19. syyskuuta 2019

RAJALA JÄÄNYT TERVON VARJOON

Menin kirjakauppaan ja ostin kirjan. Antti Tuuri Aavan meren tuolla puolen. Tuntui kuin ei siellä olisi ollut myytävänä muuta kuin  Jari Tervon kirjaa Loiri. Sitä oli kaikkialla. Etsiskelin Panu Rajalan teosta Yrjö Jylhästä, mutta en löytänyt, enkä kysynyt. Ei ainakaan ollut näkyvillä paikoilla kuten Loirin kirja. Tulin pois ja menin ostamaan luumuja torilta.

En vieläkään ole imuroinut. Koneessa on pyykkiä, joka pitäisi pestä. Eilinen kahvimuki tiskaamatta. Ei huvita, eikä viitsi. Myöhemmin. Lauantaiksi on saatava tekemättömät tehtyä. Tulee vieras. Olisipa nyt se pikku piikanen. Oli aika, kun siivooja kävi kerran viikossa. Helppoa elämää.

Luin Nyytäjän kirjan. Lopussa hän suunnittelee hautapaikkaansa. Bretagneen vai Suomeen? Nyt tiedämme hänen kuolleen Helsingissä, niin että ehkä Suomeen. Hautapaikan pohdinta tapahtui kauan sitten jolloin kirjailija oli vielä voimissaan. Ranskassa moni järjestää kaiken valmiiksi. Jälkeen jääneet vain noudattavat tahtoa. Minun kummitätini myös suunnitteli hautajaisensa. Kertoi  kuin mitä tahansa tavanomaista juttua. Vähän karmivaa minusta.

Helsinki-Seurasta tuli kutsu mennä tutustumaan WSOY:n Kirjallisuussäätiön taidekokoelmaan sekä kirjakauppa  Werner&Jarliin, jossa kirjailija Anna Kortelainen kertoo uudesta kirjastaan Mieliala-Helsinki 1939-1945. Höpötän aina näistä kutsuista, enkä sitten osallistu kuitenkaan. Mistä johtuu, kun  olen aika aktiivinen mielestäni? Joka syksy seuratoimintojen vilkastuessa ajattelen meneväni eri yhdistysten rientoihin ja sitten jää pelkän ajatuksen asteelle.








17. syyskuuta 2019

LOLLO ROSSOA JA PARFYYMIA

Luin jostain, että kaupasta ostetun ruukkusalaatin saa uudestaan kasvamaan. Odottelen nyt rehevää Lollo rosso-pensasta. Stockmannilla ollessani sorruin. Voi minua. Olin jo läpäissyt kosmetiikkaosaston mitään ostamatta, kun pyörsin takaisin. J´adore Dior parfyymi. Voi minua, vielä kerran. No, onhan jo pullokin kaunis, lasia ja kultaa. Sain lahjaksi Diorin tuotteita vaaleanpunaisessa pienessä pussukassa. Hyvän asiakkaan lisä. Luumukauppiaan kanssa torilla rupattelin tovin ja ostin luumujen lisäksi Malviina-mansikoita. Ehkä jo viimeisiä. Kotimatkalla piti niistää monta kertaa kuten aina tähän aikaan vuodesta. Naapuri, josta en pidä, tuli vastaan ja kun tervehti, pitihän minunkin. Koetin kyllä välttää olemalla kokonaan huomaamatta, katselin muualle. Töräytti inhoamani "moin" korvani juuressa, etten voinut olla kuulematta. Minun suustani tuli "päivää". En käytä moi-sanaa kuin aivan hyville ystävilleni. Vieraat ihmiset ansaitsevat vanhan kunnon päivää-tervehdyksen. Puhelimessa saatan joskus sanoa puhelun loppuessa "kuulemiin". Se  saa yleensä aikaan pienen tauon ja sitten "eh-ääh", eikä muuta.

Patterit haaleat tänä aamuna, jippii!! Hyvä niin. Edelleen kuitenkin sisällä pukeuduttava lämpimästi. Ei enää paljasjaloin yöpaitahiippailua. Kyllä nyt jo on ikävä kesää. Näinhän se aina menee tässä maassa. Juon kesää muistellen kuin itseäni kiusaten masokistisen halun vallassa kahvia saksalaisesta varsan- tai vuohenkellomukista.  Yritin tarkistaa värikuvakasviosta. Luonnossa tunnen vain harakan- ja kurjenkellon.

Tänään kotona. Pyykkipäivä. Kun puuhastelee, ei ole vilu. Imurointi olisi tällä säällä poikaa. Muutenkin tarpeen, huomaan ma. Niin että eiköhän aloiteta.







16. syyskuuta 2019

LÄIKKIÄ JA KUTINAA

Talossa asuntoja ei vielä lämmitetä. Otin yöksi peiton päälle puuvillaisen torkkupeiton ja lakkasin palelemasta.  Vasempaan ranteeseen ilmestyi punaisia läikkiä, jotka kutisivat armottomasti. Raavin hullun lailla ja panin läikkien päälle televisiossakin mainostettua Bepanthen Anti-Exemia, joka mainoksen mukaan parantaa puolessa tunnissa. Ei parantanut. Sitten äkkäsin kutinan muuttuvan aina pistäväksi, kun lepuutin kättä torkkupeiton päällä. Läikkien puna syveni. Otin käden pois ja otin torkkupeitonkin pois. Antauduin suosiolla palelemiselle. Läikät olivat kalvennet aamuun mennessä, kutina loppunut. Olen aina luullut puuvillan olevan vapaa kaikesta kutinaa ja läikkiä aiheuttavasta, vain villan kanssa ollut ongelmia.Valmistin aamutuimassa vaniljan makuista kahvia ja join. Päivä oli alkanut sarastaa. Kahvia nauttiessani luin Outi Nyytäjän kirjaa.

Tänään kauppaan. Tarvitsen Lollo rossoa ja näkkileipää, jugurttia ja kurkun. Voisin tovin istua kauppakeskuksen penkillä ja katsella ohikulkevia ihmisiä. Miehillä ei ole nykyisin nauhakenkiä. Kaikilla, lapset mukaan lukien, on urheilujalkineet. Kenkäkaupoista on tullut urheilujalkineliikkeitä.

Olen kuunnellut moneen kertaan Kaj Chydeniuksen levyn ja kerta kerralla tykästynyt enemmän. Sekä musiikkiin että runoihin. Chydenius tuntuu olevan yhä aktiivinen säveltäjä. Konsertissa oli viime vuonna sävellettyjä. Aaro Hellaakosken Kokemus ja kaipuu muun muassa. Hänellä on jälleen konsertti joulukuussa, Rakkaani kulkee kaukana. Aikomukseni on mennä.

Kotkan pikkuserkku soitti. Kuulumiset hiukan murheelliset. On sairastellut, liikkuminen huonoa. En ollut aivan varma, oliko sopivaa kertoa omista menemisistäni ja aktiivisuudestani, kun toisella asiat paljon kehnommin. Mutta kun kysyi, niin kerroin. Ei onneksi asu yksin, vaan on puoliso auttamassa. Itse tahtoisin samassa tilanteessa kuulla, enkä suinkaan marinaa ja voivottelua kurjasta elämästä. Kun muualla elämä jatkuu kuitenkin.

15. syyskuuta 2019

KAJ CHYDENIUKSEN KONSERTISSA

Hieno konsertti Stoassa "Unelmia". Pianossa itse säveltäjä Kaj Chydenius, solisteina Pihla Pohjolainen ja Anna-Sofia Tuominen. Kuulimme sävellyksiä suomalaisten runoilijoiden runoihin muun muassa Lauri Pohjanpää, V.A. Koskenniemi, Eino Leino, L.Onerva, Aila Meriluoto, Lauri Viita, Saima Harmaja...  Ostin cd:n Kaj Chydenius  Rakkaani saapuu kun kutsun ja pyysin siihen säveltäjän nimikirjoituksen, jonka sain. Levyssä Einari Vuorelaa, Ilpo Tiihosta, Timo K. Mukkaa, Marja-Leena Mikkolaa...  Soi juuri taustalla.

Pienen hetken keskustelin Kaj Chydeniuksen kanssa ja sitten seuraava tahtoi nimikirjoituksen. Tilaisuuden päätyttyä aplodit olivat pitkät ja vaativat vielä yhtä kappaletta. Encore! Saimme. Jäi hyvä maku ja oli mukava tunne puikahtaa konserttisalista syksyiseen auringon paisteeseen. Olin hyvilläni, että menin Stoaan. Kaj Chydeniuksen 80-vuotisjuhlakauden yksi useasta päätöskonsertista, josta säveltäjä itse sanoi "jos minusta riippuu, eivät lopu tähän". Yleisö taputti. "Mä katson elämää kuin virran vuota,/ kaikk´ katoo, vaihtuu, enkä sure tuota." Tämä runonpätkä oli ohjelmalehtisessä.

Tässä ostamaltani levyltä runo, jonka Kaj Chydenius on säveltänyt.

Metsän kaiku

Olen kaihoa kevätaikain,
olen kaikua metsien.
Käki kerran mun polulta keksi
niin kilpaan kiihottaen.

Olen kotoisin korvesta kaukaa,
tulen tulilta paimenten.
Soi huiluni lemmen ääntä,
puun hilkettä lumisen.

Olen syntynyt hankien mailla,
kasvoin kylässä kinosten,
Mun tuuditti tuulien itku
ja vihellys viimojen.

(Einari Vuorela)









14. syyskuuta 2019

VÄHÄN KIRJAILIJOISTA JA KIRJOISTA

"Tietty reipas töykeys pitää mielen virkeänä ja auttaa arkipäivässä."  Näin on sanonut Outi Nyytäjä kirjassaan Heinäpaali roihuaa, jonka kaivoin hyllystäni ja ryhdyin uudemman kerran lukemaan. Olen muuten samaa mieltä Nyytäjän kanssa. Tapasin kirjailijan kerran ja tavoistani poiketen aloitin keskustelun, vaikka olimme ventovieraita toisillemme. Tämä oli todella outoa puoleltani, jota vieläkin ihmettelen. Outi Nyytäjän kirjoja olen lukenut kuin myös hänen kolumnejaan. Enää uusia emme voi lukea. Kirjailija kuoli vuonna 2017. Nyytäjän teksti on iloista, ironista ja älykästä  kerrontaa  Bretagnesta, jossa asui puolisonsa kanssa ison osan vuodesta. Nyt voin jälleen viettää miellyttävästi hänen kirjansa seurassa aikaani niinä öinä, kun ei nukuta.

Kahvikoneeni ilmoitti, että pitää suorittaa kalkinpoisto. Opaslehtinen esille ja aloin  monivaiheiseen työhön. En meinannut saada millään sitä minimaalisen pientä lokeroa auki, joka pitää sisällään tärkeän työkalun kalkinpoistoputken. Onnistuin lopulta kaiken vaihe vaiheelta tekemään, mitä tämä operaatio vaatii. Jos en nyt tunnoissani aivan Döbelniltä vaikuttanut, niin kuitenkin "työ tehty on, mä pääsin voittajaksi". Valmistin heti suklaisen espresson.

Suomen Kuvalehdessä on kirjoitus Juha Hurmeesta. Hän on Lapissa tekemässä Samuli Paulaharjun novelleista näytelmää. Ihastuin Juha Hurmeeseen, kun hän pauhasi ruotsin kielen asemasta saatuaan Finlania-palkinnon "opetelkaa ruotsia, juntit". Tästä arvovaltainen yleisö Suomen Kansallisteatterin palkintojenjakotilaisuudessa otti nokkiinsa ja Hurme sai eri tahoilta myöhemmin kuulla kunniansa. Tämä oli tätä yleistä kaikesta loukkaantumisen aikaa, joka jatkuu yhä. Ostin heti palkinnon saaneen kirjan Niemi ja luin sen. Nytemmin on kirjailija toki saanut anteeksi. Minä en häneen koskaan vihastunutkaan. Vaikka ruotsin kieli on minulle aikamoinen kompastuskivi.

Olen lähdössä konserttiin. Hyvää päivää.


13. syyskuuta 2019

LAHJOITUKSIA

Neljä tuntia viime yönä nukuin ja tässä taas naputtelen. Harmittaa niin turkasesti. Katselin kuvia Valencian tulvista, Sama provinssi, jossa ystäväni A asuu. Onkohan saanut vesiryöpyn kotiinsa?  Saan ehkä myöhemmin tietää.

Kolme taulua olen naulannut seinälle. Keittiöön yksi ja makuu-työhuoneeseen kaksi. Jälkimmäiset joskus ostettu Seinen rannalta bukinistilta. Kuvaavat tietysti Pariisia. Kuvista puheen ollen, sain Helsingin kaupunginmuseosta vastauksen kysymykseeni, jos heitä kiinnostaa eräs vanha valokuva. Haluavat nähdä. Lähetän jossain välissä siitä kuvan tutkittavaksi. Jos kelpaa, annan sen lahjoituksena. Annoin myös joitakin aikoja sitten Kustannusosakeyhtiö Otavalle heidän aikojen alussa myymänsä vanhan osakekirjan. Ja kerran etsin erään henkilön, jonka isoisän papereita löytyi puolisoni papereiden joukossa. Osa saksalaisia, joissa oli leima "salainen" suomeksi.  Asiakirjojen myöhempiä vaiheita en tiedä. Ulkoministeriöön menivät.

Katselin HS:n näyttämää Loiri-kirjan julkistamistilaisuutta Suomen Kansallisteatterissa. Kirjan kirjoittaja Jari Tervo haastatteli taiteilija Vesa-Matti Loiria. Yleisö täytti paikat viimeistäkin sijaa myöten. Myös Loirin kaksi poikaa olivat siellä ja heidän äitinsä. Loiri lauloi muutaman kappaleen. Katselin ja kuuntelin koko jutun. Olen minäkin saanut ilon keskustella kerran Loirin kanssa golfklubilla. Taisi olla joskus kauan sitten. Kirjaa tuskin tulen ostamaan.

Huomenna mahdollisesti konserttiin. Kutsu kävi. Tänään ohjelmassa kotona oloa kuten eilenkin.

12. syyskuuta 2019

AJOIN RATIKASSA, IHANAA

Ja niin minä painelin sadetta ja tuulta päin eilen kaupungille. On ollut ikävä ratikkaa, niinpä ajelin ratikalla. Ensin metrolla Hakaniemeen ja sieltä kolmosella Stockmannin eteen Mannerheimintiellä. Olin oikein ylpeä tästä ideasta. Kotiin tulin samoin mutta toiseen suuntaan. Kyllä ratikka on sentään poikaa. Mukavat istuimet, toisia ratikoita ikkunan takana. Huokaus oikein pääsi.

Kävin ensi Stockalla Herkussa ja minua palveli vanha tuttu myyjä. Juttelimme tovin. Pasteerailin siellä sun täällä ja ohitin kosmetiikkaosaston silmät ja sieraimet suljettuina. Sitten Keskuskadun Nespressoon. Sain kaupan päälle tummaa suklaata rasiallisen, jossa 40 palaa. Ihanaa! Tallinnanaukion torilta luumuja ja Malviina-mansikoita. Sekin oli ihanaa. Voi kun ei koskaan loppuisi. Vaan loppuu se. Syksyä lykkää, mutta märkä asfalttikin keskustassa viehätti. Mikään ei haitannut, vaikka taivaalta olisi tipahdellut kissoja ja koiria. Ratikassa oli muuten pieni valkoinen koira ja meidän katseemme kohtasivat hyvin intensiivisesti. Metrossa sen sijaan juopunut mies, jonka katse viipyi viinapullossa. Vastakohdat, ratikka ja metro. Olen taas lotonnut päästäkseni täältä pois.

Soitin E:lle Ouluun ja hän kysyi, koska tulen sinne. Rakastan junia ja niissä matkustamista. Olisi monta ihanaa tuntia matkalla kohti pohjoista Pohjanmaata. Menisin ravintolavaunuun syömään. Ottaisin matkaa varten lukemista. Katselisin ikkunasta maisemia, kauniita asemarakennuksia, metsiä, radan varren taloja. Ehkä joku kanssamatkustajista haluaisi keskustellakin. Matka on pitkä.

