13. joulukuuta 2018

YHÄ ITKOSEN MATKASSA

Nyt lukemassani kirjassa Juha Itkonen käsittelee  orja-aikaa Amerikan etelävaltioissa 1800-luvulla. Olisiko Setä Tuomon tuvan lukemisen paikka jälleen kerran? Itkonen on takaisin tässä ajassa muun muassa Alabamassa ja Mississipissä oltuaan tovin kirjassa kymmenen vuotta aiemmmalla ajalla. Eurooppalainen, minä muitten mukana, ei ehkä voi ymmärtää aikaa, jolloin mustaihoinen ei ollut ihminen vaan vain kimpale lihaa. Ruoskittiin, erotettiin kylmästi perheestään, myytiin markkinoilla, kiellettiin kaikki oppiminen, työtä pelloilla ja keittiöissä painettiin vuorotta arvottomina orjina. Minkälaista se on ollut? Itse kaiken tuon vääryyden kohteena ja sitä katsovana valkoisena? Minua hävetti lukiessani. Häpesin väriäni, joka antoi vallan, oikeuden viedä ihmisyys toiselta ihmiseltä. Tätä hulluutta ei koskaan unohda yksikään etelävaltioiden mustaihoinen, vaikka aikaa onkin kulunut toista sataa vuotta.

Suomi-Amerikka seuran jäsenlehti Magazine tipahti luukusta. Kuinka ollakaan siinä on juttu Tuulen viemästä, juuri orjuuden kiivaimmasta ajasta, vaikka Tarassa kohdeltiin värillisiä kutakuinkin inhimillisesti. Eeva Vänskän kirjoitus käsittelee orjuutta vain sivuten, pikemminkin koko kirjaa ja sen aikaa kartanoineen, joista Taraa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Margaret Mitchell pani Taraksi sukunsa "maalaiskodin". Sekin aikojen saatossa murentunut ja kadonnut savupiippua vaille.  Eeva Vänskä vieraili näissä maisemissa ja sai kuulla 1861-65 sisällissodasta kaikkea, mutta "ei sitä, että Etelävaltiot hävisivät". Hän pohtii Scarlett O´Haraa naisena, hänen voimaansa ja kovuuttaan. Eikä näitä ominaisuuksia katsottu hyvällä 1800-luvun Amerikassa. Miksi Mitchellin kirja ja siitä tehty elokuva yhä lumoavat?  Mietimme, kuinka paljon kirjassa on Mitchelliä itseään ja hänen tarinaansa? Kirjailijan elämä katkesi 49-vuotiaana. Hän jäi auton alle ja menehtyi.

Takaisin Juha Itkoseen. On edelleen Amerikassa Timon kanssa. Jotenkin häneen on tarttunut amerikkalaisuus. Miehet pistelevät tottuneesti ja hämmästyttävällä halulla tienvarsiravintoloissa valtavaa annosta Fried Chickeniä palan painikkeena kummallakin kaksi puolen litran kokoista Pepsi-mukillista. Suomessa ei näin koskaan. Ympäristö on jo muovannut. Onhan Itkosella takanaan useampiakin Amerikan matkoja. Tästä Timon kanssa tehdystä seuraava on jo lokakuussa 2016 mediaviisumin turvin. Itkonen on menossa kirjailijataloon kirjoittamaan. "Manhattanille vain pari sataa kilometriä", kertoo itselleen  kurvatessaan vuokraamallaan autolla  49 Letter S Roadilta Residency for Writers´in pihaan. "Hi Juha! You made it. Welcome!" Jatkan lukemista.



12. joulukuuta 2018

JUMPPAAN MENOSSA

Eilen Stadissa. Pelkäsin metron olevan täynnä Oodiin meneviä ihmisiä. Ei ollut. Minäkään en ollut sinne menossa. Odotan väljempiä tiloja kävellä, kuten myös odotan mahtuvani hyvin Amos Rexiin, kunhan pölyt ovat ensin näissä paikoissa laskeutuneet. Menin siis ihan muualle.

