen osan? Ehkä ei ainakaan kokonaan.

Muistan joskus olleeni tilaisuudessa, jossa esiteltiin lahjapakettien käärimistä kauniiseen kangasliinaan. Temppu sinänsä. Ei  mikään tavanomainen kääre tai lahjakassi. Minä ostin myös liinan, mutta suomalaisena tahmatassuna en saanut samanlaista tulosta.

Meillä on talossa hissi rikki. Olin viemässä eilen roskia rollaattori täyteen lastattuna. Kutsuin hissiä. Mitään ei tapahtunut. Eräs rouva kertoi hissin olevan rikki. Soitin huoltoon. Kertoivat, ettei kukaan ennen minua ollut tehnyt ilmoitusta. Eilen ei tultu korjaamaan, eikä ehkä tulla tänäänkään. Huomenna?

29. heinäkuuta 2017

ONKO ZUCCHETTON ALLA SITTENKIN SARVET

Liikenneturva tahtoo ikäihmiset pyöräilemään jalkakäytäville. Miten niin? Eikö Liikenneturva ole huomannut, että sekä ikäihmiset että muut ihmiset pyöräilevät jo jalkakäytävillä? Minä olen huomannut. Jalankulkijat väistelevät ohi suhahtavia pyöräilijöitä. Vanhemmat pitävät lapsistaan kiinni, etteivät jää pyörän alle jalkakäytävillä, joiden pitäisi olla jalankulkijoita varten. Alle 12v on oikeutettu ajamaan jalkakäytävällä. Muut muun liikenteen sekaan tai pyöräteille, polkupyörä on ajoneuvo! Minua harmittaa tämä hillitön tapa ajella tähän tapaan lakia rikkoen. Varsinkin pyörätuolin kanssa oli hankalaa, kun ei koskaan tiennyt, mistä päin polkupyörä sukeltaa ohittaakseen kumit vinkuen. Enää ei ole pyörätuolia, mutta on rollaattori. Asumani talon ympäristössä on pyöräteitä, mutta ajetaan niistä huolimatta jalkakäytävillä. En ymmärrä.

Posti söhlii yhä sen kuin ehtii. Hautajaiskutsut olivat toista viikkoa myöhässä ja hautajaiset jo ohi, kun kutsut saapuivat. Toinen tapaus: joku ei ollut muistanut tyhjentää postilaatikkoa. Posti lojui siellä kaikessa rauhassa. Posti sanoi "inhimillisen erehdyksen" syyksi. Kolmas tapaus: Helsinkiin muuttavien opiskelijoiden asuntohakemukset myöhästyivät Postissa tapahtuneen virheen takia. Kaikki päin seiniä. Posti toimi paremmin siihen aikaan, kun ei ollut autoja, eikä edes polkupyöriä. Työtä tehtiin huolellisesti, ei ollut nykyajan vähän sinne päin-tyyliä. Kaikilla aloilla näkyy "nykyaika". Tutustuin siihen jo puolison sairauden aikana. Vieläkin nousevat niskakarvat pystyyn, vaikka ne ajat ovat jo takana päin.

Mikä ihmeen sarja on tämä The Young Pope oikein? Juuri kun totuin, että paavi tupruttelee tupakkia, kiroilee ja kyseenalaistaa Jumalan olemassaolon, niin taas saan aiheen olla muusta ihmettynyt. Yksi kardinaaleista, kardinaali Voiello, tahtoo, että eräs nuori nainen viettelisi paavin. Homma ei ainakaan vielä lähtenyt käyntiin. Odotan mielenkiinnolla. Onkohan kukaan Vatikaanissa sattunut tätä sarjaa seuraamaan? No, siellähän kyllä touhutaan kaikenlaista, mikä aina välillä pääsee lehtien otsikoihin. Liekö aikaakaan tv:n katseluun? Tämän sarjan paavi ainakin katselee televisiota. Koko sarja tehty vähän ehkä vekkulimielessä. Olen monta kertaa nauranut ääneenkin, vaikka en ole aivan varma, onko tarkoitettu jonkinlaiseksi komediaksi. Sarjan nimessä kyllä kysytään onko paavi Pius XIII "piru vai pyhimys". Jospa paavin valkoisen zucchetton alla on sarvet!

28. heinäkuuta 2017

HEITELLÄÄN TUUBAA

On ruvettu kisaamaan tuubanheitossa ihan mm-tasolla. Enää ei riitä saappaanheitto, eukonkanto, suossa pallottelu, muurahaispesässä istuskelu, nyt on keksitty tuuban viskely. Me osataan! Mikään ei ole vaikeaa Suomen tunnetuksi tekemisessä keinolla vaikka millä.

Japanissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lähettiläs G.J. Ramstedt kutsuttiin keisarilliseen sorsajahtiin. Jokaiselle sorsastajalle haavi käteen ja ojan pohjia koluamaan. Sorsan osuttua haaviin, paikalle saapasteli keisarillinen sorsantappaja, joka väänsi linnulta niskat nurin ja vei saaliin mennessään. Ei haulikoita, vaan ystävällistä menoa, joka Suomen lähettilästä hiukan erikoisuudellaan hymyilytti. Ramstedt ei suinkaan mikään turha Suomen edustaja ollut. Hän opetteli japanin kielen, pystyi keskustelemaan kaikesta kaikkien kanssa ja teki lujaa työtä Suomen hyväksi. Tätä asiaa ei milloinkaan kiistetty. Hänellä olikin aikamoinen työ saada Suomi tunnetuksi niin Japanissa kuin muuallakin. Olimmehan vastikään itsenäistyneet ja monet pitivät meitä yhä Venäjän vasallimaana. Tämmöistä ja paljon muuta kirjassa Lähettiläänä Nipponissa.

A:lta tuli meili. On alkanut lukea hänkin Siepparia. Kommentti tulee myöhemmin. Valenciassa helteet jatkuvat. A ei jaksa tehdä juurikaan mitään 35 asteen kuumuudessa. Ilmastointilaitteet pelastavat sisätiloissa. Suomen 25 astetta on vähän noiden asteiden rinnalla. Kestäkäämme! Syksy saapuu ja talvikin tulee ajallaan pakkasineen. Sitten taas paleltaa.

Koko päivä meni eilen Dean Martinia kuunnellessa, semmoinen neljän tunnin varvi. Pesin koneellisen pyykkiä ja vaihdoin vuodevaatteet. Söin loput mansikat ja nyt siirryn hallaimien, mustikoiden ja kirsikoiden kimppuun. Ensi viikolla hankittava taas täydennystä.

27. heinäkuuta 2017

EI TIISTAISIN

Monen muun ihmisen lailla en ymmärrä Postin aivoituksia. Nyt ei jaeta postia tiistaisin! Joku kysyy, mitä siellä silloin tehdään? No, Postihan ajelee nurmikoita, käy kaupassa, luo lunta talvisin ja ehkä laittaa ruokaakin asiakkailleen. Postin jakelu ei enää kuulu välttämättömimpään toimenkuvaan. Miksi sen nimi on Posti? Kun minä olin nuori nainen vielä, jaettiin ainakin Helsingissä posti kaksi kertaa päivässä! Sitten se muuttui kerraksi ja Posti antoi oikein kellonajat milloinka postiluukku kolahtaa. Se oli aamupäivän kuluessa. Nyt posti tulee milloin mitenkin, myöhään iltapäivälläkin, kun jo viiden uutisia katsellaan. Tosin ei tiistaisin. Katajanokalla oli ulkomaalaisia postin jakajia, joiden suomen kieltä vahvasti epäilin. Naapurien posti kolahti luukusta ja meidän posti heidän. Mainoksia jaettiin postin yhteydessä, vaikka ovessa luki kielto. Otin yhden postipojan kiinni ja näytin kädestä pitäen EI MAINOKSIA ja posti pitää jakaa sen nimen mukaan, joka on ovessa. "Jees", sanoi poika ja näytti ymmärtämättömältä.

Juttelin päivänä muuanna vanhan ystäväni R:n kanssa puhelimessa. Se tapahtuu harvoin kuten postikorttien lähettäminenkin puolin ja toisin. Kuitenkin olemme tunteneet toisemme vuosikymmenten ajan. Nyt puhuimme kauan, kun piti kuroa pitkä aika umpeen. R on kiireinen yhdistysnainen, ei kuitenkaan Helsingissä. On lähdössä miehensä kanssa Karibian risteilylle, Nordkappiin ja Montenegroon. Toivotin ansiokasta ja turvallista matkaa niin etelään kuin pohjoiseen. Lupasimme hiukan huolellisemmin pitää vastedes ystävyydestämme huolta.

Kaivoin hyllystä taas kirjan, eikä se ole lukematon. Tämä kirjani neljäs painos ilmestynyt WSOY:ssä vuonna 1951. Nimi Lähettiläänä Nipponissa, kirjottaja G.J.Ramstedt. Olen sen siis muinoin lukenut. Ramstedt kertoo olostaan ja työstään Japanissa ensimmäisenä Suomen edustajana siinä maassa vuodesta 1919 vuoteen 1929. Silloin oli maailma erilainen, laivat puuta ja miehet rautaa ja semmoisella laivalla uusi lähettiläs lähti Elma-tyttärensä kanssa Lontoosta matkaan chargé d´affaireksi "Nousevan auringon maahan". Laiva oli Arcturus nimeltään. Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg oli juuri astunut virkaansa.

