31. maaliskuuta 2016

RAHANPESUA

Huojahtelin eilen pankkiin. Edellisestä kerrasta ei ole kovin pitkää aikaa, joten jouduin tililtä nostamisen takia pankin syyniin. Onko mammarainen rahanpesijä? Onko yhteistyötä unikkopeltojen kanssa? Virkailija kyseli ummet ja lammet, ei äskeisiä kuitenkaan. Väitti nimikirjoitukseni poikkeavan pankille muinoin antamastani. Syytin liikuntarajoitteisuuttani, miksi se ei ole aina samanlainen (kiukkuinen mielentilanikin vaikutti nyt käsialaan). Vertasi passin kuvaa kasvoihini, vaati saada nähtäväksi MasterCard-korttia, joka ei ollut edes mukanani. Kysyi puhelinnumeroita, joita en siinä mielentilassa "muistanut", kun tulee harvemmin itselle soitettua. Kotiosoitteenkin jouduin kertomaan, vaikka se luki virkailijan koneella. Pihisin kiukkua. Lopulta sain rahat ja ajattelin vakavasti lopettaa tilin siinä pankissa. Menin toipumaan Itiksen Stockmannille.

Ymmärränhän minä nykymaailman rahanpesun, mutta hyvänen aika, mamma rollaattorin kahvoissa, ikääkin on ja olen vannoutunut käteisrahan käyttäjä. Soitin illalla hyvälle miespuoliselle ystävälleni, joka selitti pankin motiiveja ja sai minut leppymäänkin. Mutta silti hyvät ihmiset !!

Kiukkuillen siis meni eilispäivä, enkä saanut aikaan mitään mainittavaa. Panin uuniin ranskalaisia perunoita (rakastan niitä) ja kaivoin pakastimesta broilerivartaita. Söin. Jälkiruuaksi vadelmia. Äitini sanoi niitä "hallaimiksi" ja minäkin yleensä käytän sitä nimitystä. Saa hämminkiä aikaan, kun harva sen tietää. Puhutaan vatuista esimerkiksi. Muistan sadun, jonka nimi oli "Vattumato". Taitaa olla Topeliuksen.

Tänään pysyn visusti kotona, ellen konttaa roskikselle. Se ei vaadi suurempia toimenpiteitä edes pukeutumisen suhteen. Tarkenee tuon matkan jo ilman sukkiakin, takki vain päälle ja kengät jalkaan. Eilen kävelin ensimmäisen kerran pikkukengissä. Tuntui kevyen hulvattomalta. Kevytkenkäiseltä suorastaan. Huomenna on puolilaillinen lupa puijata toisia ihmisiä. Joskus olen minäkin joutunut raa´an pilan kohteeksi, yleensä nyttemmin edesmenneen pikkuserkkuni Kalevin toimesta. Niin että huomiseen "aprillia, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle".




30. maaliskuuta 2016

OLEN HUUMORINTAJUTON ITKESKELIJÄ

En osaa nauraa, saati hymyillä, en edes huumorille. Olen muuttunut. Nuorempana nauru oli herkässä, kaikki oli lystiä ja nauratti niin. Olin kerran kuuntelemassa esitelmää huumorista, eikä sekään ollut hauska, vaan kovin vakavaa. Joku teatteri-ihminen on minulle joskus sanonut, että tragedian tekeminen on aina helpompaa kuin komiikan. En naura edes Uutisvuodon sanailulle. Korkeintaan joskus hymyilen, jos sanailu on oikeasti ja älykkäästi hauskaa. Hyvä vitsi saattaa kolahtaa, jos se vaatii ymmärtämistä älyn kanssa, eikä sitä selitetä. Nauran (kuvaannollisesti) joskus itselleni, mutta se taas itkettää toisinaan. Tunnustan, että huvitun sellaisesta, josta ei kukaan muu. Onko melkein olematon huumorintajuni vinksahtanut tai kokonaan kuolemassa?