Pimeää oli kotiin saapuessani, enkä viitsinyt jaksaa muuta kuin tarttua taas Itkosen kirjaan. Tv ja läppärikin pysyivät suljetuina. Kokeilin myöhemmin nukkumista ilman pilleriä ja joten kuten onnistuinkin. Aamu meni kyllä pitkäksi valvoskeltuani aina välillä. Olin vuorikiipeilemässä, jota unta jaksoin vielä herättyänikin ihmetellä. Mistä se tuli? Pidän vuorista, mutta en suurin surminkaan ole kuuna kullan valkeana ajatellut edes alkaa kavuta niiden kupeita pitkin. Herttinen! Alkavatko unien aiheet jo huveta, että pitää tarttua mahdottomiinkin?

Jaahas, tänään jumppaa vedessä ja minä vielä yöpaidassa. Puhelin pirisi ja herätti. Soitto nimeä vailla. En vastannut. Puhelinmyyjät aktiivisia näin joulun alla.

Itkosen kirjassa olen jo sen toisessa osassa, jossa kirjailija palaa kymmenen vuotta aiempaan USAn matkaansa. Ehkä vertaillakseen tähän nelikymppisenä tekemäänsä. Oli lähtenyt Apu-lehden toimittajana matkaan lehden valokuvaajan kanssa. Tästä ei mitään kerrottavaa vielä. Olen niin alussa. Tuliko ensimmäisen osan myötä Amerikka minulle tutummaksi? Ehkä siellä pitäisi asua muutaman vuoden itse päästäkseen "sisälle". Nyt hipaisin Itkosen myötä pinnan pintaa. Eli aika niukasti. En edelleenkään sinne mitenkään hinkua. Puoliso oli New Yorkissa lyhyen käynnin ajan. Empire State Buildingissa oli ollut. Siinäkö koko Iso Omena?

Nyt suihkuun ja vaatteisiin. Sitten menoksi.


10. joulukuuta 2018

ITKOSEN MUKANA AMERIKASSA

Juha Itkonen kirjoitti kirjan Minun Amerikkani. Hyvä on, että kirjoitti. Pääsin sen ostamaan ja aloittamaan lukemisenkin. Amerikka ei ole koskaan ollut minulle mikään himon kohde. Siis sillä lailla, että sinne hinkuisin lomailemaan. En ole hekumoinut New Yorkin arkkitehtuurista, en Floridan lämmöstä tai Kalifornian auringosta. En oikeastaan tunne koko Amerikkaa. Puhun nyt yksinomaan USAsta, josta Itkonenkin puhuu.

Hän oli matkailemassa siellä Donald Trumpin kiihkeiden vaalihumujen aikaan "Make America Great Again". Itkonen meni johonkin pikkuruiseen kaupunkiin, jossa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Donald Trump oli tulossa kertomaan, miten Amerikkaa pannaan mahtavan erinomaiseksi jälleen. "Tuli kuin messias, yksityiskoneella yläilmoista", kertoo Itkonen. Näyttävä ylilento ihmismeren yllä Boeing 757:llä. Kaarros ja laskeutuminen. Hän on saapunut. Kaveri, joka osaa esiintyä, on rivo suustaan, ökyrikas kyltymättömän egonsa kanssa ja Itkonen pelkäsi katselevansa  USAn tulevaa presidenttiä. Pelko kävi toteen. Tämän tietää koko maailma. Itkonen vertaa Trumpia Hitleriin ja Hitleriä kuuntelevaa ihmisjoukkoa näihin amerikkalaisiin. Itkonen katselee ja kuuntelee loppuun ja lähtee pois. Ehkä hänellä on kylmät väreet selkäpiissään.

Kiinnostun kirjasta.

Itkonen tapaa myöhemmin Washingtonissa asuvan Laura Saarikosken, joka hekumoitsee HS:än sivuilla tänään, miten on hyvä asua USAssa. Hän viihtyy, hänen perheensä viihtyy. USAan mahtuu, ei olla pikkusieluja, ei ihmetellä, ymmärretään, ollaan vapaita ja sanakin on vapaa.