Jari Tervo saanut valmiiksi kirjan Vesa-Matti Loirista. Tänään julkaistaan. Tuskin tulen ostamaan. Taitaa olla hyvin juorutäyteinen, joka asia tulee lukijoita kiinnostamaan. Ei minua. HS näyttää julkistamistilaisuuden. Ehkä katson, ehkä en. En ole muuten vielä päässyt Tervon Aamen-kirjaa loppuun. Odottaa yöpöydällä. Yritän taas jonain nukkumattomana yönä. Niitä riittää.











10. syyskuuta 2019

TAULUJEN NAULAAMISTA

Huomenta. Taloa ei vielä lämmitetä. Polttelen kynttilöitä, joista lämpöä hehkuu somasti, kun niitä on monta. Mekkosillaan ei enää tarkene  ulkona. Illat pimenevät aiemmin. Syksyähän tämä. Aale Tynnin sanoin: "Syys valtaa sydämen/ kuin juhla ankara jalo./ Läpi luomien/ miten välkkyy valo?..."

Eilen tuli ikävä L:ää ja niin soitin hänelle. "Olemme juuri Pariisin metroasemalla..."  Ties kuinka monennetta kertaa nuo onnelliset, ajattelin. Luvattiin soitella kun ovat kotiutuneet taas Suomeen.

Stadissa en ole ollut ja kahvikapseleiden määrä hupenee huolestuttavasti. On päästävä Keskuskadun kauppaan. Samalla tietysti puikahdan Stockmannillekin. Kanta-asiakkaiden First Lounge on suljettu. Meitä ei enää hemmotella ilmaisilla cappuccinoilla. Kiitoksia menneistä. Tuli tiedote, jossa kerrottiin tavaratalon alkavan satsata enemmän muotiin ja kosmetiikkaan. Kosiskellaan maksukykyisiä asiakkaita merkkituotteilla. Alkaisiko mennä paremmin? Vai taantuuko entisestään? Minulla on joskus kauhuskenaario mielessä, Stockmannista tulee Tokmanni.

Tänään terästäydyn ja naulaan seinälle muutaman taulun. Ollut ajatuksissa jo kauan. Niin pitkälle olen päässyt, että olen muuttopakkauksista purkanut niitä ja asettanut kohdilleen pöydille. Ei niitä voi loputtomiin nurkissakaan pitää. Vai olenko koko ajan lähtökuopissa?

Menen valmistamaan lihakauppamukiini toisen kahvin ja aloitan tämän tiistain pirteässä valmiudessa päivän puuhiin.


5. syyskuuta 2019

VÄINÖ ON JUUSTO

Panu Rajalan kirjaa en ostanut, mutta kaksi muuta. Jos lähden matkailemaan, tiedän miten eri maissa käyttäydytään. Tämä asia kerrotaan paksussa pokkarissa  Mad Manners, seikkailijan etiketti, opas maailman tapoihin. Kirjan luojat  Tuomas Milonoff ja Riku Rantala (2012). Toinen on Helena Liikanen-Renger Maman finlandaise, poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (2017).

Ostin myös Väinö-nimistä valkohomejuustoa, itävaltalaista sinihomejuustoa ja neljää erilaista juustohilloa, muun muassa ruusunterälehdistä valmistettua. Kokeilin hattuja ja katselin koruja. Niitä en ostanut. Torikauppias kertoi ajatelleensa minua purkaessaan kojunsa luumulaatikoita. Tulin kotiin kassissa neljä litraa Victoria-luumuja. Laitoin keittolounaan ja maistelin Väinöä. Avasin Chianti-pullon.

Kukaan ei ole soitanut enkä minä soittanut kenellekään. Olen syönyt luumuja. Maailman tapakirjaan kajosin yöllä. Japanissa hymyillään, vaikka ollaan surullisia. Kehenkään ei kosketa. Kumarrellaan vain. Jalkapohjia ei saa näyttää, eikä kutsua ketään luokseen koukistetulla etusormella. Muutenkin sormien kanssa on oltava tarkkana. Meillä itsestäänselvyys voi olla jossain muualla muuta tarkoittavaa ja ennen kaikkea suuresti loukkaavaa. Paras pitää sormet nätisti.

Koska olen horoskooppimerkiltäni kaksonen, hajautan asioitani ja teen montaa yhtäaikaa. Nyt siis aloin kesken kaiken lukea toista ostamaani pokkaria Maman finlandaisea. Olen Ranskassa ollut muutaman kerran ja nyt vasta sain tietää, että siellä toivotetaan onnea merde-sanalla, joka tarkoittaa paskaa. Tapa juontuu ajalta, jolloin teatteriin mentiin hevosilla. Mitä enemmän teatterin edustalla oli hevosen lantaa, sitä enemmän yleisöä näytöksessä. Näyttelijät alkoivat toivottaa toisilleen onnen sijasta paskaa. Tapa on jäänyt. Kirjassani sanaa käytti kirjan kirjoittajan anoppi miniän ollessa lähdössä sairaalaan synnyttämään. Merde!













4. syyskuuta 2019

KAIKKI MUUTTUU JA PITÄÄKIN

Kotona nyhjäämistä ollut. Kaupoissa sentään täällä idässä. Kahvikapseleita pitäisi lähteä hankkimaan. Lopettivat myynnin täällä, on mentävä kauemmaksi. Muutakin ei-oota myydään ja siitä joskus mieleni pahoitan. Joku pienikin asia saattaa olla metromatkan päässä. Taitaa olla vika minussa, kun on hemmoteltu ja tottunut elämän aikana että kaikkea saa läheltä. Sitten muutin tänne, josta on jo muutama vuosi. En ole kotiutunut enkä tottunut.

Lukemisen puutettakin on. No, kirjakauppa täällä kyllä on, Suomalainen Kirjakauppa. On Akateeminenkin, mutta hiukan lapspuolen asemassa tavaratalo Stockmannin uumenissa Itiksen kauppakeskuksessa. Eikä ole suomalainen. On ruotsalaisen Bonnier Books´in omistama. Tulee harvemmin käytyä. Silloin kun keskustan Akateeminen oli vielä voimissaan, kävin usein. Olivat lähellä toisiaan Suomalainen ja Akateeminen. Sitten ajat muuttuivat. Suomalainen lähti ikivanhalta paikaltaan Kolmen Sepän aukiolta kauemmaksi Aleksille. Suomalaisen paikalla on Rosebud-niminen kirjakauppa aikaisemmalta nimeltään Like-kirjakaupat.

On totta mitä Italian ystäväni, syntyperäinen helsinkiläinen, sanoo, ettei enää tuntisi kaupunkia. Ei ole  vuosiin synnyinkaupungissaan käynyt. Ehkä ei enää tulekaan. Minä koetan pitää hänet ajan tasalla kertomalla kuulumisia, lähettämällä leikkeitä ja valokuvia, kirjoja. Isänikin hämmästyisi Stadin kehityksestä ja kasvamisesta. Sitä Ruoholahtea, jossa hän oli rantakivillä muiden poikien kanssa lapsena onkimassa, ei ole enää. Uusia rakennuksia noussut sinne ja tänne, asukkaita enemmän, liikenne paisunut sitten 1990-luvun, jolloin hän kuoli. Myös tummaihoiset helsinkiläiset ihmetyttäisi. Mitä olisi mieltä, en tiedä. Enkä käy spekuloimaan. Viinan juontia ja homoseksuaalisuutta hän ei hyväksynyt.

Aion tänään laiskuudestani huolimatta kömpiä taas kauppaan. Tuli hillitön halu saada Brie-juustoa ja siihen sopivaa hilloa, kirsikkaa tai päärynää. Yhdistelmä kaipaa myös hyvää punaviiniä. Muuten syön Saarioisen keittoa. Eilen oli kasvispäivä. Näin vaivaa ja oli makoisaa. Jos vaikka piipahtaisin Suomalaiseen tyydyttämään lukemishaluni. Houkuttaisi Panu Rajalan uusi kirja Yrjö Jylhästä, Erään soturin loppu.






1. syyskuuta 2019

OLEN KIITTÄMÄTÖN

Olen aina ihaillut henkilöitä, jotka muistavat ulkoa runoja ja/tai muita sopivia siteerauksia. Minäkin joskus siteeraan blogissa, mutta ovat luntattuja. Huono muisti. Eilisen illan Tom Hanksin miehittämässä elokuvassa Inferno siteerattiin Dantea. Tuntisin oloni niin sivistyneeksi, jos voisin ulkomuistista heittää jonkun kirjailijan kuolemattoman ajatuksen silloin tällöin.

Se on sitten syyskuu. Ennen vanhaan koulujen alkamiskuukausi. Kalenteri näyttää tyhjää. Kuun lopussa konsertti. Panin kesähatut talvisäilöön, sandaalit kaapin perälle ja katselin ulsterin kuntoa. Kuka muuten sanoo, että syksyllä ja talvella pitää pukeutua tummiin vaatteisiin? On tummaa muutenkin ulkona.

Parnasso-lehdestä pommitetaan tilaamaan. Tuntuu ilkeältä, että jo vahvistuksen saatuani yhdestä lahjanumerosta, tiesin etten lehteä tilaa. Vissi tarkoitushan on, että lahjan saaja innostuu ja jo pelkästä kiitollisuudesta tilaa koko vuodeksi. Parnasson pääkirjoituksen kirjoittaja lehden vastaava tuottaja Karo Hämäläinen lähettää minulle rohkaisevia meilejä. Eivät tunnu kuitenkaan henkilökohtaisilta. Eivätkä olekaan. Lehdellä hyvä koko, pehmeä paperi, täynnä kirjailijoiden, runoilijoiden, kirjallisuuden tutkijoiden, kulttuurituottajien kirjoituksia. Kuusi numeroa vuodessa. Olen kuitenkin kiittämätön lurjus, enkä tilaa.

Kaikki marjat ja luumut olen syönyt. Mietin, miten selviän tästä päivästä. Jyystän kurkkua ja porkkanaa. Tiputtelen tuon tuosta espresson. Luen yhä Tervon Aamenta ja yritän pysyä kärryillä. Syyskuun aurinko paistaa, ei enää niin kuumasti. Koivut alkavat kellastua ja pihlajanmarjat punastua.


30. elokuuta 2019

YMMÄRRYSTÄ JA HYVÄKSYNTÄÄ

Sain Otavamediasta lahjaksi viimeisimmän numeron Parnassosta. Joskus tullut tilattunakin, vaan vuosia sitten. Nyt oli hauska taas siihen tutustua. Heti Karo Hämäläisen pääkirjoituksessa kerrotaan maahanmuuttajien tarinoiden nousseen keskeiseksi osaksi suomalaista kirjallisuutta. On tehokas keino "lisäämään ymmärrystä ihmistä, toisenlaista ihmistä, ihmisryhmää kohtaan." Saattaa lisätä, mutta en skeptisessä mielessäni usko ainakaan täydelliseen ymmärrykseen. Toisenlaisuus on joskus este. Sen huomaa jo vammaisten olemisesta keskuudessamme. Olemme massaihmisiä, samankaltaisuus on tärkeää, erilaisuus hämmentää. Tänne muualta muuttaneet ovat erilaisia, kulttuuri on sitä, ihonväri, tavat, puhe...  Emme tunne heitä, ovat outoja meihin verrattuna. Uskon erilaisuuden ymmärrykseen meillä, kun päästään samaan kuin New Yorkissa ja Lontoossa, jotka kaupungit ovat täynnä erilaisuutta, mutta sitä ei huomata, edes ajatella. Kaikilla on sama oikeus olla ja elää. Karo Hämäläinen päättää kirjoituksensa "Kaunokirjallisuus muuttaa uutisten sadat ja tuhannet yksilöiksi, sinuksi ja minuksi."

Tänään, ainakin nyt juuri, taivas on harmaa ja sateen tuntu leijuu ilmassa. Hyvä olla kotona. Eräs nuori ystäväni lähetti tekstiviestin että katsoisin YouTubesta videon Camp Granada. Minähän katsoin. Lysti juttu! Kurja päivä leirillä kaverilla! Vasta ensimmäinen. Äiti ja isä, hakekaa minut pois!! Hymy ja hyvä mieli viipyi pitkään.

Niiden voimin on hyvä alkaa pilputa juureksia uunijuureksiksi, joita olen jo pitkään himoinnut. Juuriselleri unohtui ostaa! Kelpaa ilmankin. Erilaista! Mutta hyväksyttävää! Eilen ahkeroitsin partsin kimpussa. Komea ja kaunis hortensiani oli kehittänyt kukkiinsa jonkunlaisen harmaan harson, joka oli kuin liimaa. Kova homma saada kukat erilleen ja leikatuiksi biokassiin sopiviksi ja pois heitettäviksi. Begoniat sentään vielä kukoistavat. Huomenna kesä päättyy.




29. elokuuta 2019

VIELÄ MUUTAMA PÄIVÄ KESÄÄ

Kesä sanoo komeasti hyvästit kunnon paisteella ja lämmöllä. On kelvannut pasteerailla vallan mekkosillaan. Vaikka en ole ollut lähitienoita pitemmällä. Nyt voisi keskustassakin liikkua jo  kuivin jaloin. Vain runsaan sateen jättämät jäljet enää näkyvissä. Rautatieaseman metron hissit eivät käytössä vielä. Menee kuulemma kauan korjaustöissä.

Italiasta kirje. Ystäväni oli saanut pakettini, lukenutkin jo molemmat kirjat ja plarannut Amos Rexin brosyyrit. Joskus Italian posti on hukannut postejani, että aina jännittää, onko perille mennyt. Kuumuus yhä vaivaa ainakin eteläistä Italiaa. Ystäväni käy hidastetulla vauhdilla.

Aion tänään taas tänne Tallinnanaukion vaatimattomalle torille, jossa tasan neljä kojua. Yksi Kartanon leiville, kaksi marjoille ja yksi vihanneksille. Ihanat hollantilaiset Victoria-luumut ovat mieleeni kuin myös kypsät ja mehukkaat kotimaiset kriikunat. Muuta ei tarvitakkaan! No, mansikoita kun vielä on, niin niitä. Kuinkahan monta kymmentä litraa olen mansikoita pistellyt?

Lueskelen Jari Tervon kirjaa Aamen. Saan välillä tolkun ja sitten en. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi meni heittämällä ja kaiken ymmärtäen. Aiemmin yritin sitä puolison äänikirjana, mutta en ikinä päässyt loppuun. Kyllä kirja on kirja kun se on käsissä pideltävä.

Ensi kuussa on taas kansainväliset suurmarkkinat Helsingissäkin ja ei kuin sinne ostamaan maailmalta syötävää. Oulussa oli markkinat jo olleet. E kertoi käyneensä. Niitähän on useissa kaupungeissa tutustuttamassa väkeä muun maailman tuotteisiin. Matkustamistapa tämäkin ja ihan kiva vielä. Viime vuonna ostin muun muassa churroja.

Alanpa valmistautua ulos menoon. Jos vaikka panisin vielä kesähatunkin päähän!

25. elokuuta 2019

UUTTA LUKEMISTA

Joskus vuosia sitten olen puolison äänikirjana kuunnellut osittain Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi-kirjaa. Mutta kun kuunteleminen tapahtui puolison nukahdettua, oli yleensä jo niin myöhä, että minäkin nukahdin. En koskaan päässyt kirjaa, en mitään kuulemaani, loppuun asti. Nyt luin Paasilinnan kirjan ihan kirjana ja alusta loppuun. Ostin sen kuten myös Jari Tervon Aamen kirjan. Ensimmäinen Tervoni muuten. Jäniksen vuosi oli varmaa kamaa, sen tiesin ja siitä pidin. Tervo yllätti. Pidän siitäkin. En vielä sano imperfektissä, koska kirja on kesken. Olen huono lukemiani kirjoja analysoimaan, joten vaikenen näistäkin  kahdesta.

Blogissa kerrotaan usein omista tekemisistään, kotihommista, menemisistään ja tulemisistaan. Minäkin, mutta nyt en ole mitään tehnyt. Ei ole kerrottavaakaan.

Rautatientorin metroasema edelleen suljettu. Vesi pumpattu pois ja nyt tarkastellaan vaurioita. Ei ole satanut lisää. Moni junalle aikova pakaaseineen kiroaa, kun ei pääsekään junalaiturille helpolla tavalla. Kaisaniemestä on matkaa. Tai sehän on nykyisin Yliopisto, jota kummallista nimenvaihdosta minäkin jyrkästi vastustin ja monelle asema on ja pysyy Kaisaniemenä. Kuten mielelläni puhun Töölön Sipoon kirkosta, vaikka talo on jo kauan sitten purettu. Tilalla on paljon rumempi talo. Sipoon kirkko oli Töölössä maamerkki, mutta kirkko se ei ollut. Näytti kyllä kirkolta. Olen siitä jutellutkin joskus täällä blogissa.