Tämä muuttuminen huumorintajuttomaksi pahoittaa niin mieleni ja lisäksi koskee sydämeen. Itken enemmän nykyisin kuin nauran. Oikeastaan saan kyyneleet silmiin melkein mistä vaan. Afrikan villieläinten sukupuutto, oravan poikasen putoaminen puusta, sekin, kun joku ihminen on oikein hyvä toiselle ihmiselle. Itkeskelen sohvan nurkassa katsellessani jopa huonoa elokuvaa (oikeastaan se sopii kohdilleen), liikutun oopperasta, paitsi en Musorgskin Boris Godunovista, baletti voi itkettää ja ihan varmasti Tauno Palon näkeminen vanhassa elokuvassa (ne kyyneleet ovat täynnä rakkautta).  Sibeliuksen Finlandia myös itkettää. Se on niin voimakkaan isänmaallista musiikkia. Rinta nousee rottingille ja kastuu kyynelistä.

Pitää olla kotona enemmän, paljon enemmän, paperinenäliinoja kuin ennen. Jokaisen itkun jälkeen on niistettävä nenä. Nuorempana ei tarvinnut. Niistäminen vie pohjan itkemiseltä ja laimentaa sitä. Koen kuitenkin itkun aidoksi ja kun olen yksin, annan tulla. Sohvapöytä on täynnä rutistettuja paperinenäliinoja, jos itken olohuoneessa. Itken kyllä muuallakin. En yleensä kaupungilla, vaikka olisi aihettakin. Kova tuuli aiheuttaa vetisyyttä silmissä. Se ei ole itkua, vaan harmittavaa kyynelrauhasten toimintaa. Sitä inhoan. Pitää taas pyyhkiä.

Hymyilisin mieluummin kuin työntäisin kyyneleitä. Mika Waltarikin on sanonut "hymy on varmasti parempi kuin synkkä paatos". Inhoan paatosta. Synkkää paatosta vielä enemmän.

29. maaliskuuta 2016

TAULUJEN JA SEINÄLAUTASTEN PINOT

Järjestelin eilen seinälautasia. Nekin vielä kasoissa lattialla. Ihan kuin muutosta olisi vain muutama päivä. Siitä on jo neljä kuukautta, luulisi aikaa olleen panna koti kuntoon. Aikaa olisi todellakin ollut, halua ei. Seinälautasia on tullut hankittua matkoilta, yksi Englannin Durhamista, jossa olin kieltä opiskelemassa. Lautasen pohjalla kaupungin komea katedraali, jonka rakentaminen alkoi vuonna 1093.

Taulutkin edelleen nojallaan tuoleja vasten olohuoneessa. Osa tulee olemaan päällekkäin seinillä kuten ennen vanhaan ripustettiin. Täällä syy seinävähyyden. Joistakin saattaisin jopa luopuakin. Pari olen jo ripustanut. Tässä kirjoituspöydän yläpuolella yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessa on Aune Mikkosen "Aita" vuodelta 1968. Grafiikkaa. Taiteilija kuoli 2002. Teoksen sain kummitädiltäni. Mikkonen kuvasi mielellään luonnosta yksityiskohtia ja tässä kuvassa on piikkilanka-aita  niityn ja metsän rajalla. Muistan itsekin kulkeneeni lapsena piikkilanka-aidoista. Piti varovaisesti nostaa päästäkseen läpi. Joskus tarttui piikkiin hameen helma.

Muuten eilinen kului vahvasti jouten. En pukeutunut edes. Söin lammasta ja join viiniä, jälkiruuaksi mansikoita. Selailin netistä Helsingin Sanomia ja katselin televisiosta uutisia. Mittasin verenpainetta. No, en, en pitkästynyt. Tulen vallan hyvin itsekseni toimeen. En kuitenkaan sovellu erakoksi tai ylipäätään jonnekin tiettömien taipaleitten taakse yksikseni. Lappi-hurmos takanapäin, jolloin tahdoin välttämättä  suureen hiljaisuuteen vaaran laelle pieneen mökkiin vain aurinko ja tuuli seurana. Kaikkea sitä nuorena kuvittelee.