Semmoista säätä, että huoneissa hurisevat tuulettimet. Ikkunoita ei parane pitää auki ainakaan saadakseen viileyttä. Lämpöä rakastavat ötökät liikkeellä ja niitä putkahtelee avonaisista ikkunoista tarkastusmatkalle ihmisen pesään. En kaipaa mehiläisiä huusholliini. Mutta hyvä että niitäkin on. On puhuttu niiden katoamisesta ja mitenkäs sitten käy pölyttämisen?  Hedelmäviljelijälle  pumpulituppo kouraan ja pölytyshommiin.







26. heinäkuuta 2017

VIHDOINKIN ESPALLA

En ollut Espan Aschanilla, kun sitä ei enää ole. Vappuna tänä vuonna sen paikalle muutti Robert´s Coffee Jugend ja siellä minä olin. Onneksi ei ole Jugend-salia muutettu, vaan samat ihanat seinämaalaukset, katto ja kaikki muukin säilytetty. Tuskin muuttaa saisikaan, on suojeltu tila. Espan jokaiseen kahvilaan ja ravintolaan niin ulko- kuin sisäpuolelle riitti väkeä. Aurinko paistoi somasti, mutta minä etsiydyin varjon puolelle. Istuin Espan puistossa kahdellakin penkillä ihmisiä katsellen. Lokki kökötti kansallisrunoilijan päälaella tuttuun tapaan. Nurmikollekin riitti istujia. Naiset pukeutuneet sieviin kesämekkoihin, kaikilla ei likikään housukuosia. Ilokseen katseli. Nautin sydämeni kyllyydestä ja Marjatta, en itkenyt, vaikka huokailinkin. Torille en mennyt, vaan köpittelin Stockmannille. Katselin laukkuja, mutta järkiinnyin, vaikka himoitsinkin yhtä. Hissillä kotiosastolle tekemään ostoksia. Kaikki sain säällisesti raahattua ja nyt lepuutan jalkojani.

Robert´s Coffeessa söin lääkärini kieltoa uhmaten vehnää croisantissa. Oi kuinka hyvää pitkästä, pitkästä aikaa. Istuin erittäin mukavassa nahkaisessa nojatuolissa ja katselin vilskettä. Perheitä, hyvin ja vähemmän hyvin kasvatettuine lapsineen. Eräskin kirkui minkä kurkusta lähti. Isänsä näytti väsyneeltä. Vastapainona oli lapsia, jotka istuivat kauniisti pöydän ääressä nauttien kaikesta hyvästä, mitä vanhemmat eteen kantoivat. Itsepalvelu. Selvisin tarjottimeni kanssa, mutta sympatiaa ei itsepalvelu minulta saa.

Tiesin kiinalaisten olevan valloittamassa Suomea. Heitä oli kaupungilla paljon. Kulkevat suurina ryhminä Marimekon kassit kädessä. Espan puiston käytävillä oli Waterboy myymässä tuotetaan, jäätelökärry samoissa tehtävissä, mehua niinikään kaupan. Tyttö soitti viulua ja sai lantteja palkakseen. Sadat lenkkitossut ohittivat penkkini, mutta oli myös kauniita kenkiä ihmisillä. Kielten sekamelskaa kuka mistäkin tulleena Suomen pääkaupunkiin. Laiva odotti, joillakin jo kiire. Meri tuoksui, toi tuulen nenääni. Tänne minä kuulun!

25. heinäkuuta 2017

HYMINÄÄ NISKAVUORESTA

Sovinnolla uskoin HS:n säätiedot ja jätin tänään Espan väliin. Menin kauppaan ja alkoi ripeksiä. Nyt sataa jo reilummin. Sateessa Espan penkillä istuminen ei tunnu mukavalta. Huomenna luvattu lämpöä ja paistetta. Uusi yritys lähteä Stadiin.

Olen aina pitänyt Niskavuoresta. Tämä tarkoittaa etupäässä elokuvia. Ja niissä pitää aina olla Tauno Palo. Sydämeni sykähdyttäjä. Eilen Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä ja tänään Niskavuoren Aarne. Nähty Niskavuoret moneen kertaan. Mikä niissä oikein on, että aina pitää kasata paperinenäliinoja hollille ja itkeä? Pitää kasata, vaikka tunnen ne läpikotaisin ja tiedän repliikit. Maskarat poskilla itken. Ne ovat niin suomalaisia, vaikka alkujaan virolaisen kirjailijan Hella Wuolijoen (o.s. Murrik) luomia. Miten hän on osannut paneutua niin syvälle hämäläiseen elämään?

Sain ainakin litran verran sokeriaprikooseja "kaupan päälle", kuten torikauppias anteliaisuutensa ilmaisi. Nyt on taas läjäpäin kirsikoita, vadelmia ja mansikoita. On tämä kesä niin poikaa! Ensi viikolla kuitenkin jo elokuuta mennään. Vähitellen mansikkasato päättyy, eikä kotimaisia vadelmiakaan enää sitten ole. Siirrymme ulkomaisten makuun ja hyvä edes niin. Kauniita ja jollain konstilla saatu suuriksikin, mutta auringon ja yöttömän yön maku on poissa. Ensi kesänä taas.

Jos lähden ajoissa huomenna, pääsen näkemään Niskavuori taistelee. Siinäkin Tauno Palo! Ei ole tämän maan elokuvataiteessa ennen hänen kaltaistaan ollut, eikä jälkeenkään. Sanokaa mitä sanotte. Siispä vähän organisoimista huomenna. Paperinenäliinoja on.



24. heinäkuuta 2017

HUOMISEN SUUNNITELMA

Huomenna Stadiin. Näin minä olen sen tuumannut. Ensimmäisenä etappina Espan puisto. Sitten istuksin ja mietin, mennäkö Aschanille Jugend-saliin, Kauppatorille, halliin vai Stockmannille?  Konttailenko niihin kaikkiin?

Olen lueskellut Gogolia. Kadonnut kirje sisältää kertomuksia, takakansi väittää kauhujutuiksi. Ehkä 1800-luvulla. Minua eivät pelota. Terroristit pelottavat enemmän tätä nykyä ja yleensä tämä maailman meno aina vaan hullumpaan suuntaan. Kunhan porskuttelen mukana. Ei mikään muutu, vaikka kuinka hyppisin pöydillä. Joten en hypi.

Grillasin eilen oikein grillipannussa ehtaa kyproslaista Halloumi-juustoa. Oli ensimmäinen kerta, mutta en nyt tiedä. Tulihan siihen raitoja ja kuumuutta. Pakkaus kertoo minttua olevan mausteena. En maistanut. Tänään aion ilman raitoja ja paistan paistinpannussa. Ollessani puolison kanssa Kyproksessa, emme luultavasti syöneet siellä kertaakaan Halloumia. Mezet maistuivat muuten joko alkupaloina tai kokonaisena ateriana. Tämä tuli mieleen Halloumista.

Lotosta saan taas 2 euroa. Jackpottia en enää pelaa. Alan olla pettynyt tähän pyrkimykseeni tulla miljonääriksi päästäkseni muuttamaan. Miten se on näin hankalaa? Muutaman numeron nyt luulisi saavan kohdilleen. Minähän teen kaikki temput. Oman ja puolison syntymäpäivät, puhelinnumerot, miinustan ja ynnään, panen summanmutikassa, mietin ja toivon, teen kaikenlaisia taikojakin. Luulisi nyt jo näiden manöövereiden onnistavan. Sitten luen lehdestä suurimman voiton menneen jonnekin ihan muualle kuin minulle.  J.H. Erkko on runoillut:

ONNI
Ei onni tule etsien,
se saapuu eläen.
Ei onni tule ulkoa,
se nousee rinnasta -
jos nousee;
jos ei, niin herätä se sieltä,
se kuulee omantunnon kieltä
ja nousee.

Niin että onni voikin olla ihan muuta kuin rahallinen lottovoitto. Aamen.

23. heinäkuuta 2017

TAAS LUETAAN, NYT VENÄLÄISTÄ

Olen joskus lukenut Nikolai Gogolia ja nyt löysin hyllystäni kirjan Kadonnut kirje, ilmestynyt 1830-luvulla ensimmäisen kerran. Minun painokseni on vuodelta 1992. Gogol on ainoa venäläisistä klassikoista, jota pystyn kiinnostuneena lukemaan. Tolstoi, Dostojevski ja Tsehov ovat minulle vieraita. Viimeksi mainitun näytelmiä olen nähnyt ja niistä pitänyt. Tosin joskus hiukan hidastempoisia ja paikoin pitkästyttäviäkin. Voi niistä silti pitää. Nyt siis menossa Gogol. Olen vasta alussa, eikä kirjassa ole kuin 212 sivua. Nidottu.

