24. maaliskuuta 2017

JULES MAIGRET JUO KUIN RANSKALAINEN

Käppäilin kuin käppäilinkin eilen kauppakeskuksen Stockmannille. Ostin mitä ostin ja vielä kotimatkalla Suomalaisesta Risto Ranki Maigret juo, Otava 2015.Nuorena luin ahkerastikin Simenonin Maigret-kirjoja ja olihan komisario joskus janoinen, poikkesi calvadosille tai oluelle. Nappasi toisinaan "pisaran luumuviinaakin", eikä kieltäytynyt pernod´sta tai viinitilkasta vaikkapa Rue de l´Etoilen lähellä olevassa Pickwik-baarissa. Pariisissahan ollaan.

Ja kylläpä aurinko paistoi kirkkaan lämmittävästi. Heilahtelin rollaattorin kahvoissa uudessa kaulaliinassa ja baskerissa. Keväiset värit. Mieli ei ollut kevyt ja vielä vähemmän keväinen. Mitä lie  taas aivoissa askarteltu. Tummia tuumin. Mansikoita syödessä jo heitin murhemielen. Jostain olivat espanjalaisiin saaneet hiukan mansikalle vivahtavaa tuoksua ja makua. "Enjoy!" luki englanniksi ja kyllähän minä. Vähän.

Ryhdyin jo heti illalla lukemaan tietoja, miten ja mitä komisario Maigret juo. Joku voisi sanoa että paljon, mutta minä sanon: kuten ranskalainen. Lipitellen ehkä jo aamusta kohtuullisesti, eikä missään tapauksessa humalahakuisesti. Jos vertaa Maigretin aperitiiveja ja muita esimerkiksi James Bondin juomisiin, voittaa 007. British Medical Journal on Risto Rankin mukaan tilastoinut agentin juomat. Tulos: viikossa 92 annosta, joinakin päivinä 50. Määrä on jo niin suuri, että sankari "ei olisi vapinaltaan kyennyt sekoittamaan juomiaan itse".

Mitä kohtuullisuuteen ja kohtuuteen tulee, kertoo Ranki tiibetiläisen luostarin Shangri-Lan munkkien viisaina miehinä olleen kohtuudesta tätä mieltä: kohtuullisuus kaikessa, mukaan lukien kohtuullisuuden tavoittelu.

23. maaliskuuta 2017

AURINKOA TAIVAAN TÄYDELTÄ

Niin komeasti helottaa, että tekee mieli panna uusi baskeri päähän ja rullautua aurinkoon. Heräsin vastikään, että tässä lipitellään kahvia ja ulosmenoa vasta kaavaillaan. Mutta niin näyttää suloiselta, että kai minä ulos pullahdan.

Eilen en juurikaan mitään tehnyt. Lukeminenkaan ei maistunut. Tv:stä katselin vain Emmerdalen ja siinäkin on alettu koheltaa kaikenlaista kyläläisten elämää sekoittavia asioita. Puhelin ei minulle soinut, enkä minä soinut kenellekään. Lähetin muutaman sähköpostin ja yhden mahdollista vastausta jännitän aivan kamalasti. Vielä ei ruudussa näy mitään. Yritän olla vähemmän innostunut, ettei pettymys koske liikaa.

Minut on valtuutettu runojen etsijäksi. Olen käynyt jo toimeen ja parin runokirjan sivuilla liputetaan keltaisin lapuin. Aikaa annettiin useita kuukausia, ei kiirettä. Kivaa on kirjoja selailla ja palauttaa mieleen isäni runoillat. Vanhempani rakastivat runoutta. Isä on antanut seurusteluaikana monia runokirjoja tulevalle vaimolleen lämpimin saatesanoin alkulehdellä. Äitini piti varsinkin Aale Tynnistä. Tutustuttuaan henkilökohtaisesti Viljo Kajavaan, tuli Kajavastakin mielirunoilija. Minä en ole tutustunut kehenkään, ellei lasketa muutamaa keskustelua runoilija Mikko Kilven kanssa.

