STADIIN

Vesijumppa jää tänään väliin. Muuta menoa yllättäen. Ihan Stadiin asti. Samalla voinkin pistäytyä Keskuskadun Nespresso-kaupassa ja S-marketin Herkussa Stockmannilla. Nuuhkia taas sivistyksen ilmaa, katsella ratikoita ja jos vaikka käväisisin espressolla Stockan First Loungessa. Ihan vain ollakseni kuten ennen ja tunteakseni niille kulmille kuuluvaksi. Kolme ja puoli vuotta jo täällä asuneena luulisi tottuneen. Mutta kun ei, niin ei. Eikä koskaan.

Olen lukenut ostamaani kirjaa Minna Canthista. Katselin myös edellisillan juhlan Suomen Kansllisteatterissa netin kautta. Kirjailija Juha Hurme taiteellisena vastaavana. Runoilija Jenny Haukio puhui tilaisuuden suojelijana. Minna Canth, 175v, oli tietysti illan starana. Otteita Canthin näytelmistä yms tilaisuuten sopivaa. Me naiset sekä kotona että yleisön joukossa katselimme ja kuuntelimme rinta rottingilla ylpeinä naiseudestamme ja ainakin minä ajattelin, mitä Minna-rouva ajattelisi tästä ajasta ja onko naisen asema parantunut?  Tasa-arvo? On ja ei. Naiset opiskelevat kieliä, josta Canth ei suuremmin piitannut. Arveli ettei tarvita. Mutta muuten hän vannoi koulutuksen nimeen. Liput liehuivat komeasti saloissa Minna Canthille. Minä jatkan Minnan kirjan lukemista.

Jospa tästä alkaisin valmistautua Stadiin lähtöä varten. Vuode siistiksi, suihkuun, julkisivu kuntoon ja menoksi. Ja ihanaa: nilkkurit jalkaan!

MITÄ HÄN SANOI?

"Mitä Minna Canth todella sanoi" on kirja, jonka eilen ostin. Ja tänään liputetaan Rouva Canthin syntymän johdosta. Siitä on kulunut 175 vuotta. Olen toki ja tietystikin lukenut Canthia ja Canthista aiemminkin. Tämä on tänä vuonna ilmestynyt Suvi Aholan kirja, WSOY. Mielipiteitä, kirjeitä, kannanottoja, sanomalehtikirjoituksia, vahvan naisen ajatuksia. Rupesin heti lukemaan. "Emintimä" tarkoitti 1800-luvulla äitipuolta. Opin monta muutakin vanhaa sanaa, joita Minna Canthin aikana käytettiin.

Sitten aivan toiseen asiaan. Suomi-Amerikka Yhdistys tiedotti lakota-kielen kurssista. En ollut kuullutkaan tästä kielestä. On intiaanikieli, opettajana Pine Ridgen lakota-nimeltään Thomas Yellowhair. Olisi kuultavissa kielen oppimisen lisäksi lakota-intiaanien elämästä ja kulttuurista. Kiinnostuin kyllä, mutta en riittävästi. Monta kuukautta lakotaa ja tarvitsisinko sitä koskaan missään? No, harrastuksena ehkä olisi kiva keskustella lakotaksi. Kenen kanssa? Tuskin Helsingissä kovin usein ainakaan vastaan pasteerailee lakota-intiaani.

A:lta meili. Herttinen, eteläisessä Espanjassa 25 astetta lämmintä. A puuhastelee puutarhassaan. Meillä ei vielä ensimmäinenkään kärpänen ole herännyt talviunestaan.Ostin varoiksi Raidia. Ja omaksi ilokseni kokonaisen ananaksen. Olen jostain kuullut hedelmän olevan kypsän, kun siitä irtoaa nykäisemällä keskellä olevia lehtiä. Kukaan ei kiinnittänyt kaupassa ehkä huomiota askarteluuni, kun yritin nyppiä lehtiä ja lopulta sain yhdestä ananaksesta irtoamaan. Punnitsin ja panin koriin.

Piti mennä oikein Postiin, kun en tiennyt paksuun Italian kirjeeseeni postimaksua. Odotin vuorolappu kädessä vuoroani. Joka kerta numeron vaihtuessa kaikki odottajat katsoivat oman vuorolappunsa numeroa. Minä en katsonut, kun olin numerostani tietoinen ja minusta on turhaa omaa numeroa vilkuilla. Ei se muutu. Kun tuli minun numeroni, lähdin liikkeelle tyynen rauhallisesti ja ostin postimerkit. Painava kirje. Ehkä kymmenessä päivässä se on perillä. Postin kulku hidastunut.

