Koko eilinen päivä kutvahti rattoisasti vierailun merkeissä H:n kauniissa kodissa. Löysin mennessä oikean bussin ja kipusin matkakortin kanssa sisään, kun oli semmoinen bussi, jossa ei ollut portaita. Leimauduin matkaan ja aloin vahtia pysäkkejä, niillähän on kaikilla nimi. H oli vastassa ja minulla oli ystävällisen kuljettajan lupa poistua etuovesta. Satoi. Kävelymatka ei ollut pitkä, enkä muistanut mitään ympäristöstä. Yli kymmenen vuotta oli edellisestä visiitistä. Joitakin uusia taloja rakennettu, kertoi H.
Juotiin kahvia. Rupateltiin ja naurettiin. Pantiin maailma järjestykseen. Aika kului ja minun oli alettava tehdä lähtöä. H saattoi pysäkille. Kysyin kuljettajalta, miten saan itseni korttimaksettua, kun oli portaat. Hän hymyili sanoen "mene vaan keskiovesta". Minä menin, enkä maksanut. Nyt kun oli vähemmän jännittävä kotimatka, koska ajelin päätepysäkille, ehdin ihailemaan Helsingin maisemia, metsiä, lähiöitä, risteileviä teitä, autojonoja ja bussissa olevia ihmisiä. Sitten olinkin jo kotipysäkillä. Vinkkasin kuljettajalle, joka vastasi hymyillen. Rullasin kauppakeskuksen läpi koneportaitten päähän. Ne eivät toimineet. Joku sanoi vieressäni "tuolla on hissi". Minä kertomaan, etten mielelläni käytä, kun on tämä fobia. Siihen ällistyksekseni rouva "minä tulen mukaan". Otin avun vastaan ja nyt selvisi minullekin, missä se hissi on. Pieni laatikko, seinät tuhrittu ja vähän se kulkiessaan tutisi. Rouva sanoi "ei haise kuminkaan virtsa". Minä kiittelin ja kehuin rouvaa ihanaksi ihmiseksi, avuliaaksi ja ystävällisesti ja se kaikki tuli suoraan sydämestä. Toivottelimme hyvää kesän jatkoa ja sen rouvan ansiosta sai Itäkeskus pisteen. Myös molempiin suuntiin ajavat bussinkuljettajat olivat hienoja miehiä. Soitin H:lle ja kiitin päivästä. Hänen kotonaan ei tarvinnut riisua kenkiä, jota tapaa purnaan. En olisi riisunutkaan. Oli sentään vierailukengät jalassa. Kaikin puolin kiva päivä!
James Bondia en jaksanut katsella, enkä jaksa seuraaviakaan. Oikeastaan olin vähän väsynyt. Puhdistin kasvot, panin yöpaidan päälle ja ryömin vuoteeseen.
Yöllä heräsin kesken kaiken armottomaan lihaskouristukseen oikeassa jalassa. Ei kun ankarasti hieromaan. Kun jalka tokeni menin keittiöön. Ryhdyin perkaamaan mansikoita, joita muistin kipollisen olevan. Söin osan vuoteessa ja luin Acktéta. Uni tuli ja aamu meni pitkäksi. Tänään visusti kotona, huomenna muuta. Nyt aamukahville.
20. heinäkuuta 2017
18. heinäkuuta 2017
KAMPELAA LOUNAAKSI
Itsensä huoltoa tänään huomista kyläilyreissua varten, sitten vielä asioille ja kotiin paistamaan kampelafilettä. Tykkään kampelasta, vaikka jotkut pitävät roskakalana. Huomenna aamupäivällä etsimään sopivaa bussia, joka vie H:n luo. Tulee pysäkille vastaan. On yli kymmenen vuotta, kun olen hänen luonaan viimeksi ollut. Se oli eräs joulu, kun puoliso oli sairaalassa. Menin sairaalasta suoraan kinkkupöytään. Kukaan muu ystävistäni ei ajatellut yksinäistä jouluani. Yksinolo ja miehen sairaalassa olo juuri jouluna, oli vielä uusi kokemus. Kiitos, H, siitä joulusta!
