30. joulukuuta 2020

APTEEKKIPALVELUA

 Olin apteekissa, joka kooltaan ei ole suuren suuri. Heti saatuani talvisaappaan peittämän oikean jalkani apteekin sisäpuolelle, hyökkäsi farmaseutti kysymään, tarvitsenko apua. Ei siinä vaiheessa voi sitä tietää vielä, ainakaan minä. Olin maskin peitossa, että hän ei nähnyt nyrpistystäni. "En tarvitse". Astelin peremmälle. Toinen henkilökuntaan kuuluva tuli tekemään saman kysymyksen. Näytänkö jotenkin tavallistakin avuttomammalta? Nyt vain ravistin päätäni ja jatkoin matkaa määrätietoisesti sen hyllyn luo, jossa tiesin puuteroimattomia suojakäsineitä olevan. Kolmas henkilö lähestyi, mutta ilmeisesti pelästyi hyvin torjuvia silmiäni, jotka lähettivät lähes kiukkuista signaalia, ja perääntyi. Menin kassalle. En sielläkäkään selvinnyt ilman kysymystä. "Onko kanta-asiakkuutta?"  Vastasin ykskantaan ettei ole. Kassa pääsi nippanappa kysymyksensä loppuun. Eivätkö asiakkaat todellakaan älyä kysyä henkilökunnalta, jos apua tarvitaan ja jotenkin ilmaista kassalla itse  kanta-asiakkuutensa? Minä kiusaannun tällaisesta ylenpalttisesta kysymysten tulvasta.

Tulin taas pahalle tuulelle ja marssin siitä pääsemään eroon Herkussa. Ostin juustoja, joita en tietenkään saisi edes katsella, saati syödä. Ostin kumminkin. Kysyin myyjältä, onko hän ollut katsomassa oikein juuston valmistamista jossain? Sanoin, että minusta se kuuluisi työn kuvaan. Myyjää hymyilytti ja sanoi, että ei heille sellaista suoda, mutta lehmätilalle hän kerran pääsi. Lehmätilalle!!?? Minusta se ei ollenkaan vastannut juuston valmistusta. No, tietysti lehmän maitoa tarvitaan juustoon, mutta tutustumiskäynti lehmätilalla oli kuitenkin aika kaukaa haettua, mitä tulee juuston valmistamiseen.Tämä on lehmä, se on juuston alku.

Aion  nauttia ostamiani Roquefortia, Manchegoa, Parranoa ja Bellavitanoa (Merlot-viinillä maustettua) vuoden viimeisenä päivänä. Myyjä sanoi  Bellavitanoan maistuvan hiukan Parmesanilta. Tämä juusto oli yhdysvaltalaista. Juustot kaipasivat kovasti punaviiniä, juustohilloja muun muassa ruusunterälehtihilloa, ja keksejä seurakseen ja niinpä ostin niitäkin. Juhlistan namikkaasti vuotta 2021! Ateriakokonaisuus tulee yleensäkin olemaan paljon parempi kuin jouluna. Jälkiruoka oli kuitenkin silloin ylellinen. Samppanjaa ja suklaata, joita sain L-ystävältäni ja oli siinä varmaankin hengessä mukana myös puolisonsa A.

Tilasin maanantaina Nespressosta kahvikapseleita ja seuraavana päivänä Posti ilmoitti niiden olevan noudettavissa. Hämmästyttävän nopeaa palvelua kun vertaa siihen kertaan, jolloin odottelin lähetystä kolmatta viikkoa. Sain  lohdutukseksi postimerkkejä. Posti kuittaa virheet aina postimerkeillä. Sainhan nytkin postimerkkejä ilmoitettuani Suomen Kuvalehden repaleisen kunnon postinjakajan tunkiessa sen väellä ja voimalla luukusta. Menen tänään hakemaan kapselit Postista. Toivon ettei ole mitään syytä saada lisää postimerkkejä.

25. joulukuuta 2020

ON AIKOIHIN ELETTY

 Tuijotin jouluateriaani ja ajattelin, että ovat ajat muuttuneet. Lautasella pakastettua lanttu-, peruna- ja porkkanalaatikkoa. Muutama kaupan kinkkuviipale. Ainoa tuore oli salaatti siinä omituisessa jouluttomassa ruokaryhmässä. Missä oli rosolli? Graavilohi? Patee? Pullea joululimppu? Riisipuuro? Manteli? Sekahedelmäkiisseli? Kokonainen kalkkuna ja kinkku? Joulutorttu? Joulu? Vaivuin niin alas, että söin piparkakkuja maidon kanssa. Maito ei ole edes aikuisikäni juoma.  

Luin Charles Dickensin kirjaa Joululaulu, aavetarina joulusta Suomentanut Marja Helanen-Ahtola.. Huomasin sen hyllyssäni, enkä ollut aiemmin lukenut. Hyvä oli, että huomasin ja vielä parempi, että aloin lukea. Kiva pieni kirjanen, joka vuodelta 2014 WSOY. Ensimmäinen suomenkielinen painos samalta kustantajalta 1984 ja alkuteos A Christmas Carol  17.12.1843. Itse Dickens kirjoittanut johdannoksi näin: "Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako." Allekirjoituksena: "Heidän uskollinen ystävänsä ja palvelijansa C.D." Kirjan kansi on joulunpunainen.

Hiljainen on kylätie. Katselin ikkunasta ulos. Ei liikettä, ei liikennettä. Yhden oravan näin ikkunan edessä olevassa muhkeassa kuusessa. Ei edes valoja ikkunoissa. Ihmiset kyyhöttävät pimeässä jouluhartautta täynnä. Aattoillan yltäkylläisyys muistuttaa itsestään ahdistavana tunteena vatsan seudulla. Ei enää yhtäkään joululaulua, ei ruiskuoren sisällä paistunutta kinkkua, ei taatelikakun muruakaan. Joulua on liikaa.Onneksi edessä on härkäviikot. Kansalla alkaa arki ja työ, huoli koronasta. Juhlat on vietetty. Kuusi karisee, koristeet kulahtavat.

Tänään tv täynnä elokuvia. Jaksaako vielä kerran "Ihmeellinen on elämä" leffaa? Onhan se Clarence niin söpö enkeli ja ahkerassa työssä saadakseen lajilleen tärkeät siivet. Kaunista, romantiikkaa, ja mukana pitää olla hitunen vastakohtana ahneutta ja tylyyttä. Mutta happy end kaiken jälkeen. Uskaltaa tässä sanoa, kun kaikki ihmiset ovat elokuvan nähneet kymmeniä kertoja. Se on kuin Tuntematon sotilas, joka pelmahtaa ruutuun aina itsenäisyyspäivänä. Saas nähdä, voin vaikka kerran vielä eläytyä ja pyyhkiä vähän kosteita silmänurkkia seuratessani hyvän voittamista pahasta.





24. joulukuuta 2020

JOULUAATTO


On jouluaatto. Kauan sitten vähän myöhemmin tänään minulle laitettiin rusetti päähän ja pyhämekko päälle. Pöytää alettiin kattaa aattoillan päivällistä varten. Kuusi oli valmis. Äiti hääräsi keittiössä. Isä asetteli kravattiaan suoraan. Oli vielä pimeää kuten nytkin. Iltaan oli vielä kiduttavan pitkä aika. Kaiken piti olla valmista. Ensin syötiin ja sitten sen jälkeen yleensä tuli joulupukki. Käväisin yläkerran Railille näyttäytymässä. Hänen kotonaan valmistauduttiin myös jo iltaa varten. Raililla oli niin ikään  rusetti hiuksissaan. Kaikki oli jännittävää. Ihan vapisutti. Raili oli minun paras ystäväni. Hänellä oli isompi veli Raimo ja pikkuveljen nimi oli Reima. Olin vähän kateellinen Raimosta, koska minulla ei ollut isoaveljeä. Reimasta en ollut kateellinen.

Ilta tuli aikanaan. Asetuimme pöydän ääreen. Kaikki oli juhlallista ja arvokasta. Minulle ei ruoka oikein maistunut. Hermostuttikin vähän. Maistoin isän paistamaa kinkkua ja hiukan muutakin, vaikka ei tehnyt mieli. Jälkiruokakaan ei tahtonut mennä vatsaan asti. Tuleekohan joulupukki pian?

Odotus jatkui, jännitys kasvoi. Rusetti tärisi päässä. Tunsin poskien hehkun enkä tahtonut pysyä paikoillani. Sitten, sitten lyötiin oveen nyrkillä. Joulupukki ei koskaan soita ovikelloa. Isä sanoi: "Kukahan siellä mahtaa olla?" Minä tiesin. Isä meni avaamaan oven, ohjasi pukin säkkeineen olohuoneeseen. Olin jähmettynyt paikoilleni. Tuijotin punanuttuista ilmestystä. jonka vyötäröllä kilisivät kulkuset hänen liikahtaessaan. Pukki avasi säkin, otti paketteja ja luki nimiä niiden päältä. Minun nimeni tuli. Aristellen menin pukin luo ja hän ojensi paketin. Niitä tuli monta, toinen toisensa perään. Joulupukki hyvästeli, toivotti hyvää joulua ja pian rappukäytävässä kuului enää vaimea kulkusten kilinä.

Paperien rapinaa, silmät loistivat, lahjoja, joita olin toivonut. Äiti ja isä hymyilivät. Hekin saivat paketteja. Pukki tiesi heidänkin toiveensa. Ne olivat hyviä jouluja. Muistuvat aina jokaisena jouluaattona mieleen. Niiden aattoiltojen jälkeen tuli monia aattoja, vaan joulupukki ei enää tullut. Minusta oli tullut aikuinen. Aina näin aattona minussa on jälleen se pieni jouluaaton tyttö vuosien takaa.

HYVÄÄ JOULUA!

23. joulukuuta 2020

AAMUVARHAISELLA

 Yö meni jälleen kerran valvoen tai nukuin minä pari tuntia. Alan tottua. Olen joulusiivonnut!! Oikein imuroin ja pyyhin pinnat pledillä. Vaihdoin lakanatkin. Naulasin myös yhden taulun seinälle.Sitten taas luin. Aloitin Miika Nousiaisen kirjan Pintaremontti. Ei vielä mitään kerrottavaa, kun olen vasta aivan alussa. Pikkuserkku Kotkasta patisti soittamaan suvun vanhimmalle. Viimeksi juttelin kesällä. Minä soitin. Ilmoitin pikkuserkulle: asia hoidettu.

Tänään on enää itsensä huoltamista. Otan myös pakastimesta jouluruokani, joita on naurettavan vähän. Ei notku pöytä kystä kyllä niin kuin muinaisina aikoina. Huomenna sitten niitä syön ja napsautan samppanjapullon auki. On sellainen laite sitä varten. Aion ottaa piparinkin. Ostin käsintehtyjä leipomon kaupasta kaupungilla ollessani. Pari sähköpostijouluterevehdystä vielä panen menemään. Joulupukki ei luokseni tule, vaikka olen koettanut olla kiltti. En ihan koko vuotta. Ihminen on luonnostaan joskus hiukan tuhma. Minulta esimerkiksi silloin tällöin pääsee antamaan pontta joku ärräpää  puheen lomassa. Semmonen lievähkö.

A kyseli, missä järjestyksessä Suomessa aletaan kansaa rokottaa koronaa vastaan? Palaan siihen asiaan myöhemmin. Sekin pitää selvittää, missä pistetään. Ja mitävarten tämä ei ole sellainen sokeripalahomma? Sellainen oli poliota vastaan vuonna nuijasota ja talonpoika. Jotkut pelkäävät piikittämistä. Isotkin miehet. Sokerista taas tykkäävät melkein kaikki.

Kun päästään joulusta, tilaan kahvikapseleita. Etiopialaista, nicaragualaista, intialaista ja eurooppalaistakin ynnä muita makuja, joita en itse erota toisistaan. Mutta kivaahan se on aamuisin pohtia, laittaako trufflea, scuroa tai peräti créme bruleeta vai antaako mukista lehahtaa kolumbialaisen tuoksun?

Helsingin Sanomat kertoi päivän jo minuutilla pidentyneen. Kyllä se tästä. Nyt juuri on kuitenkin ulkona pilkkosen pimeää. Joitakin valoja ikkunoissa ja parvekkeilla kaikenlaisia valoja. Minä en jätä yöksi mitään palamaan, paitsi läppärissä on virtavalo. Sammutan ja puhallan joka ilta. Puhaltaminen liittyy kynttilöihin. On minulla niitä kynttilänsammuttajia, mutta puhaltaminen tuntuu kivalta. Tulee poskilihakset käyttöön.





22. joulukuuta 2020

SAMPPANJAA JA SUKLAATA

 Ystäväni L kävi ja ojensi upean joulukassin, jossa samppanjaa ja suklaata. Njam. Hänellä oli maski  kasvoillaan ja minulla häntä ja koronaa kohtaan epäkunnioittavasti ei ollut. Nolotti ja hävetti. Puolustukseksi sanottava, että tiedän kokemuksesta hänen vain salamannopeasti piipahtavan, joten en ollut pukeutunut asianmukaisesti. Taas hävettää. Outoa oli tänä vuonna, kun emme halanneet muuten kuin henkisellä puolella. Vastaanotin hänet vähän kulahtaneena, kun en ollut vielä edes suihkussa käynyt. Sekin hävettää. 

Myöhemmin sain toisenkin pikakävijän. Toi amarylliksen tai niitä on oikeastaan kaksi purkissa. Odotan että alkavat kukoistaa. Sitten tuli tekstiviestejä jouluntoivotuksineen. Pikkuserkkukin soitti Kotkasta ja ihmettelimme jälleen, miksi niin harvoin olemme yhteydessä. Vain jouluisin ja syntymäpäivisin. Useampi yhteydenpito olisi meille kummallekin tervetullutta. Laiskoja? Itse soitin Italiaan ja kyselin, miten siellä  jaksetaan. Ystäväni joulu on nyt erilainen. Menee kuitenkin toisen poikansa kanssa naimisissa olevan pojan perheen luo. Muistelevat viime joulua, kun isä ja aviopuoliso oli vielä mukana. Aika parantaa haavat, sanotaan. Arvet jäävät.

Olen jo loppupuolella kirjassa Tuhat tietä Roomaan. Gaius Julius Caesar suunnitteli sotaretkeä Britanniaan, mutta ensin olisi saatava tietää saaren koko. En vielä tiedä, tuliko Caesarille turpiin retkellään, mutta ainakin myöhemmin Rooman valta ulottui Britanniaankin asti. Merkkejä on yhä. Muun muassa keisari Hadrianuksen rakennuttama Hadrianuksen valli Englannin pohjoisosassa. En ole nähnyt, vaikka siellä päin olen ollut. 120 kilometriä pituutta vallilla, mutta osin jo hajonnutta.

Käväisin eilen kaupassa, mutta en tullut mitanneeksi kuinka monta stadionia matka on. Roomalaisten aikaan yksi stadion oli noin 185 metriä. Kauppareissun aikana oli tullut lisää joulutervehdyksiä korttien muodossa. Olen pannut sinitarralla eteisen kaapin oveen. Alkaa joululta tuntua.




20. joulukuuta 2020

EDELLEEN ROOMAN TIELLÄ

 Nukun niin huonosti, joinakin öinä en ollenkaan, että alan huolestua. Unipillereitä ei saa tolkuttomia määriä. Eilen en jaksanut yhtään mitään ja nukuin suurimman osan päivästä. Vasta illalla yhdentoista maissa virkistyin ja pesin tiskipöydän keittiössä  ja sen jälkeen vessan. Sitten otin muitta mutkitta unipillerin. Luin hetken kirjaa antiikin ajan matkailusta. Jossain välissä olin vaipunut autuaalliseen, ihanaan ja niin kovasti kaivattuun uneen. Tänään aamulla olo on hyvä ja pirtsakkainen.

Ari Saastamoinen kirjassa Tuhat tietä Roomaan opettaa antiikin roomalaisten asujen tuntemusta.  Miehet mielletään usein toogaan, vaikka se oli hankala pitää ja tarkoitettu vain juhlallisiin tilaisuuksiin. Mieluiten ja eniten miesten asu oli vaatimattomampi tunika, jossa oli helppoa liikkua ja viileä pideltävä. Teitten pölyltä suojauduttiin viittoihin, joista paenula oli sotilaidenkin suosima. Paenula oli kartiomainen ja sen huipussa oli pääntie, johon kiinnitettiin teräväkärkinen huppu. Näin varustettuna oli valmis matkailemiseen.