Itäkeskus ei nuku. Läpi yön liikennettä, poliisiautoja, takseja, kaikenlaista yökulkijaa. Katajanokka nukkui, hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Tulee yhä vertailtua. En ehkä koskaan tule sinuksi Itäkeskuksen kanssa. Jonain päivänä alan miettiä, mitä hyviä puolia täällä asumisessa on. Niitä pitää olla. Ja onkin. Kunhan huomaan.











28. maaliskuuta 2016

MINÄ JA NYKYTAIDE

Vierailu eilen sujui hienosti ja hauskasti. Voileivät  tekivät kauppansa kahvin kanssa. Juttelimme vaikka mistä. Tämmöiset visiitit ovat varsinaisia piristysruiskeita. Tänään lekotellaan ja sulatellaan. Ehkä kekkaloitsen yöpaidassa ja aamutakissa koko päivän. Otin pakkasesta lampaan potkan (valmiina ostettu) ja nautin lisukkeiden ja viinilasillisen kera. Olisikohan minttuhyytelöä jääkaapissa? Pääsiäinen päättyy. Seuraava arkipyhä vasta toukokuussa Helatorstaina. Silloin tuoksuu jo kesä. Toukokuu on hyvä kuukausi. Se on isäni ja minun syntymäkuu. Isää ei enää ole, mutta minä toivon mukaan vielä porskuttelen.

Mutta ensin on meillä kokonainen huhtikuu. Sekin hyvä kuukausi. Minulle se on kuukausi, jolloin menen museoystäväni M:n kanssa Kiasmaan. Kuten olen monesti blogissa maininnut, siitä on pitkä aika, kun olen siellä viimeksi käynyt. Ensi vuonna sinne tulee Ars 17-näyttely. Ars-näyttelyissä olen käynyt, kun ne vielä järjestettiin Ateneumissa. En muista, kuinka monessa olen ollut. Ars´it aloitettiin kuitenkin Suomessa joskus 1960-luvulla. Muovia, rautalankaa, metallia, vanhoja ompelukoneita, hetekoita eri muodostelmissa silloin hämmästyttivät. Tämäkö taidetta? Aion kuitenkin katsella avoimin mielin, ehkä ajattelen jo toisin nyt vuonna 2016. Ehkä minulle selviää nykytaiteen olemus. 

Moderni taide on vanhempaa kuin nykytaide. Jälkimmäinen on luotu tässä ja nyt omana aikanamme, moderni aikaisemmin, jonkun mittapuun mukaan 1850-luvun jälkeen. Olen nauttinut joistakin, aika monistakin, modernin taiteen teoksista, Degas, Cézanne, Monet, Gauguin. Surrealismia vierastan. Salvador Dali. En pidä oikeana taiteena liioin sitä, kun taiteilija tekee esimerkiksi asetelman jonkun toisen ihmisen tekemistä esineistä, muoviastioista, rautalankakimpuista, metallitölkeistä. Ehkä muutan Kiasmassa näkemystäni. Menen mielelläni tutustumaan ja näkemään, miten ja missä tänään nykytaiteessa mennään.

27. maaliskuuta 2016

SUMUINEN ON PÄÄSIÄINEN

Sumua eilen ja sumua tänään. Ihan ikkunoihin asti. Ei kuulu laivojen sumutorvet täällä kuten Katajanokalla. Pääsiäinen hiljentänyt liikenteenkin. Kävin eilen tavoistani poiketen kaupassa. En ole mikään viikonloppuasiakas. En myöskään aio millään lailla hyödyntää kauppojen vapaata aukioloa. En ymmärrä, kenellä voi olla niin tähdellistä asiaa, että pitää mennä yöllä ostoksille. Sanottiin, että yöjalkakulkijat ja vuorotyöstä palaavat tarvitsevat silloin kauppaa. Heitä on aina ollut ja elämä on sujunut. Minua ei saa suurin surminkaan liikkeelle moiselle asialle öiseen aikaan. Kun en mene roskiksellekaan iltapimeällä. Muistan kyllä hyvin ajan, kun Tarja ja minä palasimme kotiin yhdeksän leffan jälkeen vaikka kävellen. Maailma olikin silloin turvallisempi paikka asua.