Lähetin A:lle meilin. Kerroin Kärpästen herrasta, kerroin senkin, että nyt vasta sen luin. Paneuduin hänen probleemaansa, josta on kertonut. Se on ollut puheenaiheemme jo jonkun aikaa. Minusta on erittäin mukavaa, että hän tukeutuu minuun, kaukana asuvaan ystävään. Jos laskee vuodet, joiden ajan olemme tunteneet, on se pitkä aika, vaikka olikin vuosikymmeniä, ettemme olleet yhteydessä. Aivan kuin katkoa ei olisikaan ollut, kaikki kuin joskus muinoin.
Joitakin päiviä sitten satuin näkemään, kun auto ajoi polkupyöräilijän kumoon. Kaksi virhettä. Aikuinen pyöräilijä ajoi jalkakäytävällä ja autoilija kääntyi huoltoasemalle ottamatta selvää, onko ajo esteetön jalkakäytävän kohdalla. Pyöräilijä tokeni äkkiä kaatumisesta, suuttui ja löi nyrkillä auton etupeltiä. Siinä asiaa selviteltiin ja lopputulos oli, että polkupyörä pakattiin auton takakonttiin ja sen kuljettaja ilmeisesti vietiin autolla jonnekin. En ole koskaan ymmärtänyt tapaa, että pyöräilijät ajavat jalkakäytävällä. Sehän on ajoneuvo! Katajanokallakin, kun kadut olivat hiljaisia liikenteeltä (ei edes läpiajoa Nokalla), niin suhahdettiin ohi jalkakäytävällä, niin että minulla helmat heilahti ja puoliso pelästyi pyörätuolissa. Huutelin perään! Täällä näkyy olevan sama tapa, vaikka on pyöräteitäkin.
Lähetin A:lle meilin. Kerroin Kärpästen herrasta, kerroin senkin, että nyt vasta sen luin. Paneuduin hänen probleemaansa, josta on kertonut. Se on ollut puheenaiheemme jo jonkun aikaa. Minusta on erittäin mukavaa, että hän tukeutuu minuun, kaukana asuvaan ystävään. Jos laskee vuodet, joiden ajan olemme tunteneet, on se pitkä aika, vaikka olikin vuosikymmeniä, ettemme olleet yhteydessä. Aivan kuin katkoa ei olisikaan ollut, kaikki kuin joskus muinoin.
Joitakin päiviä sitten satuin näkemään, kun auto ajoi polkupyöräilijän kumoon. Kaksi virhettä. Aikuinen pyöräilijä ajoi jalkakäytävällä ja autoilija kääntyi huoltoasemalle ottamatta selvää, onko ajo esteetön jalkakäytävän kohdalla. Pyöräilijä tokeni äkkiä kaatumisesta, suuttui ja löi nyrkillä auton etupeltiä. Siinä asiaa selviteltiin ja lopputulos oli, että polkupyörä pakattiin auton takakonttiin ja sen kuljettaja ilmeisesti vietiin autolla jonnekin. En ole koskaan ymmärtänyt tapaa, että pyöräilijät ajavat jalkakäytävällä. Sehän on ajoneuvo! Katajanokallakin, kun kadut olivat hiljaisia liikenteeltä (ei edes läpiajoa Nokalla), niin suhahdettiin ohi jalkakäytävällä, niin että minulla helmat heilahti ja puoliso pelästyi pyörätuolissa. Huutelin perään! Täällä näkyy olevan sama tapa, vaikka on pyöräteitäkin.
17. heinäkuuta 2017
YÖPAITAELÄMÄÄ
Laiskuus huipussaan eilen: yöpaidassa koko päivä. Onko kummempaa kuultu? Otin sentään puhtaat pyykit telineestä ja viikasin kaappiin. En ole silittäjätyyppiä. Silloin kun oli mankeli vielä huushollissa, lakanat olivat tiptopkunnossa ja puolison kanssa ne vedettiinkin mankelikuntoon. Voi, voi sitä viitseliäisyyttä ja kunnianhimoa. Eikä nykylipsuminen edes hävetä. Maaru täynnä hedelmiä ja marjoja mangoista lähtien. Kyllä kelpasi sunnuntaina. Lukemistakin mahtui väliin ja lotossa oli oikein rivi kymmenen euron edestä ja lisäksi kolme plus lisänumero 2€. Se on yhteensä kaksitoista egee! No, sillä ei vielä muuteta, mutta antaa toivoa.
