VILINÄÄ JA VILSKETTÄ

Kaupungilla eilen Stadissa väkeä kuin muurahaispesässä. Pelimannit soittelivat Aleksilla, terassit auki, Hullut Päivät Stockmannilla, kerjäläisiä. Ateneumissakin tungosta. Frantishek Kupkan taulujen katseleminen kärsii, kun pitää puikkelehtia ja varoa, ettei joudu jonkun katselijan ja taulun väliin epäkohteliaasti. Nyt koko homma oli melkein läpimarssia, ei jäänyt tilaa yksittäisen teoksen tutkimiseen. Päätin mennä uudestaan hiljaisempana ajankohtana. No, seura minulla paikkasi harmistukset ja tarpeeksi Ateneumissa oltuamme lähdimme Samppanjabaariin. Lasilliset Keltaista leskeä ja minä kuulin kaikenlaista jännittävää sukellusta harrastavalta M:ltä. Kaikki ei olekaan aina kuin elokuvissa kun oikeasti sukelletaan.

Ostin Ateneumin kaupasta jääkaapin oveen (vielä mahtui) Kupkan teoksista magneetteja sekä hänen Abstraction´insa kuvalla varustetun kangaskassin.

Kellojen viisarit siirretty paitsi keittiön seinällä. Pitää kiivetä tikkaille. Myöhemmin. En kuitenkaan jätä huhtikuuhun asti, joka alkaa huomenna.

Näen allani päivän paistaman maan
keväthuumeessa huhtikuun.
Läpi sen joet vierivät tulvillaan
meren aukean aaltoiluun.

Läpi sen kevät sykkien tulvehtii
ja sen valtimot kuumina lyö.
Vain metsien kohdussa piileksii
syvin routa ja synkin yö...

(Juhani Siljo, kaksi ensimm. säettä runosta Kevät)

STADISSA TAAS JA TAAS

Väsynyt mutta onnellinen musiikkielämyksen jälkeen. Meidän piti mennä lounaalle. Emme menneet. Musiikillinen anti alkoi George Antheilin sävelillä, jota täydensi suureksi ilokseni sekä rummut että symbaalit muiden instrumenttien joukossa. Mahtavaa.

Sitten voimakasta Shostakovitshia, josta minulla jo kokemusta. Ihanaa kuultavaa. Leonard Bernsteinin Serenadi, jonka viuluosuuden soitti nuori taitava viulisti Baba Skride taustanaan orkesterin kaikki jousisoittimet. Somaa. Kun kapellimestari John Storgårds käänteli partituurinsa lehtiä, kuulosti sekin musiikilta. Hieno aamupäivä iltapäivän puolelle asti  tuli vietettyä Musiikkitalossa.

Ja Musiikkitalon edessä Reijo Hukkasen hauki nous ylös puuhun laulamaan kuten ennenkin. On se komea pysti!

Vielä yksi kenraali nyt keväällä sekä Bachia jälleen Tuomiokirkossa. Syksyllä jatkuu. Näin sovin K:n kanssa.

Metrolla Stadista kotipuoleen, mutta Herkun kautta. Kaksi kaniinia. Toisen valmistin kuitenkin vielä eilen ja aamulla panin pakkaseen. Toinen kani sellaisenaan jäätymään. Kaupassa niillä oli kummallakin päät tallella. Silmät ja kaikki. Vähän kauhistelin ja sitten marssin lihamestarin näköisen kaverin juttusille ja kerroin huoleni päistä. "Minä otan ne pois sitten", sanoi tuo ystävällinen sielu ja hävisi kanieni kanssa. No, oli hänellä suupielet sillä mallilla virneessä, että luin ajatukset "naiset, naiset". Mies tuli takaisin ja minä varmistin, että ovat päättömiä. Hänen hymynsä ei hyytynyt vieläkään. Kiittelin ytävällisyydestä ja hienosta palvelusta. Muistutti muuten vahvasti entisen Herkun toimia.

Tänään Ateneumiin M:n kanssa!

HULLUKSI HEITTÄYTYMINEN

Ei olisi ikinä pitänyt mennä Hulluille Päiville. Nyt tiedän, miksi olen tapahtumaa karttanut. Siellä tulee itsekin hulluksi ja ostovimmaiseksi. Piti ostaa vain pari ja todella tarpeellista asiaa. Toki ostin ne, mutta... Jos olisin kehdannut kaiken kansan nähden, niin olisin läimäyttänyt itseäni. Tavarat ovat juonisti päiväkohtaisia ja sillä lailla saadaan asiakas hyppäämään siellä jokaisena päivänä. Piti menemäni myös tänään, mutta en mene. Huomenna kyllä tultuani Stadista. Ja se ostos koskeekin ruokaa. Sidon silmäni ja korvani ja käyn suoraan Herkkuun.

A:n kanssa meilattu eilen koko päivä. Puhuimme antaumuksellisesti kengistä. Kerroin katsoneeni tv:stä kenkäsuunnittelija Christian Louboutin ohjelman ja A tunnusti myös rakastavansa kenkiä. Viestit kulkivat vinhasti Espanjan ja Suomen välillä.  Ihan kivaa jutella tyttöjen kesken tyttöjen asioita.

Olen pitänyt kirjanmerkkinä yhden dollarin seteliä "In God we trust".  Muita kirjanmerkkejä on postikortit, joiden joukkoon tuli juuri lisäys L:n ja A:n tervehdys Teneriffalta. Lämmintä ja aurinkoa on kuulemma piisannut siellä päin maailmaa. Täällä puolestaan ollut hiukan viimaista ja koleaa.

Huomenna antaudun taas musiikille. Tapaan K:n heti aamulla ja hyppäämme metroon. No, emme me varsinaisesti hyppää kuitenkaan. Arvokkaasti astelemme. K:n kanssa pitää mennä visusti tarkalleen oikeaan vaunuun, joka pysähtyessään on niin ikään oikealla kohdalla ajatellen jatkotoimenpiteitämme. Yksin tehdessäni matkaa menen minne sattuu ilman laskelmia ja suurempaa organisointia. Siinä on seikkailun henkeä.