USAssa on paljon siirtolaisia. Jos Trumpin tahto toteutuisi karkottaa kaikki laittomasti tulleet maasta, seuraisi Lauran mukaan taloudellinen  katastrofi. Heitä on miljoonia tekemässä työtä, jota amerikkalainen ei halua tehdä. He tekevät sen pimeästi pienellä palkalla, he pelkäävät, eikä heillä ole minkäänlaisia oikeuksia. Heitä palautuu pettyneenä omiin maihinsa tästä Eldoradosta enemmän kuin tulee. Jokaisena vuoden päivänä.

Itkonen pohtii, jos hän jäisi Amerikkaan, minkälaiset olisivat työmarkkinoilla mahdollisuudet valkoisella laillisesti maahan tulleella kielitaitoisella miehellä?  Ehkä hän saisi työtä, arvelee Laura ja vaikuttaa epävarmalta. Itkosen kaltaisia on muitakin. Hän ei missään tapauksessa halua jäädä kuitenkaan Amerikkaan. Kerää vain koekmuksia ja kirjoittaa kirjan, jota minä nyt luen. Tutustun Amerikkaan, jota en ollenkaan tunne.


9. joulukuuta 2018

JOULUKORTTITALKOOT

Neljä uutta kirjaa. Kahdesta jo kerroinkin. Kaksi ostin eilen: Voltaire Seitsemän filosofista tarinaa ja Juha Itkonen Minun Amerikkani. Hankin myös joulukortit ja postimerkit. Italian kortin panin jo menemän. Jalat ja lonkka vasustivat lujasti kävelemistä kaupasta kauppaan. Itiksessä ja Eastonissa yllättävän pitkät välimatkat. Kolme tuntia tuhraantui. Oli alkanut sataa ja nyt silkkaa vettä tihkumaisesti. Hämäryys myös jo valloillaan.

Purin ostoskierroksen jälkeen kassit, otin särkypillerin, söin ja sitten aloin tutkia kirjasaalistani. Illalla jo tutustuin Kari Hotakaisen Buster Keatoniin. Kivalta vaikuttaa. Toinen kirja, jota luulin Agatha Christieksi, onkin Sophie Hannah´in Hercule Poirot-romaani "uusi Hercule Poirot-mysteeri". Kuinka paljon siinä on ikään kuin Christietä jää nähtäväksi. Ainakin Poirot pitää nostaa kuolleista, koska Christie hänet tappoi.

Tänään kirjoittelen joulukortteja, ensi vikolla postiin. Joka vuosi vähemmän kirjoitettavaa. Rivit harvenneet. Aikaisemmin joskus kortteja rustattiin monta kymmentä, nyt alle 20 ja osalle lähetän tekstiviestin. Minäkin osaltani modernisoitunut ja laiskistunut myös mielikuvitusköyhistynyt.  Vähän kirpaisi mieltä, kun kauppareissulla näin joidenkin ihmisten kantavan joulukäärepaperirullia laukussa. Ennen muinoin minäkin käärin paketteja, rustailin rusetteja. Se oli kivaa. Koiratkin saivat omansa. Ja niillehän riemu repesi. Ja meille kun katselimme sitä touhua. Näitä jouluja ikävöin.

Stadiin viikon alkupuolella, keskiviikkona plutaamaan veteen ja jos vaikka piparkakkuja vielä jostain. Niillä joulu minullekin. Eilen yritin selittää A:lle, mikä ja minkälainen on silakka. Sillin alalaji. Löysin myös saksan kieliset nimet ja panin vielä pisteeksi iin päälle latinaksi. Tänään aamulla kiitti perinpohjaisesta selostuksesta ja nyt tietää meidän silakan.