Illan tullen etsittiin yöpymispaikkaa, joka usein löytyi jonkun ystävällisen tienvierustan asukkaan talosta. Joku jopa mainostikin palveluaan:
"Jos siivosti elät, kas tässä sinulle hyvin varustettu talo
jos siivottomasti, sallin sen, mutta yösijan tarjoan häveten."

Olen kirjassa jo puolessa välissä siihen niin eläytyen, että näen itseni Via Appialla kulkemassa kohti Neapolista. Sen yhtäkään nykypäivään säilynyttä kiveystä en ole tiestä nähnyt, koska niin etelässä Italiaa en ole ollut. Tämäkin kokemus jää seuraavaan elämään. Olkoon siinä tapauksessa minunkin päälläni oleva maa kevyttä.

Lähetin sähköiset joulutoivotukset A:lle. Aattona menee sveitsiläisten ystäviensä kanssa syömään aitoon sveitsiläiseen tapaan raclettea. A:n lapset pitkin maailmaa ja nyt matkustuskieltojen ollessa vallalla, viettää A joulun ilman läheisiään. Kertoi  viihtyvänsä samoin kuin minä hyvien elokuvien ja musiikin parissa. Siitä en ole ihan varma, jaksanko noin sadannetta kertaa katsella elokuvan Ihmeellinen on elämä (It´s a wonderful life), vaikka joka kerta toisen luokan enkeli Clarence saa hymyn huulille pelastaessaan George Baileyn. Clarence ahkeroi tällä tavalla saadakseen vihdoinkin itselleen siivet.

Lipittelen tässä vielä tovin aamulatteani ja sitten panen poppanan keittiön pöydälle.

 



19. joulukuuta 2020

IHMISEN HALU VAELTAA VIERAISIIN KAUPUNKEIHIN

 Taatusti en ole tätä kirjaa lukenut, vaikka itse sen olen ostanut. Julkaistu vuonna 2017. Kertoo antiikin ajan matkustamisesta, kun tuhat tietä vei Roomaan. Ari Saastamoinen kirjoittanut ja tehnyt paljon tutkimustyötä. Rooman valtakuntahan oli laaja, eikä teiden kunnossa, jos niitä ylipäätään olikaan kaikkialla, hurraamista ollut. Pian kuitenkin paloi ihmismieli matkailemaan, teitä rakennettiin ja Välimerta riitti. Matkalaisille alettiin valmistaa tarvikkeita, esimerkiksi kannettavia aurinkokelloja sekä erillisiä matkavaatteita. No, missä yövyttiin? Ei hotelleja, ei hosteleita, mutta yömajaa sopi kysyä matkan varrella olevista taloista. Hevospeleillä kuljettiin ja ylinopeuttakin ajettiin. Teiden ollessa enemmänkin kinttupolkuja alussa, vaellettiin jalkaisin. Olen iloinen, etten silloin ollut olemassa. Sitä on sen verran jo mukavuudenhaluinen, vaikka tuon ajan ihmiset eivät osanneet vaatia lentokoneita, junia ja autoja. Suomessakin elettiin ja oltiin onnellisia ilman näitä nykyajan kulkupelejä. Mutta kävimmekö Roomassa asti?

Keisari Trajanuksen aikana historioitsija Cornelius Tacitus, valistunut mies, tiesi pohjoisen Euroopan olemassaolon. Tiesi "köyhästä kansasta, joka elää aivan maanpiirin pohjoisreunalla ja on nimeltään Fenni". Tämä on varhaisin historiallinen viittaus Suomen alueella asuneeseen kansaan, kertoo Ari Saastamoinen. Ja tässä kohdin suurin piirtein kirjaa olen. Siis jokseenkin alussa. Kirja on hyvää paperia ja erittäin raskas pideltävä. Jälleen yksi, joka vaatii taitoa ja kärsivällisyyttä vuoteessa lukemiseen. Oi kuinka historian oppettajani olisikaan iloinen tietäessään kiinnostukseni historiaa kohtaan jatkuvan vielä kauan koulun jälkeenkin. Mitä me olisimme ilman tietämystämme menneisyydestä? Syvä kiitollinen kumarrus tutkijoille!

Taloyhtiö lähetti asuntoihin ohjeita, miten ja mihin joulunajan roskat ja muut jätteet pannaan. Esimerkiksi kinkun paistorasvaa ei saa laittaa viemäriin tai wc-pönttöön. Kuudella kielellä ohjeet. Ennen riitti vain suomi ja ruotsi. Arabiankieli, jota kirjoitetaan ja luetaan oikealta vasemmalle, on alunalkaen ohjeeseen kirjoitettu käsin. Ei ole koneessa ollut arabian aakkostoa. Siis tässäkin talossa asuu eri kansallisuuksia. Eivätkä ole Suomeen tulleet jalkaisin tai hevosilla. Ovat olleet vahvasti tietoisia Suomen olemassaolosta "maanpiirin pohjoisreunalla". Tosin joku joskus kertoi, ettei ollut tästä maasta aiemmin kuullutkaan. Kun minä nuorena tyttönä olin Englannissa, oli sielläkin ihmisiä, joiden tietämys, tai oikeammin tietämättömyys, kiukutti. Ihmeteltiin, että onko siinä Venäjän, silloisen Neuvostoliiton, ja Ruotsin välissä joku maa? Olemmeko ihan itsenäisiä? Jääkarhuja?  Näitä jälkimmäisiä kyllä vieläkin jossain päin maailmaa luullaan meillä tepastelevan kaduilla. Olisihan se söpöä! Sitä ei tarvitse edes ajatella, kun jäätiköt sulavat ja jäänalleilta loppuu ravinnonpyynti  merien velloessa jäistä vapaana ympäri vuoden. Hyvin murheellinen skenaario.

Nyt unohdan paistinrasvat ja jääkarhut ja ryhdyn, koska jälleen kerran olen yön ollut nukkumatta,  lukemaan kirjaa "Tuhat tietä Roomaan". Ennen sinne veivät kaikki tiet.

18. joulukuuta 2020

OMAR KHAIJAMIN SIKERMIÄ

Illalla eilen vuoteessa luin Omar Khaijamia,  muun muassa hänen ylistyksiään viinistä. "Koraani lupaa: hurskaan palkka suuri/ on Eedenissä viini, vieno huuri./ Siis viini, lempi suotakoon jo täällä,/ kun siellä tarjotaan vain samaa juuri." Olen luullut, että islamin usko kieltää alkoholin. Omar Khaijam syntyi silloisessa Persiassa, jossa tunnustettiin islamin uskoa. Miksi Omar Khaijam ylistää viiniä? Kirjani " Teltantekijän lauselmia" on Toivo Lyyn toimittama, WSOY:n kustantama vuonna 1929. Tein googlauksen. Sanotaan Omar Khaijamin sanomisiin on pantu muidenkin lausahduksia: "Islamin oikeaoppisuuden rajat ylittäviä runoja on kirjattu Omar Khaijamin nimiin siinä toivossa, että kuuluisan oppineen maine niitä suojaisi."

Suojaisiko? "Ain´  nauti viiniä! On turha säädöksiä säikkyä!/ Kitara, harppu helkkyy: juo, suo juhlamielen väikkyä!/ Rubiininvälkkyisen jos kalkin viiniä saat Häneltä,/ juo kaikki viime pisaraan, äl´ yhtään anna läikkyä." Eräässä runossa pyytää runoilija, että kuoltuaan hänet pestäisiin viinisammiossa ja "juomalaulu hauska soikoon kuolinkammiossa". 

Kieltääkö Koraani alkoholin nauttimisen? Olen joskus lukenut Koraania, mutta en kokonaan, enkä edes kaikkea ymmärtäen. Oliko siellä mitään viinin juomisesta? Vastustaako Allah? Mistä sen tietää? On nyt niin taikka näin, nautin Teltantekijän mietteistä, enkä yksinomaan viiniaforismeista. 

"Vuossataa kolme elitpä tai sivu siitä - jää
sinulta kerran kuitenkin karavaanimaja tää.
Olitpa kuulu kuningas tai kurjin kerjuri,
se sinä lähtöpäivänä on yhdentekevää!"


Isäni on antanut äidilleni Telltantekijän saatesanoilla "Iltojen viihdykkeeksi".  Nyt kirja viihdyttää minua.

17. joulukuuta 2020

MASKI NAAMALLE JA METROON

 Alan tälläytyä Stadiin menoa varten. Oikein metrolla menen. K ihmetteli eilen, että uskallanko? Totta kai uskallan. En millään voi linnottautua kotiin ja tänne itäiseen osaan kaupunkia kuukausiksi, jonka ajan uhataan koronan maailmassa jylläävän. On yritettävä elää mahdollisimman normaalisti, mutta varoen ja suosituksia noudattaen. Sitä paitsi on ihan kivaa valita maski, minkähän näistä tänään panen? Mustasta pidän eniten, vaikka se muistuttaa linnun nokkaa, mutta sen sisällä on helppo hengittää ja se asettuu tyylikkäästi nenälle. Mustia onkin minulla eniten.

Posti lähetti lupaamansa lohdutuspostimerkit. Sain ne siitä hyvästä, kun jälleen kerran oli postinjakaja runnonut Suomen Kuvalehden voimalla postiluukusta että siitä hajosi repaleiseen kuntoon kaksitoista sivua. Olipa ikävä sitä koota ja lukea. Tietysti soitin Postiin ja siksi tuli viisi kotimaan ikipostimerkkiä kirjeisiin.  Ahvenanmaalla käytetään heidän omia merkkejä, vaikka se on osa Suomea. Ovat niin tavattomasti itsellisiä monessa suhteessa. Olen pari kertaa käynyt. Eivät puhu edes suomea. 

E soitti eilen ja menee jouluksi tyttärensä luo samassa kaupungissa. Vävy kuulemma hankkinut monitoimiuunin, jossa voidaan vaikka kinkku savustaa. Hyvää ja maukasta joulua sinne!

Taidan tiputtaa toisen mukillisen kahvia, kun tässä ei ole vielä kiirettä valmistautua lähtöön. Pääsen päivänvalon aikaan, mutta kotiin tulo taitaa olla jo pimeän puolta. Tällaista tämä on. Huomenna meinaan hankkia ne vähät ruuat jouluksi, ettei tarvitse ruuhkassa myöhemmin. Työnnän pakastimeen. Enkä tuunaa niistä mitään. HS kertoo tänään, minkälaisessa kunnossa kaloja myydään kaupoissa kuluttajille. Iso osa huonossa. Kun kauppiaalta kysyy, niin aina on ongittu samana aamuna. Järkikin tietää, että kalastajalta kala pääsee ruokapöydillemme monen välikäden kautta, että se saman aamun onkiminen on ihan puppua puhetta. Ikävää kauppiaille tällainen tutkimus juuri joulun alla, kun lohta pidetään joulukalana. Ollapa vielä mökki, jonka järvestä puoliso veteli taatusti tuoretta kalaa ja oli totta, että se oli ongittu samana päivänä. Sen tuoreempaa ei voinut olla.

Nyt vielä kahvia tilkkanen, sitten aamutoimet ja maskin valinta. Ja ei kuin menoksi.





16. joulukuuta 2020

KYNTTILÖITÄ, IHMISIÄ, JOULU ON JO OVELLA

 Rakastan kynttilöitä. Eilen huomasin Itiksen kauppakeskuksessa sesonkimyymälän Kalevan Tuli Oy. Kotoisin Multialta. Aivan ihania, ihania taidekynttilöitä kaikissa väreissä ja muodoissa. Olin suorastaan pökerryksissä. Mutta en mitään ostanut. Liike on vain jouluun asti, sitten lähtee pois. Sinne on mentävä rauhallisin ja seesteisin mielin katselemaan, valitsemaan ja ostamaan.

Minulla on nyt  Pintaremontti kotona. Oikeastaan se on Miika Nousiaisen. Kävin sen ostamassa Suomalaisesta Kirjakaupasta ja päätin säästää joululukemiseksi, jos vain pidän pintani. Vielä on kirjoja kesken, vaikka yöpöydän pino onkin huimasti alentunut. Yhä kamppailen härkätaisteluareenalla Hymingwayn kanssa lukemalla Kuolemaa iltapäivällä. Kiinnostus alkaa lopahtaa härkiin, muletaan, matadoriin. Sen kuitenkin sanon, että hienosti Hemingway tätä "urheilua" selostaa tietäen siitä kaiken. Ehkä hän on joskus ajatellut härkätaistelijan uraa itselleen. Joillakin kirjan sivuilla se tuntuu suorastaan taiteelta, jonka heti kiellän.

Ihmisiä liikuskelee sankoin joukoin. Olisikohan joulu tulossa? Ruokakaupassa suurin vilinä. Minulle ruuhka on tuskallinen olotila. On kuitenkin syötävä ennen joulua, jouluna ja vielä sen jälkeenkin. Monet naispuoliset ystäväni kiillottelevat jo kristalleja lampuissa ja hopeisia aterimiaan. Katsahdin minäkin omaan valaisimeeni ja muihinkin kattovaloihin. Totta maar kaipaavat puhdistusta. Ajattelin aloittaa joulusiivouksen suihkun  pinttyneestä kalkkikerrostumasta. Ostin sitä varten väkiviinaetikkaa. Sitten on minulla vielä se skraba, jolla ahkeruuden kummutessa esille aion uuniluukun lasin raapia puhtaaksi. Eiköhän näiden toimenpiteiden jälkeen ala näyttää jo joululta? Vai olisiko tehtävä muutakin? Aivan pianhan joku sanoo "ho, ho, hoo".

Ja niinhän siinä kävi, että Aleksin Stockmann ei ole enää entisensä. Rakennus myydään, mutta tavaratalo niissä puitteissa missä se on ollut jo jonkin aikaa, jää. Voin siis edelleen käydä Stockmannilla, vaikka siirtyykin talossa vuokralaiseksi. Vuokrallahan siellä on ollut jo moni muukin yritys Stockmannin luovuttua yhdestä sun toisesta artikkelista. Nyt siis itsekin itsensä muuttaa hyyryläiseksi.  Hyvä näin, ettei ihan lopu. Yhdessä välissä jo pelkäsin, että siitä oikeasti olisi tullut Tokmanni.



15. joulukuuta 2020

RUNOUTTA YÖLLÄ

 Minulla on hyvin vähän ulkomaisten runoilijoiden kirjoja. On kuitenkin joitakin ja yksi on John Keatsin (1795-1821). Taas kun valvon tänäkin yönä, otin Jaakko Tuomikosken suomennoksen Keatsin runokokoelmasta. Pieni teos julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1917 ja tämä minun on siitä näköispainos vuodelta 2012 (WSOY). Keats sekä hänen runoutensa miellyttää kuten myös P.B. Shelleyn ja  W.B. Yeatsin runous. Ei saisi lainata, mutta sen teen tässä kuitenkin. Tuomikosken mukaan "Säkeitä" julkaistiin alkukielellä vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Hän oli matkustanut Lontoosta Italiaan saadakseen sydänvaivoihin siellä apua. Tuloksetta. Keats kuoli 25-vuotiaana.

SÄKEITÄ

Voi onnea joulukuista
puun hankien saartamaa!
Sen oksat ei voi muistaa
kesän riemua vihannan,
ne vilun ja viiman kestää,
ja tuiskut ei voi estää,
että aukee sydämestä
itu uuden keväimen.  

Voi onnea joulukuista
puron, jäässä jonk´ aallot on!
Sen kuplat ei voi muistaa
kesäkatseita Apollon,
vaan unhon nautinnoissa
ne nukkuu kätköissä, joissa
on tuskan tunto poissa
ja ajan talvisen.

Ah, noin jos huoleton, vapaa
moni ihmislapsi ois!
Mut ken ei surua tapaa
jonk´ ilo pakeni pois?
Miel´ autio, murhe itää,
sen pistot tuntea pitää,
eikä parantajaa mitään, -
sit´ ei sanota laulaen.