Saan vieraita. Tarjoaminen koostuu kahvista ja voileivistä. Alan kohta väsätä. Siksi piti kaupassa käydä. Graavia siikaa, katkarapuja, leikkeleitä yms. Illalla keitin kananmunia. Katselin myös elokuvaa E.T. Rupesin siinä kohdin haukottelemaan ja armoton unentarve iski, kun tämä sympaattiseksi sanottu avaruusolento alkoi puhua englantia "phone home". En tiedä, onnistuiko soitto jonnekin tähtien taakse. Suljin television. Mutta hänellä oli jännittävä etusormi, jonka pää oli valaistunut ja valmis ihmetekoihin. Muistutti vähän Madagaskarin sormieläimen ai-ain pitkää sormea, jolla otus kaivaa toukkia koloista. Muutenkin huomasin jonkunlaisia yhtäläisyyksiä  sademetsän puoliapinan ja E.T:n välillä.  Oliko elokuvan ohjaaja Steven Spielberg ottanut vuonna 1982 mallia ai-aista?

Taas joku tuikannut kirkon tuleen. Nyt vuorossa Ylivieskan 1700-luvulla rakennettu puukirkko, joka paloi iloisesti roihuten maan tasalle. Kaveri saatiin kiinni ja tunnustus kirposi huulilta. Mitä varten poltti? Pyromaani, joka saa seksuaalisen nautinnon liekeistä? Muuten vaan vinksahtanut?  Miesparka. Eikä taatusti ole varaa koskaan korvata tihutyötään. Kirkkoa ei saa takaisin edes rahalla. Kerimäellä on suurempi 1800-luvun puukirkko.  Haaveileeko joku idiootti/sairas sen tuhoamisesta?

Nyt aamukahvin tiputteluun ja sitten voileipien tekoon. Pieniä ja sieviä, houkuttelevia, taiten tehtyjä.

25. maaliskuuta 2016

EI TAVALLINEN PERJANTAI TÄNÄÄN

Pääsiäinen meneillään. Pitkäperjantai tänään. Lapsena ollessani se oli jotenkin pelottava päivä. Uskonnon opettaja puhui siitä vakavalla äänellä, päivä oli pimeän puoleinen usein, kaupat kiinni ja huvittelut kiellettyjä, vierailuja ei suoritettu, liikenne hiljentynyt, emmekä me lapset saaneet yhtään metelöidä. Toivoin, että päivä kuluisi nopeasti. Lapsuuden kotini ei ollut mitenkään uskonnollinen, mutta me kunnioitimme Pitkäperjantaita asiaan kuuluvasti muitten tavallisten ihmisten lailla.

Tavat alkoivat höltyä, enkä tiedä, onko nykyisin juurikaan mitään rajoitteita. Työt tehtävä kuten muinakin päivinä, yleinen liikenne sujuu, kaupat auki sunnuntain tapaan. Aukioloajat muutenkin muuttuneet vapaammiksi. Ei tarvitse ylenpalttisesti hiljentyä miettimään päivän merkitystä, jos ei siltä tunnu. Pyykkikonetta en viitsisi käyttää, kuten vältän sitä muinakin juhla- ja pyhäpäivinä. En itseni, vaan mahdollisen äänen takia, etteivät naapurit häiriinny. Puolison ollessa vielä vierelläni, tästä varovaisuudesta piti joskus lipsua, jos takana oli ollut kovin sottainen yö. Taannoisen vieraani kanssa keskustelinkin juuri vastuun muuttumisesta koskemaan vain omaa itseäni. Enää en joutuisi paniikkiin, jos puhelimet mykistyisivät, hissi ei kulkisi, avunsaanti olisi mahdotonta. Ehkä sitä kuitenkin harmittelisin, jos kahvinkeitin menisi rikki, enkä heti keksisi suunnitelmaa B. Tulikin mieleeni, että menen tiputtelemaan.

