LIIAN PITKÄ JONO

Piti K:n kanssa mennä Amos Rexiin. Oli ollut puhetta. Lähdimme taidetta silmällä pitäen asianmukaisesti pyntättyinä Stadiin. K oli jo illalla ajatellut, että nyt syysloman aikaan on koululaisia liikkeellä, mutta ei soittanut kertoakseen minulle. Jono Amos Rexin oven edessä oli monta sataa metriä pitkä ja koostui isoksi osaksi todellakin koululaisista, jotka ovat vapaa-ajallaan kiinnostuneita taiteesta. Astelimme Mannerheimintien yli ja pasteerailimme takaisin metroon. Pääsimme vielä samalla maksulla, joka on aina hyvä asia.

Oli ollut puhetta myös uudesta kauppakeskuksesta Kalasatamassa, Redistä. Astuimme metrosta Kalasataman asemalla pois ja joka puolella luki "Redi". Mahdottoman helppoa. Massan mukana ajauduimme kauppojen ihmemaahan, joka loppujen lopuksi oli samanlainen kuin kaikki muutkin kauppakeskukset. Kahviloita, sisustusliikkeitä, kynttiläpuoteja, ravintoloita, kampaamoja, kauneussalonkeja, karkkikauppoja jne. Erään kauneussalongin kohdalla kutsui ääni meitä käsihoitoon ihan ilmaiseksi. Iloisen näköinen kauneuden jumalatar oli asennoitunut hoitamaan käsiämme. Annoimme sen tapahtua. Kuolleen meren mineeraaleista valmistetulla käsivoiteella lupasi hän taikoa kätemme siloisiksi. Ei sitten taikonut. Saimme valita voiteen tuoksun ja minun nenäni  jo neljännen purkin kohdalla kieltäytyi tuntemasta aromeja ja summan mutikassa valitsin mangon. Siinä hieroskeltiin, kaavittiin kuollutta ihoa pois ja kaunotar kehui koko ajan tuotteitaan ja ennen kaikkea Kuollutta merta, josta uusi kaunis iho ja siloisuus käsissämme olisi kotoisin. Kyselin hintoja ja totesin itsekseni Diorin hintojen olevan murto-osia näistä Kedma-tuotteista. Ehkä suola maksaa, se on ennenkin ollut kultaa kalliimpaa. Myös meren maine maksaa. Onhan Kleopatrakin käynyt siinä kelluen pulikoimassa ja hankkimassa hyvää oloa. Emme ostaneet mitään ja salongin sulotar näytti pettyneeltä.

Menimme Hermannin Rantatien kirjakauppaan, jonka nimi on Kirjakauppa.com Redi. Ostin Kari Hotakaisen vuonna 2015 ilmestyneen kirjan Henkireikä. Maksoi vitosen. Sitten menimme kahville. Minulta kaatui cappuccinoa lattialle ja K ei saanut kuljetettua omaa kahviaan pöytään. Itsepalvelukahvilan kiroja! Pullan sai. Kassaneito lupasi kahvin tuoda. Ei tuonut. Huuteli kassalla suureen ääneen "pieni cappuccino noudettavissa". K ei noutanut. Viereisen pöydän asiakas haki ja toi. K kiitti. Olin jo oman kahvini siinä vaiheessa melkein juonut. Minulla ei ollut pullaa.

Pois lähtiessämme kurvasin kassatyttelin kautta ja kysyin ihan nätisti, miksi luvattiin oma-aloitteisesti kahvi tuoda pöytään, eikä tuotukaan? Tytteli vastasi syyn olleen "koordinaatiossa" ja hän kuulosti siltä kuin juuri olisi oppinut tämän sanan.

Menimme metroon. Oli alkanut sataa.