IHMISEN PARAS YSTÄVÄ ON KIRJA

Nonnih, Katedraalikantaatti on nyt nähty ja kuultu. Bachia, "Ich hab in Gottes Herz und Sinn". Tuomiokirkko täynnä väkeä, laulettiin virsi, kuunneltiin puhe ja rukoiltiin Isä meidän. Oli hiukan vieras ympäristö minulle, vaikka Tuomiokirkossa olen ennenkin ollut. Kryptassakin kerran jotain näyttelyä katsomassa ja sen alapuolella suntio näytti Anjalle ja minulle ruttoarkun vuosia, vuosia sitten. Kuuntelin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni elävää Cantores Minoresta. Viereen tuli herrahenkilö, joka ennen kantaatin alkua tahtoi jutella. Ja minähän juttelin. Kysyi sitten pois lähtiessä, mitä pidin ensikertalaisena Cantores Minoresin laulusta. Pidinhän minä. Hän kehui Suomalaista Barokkiorkesteria, joka esiintyy muun muassa Ritarihuoneella. Kiinnostuin ja tilasin orkesterin uutiskirjeen. Jos joskus lähtisi kuuntelemaan sitäkin lajia. Kun tässä nyt aloitettiin musiikin kuuntelu. Niin kuunnellaan sitten kunnolla. Bachia sentään olen useinkin kuunnellut YouTubesta.

Kirkosta tullessani käväisin Suomalaisessa: Merete Mazzarella Silloin en koskaan ole yksin, Tammi 1999 ilmestynyt ensimmäinen painos. Takakannen mukaan kirja on mietelmäteos ja kirjallisuusanalyysi. "Ihmisen paras ystävä ei suinkaan ole koira vaan kirja."

Nespresso-kahvikauppa häipynyt Itäkeskuksen kauppakeskuksesta. Piti ostamani kahvikapseleita. Ei ollut, mistä ostaa. Nyt on aina lähdettävä Keskuskadun myymälään. Tuleehan käytyä Helsingissä! Hiukan hankaloittaa kahvin juontiani.

Sain Italian kirjeen valmiiksi. Varsinaista sillisalaattia. Olen asiasta toiseen poukkoileva kirjoittelija. Johdonmukaisuudesta ei hajuakaan. Senhän näkee bogistakin. "Hiilijalanjälki" oli vieras termi ystävälleni. Googlasin ja tulostin. Vastinetta termille ei ole italiaksi. Tiesi sen liittyvän ilmastoon. Italiassa se ei ole niin suuri puheenaihe kuin esimerkiksi Suomessa.

Tänään kotona ja ihan jouten. Ensi viikolla jälleen lentoon.

ONNEKSI ON MUSIIKKIA

Olipa hieno konsertti  Musiikkitalossa. Pidin erityisesti Dmitrij Sjostakovitjin Sinfoniasta no 4. Kapellimestarina  Jukka-Pekka Saraste. Oli kenraaliharjoitus eikä ollenkaan niin paljon katkoja kuin tanskalaisen Thomas Söndergårdin kenraalissa aiemmin. Nuori Joonas Ahonen soitti George Gershwinin pianokonserton, mutta joutui hänkin välillä lopettamaan Sarasteella ollessa orkesterille asiaa. Söndergård sen sijaan aikaisemmassa kenraalissa antoi norjalaisen Christian Ihle Hadlandin soittaa kokonaisen Edvard Griegin pianokonserton keskeyttämättä. Nautin jokaisesta sävelestä kummassakin kenraalissa, oli keskeytyksiä tai ei. Seuraava kenraali kuun lopussa ja silloin  muun muassa Leonard Bensteiniä.

Konsertin jälkeen menimme lounaalle Seurahuoneelle. Keitto, salaatti ja lämmin ruoka itsepalvelulla, joka ei saa minua hurraata huutamaan. Robert´s Coffeen kahvilassa sentään tuotiin kahvit ja leivokset pöytään. Näissä merkeissä hurahti eilinen päivä.

Suunnittelimme kaikenlaista kesän varalle Tallinnan matkan lisäksi. Ehkä tulee todeksi, ehkä ei. Kivaahan se olisi, että muukin maailma jälleen edessä urkenisi. Olenhan valmis kuin lukkari sotaan.