Odotin eilen kunnon sadetta ja ukonilmaa. Katajanokalla pääsin usein näistä luonnonnäytelmistä nauttimaan. Mustat pilvet valuivat meren ylitse salamat mukanaan. Paukkui ja rätisi, vesi valui aisana. Pelottavan juhlavaa. Pidän myrskyistä, kunhan saan itse olla kuivana turvassa. Itäkeskuksessa eivät edes rajuilmat tee vaikutusta. Vähän ripeksii vettä ja jossain kaukana jyrisee. Eilenkin asfaltti tuskin kastui. Olin varautunut ihastumaan ja menin lattekahvin kanssa odottamaan parvekkeelle. Eivät edes partsin laseihin hennot pisarat yltäneet. Kokosin kupin ja tassin mukaani, tulin pettyneenä sisälle. Säätkin täällä pielessä!

Katselin eilen illalla ainakin kolmannen kerran Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan The Terminal vuodelta 2004. John F. Kennedyn lentoaseman terminaaliin on juuttuneena Viktor Navorski omassa maassaan tapahtuneen vallankaappauksen takia, eikä USA enää maata tunnusta. Maata ei siis ole sillä hetkellä olemassa ja Tom Hanksin esittämä Viktor Navorski on maaton mies, eikä pääse terminaalista mihinkään. Kuukaudet kuluvat. Tarina on osin humoristinen. Pohjautuu tositapahtumiin. Iranilainen Mehran Karimi Nasseri eli vuosikausia Pariisin Charles de Gaullen lentoterminaalissa. Elokuvassa on happy end ja Viktor pääsee New Yorkista hakemaan jazzia soittavan saksofonisti Benny Golsonin nimikirjoituksen isäänsä varten. Isä oli jo tuolloin kuollut. Muitten soittajien nimikirjoitukset isä ehti saada ja ne ovat talletetut lapuissa pähkinäpurkkiin. Golson antoi nimikirjoituksensa Viktorille  ja hän pääsi lähtemään kotimaahansa, jossa oli jo taas rauha ja maa maana muitten joukossa. Elokuvan tarina on kiehtova ja oikeastaan hämmästyttäväkin. En tälläkään kerralla ikävystynyt  kuten en muillakaan kerroilla. Tom Hanksia jaksaa katsella ja juoni oli kiinnostava.

Aamukymmeneltä samoin eilen tein junamatkan Griff Rhys Jonesin kanssa Sambiassa ja Zimbabwessa. Olen ennenkin nähnyt hänen tätä sarjaansa, jossa tehdään junalla matkoja Afrikassa etelästä pohjoiseen. Rakastan matkaohjelmia ja junamatkoja. Matkakirjoja aivan pienestä tytöstä alkaen isän lukiessa niitä ääneen äidille. Ehkä juuri siksi aloin tuntea intoa ja rakkautta matkustamista kohtaan. Nyt ovat ainakin pitemmät matkani tehty, jotta sitäkin suuremmalla syyllä matkailen kiinnostuneena nojatuolista käsin.



22. heinäkuuta 2017

SOKERIAPRIKOOSIIN TUTUSTUMINEN

Sugar apricot, sokeriaprikoosi? En ollut kuullutkaan, ennen kuin vasta eilen Tallinnan aukion torikauppiaalta. Netti kertoo niitä kasvatettavan ainakin Turkissa. Minusta niissä ei ole pätkääkään "oikean" aprikoosin makua. Makeita kuin mitkä, ei mehukkaita, ja siis todella makeita. Suupieliin jää makeaa, jota voi vaikka myöhemmin nuoleskella. Väri on keltainen ja koko melko pieni. Nyt tiedän. Ostin niitä ja ostin kaikenlaista muutakin. Hedelmä- ja marjakiintiö on nyt täynnä. Riittää ensi viikkoon.

Koneportaat toimivat molempiin suuntiin ja olin iloinen, koska oli tavallistakin enemmän raahattavaa. Se olikin aikamoinen temppu, että selvisin koeportaissa kassien, mansikkalaatikon ja kokoon taitetun rollaattorin kanssa. Kaikki samassa kädessä, että voin pitää kaiteesta kiinni. Aika usein minulle tarjotaan apua, ei eilen, ja yleensä kiitän ja sanon pärjääväni. Ja niinhän minä teen. Minä puolestani autoin erästä miestä, jonka puhe kielikin ulkomaalaisuudesta, pakkaamaan kassinsa. Hänellä oli vain yksi käsi eikä vasen jalkakaan ollut terveen veroinen. Pakkaa nyt siinä sitten yksikätisenä. Hän oli penkillä ja minä istuuduin viereen. Kysyin, voinko auttaa ja sitten pitelin muovikassin suuta auki, että hän sai työnnettyä sinne ostoksiaan. Reppu oli jo täynnä. Ja voi sitä hymyä, minkä sain työn tehtyämme. Oikein kumarruksen kera kiitoksen. "Kunnon suomalainen, eikä yhtään rasisti", hän varmaankin ajatteli mennessään.

Kirja Ackté! luettu ja kelpo kirjaksi todettu. Laulajattaren elämää maailmalla ja kotona, sotaa ja rauhaa, rakkautta, draamaa, kovaa työtä, esiintymisiä. Lyhyesti Aino Ackté. Kirjaa lukiessani tuli mieleen Karita Mattila. Maailmalla hänkin mainetta niittämässä.

Aurinkoinen paistaa. Lauantaihiljaisuus kadulla näin aamulla. Hiljaista minullakin tänään. Kaivan hyllystä jonkun lukemattoman kirjan ja siirryn iltapäivällä, auringon jo sivuutettua partsin, sinne lukemaan. Eilenkin kökötin siellä tovin syömässä kirsikoita. Ensi viikolla on suunnitelmissa lähteä Stadiin. Kyllä minun on päästävä ainakin Espan puistoon. Ja Aschanille...  ja Stockmannille... ja Kauppatorille... ja vaikka mihin.



21. heinäkuuta 2017

MAKE UP JA MUUTA

Eilen siivosin meikkitarvikkeitani. Kymmeniä näytteitä, joita myyjät antavat. Piti panna oikein lukulasit ja lukea pienetkin präntit, että tiedän, mitä ja miten kaikkia käytetään. Osa putkiloista ja purkeista roskikseen. Huuli- ja poskipunia, hoitoaineita, silottavia aineita, voiteita joka lähtöön, puuteria eri muodoissa, siveltimiä, peilejä ja aikamoinen arsenaali hajuvesiä. Mihin näitä kaikkia oikein tarvitsen? Oikein, kyllä tarvitsen. Juuri H:n kanssa puhuinkin, että naiselle on tärkeää, että kaikkea on ja pitää olla. Nuorena minulla oli peilipöytäkin kaikkine lokeroineen, laatikoineen ja koko komeutta hallitsi kolmiosainen peili. Enää ei ole. On vain pari isoa laatikkoa kylpyhuoneen kaapistossa. Rakastan näitä tuotteita! Äidillänikin oli ja oi, kuinka hän tuoksui aina hyvältä. Kerran viikossa myös Salon Parisissa Aleksanterinkadulla. Tuli kotiin freesinä ja kauniina, entistä enemmän ihanasti tuoksuen.

HS kertoi, että joku nainen on jättänyt saippuat ja muut puhdistautumisaineet pois pariksi viikoksi ja peseytynyt  pelkällä vedellä. Iho tullut kauniimmaksi, hiukset paksummiksi. Joku miehenpuoli kommentoi ja väitti kiivaasti, ettei ota tämmöistä naista viereensä istumaan, joka ei peseydy kunnolla, haisee pahalle ja lialle. Hm... muistan hyvin Helsingin hellekesät, yleiset kulkuneuvot, miesten hihattomat paidat, verkkopaidat ja kammotavan hien hajun, joka tuprusi miesten kainaloitten karvamättään alta. Kuka siis oikein haisee? Viime vuosina en enää ole näitä haisuleita verkkopaitoineen tavannut. Ilman paitaa käveleviä kyllä, eikä sekään kaupungin katukuvaan kuulu. Joissain maissa siitä sakotetaan.

Minä pesen shampoolla hiukset ja kädet tilanteesta riippuen nestesaippualla. Joka aamu suihkussa ja se on pelkkää vettä. Voin vakuuttaa, etten haise pahalle. Tämäkin miehenretale, joka kammoaa pelkällä vedellä lotraavia naisia, on saattanut istua vieressäni ja tuntenut sieraimissaan vain ihastuttavan Chanel 5:n lehahduksen puhtoisesta kropastani.

Raivokas hankaaminen saippualla päivittäin ei ole terveellistä. Iho kuivuu ja käpristyy. Saippuoiminen on saippuatehtailijoiden keksintö ja jos jokin haisee, niin se on raha. Vesi riittää. Sehän on vanhin voitehistakin.

E soitti ja tuntui olevan pahoillaan, jos en Ouluun lähdekään. En vieläkään sanonut juuta enkä jaata. Onhan tässä kesää ja syksylläkin voi matkustaa.

Olen lähdössä täydentämään marja- ja hedelmävarastoani. On kotona vain pala cantaloupe- ja hunajamelonia, yksi mango ja muutama pensasmustikkapahanen.