9. joulukuuta 2020

ONNENKEKSIT

 Säilytin arvokkkuuteni ja hillitsin tyylikkäästi itseni, vaikka Herkussa ei ollut vieläkään  lupauksista huolimatta Eromangan ranskanleipää. Piti eilen tulla. Myyjien syyhän se ei ole, enkä tiedä kenen. Seuraava yritys perjantaina. Yksi ranskanleipä ja tällainen haloo. Kestänyt jo viikkoja. Minulla on Eromangan ranskanleipäpakkoneuroosi.

Olin päivän ilman Helsingin Sanomien digi-versiota. Ihan kuin olisin joutunut tynnyriin. Otsikot pystyi lukemaan ja ne jutut, joissa ei ollut timantin kuvaa. Timantti tarkoittaa laajempaa lukukokemusta. Ja HS nykyisin työntää timantin melkein kaikkiin artikkeleihinsa. Ovelaa. Tein lisätilauksen kuudeksi kuukaudeksi ja katson sitten, tarvitsenko laajempaa tietämystä maailman asioista. Nyt pystyin lukemaan, miksi yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Francis Coppola tuli Suomeen. Toisaalta juuri minun elämäni  ei muuttunut ohjaajan vierailun takia. Mutta olen iloinen, että pieni Suomi on jälleen kerran maailmalla huomioitu.

Nykyään ollaan realistisia ja käytetään  asioista julkisuudessakin niiden oikeita nimiä. Sekä tv:n tekstikäännöksissä että  puheessa puhutaan suoraan "pissalle menosta". Englanniksi "pee". Tositv:n ohjelmassa pariskunta oli ravintolassa. Mies sanoi kesken aterioinnin lähtevänsä pissalle. "Kyllä se sopii", sanoi nainen. Ennen vanhaan mentiin joko "käymään tuolla" tai "miesten- tai naistenhuoneeseen". Eikä koskaan kesken aterioinnin. Hätä ei lue lakia, mutta pitääkö nyt aivan romanttisen kynttiläillallisen aikana? Sensuuri on hyökännyt muutamien sanojen kimppuun, minusta "pissa" tai "pee" voisi ehdottomasti kuulua tietyissä tilanteissa  kiellettyjen sanojen joukkoon.  Kun on korrektimpiakin ilmaisuja.

Olin etnisessä kaupassa kysymässä onnenkeksejä. Myyjä ei ymmärtänyt, mikä on onnenkeksi. Kokeilin englantia. Sama tulos. Ympärilleni kerääntyi koko henkilökunta päivittelemään, mitä tarkoitan. Minä puhuin suomea ja englantia sekaisin, henkilökunta omaa kieltään. Eräs heistä huomasi etsiä onnenkeksejä kannettavalta näytöltään ja siellähän olivat oikein kuvan kanssa. Kaupassa ei niitä ollut, ja minulle tuotiin kaikenlaisia leivonnaisia tilalle. Selvitin asiaa eteen päin (huonolla menestyksellä), että jokaisen keksin sisällä on paperilappu, jossa pieni ennustus tai sanonta. Eivät olleet kuulleetkaan. Kiittelin kovasti avuliaisuudesta ja lähdin. Miten ihmeessä eivät olleet kuulleet onnenkekseistä? Hylkään ranskanleivän ja otan uuden projektin: onnenkeksit.









 

7. joulukuuta 2020

HEITIN POIS JOULUMIELEN TOISTAISEKSI

Olen jo ihan kyllästynyt joululauluihin. Eí edes Dean Martinin "It´s beginning to look a lot like Christmas" saa minua enää joulutuulelle. No, se tulee vielä. Puin pienen joulupuuni joulutamineisiin ja nättihän siitä taas tuli. Punaisia palloja, sähkökynttilät, punaisia riikinkukkoja ja muita lintuja, punaista kimallusta ja latvassa punainen rusetti. Puhalsin olohuoneen kynttilät sammuksiin ja päätin aloittaa joulutunnelman vasta jouluviikolla uudestaan. En syö edes piparkakkuja.

HS kertoo, että suomalaisille on taas soiteltu pilasoittoja, joille takaisinsoitto vie rahat ja kukkarot. Minä saanut vain kerran yhden ja siitä on pitkä aika. Nainen toisessa päässä tinkasi englanniksi, että varmasti olen minä, kuului kovaa rahinaa, ääni hävisi pari kertaa ja puhelu katkesi. Ei tullut sitten mieleenkään soittaa takaisin. Toisen kerran yritettiin toisenlaista kikkaa. Sain tekstiviestin, että nigerialaisessa pankissa on minulle paljon rahaa. Pitää soittaa sinne ne saadakseni. En soittanut. Pitävätkö ne ihmiset meitä ihan pahvipäinä? Miksi ihmeessä minulla olisi jossain minulle täysin vieraassa maassa ykskaks kasoittain rahaa? 

No, ehkä joku menee lankaan. Menihän ne kaksi vanhaapiikaakin Tarmo Mannin pauloihin elokuvassa "Gabriel tule takaisin". Kirjoitinkin leffan jälkeen blogiin ajatuksiani naisten käyttäytymisestä tällaisessa tilanteessa ja sanoin ymmärtäväni heitä. Yksinäisiä, eikä kukaan ole puhunut enää vuosiin kauniita ja sitten tulee joku Gabriel, joka osaa sen taidon. Sain muuten kommentin tekstistäni, ja sen lähettäjä oli "nähnyt rivien välistä" oman surkean yksinäisen kohtaloni ja niin muka oli minullekin joku Gabriel tehnyt temput. Leffa perustuu Mika Waltarin tekstiin ja minusta elokuva on riemastuttavan hyvä, kestänyt ajan hampaiden kaluamisen. Kiitos Mannin hienon suorituksen. Jaksan sen aina tv:stä katsoa.

Naputtelen tätä kolmen tunnin yöunien jälkeen. Onneksi ei ole minnekään menoa tänään. Huomenna vasta. Säkkipimeää ulkona. Tietysti katuvalot. Monissa kodeissa vielä uinutaan. Iso viisari kellossa neljän kohdalla ja pieni viiden. Voisinkin mennä takaisin vuoteeseen.




5. joulukuuta 2020

RANSKANLEIPÄ

 Palaan vielä ranskanleipäasiaan ja eritoten Eromangan ranskanleipään ja Itäkeskuksen Herkkuun. Minullehan sanottiin, että "yläkerran johdosta" on kiinni ranskanleivän tulevaisuus Herkussa. No, eilen soitin Itiksen Herkun esimiehelle. Hyvin ystävällinen ja asiantunteva mies, josta lämmin kiitos. Kun Eromanga meni konkurssiin S-ryhmän oli aloitettava uuden omistajan kanssa aivan alusta yhteistyö ja juuri eilen se saatiin kuulemma päätökseen ja himoitsemaani ranskanleipää alkaa tulla Herkkuun jälleen kaksi kertaa viikossa. Kannatti olla jättämättä asiaa sikseen.

Keittiön ikkunassa on valo. Homma oli hikistä ja melkein meinasin luovuttaa. Piti naulata ja sihdata suhtkohta keskelle. Naula irtosi, valon ketjut irtosivat ja minä melkein irtosin tikapuilta.Sitten huilasin tovin ja aloitin taas alusta. Tulihan se valmiiksi lopulta yritysten ja erehdystenkin kautta. 

Soittelen joulua cd:ltä. On instrumentaalimusiikkia ja lauluja Dean Martin, Elvis Presley, Bing Crosby, Frank Sinatra, Judy Garland, Perry Como...  Ei vanhoihin joululauluihin ja laulajiin edes kyllästy, vaikka aina samat soi. Huomaan juuri, ettei minulla montaa suomenkielistä olekaan. Jokunen. Sylvian joululaulu, joka aina kauhistuttaa aikamoisen karmeine sanoineen, jos niitä pysähtyy miettimään. Mustapääkerttu, poloinen.

Sivumennen sanoen, juuri nyt Danny Kaye ja Patti Andrews laulavat joulutoiveesta: "All I want for Christmas is my two front teeth". Söpö ja hauska laulu. Koiriltakin lähtee maitohampaat. Niitä tipahteli meillä ympäri huushollia. Pieniä teräviä hampaita. Säästin muutamia, mutta jonnekin vuosien varrella kadonneet.

On saatava tämäkin päivä pulkkaan ja totta kai se onnistuu. Illalla tv:ssä tähdet tanssivat finaalissa. Tästä tulikin mieleen, kun Pitääkö olla huolissaan-ohjelmassa kerrottiin tähtien tuikkivan, niin Kari Hotakainen sanoi, etteivät ne tuiki,vaan ovat enkelten taskulamppuja.



4. joulukuuta 2020

EN OSAA SANOA, TULIVAT JUURI

 Nonnih, taas pahalla tuulella. Tarkemmin siis eilen. Piti saada kynttilöitä. Piti saada kuusi kappaletta samanlaisia. Suureen tavarataloon täällä Itäkeskuksessa oli juuri tullut haluamiani, mutta vain viisi kappaletta. Viisi kappaletta!!!  Myyjä ei tiennyt, ovatko niitä terälehtien muotoon valuvia vai rakentavatko pitsikoristetta. "Ne tuli juuri, ei tiedetä".  Maan suurin tavaratalo! Tosin vain sivumyymälä, mutta samaan konserniin kuuluva 158 vuotta vanha yritys. No, kaikkihan me tiedämme tavaratalon pyristelevän vaikeuksissa, mutta silti...  Ostin viisi säestäen ostamistani, että eikö valmistajalta ole tullut mitään informaatiota kynttilöiden palamiskäyttäytymisestä. "Ei oo". Ja miksi vain viisi on tullut? Joulu tulossa ja joulu, jolloin poikkeuksellisesti ollaan kotona, poltetaan kynttilöitä?  Pihisin kiukusta ja pettymyksestä. Minun Stockmannini! Tai siis sen oikean sivumyymälä. Ennen oli niin toisin.

Ajoin hissillä Herkkuun. Eilen oli torstai ja piti tuleman Eromangan ranskanleipiä. Ei ollut tullut. Myyjä kertoi, että "yläkerran väki" ei ole kiinnostunut Eromangan ranskanleivistä, vaikka asiakkaat päivittäin kyselevät. Eromanga meni konkurssiin, mutta uusi yrittäjä leipoo ranskanleipiä entisellä reseptillä ja niitä myydään kyllä keskustan Herkussa. Minkä ihmeen takia tämä "yläkerran väki" ei anna tilata tännekin? Kysyin, jos voisin henkilökohtaisesti ottaa yhteyttä tähän mystiseen väkeen, jossain ylhäällä. Myyjä melkein kauhistui. Voin kirjoittaa sähköpostia asiakaspalveluun. Juu just! Tiedän nämä paikat. Mitään ei tapahdu ikinä. Ostin grillatun maalaiskanan ja epäilen vahvasti sen "maalaismaisuutta". Menin harmistumistani huojentamaan kenkäosastolle ja ostin aamutossut. Siellä myyjä oli ammattitaitoinen ja kertoi tossuista kaiken. Tulin kotiin tossujen, maalaiskanan ja viiden kynttilän kanssa. Panin oveen kranssin ja söin salaattia.

Tänään olen ajatellut keikkua jälleen tikapuilla. Keittiön ikkunaan saatava valo. Etukäteisvalmisteluja ja sitten vasta itse asennus. Laitan myös pienen tekokuuseni joulukuntoon. Sen on oltava tyylikäs. Ei mitenkään sekalaisesti sikin sokin. Yleensä se on ollut punavoittoinen. Vie paljon aikaa, mutta tulos on sen väärti. Kaiken tämän jälkeen joulu saa tulla. Vielä kolme viikkoa.

3. joulukuuta 2020

UUSI JOULUKUUN PÄIVÄ

 Istun ja kirjoitan näin aamutuimassa. Kahvimuki edessäni, vuode laittamatta päiväkuntoon ja minä tietysti vielä vahvasti yöpaidassa. Alan kuitenkin valmistautua kauppaan menoa varten. Kalenteri ensi vuodeksi, koska uskon sen verran tulevaisuuteen ja kynttilöitä. Ja niitä kynttilöitä, jotka eivät tee pitsikoristetta ympärilleen, eivät valu kukan terälehtien muotoon, eivät tuoksahtele muulle kuin steariinille eli ovat tuikitavallisia kynttilöitä ilman mitään krumeluureja.

Joulu nyt on astunut sydämeeni väellä ja voimalla. Makuu-työhuoneen ikkunassa roikkuu valoisa jättisuuri jääkide, partsilla palaa puu, keittiössä odottaa ripustusta jouluvalo-niminen hökötys. Tietää kiipeämistä, ähkimistä ja ärräpäitä ennen kuin on paikoillaan. Nostin kynttelikön ja ei-jouluisen kaitaliinan pöydälle sekä tanskalaisen keramiikkasen tonttuparin, jonka joskus olen antanut vanhemmilleni. Joulun alla vaihdan kaitaliinan punaiseen poppanaan. Pieni tekokuusi on vielä pussissa ja sen koristeet ja muutakin joulurekvisiittaa laatikossa. Niihin tartun myöhemmin. Ovikranssin valinta vei pitkän ajan. Ovia on ollut aikaisemmin enemmän, aina ostettu uusi kranssi, joten niitä on nyt. Tein valinnassani  päätöksen, suurin ja näyttävin. On vähän pröystäilevä, mutta olkoon. Joulu on vain kerran vuodessa. Näiden kaikkien puuhastelujen jälkeen minun jouluni on valmis. Ruokapuoli jää heikommaksi ja saakin jäädä. Nyt jo olen syvästi huolestunut piparkakkujen syömisestäni.

Posti toi Italiasta kirjeen. Kirjoitettu ennen kuin ystäväni talon täytti suuri suru. Otti kipeää lukiessani. Toisaalta se kuitenkin kertoi ilosta ja onnesta mitä vielä oli tietämättä mitä huominen tuo tullessaan. 

Minä ainakaan en edes haluaisi tietää tulevasta mitään, paitsi näitä arjen tapahtumia, joita merkitään kalenteriin. Ennustajaeukon luona en ole koskaan ollut, enkä Sibyllan kristallipallon kertomaan edes uskoisi. Ovelasti tämä profeetallisen viitan alla oleva tulevien tietäjä onkii kyselemällä asiakkaaltaan asioita, joita sitten kädet pallon päällä siihen tiiviisti tuijottaen kertoo ominaan. Mutta rehelliset taikatemput minua aina kiehtovat. Ne ovat nykyisin jo muuta kuin jäniksen vetämistä hatusta. Ällistyttävän taitavaa työskentelyä ja yleensä jää mieleen kysymys: miten se tehtiin? Sillä en aivan pelkkään taikuuteen kuitenkaan usko. Abrakadabra!

1. joulukuuta 2020

SIT TIBI TERRA LEVIS

 Tuli Jobin postia Italiasta. Tiesin siellä sairastettavan, mutta  se oli kuitenkin ikävä yllätys. Ystäväni itki ja minä samoin. Hänen puolisonsa oli kuollut samana päivänä kuin idolinsa Diego Maradona. Ja kun etelässä ollaan, siunaustilaisuus ja uurnan lasku on jo suoritettu. Puhuimme puhelimessa hetken. Minulla oli oikeat sanat oikeassa paikassa, sillä olen itse kokenut saman menetyksen. Tuki on vahva ympärillä, ketään ei jätetä siellä yksin. Yksi aikuispoikakin asuu vielä kotona auttaen ja rohkaisten, yhdessä surren.  Giuseppe oli armeijan lentäjä. Pääsi nyt pitemmälle ja korkeammalle kuin koskaan. 

"Olkoon maa päälläsi kevyttä."


30. marraskuuta 2020

YLIPAINOA

 Aika ajoin, siis silloin tällöin, putkahtaa esille aihe: ihmisten ylipaino eli liikalihavuus. Ja nyt koronan aikana tämä tulee lisääntymään, koska kotiruoka on jälleen kunniassaan. En aio puuttua lihavuusaiheeseen sen enempää, siitä pitää lääkärini huolen, mutta olen aina ihmetellyt sitä, miksi mies saa olla ylipainoinen, mutta naista samassa tilanteessa katsotaan pitkään ja pidetään melkein epäesteettisenä näkynä. Myös Kari Hotakainen kirjassaan Tarina puoltaa miesten pyylevyyttä Caj-nimisen miehen suulla näin: "Toki minullakin oli muutama ylimääräinen kilo, mutta miehen vartaloon sellaiset pikkulihat häviävät, eivätkä haittaa yleisvaikutelmaa." Naisen yleisvaikutelma siis kärsii, jos hänessä on pikkulihoja liikaa. Ja ennen kaikkea jos hyvin väärissä paikoissa. Maailman meno on sellainen, että mies monessakin asiassa saa, mutta nainen ei. 

