KAUPPAKESKUSTEN HURMAA

"Aiotko mennä Triplaan?", kyselevät tuttavat. No en aio. Uutuuden nimi on Mall of Tripla ja se on Pasilassa.  On saamieni tietojen mukaan Pohjoismaiden suurin kauppakeskus. Lienee positiivista. Vaikka käynkin aina asioimisen tarpeen tullen läheisessä kauppakeskuksessa, se ei tarkoita, että viihtyisin niissä. Enkä ennen tänne muuttoani yhdessäkään kovin usein käynyt. Stockmann ei ole kauppakeskus, johon minulla oli läheinen suhde Helsingin keskustassa. Täällä olevassa kauppakeskuksessakin on Stockmann, mutta suhteeni siihen on pysynyt viileänä. Rakennusvaiheessa Triplaa povattiin "Helsingin uudeksi keskukseksi". Helsingin Sanomien mukaan se on "väkisin tehty sydämensiirto".

Kalasataman Rediin menin ystäväni toiveesta ja hänen kanssaan. En viihtynyt. Paha mieli tuli, kun kauppakeskus poti jo alun alkaen asiakaskatoa ja nyttemmin kauppiaskatoa. Suuret kauppakeskukset ovat paikkoja, jossa ollaan koko päivä tekemättä ja ostamatta mitään. Korkeintaan käydään hampurilaisella. Suku kokoontuu, jäsenet tapaavat toisiaan, vaihtaa kuulumiset ja tukkii kulkuväylät lastenvaunuineen ja lapsineen. Joululla ja alennusmyynneillä houkutetaan ostovoimaista väkeä. Muulloin, kuten Kalasataman Redissä, käytävät kaikuvat tyhjyyttään. Toiveikkaana ajatellaan, että kun saadaan rakennettua kaupunginosa valmiiksi, menee Redillä hyvin. Samoin Mall of Triplan ympäristökin laajenee valmistuttuaan. Talot ja niiden asukkaat on tulevaa visiota.

Minä kaipaan pieniä kauppoja, joissa saa henkilökohtaisen palvelun. Kivijalassa leipäkauppa ja aamutuore ranskanleipä. Kenkäkauppa, jossa asiakastuolin edessä palli, jonka päällä myyjä istuu sovittamassa kenkiä asiakkaan jalkaan. Sellainen oli Aleksanterinkadulla Oldenburg. Nykyisin kaikki ovat vannoutuneita itsepalvelun nimeen. Asiakas tekee myyjän työt. Vain kassa rahastaa. Mitään ei pakata. Ja jos, niin kääre maksaa. Jopa pesulassa puhdistetun vaatteen päälle kietaistava muovipussi on maksullinen. Oma kassi on valttia.

Näin pitkästi asiaa ja sekava vastaus alun kysymykseen "aiotko mennä Triplaan?". Vastaus sama: en aio.

NÄHTYÄÄN NAPOLIN EI KUOLE KUKAAN

Minä laillani, kuten monet muutkin, olen pohtinut, mistä sanonta "Nähdä Napoli ja kuolla" tulee. Joitakin versioita olen kuullut ja nyt  Liisa Väisänen kirjassaan Kaikki Italiani kertoo yhden. Uskottavimman! Alkuperäinen lausahdus latinaksi kuuluu näin "videre Neapolim et Mori". Suomennettuna "näe Napoli ja Mori". Mori on vanha kaupunki, jatkaa Väisänen, pohjoisessa Italiassa Etelä-Tirolin alueella. "Mori" sana kuitenkin  myöhemmin kehittyneessä italian kielessä tarkoittaa kuolla-sanaa, verbin käskymuotoa. Napoli oli suuri kaupunki ja pohjoisen Mori pieni kylä. Latinalainen sanonta lienee tarkoittanut, että on hyvä nähdä sekä suurta että pientä. Vastakohtia.

Itse en Napolissa ole ollut. Minun Italiani päättyy Toscanaan. Italialaistunut ystäväni, jonka kanssa käyn etanapostitse kirjeenvaihtoa, asuu lähellä Napolia ja vierailee siellä usein puolisonsa kanssa, joka on Napolista lähtöisin. Mutta eipäs ole hänkään tätä tarinaa tiennyt Napolin näkemisen jälkeisestä kuolemasta. Joka ei siis pidäkään paikkaansa, vaan matkaajat saavat pitää henkensä.