20. heinäkuuta 2017

OLIPA KIVA PÄIVÄ

Koko eilinen päivä kutvahti rattoisasti vierailun merkeissä H:n kauniissa kodissa. Löysin mennessä oikean bussin ja kipusin matkakortin kanssa sisään, kun oli semmoinen bussi, jossa ei ollut portaita. Leimauduin matkaan ja aloin vahtia pysäkkejä, niillähän on kaikilla nimi. H oli vastassa ja minulla oli ystävällisen kuljettajan lupa poistua etuovesta. Satoi. Kävelymatka ei ollut pitkä, enkä muistanut mitään ympäristöstä. Yli kymmenen vuotta oli edellisestä visiitistä. Joitakin uusia taloja rakennettu, kertoi H.

Juotiin kahvia. Rupateltiin ja naurettiin. Pantiin maailma järjestykseen. Aika kului ja minun oli alettava tehdä lähtöä. H saattoi pysäkille. Kysyin kuljettajalta, miten saan itseni korttimaksettua, kun oli portaat. Hän hymyili sanoen "mene vaan keskiovesta". Minä menin, enkä maksanut. Nyt kun oli vähemmän jännittävä kotimatka, koska ajelin päätepysäkille, ehdin ihailemaan Helsingin maisemia, metsiä, lähiöitä, risteileviä teitä, autojonoja ja bussissa olevia ihmisiä. Sitten olinkin jo kotipysäkillä. Vinkkasin kuljettajalle, joka vastasi hymyillen. Rullasin kauppakeskuksen läpi koneportaitten päähän. Ne eivät toimineet. Joku sanoi vieressäni "tuolla on hissi". Minä kertomaan, etten mielelläni käytä, kun on tämä fobia. Siihen ällistyksekseni rouva "minä tulen mukaan". Otin avun vastaan ja nyt selvisi minullekin, missä se hissi on. Pieni laatikko, seinät tuhrittu ja vähän se kulkiessaan tutisi. Rouva sanoi "ei haise kuminkaan virtsa". Minä kiittelin ja kehuin rouvaa ihanaksi ihmiseksi, avuliaaksi ja ystävällisesti ja se kaikki tuli suoraan sydämestä. Toivottelimme hyvää kesän jatkoa ja sen rouvan ansiosta sai Itäkeskus pisteen. Myös molempiin suuntiin ajavat bussinkuljettajat olivat hienoja miehiä. Soitin H:lle ja kiitin päivästä. Hänen kotonaan ei tarvinnut riisua kenkiä, jota tapaa purnaan. En olisi riisunutkaan. Oli sentään vierailukengät jalassa. Kaikin puolin kiva päivä!

James Bondia en jaksanut katsella, enkä jaksa seuraaviakaan. Oikeastaan olin vähän väsynyt. Puhdistin kasvot, panin yöpaidan päälle ja ryömin vuoteeseen.

Yöllä heräsin kesken kaiken armottomaan lihaskouristukseen oikeassa jalassa. Ei kun ankarasti hieromaan. Kun jalka tokeni menin keittiöön. Ryhdyin perkaamaan mansikoita, joita muistin kipollisen olevan. Söin osan vuoteessa ja luin Acktéta. Uni tuli ja aamu meni pitkäksi. Tänään visusti kotona, huomenna muuta. Nyt aamukahville.



18. heinäkuuta 2017

KAMPELAA LOUNAAKSI

Itsensä huoltoa tänään huomista kyläilyreissua varten, sitten vielä asioille ja kotiin paistamaan kampelafilettä. Tykkään kampelasta, vaikka jotkut pitävät roskakalana. Huomenna aamupäivällä etsimään sopivaa bussia, joka vie H:n luo. Tulee pysäkille vastaan. On yli kymmenen vuotta, kun olen hänen luonaan viimeksi ollut. Se oli eräs joulu, kun puoliso oli sairaalassa. Menin sairaalasta suoraan kinkkupöytään. Kukaan muu ystävistäni ei ajatellut yksinäistä jouluani. Yksinolo ja miehen sairaalassa olo juuri jouluna, oli vielä uusi kokemus. Kiitos, H, siitä joulusta!

Lähetin A:lle meilin. Kerroin Kärpästen herrasta, kerroin senkin, että nyt vasta sen luin. Paneuduin hänen probleemaansa, josta on kertonut. Se on ollut puheenaiheemme jo jonkun aikaa. Minusta on erittäin mukavaa, että hän tukeutuu minuun, kaukana asuvaan ystävään. Jos laskee vuodet, joiden ajan olemme tunteneet, on se pitkä aika, vaikka olikin vuosikymmeniä, ettemme olleet yhteydessä. Aivan kuin katkoa ei olisikaan ollut, kaikki kuin joskus muinoin.

Joitakin päiviä sitten satuin näkemään, kun auto ajoi polkupyöräilijän kumoon. Kaksi virhettä. Aikuinen pyöräilijä ajoi jalkakäytävällä ja autoilija kääntyi huoltoasemalle ottamatta selvää, onko ajo esteetön jalkakäytävän kohdalla. Pyöräilijä tokeni äkkiä kaatumisesta, suuttui ja löi nyrkillä auton etupeltiä. Siinä asiaa selviteltiin ja lopputulos oli, että polkupyörä pakattiin auton takakonttiin ja sen kuljettaja ilmeisesti vietiin autolla jonnekin. En ole koskaan ymmärtänyt tapaa, että pyöräilijät ajavat jalkakäytävällä. Sehän on ajoneuvo! Katajanokallakin, kun kadut olivat hiljaisia liikenteeltä (ei edes läpiajoa Nokalla), niin suhahdettiin ohi jalkakäytävällä, niin että minulla helmat heilahti ja puoliso pelästyi pyörätuolissa. Huutelin perään! Täällä näkyy olevan sama tapa, vaikka on pyöräteitäkin.

17. heinäkuuta 2017

YÖPAITAELÄMÄÄ

Laiskuus huipussaan eilen: yöpaidassa koko päivä. Onko kummempaa kuultu?  Otin sentään puhtaat pyykit telineestä ja viikasin kaappiin. En ole silittäjätyyppiä. Silloin kun oli mankeli vielä huushollissa, lakanat olivat tiptopkunnossa ja puolison kanssa ne vedettiinkin mankelikuntoon. Voi, voi sitä viitseliäisyyttä ja kunnianhimoa. Eikä nykylipsuminen edes hävetä. Maaru täynnä hedelmiä ja marjoja mangoista lähtien. Kyllä kelpasi sunnuntaina. Lukemistakin mahtui väliin ja lotossa oli oikein rivi kymmenen euron edestä ja lisäksi kolme plus lisänumero 2€. Se on yhteensä kaksitoista egee! No, sillä ei vielä muuteta, mutta antaa toivoa.

P-D:n kanssa puhelimessa ja taas sovittiin hänen tänne tulemisestaan. Asia soittoni päässä. On sekin ollut jo kotvan. Tavaraa edelleen klitsuun ja muutakin ohjelmaa aterioinnin ohella. On se niin ihanaa, kun on tämmöinen P-D ystävänä.

No oliko sitä suhdetta Aino Acktén ja Albert Edelfeltin välillä? Onko Glory Leppäsen isä Heikki Renvall sittenkään vai Edelfelt? Raija Oranen väittää löytäneensä tietoja ja suhde oli. Kirjailijan vapautta? Onko sittenkään? Ja mitä sillä kaikella on enää merkitystä. Kaikki mainitut henkilöt jo poissa. Paitsi tietysti Oranen. Edelfeltin muotokuva Aino Acktésta elää Ateneumissa. Suurta rakkautta ja intohimoa oli ja sitä kuvaa Oranenkin. Taiteilijatkin ovat vain ihmisiä. Olen sivulla 263. Aino, oopperan primadonna, on jo naimisissa Heikin kanssa ja Glory syntynyt. Riitoja oopperassa, Aino aikoo ulkomaille. Rakastaako Edelfelt yhä Ainoa?  Kestääkö Ainon ja Heikin rakkaus? Avioliitto? Kirjan lopussa tiedän. Mitä sanoisi kirjan sankaritar tästä kirjasta? Ehkä hymähtäisi.

Venäläiset tulevat kuulemma hamstraamaan Suomesta juustoja. Oman maan juustoja ei voi syödä, kertovat. Ei makua. Lappeenrannan ruokakaupoilla pyyhkii hyvin. Monella muullakin kaupan alalla menee hyvin. Ihmiset ostavat taas. Vaikka lomailuun suomalaiset satsaavat muita vähemmän. No, kohta kesä päättyy, alkavat koulut ja työt. Vuoden päästä sitten taas.







16. heinäkuuta 2017

HALUAN FLANDEERAAMAAN

Mitä mä tekisin?  Ei ole äitiäkään enää, jolle voisin tämän kysymyksen esittää. Olen jo monena päivänä suunnitellut irtautuvani hetkeksi Itäkeskuksen elämästä matkustamalla oikeaan Helsinkiin. Vielä tänä kesänä en ole edes Espan puistossa sen penkillä istunut. Katsellut lokkien tasapainoilua Runebergin päälaella. Käynyt torilla, kauppahallissa. Flandeerannut Esplanadia pitkin, ollut Kappelissa, nähnyt kiinalaisia turisteja, poikennut kauppaan tai Aschanille Café Jugendiin. Viimeksi mainittuun olen haikaillut jo pitkään. Toki ollut paikan edellisissä kahviloissa ja Jugend-salista sen ollessa muuta kuin kahvilana, jopa blogiin kirjoittanut.