Ostan aina tiettyä maitoa, kun se kaupassa osuu hollille. Kaikkialla ei myydä. Valion rasvaton hyla-maito litran pakkaus. Olen kovin ilahtunut, kun jääkaapissani on sitä parastaikaa tasan kymmenen litraa! Että miksi ihmeessä? No, siksi, että ensiksikin se säilyy kuukausia ja toiseksi tarvitsen sitä, ja ainoastaan sitä, kapselikahviini. Siitä tulee mainio maitovaahto. Lisäksi sen rasvattomuus on hyväksi ja kaikissa syötävissä ja juotavissa missä mainitaan rasvaton-sana minua suuresti kiehtoo. Nyt ei pitkiin aikoihin tarvitse rahdata maitoa kotiin. Puolison sairauden aikana oli minulla tapana pitää monista mahdollisista ruokatarvikkeista isoakin varastoa kotona, koska kauppaan pääsyni oli erittäin rajallista. Nespresso-barista pitää parempana kapselikahviin kevytmaitoa. Kokeilin tietysti ja palauduin entiseen. Tämä oli blogini maito-osuus.

HULLUTTELEMAAN

Aion kuin aionkin Hulluille Päiville. Vuosiin en ole ollut kiinnostunut. Nyt plarasin postissa tulleen katalogin tarkasti ja löysin sellaista, jota tulisesti halajan. Tänään siis ostoksille, ellei tämä flunssainen olo sitä estä. Taisin eilen siepata jonkun pöpön kauppareissulla. Yskittää ja niistättää ihan klassisen oireitten mukaisesti.

A:lle lähetin meilin, kerroin kuulumiset. Kehuin konsertteja, menneitä ja tulevia. Kerroin meneväni Kupkan näyttelyyn Ateneumiin ja se onkin miellyttävästi suunnitelmissa. Sovittiin jo M:n kanssa.

Eräänä päivänä katselin Teeman muotidokumentteja tavoistani poiketen. Nyt kiinnosti. Ensin oli Christian Louboutin ja perään Andre Talley. Luulin herrojen olleen menneen muodin guruja, mutta kumpikin elää ja hengittää vielä. En ole kovinkaan tietäväinen näissä muodin koukeroissa. Varsinkin Andre Talley on originelli herraihminen aivan omasta pukeutumisestaan lähtien. Väriä ja viittaa, näyttävää ja loisteliasta. Louboutin suunnittelee kenkiä ja olihan upeita. Koron korkeus melkein 20cm. Miten niillä kävellään? Muotitietoiset varakkaat asiakkaat sanoivatkin niiden olevan enimmäkseen keräilykappaleita. Monilla muuten  enemmän tai ainakin yhtä monta paria kuin aikoinaan Imelda Marcosilla.

Helsinki-Seura täyttää 85v.Tuli kutsu vastaanotolle huhtikuussa Vanhan Raatihuoneen Empiresaliin. En mene, mutta on mukavaa, kun kutsutaan. Hullua, kun en juuri koskaan osallistu. Maksan vain jäsenmaksut. Todella hullua. Pitäisi joskus oikein miettiä syytä passiivisuuteeni. Ei se ainakaan ujoutta ole.

NETTIPAKKOA

Suvi Aholan Canth-kirja luettu ja hyllyyn pantu. Olen taas Merete Mazzarellan kirjan kimpussa. Korkea pino yhä yöpöydällä lukemattomia. Koska keväistyisi niin paljon, että voisi parvekkeella lukea? Luvataan kylmenevää ja vuoroon lämpenevää.

Loppuviikolla jälleen musiikkia. George Antheil, Leonard Bernstein ja Dmitri Shostakovitsh. Orkesteria johtaa John Storgårds. Bernsteinin Serenadi kuullaan viulun (Baiba Skride) ja orkesterin dialogina. Ja rakkaudesta on kyse. Liittyy Platonin Pitoihin.

Huomenna liikkeelle. Ennen Hullujen Päivien rynnistystä. Keltaisten kassien invaasio. Taitavat nekin maksaa nykyisin. Ennen muinoin käärittiin aitoon paperiin. Aika hurjaa, kun eräältä valaalta löydettiin sen mahasta yli 40 kiloa muovia!!! Panee miettimään entistä enemmän, emmekö tulisi toimeen vähemmällä muovilla. Monet kulutustavarat kääritty useisiin kerroksiin. Muovi löytänyt tiensä myös "alkukantaisten" heimoyhteisöjen joukkoon kaukana kaikesta. Puhallusputkella tapettu riista sullotaan Harrodsin kassiin.

Talon huollosta tuli tiedotus, jossa muun muassa kerrottiin yhteyden saamisesta heihin vain nettisivujen kautta. Mitäs sitten, jos ei ole siihen mahdollisuutta? Puhelimitse otetaan vastaan vain kiireelliset tapaukset. Olen ankarasti sitä mieltä, että pitäisi ehdottomasti olla toinenkin mahdollisuus, jos/kun ei ole sitä kaikenkattavaa nettiä. Tässäkin maassa on tuhansittain ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät nettiä käytä. Vastustan jyrkästi tämmöistä yksipuolisuutta ja pakkoa käyttää jotain tiettyä tapaa.

PARAS YSTÄVÄ

On alkanut askarruttaa, että miksi matkapuhelimien myötä meistä ihmisistä on tullut puhelimien orjia. Lankapuhelimien aikaan ei näin ollut, vaan puhelin oli puhelin, johon vastattiiin, jos oltiin kotona. Nyt pitää vastata, vaikka ei olisikaan kotona. Ei ole enää yksityisyyttä.

Eräs ystäväni ei suostu sitä sulkemaan, vaikka hyvät tavat niin vaatisivat. Korkeintaan panee "äänettömälle", joka ei ole äänetön. Surisee matalasti kaikkien lähellä olevien kuultavaksi. Minä en ymmärrä tällaista puhelimen valtaa, että pitää aina ja kaikkialla olla tavoitettavissa. Itse suljen sen konserteissa, kyläillessäni ja joskus vain siksi, että haluan olla vastaamatta. Puolison sairauden aikana oli toisin, kun harvoin pääsin asioilleni tuuraajan ollessa sijaisenani kotona. Ja tämän kaltaisen ymmärränkin syyksi olla aina tavoitettavissa. Usein erilaisissa tilaisuuksissa pyydetään puhelin sulkemaan. Luulisi sen olevan itsestään selvää. Silti joukossa on uppiniskaisia, joilla puhelin soi, soi ja soi. Vastatessa sitten kuiskitaan, ettei voi puhua. Miksi sitä ei suljeta, kun ei voida sanoa muuta kuin se, että ei voida puhua?