Jippii, lotto antoi kaksi euroa kolmella oikein numerolla lisänumeroineen. Että lykästi! Ei vielä tälläkään muuteta. Ensi viikolla taas annan Onnettarelle tilaisuuden.


24. elokuuta 2019

TULVAA JA TUNGOSTA

Aamulla eilen oli satanut. Aurinko alkoi paistaa hetken kuluttua. Vein roskat. Aurinko paistoi edelleen. Panin nenälle aurinkolasit ja lähdin Ateneumiin. Metrolla. Istuin ja odotin junan lähtemistä asemalta. Ei lähtenyt. Aavistin pahaa. Kuulutus kertoi, että olemme pysähdyksissä Rautatieaseman sateesta johtuneen vesivahingon vuoksi. Kukaan ei poistunut. Olemme optimistista kansaa. Kuulutus kertoi, että ei tiedetä koska päästään lähtemään. Hätäisemmät alkoivat poistua. Minä olen yleensä hätäinen, mutta jäin istumaan. Soitin M:lle myöhästymisestä. Kirosin näitä periferian ikäviä yllätyksiä ja kuinka minulla olikaan ikävä ratikoita ja kantakaupunkia, josta pääsee vaikka kävellen pois.

Kuulutus kertoi aina välillä, että juna seisoo. Sen huomasimme muutenkin.  Sitten kuulutettiin, että päästään liikkeelle Kaisaniemeen asti. No, pianhan sieltä kipaisen Ateneumiin. Emme päässeet Kaisaniemeen, enkä minä kipaisemaan. Hakaniemessä kuulutus ehdotti, että matkustajat siirtyisivät maanpäälliseen liikenteeseen. Juna tyhjeni. Minäkin poistuin. Katselin ihmisvirtaa, joka toisiaan tuuppien riensi koneportaisiin. Tunkeuduin mukaan. Ratikoita oli näkyvissä ja pysäkit pullollaan väkeä. Alkoi vähän harmittaa.

Taksi!!! Puolijuoksua taksiasemalle. Yksi taksi. Minä heti kuljettajalta kysymään "onko taksamittaria?"  Oli ja kuljettaja oli ihanasti erittäin paljon kokonaan suomalainen. Kapusin taksiin. Juttelin rattoisasti niistä kuljettajista, joista on kerrottu lehdissä vähemmän mairittelevasti. Juttelin vapaasta hinnottelusta. Kuljettajakin jutteli. Aurinko paistoi niin somasti. Tulimme Ateneumiin ja minä annoin tippiä ja kuljettaja pyöristi hintaa alaspäin. Toivottelimme puolin ja toisin hyvää päivää. Eikä M ollut yhtään vihainen, vaikka olin paljon myöhässä.

Katselimme Ateneumin Sata vuotta ystävyyttä-näyttelyn, joka oli pettymys, paljon vähemmän teoksia kuin oli annettu ymmärtää. Sitten menimme Robert´s Coffee-kahvilaan. Vierähti aika mukavasti, juttua piisasi. Alkoi sataa.

Metro edelleen osittain veden vankina, mutta Kaisaniemestä pääsi kuitenkin itään. Köpittelin sateensuojan turvin Kaisaniemeen. Kaaos! Työstä tulijat ja tuhansittain muuta väkeä pyrkimässä metroon. Järjestysmiehet päästivät laiturille osia ihmisvirrasta vähän kerrallaan.  Pääsin laiturille, joka oli piripintaan täynnä ihmisiä kylki kyljessä ja kaikki tunkemassa junaan ja juniin, joita tipahteli asemalle harvakseen. Minusta tuli röyhkeä. Tönin siinä missä muutkin, tunkeuduin väkisin metroon, olin hyökkäysasemissa, jos joku sanoo minulle jotakin. Hien hajua, huutavia lapsia, lastenvaunuja, märkiä ihmisiä toisissaan kiinni. Juna ei edes tyhjentynyt asemilla. Kaikki tahtoivat itään. Vihdoinkin perillä ja voi ihanuutta, sateen pieksämä Tallinanaukio oli edessäni. Vedin henkeä ja menin ostamaan torimyyjältä mansikoita, hallaimia ja luumuja. Kerroin tutulle myyjälle seikkailustani. Olin ehjänä mutta hyvin märkänä päässyt kotiin. Sade jatkui.

22. elokuuta 2019

EILEN HELSINGIN KESKUSTASSA

Venäjän presidenti Putin närkästyi Tanskan välinpitämätömyyteen keskustella Grönlannin myynnistä ja niin ollen peruutti sovitun tapaamisen Tanskan pääministrin ksnssa, kun kaupat Grönlannista eivät Tanskaa kiinnostuneet, pitivät ehdotusta absurdina. Ymmärrän hyvin Tanskan halun pitää jatkossakin autonominen saarensa omistuksessaan. Suuri ja tärkeä alue Amerikan kupeessa. Ymmärrän myös USAn kiinnostuksen saada alue itselleen.

Putinin vierailu sekoitti 21.8.2019 Helsingissä tavallisen kadun tallaajan arjen. Kauppatori ja molemmat Espat pyhittety kunnia-arvoisisille vieraille autoletkoineen ja turvatoimineen. K ja minä pääsime esteittä vielä vilahtamaan Stockmannille Espan puoleisista ovista. Palautin jo ostamani hatun. En haluakaan esiintyä mustassa ulsterissa mustin hatuin. Liikaa mustaa, liikaa tätimäisyyttä. Entisaikojen modistiliikkeet ovat muutamaa paitsi hävinneet. Äitini teetti Fabianinkadun Feminassa hattunsa. Tämänkaltaisia ateljeita  ei enää juurikaan ole. Ja jos, niin autottomalle hankalan matkan päässä. Fredan hattumyymälä voisi olla mahdollinen. Uskokaa tai älkää, me olemme vahvasti ja ainakin toistaiseksi vannoutunutta myssykansaa. Sopivat joka naisen lenkkareihin niin arkeen kuin juhlallisempaankin menoon. Ei tosin minun mielestäni.

K ei ole usein oikealla Stockmannilla visiteerannut. Niinpä minä toimin "matkanjohtajana" keskustassa. Sinäkin oli mutkia K:n epällessä vahvasti tietämystäni "lähikauppani" käytävillä. Välillä oikein tulistuin hissin käytössä tietäessäni aivan varmasti, ettei talon jokainen hissi vie Food Market Herkkuun. Syystä ärhentelin vanhalle ystävälleni. Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen ja ostimme kumpikin ankan fileitä ja Cantadou-piparjuurijuustoa sekä Helsingin Meijeriliikkeen kaupunginosavalkohomejuustoja. Noin 160 gramman viehättävissä kiekoissa. Minä vielä lappasin ostoskoriin Brie-juustolle omiaan ranskalaista päärynähilloa. Käväisimme Fazerin kahvilassa 8. kerroksessa nautimassa cappuccinoa ja herkullista katkarapuvoileipää.

Haastattelin leipäosaston vanhaa tuttua myyjää, jolta aikaisempina vuosina olin usein ostanut. Kysyin suoraan, ikävöikö Stockmannin aikoja? Vastaus oli odotetusti myönteinen. Hänkin suri sitä, että Stockmann on vääjäämättömästi menossa suuntaan, jossa kaikki tilat ulkoistettu, ehkä vain nimi tästä 1862 perustetusta tavaratalosta jää muistuttamaan jälkipolville suurenmoisesta liikeyrityksestä, joka oli oloissamme ainutlaatuinen ja monen naisen unelmien täyttymys.

20. elokuuta 2019

TANSKA PITÄKÖÖN GRÖNLANNIN

Ei kai tanskalaset niin hölmöjä ole,  että möisivät pohjoisen saarensa sitä himoitsevalle USAn Trumpille?  Onneksi kukaan ei ole vakavasi kiinnostunut edes asiasta keskustelemaan. Sisimmässään Trump on kuolemanvakavasti  heittänyt pohdittavaksi ehdotuksen Grönlannin omitusvaihdoksesta. Tanska pannut hullulle ehdotukselle pisteen. Trump muistaa Alaskan oston venäläisiltä 1867. Kauppa oli hyvä, 7.2 miljoonaa USAn dollaria. Lisä USAn omistukseen ei olisi huono asia. Grönlanti sopisi hyvin Trumpin ajatuksiin.

Grönlannin ostoidea ei ole uusi. Saaresta on yritetty saada kauppoja aikaan silloin tällöin. Alaskan kauppojen yhteydessä väläyteltiin 1867 myös Grönlannin ja Islannin ostamista USAlle. Kauppoja ei syntynyt. Sitten vuonna 1946 yrittetiin taas saada Grönlanti pois tanskalaisilta. Ei taaskaan onnistuttu, vaikka kauppamiehenä toimi Harry Truman tarjoamalla saaresta 100 miljoonaa dollaria. Tanska pysyi lujana.

Presidenttiehdokas Pat Buchanan pani 1996 pökköä pesään ja hamuili niin Grönlantia kuin vielä hurmoksissaan osia Kanadasta. Ostoehdotukset pantiin jäihin, kunnes nykyinen USAn presidentti alkoi homman alusta heitellen ostoehdotuksia Tanskan suuntaan. Hänen mielestään Grönlanti maantieteellisesti Amerikkaan kuuluvana sopisi heille paremmin kuin eurooppalaiselle kauempana olevalle pienelle Tanskalle strategisistakin syistä. Sanotaan, että kaikella on hintansa. Kuinka tässä käy, kun tarpeeksi kauan painostetaan? Menevätkö maapallon asiat mahdollisia kauppoja ennen muutenkin aivan puihin ja silloinhan ei omistuksilla enää ole merkitystä?

Tulisiko kukaan kysymään itsehallintoisen saaren valtaväestöltä inuiiteilta, mitä mieltä he olisivat uudesta hallitsijasta, jos Grönlanti olisi kaupan? Lähtisikö vähemmistöinen tanskalaisväestö kiireesti Tanskaan? Jos jäät ilmaston lämpenemisen takia sulavat, mitä Grönlannista jää? Joku väläytellyt joskus, että kaiken sen paksun jään alla on pelkkiä saaria. No, kyllä joihinkin niistä mahtuu amerikkalainen tukikohta valvomaan pohjoisen Atlantin ja Jäämeren liikennettä.

18. elokuuta 2019

LÄHTEÄKÖ VAI EIKÖ LÄHTEÄ?

Kahden vaiheilla tässä istun tuumimassa lähteäkö tänään Musiikkitaloon vai ei. Tyrkyllä argentiinalainen kamarimusiikkikonsertti Trio Cpponi-Merikanto-Ruotsala. Laulua, piano- ja viulumusiikkia. Alkavat loppua nämä kesäiset viehättävät pienoiskonsertit tältä vuodelta siellä. Sitten siirrymmekin isomman salin puolelle, jossa HKO:n miehet ja naiset instrumentteineen.

Ei mitään lukemista! Kävin jälleen Morsen kimppuun, jos jo nyt pääsisin niin pitkälle, että saisin tietää kuka murhasi Miss Scott´in. Ei ollut itsemurha, vaikka niin oli lavastettu. Yleensähän jätetään ilmoitus teosta, jonkunlainen selitys jäähyväiskirjeessä. Nyt ei ollut. Tuolikin kummallisen kaukana uhrista, joka temppu ei olisi onnistunut hirressä roikkujalta. Kyllä Morse selvittää. Hän myös käyttää harmaita aivosoluja belgialaisen kollegansa lailla.

Lotto ei taaskaan mitään antanut. Kolme oikein, eikä edes lisänumeroa. Niin että täällä asutaan. Oikeastaan on hyviäkin puolia täällä asuessa. Palvelut lyhyen kävelymatkan päässä, pankkikin, joita on ahkerasti poistettu pitkin kaupunkia ja eritoten vaikeutettu käteisen rahan saantia. Minä kun sitä käytän. Kyllä, on korttikin. En aivan ole pudonnut kelkasta. Ja täälläpäin tuntuu moni muukin käteistä käyttävän. Jonoa pankissa. Minulle on valjennut se, että ei kannata kuun alussa pankkiin mennä. Myöhemmin huomattavasti lyhyempi odotusaika. Kaikista eduista huolimatta kaipaan Stadiin ja odotan ikuisesti mahdollisuutta sinne muuttaa. En luovuta, en.

Taidan jäädä tänään kotiin. Jos vaikka taas lounaan höyrystän. On nyytteihin luumu-inkiväärikastikekin. Nyyttien tapaan se myös Svea-mamman maasta. Huushollissani ei ole aitoa vihreää kiinalaista teetä. Hankittava! Kuuluu ehdottomasti nauttia pekingiläisten nyyttien kanssa. Sitten menuni (tai menyy, kumpikin muoto Kielitoimiston mukaan kielessämme oikein) on täydellinen.



17. elokuuta 2019

KAIKINPUOLISTA TAIDETTA

M soitti. Ensi viikolla Ateneumiin. Sata vuotta ystävyyttä-näyttely, johon Ateneumin ystävät ovat teoksia lahjoittaneet. Hienoa päästä näkemään. Kuten aina Ateneumissa.

Koskaan en ole ollut suuremmin minkäänlaisen kansanmusiikin ystävä. Toki kuuntelen, jos se on tehtävä. Eilen oli. Zäpämmät Musiikkitalon kahvilatilassa. Konserttikantele ja toinenkin instrumentti, jonka nimi selityksistä huolimatta ei minulle selvinnyt. Yleisö oli levotonta ja se taas oli esittävän naisduon syy. Ilmoittivat aluksi, että saa hakea kahvia tai muuta juotavaa, saa liikkua ja pitää ääntä, heitä, esiintyjiä, se ei häiritse. Yleisöä aika-ajoin häiritsi kaikki ylimääräinen meteli, jota sai harjoittaa oikein luvan kanssa. Edessäni oli äiti kahden lapsen kanssa, joista toinen kärryissä poistuen niistä koko ajan juoksentelemaan sinne ja tänne mekastaen sydämensä kyllyydestä. Äiti otti syliin, lapsi tahtoi pois, äiti antoi juotavaa, lapsi heitti pullon lattialle. Tätä rataa. Jos musiikkina olisi ollut Mozartia tai de Debussya kavereineen, olisin harmistunut enemmänkin. Taputukset eivät olleet esityksen päätyttyä mitenkään raivoisan innostuneet. K ja minä käppäilimme metroon.

Nautimme ensin virkistävän juoman ja sitten siirryin keittiöön höyrystämään. Alkuvalmistelut olin huolellisesti tehnyt valmiiksi, jotta kaikki sujui kuin leikki. Tarjolla oli pekingiläisiä taikinanyyttejä erilaisin täyttein, lisukkeena pieni keko raikasta salaattia, juomana jäävesi. Tee olisi ollut oikea juoma. K suoriutui ensikertalaiseksi hyvin syömäpuikkojen käytössä. Jälkiruuaksi lasillinen capuccinoa baakelsin kanssa. Sitten juteltiin aina melkein iltakymmeneen asti.  Tunteja kertyi yhdessäoloon noin yhdeksän. Pyysin K:ta soittamaan päästyään turvallisesti kotiin. Soitti.

Lippuja kaikkiin haluamiimme kenraaliharjoituksiin Musiikkitalossa en saanut. No, hyvä niinkin, että joihinkin. Ensimmäinen syyskuun loppupuolella. Seuraavassa kuussa unkarilaisen Péter Eötvösin sävellyksiä ja hän itse johtaa orkesteria. Odotan mielenkiinnolla syksyn musiikkiantia.

14. elokuuta 2019

PEKINGILÄISTÄ RUOTSISTA

Beijing dumpling! Uutta syötävää. No, olen toki näitä syönyt ja ehtaa mykykeittoakin joskus Kiuruvedellä piipahtaessani. Kävin tervehtimässä ystävääni Takkua hänen juurillaan, edesmennyt hänkin. Mutta nämä pekingiläiset "mykyt" erilaisine täytteineen ovat nyt minulla kovasti niin sanoakseni "in". Ruotsissa valmistetut. Ostin kotiin pakastimeen. Löysin helposti myös kauan pois käytöstä olleen höyrystymislaitteeni. Ei kuin höyrystymään! Syömäpuikot valmiiksi, kun on herkuttelun aika.