SYYSLOMAN RIEMUA UIMAHALLISSA

Uusi päivä. Asioimaan tänään. Paneudun fiiniksi ja lähden. En kovin pitkälle. Itäkeskuksessa on yksi hyvä puoli: palvelut lähellä. No, olivat ne asuessani Katajanokallakin. Oikeastaan mukavasti aina ratikkamatkan päässä. Rakastan ratikoita! Ihan toista kuin kylmänkalsea metrovaunu. Minulla on jääkaapin ovessa kaksi ratikkamagneettia.Veressäni on ratikkageeni, koska pappa (äidin isä) oli ratikankuljettaja. Komea olikin uniformussaan ja ehdottomasti ratikan kunkku.

Nyt kun tämä viikko on koululaisilla syyslomaa, niin uimahallissa oli melua ja pärskettä. Seinillä lukee "altaan reunalta veteen hyppääminen kielletty". Kaikki hyppäsivät. Eivätkä tippaakaan välittäneet meistä kahdesta arvokkaasta rouvasta, jotka yritimme polkemalla päästä vatsanseudun runsaudesta eroon. Lähdimme ennen tunnin täyttymistä pois. Lisää ihmisiä koko ajan tulossa, jono kassalle pitkä ja metelöivä.

Kahlasin vaahteranlehdissä kotiin ja kaivoin jääkaapista salaattiainekset. K kutsui syömään kaalikääryleitä, mutta kiitin ja kieltäydyin. Minulla oli salaatin lisukkeena kvinoa-bataattipalleroita. Mitään muuta järkevää en sitten tehnytkään. Katselin ehtoolla Simpsoneita. Mieliperheeni, johon en kyllästy. Homer vaikuttaa hiukan tyhmeliiniltä, mutta vuosia häntä tarkanneena, huomaan ettei ole. Hän on hyvä aviomies ja isä, vaikka onkin perso Duff-oluelle.

Aloitin Nummisuutarien lukemisen. Esko aikoi kosiomatkalle Karrin taloon. Krouvin tuopillisen ääressä sovittu naimakauppa Eskon isän ja nyt toiselle vihityn morsiamen isän kanssa, olikin viinahuuruista leikinlaskua. Niin vaan Esko pynttäytyi  pyhävaatteisiin, heitti haarapussin olalleen ja  matkaan lähti. Mahalasku tuli ja tappeluksi meni totuuden paljastuttua häähuoneessa. On se vaan niin turkasen hersyvää kieltä tuo Kiven kieli! Mutta menepäs sinällään kääntämään muille kielille. Ei onnistu. Onnistuneita käännöksiä muilta kirjailijoilta kuten juuri joukostamme poistuneella Arto Paasilinnalla, jota voi lukea monilla kielillä ympäri maailman. Arto Paasilinnaa olen vähän lukenut, mutta veljeä Erno Paasilinnaa, kuollut hänkin, sitäkin enemmän.  Erno Paasilinna oli oman tiensä kulkija, toisinajattelija, esseisti ja hänen tekstinsä olivat minulle mieluisia. Olen kuunnellut häntä livenä Studia  Litteraria-luentosarjassa.

Nyt kahvikapseli koneeseen ja tuokio mukillisen seurassa. Sitten uuteen päivään.

NUMMISUUTARIT SEURAAVAKSI ?

Tahdonpa luettuani "Seitsemän veljestä" päättää siitä kirjoittamisen Aleksis Kiven sanoihin. "Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa".

Panin kirjan hyllyyn ja olen ylpeä, että meillä on Aleksis Kivi.

A tehnyt ihanan Välimeren risteilyn MSC Divinalla. Käyneet satamissa siellä ja täällä, syöneet hyvin, nauttineet laivan ohjelmista, tutustuneet ihmisiin eri maista. Yli 300 m pitkä risteilyalus. Laskettu vesille 2011. Ystäväni oli nauttinut täydestä sydämestään ja nyt minäkin kuultuani matkan eri vaiheet. Onnellinen, onnellinen A!