Puhelin on myös lelu, pelataan pelejä. Puhelinta näprätään kaikkialla, lähetellään tekstiviestejä.  Puhelin näyttää uutiset, maailman tapahtumat. Niskakivut lisääntyneet pään kumaran asennon takia. Puhelin määrää ihmistä eikä päinvastoin. Aivotoiminta surkastuu, emme osaa elää enää ilman puhelinta. Siitä on tullut paras ystävämme.

ON SE KEVÄT

Jos se on kevättä, että voi käyttää joka päivä nilkkureita, niin nyt on kevät. Aurinkolasit vielä vahvistavat asiaa. Eilen kehuin S-marketin uudistunutta Food Market Herkkua Itäkeskuksen kauppakeskuksessa. Tuttu myyjä tuli vastaan. "Saanko puhutella?" Sain. "Nyt on ilo asioida täällä". Remontti alkaa olla ohi, uutta, uudet järjestelyt, selkeät ohjastukset, henkilökuntaa lisätty, tavara hyvin esillä, runsasta ja tilavaa. Myyjä oli tyytyväinen sanoistani ja kertoi jonkunlaisten avajaisten olevan edessä, kunhan vimeinenkin silaus on saatu päätökseen.On todellakin ilo siellä asioida! Stockmannin Hullut Päivät tulossa ja Herkkukin osallistuu. Osallistunko minä, jää nähtäväksi.

Barokkiorkesterilta postia: ensi viikolla konsertti Ritarihuoneella. Mutta kun on sama päivä, kun konsertoidaan Musiikkitalossakin, jonne on jo lippu. Joskus olen Ritarihuoneella käynyt katsastamassa vaakunoita, eritoten ystäväni ja edesmenneen C:n vaakunaa. Suku aateloitiin 1400-luvulla. Musiikkia en ole siellä millonkaan ollut kuuntelemassa. Vaikka tiedän erään toisen ystäväni E:n pojan siellä soittaneen.

Kyllä kevättä pukkaa. Olen siinä asiassa kerrankin ajoissa liikkeellä: vein kaksi takkia pesulaan. Ettei tarvitse myöhemmin ajatella "no, syksyllä sitten". Onneksi täällä päin on pesula, vaikka Nespresso menikin pois. Kyselin syytä Keskuskadun myymälässä. Liikkeet ovat tarkoitettukin olemaan aina yhdessä paikassa vain tietyn ajan. Keskuskadulla sentään pysyvä myymälä, jonka nimi on Espresso Boutique. Liian houkutteleva paikka minulle. Tulee aina ostetuksi kahvin juonnille rekvisiittaa. On kuppeja, mukeja eri kahveille, aluslautasilla ja ilman, lusikan kera tai ei, lasia ja metallia, korvalla tai ilman. Ennen juotiin vaikka suoraan tassilta! Ja aina kupista, ei mukista. Espresson juontia edelsi "mokka". Minullakin pienen pienet kahvikupit siihen taroitukseen päivällisen päätteeksi. Voi käyttää vaikka espressoon. Lieneekö etikettivirhe?

Suomen Kuvalehdessä pitkä Elina Järvisen kirjoitus Aku Louhimiehen naisten alistamisesta ja heidän näyryyttämisestään. Vanha mutta yhä tapetilla oleva aihe. Antti Kivimäki pani kuitenkin omassa kirjoituksessaan paremmaksi kertoessaan Lumista ja Pyrystä. Tiedättehän ne ähtäriläiset kiinalaiset pandaveijarit. Suomen kevään myötä toivotaan rakkautta näiden kahden välille, josta sikiäisi maailmalle tärkeitä pandoja lisää.

STADIIN

Vesijumppa jää tänään väliin. Muuta menoa yllättäen. Ihan Stadiin asti. Samalla voinkin pistäytyä Keskuskadun Nespresso-kaupassa ja S-marketin Herkussa Stockmannilla. Nuuhkia taas sivistyksen ilmaa, katsella ratikoita ja jos vaikka käväisisin espressolla Stockan First Loungessa. Ihan vain ollakseni kuten ennen ja tunteakseni niille kulmille kuuluvaksi. Kolme ja puoli vuotta jo täällä asuneena luulisi tottuneen. Mutta kun ei, niin ei. Eikä koskaan.

Olen lukenut ostamaani kirjaa Minna Canthista. Katselin myös edellisillan juhlan Suomen Kansllisteatterissa netin kautta. Kirjailija Juha Hurme taiteellisena vastaavana. Runoilija Jenny Haukio puhui tilaisuuden suojelijana. Minna Canth, 175v, oli tietysti illan starana. Otteita Canthin näytelmistä yms tilaisuuten sopivaa. Me naiset sekä kotona että yleisön joukossa katselimme ja kuuntelimme rinta rottingilla ylpeinä naiseudestamme ja ainakin minä ajattelin, mitä Minna-rouva ajattelisi tästä ajasta ja onko naisen asema parantunut?  Tasa-arvo? On ja ei. Naiset opiskelevat kieliä, josta Canth ei suuremmin piitannut. Arveli ettei tarvita. Mutta muuten hän vannoi koulutuksen nimeen. Liput liehuivat komeasti saloissa Minna Canthille. Minä jatkan Minnan kirjan lukemista.

Jospa tästä alkaisin valmistautua Stadiin lähtöä varten. Vuode siistiksi, suihkuun, julkisivu kuntoon ja menoksi. Ja ihanaa: nilkkurit jalkaan!

MITÄ HÄN SANOI?

"Mitä Minna Canth todella sanoi" on kirja, jonka eilen ostin. Ja tänään liputetaan Rouva Canthin syntymän johdosta. Siitä on kulunut 175 vuotta. Olen toki ja tietystikin lukenut Canthia ja Canthista aiemminkin. Tämä on tänä vuonna ilmestynyt Suvi Aholan kirja, WSOY. Mielipiteitä, kirjeitä, kannanottoja, sanomalehtikirjoituksia, vahvan naisen ajatuksia. Rupesin heti lukemaan. "Emintimä" tarkoitti 1800-luvulla äitipuolta. Opin monta muutakin vanhaa sanaa, joita Minna Canthin aikana käytettiin.

