JÄNISHOUSU

Ikävästi tuli päivänä muuanna todistettua,että olen jänishousu! Istuin parvekkeella ja tein ajatustyötä,jota myös mietiskelyksi voitaneen kutsua.Pihalta alkoi kuulua poikien mekastusta.Nostin katseeni.Siellä taas yritettiin kiskoa penkkiä soralaatikon päälle.Näkivät minut ja alkoi kaikkien suusta yhtäaikainen selitys,mitä siinä aiotaan.Jätehuoneen katolle hakemaan tärkeitä esineitä,jotka "toi" sinne heitti.Osoittivat sormella C-portaan tuttua jo isoa poikaa. Sanoin esille kaivamallani tätimäisellä äänellä rakennelman olevan liian vaarallisen.Panivat penkin paikoilleen.Kuulin jupinaa.

"Odottakaas vähän,pojat,tulen alas",sanoin.Kun avasin oven,hissistä tuli pojista vanhin ja pisin vastaan ja auttoi minua tikkaitten kanssa.Mitä huomaavaisuutta! Enhän ollut edes maininnut tikkaita,mutta jonkun apuvälineen aavistivat olevan tulossa.No,eivät tikkaat kiipeämiseen sen mittaisille riittäneet.Kaikki katselivat minua.Nousin epävarmoin tuntein ensimmäiselle askelmalle,toisellekin ja kolmannelle.Vyötärö oli jo melkein katon reunan tasolla.Siitä olisi helppo ollut kiepauttaa itsensä,mutta muistin olevani omaishoitaja ja puolisoni ainut ja sitten vielä ikäni ja sukupuoleni.Mieleen nousi siinä tikkailla seistessäni kaikenlaista muutakin ja käänsinkin pelkurimaisesti siellä olemiseni vain syyksi katsella,missä nämä "tärkeät esineet" ovat ja mitä ne ovat.Vanhojen syyslehtien,repaleisen koirankakkapussin ja yhden keltaisen pallon lisäksi en muuta nähnyt kuin kauempana jo tyhjän lokinpesän liepeillä pari paksua kumirengasta.Siis ne!Pojat odottivat kaikkien silmät kiinnittyneenä tiiviisti minuun.

En puhua pukahtanut,vaan arvokkaasti tulin alas ja ilmoitin tietäväisesti renkaiden olinpaikan.Katselin C-portaan poikaa,joka alunalkaen oli saanut tämän hässäkän aikaan.Istui kauempana kaverinsa kanssa.Vastasi katseeseeni ja sanoi voivansa "vähän huonosti". Katselin yhä.Lopulta poika,joka oli minun mittaiseni ja jo pitkälti toisella kymmenellä,nousi ilmeisesti pahan olon tunteen mentyä ohi ja kiipesi ketterästi tikkaille ja oli muutaman sekunnin päästä katolla.Keräsi renkaat ja heitti alas iloitsevalle pienempien poikien joukolle.

Sama poika,joka oli tullut minua vastaan,kantoi aivan oma-aloitteisesti tikkaat rappuun ja hissiin,painoi nappulaa ja kysyi kohteliaasti,selviänkö vai tuleeko kerrokseen asti.Kerroin selviäväni.Tässä kohdin täytyy mainita,että poika ei ole suomalainen,vaan pakistanilainen.Hän ja sisaruksensa ovat alunalkaen erottuneet muusta joukosta tällä äärimmäisen huomaavaisella käyttäytymisellään,jota en lakkaa ihailemasta.Se tuntuu tulevan heiltä luonnollisena jokapäiväiseen elämään kuuluvana.Lapsia lukuun ottamatta perhe on omissa oloissaan.En ole milloinkaan nähnyt kummankaan vanhemman juttelevan kenenkään samassa talossa asuvan kanssa.Kerran rouva kysyi minulta englanniksi,josko tarvitsen apua kantamusteni kanssa.Pyysi sen jälkeen vanhinta poikaansa (juuri tätä nyt auttanutta) kantamaan nyssyköitäni.Se on ollut ainoa kerta,kun hän on lähestynyt.Hän tervehtii vastaan tullessaan minua hymyillen.Siinä kaikki.

No,todistettua tuli,etten enää aseta terveyttäni entisen lailla alttiiksi.Kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka jänishousumaisuudeksi.Ennen oli niin,että tein ensin ja sitten ajattelin.Nyt on toisin.Jos putoan ja loukkaannun pahasti,mitä tapahtuu puolisolle? Tämä on asia,joka nousee muutenkin usein mieleen.Ei turhaan sanota,että omaishoitajan on pidettävä itsestään hyvä huoli voidakseen pitää hyvää huolta hoidettavastaan.Ei siis tahallisia ylimääräisiä riskejä.

Tänään piti mennä torille.Vaihtui kaupungille menoon.Leivänpaahdin lakkasi toimimasta.Yhteistyöhalukkuus oli tyrehtynyt.Pitää saada uusi.Ai niin,eilen olimme apuvälineklinikalla monta tuntia ja nyt pyörätuolissa on tuliterän uudet renkaat ja jarrulaitteet toimii.Muutenkin tuoli huollettiin,mutterit tarkistettiin,koko homma putsattiin ja puleerattiin.Taas kelpaa lykkiä.Ensi viikolla lounasristeilylle saaristoon.Olen varannut pöydän.Mutta tänään stadiin.