22. tammikuuta 2019

HIUKAN PAHEKSUNTAA

Kirjoitin tänne kantani sekä Ruotsin "kuninkaallisten" olemisesta Prisman asiakkaana, mutta kirjoitus meni jonnekin sfääriin menojaan kuten myös mielipiteeni Huckleberry Finnin suomennoksista, joissa on kieltä siistitty ja minusta pilattu Twainin tekstiä. Sen verran palaan kadonneisiin teksteihin, että minusta on epäkunnioittavaa panna Ruotsin "kunkkuperhe" iloitsemaan Prisman halvoista hinnoista. Helsingin Sanomissa keskusteltiin mainoksen sopivuudesta jälleen kerran. Miten olisi, jos tasavallan presidentin ja puolison imitaatiot mainostaisivat K-marketin lihatiskiä?

Mitä tulee Huckleberry Finnin nigger-sanaan, niin se oli yleistä 1800-luvun Amerikassa. Tästäkin HS:ssa. Monissa suomennoksissa on Twainin tekstiä räävitty ja kelvolliseksi muutettu kuhunkin aikaan sopivaksi. N-sanat pois ja nekin, jotka hituistakaan viittaavat rasismiin. Onko se enää Huckleberry Finniä ja Mark Twainia? Miten joku voi loukkaantua sanoista, jotka ovat pari sataa vuotta sitten olleet yleisiä?

Olin Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ostin Tuomas Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja ja Petri Tammisen Suomen historia. Ostin minä muutakin muista kaupoista, mutta ostokseni ei ketään kiinnosta. Kirpakka oli pakkanen, ja niinhän se ollakin pitää tammikuussa Suomenmaassa. Tuomas Kyrö sanoo Mielensäpahoittajan suulla: "Nyt meteorolookit ja iltapäivälehdet juhlistavat hellejaksoja, vaikka niihin kuolevat sadot ja eläkeläiset. Lämmintä ja valoisaa pitäisi olla, vaikka asutaan pohjoisella havumetsävyöhykkeellä eikä Joonianmeren rannalla." Suomalaiset ovat jostain syystä unohtaneet, että meidän neljään vuodenaikaan kuuluu se talvi ja talvella on pakkasta ja kylmää. Vielä ei ilmastolämpeneminen ole talvea pannut pois.

Kyrön Mielensäpahoittaja on alkanut pitää plogia. Sen myötä hänestä tuli kuuluisa ja hänen perheellisiä lapsiaan nolottaa, kun koko maailma tietää kaiken Mielensäpahoittajan arjesta ja pyhästä. Paikallislehti lopetettiin ja blogin kirjoittaminen korvaa yleisönosastoon lähetetyt tekstit. Niitä oli  hänellä 315 kappaletta. Minä olen elämäni aikana lähettänyt Helsingin Sanomiin kaksi, joista toinen julkaistiin. Se, että ei toista, latisti intoni osallistua sitä kautta ja niin minäkin ryhdyin kirjoittamaan blogia.









21. tammikuuta 2019

KOLME ULJASTA MUSKETÖÖRIÄ

Katselin illalla jo toisen kerran elokuvan Rautanaamio. Ohjaus Randall Wallace, vuosi 1998. Jonkin verran jo ukkoontuneet kolme muskettisoturia tappelivat kuin parhaimpina aikoinaan ja pelastivat pahan kuninkaan tilalle paremman. Tämän pahan hyvän kaksoisveljen. Siinä oli leffan juju. Hyvä veli lojui vankilassa rautanaamio kasvoillaan kuusi vuotta. Parta ja hiukset kasvoivat ja kietoutuivat kaverin kasvoille ja kaulaan. Minusta ne olisivat pitäneet olla pitempiä kuuden vuoden aikana kasvaneiksi. Siinä veivattiin veljeksiä, eikä aina oltu selvillä, kumpi on kumpi varsin sen jälkeen, kun vankilassa viruneelta sahattiin ja hakattiin naamio pois ja parta ja hiukset oli siistitty. Kaksoisroolissa oli nuori Leonardo DiCaprio, 24v. Hyvä kuningas kuitenkin jäi kuninkaaksi ja se pahempi lähetettiin kruununsa menettänenä kuulemma maaseudulle opiskelemaan hyvän ihmisen tapoja.  Elettiin Aurinkokuningas Ludvig XIV aikaa ja kotipalatsina toimi Versailles.

