20. syyskuuta 2017

KESKUSTELUA VENTOVIERAAN KANSSA

Jouduin helluntalaisen kohteliaan hyökkäyksen kohteeksi. Istuin penkillä keräämässä voimia kotimatkaa varten ja olo oli seesteinen. Viereen istahti silmälasipäinen herrahenkilö, joka oli sitä mieltä, että tässä kaupunginosassa väestö on iäkästä. "En minä ole", sanoin. Hän vastasi "ette". Tästä minä tykkäsin. Hänen helluntalaisuutensa ilmeni, kun hän itse kertoi saaneensa herätyksen. Tahdoin tietää, minkälaisen ja kysyin "oliko se valaistuminen". Se tuli sisällepäin, kertoi. Hän puhui Jumalasta ja minä heti kysymään, mistä hän tietää, että Jumala on olemassa ja onko, onko nähnyt? Sanoi vain tietävänsä, koska on kaikissa ihmisissä. Tämän lisäksi oli varma, että islamin usko valtaa maailman ja kaikki vääräuskoiset tapetaan. Koraanissa kuulemma käsketään tappamaan. Puhuimme välillä Turkin presidentistä ja Pohjois-Korean diktaattorista, ydinaseista ja mahdollisesta maailmansodasta, jolloin kaikki on kanttuvei. Mies osoittautui huumorintajuiseksi, eikä loukkaantunut skeptisistä mielipiteistäni. Puhuttiin siitäkin, kuinka Jeesus muutti veden viiniksi, johon minä "täytyykin tästä suoriutua Alkoon ja ostaa valmista viiniä". Hän toivotti siunausta ja lähti. Niin minäkin.

Menin myös Suomalaiseen: Nicolas Barreau  Meillä on aina Pariisi (Tammi 2015) ja Juha Vakkuri Olkilinna (Otava 2017). Molemmat pokkareita, Vakkurin kirjassa sivuja 835.Melkoisen paksu pokkariksi. Olen lukenut Juha Vakkurin teoksia aikaisemminkin ja niistä pitänyt. Alun perusteella pidän tästäkin. Kirja on oman elämänkerran tarina ja Vakkuri kirjoittaa lämpimän hauskasti. "Olkilinna" alkaa sekä Juhan että veljensä Aaron lapsuudesta Riihimäellä. Lastenvaunujen uumenista pelaamaan pesäpalloa, suksilla laskua mäestä, omenavarkauksia, puihin kiipeilemistä, lumilinnoja, mitä kaikkea nyt pikkupojat tekevät. Puuhaa riitti. Juha Vakkuri rakastaa Afrikkaa ja sieltä on kirjoittanutkin kirjoja. Matkoista, elämästä auringon lämmössä, ihmisistä siellä. Siistiä, kuten nuoriso sanoo.

Huomenna taas Stadiin ja syksyisempää vaatetta päälle. Kymmenen päivän kuluttua on lokakuu.

19. syyskuuta 2017

PUHEENAIHEITA

Tässä taas ja varhain heränneenä. Panen kahvia tulemaan, HS päällisin puolin otsikkoina netissä luettu, ulkona kylmä ja pimeää, kello käy viittä. Tänään lietsuun. Torstaina Stadiin.

Tapetilla kaksi kuumaa puheenaihetta. Jari Sillanpään huumesekoilut ja sukupuolineutraalien titteleiden selvittelyt. Jälkimmäinen minua kiinnostaa. Eduskunnassa on siis ehkä tulevaisuudessa -tai ei ole- puhemiehen tilalla puheenjohtaja. Tätä ei kuulemma saisi muuttaa perustuslain perusteella, vaan eduskunnalla pitää olla puhemies, on hän sitten nainen tai mies. Mies-sana ammattinimikkeessä hiertää, palomies, lautamies, putkimies, perämies, esimies...  Sukupuolineutraalien nimikkeiden puolustajat nojautuvat kielen muuttumiseen. Kyllä, kieli muuttuu, mutta minusta ei määräämällä. Kuten, että neekeri-sanaa ei saa käyttää. "Mustalainen" myös pannassa, eikä sekään ole soveliasta, että puhutaan ihonväristä. "Useimmat ovat mustia". Sanovat Suomen olevan sananvapauden maa.