Nyt oikeastaan on aika aloittaa aamupuuhat, suihkuttelut sun muut, naama edustuskuntoon ja sitten heleään paisteeseen.

22. maaliskuuta 2017

LUKEMISTA JA LAIHTUMISTA

Stadissa ja kampaajalla eilen. Sitten hallainkaupan kautta kotiin. Vihmoi vettä. Tällä viikolla ei sitten ihmeempää. Ensi viikko antaa taas ohjelmaa. Laboratoriokokeet Bulevardin klinikalla ja perjantaina M:n kanssa Sinebrychoffin taidemuseoon. Kellojen viisareitakin pitää siirtää kohti kesää tunnilla  tämän viikon sunnuntaina. Kolmelta ylös yöllä kääntämään, eiks niin? Haiskahtaa hiukan turhalta touhulta.

Pentti Haanpäätä luen ja välillä Morsea. Matti Salmisen Haanpäässä olen puolessa välissä, mutta Morse vetelee vasta melkein alkutekstejä Colin Dexterin kirjassa. En siis vielä tiedä, rakastaako Dexterin alkuperäinen inspector klassista musiikkia, kuten television sarjassa. Sekä sarjan päätähti Morsena esiintynyt John Thaw että Morsen luoja kirjailija Colin Dexter ovat jo poissa keskuudestamme. Samoin on Pentti Haanpään laita, joka kuoli 1955 viidenkympin iässä. Tekstit jäävät.

Eilen aamulla huomasin laihtuneeni aika paljon lähtökohdastani. Luulen tähän olevan syynä juuston pois jääminen ruokavaliosta. Ennen kun jääkaappi pursuili eri juustomaiden herkuista, mitä rasvaisempi, sitä makoisampi, niin nyt salaatissa lilluu laihaa fetaa, mozarellaa tai Riitan Herkun kotijuustoa. Leipäkin muuttunut kokonaisuudessaan hapankorppuviipaleeksi. Salaatti pitää sisällään kaikkea vihreää ja punaista, joskus keltaista, joka on ananasta sekä proteiinipommina kalkkunaa, broileria tai kalaa, katkarapuja. Kapselikahvi siivittää päivää ja kun päällä keikkuu rasvattoman maidon vaahtoa, ei muuta sitten kaivatakaan. Vielä muutama kilo pois on tavoitteena. Luulen lääkärinkin olevan tyytyväinen potilaaseensa huhtikuun alussa. Hamuan kehuja. Hän kun melkein ensisanoikseen loihe lausumaan tavatessamme "sun pitää laihtua". Sattuikin olemaan juuri tohtori, jonka erikoisalaa on obesiitti. Minähän rupesin melkein siltä istumalta tekemään työtä käskettyä. Oli motiivi ja oli pieni pala kunnianhimoakin. No, ja laihduttamiset ovat minulle tuttuakin tutumpaa puuhaa. Lihon, laihdun, lihon, laihdun. Tätä rataa jojoa. Joskus olen ollut hoikka kuin varpu. Siihen en enää pyri.

21. maaliskuuta 2017

KIINAN MANSIKKAHULLUUS

Tänään siis metrolla liikkeelle. Kotiin tullessa ostettava taas hedelmiä ja hallaimia. Mansikat juuri nyt yhtä tyhjän kanssa, eivät haise edes mansikalle. Onneksi meillä myydään ilman paperikäärettä, mutta Kiinassa alettiin hölmöillä ja kukin mansikka omaan pakkaukseen. Ja ne vielä isompaan pakkaukseen. Taisi olla kymmenen marjaa ja eurohinta 20€. No, maksaahan pakkaus ja pakkaaminen. Roskaa tulee ja kauhea homma saada marja suuhun. Suklaakonvehdin yksittäispakkauksen hyväksyn, mutta yhden mansikan oma kääre menee yli hilseen.