Ei olisi ikinä pitänyt muuttaa tänne periferiaan. En olisi kuunaan uskonut täällä joskus asuvani, en koskaan. Melkein suorastaan häpeällistä henkilölle, joka on sydänjuuriaan myöten stadilainen, asunut kantakaupungissa, syntynyt siellä ja kasvanut. Kyllä, kyllä, on Itäkeskus Helsinkiä, mutta vielä maaseutua minunkin elinaikanani, jota tuskin Helsingissä tunnettiin Nymanin peltoineen ja siellä käyskentelevine karjoineen. Ja kyllä, Katajanokkakin ollut pelkkiä kallioita ja Töölössä lehmät ammuneet. Mutta ei minun aikanani! Koko Helsinki ollut aikoinaan tuntematonta seutua, eikä ollut edes oikea kaupunkikaan vielä. Myöhemmin Suomi ollut Ruotsin itämaa ja sitten toisen naapurin suuriruhtinaskunta noin sadan vuoden ajan. Ja tänä vuonna 100-vuotias itsenäinen valtio. Mutta tämmöinenkään historian latelu ei muuta mielipidettäni. Jopa kaukana Espanjassa A  on kuullut toiveestani päästä muuttamaan "I cross my fingers".

Mutta kun nyt asun täällä, voisin siihen alistua ja lakata marisemasta. Ei ole kaupunginosan syy epäviihtyvyyteeni vaan minun, etten osaa sopeutua olosuhteisiin. Voisin paremman puutteessa alkaa tutustua paikkoihin muunkin osalta kuin matkalla metroon ja/tai kauppaan sekä takaisin. Täytyyhän täällä olla muutakin, kun kadut jatkuvat, eikä missään ole umpikujan merkkiä. Erään päivän lokin sotku olkapäälläni kielii meren läheisyydestä. Ei olisi lokkeja, jos olisimme aivan umpisukkeluksissa jossain hyvin kaukana sisämaassa.  Katajanokalla ne olivat suorastaan päivittäisiä vihollisia kuin myös Kauppatorilla. HS:ssä jo moitittiin turisteja, jotka oikein nauttivat nauraen saadessaan tuta lokin hyökkäyksen jäätelötötterönsä kimppuun. Eikä kaupunki mahda mitään sadoille lokeille, jotka terrorisoivat niin kauppiaita kuin muita ihmisiä. On yritetty monen montaa konstia. Jos emme olisi alun alkaen lintuja ruokkineet, ne pyydystäisivät nyt appeensa kunnon lokkien tapaan suoraan merestä ja kauempana kuin Helsingin Kolera-altaasta.



15. heinäkuuta 2017

HURJAA LUETTAVAA

Pääsin "Kärpästen herran" loppuun ja kuten Aulikki minulle sanoi "laatuisa mutta rankka". Näinhän se oli. Mutta luetuksi tuli, jos joku sattuu kysymään, niin minun ei tarvitse alkaa katsella kengän kärkiäni häveten lukemattomuuttani. Sama "Siepparin" kohdalla. Kärpästen herrassa tuli selväksi, miten ihminen, lapset mukaan lukien, muuttuu saadessaan olla vapaana estoistaan, hyvistä tavoista ja jopa inhimillisyydestään. Goldingin lapset juuttuivat siis autiolle saarelle, eivätkä itsekään tienneet lukumääräänsä. Valittiin aluksi johtaja joukolle, pidettiin kokouksia, päätettiin asioista. Sitten kaikki repesi, hajaannuttiin, johtajia oli kaksi kahdessa leirissä, riideltiin ja kaksi lasta tapettiin, pelättiin ja ajettiin takaa petoa. Aseina keihäät. Repaleisiin pukeutuneet likaiset takkutukkaiset lapset eivät enää muistuttaneet niitä siistejä hyvin kasvatettuja koululaisia, joiden lentokone ammuttiin meren yllä alas ja autio saari sai meluavat asukkaansa. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, laivasto pelasti, savu näkyi laivalle, poikajoukko pääsi taas sivistyksen pariin. Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan he saarella olivat. Kauan kuitenkin, jos mitataan vaatteiden kunnosta ja hiusten pituudesta.

Olen niin pumpattu täyteen mansikoita ja kirsikoita että alkaa tulla korvistakin. Välipalaksi rouskuttelen lehtisellerin vartta. Katselin toisen osan englantilaisesta sarjasta "The young pope". Paavi vetelee tupakkia ja pitää äitiään neuvonantajanaan. Vanhat Vatikaanin pappismiehet arastelevat uutta paavia, joka on ehkä liiankin nykyaikainen. Eikä kukaan tiedä, mitä Hänen Pyhyytensä päästelee kansalle suustaan Pietarin kirkon parvekkeelta. Jumalankin olemassaolo askarruttaa. No, tämä kysymys on monella papilla mielessä. Minäkin olen yhdeltä kysynyt "uskotteko oikeasti Jumalaan?" Hän oli pappi, joka siunasi mieheni haudan lepoon. Oli luonani useamman tunnin ja me keskustelimme paljosta. Hänelläkin oli aika-ajoin epäpapillisia mielipiteitä. Tervehdin aina tällaista ilolla. Papitkin kun ovat vain ihmisiä.

Tänään taas säyseämpää luettavaa. Mihin asti Aino Ackté onkaan Pariisissa päässyt? Ainakin pannut kaupungin polvilleen. Kiinnitys oopperaan. Muuttanut ajat sitten Seinen vasemmalta rannalta pikkuisesta boksista oikealle rannalle hyvälle asuinalueelle viiden huoneen huoneistoon. Usko on luja tulevaisuuteen, omaan menestykseen ja siihen, että rahaa riittää. Hän tutustuu muihin suomalaistaitelijoihin Albert Edelfeltiä myöten, on laulun ohella opiskellut ranskan kielen, on pidetty nuori nainen kaikkien keskuudessa. Hyvä hän! Kiitos Raija Oranen!











14. heinäkuuta 2017

POLKATEN MANSIKKAAN

Jääkaappi piripinnassa Polka-mansikoita. Myyjä kehui jo minulle entuudestaan tuttuja jättisuuria kirsikoita. En viitsinyt sanoa, että mahdollisesti kemikaaleilla osuutta niiden kokoon jossain vaiheessa. Ostin silti kolme litraa. Hallaimia ja aprikooseja lisäksi, avomaan kurkkuja, pari lajia salaattia... Riittänevät täksi viikoksi. Kuorman kanssa kotiin ja ehdin juuri passelisti ennen sadetta.

A lähetti pitkän meilin. Keskustelumme on siirtynyt höpinästä syvällisemmälle tasolle. Hänellä on ongelma ja minä sanon mielipiteeni, josta hän on kiitollinen "you are so right". Of course I am. Hänenkin kohdallaan tapahtui taas se, että vaikka emme ole olleet yhteydessä toisiimme kymmeniin vuosiin, kaikki oli hyvin luonnollista ja vapaata keskustelussamme heti alusta alkaen kuin olisimme sanoneet eilen näkemiin. No, meillä on yksi yhteinen tekijä, Horst. Hänestä kuulin sellaista, joka hiukan mietitytti ja hätkähdyttikin. Vaikka sekin vuosien aikana oli mielessäni käynyt. Olenko jonkunlainen selvännäkijä?

Jotain hupaisaakin: Amerikan presidentillä on mielikuvitusystävä Jim!! Uskoiskohan? Toimittajat ja valokuvaajat ovat kiinnostuneet Trumpin kättelytavoista. Niistä luetaan yhtä sun toista kuulemma. Oli kätellyt muutama kuukausi sitten Ranskan presidentti Macronin rystyset valkoisiksi. Nyt Ranskassa vieraillessaan, ei päästänyt rouva Macronin kädestä irti, vaan veti kättä ja rouvaakin mukana. Pitää uskoa, kun oli filmillä.

Taitaa Bond-kiintiöni olla jo yhden nähdyn leffan jälkeen täynnä. Millään en enää jaksanut matkustaa Istanbuliin. Enkä jaksa ilmeisesti myöhemminkään näitä 007 vs Spectre. Olen kasvanut ohi. Mutta onhan uusi sukupolvi katselemassa silmät hehkuen ja James Bondiin samastuen tai poikaystäväkseen himoiten.

Kaksi epämiellyttävääkin asiaa eilen. Ensin sain lokinpläjäyksen jakkuni olkapäähän. Valkoista. Myöhemmin iltapäivällä tuli sitten se puhelu ulkomailta, johon ei pitäisi vastata. Hyppäsin puhelimeen ja englantia puhuva nainen tahtoi varmistaa, että minä olen minä. Tiesi siis jopa nimeni ja kutsui madameksi. Vakuutin olevani, mutta hän sulkikin puhelimen. Ehkä toivoi minun soittavan takaisin, josta soppa olisi syntynyt. Minähän sitten äkkäsin, että näihin puheluihin ei pidä vastata tai ainakaan soittaa takaisin, ettei joudu liemeen. Tarkistin vielä numerotiedustelusta ja sieltä kerrottiin puhelun olleen Englannista, ja joista viimeaikoina paljon puhuttu. Shit. Nykyaikana pitää olla koko ajan tuntosarvet ojossa, ettei mennä kiville.