Minulla oli kerran miespuolinen ystävä, joka sanoi suoraan, että mies saa leskeksi jäätyään alkaa seurustella, mutta naiselle se ei sovi. Hän kuului muuten  siihen kategoriaan miehiä, joka ajattelee "naisten työt ja miesten työt". Koti,lapset ja keittiö kuuluvat naisten töihin. Auto, pubissa kavereitten kanssa istuminen ja naulojen hakkaaminen on määrätty miehille tehtäviksi.

Lotossa oli vain kaksi oikeaa numeroa minulla. En ymmärrä. Luulisi nyt joskus seitsemänkin onnistuvan. Mutta kun ei.  Asun siis edelleen täällä, missä en halua sitä tehdä. Fortuna nyt kertakaikkiaan suhtautuu minuun välinpitämättömästi, vaikka melkein viikottain rukouksin käännyn hänen puoleensa. 

Ystävä kysyi, missä asennossa luen? Yleensä vuoteessa pitkälläni selällä tai kyljellä. Hän lukee tuolissa istuen. Sitten vaihdoimme puheenaihetta eutanasiaan. Minusta se ei ollut mukava puheenaihe ja kun tiedän hänen olevan kiinnostunut muodista, käänsin  jutut siihen. Siitä puhuimme seuraavat 30 minuuttia. Sekään ei ollut minusta kovin kiinnostava puheenaihe, mutta uhrauduin siinä pelossa, että alkaisimme ehkä puhua koronakuolemista tai säästä.

Tuomaanmarkkinoita ei järjestetä tänä vuonna. Korona. Piparkakut ostettava jostain muualta. Ehkä jo tänään lähden niitä metsästämään kauppakeskuksessa. Oletan sen palveluiden olevan edelleen toiminnassa. Ainakin kauppaliikkeet mainostavat Black Fridayn jälkimainingeissa yhä halpaa ja hyvää.

Sataa lunta.







27. marraskuuta 2020

BLACK FRIDAY JENKKIEN TAPAAN

 Tänään odotetaan  ostoryntäystä kauppoihin. On Black Friday, jolloin pannaan joulusesonki alkamaan. Amerikkalainen tapa.Valtiovalta kehotti ottamaan huilipaikat kauppakeskuksista pois, ettei olla liian liki toista. Miten sitä nyt lepää ja laskee rahojaan tämmösenä kiivaana ostopäivänä? No, minä en liiku mihinkään. Ajattelin seikkailla roskikselle, mutta kyllä ne appelsiininkuoret voivat vielä odottaa. Jos purkaisin energiaani vaikka imuroimiseen. Tai lukemiseen. Tai kattoon sylkemiseen. Jälkimmäistä en ole koskaan kokeillut, vaikka siitä paljon puhutaan vapaa-ajan vietteenä. En yltäisi. Olen kyllä erittäin etevä kirsikankivien syljeksijä. Syljin paljon pitemmälle kuin puoliso. Mutta viheltää en osaa. Vähän harmittaa, kun monet  ihmiset panee pari sormea suuhun ja sitten tulee, ei se, vaan komea ja kimeä vihellys. En osaa sitä tavallisempaakaan viheltämistä. Joskus olen yrittänyt oikein kovasti. On semmoisia kyliäkin, joissa asiat selvitetään viheltämällä pitkienkin matkojen päähän. En kyllä ole semmoisessa ikinä ollut, mutta television matkaohjelmissa tulee kaikenlaista. Niin kuin Michael Portillokin, joka tykkää junista ja matkailee niissä pitkin ja poikin. Hänellä vaan on hirmuisen vanha "Appleton´s general guide to the US" vuodelta 1879 mukana. Ihan ihmettelen, miten löytää sen ohjaamana sinne, minne on kulloinkin menossa.

Nukuin miten kuten eli tavallisen huonosti. Nyt on jo lattelasi edessäni pöydällä. Ulkona sysipimeää, joissakin ikkunoissa valo. Duunipäivä. Vielä kun jaksaa ensi kuunkin pimeät, niin alkaa valjeta ja sitä sitten samaa kyytiä monta kuukautta. Suomi on sellaisessa sijainnissa kartalla. Moni muu asia ei kylläkään ole kuten sijainti määräisi.  Muutaman päivän päästä joulukuu ja monta astetta plussaa ja Celsiusta. Joskus on kahlattu lumessa tähän aikaan, iloittu kuuluvasti valkeasta joulusta ja laulettu sitä lauluakin, jonka nimi on White Christmas.

Vielä en ole ostanut ensi vuoden kalenteria. Yleensä olen jo tähän aikaan. Miten päässytkin noin lipsumaan? Se pitää olla sellainen, johon mahtuu päivän kohdalle merkintöjä: kampaaja, lääkäri,  hammaslääkäri, vesi pois, soita sinne ja sinne, varaa liput, osta maailmanympärimatka, ystävien syntymäpäivät ja nimipäivät. 

Nyt sijaan vuoteeni ja käyn. Minne? Sisällä nyt ei voi käydä kovin pitkälle. Eräs ystäväni on keksinyt kotonaan liikkumistavan, joka on hyvä lihaksille. Astioita korjatessaan esimerkiksi ruokapöydältä, vie yhden tavaran kerrallaan. Ensin haarukka ja seuraavalla kerralla veitsi, sitten lasi, lautanen, lusikka, yksitellen kaikki. Minä puolestani lastaan kaiken kerralla. Tosin usein tarjottimella. Steppailen mieluummin ulkona.










26. marraskuuta 2020

VALTIONEUVOSTO ON SANONUT

 Tässä taas istun naputtelemassa ja vielä vahvasti yövaatteissa. Huonosti nukuttu jälleen kerran, tuskin ollenkaan. Valtioneuvosto antoi ohjeita elämiseen pandemian aikana. Vetosi meihin ja toivon, että myös maskin käyttö menee perille niillekin, jotka eivät sitä käytä kaupoissa tai se keikkuu kaulassa. Ulkomaalaistaustaiset näyttävät usein ottavan asian niin, ettei ohjeet jostain syystä koske heitä. Liekö sitä Kohtaloon uskomista ja tyytymistä siihen mitä on tullakseen? Olen alkanut mulkoilla maskittomia.

Finlandia-palkinnot jaettiin leppoisasti nojatuolissa istuen. Lasten-, tieto ja kaunokirjallisuudesta annettiin. Ei yleisöä, juhlallisia kiitospuheita, ei taputuksia. Mutta jotenkin söpöä ja kodikasta. Onnea voittajille!

Laitoin päivänä muuanna itselleni iranilaista ruokaa. Jonkinlainen pataruoka, jossa hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta epäesteettisessä sekamelskassa lilluivat perunat, tomaatit, sipulit, paprikat ja broilerinpalat, kurkuma ja muut mausteet. Tykkään enemmän kuitenkin niistä ruuista, joihin saa mättää sumakkia. Tätä iranilaista on moneksi päiväksi. Voisiko sen tuunata sosekeitoksi tehosekoittamalla? Olisi nätimpää lautasella.

Minulla on käärmesormus, ollut kauan. Kehaisin A:lle sen olemassaolosta ja kuinka ollakaan: hänelläkin on käärmesormus. Kumpikin pidämme sitä pikkusormessa. Hassu sattumus. Muuta yhtäläisyyttä tuskin on, paitsi se,että meillä oli sama... olkoon. En kerrokaan. Myös A kärsii koronarajoitteista ja on alkanut lukea enemmän. Nyt menossa Ferdinand von Schirach´in kirja God. Siinä perusterve kaveri tahtoo kuolla, mutta terveen kuolemishalu ei oikein voi toteutua, kun lääkäreillä on etiikkansa ja moraalinsa. Kirjasta tehty kuulemma elokuvakin. Minä jatkan Hotakaisen ja Kyrön kirjojen kimpussa ja aina välillä siirryn Hemingwayn Kirjavaan satamaan. Raivasin väkisin tilaa kirjahyllyyn panemalla joitakin kylmästi lappeelleen. Vaihdoin sanakirjojen paikkaa ja olin ylpeä aikaan saannoksestani.

Nyt alan viettää tätä torstaipäivää, johon voi kuulua yhtä ja toista.


25. marraskuuta 2020

PIPARKAKKUJA

 Nyt aletaan olla koronaan jo niin kyllästyneitä ja väsyneitä, että se ilmenee pahantuulisuutena ja pinnan kiristymisellä pienissäkin asioissa. Jo kolme ystävääni valittaneet kurjuuttaan. Vaikka kenelläkään ei ole tartuntaa. On rajoitteita, maskipakkoa, yhdessäolot supistettuja, kulttuuririennot minimissä jne. Ihminen haluaa vapautta. Kolmatta aaltoa povataan tulevaksi ensi vuoden alussa. Suuria lukuja tartunnoissa, kuolemantapauksia. "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra", sanoi Paavokin vaimolleen Saarijärvellä, niin eiköhän tämä tästä. Ainakin ajan kanssa.

Itiksen kauppakeskukseen ilmestynyt  Patisserie  Pullabiili, josta myydään mukaan herkkuja. Yritys on  Teemu Auran. Ostin piparkakkuja kokeeksi 10 kpl ja sain yhden ylimääräisen. Kiitin ystävällistä neitiä. Ovat kauppakeskuksessa aina uudenvuoden aattoon asti. Piparkakut olivat hyviä, maistoin jo kaksi. Silti odotan kovasti Tuomaan markkinoita. Oletan, että markkinat voi pitää. Laaja Senaatintori kuitenkin suo ulkoilman turvan. Tarkistan tilanteen, ennen kuin lähden. Helsingin Kaupunginorkesteri ilmoitti konserttien peruuntumisesta. Samoin Stadin Slangin monet tilaisuudet siirretty hamaan tulevaisuuteen. Kulttuuriväki jo purnasi: miksi sitten kauppakeskukset ovat auki?  Siksi, vastattiin, tilaa laajemmalti, väljää.

Ystäväni A kaukana Espanjanmaassa ihmettelee, miten on mahdollista, että lunta tulee, on ja sitten sitä taas ei ole. Hän on kyllä lunta joskus jossain nähnyt, mutta se on ollut pysyvää. Ja sateleehan sitä joskus nimeksi eteläisessä Euroopassakin. Joka tapauksessa Helsingissä ei nyt lunta ole, mutta Oulussa päin on. Puhuin E:n kanssa puhelimessa eräänä päivänä. Oli muuten juuri leiponut piparkakkuja. Hän on minua 600 km pohjoisempana. Helsinkiläisistä moni pitää sitä jo Lappina, jota se ei ole. Tosin aika lähellä, ja siitä vielä toinen mokoma 600 km, niin ollaan todella pohjoisessa osassa maatamme. Olen käynyt muutaman kerran noissa maisemissa ja olin hetken Lappi-fani ja luin ahkerasti Paulaharjua, tahdoin Lappiin asumaan, katselemaan porotokkia ja vaaroja. Sitten se into lopahti. Nyt ei mikään maailman mahti saisi minua pois Stadista.

Tästä tulikin mieleen Tsilari-lehti, joka pari päivää sitten tipahti postiluukusta. Siinä on pitkä Pertti Salolaisen kirjoitus, kuinka Töölönlahden rannat pitäisi pelastaa liialliselta rakentamiselta. Säilyttää se sellaisenaan kuin se nyt on ja ollut on. Vedenlaatu ei ole paras mahdollinen ja Salolainen syyttää jopa vanhaa Sokeritehdasta veden saastuttamisesta. Viemäreitä aikoinaan tyhjennetty lahteen ja ties mitä, jonka ei ajateltu edes olevan luvatonta. Finlandiataloa aletaan lähivuosina laajentaa ja Salolainen pelkää laajentumisen leviävän puiston suuntaan. Olen samaa mieltä Salolaisen kanssa, että koko Töölönlahti puistoineen ja vanhoine huviloineen on säilytettävä osana tämän kaupungin historiaa. 






22. marraskuuta 2020

GLÖDGAT VIN

Glögiä olen lipittänyt. Satoi ja tuuli vimmatusti, että kuvittelin palelevani ja glögihän lämmittää. Oli rusinat ja mantelitkin. Sitä glögiä mitä sain kyläpaikassani ei täkäläisessä Alkossa ollut. Altis myyjä suositteli tätä. Loppujen lopuksi aivan sama mitä se on. Alunperin glögi ollut miesten juoma. Totta kai. Ruotsista meille rantautunut nimellä glödgat vin, josta glögi suomeksi muotoutunut.

Tein oikein eilen ruokaakin. Kananpoikaa, sanoi Herkun myyjä. Mikä ero on kananpojalla ja broilerilla ruuanlaitossa? Tiedän, miltä kananpoika näyttää. Niitä on pääsiäisenä ja ovat silloin tipuja. Broileri on taas se pakkosyötikäs. Ehkä kananpoika saa kasvaa omaan tahtiinsa syömäkelvolliseksi. Siltä puuttuukin broilerin pulleus. Tein ruuan vokissa, että sinne mahtuivat lisukkeet,sumakit, kookosmaidot, sambal olekit sun muut. Sitä sekamelskaa ei yksikään aasialainen emäntä olisi kyllä hyväksynyt. Eipä ollut tarkastamassa.

Luen taas Hotakaisen Tarinaa. Maaseudustahan on tehty Virkistysalue. Siellä vaelletaan, hiihdetään, ollaan piknikillä, kiipeillään isoille kiville, ihastellaan luontoa ja mietitään, minkälaista siellä olisi ihan asua. Nythän kaikki ovat Kaupungin asukkaita. Tykkään Hotakaisen joutuisasta ja hauskasta sanailusta ja ihailen hänen sanavarastonsa laajuutta. Lukemalla ja kirjoittamalla paljon se karttuu. Olisi minunkin pitänyt aloittaa ennen sulkakynäaikaa. Luinhan minä jo ihan kun olin sen taidon oppinut. Kotona olivat seinät aina täynnä kirjoja. Meillä luettiin. Enää ei minulla ole, mutta jäi niitä kuitenkin muuttojen yhteydessä. Nyt pitäisi jostain taikoa lisää tilaa kirjoille. On vaikeuksia saada mihinkään hyllyyn enää yhtäkään kirjaa.

Parvekkeen joulupuun sähköjohto joutuu kulkemaan partsin oven alitse, koska parvekkeelle ei ole asennettu pistorasiaa. Olin pannut huolimattomasti oven kiinni ja eilinen tuuli kuului komeana ujelluksena olohuoneeseen. Ensin en äänen alkuperää keksinyt ja pidin asiaa viehättävänä. Sitten alkoi veto tuntua jaloissa ja älysin syyn. Asia korjaantui siirrettyäni johdon toiseen kohtaan oven alla. Enää ei tuullut äänen kanssa tai ilman sisäpuolella. Olen aina tykännyt varsinkin tuulen äänestä, kaikenlaisista äänistä luonnossa. Mökillä olin joskus suorastaan hurmoksessa niistä, kun oikein syksypuolella luonto pani parastaan isännän äänellä. Siihen ei kyllästynyt. Kun huushollissa oli auto, ajoimme usein Helsingissä Kaivarin rantaan katselemaan ja kuuntelemaan pauhaavan meren ääniä. Toisinaan olivat Suomenlahdenkin aallot komeaa katseltavaa. Nyt kuuntelen sadepisaroiden ropinaa parvekkeen laseihin. Ja tuulen voimakkuudesta johtuen lasien helinää. Eilen illalla helisi.



21. marraskuuta 2020

UUSI BEAUJOLAIS

 Säntäsin eilen kovalla kiireellä Alkoon ostamaan Beaujolais Nouveau-viiniä. Onkohan vielä? Myyjä sanoi:"Ei sitä täälläpäin osteta loppuun."  Täälläpäin!!!! Joku toinenkin ajattelee lisäkseni näin. Tänään on lottoarvonta! Pääsenkö muuttamaan? No, ostin joka tapauksessa, vaikka "täälläpäin" pakosta asunkin molemmat  Beaujolaisit, joista La Reine Pedauque on Albert Bichotin viiniä laadukkaampaa. Tuskin on Gamay-rypäleet saatu korjattua, kun on pantu jo pulloon. Tämä on se maailman laajuinen jokavuotinen marraskuun kolmannen torstain leikki. Juotava kuuden kuukauden kuluessa. Hyvä jäähdyttää muista punaviineistä poiketen. Aion nauttia viinistä Roquefort-juuston ja keksien kanssa tänään. 