Eilen olin taas hyvin puuhakas. Imuroin, pyyhin pölynpoistoaineella pölyt, pesin kaksi koneellista pyykkiä, vaihdoin itselleni vuodevaatteet ja pyyhin keittiön lattian kostealla. Olinkin sitten aivan puhki. Tarkoituksella olin jättänyt seurastani pois rollaattorin ja touhusin näin olen ilman apuvälinettä. Sitten paistoin ohuita kalkkunanviipaleita, maustoin, pilppusin ja ujutin salaatin joukkoon. Ihan hyvää, eikä salaatti vieläkään kyllästytä, kun siitä saa satoja erilaisia variaatioita.

Kohta pitää taas ostaa pienempiä vaatteita, kesäksi ainakin. Haluan olla tyylikäs Oulun matkalla, jonne olen vakaasti aikonut. Vieläkään en tiedä, lennänkö pilvien halki vai jyskytän kiskoja pitkin. Tykkään junamatkoista. Sitä paitsi usein on ollut mukavaa juttuseuraakin. Siis hyvin mukavaa! Enkä minä minnekään vaivaisten osastoon mene! Kyllä rollaattori menee joko penkin alla tai joku herrasmies hilaa sen matkalaukun kanssa hyllylle.  Kai niitä on vielä junissa? Siis hyllyjä sekä herrasmiehiä? On nimittäin kauan aikaa, kun olen junassa matkustanut. Taisi olla höyryaikaan.

Ouluun kestää matka yli viisi tuntia. Eväsaikani on kaukana lapsuudessa. Nyt köpittelen ravintolavaunuun. Pitelen penkeistä kiinni, niin en tarvitse apuja. Oma heilahteluni sulautuu hyvin junan liikkeisiin. Ennen ratojen liitoskohdat tuntuivat matkustajissa. Miten lienee nykyisin? Taitaa tulla kiva kokemus minulle. Juniinkin on kuulemma matalalattiapääsy. Kyllä maailma on muuttunut! Jännittää jo nyt. Ja mistä voi ostaa lippuja? Nettiostot minulle vieraita. Yhden Tukholman matkan olen ostanut ja se meni aluksi aivan sähläämiseksi. Voisin Sinebrychoffin matkalla hiukan selvitellä, onko vielä ihmisiä lipunmyyjinä rautatieasemalla. Ennen sanottiin "meno-paluu". Ja mitä luokkia junissa on? Tässähän tulee ihan vaikka mitä housuun. Pitää googlata.

Luen hyvin innokkaasti  Inspector Morse-kirjaa. Pari tyttöä vasta murhattu, eikä ole hajuakaan, kuka moiset on tehnyt. Hovimestarikaan ei kuulu tähän kirjaan.

19. maaliskuuta 2017

JA MINÄHÄN KEPPIKÄVELIN

Liput liehuvat Minna Canthin muistoksi, eivätkä muille naisille sitten liehukaan minään päivänä. Muutama lumihiutale tipahtelee ja näin luvattiinkin. Viikon kuluttua alkaa kesäaika ja huomenna on kevätpäiväntasaus. Kyllä se tästä.

Keppikävelin eilen kauppakeskukseen, mutta tunnustan, että koville otti. Luulin olevan helpompaa. Matkalla ei voinut istahtaa. Ensimmäinen lepopenkki Citymarketissa oli kansoitettu. Ei kun koneportaita ylös. Seuraavalle penkille oli parkkeerannut eräs mammarainen itsensä ja ostoskassinsa. Kysyin, jos kassit ovat jo levänneet tarpeeksi, että pääsisin istahtamaan. Mamma ynähti, kokosi itsensä ja nyssykkänsä ja lähti. Se sopi minulle. Tämän jälkeen etenin levähdyspaikasta toiseen ja pääsin Stockmannille asti, vaikka sisälle en mennyt.