13. heinäkuuta 2017

KYLÄILEMÄÄN

Ensi viikolla vieraisille! Vaikea bussimatka. Toivoin sen olevan pääteasemalta pääteasemalle, mutta vain lähtö tapahtuu pääteasemalta, loppu on silkkaa onnen kauppaa, vaikka sain ohjeet. Harmaan talon kohdalla ilmoitettava napilla bussista poistumishalu. No, kyllähän pysyn Helsingissä koko ajan, mutta en metroa taikka ratikkaa käyttäen. Espooseen mennessäni kevättalvella viimeisen kerran C:tä sairaalan saattohoito-osastolle hyvästelemään kuljin Kampin päästä Espoon päätepysäkille bussilla ja se oli helppoa, vaikka muuten raskas matka. No, enköhän minä tästä selviä.

Actén kirjassa sivulla 92  Aino tekee Pariisissa tiettäväksi, että hänen nimensä on vastedes k:lla eikä h:lla. H:n kanssa ranskaksi sana tarkoittaa suurin piirtein "ostettu". Aino väsyi vitsailuun. Hän on edistynyt ja omaa jo diivan elkeitä. Pukeutuu kuten pariisitar, on Heikki Renvallin kanssa kihloissa ja opiskelee yhä uutterasti laulamista. Melkein kolme vuotta mennyt monsieur Duvernoyn tunneilla.

Huilatakseni rankasta laulun opiskelusta siirryn autiolle Tyynenmeren saarelle poikajoukon keskelle Kärpästen herrassa. Lentokone, jossa pojat olivat, ammuttiin toisen maailmansodan aikana alas, pilotit kuolivat, mutta pojat pelastautuivat. Nyt ihmetellään, miten selviydytään ilman aikuisia Robinson Cruseon tapaan. Nuotio kallion huipulle, majoja rannalle, villisikametsästystä, pelon sekaista jännitystä. Minuakin lukijana jännittää, miten William Golding aikoo kirjansa päättää. Ja mitä kaikkea vielä 187 sivun aikana tapahtuukaan.

Eilen tyystin laiskana koko päivän mansikoita syöden. No, olin suihkussa ja pukeuduin sentään. Katselin välillä sadetta ja kuuntelin autojen ääniä. Söin salaatin ja sen tehtyäni luin taas. Vuorotellen Orasta ja Goldingia. Tästä päivästä en vielä tiedä. Ehkä menen poimimaan lisää mansikoita Tallinnan aukiolta.

12. heinäkuuta 2017

LAULUN LAHJA

Ihania kotimaisia mansikoita koko laatikollinen! Niitä pitää syödä, niin kauan kuin satoa riittää. Ahmin eilen ja lisäksi hallaimia, kirsikoita ja Herkusta valmiin salaatin. Suomalaisesta ostin Raija Orasen Ackté-kirjan ja koska en tähän ikään ole lukenut William Goldingin kirjaa Kärpästen herra, ostin senkin. Olen alkanut täyttää sivistykseeni jääneitä laajoja aukkoja. Sitten monen tunnin huuhailun jälkeen oli aika taas kotiutua  ja päästin heti varpaan kidutuksesta. Kukaan ei tuppautunut kauppareissulla seuraan. Ai niin, kävin vielä viinikaupassakin. Italialaista puna- ja kuohuviiniä. Aloin lukea Acktén kirjaa pian kotiin tultuani ja jatkoin illalla. Kaikkihan me tiedämme, että juuri Aino Ackté perusti Olavinlinnan oopperajuhlat 1912 ja nehän jatkuvat vieläkin.

Luin antaumuksella Orasen kirjaa ja olin aina vaan enemmän ihastunut. Kirja on romaani ja mietin, kuinka paljon siinä on totta ja kuinka paljon Raija Orasta? Ei mitään, vaikka en tiedäkään, kirja miellyttää. Orasen on täytynyt penkoa historiaa, etsiä asioita, tutkia, uurastaa, pitää tosiseikoista mahdollisimman paljon kiinni, kirjoittaa mielenkiintoinen kirja. Laulajat ovat aina minulle olleet sekä henkilöinä että ammattinsa puolesta vieraita. Oopperassa olen käynyt, kuullut ja kuunnellut. Kiinnostukseni on ollut puheteatterin puolella. Nyt tulee Aino Ackté lähelleni tai niin kuin hän ainakin kirjan alkupuolella on "Achté".

Eletään suomalaisuuden ja Suomen aikaa, fennomaanien aikaa. Palopuheita suomen kielen puolesta  rinta rottingilla, Snellman äänessä. Mutta Venäjällä valta ylitsemme. Aino tahtoo laulaa. Aariat, äänelle oikea asento, tunnelma, resitatiivi, legato ja korkea trilli, Sibelius ja flyygelin ääressä Oskar Merikanto. Arvosteluja nuoresta Ainosta, joka ei vielä ole päässyt Pariisin oppiin "hänen äänensä soi kuin hienoin Stradivarius". Hän laulaa ja miksi ei laulaisi, kun hänellä on se lahja.

Kirja on paksu pokkari, sivuja 443. Onneksi.

11. heinäkuuta 2017

TOINENKIN

Roskiskeikalla eilen näkyi pihapiirissä toinenkin rollaattorin käyttäjä. Hän oli hyvin kiinnostunut kulkemisestani, etten sanoisi samalla hämmästynyt siitä, että talossa on ainakin kaksi tämän kaltaisen apuvälineen tarvitsijaa. Mammarainen oli niin kaukana, että emme tervehtineet ja minä kiirehdin kotirappuun tavallistakin nopeammin. Rollaattorin käyttäjien katsotaan  kuuluvan samaan ihmisryhmään, jolloin pitää kadullakin kulkiessaan katsoa toista rollaattoria lykkivää silmiin ja pään nyökäytyksellä antaa ymmärtää yhteenkuuluvuus. Minä en ole mieltänyt tätä tapaa, sillä täällä päin on kymmeniä apuvälineitten käyttäjiä. Yleensä viuhdon aikamoista vauhtia ja ohittelen muita vaivaisia kuin autot kehätien ohituskaistalla. En mitenkään tunne sosiaalista yhteyttä, vaikka itsekin liikuntarajoitteinen olen.

Tänään asioimaan. Ei siis mikään huvireissu ihmisten pariin. Vien lotonkin, kun niin kiihkeästi tahdon täältä pois, eikä mahdollisuutta siihen tunnu sitkeistä yrityksistäni huolimatta senttiäkään heruvan. Hedelmiä ja marjoja pitää saada. Aion Herkkuun asti, jos varvas suinkin sallii. Tutkailen asiaa päästyäni koneportaitten alapäähän, josta urkenee pitkä kulkeminen Itäkeskuksen Stockmannille.

Katselin ensimmäisen Bond-leffan. Jälleen. Agenttina Sean Connery. Niin oli poika nuori, hoikka ja kaitakasvoinen, mutta nyrkit heiluivat notkeasti  pahisten leukoihin ja tyttöihmisten suuteleminen sujui kuten myöhemmissäkin Bondeissa. Kaiken tämän nykytekniikan aikana vaikuttivat elokuvan vempaimet auttamattomasti eilispäivän keksinnöiltä. Ei ollut liioin matkapuhelimia, vaan puhelinkopista soiteltiin tärkeätkin asiat. Elokuva tehtiin 1962.  Siitä en pitänyt yhtään, että simpukankerääjätytteliä aliarvioitiin esittämällä hänet tietosanakirjan lukemisesta viisastuneeksi ja siinäkin touhussa vasta T-kirjaimeen päässeenä. Ursula Andress, 1960-luvun seksisymboli. Pitkin kesää luvassa lisää James Bondeja. Saas kattoo, jaksanko.

Palasin lukemisessani taas Adam Dariukseen. Hän on nyt Etelä-Afrikan Durbanissa kirjassaan The Way To Timbuktu. Jos nyt tänään kuitenkin poikkeaisin Akateemiseen tai Suomalaiseen. Itäkeskuksen Stockmannin Akateeminen on kyllä aika surkea kirjakaupaksi. Vaikuttaa vain osastolta, jossa muutama hassu kirja. Suomalainen "Itiksen"  Bulevardin varrella on sentään oikea kirjakauppa. Onneksi.

10. heinäkuuta 2017

TOTTA MUTTA MIELIKUVITUKSEN TUOTETTA

Coca colan pätevyydestä vessapytyn kalkkivanan puhdistuksessa en ole aivan varma. Minusta se näyttää siltä, että coca cola tepsi, mutta ottaen huomioon, että coca cola on virvoitusjuoma, epäilen tulosta ehkä pelkäksi mielikuvitukseni tuotteeksi. Aion kyllä uskoa siihen niin paljon, että tulen jatkossa pitämään jääkaapissa coca colaa. Siivouskaappiin duck-geelin viereen en sitä pane.