Tilasin liput HKO:n kenraaleihin. Aluksi Stravinskya viulukonserttona. Myös Ottorino Respighi ja Ferruccio Busoni. Siis italialaista. Pitkin syksyä musiikkia ja vielä advettiaikaan joulukuussakin. Kevättarjonta jo julkaistu. Valitaan taas ohjelma-annista mieltä ja sielua miellyttävät. Tarjolla vaikka kenen musiikkia, vieraista maista kapellimestareita jos kotimaastakin.

Mitähän äitini pilven reunalla ajattelee tästä musiikki-innostuksestani? Minä kun en edes oppinut soittamaan pianoa, vaikka oppiin pani. Vei minut konserttiin, kun olin tyttönen vielä. Siitäkään en saanut klassiseen musiikkiin innostusta. Nyt olen saanut! Minusta on tullut suorastaan ahne sen suhteen ja kuuntelen korvieni lisäksi koko ruumiillani, joskus silmät kostuvat musiikin kauneudesta.  Ei ole yhtään sama asia kuunnella joko tv:stä tai YouTubesta kuin konserttisalissa, jossa musiikki ympäröi ihmiset, hyvä akustiikka hellii korvia. Kiitos, Jutta!

Tänään hissukseen kotona ja huomenna taas liikkeelle. Kesää vielä jäljellä.




13. elokuuta 2019

SUOMALAISTEN PIMEÄ PUOLI

Pyhtäällä omalle pellolleen loihti pellon omistaja näyttävän kukkakedon. Kukkaloisto pääsi mediaan. Ihmisiä alkoi tulla katselemaan ihmettä. Pellon omistaja oli tehnyt korokkeen , jossa katsella ja valokuvata, kyltit, joissa kiellettiin muualla kulkemasta, ettei pelto vahingoitu. Ihmiset kulkivat muualla. Pelto vahingoittui. Mikä meitä vaivaa?

Koin hiukan samanlaista asuessani Katajanokalla. Olin omakustanteisesti istuttanut kukkia kerrostaloni pihalle. Niitä oli runsaasti ja minusta se oli kaunista. Joku repi kaikki kukkani ylös maasta, runteli ja survoi. Mikä meitä vaivaa?

On eritäin murheellista todeta, että me suomalaiset olemme surkeaa kansaa. Kaikki pitää rikkoa ja liata, sotkea. Eikä  ilkivallat aina ole lasten tai nuorison tekemiä. Aikuiset yhtä lailla. Seinät tärvellään, aidat, puistojen penkit, hautakivet hautausmailla... Hävittämisen halu on suuri. Roskat viskataan niille sijoille, joissa kulloinkin ollaan. Mikä meissä on vikana? Tuntuuko hyvältä?

No, pahan tekijöitä on maailmassa kaikkialla, mutta me asumme Suomessa ja minä arvostelen ankarasti juuri suomalaisia. Sen tunnustan, että esimerkiksi Helsinki oli siistimpi kaupunki minun lapsuudessani. Lapsia kasvatettiin. Me emme heittäneet karkkipaperia kadulle. Siitä sai tukkapöllyä. Nykyisin on toisin. Kaikki on höllempää ja välinpitämättömämpää. Kaupassa näkee joskus aikamoisia näytelmiä lapsen vaatiessa vanhemmiltaan sitä ja tätä huutamalla ja potkimalla.  Lapsi saa mitä haluaa, kun osaa temput. Turhaa syyttää vanhempien uupumusta. Kaikki lähtee kotoa. Kasvatus, oikean ja väärän erottaminen. Pyhtään pellon pilaajille ei ole opetettu. Heistä oli kivaa talloa pelto, joka oli toisen omaisuutta. Mikä hitto meitä vaivaa?




11. elokuuta 2019

JÖRN DONNER JA SUOMI FINLAND

Valvoin viime yönä vielä yhden maissa ja menin etsimään hyllystä lukemista. Löysin Jorn Donnerin pienen kirjasen Suomi Finland. Ruotsiksi alunperin vuonna 2017 kirjoitettu, suomentanut Kari Koski, kustantaja Otava.

Kirja alkaa "Tämä pieni kertomus on epäreilu essee. Minä kutsun sitä paskilliksi. Sen synonyymeja ovat pilkkakirjoitus, herjakirjoitus, pamfletti. Teksti on epätavallisen, miltei perverssin itsekeskeinen."

Sivuja kirjassa 111 ja pääsin yöllä sivulle 65 sitten päätin ruveta nukkumaan. Donner ruotii isänmaamme asioita, kertoo mielipiteitään ja ajatuksiaan. Meneekö Suomella hyvin? Menee ja ei mene, usein ei mene. Donner puhuu vanhuudesta, pohtii ovatko ikäihmiset tarpeellisia, kun eivät enää anna yhteiskunnalle mitään, ovat vain ottavana osapuolena. Jos on vielä aktiivinen ja tekee työtä kuten Donner, silloin on kai elämisen oikeus. Kirjailija Kaari Utrio aikoinaan ehdotti, että jokaiselle  70 vuotiaalle annettaisiin tappava pilleri. Utrio piti iäkkäitä ilmeisesti turhana. Hän on nyt itse 77v. Totta kai yhteiskunta rasittuu iäkkäiden lisääntyessä ja heitä pitää pitää hengissä ja se maksaa. Lääketiede kehittyy, ihmisten keski-ikä lisääntyy. Ei enää kuolla kuuskymppisinä. Sata-vuotiaaaksi elävä ei ole nykyisin harvinaisuus. Vanhushuollolla ei mene hyvin. Vanhuksista ei pidetä. Vanha ihminen on ruma. Vanhuus on rumaa. Iäkäs on turha ihminen, pois heitettävä roska. Näin usein ajatellaan. Onko näin? Donner, 86v, pani minut asiaa pohtimaan.

Kerran olen nähnyt Donnerin elävänä. Asuin puolison kanssa Katajanokalla ja olin työntänyt hänet pyörätuolissa rannalle. Puoliso oli lähellä vettä katselemassa aaltoja ja joutsenia. Minä istuin penkillä. Jörn Donner oli kävelyllä. Hänhän asui Pohjoisrannassa. Kuulin myöhemmin, että Donner jutteli mielellään vieraitten ihmisten kanssa. Penkin ohi kävellessään hän katseli minua. Olisi ehkä tullut luo, jos olisin näyttänyt sitä haluavani. Myöhemmin olin harmissani, etten niin tehnyt. Minulla olisi voinut olla asiaakin hänelle. Uutta mahdollisuutta en saa. En asu nykyisin Katajanokalla. Ehkä Donner ei liioin enää tee kävelylenkkejä Skattalle.


9. elokuuta 2019

EI KAPULAKIELTÄ

Suomen Kuvalehdestä luin Lari Kotilaisen kolumnin "Kirjeitä kielipoliisille". Hän kertoo saamistaan kommenteista koskien kirjoituksiaan eri aiheista. Joku oli antanut neuvon, ettei saa kirjoittaa kapulakielisesti "jälki tuli hangelle jäniksen toimesta pensaasta käsin". Hymyilytti.

Sain postikortin kaukaa Lapualta M:ltä ja A:lta. Kuvapuolella  ilvesemo poikasineen ja teksti kortissa kertoo M:n ja A:n jatkavan matkaa Ranualle. Siellä niitä ilveksiä on. Elävänä.

Ihmettelin taannoin, mistä Oodin Maijansali saanut nimensä ja asiaa tiedustelin taholta, joka tietää. Sain meilin Keskuskirjaston nykyiseltä johtajalta Anna-Maria Soininvaaralta. Maijansali saanut nimensä Helsingin kaupunginkirjaston pitkäaikaiselta johtajalta Maija Berndtsonilta, joka ollut keskuskirjastoprojektissa sen primus motorina.

Oli SK:ssa muutakin kieliasian lisäksi. Kaikenmaailman asteroidit ja muut hyökkääjät ovat lähtökuopissa törmätäkseen maapalloomme. Ei nyt heti, mutta aivan varmasti joskus, sanovat viisaat. Markus Hotakainen kertoo, mitä ja miten tulee tapahtumaan, eikä meillä taida olla know-howta ainakaan vielä, miten päästä pälkähästä. Ei huolta, suurempaa ei tule tapahtumaan aikoihin ja onhan meillä tarkkailijat tähystämässä, mitä taivaankannessa tapahtuu. Aloin jo vähän hermoilla tulevien sukupolvien puolesta. Jotain pientä nyt kuitenkin aina ropisee.

Olen lähdössä aamupäivällä asioille ja iltapäivällä aivan Stadiin asti. Lonkkaluut antoivat luvan. Eilisen päivän vietinkin lämpötyynyn päällä.

7. elokuuta 2019

GAO XIAOTINGIN VALLANKUMOUS

Jäi Saint-Saënsin "Eläinten karnevaali" kuulematta. Lonkka ei sallinut osallistumista. Jo eilen kauppareissu oli tuskainen ja tänään olen aina välillä vuoteessa pitkällään. Buranaa, Buranaa ja Buranaa.

Seuraava pienoiskonsertti olisi sitten kansanmusiikkia yhdstettynä kuubalaiseen, afrikkalaiseen ja jopa flamencon musiikkiin, Esiintyjinä konserttikanteleen kanssa Marjo Smolander ja lyömäsoittimissa Pauliina Kauppila. Molemmat Sibelius-Akatemian opiskelijoita. Ehkä siihen mennessä elän taas sopusoinnissa lonkkaluitten kanssa.

Onpahan aikaa tutustua täyspäiväisesti Herkkusuu-kirjaan. Päähenkilö on toimitusjohtaja Gao, joka ei alunperin tietystikään toimitusjohtaja ollut, vaan hienon ja varakkaan herran Zhu Ziyen ostoksilla käyvä apulaispoika, eikä työ häntä miellyttänyt. Gao Xiaoting alkoi hiljaa mielessään hyräillä vanhaa laulua:
Vuorten tuolla puolen hyvä on maa,
siellä köyhät rikkaat kaiken tasan jakaa.
Joka vaivan näkee, se myös leivän syö,
mennyttä on orjain ja juhtain työ.

Gao alkoi uskoa vallankumoukseen ja korkeaan moraaliin. Gaosta oli tullut toimitusjohtaja oltuaan ensin töissä ravintolassa aamusta iltaan raataen. Sai ylennyksen ravintolan toimitusjohtajaksi, kiitos kaiken nokkeluuden ja osaamisen. Ravintola oli paremman väen ravintola, kallis kaikkine herkkuineen. Sinne ei köyhälistöllä ollut asiaa. Gao mietti asiaa ja päätti tehdä vallankumouksen laittamalla ravintolan otollisemmaksi paikaksi köyhemmälle väelle. Gao ei vannonut kapitalismin nimeen. Hänen ravintolansa asiakaskunta muuttui siinä samassa kuin tarjottavien ruokien nimet ja hinnat. Nyt oli halvalla soppaa, papujuustokeittoa. Ei enää taskurapua kaalinnuppujen kera, paistettuja kanakuutioita  rapeasta rintalihasta. Ravintola oli täysi päivästä ja illasta toiseen. Jokamiehen ruoka maistui rikshan kuljettajille, juoksupojille, herrojen palvelusväelle. Entäs liikevoitto?

Tässä kohdin kirjaa olen ja pelkään pahoin, että Gao alkaa laskea ravintolansa kannattavuutta erittäin tarkasti. Mitä tapahtuu? Sitä en vielä tiedä. Paluu entiseen?

Nyt otan palasen Helsingin Meijeriliike Oy:n Klippan-valkohomejuustoa muutaman hollantilaisen tuoreen luumun kanssa. Enkä tunne pahaa omaatuntoa. En liioin ole kapitalisti ainakaan sen takia.

6. elokuuta 2019

UUDEN KIRJAN KIMPUSSA

Tässä taas istun ja voisin toki muutakin. Heräsin myöhään, koska yö meni kukkuessa. Lähdössä asioille, kunhan tokenen.

Huomenna suunnitelmassa mennä Musiikkitaloon. Kuulolla on  ranskalaisen Camille Saint-Saëns´in (1835-1921) musiikkia hänen Le Carnaval des Animaux sävellyksestään (Eläinten karnevaali). Piano Hanna-Mari Zinovjev ja tanssia esittää Vilma Tihilä. Kivaa tiedossa 40 minuuttia.

Heikki Brotheruksen kirja luettu loppuun ja hiukan harppomalla. Peettimäisen tarkkaa sotatietoa, jonka suosiolla siis hyppäsin yli. Ei sotatantereelta, vaan neuvotteluista ja kuka kulloinkin osallistui. Natsi-Saksan ulkoministeri von Ribbentrop  käväisi Helsingissä saaden Brotheruksen kertomaan, että "lähetystössä puhkesi täysi myrsky". Oli kirjassa privaattiasiaakin. Jonoista kauppojen edessä jonkun kauppiaan saatua esimerkiksi vähän voita myyntiin. Ihmiset lähestyivät hyvällä tavalla toisiaan, auttamishalu oli aivan toista kuin nykyisin.Häitä vietettiin, lapsia syntyi, rakastuttiin maailmantapahtumien vakavuudesta huolimatta. Minä suljin kirjan ja panin hyllyyn.

Löysin muuta  luettavaa. Puolison ostaman kirjan. Kiinalainen Lu Wenfu kirjoitti 1982 Meishijia-nimisen teoksen, joka ilmestyi suomeksi Marja Peltomaan kääntämänä nimellä Herkkusuu. Tämä minun toinen painos on vuodelta 1995. En ole sitä aiemmin lukenutkaan. 160 sivua tietoa syömisen ja juomisen taiteesta. Eikä se suinkaan ole mitään hörppimistä tai pelkkää maarun täyttämistä. Kiinasta matkasi Japaniin teeseremoniakin, joka kaikkine valmistumisineen on kunnianosoitus teetä ja sen nauttimista kohtaan. Olen saanut ilon kerran Helsingissä osallistua oikeaoppisen teeseremonian seuraamiseen. Aikaa kului parisen tuntia ja sitten maisteltiin. Nyt siis tutustun Lu Wenfun kirjassa kiinalaisiin menoihin ruokakulttuurin merkeissä. Siihen kuuluu kaikkinainen kohteliaisuus ja toisen ihmisen huomioon ottaminen. Se tuntuu joskus unohtuvan, kun risteilyalus Eteläsatamassa purkaa aasialaisia matkustajia, jotka ryhminä etenevät kohti Töölöä, Sibelius-monumenttia sekä "Kalliokirkkoa". Hienotunteisuus on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Valokuvataan lupaa kysymättä. Sen sain omakohtaisestikin kokea työntäessäni puolisoa pyörätuolissa. Aivan eteen tupsahti turisti kuvaamaan. Kuva saattoi usein olla vain kieltävä käteni, joka sanoi "ei saa".



4. elokuuta 2019

MAIJANSALIN KILPAILUT

Pitkän paussin jälkeen tuli A:lta sähköpostia. Kesä mennyt matkustelun merkeissä ja uutta tulossa ensi vuonna joskus toukokuussa. On muutaman ystävänsä kanssa varannut risteilyn Hampurista Pietariin ja laiva tietysti pysähtyy myös Helsingissä. Ensivisiitti Suomeen ja vuosikymmenten jälkeen tapaamme. Sen tietää, ettei pitkästi, kun risteilyalusten matkustajilla on kiire Sibelius-monumentille, Temppeliaukion kirkkoon ja muihin pakollisiin paikkoihin. Pieni hetkikin on kiva ja ehtii siinä ainakin kerran halata.

Oodin Maijansalissa oli eilen Stadin Slangin järjestämä murreskaba, mukana  myös slangi. Yksitoista puhujakilpailijaa eri maakunnista ja Savo voitti, kuopiolainen mieshenkilö. Kirjoituskilpailun voiton vei rouva Pohjanmaalta. Maijansali oli viimeiseen sijaan asti täynnä väkeä ja muutenkin Keskuskirjastossa parveili ihmisiä. Olin paikalla hyvissä ajoin, oli aikaa seurata ihmisvilinää. Juttelin muutaman slangilaisen kanssa heitä sen kummemmin tuntematta. Joitakin olin nähnyt Helsinki-päivänä Espan lavan tienoilla, kun Stadin Friidu ja Stadin Kundi julkistettiin 12.6. Ensi viikolla aioin mennä Slangin järkestämään tilaisuuteen taas, mutta Musiikkitalon pienoiskonsertti vei kuitenkin voiton. Siis sinne. Klassista musiikkia tällä kerralla.