Nyt on puolison vanha punaruudullinen kahvimuki täynnä Pauligia ja hampaissa raksuu vastapaahdettu vehnäleivän viipale päällään appelsiinimarmeladia. Lääkäri kysyi makean syömisestäni ja tunnustin sortuvani tämmöiseen paahtoleipään aamuisin. Tohtori lisäsi verenpainelääkitystä ja antoi lisäksi uuttakin. Väitti, että minun on luultavasti syötävä näitä lopun elämääni. Hyvä, jos sillä pärjään, vastasin. Tahdon vielä olla olemassa. Kahden viikon kuluttua jälleen tapaamme. Tämä tohtori ei kättele, kuten töölöläinen. Mutta  saattaa ovelle ja avaa sen ja on auttanut takin päälle.

Brysselissä aletaan palautua arkeen pommien jäljiltä, mutta pelko ei ole ihmisiltä poissa. Maailmassa on enemmän pahuutta kuin hyvyyttä. Eikä se tässä maailmassa muutukaan. Jos sitten joskus kaiken alettua taas alusta. Kunnes alkaa jälleen hävitys tavalla tai toisella. Ihminen ei muutu. Emme mekään täällä Suomessa näinä aikoina ihan ulottumattomissa ole kaikelta pahuudelta. Omissakin nurkissa kytee. Emme saa tuudittautua ajatukseen, että olisimme kaiken ulkopuolella ja vähemmän tärkeitä pommi-iskuille.

Mutta kevättä pukkaa, yksi plusaste tällä hetkellä. Eilen E kertoi, että Oulun tienoilla sataa tiheästi lunta. Mutta se onkin 600 km päässä pohjoisen suunnalla. Pajut työntävät kissoja meillä ja pääsiäispuput ovat työllistettyjä. Hyvää Pääsiäistä.

23. maaliskuuta 2016

"TARTTIS TEHRÄ JOTAIN"

Taas kirjoitellaan vanhusten kotihoidosta. Sanoja, sanoja ja sanoja. Miten ne muuttavat tilannetta? Kauhulla ajattelen sitä vaihetta elämässäni, kun minulle ilmoitetaan, että tarvitsen apua kotona ja joudun kotihoidon piiriin. Minulla on monen vuoden kokemus kotihoidosta mieheni kanssa. Tiedän kuviot. Meillä ei voitu jättää "heitteille", kun olin omaishoitajan ominaisuudessa aina läsnä. Näin, kuulin, vaadin ja reklamoin. Miten sitten olisi käynyt, jos minua ei olisi ollut? Yksi tarina lisää suomalaisesta kotihoidosta. Yksi tarina yksinäisyydestä, hoitajien unohtamisesta tulla, yksi tarina lisää kodinhoitajista, joilla on aina "kiire seuraavaan paikkaan". Mutta laskua ei koskaan unohdettu lähettää. Laskutettiin jopa siitäkin, kun haettiin hoitajien omat pesuvaatteet pois mieheni kuoleman jälkeen. Sitä en maksanut ja teinkin siitä viimeisen reklamaation puolisoni kohdalla. Lasku mitätöitiin.

Entäs sitten tämä Valtteri-poika, joka saa tuta rasismia päivittäin? Satuin katsomaan tv-ohjelman. Bussi jättää pysäkille, kun hän seisoo siinä yksin. Koulukaverit mollaavat ihonvärin takia, nimittelevät ja väheksyvät. Mikä hitto meitä vaivaa? Ei Valtterikaan alle vuoden ikäisenä Suomeen ängennyt, vaan olosuhteet pakottivat uusien vanhempien luo. Aikamoinen miehenalku, kun tuli televisioon kertomaan kohtaamastaan rasismista. Presidenttikin kiitteli.

Sitten islaminuskoiset pääsiäistrullit palmusunnuntaina, lapsia hekin, saivat  Terhi Kiemungin (PS), kansanedustaja Lea Matinpään avustaja, takajaloilleen "muslimipenskojen" sekaantumisesta kristilliseen perinteeseen.  Ajattelee Kiemunki nyt mitä vaan, niin ei olisi tarvinnut avata suutaan edes kirjoittamalla mihinkään. Lapsiahan ne virpojat ovat. Ei heillä uskonto ole mielessä, kun "tuoreeks, terveeks" virvotaan. Mikä hiivatti meitä vaivaa? Lapset on jätettävä rasismin ulkopuolelle! Minua alkaa kyllästyttää koko rasismi. Ulkomaalaisia on meillä, tulee lisää ja niin on muuallakin. Sen kun sopeudutaan ilman sarvia ja hampaita. En minäkään tykkää, mutta en huutele, ilmeile, irvistele ja kasvatan itseni mukautumaan ja tottumaan. Ei tämä Suomi enää mikään takatuppula ole. Olemme kartalla.