Kolme, jo hiukan ikääntyneninä, mutta oikeuden palo sielussaan, muskettisoturia miekkailivat kuten ennen vanhaan että yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kuten kaikki tiedämme, herrat olivat Aramis, Athos, Portos ja D´Artagan (neljännen tulo joukkoon on oma tarinansa), jonka paha kuningas tappoi epämiehekkäällä tavalla painamalla miekkansa muskettisoturin uljaaseen selkään. Touché! Kuningataräiti, veljeskuninkaitten äiti, oli rakastunut D´Artaganiin ja suri syvästi menetystään. Koko leffa kihisi rakkautta, näyttävyyttä, tanssiaisia, loistoa, peruukkeja, sukkahousuja ja puuteria. Portoksen roolissa oli venäläiseksi näyttelijäksi muuttunut  Gerard Depardien, joka teki muutostempun protestina Ranskan verotusta vastaan.

Tietysti elokuva päättyi happy endiin ja paha sai palkkansa ja kolme muskettisoturia kunniansa ja miehuutensa takaisin, vaikka kaiketi leini jo jäyti jäseniä.


20. tammikuuta 2019

HUONO KRIITIKKO

Kun blogissa kertoo lukeneensa kirjan, siitä pitäisi jotain sanoa paitsi sen, mistä kirja kertoo. Näin se menee oikein. Ei minun kohdallani. Minä vain luen kirjan ja sitten kerron sen lukeneeni. Siinä kaikki. Kuitenkin kirja joskus antaa miettimisen aihetta, joskus jopa saan lukuelämyksen. Pidän nämä asiat itselläni.Yritän silloin tällöin hehkuttaa, mutta aika kehnoin tuloksin. Joskus olen kirjaan niin pettynyt, että panen sen vähin äänin hyllyyn. Jonkun kirjan lukeminen kestää iät ja ajat. Se taas johtuu siitä, että luen montaa yhtaikaa. Juonet voivat mennä sekaisin ja joku kirja on aloitettava aivan alusta saadakseni tietää, mistä se oikein kertoo. Ei ehkä kaikkein hedelmällisin tapa lukea.

Nyt luettuani Matti Rämön kirjan, siirryin kiltisti takaisin Linkolaan. Panin sen syrjään ja jatkoin kauan sitten aloittamani Arundhati Royn kirjan lukemista. Colin Dexterin teos on suorastaan pölyn peitossa. Kauan on inspector Morse saanut levätä ja Katie Fforden The Christmas Stocking ei ole oikeastaan alkua pitemmällä, eikä kai ajankohtainenkaan. Ehkä jatkan ensi jouluna. Pitää mennä kirjakauppaan.

K soitti. Olin juuri aikeissa aloittaa lounaan valmistamisen ja minulla oli jo nälkä. Ennen lounasta en nauti mitään muuta kuin aamulla kahvin. Tänään vielä ennen aamun valkenemista. Juttelimme hetken ja tämä tarkoittaa, että hän juttelee ja minä kuuntelen. Hän kertoi Saija Varjuksesta ja tämän sairaudesta. Mietin kuumeisesti, kuka on Saija Varjus? "Tangokuningatar, etkö tiedä?"  Tiedän joitakin Euroopan maitten kuningattaria, mutta en tangoalalta. Tiedän myös pelikorttien kuningattaria, sillä pelaan usein pasianssia. Niin ja kesähevoseni kauan sitten oli ravikuningatar. Nyt tiedän myös tangokuningatar Saija Varjuksen. Tuli sekin reikä täytettyä. Kukin näistä tärkeä kuningatar omalla alallaan.

Tänään on ollut hyvin laiska päivä. Nippanappa jaksoin suihkuun ja mekon päälleni, sijata vuoteen ja katsella ikkunasta, minkälaista ilmaa pitelee. Ja nyt menen laittamaan suklaaespresson.


19. tammikuuta 2019

RÄMÖ POLKI ISTANBULIIN

Matti Rämön kirjassa olen jo Turkissa, joka oli tämän himopyöräilijän päämääräkin. Lähti Suomesta Baltian kautta Valko-Venäjälle, Ukrainaan, Transnistriaan, Georgiaan ja polki lopulta Istanbuliin. Kirja on matkakuvauksen lisäksi ylistys pyöräilylle. Rämö kertoo kiehtovasti paikkojen historiaa. Antaa ymmärtää myös miten helposti mies kulkee viikkotolkulla polkupyörän satulassa yöpyen teltassa ja joskus hostellissa. Rämö on tottunut pyörämatkailija. Ei hätkähdä mistään. Sopeutunut kulkemaan ihmismassojen keskellä  sekä suuressa autiudessa huonoilla teillä vuoristoissa ja laaksoissa, pikkuteillä ja rekkojen jaloissa isoilla.