Heikki Brotheruksen kirjassa olen edennyt jo niin pitkälle, että sotaa käydään täysmittaisesti. Helsinkiä pommitettu. Elämästä oli tullut ankeaa ja kaupoissa tavaravalikoima supistunut. Joku etsi lapselleen leikkikaluja. Ei ollut. Mustanpörssin kauppa kukoisti. Brotheruksen muu perhe oli muuttanut maalle turvaan. Berliinissä juutalaisia oli alettu jo kohdella huonosti. Keltaisia Daavidin tähtiä näkyi ympärilleen pelokkaasti vilkuilevilla ihmisillä. Eivät vielä aavistaneet, mitä kaikkea tulisi tapahtumaan. Eikä Euroopassa moni muukaan.

Tänään kotona koko päivän. Huomisesta en tiedä.

2. elokuuta 2019

VERY SPECIAL DAY VERY SPECIAL BANDIN KANSSA

Löysin hyllystä lukemattoman ja mielenkiintoisen kirjan, Heikki Brotherus Ritarikadun asiamiehenä. Vuosimallia 1984 ja hintalappu kertoo, että kirjan ostamisesta on saanut pulittaa 110 mk. Kustantaja Weilin+Göös. Paksu teos avaa lukijalle elämää vuosilta 1932-1944 diplomaattien maailmassa. Olen kirjassa siinä kohdin, kun Euroopassa asiat alkoivat mutkistua. Chamberlainin neuvottelut Hitlerin kanssa eivät menneet odotetusti. Sitten Hitler näytti korttinsa ja "teki lopun Tshekkoslovakiasta" 15.3.1939.

Heikki Brotheruksen asemapaikka oli ollut Köpenhamina ja nyt hänet siirrettiin takaisin Helsinkiin ulkoministeriöön. Alkoi asunnon hankinta kasvaneelle perheelle.

No, ja sitten päivän päätapahtumaan! Musiikkitalon päälämpiössä kaikuivat neljän nuoren miehen V.S.B:n (Very Special Band) jazzahtavat sävelet. Kontrabasso (Nathaniel Eliot Francis III), saksofoni (Maxxx "Tetty" Zenger), rummut (Samuel "Santa Sam" Santasärkkä) ja vibrafoni (Okko "Saasti" Saastamoinen).  Soitettaviin mahtui tuttuakin, Lehárin Vilja-laulu. Pienoiskonsertti päättyi Jimmie Davisin ja Charles Mitchellin "You are my sunshine" kappaleeseen.  Lämpiö oli täynnä yleisöä. Enemmistö vanhempaa porukkaa. Kaverit paneutuivat soittamiseen, ilo levisi kuuntelijoihinkin. Päät nyökkäilivät ja jalat kävivät. Kontrabasson soittaja toimi myös puhujana, kertoi yhtyeen lyhyen historian, esitteli soittajat, kiitti yleisöä ja me aplodeerasimme. Aurinko paistoi ulkona ja lasiseinien läpi sisälläkin. Ulkopuolella Reijo Hukkasen Laulupuut kuuntelivat vaieten  Sibelius-Akatemian opiskelijoiden soitantaa.

Vilja-laulun vielä soidessa korvissa lähdimme ravintola Vltavaan syömään, K ja minä. Meitä pidetiin hyvänä ja ravintolan johtaja (nimilappu rinnassa) päätyi meitä palvelemaan ja me häntä jututimme. Tilasimme vielä jälkiruuatkin ja sekin maistui. Tsekkiläistä, väitettiin.

Kotiin metrolla, joka oli täynnä väkeä. Huomenna menen Oodiin.


1. elokuuta 2019

EI MITÄÄN KIVAA ENÄÄ ROOMASSA

Vein Italian paketin postiin. Saas nähdä, mitä ystäväni ajattelee Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta? Tarkoitus oli näyttää, mille suomalaiset suovat hymynsä nykyään. Helsingin Sanomat muuten kertoi, mitä Roomassa ei saa enää tehdä. Ei saa kylpeä suihkulähteissä, ei pasteerailla ilman paitaa kaupungilla eikä syödä epäsiististi historiallisten nähtävyyksien liepeillä, ei liioin sallita gladiaattoriasuisia roomalaisia, jotka ottavat maksun valokuvaamisesta turistilta, ja jyrkästi on kielletty lauleskelu julkisissa liikennevälineissä. Rooman omilta asukkailta on kielletty pyykin ripustaminen kuivumaan katujen ylle. Minä en ole koskaan Roomassa ollut, mutta voisin kuvitella monen kiellon tappaneen ison osan kaupungin romantiikasta. Sitä en tiennyt, että turistit ovat kauhoneet Sardiniassa hiekkaa mukaansa matkamuistokseen. Ei saa enää kauhoa! Ystäväni ei asu Roomassa, vaan Napolin lähellä, mutta käy vuosittain useasti nauttimassa pääkaupungin taideannista. Ja sitä piisaa!

Mitä matkamuistoihin tulee, siis niihin ilmaisiin, joita napataan milloin mistäkin, esimerkiksi juuri jalkojen alta maasta, niin olen itsekin syyllistynyt. Ajellessamme Espanjan Sierra Nevadan rinteillä, otin muistoksi muutaman pienen kiven yli 2000 metrin korkeudessa. Ovat vieläkin tallella. En joutunut tullissa tarkastukseen. Olisi ollut ehkä kovin pieni rikkomus, jos sitäkään. Tiedän kuitenkin ihmisten häikäilemättömyydestä viedä kaikenlaista, stukkokoristuksia seinistä, Mona Lisan Louvresta, syömävälineitä ravintoloista, kylpytakkeja hotelleista jne. Näitä näpistyksiä, ehkä Mona Lisaa ja stukkoja lukuunottamatta, pidetään melkein luvallisina matkailun luonteeseen kuuluvina.

Huomenna menen kuuntelemaan jazzia. Ylihuomenna on kuulolla slangia Oodissa. Seuraavalla viikolla on klassisen musiikin vuoro ja vähän muutakin menoa. Tähän tapaan hissun kissun syksy saapuu.


31. heinäkuuta 2019

SAKAALEJA SUOMESSA

On huhuttu jo jonkun aikaa sakaalien rantautuneen tähän maahan. On nähty. On kuvattukin. Kai se sitten totta on. Tämän tiesi vuosikymmeniä sitten Lauri Pohjanpää. Hän kirjoitti runon

SAKAALIT

Näin metsässä juosta kepottavan
pedon vastaani likaisen harmaan.
- Hyvää päivää, sanoin, ma edessäin
herra Hukan näen varmaan?

Se irvisti rumasti ikeniään.
- Ma hukalta tosin näytän.
Olen paljon enemmän: sakaali,
ja sakaalin hammasta käytän.

- En teitä tiennyt ees olevankaan
isänmaassani rakkaassa täällä.
- Vai et tiennyt! Ja kuitenkin olemme me
joka maassa vallan päällä!

Me olemme maailman valtiaat,
saa kaikki vavista meitä.
Me emme turvaa voimahan,
me käytämme toisia teitä!

Me turvaamme diplomatiaan
ah, paljon mukavampaan:
joka verta vuotaa ja yksin jää,
jää saaliiksi sakaalin hampaan!

Joka verta vuotaa ja yksin jää,
jok ei muiden laumassa laukkaa,
jota muut on ensin purrehet,
suu sakaalin sen haukkaa.

Jota muut on ensin purrehet,
joka väsyy ja maassa makaa,
me hiivimme hiljaa sen jäljissä,
me puremme sievästi takaa.

Mutta mitäs tässä turhia turisen,
mua tarvitaan ihan muussa!
Sa katsos - enkös sanonutkin:
joku tuolla on taas suden suussa!


Tämä runo on kirjasta Lauri Pohjanpää Valitut runot, WSOY (ilmestymisvuotta ei ihme kyllä ole, kirja on 4. painos. Runon kerrotaan olevan kokoelmasta Metsän satuja vuosilta 1924 ja 1930)

En millään malttanut olla panematta runoa tähän, kun sakaalikeskustelu on aktuelli juuri nyt.

29. heinäkuuta 2019

PIENTÄ LAURI VIIDALTA

Kestitsin vieraan eräänä päivänä. Hän oli hyvä ystävänl P-D, joka poisti samalla läppäristä sanojen alta punaisen viivan, joka jo siinä viikkoja häirinnyt minua.Omat taitoni eivät moiseen riitä. Sitten juteltiin ja naurettiin, naurettiin ja juteltiin, pantiin jonkun verran maailmaakin uuteen järjestykseen. Oli toki tarjottavaakin, suolaista ja makeaa, roséta, kahvia, mansikoita ja jäätelöä. Kesäistä. Tietyssä järjestyksessä. Kutvahti hyvinkin muutama tunti. P-D:n kanssa aina niin lystikästä.

Luen kirjaa ihmisen suolistosta. Giulia Enders, lääkäri, kirjoittanut ja Elina Lustig suomentanut. Aikaisemminkin olen kirjan kimpussa ollut, mutta jäänyt kesken. Hyödyllinen kirja ja nyt yritän saada sen luetuksi. Toisenkin kirjan kaivoin hyllystä. Lauri Viita "Ne runot, jotka jäivät".

Ne runot, jotka jäivät,
kun muita kirjaintelin,
ne vain, ne sentään jäivät
ja soivat: Täällä elin.
(Lauri Viita runo "Runoilijan hauta")

Tänään taas kotona mitään erityistä tekemättä. Huomenna liikkeelle. K soitti ja ehdotti Musiikkitalon kesäkonsertteja, maksutonta nautintoa lämpiössä iltapäivisin. Kiinnostuin. Ehkä jonain päivänä. Musiikkinautintoja ennen on saatava Italian kirje matkaan tai oikeammin pieni paketti, jossa Amos Rexin näyttelyiden brosyyrit ja  Amos Rexin suunnittelu, rakentaminen ja valmistuminen pienen kirjan muodossa sekä lisäksi yksi Tuomas Kyrön kirja, että tietää, mille Suomi hymyilee nykyisin ja lopuksi paketissa seuraa minun ylipitkä kirjeeni.

Uutta viikkoa taas mennään, heinäkuun loppupuolta. Elokuu tulossa ja syksy kolkuttelee jo ovea.

Rakastin kesäisiä iltoja,
kun lapsena soudettiin
kohti kaukaista salmen suuta,
johon aurinko vaikutti.
(Lauri Viita)





26. heinäkuuta 2019

AMOS REXISSÄ

Hurja juttu tuo Sofi Oksasen Puhdistus. Oikeastaan jännitysromaani. Iho kananlihalla sitä luin. Kirja on samalla Viron historiaa ja henkilöhistoriaa. Ollaan vuoroin eri vuosikymmenissä ja lopulta 1990-luvulla toisen itsenäistymisen aikoina. Olen iloinen, että uskaltauduin sen lukemaan. Aliiden tarina ei hetkeen hellitäkään. "Eestlane olen ja eestlaseks jään, kui mind eestlaseks loodi." (Virolainen olen ja virolaiseksi jään, jos minut virolaiseksi on luotu.)

Lippuja HKO:n kenraaleihin saa alkaa tilata ensi kuun puolessa välissä. Sibelius, Stravinsky, van Beethoven, Mozart, Schumann, Liszt, Debussy...  Nyt tulen myös  näkemään ensimäisen kerran "elävinä" Osmo Vänskän ja Susanna Mälkin työssään. Syksystä tulee hyvä! Mutta kesä jatkuu ja jo heti elokuun alussa Oodiin ja myöhemmin STOAn monitoimitaloon.

Eilen vihdoinkin Amos Rexissä. ARS Fennica ja Sigurd Frosteruksen kokoelma. ARS Fennica oli kaikessa suppeudessaan pienoinen pettymys. Silti oli yksi ihastumiseni kohde. Taiteilija Petri Ala-Maunuksen valtava työ! Se oikeastaan oli pelottava kaikessa siinä, miten hän on kuvannut näkymää, kun ihmistä ei ole, joko ennen meitä tai meidän jälkeemme. Esite kertoo "Luomiskertomus ja maailmanloppu lyövät kättä". Maalaus hypnotisoi minut ja katselin sitä kauan, niin kauan, että tunsin astuneeni teokseen ja pelästyin rohkeuttani.

Sigurd Frosteruksen kokoelman olen Amos Andersonin taidemuseossa nähnyt aikaisemminkin. Magnus Enckelliltä monta työtä, Poikia rannalla, Emmy Frosteruksen muotokuva jne. Kiersin salin nopeasti myötäpäivään.

Sitten K ja minä menimme kahville. Minä suolaista ja K kakkua. Ostin Amos Rexin kaupasta kirjan Amos Rexistä lähetettäväksi Italiaan ja aloin kirjoittaa kirjettä. Ystävältäni on tullut kirje. Arto Paasilinna päässyt il Venerdin viikkoliitteeseen. Artikkelissa, jonka myös sain, kehutaan kuulemma Paasilinnaa maasta taivaaseen. Todella suosittu kirjailija Italiassa. On fan club, joka järjestänyt  "Arto Paasilinna  Memorial Tourin". Jokaisessa pysähdyspaikassa luettiin yleisölle otteita kirjailijan teoksista. Kiertue päättyi helmikuussa Milanoon.

Meillä voisi olla Claes Anderssonin (1937-2019) muistokiertue. Runoja ja jazzia. Soitettaisiin ja luettaisiin tietyissä paikoissa sinne kokoontuneelle väelle.












21. heinäkuuta 2019

ALIIDEN ELÄMÄÄ VIROSSA

Oikeastaan, tämän tunnustan, en tiedä Virosta juuri mitään. Historiasta hyvin vähän, ensimmäisestä itsenäistymisestä en edes senkään vertaa, toisesta jälleen vähän. Miksi tämä Suomenlahden takainen naapurimme on jäänyt minulla näin paitsioon? No, kävin siellä Neuvosto-Viron aikana kerran ja sitten toisen itsenäistymisen vuonna 1991jälkeen useammin. Muualla kuin Tallinnassa en ole ollut. Pitäisi hiukan hävetä ja häpeänkin. Turisti-Tallinnan tiedän ja se kohdallani tarkoittaa muutakin kuin terasseja ja sikäläistä Stockmannia. Kummatkaan eivät minulle tuttuja, mutta jotkut ihanat ravintolat kyllä, museot, vanha kaupunki, vanhojen talojen ovet, punaiset tiilikatot. "Puhutteko suomea?" koska ei pidä kuvitellakaan, että suomen puhuminen olisi itsestään selvyys. Englantia? Kyllä.

Miksikö kiinnostus Viroa kohtaan on nyt kasvanut? Siksi, että luen Sofi Oksasen Puhdistusta. Olen googlettanut ahkerasti ja ahmin teosta melkein malttamattomasti sivu sivulta. Kirja on palkittu monella taholla Finlandia-palkinnon lisäksi, enkä yhtään ihmettele, miksi. Tämä kirja on hyvä! Ei kepeä, mutta realistinen kuvaus Virosta 1940-luvulta alkaen. "Miehiä oli neljä. He eivät koputtaneet, he astuivat sisään kuin isännät..." Näin tapahtui monessa talossa, lietsottiin pelkoa ja kuolemaa. Ihmisiä siepattiin, pantiin yöksi pimeään kellariin, kuulusteltiin, syytettiin...

Olen siis Viron 1940-luvulla, josta vähitellen siirryttiin eteenpäin ja kohti toista itsenäistymistä sekä kohti normaaleja oloja. Turismi 1990-luvun alussa vasta tulossa ja jo nykyisin mittava tulonlähde maalle. Sinne mekin euromme kannamme.

Menen taas lukemaan mitä nyt kuuluu Aliidelle, kun 1950-luku jo  häämöttää. Miltä tuntuu olla naimisissa ja miten hän tottui miehensä Martinin "hampaiden välissä oleviin sipulin varsien jäänteisiin", pitkiin kainalokarvoihin, jotka olivat kuin  "ruostunutta rautalankaa". Ajan myötä hän hyväksyy ja tottuu.