K hihkui puhelimessa, kuinka on ihanan valoisaa kun nyt on lunta. Minä en ole milloinkaan saanut näitä tuntemuksia lumen kanssa paitsi kelkkaiässä lapsena. Piti ottaa talvisaappaat nyt esille. Tultuani kaupasta tunnustelin vielä lumessa kulkemista viedessäni roskat. Hissin huolto päättynyt, pääsin alas ja ylös vaivattomasti. Tosin olin ajatellut hissinhuoltohenkilökunnalle, joka usein on miesvoittoista, räpytellä silmiäni, jos olisivat jeesanneet minua rappusissa. Ei tarvinnut kaivaa sitä vaihdetta päälle.

Viesti A:lta ja sanoo lukevansa J.A. Wylien kirjaa paaviudesta. Googletin. Wylie ei olekaan mikään nykykirjailija, vaan tutkinut Vatikaanin elämää jo 1800-luvulla. Olisikohan antikvariaatissa? Double face of the papacy.Tänään minulla reipasta ruuanlaittoa. Olen ostanut tarpeet. Muuten menisi taas pelkästään lukemiseksi. Aloitin kesken kaiken Hemingwayn kirjaa Kirjava satama, jonka olin vastikään ostanut. Keskeneräisinä edelleen Kari Hotakaisen ja Hemingwayn (Kuolema iltapäivällä) teokset. Ei minkäänlaista johdonmukaisuutta! Lopulta en tiedä,onko Hemingwayn veneen kippari härkätaisteluareenalla vai autioittamassa maaseutua Suomessa?

Jaahas, itäinen Helsinki on oikein koronan pesäpaikka. Muualta muuttaneita, isoja perheitä, ahtautta kodeissa, eivät käytä maskia (paitsi joskus burkaa), ei turvavälejä jne. Uskaltaako enää ostoksille mennäkään? HS puhuu Itiksestä myös ja siellähän minä asioin. Voi, voi sentään. Ja jonkun tutkimuksen mukaan maski ei edes auta itseä eikä muita. Taitaa vain maskiteollisuus hyötyä. Laittaisinko itseni karanteeniin?


20. marraskuuta 2020

JOULUA ODOTELLESSA

 Enää en ole Afrikassa. Kirja "Naarasleijona" , sen juoni, päättyi kuten tiesinkin. Tunsin samoin haikeutta kuin lukiessani "Eurooppalaisena Afrikassa" loppupuolta. Kaikki on nykyisin Keniassa erilailla kuin Karen Blixenin aikana. Nairobin muutama tuhat asukasta on paisunut monimiljoonaiseksi. Kirjan henkilöt kuolleet. Heistä on moni kirjoittanut, totta vai tarua. "Minun Afrikkaani" ei enää ole. Eikä Kyrön Mielensäpahoittajaa, koska senkin jo luin. Olen jälleen Hotakaisen, Hemingwayn ja Guareschin kirjojen kimpussa . Jääneet kesken. Eivätkä vaadi ruumiillista voimaa vuoteessa lukemiseen kuten Karen Blixen lähes 700 sivunsa kanssa.

A meilasi lukeneensa Günter Grassin "Peltirummun". Saksankielisenä tietysti. Olin kertonut yrittäväni jälleen kerran sen lukemista (suomenkielisenä). Enkä ole sitä tähänkään mennessä saanut aikaan. Se ei ole päällimmäisenä yöpöydällä olevassa kirjapinossa. Kesken jääneet tai jätetyt vaikuttavat aina niin kulahtaneilta. Pidän enemmän lukemattomasta, neitseellisestä kirjasta, joka panee ikään kuin vastaan avaamista. Siinä on vielä kirjapainon vieno tuoksu. Siitä ei tiedä juuri mitään, paitsi takakannen kertoman, arvostelut lehdissä tai ei niitäkään. Avattua kirjan silmät etsiytyvät sen ensimmäisen luvun ensimmäiseen lauseeseen. Pidänkö siitä? Herättääkö se uteliaisuuteni? Haluanko lukea lisää? Petynkö ja panen kirjan yöpöydälle pinon alimmaiseksi? 

Stockmann lähetti paksun muistutuksen joulun tulosta. Naisille, miehille, lapsille ja kotiin. Siinä on 406 "mainiota lahjaideaa", joista yksi on kalanperkuujätteestä tehty pikkulaukku 490 euroa. Tuohon hintaan sen ei ainakaan sovi tuoksahdella enää kalalle. Kun ei minulla vuosiin ole ollut joulupaniikkia, niin joulu tuntuu mukavalta jopa odottaa. Oli sellainen aikaisemmin. Vielä tähän aikaan marraskuussa ollaan kutakuinkin seesteisiä ja yritetään leikkiä välinpitämätöntä. Pian se muuttuu. Tulemme vihaisiksi ja väsyneiksi, onnistuvatko lahjavalinnat, sillekin pitää ostaa jotain, laitetaanko peruna- vai bataattilaatikkoa. Entäs joulusiivot kotona? Laatikot, kaapit, kylpyhuone, sängyn alusta, liesituuletin? Onneksi tämä on vain kerran vuodessa. Muista pakollisista juhlista selviää huomattavasti vähemmällä. Olen läpikäynyt kaiken tämän. Tiedän mistä puhun. Joulu ja joulun aika on täydellistä rauhaa nykyisin. Melkein tulee mieleen miksi sitä vietetään.


19. marraskuuta 2020

OLEN NÄEMMÄ SOKERISTA

 Piti lähtemäni kauppaan. Se Beaujolais Nouveau!!! Tänään on Se Päivä. Ensin nukuin valvotun  yön jälkeen huonosti  hyvin pitkään. Sitten katsoin ikkunasta ulos. Onko Beaujolais sen arvoinen että lähtisin rämpimään tuohon säähän, mikä ikkunastani näkyy? Tuuli vimmainen, ikkunalasi märkä sateesta, harmaata...  En lähtenyt yhtään mihinkään. Jos viiniä ei ole huomenna kaupassa, ostan jotain muuta. Sitä paitsi onhan ensi vuonnakin marraskuussa kolmas torstai!

H oli vastassa minua eilen bussipysäkillä. Olin koko matkan silmä kovana seurannut kirjoittamiani ohjeita ja seurasin bussin etenemistä. Kerran aikaisemmin olen tehnyt saman matkan, mutta H sanoi siitä olevan toista vuotta. Hyvin se meni ja pääsin oikealle pysäkille ilman kommelluksia. Nyt tiedän pysäkin nimenkin seuraavaa kertaa varten.

Heti tarjoiltiin kuumaa glögiä, joka olikin ensimmäiseni tänä vuonna. Lusikoin tyytyväisenä mantelit ja rusinat, maistui. Juteltiin. Oli kahvin vuoro. Pöydässä herkkua monenlaista. Unohdin dieettini ja maistelin kaikkia. Taas juteltiin. H soitti Turkkiin ja minäkin juttelin M:n kanssa ja olin tietysti näkösällä hänelle. Olen kerran vuosia sitten puhunut hänen kanssaan puhelimessa ilman kuvaa. Kaveri kuulosti silloin ja nyt myös näytti todella mukavalta. Ilman koronaa olisi H parastaikaa miehensä luona. Ilta hyvin jo alullaan, kun minut saatettiin bussipysäkille. Enää en tarvinnut ohjeita ajomatkaa varten.

Tänään siis luetaan ja syödään, mitä jääkaapista löytyy. Tarkoituksena oli nimittäin ostaa myös ruokatarvikkeita. Nyt niukka syöminen tasoittaa eilistä mässäämistä. Pääsen Kyrön kirjan ehkä loppuun ja palaan kiireen vilkkaa Afrikkaan. Käperryn torkkupeiton alle lukemaan. Konepesen käyttämiäni maskeja kuudessakymmenessä asteessa, kuuntelen tuulen ujellusta ja katselen korkeiden koivujen nöyrää kumartelua.

Näin tänään. Entäpä huomenna?

18. marraskuuta 2020

PIENI TOMMELISE LUMPEENLEHDELLÄ

 Kortti Italiasta. Kuvassa  Andersenin sadusta Thumbelina eli Peukalolo-Liisa tai Tommelise, jonka Andersen julkaisi vuonna 1835.  Kortti selityksen mukaan ostettu Odensen H.C.Andersenin museosta vuosia sitten. Tommelisen kuvan kortissa piirtänyt tanskalainen kuvataiteilija Vilhelm Pedersen, 1820-1859. Kaikki hyvin ystävälläni. Olen huojentunut. Hän on ollutkin jo koronan alkuajasta lähtien puolisonsa kanssa omaehtoisessa karanteenissa kotonaan. Italiassa kun covid-19 jyllää Suomea ankarammin.

Olen edennyt mukavasti Kyrön kirjassa ja päästyäni sen loppuun, palaan takaisin Blixeniin ja sen jälkeen Hotakaiseen. Vielä ostettava Miika Nousiaisen Pintaremontti. Onhan niitä muitakin, joita palavasti halajan.

Kaivoin kaapin perältä joulupuun. Kokeilin, syttyvätkö valot. Kyllä vaan. Laitan komistuksen partsille jonain päivänä. Sitten alkaakin myös ikkunoihin armoton valojen ripustaminen. Onneksi niitä on tullut hankittua. On valinnan varaa, koska ikkunoita oli enemmän aiemmissa asunnoissa. Kivaa niitä on sytytellä. Juu, ja ovikranssi vielä. Niistäkin pohdittava, mikä tänä vuonna? No, ulko-ovia ei monia ollut muissa asunnoissa, yhdessä kerran kaksi. Kransseja tullut silti hankittua. Tuomaanmarkkinat alkavat joulukuun viidentenä Senaatintorilla. Sinne!!! Piparkakkuja! Tein muuten myskikurpitsasta chipsejä yhden pellillisen ja söin kaikki. Ei kaloreita paljon, ei sokeria, ei suolaa.Ihan sinällään. Toista tuntia valmistuivat 125 asteisessa uunissa. Tästä kaikesta tulikin mieleeni, että ystävänaiset hääräävät jo joulusiivouksen kimpussa. Joulusiivous!!! Ei kuulu minun repertuaariini. Tavallista imuroimista ja muuta pientä. Ei tulisi kuuloonkaan mikään ihmeellinen suursiivous, joka pitää sisällään hillitöntä urakointia kodin kiillotuksen takia. Voisin kyllä tarkistaa yöpöytien takana olevat tilat. Näyttivät pölyisiltä, kun ojentauduin etsimään lattialle pudonnutta korvakorua. 

Yöpöydät pienenä kuriositeettina mainittuna: isäni osti ne vanhan Kämpin huutokaupasta aikoinaan. Että historiaa ihan. Siitä Kämpistä on tallella enää Pohjoisespan puoleinen julkisivu. Talo purettiin muilta osin 1967 samassa tyhmyydessä kuin moni muukin Helsingin arvorakennus. Alkuperäinen Theodor Höijerin suunnittelema Kämp valmistui vuonna 1887. Uusi vanhan julkisivun kanssa 1969 arkkitehteinä Antero Pernaja ja Nils-Henrik Sandell.

Nyt aamutoimiin. Kahvi jo juotu. Julkisivu ihmisten ilmoille sopivaksi, maskin valinta ja liikkeelle. Minut on kutsuttu tänään kyläilemään!



17. marraskuuta 2020

MIELENSÄPAHOITTAJASTA EI MIELI PAHOITU

 Katselen joskus ohjelmaa "Pitääkö olla huolissaan?"  Juontamisen työn tekee Jenni Pääskysaari ja hauskan tuottajina kirjailijat Miika Nousiainen, Tuomas Kyrö ja Kari Hotakainen. Vierailijana oleva henkilö on vaihtuva. Tämä oli aloitus asialleni, joka koskee kirjailija Tuomas Kyröä.

Minulla oli Suomalaisen Kirjakaupan kortti täynnä leimoja ja kun pääsee sille asteelle, kuuluu asiaan saada ilmaiseksi pokkari. Tein nopeasti valinnan: Tuomas Kyrön "Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä". Jätin heti paikalla sekä Karen Blixenistä kertovan "Naarasleijonan" että Kari Hotakaisen "Tarinan" tuonnemmaksi, leikkasin omenasta viipaleita ja asetuin eväideni kanssa mukavaan asentoon sängylle ja aloin lukea "Mielensäpahoittajaa".

Nyt tulee se asiani ja sen mukana kysymys. Kun kirjailija, tässä tapauksessa Tuomas Kyrö, kirjoittaa kirjaa, voiko hän sen tehdä  nauramatta omalle huumorin kyllästämälle tekstilleen? Hän nauraa usein silmät sikkarassa Huolissaan-ohjelmassa, että arvelen hänen olevan myös kirjoituspöytänsä ääressä nauramiselle altis. Hilpeä mies kun on. "Voi että minä kirjoitan hauskasti".

Toisaalta taas, työ on työtä, kirjailija kirjoittaa, huumorilla on paikkansa, ei koko ajan jaksa olla  hauska. Komedianäyttelijäkään ei näyttämön ulkopuolella lauo hauskuuksia. Kirjailija  tarvitsee hauskuudestaan lomaa. Eikä laulaja Fredi syödessään alkanut kerran Tampereella laulaa, vaikka ravintolassa seuralaiseni pyysi:"Laula,Fredi." Vähän hävetti. Se pyyntö. Mutta syötyään Fredi oli kohtelias ja lauloi ihan vähän. Minäkin kiitin. Tuskin kuitenkaan Tuomas Kyröä pyydetään olemaan hauska, jos tulee jossain vastaan.

Olen uudessa Mielensäpahoittajassani vasta sivulla 45, etten tiedä, nauranko myöhemminkin. Tähän asti ainakin kirja on mahdottoman hauska. Mielensäpahoittaja, 85 v, on lähdössä Saksaan ostamaan itselleen vuoden 1972 Ford Escortia. Ja jo kohta pian on ilahtumisen paikka, kun Saksassa lentoterminaalin miesten vessan seinältä löytyi heti Eskortin mainos "24 H Escort Service". 

Jatkan lukemista.






16. marraskuuta 2020

RUUANLAITTOA

 Pääsen pian pois Afrikasta. Muutama kymmen sivua vielä. Eilen en montaakaan lukenut. En liioin Hotakaisen kirjaa. Katselin Poirotia ja juttelin puhelimessa. Ystäväni soitti. Hänen talossaan hissikorjaus. Kestää kuulemma ensi vuoteen asti. Siinähän kiipeävät. Nämä tämmöset ovat välttämättömiä pahoja, mutta loppu aikanaan hyvin, kaikki hyvin. Luin minä sen verran, että löysin eräästä keittokirjasta houkuttelevan sosekeitto-ohjeen. Siinä mielessä houkuttelevan, ettei lisätä mitään maitotuotetta. Aionpa kokeilla.

Viisastuinkin keittokirjoja selaillessani. Kun minä niin tykkään mintusta, niin ei se olekaan mikä tahansa yrtti. On saanut nimensä antiikin Kreikan Hades-jumalan ihastuksen Minthe-neidon mukaan. Neito ei kauaa saanut olla neitona, kun Hadeksen vaimo kiukuspäissään muutti hänet maustekasviksi. Meidän yrttien rakastajien kannalta hieno homma! 

Hippokrates, kreikkalainen lääkäri, länsimaisen lääketieteen isäksi kutsuttu ja lääkärivalan eli Hippokrateen valan kirjoittaja, oli mintusta sitä mieltä, että se kohentaa rakkauselämää. Roomassa tiedettiin sen taas haihduttavan humalan ja ajavan tiehensä hyönteiset. Olisinpa tämän viimeksi mainitun tiennyt mökkiaikana, kun olimme metsässä sienessä ja juuri minua kaiken maailman itikat kiusasivat. Puolisoa ei.

Selailemassani keittokirjassa, Eurooppalaisessa keittiössä, annetaan koirakastikkeen ohje. Kirjan toimittaja Raisa Vuohelainen epäilee nimen johtuvan siitä, että se tarjoillaan koirankupin näköisessä astiassa. Ranskassa ei siis ahmittu koiraa. Eikä Aasiassakaan enää nykyisin. Koira rauhoitettiin lautasilta jo vuosia sitten.