Tänään myös menoa, kunhan tästä tokenen. Vielä yöpaidassa ja aamutakissa. Harmaata ulkona, mittarissa pari astetta plussaa. Kevättä pukkaa koko ajan lähemmäksi ja pian kopsaa pikkukenkien korot asfaltilla. Se vasta ihanata on! Vielä kuitenkin saapasta jalkaan ja kaulukset pystyyn.

OSTATTEKO MUOVIKASSIN?

Ystäväni K yllyttää yhä minua mukaansa johonkin virkistäytymiseen vihkiytyneeseen kuntokylpylään. Kerran olin jo myöntyväinen, mutta nyt mieli muuttunut. Kun ei saa kuulemma vain tuommoisessa paikassa oleskella ja odottaa ruoka-aikoja. Pitää osallistua. Lonkka ei tykkää kaikista liikkeistä edes vesijumpassakaan. K väittää minun vanhemmiten kangistuvan niin, etten pääse ylös tuolista tai vuoteesta. Mistäs hän sen tietää??

Huomenna Jukka-Pekka Sarasteen johtaman orkesterin musisointia. Odotan jo mielissäni. Olen näännyttänyt italialaistuneen ystäväni musiikkikertomuksillani, mitä olen kuullut ja eritoten kuunnellut. Elän aivan uudessa maailmassa ja täytyyhän siitä puhua. Säveltäjien nimet olleet etäisinä tiedossa ja nyt istun usein heidän sävellystensä ympäröimänä onnellisena ja nauttien sinfonioista ja pianokonsertoista.

Aleksanterinkadun Kolmen Sepän liepeillä oleva Suomalainen Kirjakauppa on muuttanut saman kadun varrelle Salama-taloon. Rosebud-niminen kirjakauppa valmistumassa entiseen Suomalaiseen. Rosebudista muualla olen usein ostanut. Oudolta tuntuu nyt Seppien aukio, kun vanha ja tuttu kirjakauppa on poissa. Mikäänhän ei ole ikuista.

Erään tavaratalon huonoa menestymistä olin eilen todistamassa. Oli ostettavaa kosmetiikkaosastolla. Ei myyjiä. Etsin kauan joka paikasta. Vartija käveli ohi. Pyysin häntä etsimään minulle myyjän. Ei löytänyt. Lopulta tepsutteli myyjätär juuri ilmeisesti töihin tulleena, koska pani käsilaukkunsa säilöön. Sitten oli maksamisen vuoro ja kävelin kassalle. Ei ketään. Huhuilin ja kävelin edestakaisin. Tuli kassa, joka kertoi olleensa "viiden metrin päässä nurkan takana". Miksi siellä? Olin jo niin tympäytynyt huonoon palveluun, etten malttanut olla sanomatta nyt vahvistuneen syyn, miksi tavaratalolla ei mene hyvin. Osastolla oli muitakin väsyneen näköisiä asiakkaita ilman palvelua. Jo se että koko kerroksessa on vain yksi kassa on minusta huono idea. Kassa rahastaa leningit, kengät, takit, huivit, hatut, laukut ja kosmetiikkatuotteet. Hidasta. Ainoa aktiivisuus herää, kun kysyvät asiakkaalta "ostatteko muovikassin?"

CRÉME BRULÉE

Jo toisen kerran Lidlissä! Ulkomaista jäätelöä, Gelatelli créme  brulée. Pienen pienessä präntissä kerrotaan sen olevan belgialaista. Mene ja tiedä näistä nykyisin, EU kuitenkin. Maistoin. Hyvää. Mutta Vimiä en löytänyt. Menee aikansa, kun opin luotsaamaan itseni tiettyjen tarvikkeiden äärelle. Sama tulee tapahtumaan aikanaan uudistuneessa Herkussakin.

Istuin kauppakeskuksen lepopenkillä jälleen. Viereen tuli tummaihoinen parrakas tukeva herrahenkilö, joka katsoi minua ystävällisesti kauniin ruskeilla silmillään ja sanoi jotain. Hän suhautti sanomisensa partaansa, joten en kuullut tai saanut selvää. Kuvittelin sen olevan suomea ja kerroin, etten kuullut. Toisti parralleen ilmeisesti saman, enkä kuullut vieläkään. Kuulostin, ja olin myös hölmö, varsin typerältä ja niin hän nousi ja lähti. Vei mennessään ne kauniit ruskeat silmät. Minä lähdin kotiin, ettei jäätelö sula. Taivaalta tipahteli lunta.