19. heinäkuuta 2019

MALVIINA ON MANSIKKA

Ostin kirjan. Sofi Oksanen Puhdistus. Aloin lukea. Olin ennen alkamista varma, että en ehkä lue. Hetken luettuani olin varma että luen. On kaksi aikakautta alussa ja kummassakin tarina. Vuonna 1991Vladivostokissa  ja 1992 Länsi-Virossa. Kummassakin tyttö nimeltä Zara. Taidan tykätä tästä kirjasta.

Tallinnanaukion torilta toin mansikoita, kirsikoita ja herneenpalkoja. Mitä herneenpalkoihin tulee, teen jonkunlaista tutkimusta. Kun olin nuori ja nuorempi, oli paloissa keskimäärin kymmenen hernettä. Oli myös hernematoja. Nyt herneitä on kahdeksan palkoa kohti, eikä matoja. Että tämmönen tutkimus.

Erityisesti pidän Malviina-mansikoista. Se taas johtuu siitä, että rakastan Wuolijoen Niskavuoria. Malviinasta kehkeytyy skandaali taloon. Talon isäntä Juhani tahtoo Malviinan, talon mejerska (näin kirjoitettuna), ja saakin niin että suhteesta syntyy poika. Skandaali laajenee, mutta enempää en kerro. Tämän kaiken takia ostan Malviina-mansikoita. Kyllä kesä on ihanaa aikaa!

Tuntuukin siltä, kun helteellä uhataan. Minä tykkään, jos ei mene yli 30 asteen. Jos menee, niin sitten menee. Kotona tuulettimet hurisemaan ja ulkona kulkua varjon puolella. Ensi viikoksi ohjelmaa. P-D tulee kyläilemään yhtenä päivänä. Ja on hellettä tai ei, minä liikun. Hellehattu päähän ja ulos.


16. heinäkuuta 2019

DEXTERISTÄ KAILAASEEN

Olen ylpeä itsestäni, luen Colin Dexterin Morse-kirjaa päivittäin, enkä käytä sanakirjaa. Lepuutan aivojani välillä tutkimalla Uuno Kailaan runoja (WSOY). Hyllyssä kaksikin kirjaa, joista toinen vuodelta 1939.V. Tarkiainen alkupuheessaan kertoo kaikenlaista Kailaasta muun muassa: "Kailaan runoilijapersoonallisuus, semmoisena kuin se kuvastuu tällä hetkallä hänen parhaimmissa käsialoissaan, on väkevän älyllisen intohimon leimaama, rajuotteinen ja synkkävärinen, eikä korkeimmissa ilmauksissaan aivan yleistajuinen..." Tarkiainen kirjoitti tämän vuonna 1932.

Uuno Kailas itse kirjoittaa Tarkiaisen tekstin jälkeen: "Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan, mutta sen, pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset teokseni -lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka julkaiseminen oli kokonaan erehdys -painettavaksi omasta mielestäni liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy, miksi?, vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme, vaan on päinvastoin, kaikkein hennompiin arvoihin kuuluvana, erityisen suojaton osallinen kilvoittelussa olemassaolosta..." Kailas kirjoitti tämän vuonna 1932.

Uuno Kailas eli 1901-1933. Hän kuului siitäkin huolimatta Tulenkantajiin, vaikka hiukan vieroksui tulenkantajien näkemyksiä. Tulenkantajat oli 1920-luvulla kirjailijaryhmittymä, johon kuului muunkin taiteen edustajia.

Paljain jaloin on yksi Kailaan runo, josta kovasti pidän. Sitä lukiessani kuulen isäni äänen hänen runoa lausuessaan.

Niin mä kerran
tieni aloin
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.

- Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
-Näin on hyvin.

-Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.

13. heinäkuuta 2019

EI EDES DÉ JÀ VU

Asia on nyt sillä lailla, että minulla ei ole hajuakaan mitä kirjoja luen ja olen lukenut. Ostin, ja kerroinkin siitä, päivänä muuanna Tuomas Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja. Luin sen suurella antaumuksella. Panin hyllyyn  ja kuinka ollakaan tilaa sattui olemaan Tuomas Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittajan vieressä.  Herregud, minulla oli jo se ja olen sen lukenutkin aiemmin. Millä ajatuksella kirjoja oikein luen? Tätä jälkimmäistä, siis myöhemmin ostettua, luin oikein hartaudella (tosin aivan alussa hiukan moitiskelin) hymy huulessa ja kaikki teksti oli uppo-outoa. Nyt niitä on kaksin kappalein hyllyssäni.  Minä tarvitsen pääkopan hoitoa! Nyt luen, ja sitä kirjaa on taatusti vain yksi minulla, jo kerran aloittamaani Colin Dexterin Inspector Morsea. Aion lukea loppuun!

Juttelin L:n kanssa puhelimessa ja sain loistavan kuvauksen Italian matkasta. Capri, Sorrento, Napoli...  Kuumaa oli ollut ja se tarkoittaa että +36 astetta, enemmänkin. Hurjaa.  Sitten soitti E Oulusta ja keskustelimme sinne menostani.  Jos menen, niin  elokuussa. Silloin ovat muut kesävieraat jo visiteeranneet. Kysyin, jaksaako vielä minun kanssani? Kyllä jaksaa, sanoi. Tervetuloa!

Evakkohallissa ollessani olin tietysti  Ranskalaisessa Herkkukaupassa Deli Delissä. Vanhanajan marenkeja ja sikarikeksejä. Jäätelöannoksia varten. Sitten pitää tietenkin ostaa jäätelöä. Olen mieleni malttanut ja marengit ja keksit yhä koskematta. Kutsukaamme sitä mielenlujuudeksi. Suorastaan aikuismaisuudeksi.

Tallinnanaukion torilla eilen. Mansikoita. Viereeni tuli mieshenkilö, joka maistoi kaikkia kolmea manskkalajiketta. Viimeisen jälkeen kysyin: "nyt kun olette kaikkia maistanut, mikä on paras?"  Hän vastasi "tämä" ja näytti Lumotar-lajiketta. Ostin kaksi litraa ja samoin teki maistajaherra. Meille sukeutui pieni keskustelu ja lopuksi hän toivotti mukavia herkkuhetkiä ja minä toivotin sitä samaa. Muutama sadetippa ripeksi taivaalta ja sai minut panemaan jalkaa toisen eteen nopeampaan tahtiin kotimatkalla. Enempää ei satanutkaan. Kotitalon hissi oli korjattu. Elämä hymyili.


12. heinäkuuta 2019

KESÄN IRVIKUVA

Niin kyllä tuntuu hullulta, kun heinäkuussa sisällä pitää olla villasta yllä. Lämmitys tietysti talossa vuodenaikaan nähden lakkautettu, on todella viileää. Toppatakkeja näkee kadulla. Paksuja kaulaliinoja, ulstereita. Ei oikein Redin kattopuistokaan ole houkutteleva juuri tällä hetkellä. Minä kun niin luulin. Ei tee liioin mieli Espan penkille. Jos vaikka sitten Amos Rexiin. Vielä ensikosketus saamatta, kun en tohtinut jonottaa  teamLab-taiteilijaryhmän teoksiin, jotka kaikki muut näkivät. Nyt Amos Rexissä ARS Fennica ja Sigurd Frosteruksen kokoelma. Galleriassa käynti sopii hyvin heinäkuisen koleuden vastapainoksi. Ei kuin jonain päivänä reippaasti metroon.

Harmittaa kun Wodehousen Jeeves-kirja on pian luettu. Juuri kun pääsin jyvälle humoristin tekstin sukkeluuksista. Selvisi sekin, miten Jeeves tuli Bertie Woosterin aristokraattiseen elämään. Edellinen hovimestari näpisteli isännän silkkisukkia ja sai kenkää. Työvoimatoimisto lähetti Jeevesin ja Jeeves jäi. Tästä suhteesta sukeutui sitten kysymys, kuka on kuka?

Hajuherneet posliinimaljassa ottivat ja kuolivat pois. Muutaman päivän ilo. Kannatti. Kävin niitä nuuhkimassa päivittäin, vaikka syöminen tapahtuu muualla kuin keittiön pöydän ääressä. Usein tässä kirjoituspöydällä läppärin vieressä. Pitää varoa, ettei näppäimistö saa salaatinlehdestä. Vesilasin oltava tanakka ja jalaton, ettei kellahda. Muuten tykkään yleensä juoda fiinimmin.

A:sta ei ole aikoihin mitään kuulunut. Rouvalla olikin tuumana matkustaa poikansa (minä pitänyt sylissä, kun oli vauva) luo USAan tai pojan perhe tulla Espanjaan. Taitaa rouvalla olla nyt muita kiireitä kuin laatia sähköpostia kylmään pohjolaan. Odotellaan. Sen sijaan kirjoitin syntymäpäiväkortin Italiaan ja se on postitettava. Jos saapuu perille post festum, niin sitten saapuu. Pääasia on kuitenkin saapuminen. Kortissa Ellen Thesleffin aforismi.

Pitkästä aikaa ei illalla uni tullut. Ja kun on lähdettävä tänään liikkeelle (silläkin uhalla, että hissi edelleen jumissa), niin oli varmemmaksi vakuudeksi hyvä ottaa unipilleri ja senhän tein. Nukuin kuin pieni porsas unia näkemättä, vaikka olin laatinut jo pariin uneen aiheen. Toisessa unessa matkustin Saksaan ja toisessa tulin sieltä pois. Siihen väliin mahtui tapahtumia, jotka olisivat saattaneet olla joskus totta. "Koska tahansa/voi tulla mieleen/ kaunis muisto,/ jotakin, mitä ei ole ajatellut/ moniin aikoihin./ Maalla, me kuljemme tietä,/ riivimme tienvarren heiniä/ arvuutellen jääkö sormien väliin/ kukko vai kana". (Risto Rasa)







10. heinäkuuta 2019

VÄISTÖHALLI TUTKITTU

Nonnih, nyt on Hakaniemen hallin väistötila K:lle esitelty. Perkaamattomia muikkuja ei ollut, ei hallissa eikä torilla. Joimme hallissa cappuccinot kera baakelsien. Ihmisiä jokaiseen lähtöön, koti- ja ulkomaa edustettuna. Yllytin K:ta ostamaan korkista tehdyn hatun. Ei ostanut. Siinä puodissa oli kaikki korkista valmistettua. Kuka lie keksinyt joskus, että tätä materiaalia voi hyödyntää muullakin lailla kuin viinipullon sulkijaksi. Ja nekin usein jo muovia.

Kotiin tultuani revin auki meksikolaisen salaattipakkauksen. Kaupan valmis tuote. Mietin joka kerta sitä syödessäni, mikä siinä on meksikolaista? Tutkittuani kaikkitietävästä netistä tietoa meksikolaisesta keittiöstä, niin syömäni salaatti ei ole Meksikoa koskaan nähnytkään. Hyönteisetkin puuttuvat, vaikka meksikolaiset syövät 549 eri lajia. Kalpenee meidän kaino yrityksemme mutustella kotisirkkoja.

Loppuviikko menee kotinurkissa. Tietysti haen kirsikoita ja mansikoita. Nytkin jääkaapissa noin kolme litraa kumpiakin. Kyllä niin tulee talven pakkaspäivinä taas ikävä Polkaa ja kirsikankivien syljeskelyä. Siemennettömätkään viinirypäleet eivät ikinä näitä korvaa.

Aamukahvin nauttiminen tässä juuri menossa.  Mukissa Muchan taidetta "Bieres de la Meuse". Olutmainos Meuse-joen varrella olevaa yritystä varten vuonna 1897. Alfons Mucha teki valtavasti mainoksia, julisteita. Tässä mukikuvassa nainen kukkia, vehnää ja humalaa hiuksissa, kädessä vaahtoava olutkolpakko. Tunsin suurta iloa voidessani vuosia sitten ostaa mukeja.

Alan rakentaa tätäkin päivää alkuun. Aurinko paistaa ihan suviseen tapaan. Jospa saamme kesän takaisin jo päiviä kestäneen koleuden jälkeen.








9. heinäkuuta 2019

HAJUHERNEITÄ POSLIINIMALJASSA

Minä täällä taas. Hiukan viileässä säässä mennään eli ei ole oikein lierihattuilma. Surettaa, kun ovat päällekkäin tyhjän panttina. Tänään Hakaniemen evakkohalliin K:n kanssa.  Nykyisin tämmöstä paikkaa, jonne muutetaan remontin ajaksi, sanotaan väistötilaksi. Vanhaa hallia (rak. 1914) alettiin viime vuonna panna paremmaksi ja tietojen mukaan remontti valmistuu ensi vuonna. K ei ole väistötilahallissa ollut, vaikka se on jo toista vuotta jököttänyt Hakaniemen torin laidalla. Keksin, että nyt siis sinne, jos vaikka hän saisi himoitsemiaan muikkuja.

Äitini morsiuskimpussa oli hajuherneitä. Nyt niitä on keittiön pöydällä puolison Itä-Saksasta tuomassa/lahjaksi saadussa maljakossa. Olin ostamassa Tallinnanaukion torilla punajuuria ym ja näin torikauppiaalla ämpärissä hajuherneitä. Sieviä!

Ahkerasti olen lukenut Wodehousia ja kun jotenkin yhtäkkiä tykästyinkin kirjaan, niin saanen sen säällisesti ja kunnialla loppuun. Yläluokkaista elämää kuten tv:n Downton Abbeyssäkin, jota en ole seurannut. Aikoinaan katselin mieluustikin "Kahden kerroksen väkeä", jossa myös herrasväkeä ja palvelusväkeä. Enää nämä tämmöset tarinat eivät saa sympatiaani tv-ruudussa. Kuten ei James Bond-elokuvatkaan. On jälleen kaivettu naftaliinista. Nuorempana Sean Connery sai sydämen läpättämään lipittäessään ravistettua vaan ei sekoitettua juomaa. Nyt jo lujasti vaarin ikään ehtinyttä näyttelijää ei liiemmin uusissa leffoissa nähdä. Bondit eivät enää ole Conneryn varassa, vaan sankaria esittäneet monet näyttelijät vuosien varrella. Menneen talven lumia nekin leffat.

Heräsin varhain, ehdin kuitenkin nukkua säällisen monta tuntia. Nyt nautin varhaisaamun kahvia lihakauppamukista, jossa kuvattu kauppaa koukuissa roikkuvine lihakimpaleineen. Englantilainen. Outo aihe kahvimukiin!

Hyvää huomenta kuitenkin!




6. heinäkuuta 2019

EI MUN JUTTU

Sofi Oksasen Baby Jane ei ollut yhtäkaikki minun juttuni. Jätin kirjan kesken. Eikä se ollut homoseksualisuuden takia, vaan minusta se oli pitkästyttävää dialogia, jossa ei juurikaaan mitään tapahtunut. Ehkä tutustun Oksasen Puhdistukseen muuttaakseni kirjailijasta saamani käsityksen.

Kaivoin hyllystä joskus niin ikään kesken jättämäni Wodehousen Jeeves-kirjan, johon en liioin aikoinaan ole ollut ylen ihastunut. Tv-sarjaa sen sijaan mielelläni seurasin. Nyt kirjaa lukiessa näen koko ajan Jeevesin roolissa olleen erinomaisen näyttelijä Stephen Fryn. Kuulen jopa hänen kultivoituneen äänensä. Jää nähtäväksi, jaksanko kirjan kimpussa olla.

Hyllystä tarttui käteen toinenkin kirja, Shelleyn runoja, näköispainos vuodelta 1929 (2012), suomentanut Jaakko Tuomikoski. Tässä vuodelta 1820 runo Kukkia poimiessa:

Jumalatar, äiti Maa,
joka annat rintaas vasten
elon, kasvun kukoistaa,
jumalain ja ihmislasten,
siunaa ikirunsaasti
Proserpina, lapsesi.

Sa, jok´ autat umpuistaan
kukat kastees ruokkimina
tuoksumaan ja loistamaan
katoovista kauneimpina,
siunaa ikirunsaasti
Proserpina, lapsesi.

5. heinäkuuta 2019

ROUNDUP TAPPAA

Niin minä ajelin eilen Stadiin metrojunassa. Dallasin Stockmannille ja Food Market Herkkuun. On siinä kauppaa kerrakseen! Ostin myös kaikenlaista pällistelyni ohessa. Sitten Nespressoon kahvikapseleita ostamaan. Ja sitten taas metroon ja kotiin.