Olen vielä alussa Väisäsen kirjassa ja luen haltioituneena. Niin moni asia minulle uutta ja ennen kuulematonta Italiasta. Liisa Väisänen toimi matkaoppaana maassa ja kertoo pitkät pätkät Venetsiasta ja gondolien historiasta. Niissä olen istunut ja kanaaleja kiertänyt. Ovat rakennettu epätasapainoisiksi,että gondolierilla on helpompi sitä oman ruumiinsa painolla ja liikkeillä ohjata. Tätäkään en ole tiennyt. Gondolin kuljettaja laulaa, ainakin saadessaan ylimääräistä, jos pyydetään. Minua kuljettanut lauloi myös. Veteli alkutahteja O Sole Miosta, jolla oma tarinansa. Laulu alunalkaen napolilainen, eikä siitä tietystikään pidetty, että venetsialainen sitä laulaa ikään kuin omanaan. Napolin kaupunki veti aikoinaan Venetsian oikeuteen laulun varastamisesta. Oikeus määräsi Venetsian maksamaan muodollisen korvauksen, joka summana ei suuri ollut, mutta Napolille henkinen voitto.

Aamu vasta alullaan. Pimeää. Minulla jo aamukahvi menossa. Heräsin aikaisin ja tuli hillitön halu kertoa Väisäsen tarinoita Italiasta blogiin. Olen opiskellut italiaa yhden vuoden  Istituto Italiano di Cultura-laitoksessa Helsingissä. Kaikki se vähä oppimani on karissut muistista pois. Vuosi ei olisikaan riittänyt. Miksi sitten into lopahti, en tiedä.

MIES, JOKA VEI SYDÄMENI

Perintönä hyllyssäni muutama WSOY:n Pienen Taidekirjaston kirjanen. Tietysti olen niitä vuosien varrella lueskellut ja jopa Toulouse-Lautrecin kirjan ihan repaleiseksi. Hän kuuluu ehdottomasti mielitaiteilijoihini. Pidän hänen karikatyyrisestä hiukan rosoisesta tavastaan kuvata ihmisiä. Ei siloitellun kauniisti elämää nähneistä, vaan rehellistä kuvausta Pariisin kahviloiden ja huvittelupaikkojen asiakkaista ja esiintyjistä. Minulla on ollut onni ja ilo nähdä pari Toulouse-Lautrecin upeaa näyttelyä julisteista, joita hän runsaasti teki. Toinen oli vuosia sitten täällä Ateneumissa ja toinen Münchenissa myös kauan sitten. Tämä mies, joka katkaisi molemmat jalkansa lapsuudessaan, eikä koskaan saanut niitä ennalleen, vei minun sydämeni töillään.

Ostin taas kirjan. Liisa Väisänen pannut muistiin matkojaan Italiassa. Tykkään matkakirjoista. Tykkään matkustamisesta, joka tosin on nykyisin osaltani taakse jäänyttä. Ehdin kuitenkin aika paljon ja moneen maahan. Myös Italiaan muutaman kerran. Nyt palaan sinne Väisäsen mukana.

Eräs rakas ystäväni oli minua avittamassa parissa asiassa ostosten teossa. Piti saada asiantuntijan apua. Menimme sen jälkeen kahville ja sitten hän tuli vielä vempaimet kotiini asentamaan käyttövalmiiksi. Hän osaa! Minä olen täysin avuton ja tumpelo.

Ensi viikolla taas konsertti Musiikkitalossa. Oikeammin siis kenraaliharjoitus, joihin olen kovasti tykästynyt. Espanjalainen Leticia Moreno soittaa viulua, jos ei ohjelmalehtisen painon jälkeen ole tullut muutosta. Sen olen aiemmin jo kertonut, että kapellimestarina on unkarilainen Pèter Eötvös. Kuulemme myös hänen omia sävellyksiään. Nyt käsitellään musiikin mukana Euroopan pakolaiskriisiä alkaen "täyteen ahdettujen laivojen nimettömistä matkustajista, ihmisistä aaltojen armoilla." Miten se tapahtuu, jää kuultavaksi.

Nyt lähden Italiaan! Ensin näköjään hetki historiaa ja sitten seikkailuun Liisa Väisäsen kirjan mukana.

AAMUKAHVITTELUN AIKAAN

Lisää tauluja seinille en ole nakutellut. Koivut entisestään kellastuneet ikkunani ulkopuolella pihalla. Sateen tuntu leijuu.  Eilen käväisin ihmisten ilmoilla. Käytin saamani etusetelin Stockmannilla. Aivan kuin ennen vanhaan. Niitähän sateli kuukausittain. Nyttemmin harvoin. Huomenna tapaan erään ystäväni. Hän avittaa minua tärkeän ostoksen teossa ja sitten menemme kahville.