Niin on Brysselikin. Terroristit hyökkäsivät kaupunkiin, kuolleita ja haavoittuneita. Pelkoa, kyyneleitä, järkytystä.  Voi tätä maailmaa, jossa elämme. Vihaa ja kostoa. Eikä loppua näy.

22. maaliskuuta 2016

KAUPPARUOKAA

Lähdin eilen kauppaan huolellisesti valitut aurinkolasit nenälläni. Juuri kun aukaisin ulko-oven, taivas vetäytyi pilveen. Panin aurinkolasit laukkuun. Saan tänään vieraan ja siksi piti kauppaan päästä. Eihän minulla ole vierasvaraa kotona kuten ennen vanhaan. Ostin valmista ruokaa, valmiin jälkiruuan jäätelön muodossa, mansikoita, leivokset kahvin kanssa ja lopuksi Alkosta tarpeelliset juomat. Ennen en olisi kuuna kullan valkeana tarjonnut yhdellekään sielulle kaupan valmista ruokaa. Nyt lipsun periaatteestani ja syy on se, etten voi seistä enää pitkiä aikoja ilman tukea lonkkavaivan takia. Tiskatessani, on astianpesukonekin, mutta en viitsi käyttää yhden ihmisen huushollissa, nojaan raskaasti tiskipöytään harjatessani sitä yhtä lautasta. Nyt olisi kaksi, mutta en edelleenkään aio konetta käyttää. Jos pesen tänään vain toisen lautasen ja olen huomenna syömättä ja pesen sen toisen, niin kaikki on kuin yleensäkin.

Tuli kortti Etelä-Afrikasta. Kiitos L ja A. Aurinkoa ja sikäläisiä ystäviä. Kuvapuolella apinoita, pingviinejä, pitkäpyrstöinen kolibri ja  Kapin niemimaa eli Hyväntoivonniemi. Kyllä heitin kelpaa. H, myös ystäväni,  on edelleen Alanyassa. Muistaakseni jo parin kuukauden kuluttua takaisin Helsingissä. Lähettäisinkö jollekin ystävälleni kortin Helsingistä? No, lähetinhän minä E:lle Ouluun. Sen kortin kuvapuolella oli alaston ihminen marmorista á la Auguste Rodin. Panu Rajala kehuu blogissaan Ateneumin näyttelyitä ja on samaa mieltä kuin minä: kannattaa käydä. Nyt siellä on vielä uusikin näyttely "Suomen taiteen tarina".

Olen selaillut Virve Sammalkorven toimittamaa Suurta Sitaattikirjaa. Nyt tiedän pessimistin ja optimistin eron. "Optimisti näkee munkkirinkilän, pessimisti reiän".





21. maaliskuuta 2016

OLEN KAI ULKOMAALAINEN

Tein testin suomalaisuudestani ja hämmästyin. Olen vain 49% suomalainen. Eikä sukupuussani ole tiettävästi muuta kuin suomalaisuutta. Äitini oli kyllä lähtöisin suomenruotsalaisesta kodista, mutta sitä ei lasketa. En ole koskaan tykännyt esimerkiksi saunomisesta (sitä ei kysyttykään), vaikka mökillä se oli pakollista peseytymisenkin takia. Lenkkimakkaraa en syö, mutta sitäkään ei kysytty. Istuudun yleisessä kulkuneuvossa tai puiston penkillä vieraan ihmisen viereen, joka lienee ei-suomalaista. Tätä ei kysytty liioin. Mutta semmoisen suomalaisuuden huomasin itsessäni, etten kovin hanakasti aloita keskustelua ventovieraan kanssa, mutta vastaan kyllä hänen kysymyksiinsä mielestäni tarpeellisen kohteliaasti. Alastomana en keikaile vieraitten ihmisten edessä, en edes saunassa, jossa en omaa saunaa lukuun ottamatta käy. Suomalaiset kuulemma ovat mielellään alasti. Minusta ei siis olisi realityohjelmiin televisiosssa,  joissa kirmaistaan ilkosillaan puskissa ja yritetään elää luonnon ehdoilla. No, tunnustan kuitenkin olevani 100% suomalainen, sanokoon testi mitä tahansa.