Portugalin keittiö on minulle vieras. En ole maassa edes koskaan ollut, vaikka sekin suunnitelmien joukossa oli. Portugalissa täytetään viikunat mantelilla ja sitruunalla. Kun kaikki on tehty ohjeen mukaan, tarjoillaan herkku lämpimänä tai kylmänä. Canja on kanakeitto sikäläisittäin ja siinä on myös broilerinmaksaa tai kanankaulaa ja sydäntä. Kokonainen lintu keitetään ja vasta jälkeenpäin paloitellaan luuttomaksi. Liemeen tulee riisiä ja muuta hyvää ja lopuksi minttua ja sitruunaa. Maistuis varmaan mullekin.

Kirjan lopussa on turkkilaista ruokaa, vaikka maasta vain pienen pieni osa kuuluu Eurooppaan. Syövät miekkakalaa, lammasta, sokeripäärynöitä ja  kookoksella maustattua riisivanukasta. Kyllä tuli niin nälkä! Pysyn kuitenkin kovana ja olen kiltisti ruodussa. On määrätty olemaan.

14. marraskuuta 2020

EN PÄÄSE POIS AFRIKASTA

 Näännytän jälleen lukijoita Blixenin Afrikalla. Lukeahan ei ole pakko. Mutta minun kirjoittaa on.

Kerroin olleeni Kenia-fani aikoinani. Edelleen tuntuu sydämessä kytevä sama rakkaus, hiukan lientyneenä ja vuosien kuluttamana. Nyt ollaan jo "Naarasleijonassa" vuodessa 1928. Olen joskus jostain lähteestä lukenut, ettei tiedetä,oliko Karen Blixenin ja Denys Finch Hattonin suhde platoninen. Nyt tiedetään, ettei ollut. Tom Buk-Swienty on saanut käsiinsä sähkeitä, joita Karen ja Denys lähettelivät toisilleen, kun Karen luuli olevansa raskaana. Karen ja Bror olivat jo virallisesti erossa.

Karenin rakkaus Denysiin oli aitoa, mutta hän oli ehkä liiankin riippuvainen miehestä. Denys taas oli vapaa ja tuli Karenin luo vain halutessaan. Suhde toimi hänen ehdoillaan. Kirjoitin joskus haltioituneena lukiessani "Eurooppalaisena Afrikassa"  muistiin englantilaisen Percy Bysshe Shelleyn runon, jota Denys usein siteerasi.

"You must turn your mournful ditty
To a merry measure
I will never come for pity
I will come for pleasure."

(Tämän jälkeen olin ihastunut myös Shelley´yn ja ostin hänen pienen runokirjansa.)

Kukaan ei luultavasti luule, että Karen Blixenin vuodet Afrikassa olisivat olleet pelkkää seurustelua muiden eurooppalaisten kanssa. Ei. Karen perusti työntekijöilleen sairaalan tilallaan. Monien vastalauseiden ja todistelujen jälkeen hän sai lopulta aikaan myös koulun, jossa tytötkin saivat opetusta. Karenin eteläafrikkalainen työnjohtaja Dickens oli sitä mieltä, että "afrikkalaiset olivat onnellisia alkukantaisessa tilassaan, mutta voisivat olla siirtolaisille uhka, jos oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan." Koulu tuli!

Minä tiedän, miten "Naarasleijona" tulee päättymään vuonna 1931, jolloin Karen Blixen lähti lopullisesti maasta, jossa hän oli ollut onnellinen, ja jonne ei milloinkaan enää palannut.

Taustalla soi (Erik) Satien pianomusiikkia. Pidän siitä.

12. marraskuuta 2020

YHÄ JA TAAS AFRIKASSA

 Eilinen ilta ja osa yöstä meni minulla Afrikassa. Yli 300 sivua luettu ja vasta sitten ilmestyi Denys Finch Hatton kirjan henkilöiden joukkoon. Karen Blixenillä ja minulla oli sama rakkauden kohde. Lukiessani paljon nuorempana kuin nyt Eurooppalaisena Afrikassa  tämä tapahtui. Elokuvassa Minun Afrikkani (Out of Africa, 1985) Denysin osassa oli Robert Redford. Hänkin vastasi saamaani mielikuvaa aidosta Denysistä. Nyt  Naarasleijonassa oli valokuva Denys Finch Hattonista, eikä hän muistuttanut sen enempää "Eurooppalaisena Afrikassa" Denysiä kuin elokuvankaan kaveria. Lopetin Finch Hattonin rakastamisen jo kauan sitten. Mutta vähän kirpaisi ja surin illuusioni menettämistä.

On vuosi 1918 ja maailmansota päättymässä. Samana vuonna Karen ja Denys tapasivat Muthaiga Clubilla  Nairobissa. Siitä se alkoi. Karenin avioliitto Brorin kanssa alkoi jo aikaisemmin rakoilla. Eikä vähiten sen takia, että Karen sai puolisoltaan syfiliksen. Brorilla oli useita avioliiton ulkopuolisia suhteita.  Karen sairastui rajusti ja joutui ensin Pariisiin hoitoon ja lopulta Tanskaan. Kaikesta huolimatta Karen ja Bror pysyivät yhdessä, mutta elivät kumpikin vapaana avioliiton velvollisuuksista. Heillä oli kahviplantaasi ja muutakin yhteistä omaisuutta. Avioero olisi ollut mutkikas juttu.

Naarasleijonan kirjoittaja tanskalainen Tom Buk-Swienty teilaa monet, jopa Karen Blixenin omatkin väitteet kirjassa Eurooppalaisena Afrikassa, joko Blixenin huonon muistin tai tahallisen kaunistelun tiliin. Buk-Swienty on tutkinut dokumentteja, saanut kirjeitä ja lausuntoja Blixenin sukulaisilta, tehnyt lujasti työtä uuden elämäkerran vuoksi. Kirja vaikuttaa realistiselta ja minä siihen uskon, siitäkin huolimatta, että monet saamani kauniit ja romanttiset kuvat Karen Blixenin elämästä nyt karisevat. Ei Karen Blixenin eletty elämä nyt niin kaukana historian hämärässä ole, että ei asioitten penkominen aivan mahdotonta ole ollut. Karen Blixen kuoli Tanskassa 1962. Sitä ennen jäljellä olevilla kirjan sivuilla tapahtuu vielä paljon Afrikan kuuman auringon alla.

Kari Hotakaisen Tarina saa nyt odottaa paluutani Afrikasta. Ei tunnukaan oikealta eikä hyvältä lukea molempia vuorotellen.  Tänään on oltava ainakin hetken aikaa tässä ja nyt, suorittaa muutamia kotihommia, pestä hiukset, maksaa HS:n lasku ja päättää tilata digilehti jatkossakin. 

Ja minä aloitan nyt heti.


11. marraskuuta 2020

KARI JA KAREN

 Jälleen kirja, jota ei ole helppoa lukea vuoteessa. "Naarasleijonassa" sivuja 684, joista osa valokuvia. Kirjakaupalla on minulle samanlainen vaikutus kuin parfyymikaupalla. Olen täpinöissä. En malta olla ostamatta. Toin kotiin myös Kari Hotakaisen kirjan "Tarina".

Kauppakeskuksessa selvästi liikehdintä vilkastunut. Ihan kuin joulu olisi tulossa. Ja onhan se. Tämmöstä se on nyt vuoden loppuun asti. Keksitään viettää joulu kotona koronan sanelun mukaan ja se keksiminen vaatii mielikuvitusta ja vanhoja traditioita. Ajattelin jonain päivänä kaivaa esille parvekkeen joulupuun. Pakko ei ole vielä sytyttää, mutta on valmiina toimenpidettä varten.

Aloitin muuten lukemisen Hotakaisen kirjasta. Jo sivulla kahdeksan tuli pienen kateuden ryydittämä kysymys: miks mä en osaa kirjoittaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi Hotakainen? Vastaus: jos osaisin, olisin ilmeisesti kirjailija. "Tarina" vaikuttaa hotakaismaisen älykkään hilpeältä, odotan pienen kiihtymyksen vallassa seuraavaa lukuhetkeäni. Voi olla, ja luonteeni huomioon ottaen, että alan pian lukea "Naarasleijonaakin". Kiva hypähdellä ajasta ja maasta toiseen.

Tänään ajattelin olla kotona. Mitähän mä tekisin? Ai niin, minä luen. Luin jo muutaman sivun Blixenistäkin. Nairobi oli Blixenin aikoihin pelkkä peltitalojen rykelmä. Jaksettiin ihmetellä rautatien rakentamista Mombasasta Nairobiin ja sieltäkin eteen päin Viktoriajärvelle.  Kun vain leijonat katselivat junan menoa ja gnut juoksivat hetken sen kanssa kilpaa. Pelottavakin vielä moinen rautainen käärme halkomassa rauhallista ja koskematonta savannia. Jostain olen lukenut leijonien tappaneen useita kymmeniä rautatien rakentajia. Niistä tuli vaarallisia ihmislihaan mieltyneitä petoja. Karen Blixen saapui Nairobiin 1914. Ensimmäinen maailmansota syttyy.

Kahden kirjan lukemiseni jatkuu.

10. marraskuuta 2020

RANSKALAINEN POSTIKORTTI

 Olen pitänyt aamukahvimukini alustana kirjoituspöydällä vanhaa tyhjää postikorttia, jonka kuvapuolella poseeraavat Gerard Philipe (1922-1959) ja Anouk Aimee (synt.1932). Näyttelivät elokuvassa Elin päivästä päivään (Montparnasse 19). Ohjaus Jackques Becker ja Max Ophüls vuonna 1958. Leffaa en ole nähnyt, enkä tiedä, miten kortti on minulle tullut. Elokuva kertoo Amadeo Modiglianin elämästä, johon vahvasti liittyi Jeanne Hébuterne (Anouk Aimee) elämänkumppanina ja muusana. Modiglianin pitkäkaulaiset ja kapeaksvoiset ihmishahmot ovat minua kiehtoneen ja olinkin Ateneumin näyttelyssä 2016. Jääkaapin ovessa on nykyisin Modigliania. En tiedä, miten elokuva päättyy, mutta oikeassa elämässä Modiglianin kuoleman jälkeen heittäytyy Hébuterne ikkunasta alas ja kuolee.

Olen lähdössä kauppaan, kunhan tästä tokenen. Takana kun on jälleen kerran huonosti nukuttu yö. Valvoskelin enimmäkseen ja katselin ikkunasta ulos marraskuista pimeyttä. Kirjoitin ajankulukseni sekä Espanjaan ja eteläiselle Pohjanmaalle. Kummatkin olivat hävyttömän pitkiä. Nietzsche, sama, joka sanoi "Jumala on kuollut", sanoi tämänkin: "kirjoitin sen pitkäksi, kun ei ollut aikaa tehdä lyhyempää". Muistan sen aina kirjoittaessani ylipitkiä. Ja kirjoitan silti. Haluan ruokakaupasta persiljaa ja valkosipulia sekä cosmopolitan-salaattia. Tein muuten sitä aiemmin mainitsemaani juusto-kurkkusalaattia ja tuli siitä aika hyvää. Fetaa, sipulia, sitruunan mehua ja kurkkua, mausteita. Kaikki mahdottoman hienoksi silpuksi. Panin keksin päälle.

Käyn ostamassa "Naarasleijonan" tänään. Ja jos viitsin, kävelen myös toisessa suunnassa olevaan kirja-antikvariaattiin. Se on hyvä kauppa ja mukava kauppias. Edelleen vain on pulma, minne ostamani kirjat panen kotona. Kirjahyllyt täynnä. Hävitin Itäkeskukseen muuttaessani sekä kirjoja että kirjahyllyjä. Hyllyt harmittavat. Olisi tänne osan saanut mahtumaan. Mutta määräämässä oli muita henkilöitä ja minä väsynyt ja ajattelematon. Kaatunutta maitoa on turha itkeä.

HS pohtii, mitä aikoo rouva Melanie Trump Valkoisen Talon jälkeen? Moni pohtii, mitä tekee itse Trump? Lähteekö säällisesti vai väkisin? Ja tyytyykö osaansa olemaan jokseenkin tavallinen kansalainen ilman presidenttiyden antamaa turvaa? Hiukan säälin häntä. Ei kai oikein tiedä, miten tästä eteenpäin kuin panemalla hanttiin ja suorittamalla vielä asemansa suomalla vallalla viimeisiä tekoja. Melkein ymmärrän.



8. marraskuuta 2020

ISILLE LIPUTETAAN

 Isänpäivä! Minulla ei enää ole isää. On ollut. Hän lakkasi fyysisesti olemasta isäni 28 vuotta sitten. Minä olin aina isän tyttö. Ei se päättynyt silloinkaan, kun menin naimisiin. Vaikka isä sanoikin minua halatessaan tultuani rouvaksi "hei sit". Isänpäiviä ei ollut minun ollessani lapsi. Äideille oli oma päivä ja se oli usein sama sunnuntai kuin Eltsun ajot. Isä ja minä menimme Eltsun ajoihin, kun olimme ensin tehneet kaikki pakolliset kuviot, joita äitienpäivään ja äiteihin liittyi. Ajot lopetettiin äitienpäivänä, kun niistä syntyi äitien sankoissa rivistöissä närää. Olihan se vähän epäsopivaa, oli se. Isänpäivän tulemisesta puhuttiin ja vähän naureskeltiin, kunnes päivä oli totisinta totta. Se oli vuonna 1987 ja siitä tuli äitienpäivän tapaan liputuspäivä. Nyt isille lauletaan aamulla ja annetaan aamukahvi vuoteeseen. Hän saa lahjoja myös, uuden partakoneen, puhelimen, auton tai muuta sellaista. Onnea kaikille isille!!!

No niin, ja Valkoinen Talo saa uuden isännän, vaikka vanha ei ole sitä kai oikein vielä mieltänyt. Meni pelaamaan golfia kavereitten kanssa. Meniköhän peli ihan putkeen? Minä olen tyytyväinen vaalitulokseen, vaikka ei se minua oikeastaan suuremmin hetkauta. Tämä Joe Biden vaikuttaa kyllä asiallisemmalta kuin edeltäjänsä. Virka astuu voimaan tammikuussa ja siihen mennessä presidentti Trump on ehkä jo antanut periksi. Luin lehdestä, että jos ei ole, hänet kannetaan ulos Valkoisesta Talosta. Se olisikin jo jotain!

Ketään ei todellakaan kiinnosta minun syömiseni, mutta kerron silti tänään laittavani chilibroileria. Ainoa tarvike, mikä puuttuu, on pähkinävoi. Sen voisi itse tehdä, jos olisi pähkinöitä. Minulla ei ole. Pakko tulla toimeen ilman. Jos chili puuttuisi, olisi asia jo hankalampi. Silloin söisin vain broileria.

Kaulaliinaa ei enää ripusteta kaulaan viime syksyn ja talven tapaan. Nyt se kuuluu olla taidokkaana myttynä kaulan ympärillä. Kuin tuuhea karvakaulus. Taidan pitää tästä tyylistä. Itse olen heilauttanut liinan toisen pään olan yli eli siinä ei ole solmua eikä myttyä. Tässä kuosissa se on pysynyt. Ehkä muutan. Tämäkään asia ei ketään kiinnosta. Eikä oikeastaan minuakaan, miten kukin liinansa sitoo.

Näissä sepustuksissani ei ole päätä eikä häntää. Poukkoillaan sinne ja tänne ilman minkäänlaista yhtenäisyyttä, punaista lankaa. Ottakaa tai jättäkää.