Juon tässä vielä hitaasti nautiskellen cappuccinoa tai lattea, mitä siitä kulloinkin taitamattomissa käsissäni syntyy. Sitten valmistautumista uimahallia varten. Huomenna asioille. Nyt katsellessani ikkunasta, ovat lehtipuut saaneet roimasti väriä, etupäässä keltaista. Koivujen lehdet kutistuneet ja rypistyneet, putoamista vailla. Metsikköni silmien edessä on vähitellen pelkkä kalju puusto ja valmiina vastaanottamaan ensilumen oksilleen. "Ihanaa", sanovat ne ihmiset, jotka hamuavat valoisuutta. Minä en sano. Syksyn pimeys on niin armelias. Kuin kynttilänvalo sisällä.

Kaikki korut pois vesileikkiä varten. Kloori ei tee niille hyvää. Olen kaikinpuolisesti alaston, enkä yhtään kotonani uimapuvussa, vaikka siinä on hame. Urheasti vaan polskimaan!

IHAN JOUTILAANA

Sen laiskemmaksi ei kukaan ihminen voi vajota kuin minä eilen. Heräsin kymmeneltä ja siitä alkoi jälleen yksi ihana yöpaitapäivä. Odottelin illan tähtiä tanssimaan ja siinä vuotellessa katselin Vanity Fair-elokuvan Turhuuden turuilta. Miten nainen pärjääkään maailmassa älyllään, ja viehättävyydellään köyhyyden ryvettämänäkin. Ei ojasta allikkoon, vaan jälleen kerran onnistuneena huipulle ja seurapiireihin. Ohjaus intialaisen Mira Nairin ja valmistumisvuosi 2004. Nautin!

No, ja sitten hetkeksi pois loistosta ja kristallien kimalluksesta Impivaaran veljeksiin. Kaskimaata, viljapeltoja, navetta pullollaan eläimiä. Mikäs siinä on veljesten ollessa. Olivat jo oppineet lukemaankin. Katkera oli kalkki maistella, kun opettajana hyöri sarjan nuorin, Eero, joka oppi ensimmäisenä ja ryhtyi sitten veljiensä opettajaksi häikäisten älyllään ja taidollaan jurrikkaparvesta muut. Välillä rökitettiin kuuden voimalla ylitettyään opettajan valtuudet. Ja taas jatkui oppi A:sta P:hen.

Lotossa ei mitään. Miten ihmeessä se voi olla noin vaikeaa saada muutama numero oikein? Eikä kenelläkään koko riviä. Eikä kysymyksessä ole kuin seitsemän vaivaista numeroa. No, minua ei ole Fortuna koskaan suosinut. Ei ainakaan tässä pelissä. Jos joskus elämässä muuten.

Lähetin s-postia Espanjaan A:lle  ja kerroin kuulumiset vesijumpasta lähtien. En tiedä, ovatko jo Volkerin hautajaiset Saksassa olleet. Haudataan kuulemma Horstin viereen. Joskus mietin, minkälainen olisi elämäni ollut, jos...   Isäni ei olisi hyväksynyt. "Ikinä et mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin." Tämä ei ollut este kuitenkaan, vaan minun virheeni, jota olen katunut.

Huomenna taas melkein kaulaa myöten veteen. Muuten kivaa, mutta riisuutuminen, suihkuttaminen, uimapuku, suihkuttaminen, pukeutuminen käy työstä. Vedessä läträäminen menettelee. Kunhan opin kunnolla polkemaan. Menee hiukan leikiksi.