Sitten aivan toiseen asiaan. Suomi-Amerikka Yhdistys tiedotti lakota-kielen kurssista. En ollut kuullutkaan tästä kielestä. On intiaanikieli, opettajana Pine Ridgen lakota-nimeltään Thomas Yellowhair. Olisi kuultavissa kielen oppimisen lisäksi lakota-intiaanien elämästä ja kulttuurista. Kiinnostuin kyllä, mutta en riittävästi. Monta kuukautta lakotaa ja tarvitsisinko sitä koskaan missään? No, harrastuksena ehkä olisi kiva keskustella lakotaksi. Kenen kanssa? Tuskin Helsingissä kovin usein ainakaan vastaan pasteerailee lakota-intiaani.

A:lta meili. Herttinen, eteläisessä Espanjassa 25 astetta lämmintä. A puuhastelee puutarhassaan. Meillä ei vielä ensimmäinenkään kärpänen ole herännyt talviunestaan.Ostin varoiksi Raidia. Ja omaksi ilokseni kokonaisen ananaksen. Olen jostain kuullut hedelmän olevan kypsän, kun siitä irtoaa nykäisemällä keskellä olevia lehtiä. Kukaan ei kiinnittänyt kaupassa ehkä huomiota askarteluuni, kun yritin nyppiä lehtiä ja lopulta sain yhdestä ananaksesta irtoamaan. Punnitsin ja panin koriin.

Piti mennä oikein Postiin, kun en tiennyt paksuun Italian kirjeeseeni postimaksua. Odotin vuorolappu kädessä vuoroani. Joka kerta numeron vaihtuessa kaikki odottajat katsoivat oman vuorolappunsa numeroa. Minä en katsonut, kun olin numerostani tietoinen ja minusta on turhaa omaa numeroa vilkuilla. Ei se muutu. Kun tuli minun numeroni, lähdin liikkeelle tyynen rauhallisesti ja ostin postimerkit. Painava kirje. Ehkä kymmenessä päivässä se on perillä. Postin kulku hidastunut.

IHMISEN PARAS YSTÄVÄ ON KIRJA

Nonnih, Katedraalikantaatti on nyt nähty ja kuultu. Bachia, "Ich hab in Gottes Herz und Sinn". Tuomiokirkko täynnä väkeä, laulettiin virsi, kuunneltiin puhe ja rukoiltiin Isä meidän. Oli hiukan vieras ympäristö minulle, vaikka Tuomiokirkossa olen ennenkin ollut. Kryptassakin kerran jotain näyttelyä katsomassa ja sen alapuolella suntio näytti Anjalle ja minulle ruttoarkun vuosia, vuosia sitten. Kuuntelin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni elävää Cantores Minoresta. Viereen tuli herrahenkilö, joka ennen kantaatin alkua tahtoi jutella. Ja minähän juttelin. Kysyi sitten pois lähtiessä, mitä pidin ensikertalaisena Cantores Minoresin laulusta. Pidinhän minä. Hän kehui Suomalaista Barokkiorkesteria, joka esiintyy muun muassa Ritarihuoneella. Kiinnostuin ja tilasin orkesterin uutiskirjeen. Jos joskus lähtisi kuuntelemaan sitäkin lajia. Kun tässä nyt aloitettiin musiikin kuuntelu. Niin kuunnellaan sitten kunnolla. Bachia sentään olen useinkin kuunnellut YouTubesta.

Kirkosta tullessani käväisin Suomalaisessa: Merete Mazzarella Silloin en koskaan ole yksin, Tammi 1999 ilmestynyt ensimmäinen painos. Takakannen mukaan kirja on mietelmäteos ja kirjallisuusanalyysi. "Ihmisen paras ystävä ei suinkaan ole koira vaan kirja."

Nespresso-kahvikauppa häipynyt Itäkeskuksen kauppakeskuksesta. Piti ostamani kahvikapseleita. Ei ollut, mistä ostaa. Nyt on aina lähdettävä Keskuskadun myymälään. Tuleehan käytyä Helsingissä! Hiukan hankaloittaa kahvin juontiani.

Sain Italian kirjeen valmiiksi. Varsinaista sillisalaattia. Olen asiasta toiseen poukkoileva kirjoittelija. Johdonmukaisuudesta ei hajuakaan. Senhän näkee bogistakin. "Hiilijalanjälki" oli vieras termi ystävälleni. Googlasin ja tulostin. Vastinetta termille ei ole italiaksi. Tiesi sen liittyvän ilmastoon. Italiassa se ei ole niin suuri puheenaihe kuin esimerkiksi Suomessa.

Tänään kotona ja ihan jouten. Ensi viikolla jälleen lentoon.

ONNEKSI ON MUSIIKKIA

Olipa hieno konsertti  Musiikkitalossa. Pidin erityisesti Dmitrij Sjostakovitjin Sinfoniasta no 4. Kapellimestarina  Jukka-Pekka Saraste. Oli kenraaliharjoitus eikä ollenkaan niin paljon katkoja kuin tanskalaisen Thomas Söndergårdin kenraalissa aiemmin. Nuori Joonas Ahonen soitti George Gershwinin pianokonserton, mutta joutui hänkin välillä lopettamaan Sarasteella ollessa orkesterille asiaa. Söndergård sen sijaan aikaisemmassa kenraalissa antoi norjalaisen Christian Ihle Hadlandin soittaa kokonaisen Edvard Griegin pianokonserton keskeyttämättä. Nautin jokaisesta sävelestä kummassakin kenraalissa, oli keskeytyksiä tai ei. Seuraava kenraali kuun lopussa ja silloin  muun muassa Leonard Bensteiniä.

Konsertin jälkeen menimme lounaalle Seurahuoneelle. Keitto, salaatti ja lämmin ruoka itsepalvelulla, joka ei saa minua hurraata huutamaan. Robert´s Coffeen kahvilassa sentään tuotiin kahvit ja leivokset pöytään. Näissä merkeissä hurahti eilinen päivä.

Suunnittelimme kaikenlaista kesän varalle Tallinnan matkan lisäksi. Ehkä tulee todeksi, ehkä ei. Kivaahan se olisi, että muukin maailma jälleen edessä urkenisi. Olenhan valmis kuin lukkari sotaan.

Tänään myös menoa, kunhan tästä tokenen. Vielä yöpaidassa ja aamutakissa. Harmaata ulkona, mittarissa pari astetta plussaa. Kevättä pukkaa koko ajan lähemmäksi ja pian kopsaa pikkukenkien korot asfaltilla. Se vasta ihanata on! Vielä kuitenkin saapasta jalkaan ja kaulukset pystyyn.

OSTATTEKO MUOVIKASSIN?