Metrossa salli eräs äiti jälkikasvunsa kiivetä kenkineen penkille. En sanonut mitään tietystikään, mutta yritin katseella esittää paheksuntaa. Ei tehonnut tai en tullut ymmärretyksi. Voi, voi näitä nykyajan äitejä!

Suomen Kuvalehti tuli. Toimittaja Juha Kauppinen kirjoittaa painavasti eräästä myrkystä glyfosaatti nimeltään, jota tv suoltaa harva se päivä mainoksessa rikkaruohon/voikukan tappamiseen. Se on Roundup. Kauppinen kertoo, kuinka glyfosaattijäämiä on elintarvikkeissakin, viinissä, oluessa ja muroissa esimerkiksi. Kuinka mehiläisen mahan bakteeristo muuttuu sen saatua ruoansulatusjärjestelmäänsä myrkkyä. Mehiläinenhän lentelee kukasta kukkaan, rikkaruohostakin toiseen. Jos meillä ei olisi mehiläisiä, mitenkäs sitten suu pannaan? Ovathan ne jo häviämässä kovaa vauhtia. Ei pumpulitupot riitä puutarhoissa ja luonnossa pölyttämiseen, vaikka kuinka olisimme ahkeria. Voi, voi meitä ihmisiä ja meidän tyhmyyttämme!

Tänään kotona. Manikyyriä! Ihan itse. Sitten syön taas litrakaupalla mansikoita ja kirsikoita. Mitenkä on: onko glyfosaattia päässyt tavalla tai toisella mansikankukkiin? Tai mehiläiseen, joka niissä on vieraillut?

Olen usein ainoa hattupäinen joukossa. Alussa hiukan vaivauduin, mutta en enää. Miehillä on lippiksiä tai toisinaan oikein olkihattuja. Varsinkin Stadissa.  Hatun käyttöön muukin syy kuin esteettinen. Varjostaa paisteelta kasvoja (jos on lierit) ja säästää hiuksia haalistumasta paahteessa. No, myönnän tuulisen ilman hankaluuden. Joko kädellä pitää kiinni tai ottaa hatun käteen. Harrastan molempia tapoja. Oli aika, kun hatut olivat muotia, enkä tarkoita 1800-lukua. Minullakin nuorempana oli hattuja kuten muillakin naisilla. Oli hattukauppoja ja modisteja pitkin kaupunkia. Äitini teetti hattunsa Unioninkadun Feminassa. Yhden hatun hän osti kerran Pariisissa käydessään. Sitten hattumuoti katosi. Toivon sen paluuta.

4. heinäkuuta 2019

SANAT TAKAISIN

Otan nöyränä takaisin sanani Mielensäpahoittajan "lässähtänäisyydestä". Ei ole lässähtänyt. Luin kirjan. Kirja on täyttä asiaa ja ah, niin totta kaikki. Nimiä muutettu hupaisampaan muotoon, mutta me kaikki tiedämme, kenestä kulloinkin on kyse. Mielensäpahoittaja otti muuten Kiinasta vaihto-oppilaan luokseen, herra Yip Manin, 88v,  Kiinan Zhengzhoun provinssista. Mielensäpahoittaja sai kutsun presidentinlinnan itseäisyyspäiväpippaloihin. Menee, jos saa ottaa vaihto-oppilaansa avecina.

Tänään asioimaan ja jos viitseliäisyys sallii, niin hyppään metroon. Muuten jään kotikulmille ja ostan kirsikoita. Eilen ahkeroitsin kahden pyykkikoneellisen kanssa, kun olin ensin vaihtanut vuodevaatteet. Lämmitin edellispäivän ruoan ja söin. En kastellut parvekekukkia. Löysin makuuhuoneen lattialta hitaasti liikkuvan ötökän. Yleensä tutkin, mutta nyt otin paperinenäliinan ja litistin ötökän siihen, suljin silmäni ja huuhtelin sen vessan pöntöstä alas. HS näytti punkin kuvan ja minusta alkoi tuntua, että makuuhuoneen latialla oli punkki. Miten peijoonissa se oli päässyt neljänteen, oikeammin viidenteen, kerrokseen ja makuuhuoneeseeni? Eikös punkit vaani ruohostossa ja sieltä hyökkää kimppuun? En ole ollut ruohostossa. Asfaltilla vain.

Aloin illalla lukea Sofi Oksasen kirjaa naisten välisistä rakkaus- sun muista suhteista. Heti ensimmäisessä luvussa puhuttiin lepakoista. Luin ja ihmettelin. Sitten selvisi, ettei taida tämä "lepakko" olla niitä lepakoita, joita joskus öisin katselin Katajanokan kodin parvekkeelta. Mistä ja miksi lepakko-nimitys lesboille tulee? Kirjan yksi päähenkilö Piki on kuulemma Helsingin "coolein lepakko". No, kirjan tarkoitus ei ilmeisestikään ole lukijaa perehdyttää lesboterminologian saloihin, vaan kertoa Baby Janen tarinan, josta tarkemmin saa selkoa  ohjaaja Robert Aldrichin  elokuvassa. Jatkan kirjan lukemista.

Lopultakin sain luetuksi loppuun Charles C. Mannin kirjan ajasta Amerikassa ennen Kolumbusta. Oli eletty ja oltu sivistyneitä, eikä oltu mitenkään kadoksissa Kolumbuksen maanosan "löydettyä". Tungin väkisin kirjan hyllyyn ja nyt on niin lujassa, että tuskin saa pois.




3. heinäkuuta 2019

OKSANEN JA KYRÖ

Olin kirjakaupassa. Tuomas Kyrö Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja, WSOY 2018 ja toinen ensimmäinen kosketukseni Sofi Oksasen tekstiin Baby Jane, Silberfeldt 2005. Aloitin Kyröllä, mutta uteliaisuuttani kurkistin Oksasen teokseen. Kirja kertoo kahdesta lesbosta ja heidän rakkaudestaan. Sekin minulle ensimmäinen kokemus. Takakansi hymistelee ja netti väittää Baby Janen olevan Puhdistustakin paremman. Kyrö kuitenkin turvallisempana ensin.

Mielensäpahoittaja on alkanut pitää blogia tai oikeammin "bolgia". Lapsia harmittaa, kun kaikki tietävät blogin pitäjän henkilöllisyyden. Vaativat lopettamaan. Olen lukenut muita Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja ja nyt tuntuu, että on hiukan lässähtänyt. Tai minä olen. Onkohan kaikki jo nyhdetty? En hymyile tämän kirjan kanssa niin paljon kuin aikaisempien. Mutta en tokikaan ole vielä lopussa. Monessa asiassa olen minäkin sitä mieltä, että "ennen kaikki oli paremmin", mutta en tietenkään joka asiassa. On tässä hyvääkin ja jotain parempaa.

Lykkäsi holotnan. Tavallista viileämmän vuodenaikaan nähden. Suomeen ängetään nyt tätä viileyttä etsimään, kun muualla Euroopassa on kärvistelty lujassa kuumuudessa. Joku saksalainen rouva kertoi haastattelijalle olevansa "taivaassa" ja katseli Saimaan autioita rantoja metsineen meloessaan järvellä. No, ei Saksassa tämmöistä olekaan. On siellä Harzin vuoristo kuitenkin metsineen ja patikkapolkuineen. En ole uskaltanut A:lle meilata Espanjaan, kun rouva on jo helisemässä +30 asteessa, saati nyt. Tuskin jaksaa hikoilla koneen ääressä.

Olisi suorastaan pakottava tarve lähteä Stadiin. Kahvikapselit huolestuttavasti hupenemassa ja suklaa on aivan loppunut. Jos vaikka huomenna. Voisin kipaista Food Market Herkkuunkin. Ateneumin kauppaan aion myös, jos löytäisin jonkun mukavan suomalaisen taidekirjan Italiaan syntymäpäiväksi. Thesleffistä kun luovuin. Hyvin pitkä ystävyys tämän italialaistuneen ystäväni kanssa. Meillä oli sama kummitäti. Suomeen kuulemma ei enää tule. Täällä ei ole enää ketään eikä mitään. Yksin minun takiani ei kannata. Entä minä sinne? Kutsu on aina voimassa. Enkä ole niin etelässä Italiassa milloinkaan ollut. Olisi myös kiva nähdä Napoli, mutta kuolla en vielä halua.

Viime yönä en nukkunut ja siksi kukun jo tässä. Jos vaikka nyt kömpisin vuoteeseen.

29. kesäkuuta 2019

KESÄAAMU

Paikat taas pullollaan kirsikoita ja mansikoita. On se kesä niin poikaa! Postitin Italian kirjeen. Matka yleensä kestää parisen viikkoa, mikä suuresti minua kummastuttaa, kun Euroopassa kuitenkin ollaan. Ennen oli joutuisampaa sekin.

K soitti ja päätimme mennä jonain päivänä Redin kattopuistoon, josta P-D minulle kertoi. On kuulemma Espan kokoinen. Onko ainutlaatuinen Suomessa, en tiedä. Muualla ainakin näitä korkeiden paikkojen viheralueita on. Stockmannin Roof by Ravintola Teatteri ei viheralue ole, mutta tarjoaa mukavat näkymät ruokailun ohessa tavaratalon katolta. Sinnekin pitäisi ehtiä kuluvan kesän aikana. Oodi yhä näkemättä alinta kerrosta paitsi. Sen Maijansalissa on elokuussa murretapahtuma eli oikein skaba murteella puhumisessa. Ja tietysti Stadin Slangin järjestämä. Olen optimistisena menemisestäni merkinnyt päivän kalenteriin.

Luen taas ja vielä Charles C. Mannin kirjaa Amerikasta ennen Kolumbusta. Kolumbuksen käydessä siellä olivat maat ja mannut täynnä eläimiä, kaikkia kymmeniä miljoonia. Evät ole enää. Ihminen on ahne tappaja. Varmaankin intiaanileffoihin on ollut pakko haalia sieltä sun täältä biisoneita valtavia laumoja varten. Lapsena ja vielä nuorenakin kävin usein inkkarileffoja katsomassa. Kiljuimme syvää paheksuntaa havaittuamme kellon jonkun tomahawkia heiluttavan inkkarin ranteessa. Pudota mätkähdimme illuusiosta todellisuuteen  täydellisen bluffin vammauttamana.

Nukuin aika hyvin ja jälleen ilman apuja. Heräsin kyllä varhain ja olin jo ennen viittä järjestämässä itselleni kunnon lattea. Siunattu tämä kahvintekolaite! Mitä tästä sanoisikaan äidin äiti, mamma, nähdessään kaiken nykyajan tekniikan? Ei enää kahvimyllyä polvien välissä ja hurjaa veivaamista saadakseen pavut sopivaan muotoon. Ei edes kuparipannua liedelle pantavaksi. No, mammalla oli myös kaasu puuhellan lisäksi Meilahdenkadulla Töölössä. Ei nykykahvi, kapselit vielä vähemmän, anna sitä huumaavan hyvää tuoksua, joka myllystä levisi. Ei sinne päinkään! Hyvällä mielikuvituksella sen tuntee sieraimissaan.

Ei kuin päivä käyntiin. Hyvää huomenta.




28. kesäkuuta 2019

MARJAOSTOKSILLE

Taas viikonloppu. Olen menossa asioille, joka tarkoittaa muun muassa Italian kirjeen postittamista. Tietysti myös mansikoita ja kirsikoita on saatava. P-D:n kanssa juttelin eilen, että koska ihmeessä lähtisimme mansikoiden ja kuohujuoman kanssa meren rannalle? Se on ollut jo monen kesän suunnitelmana ja jäänyt vain ideaksi. Koko meri täällä on minulle mysteeri. Pitäisi nähdä, ennen kuin uskoo. Aikaisemmin se on aina ollut lähellä ja haistettavissa, nähtävissä jopa. Lokit ovat olleet pihalintuina, nyt näkee joskus vierailevina.

Tsilari ilmestyi eilen. On kuvia 12.6. Espan puistosta, mutta K ja minä emme näy niistä missään. No, emme linssiluteina pyrkineetkään olemaan. Lehden kanteen pääsivät tämän vuoden Stadin Friidu ja Stadin Kundi. Koko Espan juttuhan on Stadin Slangi ry:n lanseerama. Uusi cd  "Slangimusa ei delaa koskaan" on ilmestynyt, mutta Helsinki-päivänä Stadin Slangin kojusta myyty loppuun. On joskus mentävä Hämeentielle kauppaan se ostamaan. Minulla on muutamia cd-levyjä muun muassa entisen puheenjohtajamme Lasse Liemolan laulamana.

Saan Parnasso-lehdestä näytenumeron Otavamedian (ent. Yhtyneet Kuvalehdet) asiakkaana ja Suomen Kuvalehden tilaajana. Parnasso on minulle joskus tullut tilattunakin. Nyt  siihen taas tutustun elokuussa. Muitakin lehtiä oli tyrkyllä kuukauden ajaksi, Annan pyysin lähettämään ystävälleni. Saa neljä numeroa. Varoitin, että ovat sitten kimpussa saadakseen tilauksen. Samoin kuin minä joudun pommituksen kohteeksi Parnasson tiimoilta.

Enköhän tästä jo paneudu tällinkiin ja sitten ei kuin menoksi.







26. kesäkuuta 2019

KUITTI, KIITOS

Nykyään on tullut vähittäiskaupoissa tavaksi kysyä maksun suorituksen jälkeen, haluaako asiakas kuitin. Laki sallii tämän eli kuittia on näin ollen tarjottu lain pykälien mukaisesti. Soitin Verohallintoon ja kysyin. Ennen kuitti annettiin automaattisesti. Olen saanut vastaukseksi kysymykseeni, miksi ei enää anneta, että tällä tavalla säästetään kuittinauhaa, koska asiakas heittää kuitin kuitenkin pois. Joutuuko kuititta saatu maksu kassaan? Mitä, jos etsivä pysäyttää ovella, eikä asiakas pysty todistamaan maksuaan, jos ei ole älynnyt kassan kysmykseen vastata haluavansa kuitin?  Minulla on ollut tapana haluta aina maksamastani asiasta/tavarasta. On ikään kuin virallista.

Eilen olin pitkästä aikaa asioilla. Nyt on jälleen kotona mansikoita ja kirsikoita. Ulkona (torilla) maksutapahtumasta ei velvoiteta antamaan kuittia. Ehkä saa käsin kirjoitetun pyydettäessä. Kävin muuallakin ja tunsin olevani ihminen ihmisten joukossa. Kamppiin en mennyt, vaikka aikeita on ollut jo pitemmän aikaa. Hautasin koko ajatuksen. Keskuskadun Nespresson myymälään on mentävä jonain päivänä. Kahvikapselit alkavat loppua. Täältä päin Nespresso lopetti myymälänsä. Tarjonta ja kysyntä eivät kohdanneet.

Lueskelen kesken jääneitä kirjoja ja haikailen kirjakaupasta uusia. Hyllytilaa ei ole enää kotona. Olen hiukan huono heittämään kirjoja roskikseen.  Vaikka sinne kelpaaviakin toki on. Dekkareita tuskin luen uudestaan. No, jostain on paikka uusille kirjoille taiottava.










25. kesäkuuta 2019

TÄÄLLÄ TAAS

Istahdinpa koneen ääreen ja panen blogiin muutaman sanasen. Kiirettä ei ole ollut, ettenkö olisi ehtinyt kirjoittaa muutamaan päivään. Ei ole ollut oikein kirjoitettavaa, vaikka usein sen teen ilman asiaakin. Kotona olen piileskellyt flunssa kun ei tahdo hellittää. Kiusaa yskällä. Öisin kaikenlaisia asentovariaatioita, ettei olisi aivan vaakasuorassa. Olen aloittanut Italian kirjettä. Onnittelen talviolympialaisten järjestämisestä vuonna 2026. Urheilujuhla ei hetkauta Saapasmaan syvää etelää, jossa ystäväni asuu.

Tänään aion ihmisten ilmoille. Piti lähtemäni Kamppiin, mutta en menekään. Keskikaupungille kuitenkin jonain päivänä. Kahvikapseleita on ostettava. Nespresso lopetti myynnin täällä päin. No, tulee lähdettyä, kun aina Stadia kuitenkin hehkutan. Iltaosallistumiset ovat jääneet, joka harmittaa. Teatteri, konsertit, jotka eivät ole kenraaleja jne. Metro lopettaa kulkemisen  iltaisin aivan liian varhain. Sitten olemme jonkun yöbussin varassa, joka ajelehtii pitkin ja poikin matkallaan tänne. Ennen oli helppoa. Voi vaikka kävellen...  Onnen suosiollisella avustuksella  lennähtäisin kuin leppäkeihas täältä kokonaan pois sinne minne kuulun. Nyt juuri se ei ole mahdollista.