Televisiossa pyörii sarja "Kielletty rakkaus". Takerrun tähän. Koska rakkaus on kielletty? Katselin eilen ohjelman ja mietin, mikä senkin pariskunnan suhteessa tökkii? Minä en huomannut mitään syytä kanssaihmisten arvosteluihin ja kielteisiin asenteisiin. Kaksi ihmistä ja tässä tapauksessa mies ja nainen, parisuhde. Mikä siis vialla? Yleensä silloin naapurusto ja parin tuntevat (+ ei-tuntevat) älähtävät, jos parilla on suuri ikäero. Mitä se muille kuuluu? Ei se ketään loukkaa. Ja vielä jos se ikäero lankeaa naiselle, nainen on vanhempi. Toisinpäin ei ole niin väliä. Vaikka kyllähän silloinkin puututaan. Minulla oli kerran ystävä, joka ei hyväksynyt tämän maan nykyisen presidenttiparin ikäeroa. Hän oli suorastaan tuohtunut. Ja mitähän hittoa tämäkin asia hänelle kuuluu? Sitten on niitä pareja, jotka ovat rakastuttuaan jättäneet  puolisonsa ja ehkä koko perheensäkin. Tämä myös muissa saa aikaan reaktion: ei niin saa! Näitä tarinoita on ja annettaisiin jo olla. Luulisi olevan muutakin pohdittavaa elämässä. Annetaan vain kaikkien kukkien  kukkia!

18. syyskuuta 2017

EI SITTEN MILLÄÄN NUKUTA

Tässä sitä taas norkoiltu kolmesta lähtien kaikkien muiden nukkuessa. No, sainhan nukuttua kuitenkin viitisen tuntia. Ehkä pakottaudun päiväunille. On tämä niin metkaa.

A meilasi ja kertoi lähtevänsä ystäviensä kanssa Santiago de Compostelaan. Mutta kun he lentävät, niin en usko että saavat simpukkaa. Minäkin suunnittelin matkaa puolison kanssa. Ensin Marbellasta, jossa hotelli, Portugaliin autolla ja sieltä pohjoiseen ja Santiago de Compostelaan Espanjaan ja sitten takaisin etelään Marbellaan. Ei tullut mitään. Seuraavassa elämässä sitten.

E soitti ja kertoi syksyn tulleen myös Perämeren rannoille. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, ei sitten millään. Joka vuosi sama asia. Eikä kauaakaan, kun saamme kosketuksen ensilumeen, josta niin moni runoilija on riimitellyt. Lapsena suorastaan riemuittiin, vaikka ei se vielä silloin alkuun mikään kelkkakeli ollut. Mutta antoi toivoa tulevasta. Eikä ikinä pettänyt.

Suunniteltiin M:n kanssa menevämme Nelimarkan näyttelyyn HAMiin. Kysymyksessä on Eero Nelimarkka. Perheessähän on pojantytär Riitta Nelimarkka, joka myös taiteilija. Minulle Eero Nelimarkan työt vieraita, joskus nähty jossakin. Nyt tutustutaan tarkemmin. Viime aikoina olen avoimin mielin vaellellut modernien taiteilijoiden näyttelyissä, enkä pane yhtään pahakseni. Kyllä se niin on, ettei aina tarvitse renessanssia tai Edelfeltiäkään olla.

Katselin  Arto Nybergin ohjelmaa ja senkin vahingossa. Yhtenä vieraana Riitta Väisänen. Hyvännäköinen nainen, mutta mitä varten hän haroo koko ajan hiuksiaan? Sitten katselin hänen tubettamistaan läppäriltä. Ohjelma, jossa hän haastatteli kyläkauppias Vesa Keskistä, jonka puoti Tuurissa paisuu kuin pullataikina ja jota Väisänen vertasi Las Vegasin iloihin. Ja kyllä tässäkin  ohjelmassa rouva haroi hiuksiaan aivan vimmatusti. Minä ainakin keskityin enemmän tähän haromiseen kuin asiaan. En viitsi tässä nyt puuttua asian laatuun.