Istuin ja katselin lauantaihulinaa ja sitä riitti. Kiukuttelevia lapsia, väsähtäneitä vanhempia, kielten sekamelskaa, järjestysmiehiä, muutama laitapuolen kulkija, joita ohjailtiin jonnekin, kokonaisia sukuja ryhminä, tungosta. Viereisellä tuolilla istui mies, jonka sormet ja ranteet olivat täynnä hopeisia pääkalloja. Hän hymyili minulle. Ajattelin, jos hänen päänsäkin muuttuu ykskaks myös pääkalloksi. Ei muuttunut, hymy vain syveni. Vastasin siihen vaisusti vain hiukan suupielilläni. Olisin ehkä saanut penkkijuttukaverin ja esitelmän pääkalloista. Jatkoin matkaa. Kompuroin kotiinkin ja tuumailin ottavani seuraavalla kerralla avuksi molemmat kyynärsauvat. Vai onko rollaattori sittenkin paras vaihtoehto? Tietysti voi olla niinkin, että seuraava kerta yhdellä sauvalla on jo helpompaa, jos olin vain ruosteessa.

18. maaliskuuta 2017

KEPPIKÄVELEMÄÄN

Valkoinen muurikello keittiön pöydällä ja saksalaista valkoviiniä jääkaapissa. Steppailin eilen, kylläkin rollaattorilla, Rautatientorin metroasemalle ja HSL:n asiakaspalveluun. Hoidin asian ja ajoin metrossa takaisin Itäkeskukseen. Ostin nuo kaksi mainitsemaani asiaa ja istuin hetken ruokakaupan kassojen ulkopuolella penkillä arvioimassa perjantaivilinää. Sitä oli. Juomia eri muodoissa ostoskärryt täynnä, jopa siihen uskontokuntaan kuuluvilla, joiden olen luullut karttavan alkoholia. No,  maassa maan tavalla.

Eräs naisihminen lähestyi ja kysyi, jos olen kiinnostunut hengellisyydestä. En ollut. Olin suorastaan töykeä ja hiukan jo kyllästynyt näihin eri tason häiritsijöihin. "Käykö rouva täällä usein?" kysyi eräs papparainen. Ennen muinoin sai kuulla hiukan samanlaisen kysymyksen tansseissa "käyttekö täällä usein?" Oli sekin parempi kysymys kuin se entinen kaveri, joka uteli "onko nöftää navassa?"

Jos nyt luullaan, että olen päässyt eroon menneisyydestä, niin en ole. Edelleen kiroan itseäni ja tyhmyyttäni 16v-iässä  ja siitä eteen päin. Jos tämä ei lopu, on jotain tehtävä. Tämä ei enää suju. Itkeskelen ja rääkkään itseäni lukemalla kirjeitä. Ei mitään järkeä.

Yritän myös -ja onnistunutkin- lukea Pentti Haanpään elämäkertaa. Hän arvosteli railakkaasti pappiskuntaa ja kirkkoa, mikä tuli usein piruilevallakin tavalla novelleissa esille. Kaikkia ei edes suostuttu 1920-1930-luvuilla julkaisemaan. Aiheet tabuja. Jo vuonna 1938 Haanpää kirjoitti Hiljaisissa huoneissa-novellissaan Suomen poliittisista vangeista, "joista haluttiin vaieta 1930-luvulla ja vielä sen jälkeenkin". Sirpa Kähkönen otti asian puheeksi kirjassaan Vihan ja rakkauden liekit (Otava) vuonna 2010. Kumpikin kirjailija palasi aikaan, jolloin poliittisia vankeja meillä kidutettiin raa´alla tavalla, eikä suomalaiset tienneet mitään näistä kauheuksista. Haanpää oli aina vähäosaisten ja kaltoin kohdeltujen puolella. Hän sai arvostusta, mutta myös risuja. Matti Salminen teoksessaan kertoo Haanpään pysyneen aina "pystyssä koko ottelun ajan".