P-D:n kanssa puhelimessa ja taas sovittiin hänen tänne tulemisestaan. Asia soittoni päässä. On sekin ollut jo kotvan. Tavaraa edelleen klitsuun ja muutakin ohjelmaa aterioinnin ohella. On se niin ihanaa, kun on tämmöinen P-D ystävänä.
No oliko sitä suhdetta Aino Acktén ja Albert Edelfeltin välillä? Onko Glory Leppäsen isä Heikki Renvall sittenkään vai Edelfelt? Raija Oranen väittää löytäneensä tietoja ja suhde oli. Kirjailijan vapautta? Onko sittenkään? Ja mitä sillä kaikella on enää merkitystä. Kaikki mainitut henkilöt jo poissa. Paitsi tietysti Oranen. Edelfeltin muotokuva Aino Acktésta elää Ateneumissa. Suurta rakkautta ja intohimoa oli ja sitä kuvaa Oranenkin. Taiteilijatkin ovat vain ihmisiä. Olen sivulla 263. Aino, oopperan primadonna, on jo naimisissa Heikin kanssa ja Glory syntynyt. Riitoja oopperassa, Aino aikoo ulkomaille. Rakastaako Edelfelt yhä Ainoa? Kestääkö Ainon ja Heikin rakkaus? Avioliitto? Kirjan lopussa tiedän. Mitä sanoisi kirjan sankaritar tästä kirjasta? Ehkä hymähtäisi.
Venäläiset tulevat kuulemma hamstraamaan Suomesta juustoja. Oman maan juustoja ei voi syödä, kertovat. Ei makua. Lappeenrannan ruokakaupoilla pyyhkii hyvin. Monella muullakin kaupan alalla menee hyvin. Ihmiset ostavat taas. Vaikka lomailuun suomalaiset satsaavat muita vähemmän. No, kohta kesä päättyy, alkavat koulut ja työt. Vuoden päästä sitten taas.
P-D:n kanssa puhelimessa ja taas sovittiin hänen tänne tulemisestaan. Asia soittoni päässä. On sekin ollut jo kotvan. Tavaraa edelleen klitsuun ja muutakin ohjelmaa aterioinnin ohella. On se niin ihanaa, kun on tämmöinen P-D ystävänä.
No oliko sitä suhdetta Aino Acktén ja Albert Edelfeltin välillä? Onko Glory Leppäsen isä Heikki Renvall sittenkään vai Edelfelt? Raija Oranen väittää löytäneensä tietoja ja suhde oli. Kirjailijan vapautta? Onko sittenkään? Ja mitä sillä kaikella on enää merkitystä. Kaikki mainitut henkilöt jo poissa. Paitsi tietysti Oranen. Edelfeltin muotokuva Aino Acktésta elää Ateneumissa. Suurta rakkautta ja intohimoa oli ja sitä kuvaa Oranenkin. Taiteilijatkin ovat vain ihmisiä. Olen sivulla 263. Aino, oopperan primadonna, on jo naimisissa Heikin kanssa ja Glory syntynyt. Riitoja oopperassa, Aino aikoo ulkomaille. Rakastaako Edelfelt yhä Ainoa? Kestääkö Ainon ja Heikin rakkaus? Avioliitto? Kirjan lopussa tiedän. Mitä sanoisi kirjan sankaritar tästä kirjasta? Ehkä hymähtäisi.
Venäläiset tulevat kuulemma hamstraamaan Suomesta juustoja. Oman maan juustoja ei voi syödä, kertovat. Ei makua. Lappeenrannan ruokakaupoilla pyyhkii hyvin. Monella muullakin kaupan alalla menee hyvin. Ihmiset ostavat taas. Vaikka lomailuun suomalaiset satsaavat muita vähemmän. No, kohta kesä päättyy, alkavat koulut ja työt. Vuoden päästä sitten taas.