Samassa Nybergin ohjelmassa oli myös kirjailija. Pöyristyin, kun hän sanoi hoitaa-verbin imperfektimuodoksi "hoisi". Sanaseppo!! Kirjailija!! "Hoisi" saa minut aina takajaloilleni.

16. syyskuuta 2017

MINUA ON TURHA YRITTÄÄ JYMÄYTTÄÄ

Kaikkea kans! Kommenttikenttääni ilmestyi avoin lainahakemusanomus. Siis ilmeisesti minulle. Lainaa saa anoa semmoinenkin, joka sotkenut raha-asiansa. Pitää antaa vaadittavat tiedot itsestään, tuloistaan, mihin ja mitenkä paljon lainaa tarvitsee yms. Pankkitilin numeroa ei kysytty. Teksti kaikkinensa huonoa suomea, joka kielii, että petosyritys lähetetty jostain huitsin nevadasta. Ei kai kukaan selväjärkinen tähän loveen lankea? Eihän? Jos olisi klikannut kommentin lähettäjää, ties mitä olisi tapahtunut. Otin koko roskan kiireesti pois. Harvoin saan tuon kaltaista postia. Kerran tuli tekstiviesti puhelimeen, että minulla on miljoonia jollakin afrikkalaisella tilillä. Pitää vain soittaa annettuun numeroon. Viesti ei selventänyt, mistä rahat olivat minulle tulossa. Puhelinsoitonkin sain kerran. Englantia puhuva naishenkilö toisteli nimeäni välillä kysyen, olenko rouva Se ja Se. Sitten hän katkaisi puhelun. Tämä viittasi siihen, että olisin joutunut jossain asiassa maksumieheksi, jos olisin soittanut uteliaana takaisin.  Jäin miettimään, että täytyyhän joku jossain näitä viestejä ja soittoja uskoa, kun niitä kannattaa tehtailla ja lähetellä pitkin maailmaa. Järki hoi, äly älä jätä, sanottiin ennen. Jotkut sinisilmäiset se on saattanut jättääkin.

Minätyttö otin avun vastaan eräänä päivänä. Olin valmistautumassa laskeutumaan koneportaita alas ja kokoon taittamassa rollaattoria helpommin kuljetettavaksi, kun kuulin miehen äänen sanovan taas kerran "voinko auttaa?".  Nyt annoin sen tapahtua. Niin rollaattori pääsi alas salskean nuoren miehen avustamana. Kiittelin kauniisti. Sain myös jälleen kerran tuta, ettei kohteliaisuus ja hyvä tavat aivan kokonaan ole lakaistu tässä maassa maton alle. Otan avun vastaan seuraavallakin kerralla! Se on kivaa!

Minkä ihmeen takia minä en nuku? Puolison poismeno sen aloitti. Luulin, että jo kahden vuoden kuluttua yöt normalisoituvat ja nukun hyvin entiseen tapaan. Ei mitään. Unipilleri auttaisi, mutta niitä ei voi joka ilta nauttia pitkiä aikoja. Menen toivorikkaana vuoteeseen ja olen valmis unelle. Valvon, valvon ja valvon. Kello tulee kaksi, kolme, neljä ja minä valvon. Yritän rentoutua, laskea lampaita, lukea, olla ajattelematta mitään. Ei auta. Nousen ylös, katselen televisiota, odotan päivän valkenemista. En ole edes väsynyt tai sitten en sitä huomaa. En nuku päivälläkään. Aion  keskustella hartaasti ja pitkään lääkärini kanssa. Vaikka jouduin usein puolison kanssa valvomaan, sain kuitenkin nukkua hänen ollessaan itse unessa ja rauhallinen. Nukuin ja uni oli hyvää laadultaan. Nyt olisi mahdollisuus syvään yöuneen, mutta ei kun ei.

15. syyskuuta 2017

AAMUVIRKKUNA

Olen alkanut hämmästellä postin jakamisen aikoja. Talooni jaetaan postia vielä iltaseitsemänkin jälkeen. Mikähän on syy? Panttaako jakaja ja lähtiessään iltakävelylle tekee hommansa?