Soitin H:lle Turkkiin. Oli lentoasemalla pyllähtänyt nurin koneportaissa matkalaukkuineen päivineen. Mustelmia ja muutama verinaarmu. Ovat jo paranemaan päin. Olisi saattanut käydä hullumminkin. Yöt siellä jo tähän aikaan vuodesta viileänkylmiä, mutta päivisin ystäväni hikoilee kolmessakymmenessä plusasteessa. Miesystävä onnesta pyöreänä saatuaan jo yli 10 vuotta rakkaana olleen naisensa taas luokseen. Heidän tutustuttuaan toisiinsa, kohisi ystäväni tuttavapiiri "rantaromanssista". Eipä ollut. Tunteet syvempiä ja kestävämpiä. Voi kutsua rakkaudeksi.

Italiasta ei ole kuulunut halaistua sanaa. Alan huolestua. Odotan vielä ja sitten soitan. A sensijaan muistaa taas ahkerasti sähköposteilla. Lämmintä Valenciassakin. Hän kauhistelee, kun olen kertonut Suomeen jo lunta sadelleen. Ei sentään vallan tänne Helsinkiin. En tiedä, onko hän koskaan kunnon lunta läheltä edes nähnytkään. Täällä päin ei ole milloinkaan ollut. Keväällä olisi ehkä tulossa matkatessaan laivalla Pietariin Hampurista. Ensin kuitenkin koko Euroopan halki päästäkseen laivaan. On varannut jo muutaman ystävänsä kanssa matkan ja ehdotti tapaamista, kun risteilijä pysähtyy Helsingissä. Olemme tavanneet kauan sitten Saksan Hofheimissa.

Lipittelen tässä samalla rutkasti myöhässä olevaa aamulatteani Mucha-mukista.  Alfons Mucha teki aikoinaan myös julisteita ja yksi sellainen on kahvimukini kyljessä "Biere de la Meuse". Olen joskus saanut hankituksi muutamia "taidemukeja" muiltakin taiteilijoilta. Niistä on hauskaa kahvia juoda. Niin tänäänkin.

KYLLÄ SE ON WÄINÖ AALTOSEN

Kaksi taulua sain eilen naulattua seinälle. Toinen on se, jota isäni väitti kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen tekemäksi. Se on ilman signeerausta. Oli aikoinaan Ateneumissa tarkasteltavana, mutta eivät taiteilijaa pystyneet nimeämään. Niin että on se nyt "Wäinö Aaltosen". Toinen on varmasti Onni Mansneruksen. Siinä on signeeraus. Nämä kaksi sain hien ja kyynelten voimalla seinälle. Apuna oli lyijykynä ja viivotin, että sain alareunat tasan. Siten vain istuin ja katselin. Loput myöhemmin.

Heräsin yöllä (olin nukkumassa jo ennen yhdeksää) ja muistin elokuvan Schindlerin lista (ohjaaja Steven Spielberg 1993). Oli jo mennyt jonkun aikaa, mutta näin enemmän kuin pelkän lopun. En ole koskaan koko leffaa nähnyt ja harmittelin, kun oli alkanut nukuttaa. Luultavasti se on elokuva, joka olisi jokaisen aikuisen nähtävä. Myös niiden, jotka tietävät noista ajoista vain jotain historian hämäristä. Tiedän leffan kulun. Thomas Keneallyn kirjaa en ole myöskään lukenut. Elokuvasta on paljon puhuttu ja on se Oscar-palkittukin.

En viitsinyt eilen edes pukeutua. Hiippailin aamutakissa koko päivän. Tänään aion, kunhan selvitän tämän aamun ensin. Suurempiin puuhiin en sen sijaan ryhdy. Tomorrow is another day, kuten tiedetään.

Ystävä oli silmäleikkauksessa ja kuulostelin jo heti kotiin päästyä hänen vointiaan. Se on nykyisin nopea operaatio, ei makuuteta. Minä myös läpikäynyt onnistuneesti. Olin Eiran sairaalassa, enkä suinkaan taitavien silmälääkärien takia vaan arkkitehti Lars Sonckin vuoksi, joka piirtänyt rakennuksen, Valmistui vuonna 1905. Ennen operaatiota tutkiskelin ihastuneena paikkoja kerroksesta toiseen. Sitten annoin molemmat silmäni lääketieteen haltuun leikkauksen ajaksi. Kopat silmillä tulin kotiin. Näytin hyönteiseltä.

KALLIOON LOUHITTU

Suntio vie vainajilta kuolinvaatteet. Antaa ne vaimolleen, joka ompelee uusiksi hienoiksi vaatteiksi. Tästä kertoo Kari Hotakainen kirjassa, jota olen lueskellut.