16. heinäkuuta 2017
HALUAN FLANDEERAAMAAN
Mitä mä tekisin? Ei ole äitiäkään enää, jolle voisin tämän kysymyksen esittää. Olen jo monena päivänä suunnitellut irtautuvani hetkeksi Itäkeskuksen elämästä matkustamalla oikeaan Helsinkiin. Vielä tänä kesänä en ole edes Espan puistossa sen penkillä istunut. Katsellut lokkien tasapainoilua Runebergin päälaella. Käynyt torilla, kauppahallissa. Flandeerannut Esplanadia pitkin, ollut Kappelissa, nähnyt kiinalaisia turisteja, poikennut kauppaan tai Aschanille Café Jugendiin. Viimeksi mainittuun olen haikaillut jo pitkään. Toki ollut paikan edellisissä kahviloissa ja Jugend-salista sen ollessa muuta kuin kahvilana, jopa blogiin kirjoittanut.
Ei olisi ikinä pitänyt muuttaa tänne periferiaan. En olisi kuunaan uskonut täällä joskus asuvani, en koskaan. Melkein suorastaan häpeällistä henkilölle, joka on sydänjuuriaan myöten stadilainen, asunut kantakaupungissa, syntynyt siellä ja kasvanut. Kyllä, kyllä, on Itäkeskus Helsinkiä, mutta vielä maaseutua minunkin elinaikanani, jota tuskin Helsingissä tunnettiin Nymanin peltoineen ja siellä käyskentelevine karjoineen. Ja kyllä, Katajanokkakin ollut pelkkiä kallioita ja Töölössä lehmät ammuneet. Mutta ei minun aikanani! Koko Helsinki ollut aikoinaan tuntematonta seutua, eikä ollut edes oikea kaupunkikaan vielä. Myöhemmin Suomi ollut Ruotsin itämaa ja sitten toisen naapurin suuriruhtinaskunta noin sadan vuoden ajan. Ja tänä vuonna 100-vuotias itsenäinen valtio. Mutta tämmöinenkään historian latelu ei muuta mielipidettäni. Jopa kaukana Espanjassa A on kuullut toiveestani päästä muuttamaan "I cross my fingers".
Mutta kun nyt asun täällä, voisin siihen alistua ja lakata marisemasta. Ei ole kaupunginosan syy epäviihtyvyyteeni vaan minun, etten osaa sopeutua olosuhteisiin. Voisin paremman puutteessa alkaa tutustua paikkoihin muunkin osalta kuin matkalla metroon ja/tai kauppaan sekä takaisin. Täytyyhän täällä olla muutakin, kun kadut jatkuvat, eikä missään ole umpikujan merkkiä. Erään päivän lokin sotku olkapäälläni kielii meren läheisyydestä. Ei olisi lokkeja, jos olisimme aivan umpisukkeluksissa jossain hyvin kaukana sisämaassa. Katajanokalla ne olivat suorastaan päivittäisiä vihollisia kuin myös Kauppatorilla. HS:ssä jo moitittiin turisteja, jotka oikein nauttivat nauraen saadessaan tuta lokin hyökkäyksen jäätelötötterönsä kimppuun. Eikä kaupunki mahda mitään sadoille lokeille, jotka terrorisoivat niin kauppiaita kuin muita ihmisiä. On yritetty monen montaa konstia. Jos emme olisi alun alkaen lintuja ruokkineet, ne pyydystäisivät nyt appeensa kunnon lokkien tapaan suoraan merestä ja kauempana kuin Helsingin Kolera-altaasta.
Ei olisi ikinä pitänyt muuttaa tänne periferiaan. En olisi kuunaan uskonut täällä joskus asuvani, en koskaan. Melkein suorastaan häpeällistä henkilölle, joka on sydänjuuriaan myöten stadilainen, asunut kantakaupungissa, syntynyt siellä ja kasvanut. Kyllä, kyllä, on Itäkeskus Helsinkiä, mutta vielä maaseutua minunkin elinaikanani, jota tuskin Helsingissä tunnettiin Nymanin peltoineen ja siellä käyskentelevine karjoineen. Ja kyllä, Katajanokkakin ollut pelkkiä kallioita ja Töölössä lehmät ammuneet. Mutta ei minun aikanani! Koko Helsinki ollut aikoinaan tuntematonta seutua, eikä ollut edes oikea kaupunkikaan vielä. Myöhemmin Suomi ollut Ruotsin itämaa ja sitten toisen naapurin suuriruhtinaskunta noin sadan vuoden ajan. Ja tänä vuonna 100-vuotias itsenäinen valtio. Mutta tämmöinenkään historian latelu ei muuta mielipidettäni. Jopa kaukana Espanjassa A on kuullut toiveestani päästä muuttamaan "I cross my fingers".