7. marraskuuta 2020

BLIXENIN KENIA

Olisin mennyt kirjaostoksille, mutta kun huomenna on isänpäivä ja isät saavat usein lahjaksi kirjan, siirsin menemiseni ensi viikkoon. Haluan ehdottomasti ostaa Tom Buk-Swientyn kirjan Karen Blixenistä Naarasleijona. Olen lukenut Blixenin itsensä kirjoittaman omaelämäkerran  Eurooppalaisena Afrikassa ja tietysti nähnyt elokuvan Minun Afrikkani. Minullahan oli nuorempana aivan hillitön halu päästä Keniaan, mutta en nykyiseen, vaan siihen, jolloin Blixenkin siellä asui ja eli. Kirjoitin itselleni "sanakirjan" swahilin kielestä, tutkin itäisen Afrikan ruokakulttuuria, ostin Kenian tiekartan ja tutustuin maan historiaan. En koskaan mennyt Keniaan. Ainoa Afrikan matkani suuntautui myöhemmin Marokon Tetuaniin, jossa puhuttiin yleisesti ranskaa. Basaarin kujilla kuului aasikuorman kuljettajalta myös arabiaa ja tamazightia hänen huudellessaan tietä juuri ja juuri aasin kuorman mentävällä kapealla  kujalla. Marokko ei ollut minun Afrikkaani, jos "aitoa" Afrikkaa ollenkaan. Ehkä Buk-Swientyn mukana pääsen taas miellyttävälle matkalle Karen Blixenin elämään ja maahan, jonne itsekin niin palavasti halusin. Olen muutaman Blixenin kirjoittaman kirjan lukenutkin omaelämäkerran lisäksi, Talvisia tarinoita, Varjoja ruohikolla ja vielä Seitsemän salaperäistä tarinaa.

Poukkoilin eilen kaupoissa. Väkeä paljon liikkeellä, perjantai, isänpäivä ja kuun alku. Maskeja, kuten pitääkin. Minulla valkoinen, kun oli baskerikin samaa väriä. En kauaa viihtynyt. Borta bra men hemma bäst. Ei, ei minusta silti mitään introverttia ole tullut, mutta niin monta kertaa olen puhunut siitä, etten tässä kaupunginosassa viihdy. Toimittelen asiat pikavauhtia sen enempää kuljeksimatta, jota taas stadissa tekisin vaikka alvariinsa. Miksi en sitten lähde paikkoihin, jonne olen havitellut koko syksyn meneväni? Sa se! Kirkkokynttilän jalka kököttää lattialla tyhjän panttina, enkä ole liioin saanut mennyksi Ateneumiin ja Amos Rexiin, joiden museokaupoista voisi ehkä ostaa taiteellisen maskin. 

Nyt alan suunnitella, mitä huomenna broilerista. Tai oikeammin perustan suunnittelun keittokirjan ohjeisiin. Into nimittäin jatkuu. Ehkä hiukan lopahtamaan päin, kun ostin täksi päiväksi valmiin meksikolaisen salaatin, johon olen tykästynyt. 





6. marraskuuta 2020

BIDEN VAI TRUMP?

 Chydeniuksen sävelet takana päin. Nyt on jazzin vuoro jälleen kerran. Django Reinhardtin kitara soi juuri nyt. Pojat jammailevat.  Benny Carter big bandeineen  ja I´m coming Virginia odottaa vuoroaan. Vanha kunnon Duke Ellington ja Benny Goodman ovat suosikkejani. Levyjä on. Niiden joukossa myös Glenn Miller orkestereineen. Kukapa ei olisi kuullut ainakin joskus ikivihreää "Moonlight serenad´ea". Millerin oma sävellys. "I stand at your gate and the song that I sing is of moonlight./ I stand and I wait for the touch of your hand in the June night./ The roses are sighing a moonlight serenade./ The stars are aglow and tonight how their light sets me dreaming..." (Kurkkasin googlesta). Olen kerran ollut täällä Helsingissä nuorena koulutyttönä Glenn Millerin muistokonsertissa. Millerin lentokone katosi Englannin kanaalin yllä vuonna 1944, eikä sitä koskaan löydetty. Musiikki jäi.

E soitti Perämeren rannalta. Myrsky riepotellut pihapiirissä, mutta kaikki pysyneet pystyssä. Lunta ei enää nimeksikään. Samanlaista kuin täällä. Sain toisenkin puhelun. Kummatkin mieluisia. Tänään lähdössä kauppaan. Kestomaito alkaa loppua. Tarvitsen sitä aamukahviin, jota olen jo lipitellyt, vaikka varhaista on. Tein muuten uunipäärynöitä. Maistuivat. Tai oikeastaan oli vain yhdestä isosta päärynästä puolikas. Näytti hiukan yksinäiseltä uuniluukun takana. Sen päälle panin ennen uuniin menoa fariinisokeria ja sitruunan mehua ja kuorta raastettuna. Kun se oli runsaan puolen tunnin kuluttua valmis, kippasin viereen pienen vaniljajäätelöpallon. Arvatkaa, maistuiko? Hillitsin itseni, se jäätelöpallo ei ollut suuri.

Ensi vuonna ei enää Suomen Kuvalehteä. Enkä edes luopunut kovin pitkin hampain. Tilalla on nyt Helsingin Sanomat diginä. Alkoi harmittaa lehden lukemattomat jutut "tilaajille" ja vieressä oli aina timantin kuva. Otin kokeeksi ensin kuukaudeksi ja hämmästyksekseni kuulin minulla olevan jo Sanoma-tili, koska digilehti on tullut vuosia sitten ja sitä ennen paperinen versio tietysti vuosikymmenten ajan jo lapsuudenkodissakin. Nyt pääsen lukemaan koko lehden ja näen tarkemmin, miten tämä maailma makaa. Ja makaa se vieläkin niin, että ei tiedetä asuuko Valkoisessa Talossa vastaisuudessa Biden vai Trump. Jos minulta kysytään, tosin ei kysytä, niin toivon Bideniä.


4. marraskuuta 2020

RUNOISTA SÄVELIÄ

 Olin kerran Kaj Chydeniuksen konsertissa. Ostin cd-levyn ja pyysin säveltäjältä siihen nimikirjoituksen. Sain. Nyt juuri parastaikaa levyä kuuntelen.  Tuukka  Leppäsen laulama Unto Kupiaisen runo Meri soi taustalla. Mieluisin minulle levyn lauluista on Einari Vuorelan Metsän kaiku. Laulaa Jussi Chydenius ja Minja Koski."Olen kaihoa kevätaikain,/ olen kaikua metsien,/ käki kerran mun polulta keksi/ niin kilpaan kiihottaen..."

Kuvittelin aamulla herääväni tietoon,  kuka on seuraava presidentti USAssa. En herännyt.. No, pakko on joskus tietää. Odotellaan. Jonkun hatussa luki "Make America normal again".

Juttelin H:n kanssa puhelimessa. Kinasteltuamme siitä kumpi on ollut toisen luona kyläilemässä viimeksi, päädyimme siihen, että on minun vuoroni mennä hänen luokseen. Tyydyin mielelläni tähän päätökseen. Tietää bussimatkaa. Palaamme asiaan, emmekä jätä sitä ilmaan roikkumaan.

Nyt on taas kaikkea kivaa kaikenlaisiin ruokiin. Olin kaupassa. Heräteostona Winckleinin (perust. vuonna 1615) ihania piparkakkuja. Feine Nürnberger Oblaten-Lebkuchen. Niissä on kaikkea sitä, mitä linjoistaan huolehtiva ei saa syödä, pähkinää, sokeria, suklaata... Mutta kun ovat niin peijakkaan hyviä ja niitä tuodaan Suomeen vain joulun aikoihin. Ei niitä voi olla ostamatta. Kun ei 19.11. liioin, jolloin alkaa Beaujolais Nouveau-viinin myynti. Joka vuosi marraskuun kolmantena torstaina olen ollut leikissä mukana muun maailman kanssa. Samaan aikaan kaikkialla on tämä punaviini kaupoissa ja  on vain muutaman päivän ajan. 

Tänään aion kokeilla uunipäärynöitä. Jonain toisena päivänä juusto-kurkkusalaattia. Tarjoillaan  pienten leipäpalojen päällä. Löysin mielenkiintoisen selleripatareseptinkin.  Ihmeellinen ruuanlaittobuumi menossa. Ihan kuin ennen vanhaan. Usein vieraita.  Enää ei sellaiseen trahteeraukseen ole mahdollisuuksia.

Nyt kuuluu Taru Nymanin ja Tuukka Leppäsen laulamana Aulikki Oksasen Syleily:

Maan uumenista, syvältä
kun heidät kaivettiin,
he syleilivät toisiaan.
He syleilivät niin
kuin Pompeijissa kauan sitten syleiltiin...




1. marraskuuta 2020

MARTAAT LIIKUSKELEVAT MARRASKUUSSA

 Nyt se tuli. Marraskuu. Kaisa Häkkisen etymologisessa sanakirjassa sanotaan sanan "marras" tarkoittavan kuolemaisillaan olevaa tai jo kuollutta. Toisena selityksenä on, että  kun marraskuu on pimeää aikaa, niin kuolleiden henget eli "martaat" liikehtivät. Marras-sanalla on myös vastineita Häkkisen mukaan  lähisukukielissämme ja se olisi laina vanhasta arjalaisesta eli indoiranilaisesta sanasta. Kuukauden nimi "marraskuu" on Agricolan ajoista ollut käytössä. Veijo Meri omassa kirjassaan Sanojen synty on samoilla linjoilla lisäten vielä ihmisen uloimman ihon kerroksen "marraskesin". Kesi on nahka ja marras kuollut. Onko marraskesimme siis kuollutta osaa meissä? Ei minulla ainakaan, kun se kutiseekin joskus.

Tänään pilppuan perunoita, bataattia ja kurpitsaa. Tulee uuniruoka. Vähitellen kurpitsainnostukseni, etten sanoisi himo, alkaa laantua, enkä enää tunne tarvetta tunkea jääkaappia täyteen kurpitsoilla. Tosin näky on aika värikäs ja hilpeä, kun on avaa jääkaapin oven. Mitä varten sitä muuten sanotaan "jääkaapiksi"? Aikojen alussa asunnoissa oli kylmäkomeroita, jotka olivat ulkoseinässä. Talvisin olivat todella kylmiä. Ikkunoiden välissäkin säilytettiin viileää säilytystä kaipaavia ruoka-aineita. Kesällä tämä kikka ei toiminut. Tämä oli aikaa kuluneesti sanoen miekka ja kilpi. Isäni tuli metsältä, vaihtoi talja-asunsa kotipukuun ja äiti pani osan metsästyksessä saavutetusta tuloksesta kylmäkomeroon. Minä sain kynittäväkseni lintupuolen ja myös veriastian heiluttamisen, ettei veri hyydy. Sitten pantiin nuotio pystyyn lattialle ja kiitettiin jumalia, jotka olivat olleet anteliaita metsästäjälle, joka siis oli isäni, ja alettiin paistaa saalista.

Kerroin sähköpostissa pitkästi A:lle suomalaisesta luonteesta. Englanninkielen taidoillani ei voi nimittäin millään lailla pröystäillä. Piti katsoa sana jörö. Oli neljä vaihtoehtoa, mutta ei esimerkkilauseita. Panenko siis untalkative, taciturn, sullen vai sulky? Kiersin sanan yksinkertaisen monimutkaisesti, mutta asia lienee tullut ymmärretyksi. A ei montaa suomalaista ole tuntenut ja minutkin tavannut kerran kauan, kauan sitten. Silloin en pannut jörö-vaihdetta päälle, enkä pane sähköviesteissänikään. Päinvastoin. Hän sanoo kohteliaasti niiden olevan "valoisia ja positiivisia" (ei jöröyttä). Levitän maailman onnellisimmasta kansasta maineensa veroista kuvaa. 

30. lokakuuta 2020

PULJONKIA JA MUUTA

  Luen parastaikaa SKS:n kustantamaa vuonna 2001 ilmestynyttä kirjaa Kulttuurihistoriallinen keittokirja. Toimittajina  Ulla Aartomaa, Kirsti Grönholm ja Marketta Tamminen. Olen kirjan joskus ostanut. Kirjassa on Kasari-lehdestä napattu ohje uunipäärynöistä ja minä aion näitä päärynöitä valmistaa. Kasari-lehti ilmestyi 1970-luvulla. Kirjaa on kiva lukea. Pyyt kastrullissa, punssibooli, perunaputinki, keitetty hauki kiepillä, Pietarsaaren tippaleivät, parsa ja korvasienet musliinikastikkeen kera... Upeita illallisia, herttaisia kahvikutsuja, suurten juhlapäivällisten menyyt yleensä ranskaksi 1800-luvulla. Maljoja ja puheita. Jäykkääkö? Eihän toki, mutta etiketin mukaista.

Marraskuu tuota pikaa. Joulu ja kaikki siihen liittyvä hössötyksineen päivineen vankasti tulossa. Minulla samanlainen meininki kuin jo monena vuonna eli pelkistettyä, vaatimatonta ja vähällä vaivalla. Ehkä koristelen pienen kestokuusen ja ripustan ikkunoihin valot. Näillä on menty jo viitisen joulua. Ennen vaivauduin enempään ja tein sen mielelläni. Joulu oli tärkeä, täynnä traditioita. Ohjelmaan kuului ehdottomasti elokuva Ihmeellinen on elämä (It´s wonderful life, 1946). Ohjaaja Frank Capra. Taitaa tulla tänäkin vuonna tv:stä. Jaksaako vielä katsella?  Kaupat valmistautuvat joulusesonkiin puitteissa, mitä korona suo. Olisiko jouluaiheisia maskeja? Onko joulumarkkinoita tänä vuonna? Enkö saa kotitekoisia piparkakkuja? Pitäisikö itse? Minulla ei taida enää olla muotteja. Pitäisi ostaa. Liian vaivalloista. Sjöbergin piparkakut ovat aika hyviä ja niitä saa kaupasta ja ovat käsintehtyjä. 

Kello tulee kohta seitsemän ja siitä tulikin mieleen, että olisi kiivettävä kääntämään keittiön kellon viisarit normaaliaikaan. Se kello jää aina viimeiseksi. Mutta ensin panen lattea tulemaan. Ehtii sen kellon myöhemminkin. Nautin kahvista ja viimeistä edellisestä lokakuun päivästä. Kotona koko päivä. Lähetän sähköpostia Espanjaan. A kävelee koiranomistajaystäviensä kanssa suolajärvellä, vaikka ei enää omaa koiraa olekaan. Siellä päin Espanjaa ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Maskia käytettävä. Sillä suojataan muita ihmisiä siellä niin kuin täälläkin.

Nyt kahvikoneen kimppuun.






28. lokakuuta 2020

PELKKÄÄ SITÄ ITTEÄÄN

 Tein aamulla heti herättyäni erään huomion: minä olen koronavanki. En tarkoita, että olisin saanut tartunnan tai siihen sairastunut, mutta se hittolainen määrää minun kuten monen muunkin elämää. Olen pahantuulinen ja syön sitä mitä en saisi. Suunnittelen koko ajan koronaa uhmaten lähteväni jonnekin, jossa on myös maskia käyttäviä ihmisiä ja sitten jäänkin kotiin. Jos lähden, en enää valitse maskia asun mukaan vaan otan ensimmäisen, joka käteen osuu. Huolestuttavaa. Eilenkin piti menemäni ulos. En mennyt. En myöskään lukenut mitään. Syytin mahdollista sadetta kaikesta. Sitä ei tullut. Harmittaa sekin, että kaukana oleva kerrostalo alkaa päivä päivältä näkyä paremmin, kun välissä oleva puusto menettää lehtensä. 

Sain roskapostia. Ihan aitoa. Mukamas eräältä tuntemaltani mieheltä. Teksti oli pelkkää englantia. Avasin ensimmäiseen vaiheeseen ja suljin. Parin päivän päästä avasin taas ja eteeni pelmahti tulipunainen sivu varoituksineen. Poistin koko viestin ja tarkistin heti pankkitilini saldon, ettei ole rahoja viety. Ei oltu. Päätin myös vastedes olla jakelematta kysyjille henkilötunnustani kokonaisuudessa. Loppuosa tai syntymäaika saa riittää. Tämä kaikki koronan lisäksi  vielä Vastaamon tietomurron takia, vaikka se ei minua henkilökohtaisesti koskekaan. Ihminen on aika turvaton kaikessa. Onneksi minulla on maski kodin ulkopuolella, että saan olla omissa oloissani melkein tunnistamattomana. On kuitenkin paikkoja, joissa on henkilöllisyys todistettava ja maskia on vedettävä himpun verran alaspäin. Sekin on väärin, koska käytön aikana maskiin ei saisi edes koskea ja jos, se olisi vaihdettava uuteen. 