Heräsin tänäänkin taas kaikkea muuta kuin ihmisten aikaan. Kukonlaulun aikaan kyllä. Tässä nyt pohdiskelen, voinko jo valmistaa kapselikahvia, kun kone hiukan ääntelee puhkaistuaan kapselin valuttaessaan juomaa kuppiin? En edes tiedä, kuuluuko se mihinkään, mutta en myöskään pese konepyykkiä epäinhimillisiin aikoihin. Katajanokalla oli joskus pakko pestä sunnuntaisinkin, koska meillä nyt olivat asiat niin.

Olen lähetellyt iimeilejä sekä Espanjaan että eteläiselle Pohjanmaalle. Saanut myös. Nyt odottelen paperista kirjettä Italiasta. Ystävälläni ja minulla on vielä tämmöinen vanhanaikainen tapa ja on erittäin kivaa saada pitää kirjettä kädessä ja lukea sitä. Aika persoonatonta puuhastella sähköpostien ja tekstiviestien kanssa, vaikka mitenkä riveihin lykkää hymiöitä. Ja aina vaan kummallisemmaksi menee. Autot ja junat ajavat itsestään, tehtaissa häärivät robotit, kauppojen kassoilla hoitaa asiakas maksamisen korteillaan ilman henkilökuntaa, kirjat luetaan erilaisilta näytöiltä...  Joskus on tehty elokuvia tämmöisestä tulevaisuudesta. Nyt me elämme sitä.

Stadiin meinaan tästä, kunhan päivä valkenee. Vielä säkkipimeää ulkona, vain katuvalot palavat ja jokunen auton ajovalo. Minäkin vielä yötamineissa ja maaru huutaa kahvia. Jokohan voisi? Kyllä voi.

14. syyskuuta 2017

LAINASANOIN


Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" innoittamana lainaan tähän hänen ajatelmansa " It comes too soon the moment when there is nothing left to wait for".

Samaa teemaa jatkaakseni.

VANHAT MIEHET IHAILEVAT KUVAJAISTAAN VEDESTÄ

Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki muuttuu,
ja yksi kerrallaan me katoamme."
Heidän kätensä olivat kuin pihdit ja polvensa
vääntyneet kuin rantamaiden
risuiset orapihlajat.
Kuulin vanhojen, vanhojen miesten sanovan:
"Kaikki kaunis lipuu pois
niin kuin pois lipuvat vedet."

(William Butler Yeats, suom. Jyrki Vainonen)

Olen lähdössä. En kerro minne. Huomennakin olen lähdössä. Ihmisen elämä on lähtemistä ja tulemista. Melkein kaikilla. Olen todennut, että hyvin pääsen rollaattorinkin kanssa. Se on vain rajoite, ei este. Näin ajattelin lykkiessäni puolisoa pyörätuolissa monet vuodet. Paksulumisina talvina se meinasi olla este, kun aurat olivat siivonneet lumet kaduilta suojateitten eteen. Ennen muinoin olivat talonmiehet heti avaamassa väylät. Enää ei tätä ammattikuntaa oikein ole. Joku tulee, kunhan ehtii ja usein ei ehdi. Vielä näin syksyllä ei tätä huolta ole.

Siispä kevyesti menoksi. Ennen kuin on myöhäistä.


13. syyskuuta 2017

YLÄHYLLYN JUMALAINEN NÄYTELMÄ

Eilen epäilin hyllyssäni olevan Dante Alighierin (1265-1321) Kiirastulen. Väärin. Siellä on koko Jumalainen näytelmä: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi, suomentanut Eino Leino, WSOY 1924. Ensimmäinen  Leinon käännös lienee ilmestynyt jo 1912. Helvetin ensimmäinen laulu alkaa näin:

Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink´ oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit´ aatellessa vielä muisti säikkyy...


Loppusoinnut on Leino jättänyt tarkoituksella pois "osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat teoksen runollista arvoa, saati sitten sen hartautta ja vakavaa mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon, riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta tulkitsemaan." Aivan samaa mieltä on ollut myös Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston kaunokirjallinen osasto, joka suomennostyön on teettänyt.

Teos ollut virheellisesti ylähyllyllä. Siirsin sen nyt muiden runojen ja runoelmien joukkoon. Mutta näin meidän kesken, tuskin jaksan tätä paksua opusta aivan lukemalla lukea. Selailla voin.