KIVESTÄ TÄPINÖISSÄ

Tuotapikaa olen "Veljekset" lukenut. Kun nyt pääsin Kiven kielen makuun, jatkan. Vuorossa on "Lea". Luen sen siksi, kun sillä on muistoja. Olen nähnyt näytelmän Helsingin keskusvankilassa eli Sörkan vankilassa ja vankien esittämänä. Lean roolissa tietysti mies. Isäni sai kutsun näytökseen ja pääsin avecina mukaan. Olin jo yli 10v. En ollut ennen vankilassa ollut ja kaikki oli kamalan jännittävää jos hiukan peloittavaakin. Vankeja oli katsomossakin, vartijoita, omaisia ja isä ja minä. "Leasta" ei minulla ole enää oikeastaan hajuakaan, että sen puoleen on hyvä siihen tutustua. Sen muistan, että Lea oli näytelmän ainoa naisrooli ja hänen ilmestymisensä lavalle sai yleisön vankikavereissa aikaan suurta hilpeyttä.

Mutta vielä tovi seitsemässä miehessä. Ohitin jo sen jupakan, kun he tappoivat Viertolalta 40 härkää. Ensin seitsemän ja karhun ja härkien piirittämältä Hiidenkiveltä, jossa olivat niitä paossa, 33 härkää päästäkseen kolmen päivän päästä kiveltä pois, kun alkoi tulla nälkä. Lihaa riitti pitkäksi aikaa, kun Viertolalle eivät kuolleet eläimet kelvanneet.

Tuli mieleen semmonenkin seikka, että osasikohan Charlotta Lönnqvist antaa oikeasti arvoa Aleksis Kivelle ja hänen tuotannolleen? Fanjunkarsissahan Kivi Charlottan hoivissa asui joitakin vuosia ja kirjoitti siellä "Veljeksetkin", jonka, kuten tiedämme, August Ahlqvist lyttäsi. Fanjunkars jäi Porkkalaan ja venäläiset sen hävittivät. Olen ollut Fanjunkarsin pihalla ja nähnyt Charlotta Lönnqvistin ja Aleksis Kiven muistolaatan. On vuosien aikana paljonkin spekuloitu siitä, minkälainen suhde näillä kahdella oli. Sitä emme tule koskaan tietämään. Eikä se minusta tärkeää olekaan. Eikä varsinkaan ulkopuolisille kuulu.

Kuten huomata saattaa, olen aivan täpinöissä Kivestä. Toki olen aikaisemminkin lukenut, mutta en tämmösellä halulla ja kiihkolla. Saas nähdä, olenko yhä innoissani "Leankin" jälkeen. kun on tuotantoa vielä paljon. Runojakin. Tuttu "Onnelliset", "Jo valkenee kaukainen ranta/ Ja koillisest´ aurinko nousee/ Ja auteret kiirehtii pois,/ Kosk´ Pohjolan palkeet käyvät,/ Kosk´mennyt on yö,/ Kosk´ kimmeltää kesänen aamu/ Ja linnut ne laulelee..."   Tähän sävelsi Oskar Merikanto musiikin. Ja olemme sen kaikki joskus kuulleet.

NILKKURIT

Eipä tietenkään olisi pitänyt Stockmannille mennä. Parfyymi- ja kenkäosasto ovat ne pahimmat. Minua veti joku kauhea vimma kohti kenkäosastoa, vaikka voimalla vastaan harasin. Silmät havaitsivat heti sopivan nilkkurin ja käsi meni ja otti. Panin jalkaan. Olin ihastunut ja voimaton niitä vastustamaan. Missä toinen nilkkuri? Katse etsi myyjää. Hullujen Päivien tungosta. Myyjä näki hätäni ja haluni juuri nuo nilkkurit omistaa. Tuli luo. Haki kengälle parin ja minä panin jalkaan. Myyjä kysyi, jos kävelisin tai ainakin seisoisin  hetken kokeillakseni. "Voi, ei tarvitse, nämä minä ostan". Myyjä kantoi kengät kassalle, toivotti päivän jatkot, hymyili. Minä maksoin. Sitten ihmettelin, miten tässä näin kävi?