Tänään sitten ainakin juuri nyt näillä näkymillä aion keppikävelemään. Jos pystyn käppäilemään Itäkeskuksen Stockmannille asti, se olisi voitto. Katsotaan, sano. Onhan matkan varrella Itiksessä (en pidä tästä nimestä) penkkejä, joissa voidaan taas minua ja muita mammaraisia lähestyä. Joku tykkää, joku ei. Minäkin, jos lähestyjä on herrasmies, käyttää kirjakieltä ja kohteliaasti teitittelee. Niin kuin se aiemmin kertomani hissimies. Silloin ei minulla ole mitään penkkikeskustelua vastaan. Osaan olla ystävällinenkin ja jopa herttainen sille päälle sattuessani. Ja noissa mainituissa olosuhteissa satun.

17. maaliskuuta 2017

TERVEELLISIÄ SIEMENIÄ

Ollessani taannoin tartuttamassa Citymarketin asiakkaita ja kassoja flunssaan, ostin sekä chian siemeniä pussillisen että kvinoa paketillisen. Kokeilen ensin omatoimisesti chiaa. Ystäväni P-D on luvannut tulla minut perehdyttämään näiden terveellisyyksien laajempaan käyttöön. P-D on aina pirteä ja sukkela. Kertoo jo kauan nauttineensa monella tavalla näitä kahta minulle vielä toistaiseksi tuntematonta tuotetta. Jospa saisin "hankittua elämän" chialla ja kvinoalla. Luulen kyllä, että siihen kuitenkin tarvitaan muutakin, jossa minun kuuluu itse olla aktiivisesti pääosassa.

Nuha alkaa olla mennyttä, mutta yskä tuli todellakin tilalle. Koko rintalasta aristelee sadoista aikaisemmista aivastuksista, reippaista niistämisistä ja nyt yskimisestä. Eiköhän tämä tästä, kuten aina ennenkin. Kevättä pukkaa. Odotan oikein, että pääsen käyttämään uutta baskeriani ja solmimaan uutta kaulaliinaa uusilla tavoilla. Uudistuisinko minäkin? Vai onko ajateltava vakavasti kallonkutistajan vastaanottoa? Jos eivät ajatukseni ala oiota entisille ja järjen mukaisille mutkille, niin käyn ensin juttelemaan sen toisen tohtorin kanssa, joka on tähänkin asti kuunnellut muutakin kuin fyysisiä vaivojani. Toisen lääkärin kanssa jutellaan muusta, noin kujeiluvoittoisesti, mutta asiaa. Lääkäreissä on eroja. Kummatkin näistä ammatilleen vihkiytyneitä osaavia tohtoreita. Sitten on sen kallonkutistajan vuoro, jos tarvetta piisaa.

Siirsimme M:n kanssa Sinebrychoffiin menoa kuun loppupuolelle. Kiitos hänelle ymmärtäväisyydestä. Siihen mennessä olen taatusti jo taas terve kuin pukki. Aion muuten kokeilla kyynärsauvakävelyä vielä tällä viikolla ulkona. Jos pääsisin kunnialla vaikka metroon asti. On asiaa HSL:n konttoriin  Rautatientorin pysäkillä. On oiottava eräs juttu koskien matkakorttiani, jonka virheellisyyden huomasin vasta kotona. Näen samalla, onko minuun suhtautuminen muuttunut vaihtuneen apuvälineen takia. Malmin Polgaran blogissa kun otettiin kantaa rollaattorin käyttäjien kohteluista. Minäkin kertonut omassani varsinkin pankissa asioidessani, että minua pidetään lapsen tasoisena, jolle pitää kaikki vääntää rautalangasta. Tosin se on nyt muuttunut saatuani pankin uskomaan, etten sen enempää paina kopiointikoneellani seteleitä kotona kuin  kerään tallettamaani rahaa esimerkiksi kolumbialaisen oopiumiunikkopellon tuotosta.

Neuvo nuoremmilleni, joilla on muistolaatikko ja aie avata se elämänsä ehtoopuolella: älkää avatko. Sieltä pöllähtää kaikki rakkaat muistot ulos sekoittamaan elämää, jäljelle ei jää toivokaan, joka sentään jäi Pandoran lippaaseen.