7. joulukuuta 2018

LIEVÄÄ TYYTYMÄTTÖMYYTTÄ

Piti olemani hyvin, hyvin tyytymätön uimahallin uudistettuun pukuhuoneitten lukkosysteemiin. Kortilla ei päässyt ulos eikä sisään, eikä henkilökunta osannut neuvoa. Tähän kohtaan juuri olen tyytymätön. Sitten kaksi asiakasta neuvoi ja me pääsimme sisään ja vielä uloskin. Korttia ei enää käytetä, vaan pukukopin avaimen mukana, joka roikkuu kuminauhassa, jossa roikkuu muutakin kaikenlaista, saa muovisen rinkulan, joka avaa simsalabim ovia. Tämä oli kuulemma neuvottu muille, vaan ei meille. Tähänkin olen tyytymätön. Mutta koska tyytymättömyyteni syystä on jo monta päivää, en ole tämän enempää tyytymätön.

Olin K:n kanssa ensin Kolmen sepän joulumarkkinoilla, sitten Mantan markkinoilla ja sen jälkeen Tuomaan markkinoilla. Sieltä ostin kaneliässiä, piparkakkuja ja maustekakun. Kakun pakastin osina. Muitten kanssa koetan olla niitä syömättä ennen joulua.

Menimme Ainoon lounaalle. K söi paistettuja silakoita ja minä peuraa. K joi vettä ja minä eteläranskalaista punaviiniä. Alkoi sataa räntää ja päätimme olla menemättä Kansainvälisille joulumarkkinoille ja pyrimme lähestymään metroasemaa Rautatientorilla. Poikkesimme Rosebud-kirjakauppaan. K ei ostanut mitään, mutta minä ostin Agatha Christien ja Kari Hotakaisen kirjan. Viikonloppu on turvattu. Huomenna ruokakauppaan ja ensi viikolla aion Kansainvälisille joulumarkkinoille ja ostan churroja. Viime kerralla unohtui.

Espan puistossa oli jouluvaloisaa yltäkylläisesti. Katukäytävät sankasti ihmisiä. Joulu lähestyy uhkaavasti. Joka paikkaan saa jonottaa ja K:n kanssa on aina ylimääräisiä jonottamisia. Hissit! Häntä huimaa koneportaissa. Minä poden klaustrofobiaa mutta uhraudun. Rautatietorin vinohissiin en mene. Silloin meillä on treffit aina Kaivopihalla, jonne kumpikin tulee eri teitä. Minä paljon nopeammin kuin K.

4. joulukuuta 2018

PAHUKSEN MUFFINIT

Ihmisen pitää epäonnistua saadakseen tietää, että ei osaa. Tein kanelimuffineja ja kaikki 12 kpl menivät piloille. Se hirvittävän pitkä omenoiden pilppuaminen harmitti jo sitä tehdessä ja nyt vielä enemmän, kun kaikki ahkeroiminen niitten  kimpussa oli turhaa. Että ketuttaa! Miksikö epäonnistuivat? En oikein tiedä. Tosin en pannut voideltuihin metallivuokiin, vaan panin paperisiin ja niihin  muffinit tarttuivat kauttaaltaan kiinni. Tämä on kohta A siinä pieleen menemisessä. Kohta B voi olla se, että taikina ei tykännyt kirnupiimästä, jota toki oli taikinaan laitettava tai oikeammin mitä tahansa piimää. Menin kaupassa ihan ymmälleni, kun en ole tajunnut, että piimääkin on tuhatta lajia. Kun en juo, en siis ole piimäihminen. Ostin kirnupiimää ja se oli ehkä virhe. Mitä muuten on kirnupiimä? Onko se kirnuttu kirnussa? En viitsi googlata. Jääköön mysteeriksi, enkä ikinä osta sitä, enkä muutakaan piimää. Enkä tee koskaan enää myöskään muffineja. Ostopullaa se olla pitää!!

Osa tätä päivää meni tärveltymiseen ja kaupassa käyntiin. En edes päässyt kirjakauppaan asti. R:ltä tuli meili ja siinäkin murheellista asiaa. Ja joululauluissa jo lallatetaan täydeltä terältä silkkaa iloa ja riemua.