Menin Herkkuun, jossa minulle kerrottiin tavaravalikoiman vaihtuvan, kun nyt ollaan virallisesti Hokkia. "Kaikkiko vaihtuu ja muuttuu?" kysyin.  "Kaikki", sanoi myyjä ja tarkasteli reaktiotani. "Kuuluuko valikoimaan jäätelövohvelit?"  Myyjä vastasi, että ehkä kuuluu ehkä ei. Olin aivan tyrmistynyt, enkä muistanut, mitä piti ostaa. Ostin sitten vähän sitä ja tätä ja toivoin, että osuin oikeaan ja ennen kaikkea tarpeelliseen. Mitä varten maailma ei pysy entisellään?

Pasteerailin kotiin, purin kassit ja ihastelin nilkkureitani. Panin kaappiin muitten nilkkureitten viereen ja tiesin olevani seinähullu. Soitin ystävälleni, joka asuu pitkospuitten päässä Lapin Kaldoaivin erämaan reunamalla. Hän poltteli vesipiippua. Osti hookahin kerran itäisillä mailla käydessään. Sivuvaikutus piipun käytöllä on, että se auttaa yskimiseen. Ystävälläni on kyllä yskä. Juttelimme tovin vesipiipuista, vaikka aika huonosti niitä tunnen. Lopetimme puhelun, koska hän halusi ilman häiriötä keskittyä poltteluun.

Luen "Veljeksiä" ja nautin Kiven kielestä. Kun kaikki seitsemän meni nukkumaan, niin he "kääriytyivät  unen hienoon huiviin". Saattaako sen kauniimmin sanoa?

VARMASTI KIHARAA

Aloitin eilen Kiven sitaatilla iloitsemisesta ja sitten nuolaisinkin ennen kuin tipahti, sillä Seurahuoneen hilpeä oleminen hyvän aterian äärellä peruuntui. Henkilö, joka minut olisi iloitsemiseen hakenut, loukkasi jalkansa ja se leikataan. Jäämme odottamaan aikaa parempaa ja jalan parantumista.

Sillä välillä Kiven päivän kimmokkeena aloin lukea "Veljeksiä" jälleen kerran. Minulla on vanha Otavan 3-osainen Aleksis Kiven mestariteokset. Veljesten kera meni eilinen päivä. Ensi viikoksi olen K:n kanssa kaavaillut Amos Rexin käyntiä, kun aiotut muut menemiset menivät pipariksi. Vakiovesijumppa tietysti tiistaina. Ja tänään asioille. Mitä asioita yksineläjällä? Vaikka mitä, vastaan aina. Niitä samoja kuin muillakin. Ei elämä pääty siihen, kun jää yksin.

Olen ollut pari päivää sisällä ja papiljotit ovat olleet pari päivää päässä. Tietää hyvin kiharaa. Ne on purettava tänään. Ulos ei voi mennä papiljotit päässä edes huivin alle kätkettynä. Inhoan leväperäisyyttä tässä asiassa. Ja muutenkin saattaa olla arvelluttavaa pitää samoja papiljotteja niin kauan. Hyvä siis todellakin purkaa. Siihen aikaan kun valtavat tupeeratut hiukset olivat muotia, ei hiuksia kyennyt kampaamaan tai harjaamaan. Ne olivat päivä- ehkä viikkokausia siinä tilassa ja niiden sekaan muutti asukkaita. Kampaajat nostivat hintojaan. Monen naisen piti jopa luopua hiuksistaan, kun niitä ei enää saanut selvitettyä. Kuokkasen peruukkiliikkeellä meni hyvin.

Olen syönyt jo kaikki kotisirkat. Kerroin eräälle ystävälleni uusista ruokatottumuksistani ja hän sanoi "yäk". Ja nämä minun sirkkani olivat sentään makeisten muodossa häveliäästi suklaakuorrutuksen sisällä. Ne rouskuvat hampaissa mukavasti suklaan sulettua. Ei ole pelkoa, että ötökän raajat tarttuisivat hampaan väleihin. Ne on valmistuksen alkuvaiheessa nypitty pois. Sirkkaruoka on tulevaisuutta.