Ystäväni K yllyttää yhä minua mukaansa johonkin virkistäytymiseen vihkiytyneeseen kuntokylpylään. Kerran olin jo myöntyväinen, mutta nyt mieli muuttunut. Kun ei saa kuulemma vain tuommoisessa paikassa oleskella ja odottaa ruoka-aikoja. Pitää osallistua. Lonkka ei tykkää kaikista liikkeistä edes vesijumpassakaan. K väittää minun vanhemmiten kangistuvan niin, etten pääse ylös tuolista tai vuoteesta. Mistäs hän sen tietää??

Huomenna Jukka-Pekka Sarasteen johtaman orkesterin musisointia. Odotan jo mielissäni. Olen näännyttänyt italialaistuneen ystäväni musiikkikertomuksillani, mitä olen kuullut ja eritoten kuunnellut. Elän aivan uudessa maailmassa ja täytyyhän siitä puhua. Säveltäjien nimet olleet etäisinä tiedossa ja nyt istun usein heidän sävellystensä ympäröimänä onnellisena ja nauttien sinfonioista ja pianokonsertoista.

Aleksanterinkadun Kolmen Sepän liepeillä oleva Suomalainen Kirjakauppa on muuttanut saman kadun varrelle Salama-taloon. Rosebud-niminen kirjakauppa valmistumassa entiseen Suomalaiseen. Rosebudista muualla olen usein ostanut. Oudolta tuntuu nyt Seppien aukio, kun vanha ja tuttu kirjakauppa on poissa. Mikäänhän ei ole ikuista.

Erään tavaratalon huonoa menestymistä olin eilen todistamassa. Oli ostettavaa kosmetiikkaosastolla. Ei myyjiä. Etsin kauan joka paikasta. Vartija käveli ohi. Pyysin häntä etsimään minulle myyjän. Ei löytänyt. Lopulta tepsutteli myyjätär juuri ilmeisesti töihin tulleena, koska pani käsilaukkunsa säilöön. Sitten oli maksamisen vuoro ja kävelin kassalle. Ei ketään. Huhuilin ja kävelin edestakaisin. Tuli kassa, joka kertoi olleensa "viiden metrin päässä nurkan takana". Miksi siellä? Olin jo niin tympäytynyt huonoon palveluun, etten malttanut olla sanomatta nyt vahvistuneen syyn, miksi tavaratalolla ei mene hyvin. Osastolla oli muitakin väsyneen näköisiä asiakkaita ilman palvelua. Jo se että koko kerroksessa on vain yksi kassa on minusta huono idea. Kassa rahastaa leningit, kengät, takit, huivit, hatut, laukut ja kosmetiikkatuotteet. Hidasta. Ainoa aktiivisuus herää, kun kysyvät asiakkaalta "ostatteko muovikassin?"

CRÉME BRULÉE

Jo toisen kerran Lidlissä! Ulkomaista jäätelöä, Gelatelli créme  brulée. Pienen pienessä präntissä kerrotaan sen olevan belgialaista. Mene ja tiedä näistä nykyisin, EU kuitenkin. Maistoin. Hyvää. Mutta Vimiä en löytänyt. Menee aikansa, kun opin luotsaamaan itseni tiettyjen tarvikkeiden äärelle. Sama tulee tapahtumaan aikanaan uudistuneessa Herkussakin.

Istuin kauppakeskuksen lepopenkillä jälleen. Viereen tuli tummaihoinen parrakas tukeva herrahenkilö, joka katsoi minua ystävällisesti kauniin ruskeilla silmillään ja sanoi jotain. Hän suhautti sanomisensa partaansa, joten en kuullut tai saanut selvää. Kuvittelin sen olevan suomea ja kerroin, etten kuullut. Toisti parralleen ilmeisesti saman, enkä kuullut vieläkään. Kuulostin, ja olin myös hölmö, varsin typerältä ja niin hän nousi ja lähti. Vei mennessään ne kauniit ruskeat silmät. Minä lähdin kotiin, ettei jäätelö sula. Taivaalta tipahteli lunta.

Soitin E:lle Ouluun. Lunta sielläkin tuprutteli. Oli tyttärensä kanssa ajanut jäätietä Hailuotoon.  Pitää olla tietty jään paksuus, ennen kuin tietä saa käyttää. Hailuoto hiljainen ja lumen peitossa. Ei turisteja ja paikalliset sisällä lämpimässä.

Huomenna lämmin vesi ja lämpö talosta pois. Huoltotöitä, ilmoitettiin. Pitää aamuvarhaisella käydä suihkussa, ettei tarvitse kylmällä suihkutella.Vesijumppapäivä. Uimahallista tultuani on jo ehkä lämpökin pantu takaisin. Tällä viikolla taas musiikkia elävänä. Samoin parin viikon kuluttua. Tiedossa muutakin kulttuuria, ehkä maalaustaiteen tiimoilta. Tapaaminen M:n kanssa.

Oikeastaan kaikki on aika kivaa! Aurinko paistaa. Taidan maistaa taas jätskiä!

MATKAILUHAMMASTA KOLOTTAA

Monen autuaallisesti nukutun yön jälkeen meni taas nukkumattomaksi viime yö. Ei silmän täyttä.Yitin kaikki vanhat ja uudemmatkin temput, mutta ei kun ei. No, ei tämä maailmaa kaada, eikä minuakaan.

Lotossa ei mitään. Ja minulla kun on niin hienot suunnitelmatkin jos...   Ensi lauantaina taas. Siihen asti ollaan kuten ennenkin. Tulee mieleen Emmerich Kálmánin operetin Mustalaisruhtinatar laulun sanat "ollaan niin kuin pääskyset, pesä laaditaan..."   Pesän laatisinkin. Ja niin kuin pääskynen olisin myös: lentäisin kauaksi maailmalle. Sen sijaan suunnittelen joskus kesäaikaan laivalla matkaa Tallinnaan ja vallan yöksi. Viimeksi tein siellä niin puolison sairauden alussa, kun hän vielä jaksoi istua pyörätuolissa ja jalat kantoivat sen verran, että sain hänet siihen. Olimme pari yötä. Kyöräsin häntä pitkin kaupunkia, söimme hyvin ja aioin ostaa antiikkikaupasta kauniin lattiamaljakon, jota en sitten loppujen lopuksi tehnytkään. Toisen matkan teimme Tukholmaan, joka sujui niin ikään kommelluksitta. Ihmiset olivat kummassakin kaupungissa erittäin avuliaita, vaikka olisimme pärjänneet omin avuinkin. Tietysti otimme kauniin kiitoksin avustamiset iloisina vastaan. Näiden matkojen jälkeen emme enää matkustaneetkaan, puolisosta tuli vuodepotilas.