Yöpöydän kirjapino alkaa madaltua. Saatuani Thesleffin luettua, siirryin lukemattomiin eli kesken jätettyihin. Veijo Meri, Arundhati Roy, Colin Dexter, P.G. Wodehouse, Kjell Westö jne. Näistä huolimatta suunnittelen meneväni kirjakauppaan. Olenhan sentään arvoisan Pöllöklubin jäsen. Kesä siitäkin ihanaa aikaa että voi istua partsilla lukemassa. Täällä en vaan tunne oloani niin yksityiseksi, kun vastapäinen talo törröttää melko lähellä. Ennen pystyin vaikka yöpaidassa nauttimaan parvekkeella olostani. Olikin sitä kokoa, että aina oli jonkunlainen katve olla näkymättömissä. Viime aikoina sentään olen uskaltautunut illalla kastelemaan kukkaset  reippaasti kotoisasti puettuna.

Alan valmistautua asioille eli yleistä tälläytymistä, hatun valintaa ja syvällistä orientautumista kauppakeskuksen ulkomaalaismiljööseen. Onhan koko kauppakeskus hollantilaisomistuksessa, Wereldhave. Pääkonttori Haarlemmermeerissä. Asiakaskunta monikielistä ja globaalia. Pieni ulkomaan reissu. Joskus edustan vähemmistöä!








21. kesäkuuta 2019

JUHANNUSAATTO 2019

Juhannus Helsingissä, kuten monena vuonna. Ei edelleenkään hullumpaa. Kukaan ei ole kutsunut minnekään, että voisin kohteliaasti kieltäytyä. Ei ole tarvetta lähteä, ottaa joku kutsu vastaan. Olen ostanut monta litraa mansikoita, aprikooseja (joista teen jotain), valmista ruokaa, enkä makkaran makkaraa. Poden vieläkin flunssan loppukaikuja eli lohkeavaa yskää. Luen, kunhan keksin hyllyssä
jonkun kivan kesken jääneen kirjan. Juhannus on ohjelmoitu.

Italiasta tuli kirje. Pitkä. Siinä saa paavi kyytiä. Kuin myös kaikki Italian uudet ja vanhat maahanmuuttajat, joita maa joutuu ylläpitämään. Mansikkakausi on jo päättymässä siellä ja kirsikkakausi alkamassa. Täällä on parastaikaa kotimaisten mansikoiden kausi ja kirsikkakautta on ollut siitä asti, kun etelästä niitä tuotettu. Ostin niitäkin kokonaisen laatikollisen. Emme pohjoisessa jää pitkästi jälkeen etelän hedelmien saatavuudesta. Ympäri vuoden on aina. Hyvä niin.

Ensi viikolla käyn Hamista ostamassa Thesleffin kirjan. Ensin pitää varmistaa, että vielä on, etten turhaan lähde seikkailemaan Kampin metroasemalle ja sen yhteydessä olevaan kauppakeskukseen. Ikinä en ole sieltä selviytynyt eksymättä ainakin neljä kertaa. Ehkä samalla tarkastan Amos Rexin jonotustilanteen. En vieläkään suostu odottelemaan sisäänpääsyä tolkuttoman kauan. Ikävystyn jo kaupan kassajonossakin. Vaikka Lidlissä on hauskaa. "Kassa kolme sulkeutuu, kassa kaksi aukeaa", kuuluu kovaäänisestä. Ihmisiin tulee sutinaa, kun jonoista siirrytään aukeavalle kassalle. Minä en yleensä evääni huiskauta. Ihan turhaa, koska minun jononi yhtäkkiä lyheni.

Niin että jussina kotona viettämässä mittumaaria. Katselen ikkunoiden takana olevia koivuja ja kuuntelen ällistyttävää hiljaisuutta, joka aina näin keskikesän juhlan aikana kaupungissa on.

JUHLARUNO

värähtävä ihokosketus
vettähylkivän telttakankaan alla,
ja hyttysöljy! viilenevä ilta

Kuinka kauan jo
siitä kaikesta, silti yhä
liekehtii rantakivikossa
aattoillan rikottu lasi, ja olo
vähä niinku sillee orkka tauolla ja puhvetti kii

(Arto Melleri)

Hyvää juhannusta!












19. kesäkuuta 2019

TERVEEN KIRJOISSA

Olen tervehtynyt. Eilen jo kaupungilla ja tänäänkin asioille. Joka puolelle olen hehkuttanut Helsinki-päivän viettoani. Nyt en enää. Vaikenen siitä asiasta vuodeksi. Vaikenen myös juhannuksen vietosta, koska olen kotona monien mittumaarien tapaan ja nautin kerrostalon juhannusrauhasta muiden asukkaiden riennettyä kaupungista pois hyttysten syötäväksi. Olivat muinoin aikoja puolisolla ja minulla myös. Auto pakattiin ja ei kuin matkaan.

E soitti Oulusta. Jos minä vaikka hänen luokseen elokuussa. En sanonut juuta enkä jaata, mutta nyt ajattelen, että jos sittenkin lähtisin. Siihen on yksi vakavakin syy. Jos en kutsua nyt noudata, katuisin joskus. Olen kertonut rakastavani junamatkoja ja nyt olisi semmonen kiva kokemus taas tiedossa. Ikinä ei ole ollut ikävää. On solmittu junatuttavuuksia matkan ajaksi, on hyvää luettavaa ja ravintolavaunussa ruokailua, maisemien vilahtelua ikkunan takana, pysähdyksiä asemilla, joissa joissakin todella kauniita asemarakennuksia. Monta tuntia pelkkää nautintoa. Ja kaikki tuo tulee luo itse minnekään liikahtamatta.

Olen tehnyt viimeisen hattuostokseni. Eilen nimittäin jälleen lankesin. Tänään sen kanssa koe-esiintyminen! Tiedän äitini olevan ihastuksissaan hatuistani, jos näkisi. Hän, jos kuka, oli hattuihminen ja niitä oli pyöreissä hatturasioissa enemmänkin. Luovuin niistä hänen kuolemansa jälkeen kuten paljosta muustakin myöhemmin, joistakin toisten ihmisten pakottamana.








15. kesäkuuta 2019

TERVEISIÄ VUOTEESTA

Luulin päässeeni jo flunssasta eroon. En päässyt. Iski oikein terävästi pari päivää sitten. Friidu aivan vetämättömissä. Ei kuin vuoteessa ja paljon kuumaa teetä, joka teki nannaa kipeälle kurkulle. Ääni on seksikkään matala. Kokeilen aina välillä. Nippanappa jaksoin lukea tämän viikkoisen SK:n. Lehmä on syyllinen, SK:n mukaan "ilmastopahis". Esimerkiksi on otettu Lahja-niminen Luonnonvarakeskuksessa Jokioisilla. Homman nimi on, että koetetaan saada  aikaan semmoinen lehmä, joka ei puhise ja puhku liikaa metaania ilmoille.

Tänään olo tuntuu himpun verran mukavammalta ja sain nukuttua yskimättä jonkun hetken. Nenä vuotaa, kuten oikeaoppiseen flunssaan kuuluukin. Mitasin korvasta lämmön. Ei ole. Ensi viikoksi kuitenkin toettava. Ympätty ohjelmaa.

Helsinki-päivän ilmapallo on vielä voimissaan. Sidoin sen työtuoliini kiinni karkaamisen estämiseksi. Ilmapalloilla kun on semmonen paha tapa. Joskushan se alkaa lerppuuntua ja roikkua, jaksaen vaivoin pysyä narunsa päässä. Tämä on ilmapallon yleinen surkea loppu. Kunniakkaampaa sille olisi, jos päästäisin sen irti. Kuin lintu se riemuiten liitelisi korkealle ja tultuaan jonnekin stratosfäärin rajalle päättäisi elämänsä halkeamalla.

Lähetin A:lle meilin ja kerroin Helsingin syntymäpäivästä. A ei paljoa Suomesta tiedä ja varsin vähän sen pääkaupungista. Egyptin kouluissa ei kai opeteta mitään Euroopan maista. Mutta meilläpä annetaan tietoa koko maapallosta. Nyt A asuu Espanjassa, intressit muualla kuin Skandinaviassa.

Tänään maistui ensimmäistä kertaa kahvi. Kyllä, paranemaan päin olen menossa.

13. kesäkuuta 2019

HELSINGIN PÄIVÄ

Yhdeksän tuntia yhtäkyytiä Stadissa eilen. Ensin Espan lavalla soi, eri yhtyeitä, slangia, aurinko paistoi ja lokit lensivät yli pläjäyttämättä sentään kenenkään päälle terveisiään. Stadin friidu on ikinuori Pia Landén ja Stadin kundiksi julkistettiin toinen ikinuori Pertti Salolainen. Pari kukitettiin, pidettiin puheet ja aurinko paistoi yhä.

Puistosta pois lähtiessämme minut kaappasi syliin Helsinki-päivän jättimaskotti. "Kiva puku", sanoin jonnekin sinne ystävällisen maskotin kasvojen taakse. Sitten lounaalle Kämppiin. Kankaiset pöytä- ja lautasliinat!! Alkuruoka oli hyvää ja jälkiruoka aivan fantastisen hyvää, pääruoassa ei kehumista. Kävelimme Ekbergille. Capuccino ja samppanjakorkki. Ja kun kerran Bulevardilla olimme, niin ei kuin Sinebrychoffin taidemuseoon. Taivaalliset värit sinistä ja kultaa oli näyttelyn nimi ja se on näytillä 25.8. asti. Giovanni Boccati, Jaana Paulus, Niccoló da Foligno, Adolf von Becker, Johan Joachim Streng, Yves Klein...   Oli Wäinö Aaltosen  Tytön pää (Kultapää)  ynnä muuta kaunista. Ilmapallot meidän piti jättää kassaan museokäynnin ajaksi. Olimme saaneet ne kadulla Helsinki-päivän kunniaksi.

Taiteen jälkeen kävelimme kaunista Bulevardia pitkin ajatuksena päästä kotiin.  Emme päässeet. Bulevardilla on hotelli Indigo. Meidät pysäytti hotellin "sisäänheittäjä" ja pyysi menemään Indigon ravintolaan, jossa  Helsinki-päivänä annettiin ihmisille ruhtinaallisia maistiaisia ilman veloitusta. Henkilökunta toivotti meidät tervetulleeksi ja ohjasi pöytään.Oli drinkkikin tarjolla, joka oli punaiseen vivahtavaa juomaa ja jossa, niin kerrottiin, oli rommia. Meille annettiin iso lautasellinen mitä herkullisimpia pieniä suolapaloja kauniisti aseteltuina, joissakin syötäviä kukkia. Oli kasvisnyytti aasialaiseen tapaan, oli vaikka mitä. Viereisessä pöydässä oli mies Kuopiosta työmatkalla pääkaupungissa. Puhelias, mutta hauskalla tavalla. Savon murteen oli jättänyt jonnekin vuosien varrelle. Juttua piisasi. Tosin K minua enemmän äänessä. Tarjoilija kertoi myös tuoreitten Stadin Friidun ja Stadin Kundin  vierailleen Indigossa. Söimme ja kehuimme ravintolaa, herkullisia tapaksia ja erityisesti mahdottoman kohteliasta henkilökuntaa. Päätimme mennä sinne oikein maksaviksi asiakkaiksi vielä tämän kesän aikana.

Sitten vihdoinkin olimme matkalla kotiin. Mahduimme hyvin ilmapalloinemme metroon, halasimme ja erkanimme. Etten sanoisi: ihana päivä, vaiherikas ja kaikin puolin erityisen miellyttävä. Ja sanonkin.

12. kesäkuuta 2019

ONNEA SYNTYMÄPÄIVÄSANKARILLE

Lähdössä muutaman tunnin kuluttua syntymäpäiville. Juhlakalu täyttää 469 vuotta. Espan lavan tuntumassa puolille päivin ja sitten vaikka minne. Ainakin lounaalle jossain välissä. Koko päivä kuluu rattoisissa merkeissä. Helsingin historiasta esitelmiä Kaupunginmuseossa, mukana muun muassa Matti Klinge. K soitti eilen ja päätimme treffata.

Sain Thesleffin kirjan luettua loppuun. Mahtui juuri ja juuri hyllyyn. Luovuin monista kirjahyllyistä muuton yhteydessä ja nyt olisivat olleet tarpeen. Mistä lisätilaa tuleville kirjoille? Lattialle?

Ostin toisenkin begonian parvekkeelle. Hortensia on paisunut. Piti siirtää taaemmaksi. Komea se on. Olen istunut ihailemassa minipuutarhaani. Nyt lipittelen cappuccinoa herättyäni jälleen kerran ennen aamuviittä. Nukuttua tuli kuitenkin kuutisen tuntia. Riittää.

Katsoin Joanna Lumleytä hänen silkkitiellään. Georgia, Azerbaidzan, Kaukasuksen vuoret...  Aina jossain kaukana. Miellyttävä matkaopas! Eikä tule ajatelleeksi, että näkymättömissä rouvaa seuraa valokuvaajien, järjestäjien ja ehkä turvamiestenkin joukko.

Minä teen tänään matkan kymmenen kilometrin päähän ja luultavasti kirjoitan siitä jutun blogiini.


10. kesäkuuta 2019

MAALAUKSIA KATOSSA

Työstän edelleen Ellen Thesleffin kirjaa. Melkein lopussa. Hänellä on ollut Strindbergillä teoksia näytteillä melko hyvällä menestyksellä. Kriitikot ovat miehiä ja edelleen suhtautuvat naistaiteilijoihin, tai kuten sanovat "taiteilijanaisiin", varovaisen kohteliaasti. Taidemaailma edelleen miesten.

Nervanderinkadun Taidehalli pyysi Thesleffiä sommittelemaan kolmiosaisen teoskokonaisuuden Taidehallin kerhohuoneen kattoon. Kattomaalaus sai suurenmoisen hienon vastaanoton. "Ellenin herkät uhkeat ja täyteläiset freskot ovat edellen Taidehallin kerhohuoneiston katossa siinä muodossa, mihin hän ne aikanaan, kuudessa päivässä! , maalasi", kertoo kirja. Katto maalauksineen konservoitiin vuosina 2007-2009. En ole koskaan ollut Taidehallin ravintolassa, Farang, jossa kannattaa nostaa katseensa ylös.  Käyn jonain päivänä. Ja reilusti tämän elämän puolella.

Kerrottuani Italian ysävälleni Helsingin Thesleffin näyttelystä, sanoi hän , jos olisi Helsingissä, menisi ehdottomasti Thesleffin näyttelyyn. Niinpä mieleeni juolahti, kävisinkö ostamassa Hanna-Reetta Schreckin kirjan HAMin kaupasta ja lähettäisin sen hänelle. Syntymäpäiväkin sopivasti heinäkuussa. Ehkä teen sen vielä.

Seuraavaksi arkeen ja hammaslääkäripiinaan. Piti menemäni jo tohtorin toivomuksesta vuoden alussa, mutta minulla jotkut käsitteet ovat venyviä. Menin nyt vasta, Rumba jatkuu, enkä ole järin ihastunut. Vaikka tämä lääkäri vaikuttaa osaavalta ja taitavalta, eikä edes torunut välinpitämättömyyttäni laistaa alkuvuoden tapaamisesta. Omatpahan ovat hampaani. Olen jo kertonut ehkä, että tämä on ensimmäinen naishammaslääkäri, joka on instrumenttinsa suuhuni pannut, Aloin nuorena hammaslääkärikäynnit isäni luokkatoverin vastaanotolla, joka myös oli mies. En pitänyt hänestä. Kammo mieshammaslääkäreitä kohtaan ei kuitenkaan syntynyt. Olen monessa asiassa miehen kannalla!

Tiistaina kipitän ostamaan kirsikoita. Olen kirsikkafani. Maailmassa ei ole motaa asiaa, joka vetää vertoja kypsälle, tummanpunaiselle makealle kirsikalle. Voin kevyesti pistellä toista litraa yhdellä istumalla. Niiden aika on juuri nyt!