Mutta kun nyt asun täällä, voisin siihen alistua ja lakata marisemasta. Ei ole kaupunginosan syy epäviihtyvyyteeni vaan minun, etten osaa sopeutua olosuhteisiin. Voisin paremman puutteessa alkaa tutustua paikkoihin muunkin osalta kuin matkalla metroon ja/tai kauppaan sekä takaisin. Täytyyhän täällä olla muutakin, kun kadut jatkuvat, eikä missään ole umpikujan merkkiä. Erään päivän lokin sotku olkapäälläni kielii meren läheisyydestä. Ei olisi lokkeja, jos olisimme aivan umpisukkeluksissa jossain hyvin kaukana sisämaassa. Katajanokalla ne olivat suorastaan päivittäisiä vihollisia kuin myös Kauppatorilla. HS:ssä jo moitittiin turisteja, jotka oikein nauttivat nauraen saadessaan tuta lokin hyökkäyksen jäätelötötterönsä kimppuun. Eikä kaupunki mahda mitään sadoille lokeille, jotka terrorisoivat niin kauppiaita kuin muita ihmisiä. On yritetty monen montaa konstia. Jos emme olisi alun alkaen lintuja ruokkineet, ne pyydystäisivät nyt appeensa kunnon lokkien tapaan suoraan merestä ja kauempana kuin Helsingin Kolera-altaasta.
15. heinäkuuta 2017
HURJAA LUETTAVAA
Pääsin "Kärpästen herran" loppuun ja kuten Aulikki minulle sanoi "laatuisa mutta rankka". Näinhän se oli. Mutta luetuksi tuli, jos joku sattuu kysymään, niin minun ei tarvitse alkaa katsella kengän kärkiäni häveten lukemattomuuttani. Sama "Siepparin" kohdalla. Kärpästen herrassa tuli selväksi, miten ihminen, lapset mukaan lukien, muuttuu saadessaan olla vapaana estoistaan, hyvistä tavoista ja jopa inhimillisyydestään. Goldingin lapset juuttuivat siis autiolle saarelle, eivätkä itsekään tienneet lukumääräänsä. Valittiin aluksi johtaja joukolle, pidettiin kokouksia, päätettiin asioista. Sitten kaikki repesi, hajaannuttiin, johtajia oli kaksi kahdessa leirissä, riideltiin ja kaksi lasta tapettiin, pelättiin ja ajettiin takaa petoa. Aseina keihäät. Repaleisiin pukeutuneet likaiset takkutukkaiset lapset eivät enää muistuttaneet niitä siistejä hyvin kasvatettuja koululaisia, joiden lentokone ammuttiin meren yllä alas ja autio saari sai meluavat asukkaansa. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin, laivasto pelasti, savu näkyi laivalle, poikajoukko pääsi taas sivistyksen pariin. Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan he saarella olivat. Kauan kuitenkin, jos mitataan vaatteiden kunnosta ja hiusten pituudesta.
Olen niin pumpattu täyteen mansikoita ja kirsikoita että alkaa tulla korvistakin. Välipalaksi rouskuttelen lehtisellerin vartta. Katselin toisen osan englantilaisesta sarjasta "The young pope". Paavi vetelee tupakkia ja pitää äitiään neuvonantajanaan. Vanhat Vatikaanin pappismiehet arastelevat uutta paavia, joka on ehkä liiankin nykyaikainen. Eikä kukaan tiedä, mitä Hänen Pyhyytensä päästelee kansalle suustaan Pietarin kirkon parvekkeelta. Jumalankin olemassaolo askarruttaa. No, tämä kysymys on monella papilla mielessä. Minäkin olen yhdeltä kysynyt "uskotteko oikeasti Jumalaan?" Hän oli pappi, joka siunasi mieheni haudan lepoon. Oli luonani useamman tunnin ja me keskustelimme paljosta. Hänelläkin oli aika-ajoin epäpapillisia mielipiteitä. Tervehdin aina tällaista ilolla. Papitkin kun ovat vain ihmisiä.