Eilen piti panemani tauluja seinille. En pannut. Helmikuussa tulee vuosi täyteen tässä asunnossa ja taulut yhä paketeissa muuttomiesten jäljiltä. Ehkä jonain päivänä. Nukuin yllättäen yön hyvin ja ilman pilleriä. Olen jo pitemmän aikaa kokeillut näin ja sitten valvonut, jos en saa unta. En ole vuoteessa,vaan puuhastelen kaikenlaista. Miksi kummassa vuoteessa, jos en saa unta?

Tänään aion roskiselle. Monta päivää olen ollut sisällä. Ensi viikoksi on kertynyt taas ostettavaa. Lähdettävä ne hoitamaan. Sisällä olosta huolimatta olen yhteydessä ystäviini. Sähköposti kulkee kahteenkin Espanjan kaupunkiin samassa provinssissa kuitenkin. On puhelinkin ja kaikki. Ikkunassa lämpömittari kertoo pakkaslukemat ja almanakka talven kulun. Ruokaa on hamstrattuna. Hedelmäpuoli alkaa huveta vähitellen. Pärjään ensi viikkoon hyvin. Ja luettavia kirjoja on.






17. tammikuuta 2019

ENNEN OLI KAIKKI PAREMMIN. OLIKO ?

"Suomen koulutusjärjestelmä herättää ihastusta maailmalla... Itsnäisyyden aikana suomalaisten koulutustaso onkin jatkuvasti noussut. Koulutus on ollut varma portti eteen- ja ylöspäin..." Näin ja paljon pitemmästi kirjoitettiin vuonna 2017 Suomenmaa-lehdessä.

Vuonna 1979 Pentti Linkola sanoo: " Koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin  nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityillä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin tai -mikä tärisyttävintä, kesäyliopiston kursseille- opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole syytä tietää."

Luen ostamaani Tere Vadénin toimittamaa kirjaa  Linkolan ajamana (2008)Siitä äskeinen lainaus. Kirja on täynnä Pentti Linkolan sanomisia vuosien varrella. Eikä hän taatustikaan ole vakaumuksiaan muuttanut. Ei koulutusjärjestelmästä, teollistumisesta, materian haalimisesta. Ihmisen pitää hänen murheekseen  olla koko ajan tuottelias, dynaaminen, aktiivinen, urallaan ponnisteleva menevä mies tai nainen. Ja näinhän se on, muuten ei mistään tule mitään. Vai? Jos eläisimme Linkolan oppien mukaan, pieleen menisi. Hän kaipaa takaisin 1930-lukua. Ei sitä aikaa saa millään takaisin, kun hevoset tekivät töitä pelloilla, vesi kannettiin tupaan kaivosta, talo lämmitettiin oman metsän puilla, meillä oli "rikas ja monipuolinen luonto", matkat suoritettiin talvisin reellä tai hiihtäen ja ihminen eli työtä varten. Ei nykyajan ihminen edes ehkä tunne puolukkaa luonnossa. Kurjenkin asettaminen omalle paikalleen faunaluokituksessa saattaa tuottaa urbanisoituneelle älypuhelinta näpräävälle ihmiselle vaikeuksia. Toki puolukan ja kurjen löytää googlaamalla siitä älypuhelimesta.

Pentti Linkola taitaa taistella tuulimyllyjä vastaan.

16. tammikuuta 2019

MYRÄKKÄÄ ODOTELLESSA

Niin minä mennä köpittelin Eastoniin. Poikkesin matkan varrella Kustantajien ystävämyynti-kirjakauppaan. Totta kai poikkesin. Tede Vadénin toimittama Linkolan ajamana. Mistä linkolaisuudessa on kysymys? (2008). Tämän ostin sekä  muun lukemiseni iloksi Matti Rämön Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin. Rämön pyöräilykirjoja olen aiemmin kuunnellut puolison äänikirjoina. Tämä on nyt ihan kunnon kovakantinen Minervan kustantama vuonna 2015 kädessä pideltävä. Hyllyssäni on Pentti Linkolan omakirjoittama Isänmaan ja ihmisen puolesta. Tuttu kaveri siis muutoinkin kuin televisiosta. Kyllähän jotkut Linkolan ajatukset menevät hiukan överiksi, mutta osaa mies asiaakin puhua. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, että jos ei mitään tehdä, kaikki menee päin peppua (Linkola ei ole juuri näitä sanoja käyttänyt). Samaa mieltä jotkut muutkin.