Luen netin kautta ilmaiseksi viisi kokonaista asiaa Helsingin Sanomista, muuten pitäisi maksaa. En maksa. On alkanut pänniä, että iso osa HS:n kirjoituksista ei kuulu ilmaislukemiseen, vaan vain ja ainoastaan tilaajille. Ja ne ovat niitä tärkeitä asioita. Esimerkiksi painonpudottajien petolliset ruuat, Joonas Pesosen ulkonäköpaineet, eteisessä asuneen miehen tarina, Finnairin neronleimaus, Konsta Hietasen perhe-elämä viisine lapsineen ja Hakunilan alikulkutunneliin viritetty vaarallinen ansa. Nämä pitäisi ehdottomasti saada lukea maksamatta lukemisesta yhtään mitään. HS kalastaa keljulla tavalla maksavia asiakkaita. Minähän en siihen ansaan lankea. Enkä edes tunne Pesosta ja Hietasta.

Tätä kirjoittaessa taivaalla vasemmalla lähestymässä tumman harmaita pilviä, jotka ikävästi enteilevät sadetta. Säätiedotuksessa kaksi ennustetta. Toinen on sitä mieltä, että sateen todennäköisyys 31%  ja toinen kertoo 1%. Uskon siihen yhteen ja lähden menemään ulos.


26. lokakuuta 2020

AIKAERO

Poden aikaerosta hämminkiä. Tämä iänikuinen viisarien siirtäminen taakse tai eteen vuosittain haittaa minua. Menee aina muutama päivä. Olen myös jo vähän kyllästynyt kurpitsoihin. Olen tehnyt niistä sitä ja tätä. Kuoriminen käy voimille, vaikka kuinka yritän eri tavoin ja on suhteellisen hyvät välineet. Ei ihan yhtä helppoa kuin perunoiden kanssa. Vielä on muutama hokkaido keittiössä. Jättäisinkö jo rapistumaan?

Espanjaan julistettu kansallinen hätätila koronan takia. En ole A:sta mitään kuullut, joten kyselin jo vointia. Meillähän täällä monin kerroin paremmin asiat kuin monessa muussa Euroopan maassa. En enää edes halua lukea mitään tilastoja, tartuntojen ja kuolemien määriä sen enempää Suomessa kuin muuallakaan maailmassa. Olen kyllstynyt siihenkin spekulointiin, kuinka kauan vielä. Miten sen mukamas tietää? 

Tänään vielä hissun kissun kotona, mutta huomenna ajattelin liikahtaa. Vähän pitemmälle kuin täällä periferiassa. Valitsen maskin ja lähden. Jos vaikka lopultakin niitä kirkkokynttilöitä tai muuten vaan haistelemaan sivilisaation tuoksuja. Niihin kuuluvat ratikat, isot kauppahuoneet, ihanat kahvilat, syksyinen Espa, museot, jopa hankalat nupukivet kävellä. Olen jälkimmäisiä parjannut täällä blogissakin ja nyt minulla on myös niitä ikävä. Enää en  noidu, kun kengän korko lipsahtaa kivien väliin.

Koska elän vielä jonkin aikaa kesäajassa, alkaa kohta olla lounaan aika, vaikka normaaliaika kertoo kellon olevan yhdentoista paikkeilla. On eilistä kurpitsaruokaa, jossa myskikurpitsan lisäksi broileria. Kypsyi uunissa ja vielä eilen oli hyvää. 




24. lokakuuta 2020

MUSIIKIN TAHDISSA VALVOTTU YÖ

 Eilen illalla ei taaskaan tullut uni. Ei, vaikka kuinka hoin muttaa, ettää ja ja-sanaa. Jostain luin niiden auttavan. Eivät auttaneet yksitellen, ei peräjälkeen, ei taukojen kanssa. Nousin ylös ja panin cd-levyn soimaan. Aloitin musiikin kuuntelun Glenn Millerillä ja siirryin sulavasti Straussin Radetzky-Marschin kautta entisen naapurini Jovanka Trbojevicin kamarimusiikkiin. Uni ei tullut. Jatkoin kuuntelemista: Mozartia ja jazzia, 1700-luvun Helsingin kartanomusiikkia, vanhoja suomalaisia rallatuksia. Yhä valvoin. Rimsky Korsakov, Chopin ja Tauno Palon Merituulien kutsu. Ei mitään. Tein voileivän ja suunnittelin sipulimaidon juomista. Olin hereillä ja kello oli kolme. Pian olisi aamu. Luin Isä Camilloa ja keittokirjoja. Latelin välillä taas ja-sanaa, ettää ja muttaa aivan hiljaa vuoteessa maaten. Neljältä otin unipillerin.

Unettomuus on aivan perheestä! 

Kohta alan pilputa kukkakaalia ja myskikurpitsaa. Paistokseen kuuluu kaikenlaista currytahnasta ja kookosmaidosta alkaen, broileria ja mausteita. Sitten uuniin ja odotellaan. Koko viikonlopuksi syötävää. Ensi viikolla piristän itseäni ja lähden kaupungille. Ehkä Ateneumiin tai Amos Rexiin. Kirkkokynttilätkin yhä ostamatta.

Soitin toiselle K:lle ja toivottelin pikaista paranemista flunssan kourista. Korona ei ihmiskunnalle riitä, vaan on muutakin vaivaa, influenssaa ja flunssaa. Muista puhumattakaan. Rutto ja lepra, tulirokko, hinkuyskä, ebola, tuberkuloosi, polio ja vielä kaikki lemmentuskat ja fobiat päälle. Fobioista puheenollen. Tuli ystävä muualta Suomesta Helsinkiin kerran ja piti viemäni hänet Stadionin torniin. Poden ahtaanpaikan kammoa ja torniin on hissimatka. Maksoimme ja minä painoin hissin nappulaa. Se tuli, mutta minusta ei ollutkaan siihen menijää. Siihen tyssäsi ja ystävä meni yksin. Vahtimestari, joka toimi myös lipunmyyjänä tuli antamaan lippurahani takaisin, vaikka vastustelin. Ystävä tuli alas ja kehui näkymiä. No, olen minä tornissa ollut. Nuorena ja lapsena, kun en potenut fobiaa. Ja muissakin torneissa maailmalla, vaikka poden fobiaa. Nyt oli liian paha paikka.

Ei kuin pilppuamaan.




 



23. lokakuuta 2020

KÄRPÄSIÄ

 En päässyt pariin päivään blogiani kirjoittamaan. Ystäväni S päästi minut pälkähästä ja aivan etänä. Muutaman minuutin homma. Kiitoksia. Nyt sitten rustaan jotain tänne, vaikka oikeastaan rustattavaa ei olisikaan.

Kurpitsahengessä mennään edelleen. Jääkaapissa pullottaa niin hokkaidoa kuin myskiä. En kuitenkaan ole unohtanut Kiinaa ja Lähi-itää. En liioin Don Camilloa, vaikka on edelleen kesken. Himoitsen ostaa Kari Hotakaisen kirjan Tarina. Tykkään Hotakaisen kerronnasta. Pintaremontti Miika Nousiaiselta on myös harkinnassa. Olisiko joku jo luettuaan kiikuttanut antikvariaattiin?

Onhan tämä semmosta kotona oleilua, kun en väkisin halua tuppautua ihmispaljouksiin. Maski on kasvoilla kaupoissa ja metrossa. Tuntuu kuin ihmiset olisivat ottaneet nyt opikseen, yhä useammalla on kasvosuojus. Kunhan vielä eivät heittäisi käytettyjä kaduille. Tänään minulla oli naamalla musta-valkoinen ruudullinen.  Hyvä ottaa kaikki irti tästä ikävästä ajasta ja vaihdella maskeja mielialan ja vaatetuksen mukaan.

Jätin hölmö ikkunan auki kaupassa käynnin ajaksi. Kotiin tultua alkoi armoton jahti. Muutama talvikotia etsivä kärpäslajiin kuuluva hyönteinen oli lentänyt sisälle. Yhden sain litistettyä ikkunaverhoon (tuntui kuitenkin pahalta) ja kahteen sain ruiskutettua raidia ja sekin tuntui pahalta. Olisivat häirinneet ennen horrokseen vaipumistaan ja minä kuitenkin olen tämän asunnon haltija. Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että näilläkin olisi ollut samanlainen oikeus elämään kuin minullakin. Mutta hyönteisten populaatio on monin verroin suurempi kuin ihmisen, että muutaman kuolema ei vaikuta suuriakaan. Anteeksi kuitenkin.




21. lokakuuta 2020

PIENI PIIPAHDUS INDONESIAAN

 Olenhan minä syönyt joskus baklavia, mutta en muistanut sen olevan niin mahdottoman makeaa. Olin eilen Kimene Marketissa, joka yksi tämän kaupungin monista eksoottisista ruokakaupoista. Ostin curry saucea ja sitten baklaveja ja muitakin yhtä makeita leivonnaisia. Minun makuuni kyllä liian siirappisia ja pähkinäisiä. Sitten hain Herkusta kaikkea, mitä tarvitaan ruokiin, joihin olen katsonut reseptit. Erilaisia kurpitsoja, tuoretta minttua, punaista currytahnaa, jeeraa, seesamitahnaa, pak choita jne. Tänään aloitan indonesialaisella broileriruualla. Eikä enää baklaveja, vaan takaisin ruotuun.

Vielä oli Tallinnanaukiolla yksi hedelmäkoju, josta ostin eri lajikkeisia kotimaisia omenia. Stockmannilta kankaisia maskeja, koska niitä tarvitaan erilaisten vaatteiden kanssa. Nyt niitä taitaa minulla olla jo tarpeeksi. Vaikka kuinka yritän lievittää pakon tuntua maskeineni, on sen käyttö yhtä tukalaa. No, en sentään mitään paniikkikohtausta saanut. Pienempi riesa kuin itse korona podettavana. Omalla maskillahan suojellaan vain muita ihmisiä ja siksi KAIKILLA pitäisi olla suoja kasvoilla. Mutta kun ei ole. Mitenkäs sitten suu pannaan, jos/kun ilmoitetaan Helsingissä elettävän keskellä vakavaa leviämisvaihetta?

Helsingin kaupunginorkesterilta tuli tietoa. Marraskuussa Esa-Pekka Salonen tulee kapellimestari Leonard Slatkinin tilalle Musiikkitaloon, jossa kuullaan Maurice Ravelin Hanhiemo-balettimusiikkia muun muassa. Slatkin perui tulonsa ja koko Eurooppa-kiertueensa pandemiatilanteen takia. 400 istumapaikkaa täyttyy ja hyvin väljästi. Konsertti kestää noin tunnin, ja ei ole väliaikaa. Takkihuolia ei ilmeisesti ole, sillä luultavasti saa ottaa päällysvaatteet saliin mukaan. Ainakin näin Oulussa, kertoi minulle E, joka käy usein konserteissa, laulaja itsekin. Minä en aio Musiikkitaloon, mutta on kivaa saada postia ja sitten kertoa se täällä. Vai onko?

Yöllä taas valvoessani seurasin Nasan onnistunutta näytteenottoa Bennu-asteroidin pinnalta. Jännittävä suoritus ja nyt pitää saada näyte Maahan tutkittavaksi. Tiedonhaluinen ihminen saavutti taas jotain. 








19. lokakuuta 2020

KURPITSAA, KURPITSAA, ENEMMÄN KURPITSAA

 Nyt on niin paljon ruoan raaka-aineita, joista mielin tehdä vaikka mitä, että ihan huimaa. Aasialaisen keittiön lisäksi hurahdin ykskaks kurpitsoihin. Tein jo uunissa hokkaidokurpitsasta marinoituja lohkoja uunissa. Nyt pitää saada myskikurpitsa, josta tulee chipsejä. Olen ihan täpinöissä. Broileri ja kurpitsa-kukkakaalipaistos ja toisenlainen uunikurpitsa, jossa perunoita ja bataattia. Pitäisi saada ruokaseuraa!

K:n ja minun piti mennä tällä viikolla ensin Antiloopin korttelin valokuvanäyttelyyn ja jonain toisena päivänä Amos Rexin Egyptiin. Mutta kun K kysyi "uskaltaako mennä koronan takia?", aloin jänistää. En itseni takia, vaan hänen. Jos altistuu, tauti iskee, niin minunhan on vika, kun olen hänet vaarallisille vesille houkutellut. Peruutin menon. Yksin kun liikun, olen vastuussa vain itsestäni ja aionkin liikkua. Covid-19 on povattu olevan kimpussammme ainakin kesään asti, ja minä uskon, että virus on tullut jäädäkseen enemmän tai vähemmän aggressiivisena. Minä olen sitä laatua, etten voi/tahdo linnoittautua taudin pelossa kotiin. Maski naamalle, turvavälit ja ei kuin menoksi. Niinpä lähden yksin Coco Chanelia ja Marilyn Monroeta katsomaan ja sitten teen matkan kaukaiseen Egyptiin. Kirkkokynttilät haen Fabianinkadulta. Ei tässä voi istua kotona ja ihmetellä. Hulluksihan minä tulisin.Tänään kuitenkin kodin lämmössä ja aasialaiseen kauppaan huomenna ostoksille.

Don Camillo edelleen kesken, mutta luen sen kyllä. Eilinen ilta meni tanssin merkeissä. Ei meille tuommosia liikkeitä opetettu Vuorisolan tanssikoulussa. Jiveä kyllä, mutta sekin hyvin säyseää verrattuna siihen, mitä tähdet esittävät nyt vauhdikkaasti parketilla. Sambakin meni sen aikaisen oppikirjan mukaan, eikä irtiottoja partnerista ollut kovin usein. Joskus opettaja haki tanssiin ja se meni melkein aina reilun kompuroimisen puolelle. Opin minä ne tavanomaiset ja myöhemmin kävin näyttämässä taitojani Helsingin tanssipaikoissa.

Jospa minä tästä aloittaisin iltapäivän viettoa. Taidan soittaa E:lle.

17. lokakuuta 2020

RUOANLAITTO ON TAIDETTA

 Voi, voi, kuinka kissa taas nostaa omaa häntäänsä. Minä olin niin ahkera eilen!! Vaatii ehdottomasti huutomerkin.  Suoritin kaikenlaisia kotiaskareita ja silti ehdin syödä ja lukea. Kielii ehkä siitä, etten niin peettimäisen tarkasti suorittanut. Kelpasi minulle. Pesin koneessa muun pestävän joukossa 60 asteessa kaksi kangasmaskia ja sitten kävin ihailemassa vähän väliä niiden kuivumista. Ensimmäinen maskipesuni! 

Maistoin yhden  ostamani pineapple caken, joista viimeinen myyntipäivä oli mennyt viisi päivää sitten. Aasialaiskauppiaan suurpiirteisyys ei minua haitannut. Taiwanilaiset pikkuleivät eivät olleet mitenkään hätkähdyttävästi makunystyröitä helliviä. Suomalaiset lusikkaleivät parempia. Tulipa maistettua ja syön loputkin. Rasian päällä paljon kiinalaisia kirjoitusmerkkejä, joita Taiwanissa käytetään. Ykskaks  luki "ananas kakor". Ja ruotsiksi koko tuoteselostus. Joskus takavuosina luimme lehdistä kateellisina, kuinka ruotsalainen näkkileipä oli löytänyt tiensä kaukaisiin maihin.  Meilläkin olisi ollut näkkileipää. 

Tein listan ruokatarvikkeista, joita alan käyttää. Paksoi-salaatinlehtiä, kookosmaitoa, kuminaa, juustokuminaa, rusinoita, ananasta, riisiviinietikkaa...  Päätin vaihtaa kotimaisen keittiöni aasialaiseen ja ehkä afrikkalaiseenkin. Neljästä keittokirjasta ohjeita. Olen oikein innostunut. Toivottavasti se kestää vielä ensi viikolla, että ehdin kauppaan, mutta en Jiaheen asti. Täällä on joku aasialaisvaikutteinen ruokakauppa. Sinne siis. On kulunut aikaa minun kiinalaisajastani ruuanlaitossa. Kokeilin jo eräänä päivänä wok-pannua. Ollut vuosia kaapissa. Hankin sen kerran kiinalaisesta kaupasta. Silloin käytin ahkerasti. Tukholmasta toin mausteita, joita ei täältä saanut. Nyt saa vaikka mitä. Teen kanaa bang bang tai gong bau tai sichuaninpossua, kanaa chow mein, kiinalaista kaalia osterikastikkeessa jne. Kynnet syyhyävät jo.

Tai Saarioisen maksalaatikkoa.