Juttelin pitkään H:n kanssa puhelimessa. Vierailukutsu hänen kotiinsa yhä voimassa. Olen kyllä aikeissa sitä noudattaa. Olen ollut jo kauan. Eikä tarvitse kauemmaksi mennä kuin Helsinkiin. Bussimatka. Helppoa, sanoo H. Puhui tästä viikosta. Katsotaan.

On selvitetty se asia, että ruoan haistelu lihottaa. Hiirillä tutkittu ja todeksi havaittu.  Hiiri, jolla hajuaisti tallella lihoi sen kuin ehti, kun taas hajuaistiton hiirulainen ei ollut moinaskaan ellei sitten pudottanut painostaan muutaman gramman. Aina sitä keksitään kaikenlaista. Pyykkipoika vaan nenään soppakattilan lähellä. Tähän asti kielletty maistamasta, nyt kielletään haistamasta.

Luin Puértolasin kirjan Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven loppuun. Pidin siitä, koska "tämä tarina on täydellisen totta, sillä se on alusta loppuun mielikuvituksen tuotetta". Pariisissa ei ollut munkkiveljeskuntaa, jonka jäsen opetti Providencen lentämään, eikä Providence koskaan lentänyt pilvien seassa eikä maailman presidentit tulleet häntä koneillaan tapaamaan hänen kiitäessään kohti Marokkoa. Tarina oli sepitetty sairasta tyttöä Zaheraa varten, joka parani kystisestä fibroosistaan saatuaan uudet keuhkot. "Pilvi" vedettiin pinsetillä hänestä ulos, Zahera ei enää yskinyt, hengitys kulki. En paljasta kirjan loppua tässä, jos joku sen tahtoo lukea. Kannattaa, jos pitää tarinoista, jotka ovat mielikuvituksen tuotetta täydellisestä totuudestaan huolimatta.







8. heinäkuuta 2017

PARIISISTA MARRAKECHIIN

Olen kirjassa Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven niin pitkällä, että "pilven nielaissut" on marokkolainen pieni tyttö, joka sairastaa kystistä fibroosia, joka vaikuttaa ihmisen hengitysteihin ollen kuin keuhkot täyttävä pilvi. Zahera on tytön nimi ja hänet haluaa adoptoida ranskalainen  Providence, jonka on nopeasti opittava lentämään. Islannissa on purkautunut tulivuori, joka lennättänyt taivaalle hiekkaa ja muuta moskaa, jotka estävät ja haittaavat lentoliikennettä Euroopassa. Providencen oli määrä hakea Marokosta Zahera. Lentokoneet eivät lennä. Siksi hänen pitää oppia lentämään itse omin käsin ja voimin.

Providence otti yhteyttä ihmisiin, jotka olivat erikoistuneet ihmisen opettamiseen lentämisen taidossa. Asialla oli kiire, koska Zahera jo sairaalassa odotti. Providencen opettajat olivat munkkeja, joilla luostari Pariisissa. Ranskatar oppi lentämään. Hänen piti pukeutua bikineihin ollakseen mahdollisimman kevyt.  Hän nousi taivaalle Orlyn kentän kiitoradalta tuntemansa lennonjohtotornin työntekijän opastuksella päämääränä Marrakech. Häntä kohdeltiin kuin lentokonetta. Kiitäessään pilvien lomassa häntä tulivat tervehtimään eri maitten päämiehet alkaen Obamasta. Presidenttiä ei koskenut lentokiellot, vaan Air Force One nousi ilmaan kohdatakseen Providencen, josta oli tullut kuuluisampi kuin Mona Lisa.

Suurin piirtein tässä kohdin kirjaa olen. Olen hidastanut sen lukemista. En pidä siitä että tämä kirja loppuu. Pitkitän. Kirja ilmestynyt Ranskassa 2015 ja meillä Otavan kustantamana seuraavana vuonna. Romain Puértolasin kirjan on suomentanut  Taina Helkamo.

J:llä tänään syntymäpäivä. Lähetin onnittelut ja pätkän Pohjanpään runoa. Äitinikin oli heinäkuun lapsi ja samoin S-L Italiassa. Heinäkuu on hyvä kuukausi syntyä. Eino Leino kirjoitti runon Heinäkuun lapsi, itsekin heinäkuussa syntynyt. Tässä pari säkeistöä.

... Olen lapsi mä heleän heinäkuun,
minä kaipaan kaunista säätä.
En kestä mä ivaa ilkkuvan suun,

en karsahan katseen jäätä.
Minä rakastan laulua laakson puun,
en tunturin tuulispäätä.











7. heinäkuuta 2017

HYMYHUULIN LUETAAN

Eilen niin lietsussa, etten kirjoitetuksi saanut. Onnahtelin päättäväisesti kipeän varpaani kanssa, mutta en kiusallakaan istahtanut rollaattorin päälle. Sain asiat hoidetuksi ja vastaan tulleelta herralta hymyn. Tuli hyvä mieli. Ruokakaupasta ostin purkkiyrttikasveja ja nyt koko keittiö tuoksuu. Panin kaikki  posliiniseen uunivuokaan ja komeuden vanhan kaapin päälle. Semmoinen pienoisyrttitarha.

L soitti. Olivat olleet ulkomailla länsinaapurissa ja tapojensa mukaan koko ajan kävelleet. Tukholman melkein päästä päähän ja takaisin.No, laivarannasta sentään maanalaisella, kun oli niitä laukkujakin. Sekä hotelli että laivan sviitti oli yrittänyt jotenkin ruokapaljoudella heidät saada liian yltäkylläisiksi. Pieniruokaisia kun ovat. Pieniruokaisilla on ongelmia, kun pitäisi mässäillä. Suuriruokaisilla on helpompaa.

Liput liehuivat myös eilen ja olin ylpeä muistaessani, että 6.7. liehumisella kunnioitetaan Eino Leinoa, joka näki unta kesästä kerran. Muistin myös erään oululaisen juristin, joka puhui Leinon äänellä ja kuittasi keskustelun Leinon runoilla. E:n tuttavia.

Luin Ilosia aikoja-kirjan loppuun. Kyrö kertoo mielensäpahoittajan kuulleen keskustelun A-studiossa että "Komeinin porukoiden mielestä itsensäräjäyttäjää odottaa taivaassa rivi neitsyitä."  Mielensäpahoittaja pohtii, mitä tekee kaikilla niillä neitsyillä?  "Siinä keskustelussa joku kielenkääntäjä kertoi, että ne neitsyet ovat alkuperäisessä tekstissä rusinoita. Että se on käännetty väärin." Nyt mielensäpahoittaja miettii, mitä itsensäräjäyttäjä tekee rusinoilla?  "Ilosia aikoja" on hauska kirja alusta loppuun, vaikka hiukan vakavaakin tekstiä välillä. Hymyhuulin sitä lukee ja kyllä  mieli niin tulee siitä  hyväksi.

Siirryin Kyrön jälkeen lukemaan Ranskan ilmatilassa tapahtuvista asioista ja siitä, miten eräs nainen on päättänyt opetella lentämään. Ilman apuvälineitä. Vielä en tiedä, oppiko. Joku on kuitenkin kirjassa niellyt Eiffel-tornin kokoisen pilven vai oliko se Pariisin kokoinen. Tämä selviää kirjaa lukiessa eteenpäin.

5. heinäkuuta 2017

KIRSIKASTA MEHUT RINNUKSILLE

Uutta päivää taas mennään. Kone pesi kirsikkatahrat yöpaidasta. Söin illalla näitä mielihedelmiäni tv:n ääressä. Suusta, vaikka pinnistin huulet yhteen, pirskahti reipas rivi mehua yöpaidalle rinnuksista helmaan asti. Heti tahranpoistoainetta ja paita koneeseen. Taas on vitivalkoinen yöasu käytössä.

A ei ollut liioin koskaan lukenut Siepparia. Kehuin meilissäni kirjaa ja hän kertoi heti kirjan ostavansa. Häpesi laillani lukemattomuuttaan, koska Salingerin kirja on "well-known". Pyysin mielipiteen, kun on lukenut.

Kyllä minä niin ilahutin mieltäni lukiessani Tuomas Kyrön kirjaa. Nauroin ääneen. Sopiiko nauraa ääneen yksin ollessaan? Semmoinen vaikutus Kyröllä on kuitenkin minuun. "Ilosia aikoja" ilmestynyt jo vuonna 2014. Minä hiukan jälkijunassa. Mutta toisaalta, kuka sanoo, että kirja on heti ilmestyttyään luettava? Kansallisteatterin esityskin jo koettu ja uskon, että kyllä yleisöllä niin on ollut  hauskaa.

Tänään ei ihmeempää ohjelmaa. Kunhan olen. Toisaalta aina jotain on ja löytyy. Huomenna vasta ulos. Viikonlopuksi hedelmä- ja marjakiintiön täydennystä. Ihmisten katselemista ja häiriköiden väistelemistä. Eivät he pahalla, mutta en halua kuulla hölmöyksiä saaks tulla kyytiin-tyylisiä. Olen pannut merkille, että nämä kauppakeskuksen levähdyspaikat tuoleineen ovat sosiaalisen kanssakäymisen keitaita. Naiset ja miehet istuvat pitkät ajat rupattelemassa, kuulumisia vaihtamassa. Ehkä monellekin ainoa tapa keskustella toisen ihmisen kanssa. Puida lääkkeet, sairaudet, pahat naapurit, ilot ja surut. Suomalaisetko tuppisuita? Älkääs nyt.