Aloin ottaa selvää, olenko enää kirjoissa ja kansissa Tallink-Silja Linen arkistoissa. Club One-korttiani kun en ole vuosiin käyttänyt. Minun on nimittäin pakko tehdä laivassa ostoksia. Rakastan laivojen parfyymimyymälöitä! Tietysti voi ostaa ilman klubijäsenyyttäkin, mutta kertyisi bonuksia ja eihän sitä tiedä, miten taas innostun matkailemaan. Voi pojat, olisi se ihanaa päästä taas maailmalle! Vaikka oikein kunnon risteilylle jossain kaukana. Haaveiluissa on aina ollut Niilin risteily. Theba, nykyinen Luxor sen paikalla, Egyptin salaperäisyys, papyrus, koko paketti historioineen Sinuhen jalanjäljissä. Eilen satuin katselemaan arkeologien työskentelyä Kuninkaitten laaksossa. Niissäkin haudoissa, jotka ovat joutuneet ryöstelyn kohteeksi, on tutkijoille tärkeää tietoa. Pitkin maailman museoita tavalla tai toisella hankittuja on Egyptille kuuluvaa. Pitäisi palauttaa. Osin jo tehtykin. Minäkin syvää nöyryyttä tuntien olen British Museumissa katsellut  tuhansia vuosia vanhoja esineitä. Millä konstilla sinne hankitut, en viitsi edes ajatella.

LIDL

Muutaman kerran olen käynyt asuinalueeni Lidlissä, mutta vain tutkimusmatkalla. Päivänä muuanna olin siellä oikein ostoksilla. No, toki olen ystäviltä kuullut kaupan edullisuudesta, mutta kun en ole koskaan ollut liiemmin hintatietoinen, niin vertailu on jäänyt. Nyt toin kassakuitin oikein kotiin asti ja kävin sitä tutkailemaan jonkunlainen vertailu Herkun hintoihin alitajunnassa. Ostin kaksi isoa kassillista hedelmiä ja vihanneksia sun muuta ja sain mielestäni maksaa vähemmän kuin muualla. Pitänee säästää seuraava jonkun ruokakaupan kassakuitti vertailua varten. Lidlin eduksi katson senkin, että tavaramäärä ei ole ylen laaja, maitotuotteita ei hyllykaupalla, jugurtteja monia kymmeniä jne. Vähemmälläkin tulemme toki toimeen. Kaikki on hedelmiä paitsi, ja niistäkin osa, pakattua, mistä en omakohtaisesti pidä. Asiakkaita paljon  ja henkilökuntaakin näkyi muualla kuin kassoissa. Asiakkaan ei tarvitse punnita itse mitään. Etsin vaakoja ja lopulta huomasin tiedotteen kassojen punnitsemisesta. Tästä pidin. Itsepalvelu ei minua suuremmin palvelualalla innosta. Nyt saadun kokemukseni perusteella alan käydä Lidlissä useammin. Minua huomattavasti lähempänäkin kuin Herkku. Tosin en sitä hylkää, varsinkaan remontin valmistuttua. Herkun esimies kertoi siitä tulevan asiakkaita kaikin puolin tyydyttävän. Taidan olla hiukan hemmoteltu asiakas.

Kuten kaikki tiedämme,  saksalaisen Scwarz Holding Groupin omistaman Lidlin juuret ulottuvat 1930-luvulle asti. Nykyisin se on levittäytynyt 29 maahan yli 10 000 myymälällään, liikevaihto ei mikään pikkusumma. Vuonna 2017 oli Saara Aalto mukana  kansainvälisessä mainoskampanjassa ja lauloi niillä 20 kielellä, joita Lidlin markkina-alueilla käytetään. Tämän lunttasin Googlesta.

Tänään  kansainvälisenä naistenpäivänä en aio ulos. Luppo-oloa kotona. Jos vaikka päättäisin eilen aloittamani kylpyhuoneen allaskaapin siivoamisen. Pyykkisaippuan purkki vuotanut. Yhtä saippuaa kaikkialla. Vaihdan merkkiä. Loppuviikko samoin laiskana oloa. Ensi viikko sen sijaan on puuhaa täynnä. Vesijumpan lisäksi  kaksi konserttia. "Vierivä kivi ei sammaloidu".

Vaalit. Julkkiksia jälleen pyrkimässä eduskuntaan. Ystäväni tuohtui eräänä vuonna, kun joku päättäjien joukoon valittu kehaisi pääsevänsä veloistaan eroon kansanedustajan palkalla. Ystäväni mukaan se oli väärä peruste pyrkiä eduskuntaan ja äänestäjien pettämistä. En usko veloista eroon pääsemisen olleen kriteerinä, mutta kun iloitsi onnistumisestaan, niin iloitsi palkka-ansiostaankin. Tulen kyllä ajatelleeksi, onko näillä näyttelijöillä, koomikoilla, misseillä, urheilijoilla ja muilla aloilla kunnostautuneilla riittäviä rahkeita, aitoa kiinnostusta, poliittiseen elämään?

BACHIA LISÄÄ

Vesivoimistelussa taas uusi ohjelma. Meillä oli taipuisat vaahtomuoviputket, joiden kanssa veden alla työskenneltiin. Helpompaa sanottuna kuin tehtynä. Selvisin jotenkuten.

Tiedossa lisää musiikkia. Nyt ilman pääsymaksua, ohjelma maksaa kympin. Katedraalikantaatti. Edelleen Bachia ja Cantores Minores. Ei kuin sinne. Kyllä nyt olen niin musiikin ympäröimä, että itseänikin hämmästyttää. Ei uskoisi koulunelosen laulajalta. Onneksi epämusikaalinenkin ihminen ymmärtää kuuntelemisen ilon ja osaa nauttia. Olisipa äitini nyt toteamassa klassisen musiikin kuuntelemisen harrastukseni. Hän kun pani minut soittotunneille toivoen tyttärestään kuuluisaa pianistia. Ei tullut. Luultavasti osaan yksikätisesti vieläkin soittaa Ukko Nooan. Ei ole enää edes lapsuuskotini urkuharmoonia, jolla kokeilla. Eräs tuttu pappi osti sen minulta.