Tänään taas säyseämpää luettavaa. Mihin asti Aino Ackté onkaan Pariisissa päässyt? Ainakin pannut kaupungin polvilleen. Kiinnitys oopperaan. Muuttanut ajat sitten Seinen vasemmalta rannalta pikkuisesta boksista oikealle rannalle hyvälle asuinalueelle viiden huoneen huoneistoon. Usko on luja tulevaisuuteen, omaan menestykseen ja siihen, että rahaa riittää. Hän tutustuu muihin suomalaistaitelijoihin Albert Edelfeltiä myöten, on laulun ohella opiskellut ranskan kielen, on pidetty nuori nainen kaikkien keskuudessa. Hyvä hän! Kiitos Raija Oranen!
Olen niin pumpattu täyteen mansikoita ja kirsikoita että alkaa tulla korvistakin. Välipalaksi rouskuttelen lehtisellerin vartta. Katselin toisen osan englantilaisesta sarjasta "The young pope". Paavi vetelee tupakkia ja pitää äitiään neuvonantajanaan. Vanhat Vatikaanin pappismiehet arastelevat uutta paavia, joka on ehkä liiankin nykyaikainen. Eikä kukaan tiedä, mitä Hänen Pyhyytensä päästelee kansalle suustaan Pietarin kirkon parvekkeelta. Jumalankin olemassaolo askarruttaa. No, tämä kysymys on monella papilla mielessä. Minäkin olen yhdeltä kysynyt "uskotteko oikeasti Jumalaan?" Hän oli pappi, joka siunasi mieheni haudan lepoon. Oli luonani useamman tunnin ja me keskustelimme paljosta. Hänelläkin oli aika-ajoin epäpapillisia mielipiteitä. Tervehdin aina tällaista ilolla. Papitkin kun ovat vain ihmisiä.
Tänään taas säyseämpää luettavaa. Mihin asti Aino Ackté onkaan Pariisissa päässyt? Ainakin pannut kaupungin polvilleen. Kiinnitys oopperaan. Muuttanut ajat sitten Seinen vasemmalta rannalta pikkuisesta boksista oikealle rannalle hyvälle asuinalueelle viiden huoneen huoneistoon. Usko on luja tulevaisuuteen, omaan menestykseen ja siihen, että rahaa riittää. Hän tutustuu muihin suomalaistaitelijoihin Albert Edelfeltiä myöten, on laulun ohella opiskellut ranskan kielen, on pidetty nuori nainen kaikkien keskuudessa. Hyvä hän! Kiitos Raija Oranen!
14. heinäkuuta 2017
POLKATEN MANSIKKAAN
Jääkaappi piripinnassa Polka-mansikoita. Myyjä kehui jo minulle entuudestaan tuttuja jättisuuria kirsikoita. En viitsinyt sanoa, että mahdollisesti kemikaaleilla osuutta niiden kokoon jossain vaiheessa. Ostin silti kolme litraa. Hallaimia ja aprikooseja lisäksi, avomaan kurkkuja, pari lajia salaattia... Riittänevät täksi viikoksi. Kuorman kanssa kotiin ja ehdin juuri passelisti ennen sadetta.
A lähetti pitkän meilin. Keskustelumme on siirtynyt höpinästä syvällisemmälle tasolle. Hänellä on ongelma ja minä sanon mielipiteeni, josta hän on kiitollinen "you are so right". Of course I am. Hänenkin kohdallaan tapahtui taas se, että vaikka emme ole olleet yhteydessä toisiimme kymmeniin vuosiin, kaikki oli hyvin luonnollista ja vapaata keskustelussamme heti alusta alkaen kuin olisimme sanoneet eilen näkemiin. No, meillä on yksi yhteinen tekijä, Horst. Hänestä kuulin sellaista, joka hiukan mietitytti ja hätkähdyttikin. Vaikka sekin vuosien aikana oli mielessäni käynyt. Olenko jonkunlainen selvännäkijä?
Jotain hupaisaakin: Amerikan presidentillä on mielikuvitusystävä Jim!! Uskoiskohan? Toimittajat ja valokuvaajat ovat kiinnostuneet Trumpin kättelytavoista. Niistä luetaan yhtä sun toista kuulemma. Oli kätellyt muutama kuukausi sitten Ranskan presidentti Macronin rystyset valkoisiksi. Nyt Ranskassa vieraillessaan, ei päästänyt rouva Macronin kädestä irti, vaan veti kättä ja rouvaakin mukana. Pitää uskoa, kun oli filmillä.