Suomen Kuvalehdessä kirjoitus Italian kaupungista Matera, joka on kuuluisa luola-asumuksistaan. Matera on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki Bulgarian  Plovdivin ohella. Nykyisin ei Materan luolissa asuta, mutta halua on niitä modernisoida ja sitten vuokrata turisteille. Minä en Materassa ole ollut, mutta Andalucian Guadixissa kyllä, jossa myös luola-asumuksia. Monissa asutaan, useita vuokrataan matkustajille. Ikkuna saattaa olla kallion reunimmaisessa huoneessa tai sitten ei ollenkaan. Kesällä ihanan viileä ja talvella lämmin. Olimme yhdessä asunnossa, joka oli museona. Iloinen mies ohjasi meidät sisälle ja ylpeänä esitteli luolaansa. Nykyisin ovat modernisoituja vesijohtoineen ja sähköineen. Kodikas ja viehättävä oli monine huoneineen, valkoisiksi kalkitut kiviset seinät. Kaveri kertoi asuntojen olevan huippukalliita, mutta ennen vanhaan kuten Materassakin, köyhälistön asuinsijoina.

Amos Rexissä Birger Carlstedtin (1907-1975) näyttely ja kieltolakiajan kahvila Le chat doré eli Kultainen kissa. Alkuperäinen oli Unioninkadulla vuodesta 1929, mutta lopetti toimintansa jo 1930-luvun lopussa. Birger Carlstedtin taide abstraktia ja jännittävää. Hän oli monipuolinen ja teki sisustuksia, muotoilua ja lavastuksia.  Näyttely avoinna tammikuuhun asti. Sinne joskus ja  sitten Kultaiseen kissaan.

Otin kaksi viimeistä isoa taulua muuttopakkauksista. Seitsemälle taululle harkittava tarkasti paikka. En tiedä, tänäänkö vai jonain toisena päivänä. Muutamat olen jo seinille naulannut. Pidän tauluista. Niitä on aina ollut. Kuten kirjojakin. Pitää olla.

HOTAKAISEN MATKAAN

Viimeksi palelsi. Ei enää. Jokin vika lämmityksessä, joka nyt korjattu. Ihanaa! Eikä enää tunnu ilkeältä nousta lämpimästä vuoteesta, kun ensimmäiseksi purkautuu valtava aivastus. Nenä ei ole kylmä, eikä kädet. Tarkenee yöllä hiippailla yöpaidassa keittiöstä hakemaan mandariinin. Olen siirtynyt tuontihedelmiin. Torimyyjillä näkyy melkein vain omenia ja puolukoita. Kävin kiittämässä torimyyjääni hyvästä palvelusta. Hän ei aio enää tulla myymään ensi vuonna.

Kaivoin hyllystä taas jo aiemminkin lukemani kirjan. Kari Hotakainen Henkireikä Siltala 2015. Tässä kirjassa Hotakainen "virittää proosansa ennennäkemättömille kierroksille". Minä nähnyt ne ennen, koska olen kirjan ehkä vuosi, pari sitten lukenut. Olen katsellut tv:n Pitääkö olla huolissaan ohjelmaa ja siinähän on Kari Hotakainen Tuomas Kyrön ja Miika Nousiaisen seurana laukomassa huumoria. Kaikkien kolmen kirjoista osa minulle tuttuja.

Pian viikonlopun vuoro. Olen kotona. Ehkä naulattavien taulujen kimpussa, ehkä en. Ruokaa on viljalti valmiina. Paistoin aimo läjän broilerin sisäfileitä. Eilen kuitenkin lounaana ahvenfileitä. Ai että maistuivat! Oikein voissa paistoin. Mässäillessä tuli paha olo, kun ajattelin turkkilaisten tunkeutumista kurdien alueelle. Onko kaikilla kurdeilla ruokaa sodan keskellä?

Kyprokseenkin Turkki tunkeutui 1974 ja miehitti pohjoisosan maasta. Nikosia jakautui kahtia ja on sitä yhä ollen sekä Kyproksen että Turkin itsenäiseksi julistaman Pohjois-Kyproksen pääkaupunki. Kyproksessa ollessani en Nikosiassa käynyt, mutta ajelin puolison kanssa vahingossa Ison-Britannian tukikohdan läpi, jossa vankat aidat tien kummallakin puolella sekä valokuvaamisen kieltävät taulut. Meitä taatusti jostain monitorista seurattiin. Turistit!!

Jospa minä tästä vaikka ensin suihkuun ja sitten muiden aamutoimien jälkeen naulaisin lopultakin taas muutaman taulun seinälle. On keksittävä paikka Komedialle ja Tragedialle, jotka ostin Larnakan kentältä. Kipsiset naamiot. Niitä lähemmäksi en Kreikkaa pääse.