Nukun huomattavasti paremmin. Tunteja unten mailla kertyy jopa viisikin ja se on runsas määrä verrattuna kuukausien totaaliseen valvomiseen. Unipilleriä en ole ottanut. Tuntuu ihanalta. Menen illalla nukkumaan kuten muutkin ihmiset.

Tänään asioille. Pesulasta takki. Ruokakaupasta hedelmiä. Katselen hetken ihmisiä ja välttelen juttuseuraa. No, jos tyrkylle pyrkii joku mielenkiintoinen, niin en välttele. Sitä kurdirouvaakaan en ole nähnyt, jonka kanssa haastelin muun muassa maahan muutosta, suomalaisten rasismista. Tullut tänne jo 1990-luvulla perheineen niin että kokemusta on ollut.

AAVEET ASIALLA

Outoja tapahtuu. Kadotin sormuksen. Etsin kaikkialta ja ihmettelin mitä sille on voinut tapahtua. Kodin ulkopuolella en sitä pois sormesta ota. Sen on siis oltava jossain kotona. Korulippaassa ei. Tästä on jo muutama viikko ja olen ollut asiasta vaiti myös itseni kanssa. Kummitteleeko täällä? Päätin olla koko asiaa ajattelematta. Eilen imuroidessai näin latialla sormuksen. Mutta en sitä sormusta. Olenko kadottanut toisenkin? Olin.Tätä sormusta en vielä ole ehtinyt edes kaivata. Sitten näin sen sormuksen, jota olen etsinyt. Sekin oli lattialla tulostinpöydän takana. Miten se sinne on joutunut ja miten se toinenkin? Molemmat ovat nyt korulippaassa. Minä ihmettelen vieläkin.

Eilen pankissa. Kuulin vuoroani odotellessa toisella korvalla virkailijan kertovan kuun enimmäisen, neljännen ja seitsemännen päivän olevan kiireisiä. Tulevatko silloin eläkkeet tilille, vai mistä johtuu?  Kuulin tarinoita Irlannista, Loch Nessin hirviöstä, Englannin olutpanimoista, Sysmän maisemista ja yhdestä isoisästä. Ulkomaalaistaustaisilla oli koko ajan asiaa pankkivirkailijalle, joka jakeli vuorolappuja. Istumapaikat olivat täynnä ja vesiautomaatilla käytiin ahkerasti. Vuoroni tuli, asioituani lähdin pesulaan ja Herkkuun, jossa vielä täysi remonttirähinä päällä.  Hedelmämyyjä kysyi voiko auttaa. Ei voinut. Näytänkö kaupoissa apua tarvitsevalta, kun jokaisessa liikkeessä apua tuputetaan? Mutta sitten, kun olisi kysyttävää, ei ole ketään mailla halmeilla. Menin kukkakauppaan. En ostanut mitään. En liioin tarvinnut sielläkään apua.

Kaupunginmuseon Ystävät lähetti kutsun vuosikokoukseen. En ole ollut, enkä mene nytkään. Kokouksen päätyttyä on kuulemma esittely vanhojen monumenttien adoptoimisesta. Kohteita on kaikkialla Suomessa, Helsingissä 11. Adoptoiminen tarkoittaa vanhojen rakennusten ja muinaisjäännösten hoitamista ja vaalimista (googlasin tämän). Olen Kyproksessa ollessani adoptoinut puolison kanssa kaksi aasia. Lähetimme käynnin jälkeen vuosien ajan ruoka- ja hoitorahaa ja saimme tietoja aaseistamme niiden hoitopaikasta. Tämä esimerkiksi muinaisjäännösten adoptoiminen ei kyllä oikein kiinnosta, vaikka hyvin nuorena haaveilinkin arkeologin ammatista.

HATTU PÄÄSTÄ

Käytöstapojen asiantuntija Kaarina Suonperä paheksui näkyä Matti Nykäsen hautajaissaattuen aikana, kun miehet eivät paljastaneet päätään saattueen kohdalla. Panin minäkin merkille tämän. Hän sanoo kohteliaasti sen olleen huomaamattomuutta. Tämä hattu päästä-asia kuten moni muukin kohtelias tapa on jäänyt suomalaisilta pois. Ei enää piitata ja totta on, ehkä ei osata tapoja. Pipo istuu lujasti päässä jopa syödessäkin. Kotikasvatus ei ole enää muodissa. Ehkä vanhemmat eivät osaa neuvoa ja opastaa käytöstapoja. Ehkä he aikanaan saivat niin kutsutun vapaan kasvatuksen, jossa lapsi sai itse tekemisensä ja tekemisten jättämiset päättää. Mitenpä sitä sitten osaisikaan jakaa neuvoja käytöstavoissa muille? Miesten paljastettu pää olisi ollut kunnianosoitus Matti Nykäselle, viimeinen tervehdys. Se missattiin.

Huhtikuussa Johannes-passio Johan Sebastian Bachin mukaan. Cantores Minores-kuoro, suomalainen barokkiorkesteri, tenoreita, bassoja, kontratenori, baritoni, sopraano ja Hannu Norjanen Cantores Minores-koulun rehtori. Kaikki minulle uutta nähtävää ja kuultavaa, kirkko sentään vanha tuttu.

Tänään lievää askarointia kotona ja sitten ulos asioille. Tuntuu siltä, että ahkeruus olisi nyt iloni. Saanen ehkä kauppakeskuksessa kuulla supisuomalaisten puhuvan viisiprosenttista englantia, josta Annamari Sipilä Helsingin Sanomien kolumnissa puhuu. Joka 20. sana on englantilaisperäinen ja vielä jotenkin suomalaisittain lausuttuna. Kieli muuttuu, mutta miksi englanniksi? Ehkä maahanmuuttajat aikojen kuluessa puhuvatkin parempaa suomea kuin syntyperäiset suomalaiset.