Taitaa Bond-kiintiöni olla jo yhden nähdyn leffan jälkeen täynnä. Millään en enää jaksanut matkustaa Istanbuliin. Enkä jaksa ilmeisesti myöhemminkään näitä 007 vs Spectre. Olen kasvanut ohi. Mutta onhan uusi sukupolvi katselemassa silmät hehkuen ja James Bondiin samastuen tai poikaystäväkseen himoiten.
Kaksi epämiellyttävääkin asiaa eilen. Ensin sain lokinpläjäyksen jakkuni olkapäähän. Valkoista. Myöhemmin iltapäivällä tuli sitten se puhelu ulkomailta, johon ei pitäisi vastata. Hyppäsin puhelimeen ja englantia puhuva nainen tahtoi varmistaa, että minä olen minä. Tiesi siis jopa nimeni ja kutsui madameksi. Vakuutin olevani, mutta hän sulkikin puhelimen. Ehkä toivoi minun soittavan takaisin, josta soppa olisi syntynyt. Minähän sitten äkkäsin, että näihin puheluihin ei pidä vastata tai ainakaan soittaa takaisin, ettei joudu liemeen. Tarkistin vielä numerotiedustelusta ja sieltä kerrottiin puhelun olleen Englannista, ja joista viimeaikoina paljon puhuttu. Shit. Nykyaikana pitää olla koko ajan tuntosarvet ojossa, ettei mennä kiville.
A lähetti pitkän meilin. Keskustelumme on siirtynyt höpinästä syvällisemmälle tasolle. Hänellä on ongelma ja minä sanon mielipiteeni, josta hän on kiitollinen "you are so right". Of course I am. Hänenkin kohdallaan tapahtui taas se, että vaikka emme ole olleet yhteydessä toisiimme kymmeniin vuosiin, kaikki oli hyvin luonnollista ja vapaata keskustelussamme heti alusta alkaen kuin olisimme sanoneet eilen näkemiin. No, meillä on yksi yhteinen tekijä, Horst. Hänestä kuulin sellaista, joka hiukan mietitytti ja hätkähdyttikin. Vaikka sekin vuosien aikana oli mielessäni käynyt. Olenko jonkunlainen selvännäkijä?
Jotain hupaisaakin: Amerikan presidentillä on mielikuvitusystävä Jim!! Uskoiskohan? Toimittajat ja valokuvaajat ovat kiinnostuneet Trumpin kättelytavoista. Niistä luetaan yhtä sun toista kuulemma. Oli kätellyt muutama kuukausi sitten Ranskan presidentti Macronin rystyset valkoisiksi. Nyt Ranskassa vieraillessaan, ei päästänyt rouva Macronin kädestä irti, vaan veti kättä ja rouvaakin mukana. Pitää uskoa, kun oli filmillä.
Taitaa Bond-kiintiöni olla jo yhden nähdyn leffan jälkeen täynnä. Millään en enää jaksanut matkustaa Istanbuliin. Enkä jaksa ilmeisesti myöhemminkään näitä 007 vs Spectre. Olen kasvanut ohi. Mutta onhan uusi sukupolvi katselemassa silmät hehkuen ja James Bondiin samastuen tai poikaystäväkseen himoiten.
Kaksi epämiellyttävääkin asiaa eilen. Ensin sain lokinpläjäyksen jakkuni olkapäähän. Valkoista. Myöhemmin iltapäivällä tuli sitten se puhelu ulkomailta, johon ei pitäisi vastata. Hyppäsin puhelimeen ja englantia puhuva nainen tahtoi varmistaa, että minä olen minä. Tiesi siis jopa nimeni ja kutsui madameksi. Vakuutin olevani, mutta hän sulkikin puhelimen. Ehkä toivoi minun soittavan takaisin, josta soppa olisi syntynyt. Minähän sitten äkkäsin, että näihin puheluihin ei pidä vastata tai ainakaan soittaa takaisin, ettei joudu liemeen. Tarkistin vielä numerotiedustelusta ja sieltä kerrottiin puhelun olleen Englannista, ja joista viimeaikoina paljon puhuttu. Shit. Nykyaikana pitää olla koko ajan tuntosarvet ojossa, ettei mennä kiville.