Olen yrittänyt valikoida HKO:n kappaleita, joiden esityksiin haluaisin mennä. Siis kenraaliharjoituksiin. Tietää tappelua lipuista. Katsomosta vain osa käytössä ja se taas tietää, että on oltava ensimmäisten joukossa varaamassa paikkoja. Shostakovitsh?  Mahler?  Sibelius?  Beethoven? Ennen sopi mikä viikonpäivä tahansa. Nyt pulikoidaan vedessä keskiviikkoisin, jolloin sävelinä loiske ja lotina. En tunne edes soittimia. Mikä ero viululla ja alttoviululla? Tuntisin pajupillin, mutta sitä ei orkesteri yleensä käytä.

Ennen muinoin uuden asukkaan muutettua taloon, tulivat naapurit toivottamaan tervetulleeksi. Tämä ei kai ole tapana?  No, voisinhan, tai olisin voinut, tuikata iloisen tervehdyksen itsekin kaikille ja kertoa olevani uusi asukas. Tämäkään ei ole tapana kuitenkaan. Sitäpaitsi muutostani on jo yli kymmenen kuukautta. En ole enää uusi asukas.




3. joulukuuta 2018

MITÄ KIRJALLA TEHDÄÄN ?

Lastenkirjallisuuteen perehtynyt Päivi Heikkilä-Halttunen on huolissaan lasten lukutottumuksista (joita ei ole). On lapsia, jotka eivät tiedä, mitä kirjalla tehdään. Heikkilä-Halttunen puhuu ääneen lukemisen puolesta. Eikö iltasatuja enää lueta? Tv:ssä ainakin oli aikoinaan ohjelmia, joissa luettiin satuja. Lasse Pöysti, Eila Roine. Nyt lapsen voisi viedä Oodiin ainakin Helsingissä ja on kirjastoja muuallakin. Yksi päivä viikossa ilman puhelinta ja tietokonetta, miltäs se kuulostaa? Istutaan ja katsellaan, luetaan kirjaa. Tiedän olevan koteja, joissa ei kertakaikkiaan lueta. Ei ole kirjan kirjaa missään ja jos on, se on kätketty kaikenlaisten koriste-esineitten taakse hyllyssä. Minun on vaikeaa kuvitella tämmöstä. Olen itse koko elämäni ollut kirjojen keskellä ja isälläni oli tapana lukea minulle satuja jo siihen aikaan, kun en varmastikaan ole edes ymmärtänyt, mikä satu on. Nykyisin viedään osa lapsuutta liian aikaisin pois.

Tästä kutvahtikin mieleen, että on mentävä ostamaan itselle joululahjoiksi muutama kirja.  Kustantajien ystävämyynti-kirjakauppa viipyy vielä tammikuun Itäkeskuksessa. Olen lukemista vailla.

Tänään kuitenkin kotona muista suunnitelmista huolimatta. Valvoin kolmeen asti, otin unipillerin ja heräsin aikaan, kun muut haikailevat jo  lounaansa perään. Hiusten ja pyykin pesua. Huomenna liikkeelle. Jos myyjäisiin ostamaan piparkakkuja. Itse aion vielä tempaista uuniin yhdet kanelimuffinit. Sitten saa olla.

A:lta meili, jossa minua imartelee ihastelemalla "viitseliäisyyttäni" joulun suhteen. Itse on menossa joulun viettoon lastensa luo Saksaan. Espanjassa ei oikein joulutunnelmaa ole. Sen minäkin koin viettäessäni puolison kanssa yhden joulun siellä. Samoin ei ollut Kyproksessakaan, johon pakenimme suomalaista jouluvipinää. Nyt se on hollilla heti, kun pääsee kotiovesta ulos. Ihmiset kiiruhtavat joululahjapakon innoittamina ostoksille. Rahaa palaa ja mahdolliset velat kasvavat. Sitten itkettää.

Mutta nyt ahkeroimaan, muuten on taas ilta, ennenkuin huomaankaan.