SUOLISTOJUTTUA

Ostin kirjan. Mainetta ja mainosta saanut Suoliston salaisuus. Tutkija Giulia Enders, Seven 2017 (1. painos 2015). Aika hurja opus sisäkaluistamme ja niiden itsenäisistäkin toimista. Suolistosta ei juurikaan puhuta. Miten suolistonne voi? Onko vatsanne toiminut? Suolella on hermosto. Ruoan kulku suolistossa. Kakunpalan matka suusta pyttyyn. Aikamoinen prosessi. Enders on kirjansa kirjoittanut yleistajuisesti huumorilla höystäen. Kirja tarkoitettu meille kaikille, joita kiinnostaa, mitä suolistossamme tapahtuu. Minua kiinnosti/kiinnostaa. Taidankin seuraavan kerran, kun kimppuuni kauppakeskuksessa hyökätään käytyäni apteekissa ja apteekin pussi näkyvästi keskusteluun houkuttavana esillä (ei edes välttämättä lääkkeitä), kääntää lääkekeskustelun suolistokeskusteluksi. Suolistossa on jotain sellaista, jota me häpeämme ja vältämme puhumasta. Se on tabu. "Suoli" sanana jo arvelluttaa. Sitä on kuitenkin meissä itsekussa aika monta metriä ja on tärkeä elin. Kirjan nimikin Suoliston salaisuus viittaa johonkin sellaiseen, josta ei ole lupa puhua ainakaan julkisesti. Tämän kirjan jälkeen ei siinä sitä paitsi ole enää mitään salaista.

Ystäväni K ehdotti joko Tuomiokirkon Johannes-passion kuulemista tai Matteus-passio Johanneksenkirkossa. Bachia alusta loppuun. K sai tehtäväkseen asian ehdottajana järjestää meidät  jompaan kumpaan huhtikuussa. En ole koskaan ollut. En liioin kuullut Cantores Minores-kuoron esityksiä. Ehkä nyt olisi korkea aika tutustua.

Miten elämäni on nykyisin niin vahvasti musiikkipitoista? Tähän asti ollut vain mitä ooppera, operetti, äänilevyt ovat minulle tarjonneet. Tosin satunnaisesti ja todella harvoin menneinä vuosina jokunen konsertti kummitätini tai äitini seurana. Kerran kauan sitten jopa Tampereellakin konsertissa. Muistini mukaan laulusolistina Dilbér, kotoisin Kiinan uiguurialueelta? En mene vannomaan.

Ostin minä toisenkin kirjan: Veijo Meri Everstin autonkuljettaja. Meren teoksia olen lukenut, vaan en tätä. Aloitinkin jo sen ja panin Musiikkitalon käytetyn pääsylipun kirjanmerkiksi. Sysmään kuitenkin ollaan menossa Peltolan kyydissä. Poukkoilen edelleen kirjojen kanssa, muutama luku yhtä ja viisi toista kirjaa. Kolmattakin vielä ehkä.

Lähetin A:lle meilin. Hyvin musiikkipitoisen. Saattaa olla himpun verran minulle kateellinen, koska hänen nykyisessä kotikaupungissaan kulttuuripuoli on hiukan huonolla tolalla. Satsataan enemmän kulinaarisiin nautintoihin ja aurinkoisen rannan kuumaan hiekkaan. Helsingistä hänellä ei ole ollut juuri minkäänlaista kuvaa ja saattaa olla, että sekin vähä varsin epämääräinen otos täältä pohjolan raukoilta rajoilta. Tätä korjaan.

UPEAA PIANOMUSIIKKIA

Kello soi eilen varhain, jos vaikka olisin sattunut nukkumaan. En sattunut. Nousin ylös ikään kuin olisin nukkunut ja laittauduin valmiiksi Musiikkitalon kenraaliharjoitukseen menoa varten. Orkesteri viritti instrumenttejaan, yleisö etsi paikkojaan. Ilmassa oli suuren musiikin tuntua. Taputuksia asiaankuuluvasti tanskalaiselle kapellimestarille ja sitten kaikuivatkin ensimmäiset soinnut William Waltonin sävellyksestä. Välillä oli kapellimestarilla orkesterilleen asiaa. Seuraavaksi Benjamin Britteniä ja Stravinskyä ja senkin aikana kapellimestari Thomas Söndergård koputti puikolla keskeytyksen merkiksi. Sitten, kun taas  oli jatkettu, asteli Norja estradille Christian Ihle Hadlandin hahmossa ja kajautti komeasti flyygelillä. Ei mikään pikkutekijä. Maailmalla tunnustettu ja tunnettu pianovirtuoosi. Minullakin aistit valppaana vastaanottamaan mestarin soitantaa. Edvard Griegin pianokonsertto.Olen aina pitänyt pianomusiikista ja tämä oli musiikin taidetta! Aplodien kera mestari poistui ja kapellimestari alkoi taas selvitellä, mitä ja miten soitetaan. Luulin hänen säveltävän koko teoksen uudestaan. Yleisö alkoi kiemurrella ja minäkin ihmettelin, eikö orkesterilla ole ollut yhtään harjoitusta ennen kenraalia? Yhtäkkiä kaikki loppui ja me saimme lähteä.

Myöhemmin tässä kuussa Jukka-Pekka Saraste kapellimestarina ja pianoa soittaa Joonas Ahonen. Kuultavissa George Gershwinia ja Dmitri Shostakovitshia.

Käväisimme Oodissa, mutta sama suunnitelma oli muillakin konsertista tulijoilla.  Pasteerailimme Namaskaariin lampaalle. Mausteista, osin tulista ja tavattoman hyvää, etten sanoisi herkullista. Rautatieaseman edessä jaettiin ilmaista hunajajugurttia. K rakastaa ilmaista ja syöksyi heti jonoon. Saalis  kaksi isoa purkkia uutuutta, mutta ei kassia. Sen hän kävi ostamassa K-marketista ja minä jäin ulos vahtimaan jugurttipurkkeja. Eräs mies kamera kaulassa yritti ottaa kuvan, mutta valppaana huomasin ja käänsin pään syrjempään.Hän tuli luo, pyyteli anteeksi ja kertoi koko valokuvaushistoriansa, joka yltää villistä luonnosta katunäkymiin, johon viimeksi mainittuun minäkin olisin kuulunut. Keskustelimme Signe Branderista ja epäreilusta "luontokuvaamisesta", joka tapahtuu esimerkiksi eläintarhassa. Miehellä oli ollut näyttelyitä ja minä heti kysymään, onko hän on kuuluisa. Ei hyvin kuuluisa, kuulemma. Juteltiin, mutta en myöntynyt kuvaan. K tuli kassinsa kanssa ja ihmetteli, mistä olin jo siihen ehtinyt miehen tempaista. Erkaannuimme valokuvaajasta ja minä toivottelin parempaa onnea kohteitten kanssa.

Metroon ja Robert´s Coffee´n kahville Itäkeskuksessa. Ätläkän makuinen kakun pala ja ankean näköinen kahvila. Halaus ja K lähti omaan suuntaansa ja minä omaani.