Odottelin rutistunut vuoronumerolappu kädessä vuoroani pankissa. Vanhempaa väkeä, rollaattoreita, ravintolan baaritiskin kautta tulleita, ulkomaalaistaustaisia. Vieressäni istui rouvashenkilö, joka yritti jutun juurta. Vastailin vähin sanoin ja toivoin hänen vuoronsa tulevan pian. Tuli. En koskaan pidä pankkia ja apteekkia minkäänlaisena sosiaalisena tapahtumapaikkana, jossa keskustellaan ventovieraiden kesken säästä, lääkityksestä, muukalaisinvaasiosta tai jonotuksen kestosta. Toivottavasti minusta ei vanhempana tule ihmistä, joka vaanii muita ihmisiä saadakseen jutella. Pankissahan voi istuksia ilman vuoronumerolappuakin ja odottaa, että viereen tulisi joku keskustelun haluinen. Minä se en ole. En juttele säälistäkään. Pankissa pitäisi olla seinällä lappu: puhuminen  kielletty.

Olen varautunut uhattuun lumi-, räntä- tai sademyräkkään. Ei tarvitse ruokaostoksille lähteä. Ostin viikoksi, jos myräkkä vaatii pitkäänkin sisällä oloa. Ymmärrän "myräkällä", että se on vaarallinen, peittää ihmisen hetkessä lumeen, jäätyy sekunnissa, jos vetenä tulee ja niin ihminen jää niille sijoilleen maaliskuuhun asti. Tällaisia jäätyneitä hahmoja on silloin tällöin tavattu katukuvassa.

15. tammikuuta 2019

"KIRJA EI KOSKAAN OLE MESTARITEOS, SE TULEE SIKSI"

Siirryin luontevasti Skandinaviasta Intiaan. Aloitin kesken jääneen kirjan Arundhati Roy Joutavuuksien jumala ( Seven 1997). Piristävää lukea kirjaa, josta ymmärtää jokikisen sanan. Kirjanmerkki on sama kuin Boothin kirjassa: Guido Reni "Beatrice Cenci". Italiasta saatu taidekortti. Kirjan alussa on hautajaiset. Vieraina intialaisia, erikoisia ihmisiä, minulle vieraasta kulttuurista. En ole aikaisemmin ollut intialaisissa hautajaisissa. Tätä ruumista ei heitetty Gangesiin, ei edes poltettu. Hautajaiset pidettiin Ayemenemissä, jossa ei ole suojateitä. Arveltiin, että haudattava ei ainakaan jäänyt suojatiellä auton alle.

Ennen vanhaan pokkaria pidettiin alempiarvoisempana kirjana. Sitä ei missään tapauksessa voinut antaa lahjaksi. Nyt olemme viisastuneet, arvostamme kirjan sisältöä enemmän kuin ulkoasua. Pokkareita ostetaan. Ennen tehtiin kirjoja nahkakansiinkin. Niitä ostettiin värin mukaan sisustukseen sopivina ja metreittäin. Hienoa ja sivistynyttä, kun kirjahyllyssä on sävy sävyyn kirjoja. Luettiinko niitä myös? Ei ainakaan jokaisessa kodissa, mutta fiiniltä näytti. Itse arvostan suuresti kotia, jossa on kirjoja, paljon kirjoja. Ja niitä luetaan.

Annan arvoa tietyissä tapauksissa äänikirjoille. Näkövammaiset, kiireiset ihmiset, joilla ei ole aikaa pidellä rauhallisesti kirjaa kädessä lukiessaan. Helppo ja kevyt kuljetettava, menevät pieneen tilaan. Olen senkin ketonut, että joskus aikoja sitten keskustelin kirjan tulevaisuudesta Doris Stockmannin kanssa, joka oli Akateemisen Kirjakaupan johtoa. Hän sanoi: kädessä pideltävä kirja, kansien välissä oleva kirja, ei tule häviämään. Uskon hänen sanaansa. Minä rakastan kirjoja. Niitä on aina kotonani ollut lapsuudestani lähtien. Yhä on. Tulee olemaankin niin kauan kun pystyn lukemaan. Sitten siirryn äänikirjoihin.Kirja on monessa tapauksessa ihmisen paras ystävä. Se on aina antavana osapuolena. Se viihdyttää.  Kiitos, että meillä on ollut ja on kirjailijoita.