Minä kuulun kyllä siihen kategoriaan, joka harvoin keskustelee näissä tuoleissa, enkä yleensä edes viivy kauaa. Vastaan kyllä. No, keskustelemiseni vieraan kanssa riippuu kyllä keskusteluaiheesta. Nämä lääkejutut eivät suuremmin kiinnosta. Olen vähän valikoiva.

Nyt valikoidun hiukan myöhässä olevaan aamusuihkuun ja sitten onkin lounasaika. Ostin muuten coca colaa. Sillä on kuulemani mukaan hyvä saada kalkkirajat pois vaikka vessanpöntöstä. Sitruunahappoa. En vielä kokeillut.

4. heinäkuuta 2017

UUTTA LUKEMISTA

Humputtelinhan minä siellä sun täällä eilen, kirjakaupassakin. Ostin Tuomas Kyrö "Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja" sekä Romain Puértolas "Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven". Haastattelin Herkun salaattimyyjää tulevan työnantajan vaihdoksen takia. Eivät kuulemma kiipeile seinille, vaan lungisti ottavat ja toivovat tiettyjä parannuksia Herkkuun. Minä asiakkaana pontevasti protestoin kauppaa vastaan. Kerroin tämän ikäisenä Stockmannin vanhana asiakkaana nähneeni tavaratalon kukoistuksen ja nyt saan nähdä sen pirstaloituvan aivan käsiin. Bisnes on kovaa.

Alan tympääntyä näihin häiriköihin, jotka seilaavat kauppakeskuksen käytävillä  Eilen minulta ykskaks kysyttiin "onks sulla ajokortti?" Kyytiäkö tämä laitapuolen kulkija oli vailla? En vastannut, vaan jatkoin rollaattorin pyörät sauhuten matkaa. Ostin makeita, tummia, kypsiä kirsikoita kauppiaalta, joka ei taida olla suomalainen ainakaan alkujaan. Pani kourallisen kaupan päälle. Kiitin kauniisti. Kassissa oli viisi pakettia bataatti-kvinoapyöryköitä ja varmistin, että niitä on Herkussa jatkossa vielä omistajan vaihdoksen jälkeenkin.

Menin elektroniikkakauppaan, joka ennen oli Stockmannia sekin. Nyt se on tanskalaisten Power. Piti saada läppärin näytön ja näppäimistön puhdistusainetta. Tämän myyjän kanssa keskustelin myymälävarkaista. Kertoi kammottavia asioita kameroista, salapoliiseista ja valppaista myyjistä huolimatta tapahtuvista anastuksista. Varkailla on satoja kikkoja, miten viedä henkilökunnan nenän edestä maksamatta tavaraa. Ihan puistatti, vaikka tiesinkin minunkin omalla kohdallani maksavan myymälän hävikistä. Puistatti vielä enemmän.

Uudet kengät alkoivat puristaa varpaita. Oli keskeytettävä shoppaaminen ja alkaa laahustaa kotiin päin. Kengät pois jo heti eteisessä ja onnen huokaisu. Ei puristanut enää. Uudet kengät pitäisi ajaa sisään ensin kotona, tomppeli!

3. heinäkuuta 2017

TUHON PARTAALLA

Olen lähdössä tänään kurkistamaan Stockmannin Herkkuun täällä Itäkeskuksessa, miltä siellä näyttää, kun tulevaisuus on S-ryhmässä. Samalla muutakin asiaa kauppakeskuksessa. Jospa rullaudun taas vaikka kirjakauppaankin.

Panin Italian kirjeeseeni slanginkielisen runon. Kirjeen saaja hätkähtää. Ei ole taatustikaan nuorena bamlannut sitä kieltä, eiralainen. Runo on Arvo Pohjolan Eksyksissä. En kirjoita sitä tähän. En muuten tiennyt/muistanut koko runokirjan olemassaoloa hyllyssäni. Oli Helsinki-kirjojen joukossa. Siirsin sen runohyllyyn Lauri Pohjanpään, stadilaisen, viereen.

Nyt taas tiedemiehet jossain päin maailmaa suuressa viisaudessaan povaavat maapallon tuhoutuvan nopeammin kuin ensin ajateltiin. Dinosaurukset jylläävät televisiossa ennustaen meille samanlaista loppua kuin heille, jonka tapahtumain kulusta ei olla päästy yksimielisyyteen saati totuuteen. Oliko se asteroidi vai luonnollinen sukupuutto? Katselen näitä katastrofiasioita aina suuren kauhun vallassa hikisenä ja vapisten. Sitten tasaannun, kun muistan, että olen enää vastuussa vain itsestäni, ei puolisoa, jonka kaikinpuolinen hyvinvointi oli elämäni pääasia.

Jos joku kivinen möhkäle avaruuden tuolta puolen jysähtää päähäni, niin se tapahtukoon. No, suurempi mahdollisuus on minulla hengen heittoon kompastumalla kylpyhuoneessa saippuaan eli siis tapauksessani shampoon aiheuttamaan liukastumiseen hiuksia pestessä suihkussa. Kotonahan enimmät onnettomuudet tapahtuvat tavalla tai toisella. Uskon enemmänkin tuhoutumisteoriassa siihen, että me ihmiset sotkemme omat asiamme täällä siihen malliin, että loppu on väistämätön. Minäkin muitten ohella käytän surutta ja ajattelematta päivittäin muovikelmua, panen hedelmät muovipussiin kaupassa ja olen koululaisena nyhtänyt kasveja juurineen herbaarioon. Sekä olen minä nuorempana ostanut käärmeennahkaisia kenkiä, kun sillä ei ollut niin väliä. Nykyisin on. Vanhempani antoivat kerran lahjaksi norsunluusta veistetyn elefantin, kun se oli Suomessakin täysin sallittua. Nykyisin olemme siinäkin asiassa valistuneempia. Tänään tiedämme, mutta emme tarpeeksi toimi. Niin että nyt hiukan hymyhuulin katsomamme katastrofileffat saattavat huomenna olla täyttä totta. Mutta en minä pelkää. Paljoa.

Kohtaloani uhmaten rullaan tänään asioille, ylitän katuja ja toivon, ettei kukaan aja autolla päälleni. Ostan ehkä sellaista, joka saastuttaa maailmaa ja jonka häviäminen vie vuosia kaatopaikalla. Saattaa olla voimissaan kauemmin kuin minä.



1. heinäkuuta 2017

STOCKMANNIN HERKULLE HYVÄSTI

Mansikoita! Ihanaa, kesä on täällä! Olen vain viime aikoina lueskellut. No, roskiksella käynyt.  Tämä kirja, jonka Adam Dariukselta sain myöhemmin, on enemmänkin matkakirja kuin häneltä aikaisemmin saatu. Siinä oli tarinointia ihmisistä, joita on tavannut. Tässä hän kertoo paikoista, joissa käynyt. Parastaikaa hän on Kairossa ja tavannut museossa muumioita. On veneillyt Niilillä ja vertaa Mississippiä ja Niiliä keskenään: Missisipillä on ollut Mark Twain ja Niilillä Mark Antony.

Aloittelin kirjettä Italiaan. Tänne kirjeen tulo kesti harvinaisen kauan, kolme viikkoa. Nukkuuko Italian posti? On ennenkin ollut harmia ja nyt kuulin lisää, että kirjeitä on taas avattu ja sisälle sullottu jopa kaikenlaista asiatonta. Minun kirjeeni ovat jo pitkään kulkeneet ilman kommelluksia sinne päin, jopa pieni pakettikin, jonka taannoin panin menemään. Kerran yksi kirjeeni makasi postisäkissä vuoden Tiberin pohjassa ja oli aika vettynyt ja taas kuivunutkin rypistyneeksi kun vihdoin perille pääsi.

No nyt se Herkkukin myytiin vieraalle! Stockmann pilkotaan ja on jo pilkottukin. Kahvilat, elektroniikka, lelut, kirjat ja nyt Herkku vieraissa käsissä. Kohta Stockmann on täynnä muita yrityksiä ja sitten se on vain kauppakeskus muitten kauppakeskusten joukossa. Ilokseni olen nähnyt Stockmannin kukoistuksen ja surukseni näen nyt sen rappion. S-ryhmä! Enhän minä ole edes sen asiakas. Yksi hyvä puoli asiassa voi olla: jos tämä Itäkeskuksen Herkku hiukan petraantuisi. Siellä ei ole läheskään ollut  mistään samanlaista valikoimaa kuin Aleksanterinkadun Stockmannin Herkussa. Ei-oota on myyty monet kerrat. Ja mitä Herkusta otetaan myynnistä pois, joka ei sovi S-ryhmälle? Toivottavasti ei ainakaan  bataatti-kvinoapyöryköitä  lopeteta ja pysyisivät edes jotenkin Stockmann Mealsin tuotteena. Herranen aika, jos en saa enää bataatti-kvinoapyöryköitäni! Pitää kiireesti rullautua ensi viikolla ostamaan loput, jos vielä on, ja panna pakastin täyteen. S-ryhmä!!!