Soitin E:lle Ouluun. Lunta sielläkin tuprutteli. Oli tyttärensä kanssa ajanut jäätietä Hailuotoon.  Pitää olla tietty jään paksuus, ennen kuin tietä saa käyttää. Hailuoto hiljainen ja lumen peitossa. Ei turisteja ja paikalliset sisällä lämpimässä.

Huomenna lämmin vesi ja lämpö talosta pois. Huoltotöitä, ilmoitettiin. Pitää aamuvarhaisella käydä suihkussa, ettei tarvitse kylmällä suihkutella.Vesijumppapäivä. Uimahallista tultuani on jo ehkä lämpökin pantu takaisin. Tällä viikolla taas musiikkia elävänä. Samoin parin viikon kuluttua. Tiedossa muutakin kulttuuria, ehkä maalaustaiteen tiimoilta. Tapaaminen M:n kanssa.

Oikeastaan kaikki on aika kivaa! Aurinko paistaa. Taidan maistaa taas jätskiä!

MATKAILUHAMMASTA KOLOTTAA

Monen autuaallisesti nukutun yön jälkeen meni taas nukkumattomaksi viime yö. Ei silmän täyttä.Yitin kaikki vanhat ja uudemmatkin temput, mutta ei kun ei. No, ei tämä maailmaa kaada, eikä minuakaan.

Lotossa ei mitään. Ja minulla kun on niin hienot suunnitelmatkin jos...   Ensi lauantaina taas. Siihen asti ollaan kuten ennenkin. Tulee mieleen Emmerich Kálmánin operetin Mustalaisruhtinatar laulun sanat "ollaan niin kuin pääskyset, pesä laaditaan..."   Pesän laatisinkin. Ja niin kuin pääskynen olisin myös: lentäisin kauaksi maailmalle. Sen sijaan suunnittelen joskus kesäaikaan laivalla matkaa Tallinnaan ja vallan yöksi. Viimeksi tein siellä niin puolison sairauden alussa, kun hän vielä jaksoi istua pyörätuolissa ja jalat kantoivat sen verran, että sain hänet siihen. Olimme pari yötä. Kyöräsin häntä pitkin kaupunkia, söimme hyvin ja aioin ostaa antiikkikaupasta kauniin lattiamaljakon, jota en sitten loppujen lopuksi tehnytkään. Toisen matkan teimme Tukholmaan, joka sujui niin ikään kommelluksitta. Ihmiset olivat kummassakin kaupungissa erittäin avuliaita, vaikka olisimme pärjänneet omin avuinkin. Tietysti otimme kauniin kiitoksin avustamiset iloisina vastaan. Näiden matkojen jälkeen emme enää matkustaneetkaan, puolisosta tuli vuodepotilas.

Aloin ottaa selvää, olenko enää kirjoissa ja kansissa Tallink-Silja Linen arkistoissa. Club One-korttiani kun en ole vuosiin käyttänyt. Minun on nimittäin pakko tehdä laivassa ostoksia. Rakastan laivojen parfyymimyymälöitä! Tietysti voi ostaa ilman klubijäsenyyttäkin, mutta kertyisi bonuksia ja eihän sitä tiedä, miten taas innostun matkailemaan. Voi pojat, olisi se ihanaa päästä taas maailmalle! Vaikka oikein kunnon risteilylle jossain kaukana. Haaveiluissa on aina ollut Niilin risteily. Theba, nykyinen Luxor sen paikalla, Egyptin salaperäisyys, papyrus, koko paketti historioineen Sinuhen jalanjäljissä. Eilen satuin katselemaan arkeologien työskentelyä Kuninkaitten laaksossa. Niissäkin haudoissa, jotka ovat joutuneet ryöstelyn kohteeksi, on tutkijoille tärkeää tietoa. Pitkin maailman museoita tavalla tai toisella hankittuja on Egyptille kuuluvaa. Pitäisi palauttaa. Osin jo tehtykin. Minäkin syvää nöyryyttä tuntien olen British Museumissa katsellut  tuhansia vuosia vanhoja esineitä. Millä konstilla sinne hankitut, en viitsi edes ajatella.