13. heinäkuuta 2017
KYLÄILEMÄÄN
Ensi viikolla vieraisille! Vaikea bussimatka. Toivoin sen olevan pääteasemalta pääteasemalle, mutta vain lähtö tapahtuu pääteasemalta, loppu on silkkaa onnen kauppaa, vaikka sain ohjeet. Harmaan talon kohdalla ilmoitettava napilla bussista poistumishalu. No, kyllähän pysyn Helsingissä koko ajan, mutta en metroa taikka ratikkaa käyttäen. Espooseen mennessäni kevättalvella viimeisen kerran C:tä sairaalan saattohoito-osastolle hyvästelemään kuljin Kampin päästä Espoon päätepysäkille bussilla ja se oli helppoa, vaikka muuten raskas matka. No, enköhän minä tästä selviä.
Actén kirjassa sivulla 92 Aino tekee Pariisissa tiettäväksi, että hänen nimensä on vastedes k:lla eikä h:lla. H:n kanssa ranskaksi sana tarkoittaa suurin piirtein "ostettu". Aino väsyi vitsailuun. Hän on edistynyt ja omaa jo diivan elkeitä. Pukeutuu kuten pariisitar, on Heikki Renvallin kanssa kihloissa ja opiskelee yhä uutterasti laulamista. Melkein kolme vuotta mennyt monsieur Duvernoyn tunneilla.
Huilatakseni rankasta laulun opiskelusta siirryn autiolle Tyynenmeren saarelle poikajoukon keskelle Kärpästen herrassa. Lentokone, jossa pojat olivat, ammuttiin toisen maailmansodan aikana alas, pilotit kuolivat, mutta pojat pelastautuivat. Nyt ihmetellään, miten selviydytään ilman aikuisia Robinson Cruseon tapaan. Nuotio kallion huipulle, majoja rannalle, villisikametsästystä, pelon sekaista jännitystä. Minuakin lukijana jännittää, miten William Golding aikoo kirjansa päättää. Ja mitä kaikkea vielä 187 sivun aikana tapahtuukaan.
Eilen tyystin laiskana koko päivän mansikoita syöden. No, olin suihkussa ja pukeuduin sentään. Katselin välillä sadetta ja kuuntelin autojen ääniä. Söin salaatin ja sen tehtyäni luin taas. Vuorotellen Orasta ja Goldingia. Tästä päivästä en vielä tiedä. Ehkä menen poimimaan lisää mansikoita Tallinnan aukiolta.
Actén kirjassa sivulla 92 Aino tekee Pariisissa tiettäväksi, että hänen nimensä on vastedes k:lla eikä h:lla. H:n kanssa ranskaksi sana tarkoittaa suurin piirtein "ostettu". Aino väsyi vitsailuun. Hän on edistynyt ja omaa jo diivan elkeitä. Pukeutuu kuten pariisitar, on Heikki Renvallin kanssa kihloissa ja opiskelee yhä uutterasti laulamista. Melkein kolme vuotta mennyt monsieur Duvernoyn tunneilla.
Huilatakseni rankasta laulun opiskelusta siirryn autiolle Tyynenmeren saarelle poikajoukon keskelle Kärpästen herrassa. Lentokone, jossa pojat olivat, ammuttiin toisen maailmansodan aikana alas, pilotit kuolivat, mutta pojat pelastautuivat. Nyt ihmetellään, miten selviydytään ilman aikuisia Robinson Cruseon tapaan. Nuotio kallion huipulle, majoja rannalle, villisikametsästystä, pelon sekaista jännitystä. Minuakin lukijana jännittää, miten William Golding aikoo kirjansa päättää. Ja mitä kaikkea vielä 187 sivun aikana tapahtuukaan.
Eilen tyystin laiskana koko päivän mansikoita syöden. No, olin suihkussa ja pukeuduin sentään. Katselin välillä sadetta ja kuuntelin autojen ääniä. Söin salaatin ja sen tehtyäni luin taas. Vuorotellen Orasta ja Goldingia. Tästä päivästä en vielä tiedä. Ehkä menen poimimaan lisää mansikoita Tallinnan aukiolta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)