Omissa blogitiedoissa on kohta "haun avainsanat" ja "kohde". Miten sitten minun blogini liittyy asiaan "pääskysen karkotus talon seinustalta"?  En ole koskaan moista tekstissäni pohtinut, eikä minulla ole ollut tarvetta karkottaa pääskysiä. Ampiaispesä mökin huussissa aiheutti harmia ja se otettiin aina muovipussiin asukkaineen päivineen, enkä ikinä kysynyt, mitä sille tapahtui. Tuskin kuitenkaan etsittiin sille sopivaa ja eläinystävällistä paikkaa jatkoasumiseen. Niin että tämä pääskysjuttu on aivan vieras minulle. Minähän tykkään pääskysistä. Olen kyllä joskus maalla ollessani (siis oikeassa maalla) todennut, että jos pääskysen pesä on kuistilla, jonka läpi kuljetaan, niin se kulkeminen on aikamoista venäläistä rulettia. Kaupunkilaisena se minua enemmän huvitti, mutta yritin olla sitä näyttämättä talon väelle.

Olen lähdössä kauppaan, mutta ensin pitää valita aurinkolasit. Ettei tule pukeutumisfibaa. Ne täytyy sointua asuun ja asusteisiin eli siis niiden pitää olla sävy sävyyn. Vaikka nykyisin se ei ole niin nokonuukaa, kun katselee katupukeutumista. Raitaa ja ruutua yhdistellään, ruskeat sukat mustissa kengissä ja joillakin miehillä jopa vitivakoiset, josta Lenita Airisto aina suuttuu. Lökäpöksyistä miehillä en tykkää. Niistä, jossa haara on jossain pitkälti polvien alapuolella ja niistä saa vaikutelman, että isompi vahinko on valunut housuihin. Tästä voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta nyt minulla on tärkeä valinta suoritettavana. Aurinkolasit.



20. maaliskuuta 2016

PITÄÄ TEKEMÄNI

Olin suunnitellut. Minun piti tekemäni eilen. Olin varma, että teen. Enkä tehnyt muuta kuin otin pyykit telineestä ja panin kaappiin paikoilleen. Nukuin pitkiä toveja ja aina herättyäni ihmettelin, miksi nukun niin paljon? Soitin yhden puhelun eikä siihen vastattu. Nukuin taas. Ainoa kohokohta tuntuu päivässä olevan verenpaineen mittaus. Aamuin ja illoin. Pidän kirjaa. Söin Saarioisen pinaattikeiton ja panin keitetyn kananmunan sekaan. Kukahan senkin on keksinyt, että pinaattikeittoon pannaan keitetty kananmuna?

Tänään suunnittelen taas. Pitäisi pestä kylpyhuoneen lavuaari. Olen luullut, ettei Vimiä enää ole olemassa. On vain Cif. Kyllä Vimiäkin on. Ostin kerran. En ole vielä päättänyt, pesenkö lavuaarin Vimillä vai Cifillä. Päätöksiä pitää koko ajan tehdä, valita kahden tai useamman välillä. Ehkä soitan C:lle ja kysyn hänen mielipidettään. Hänellä voi olla joku kolmas vaihtoehto, jota minulla ei ole ja se tekee asian mutkikkaammaksi. C:n kylpyhuone on aina kiiltävän puhdas. Sen on kertonut huoltomieskin ja C kertoi minulle. Koko talossa ei ole niin puhdasta kylpyhuonetta kuin C:llä. Elin hänen mielissään olemisessaan mukana. Olen empaattinen. Minun kylpyhuonettani ei kukaan ole kehunut muulla lailla kuin sanomalla "se on valtavan iso".  Tämä tapahtui Katajanokalla. Täällä kylpyhuoneeni on pienempi.  Itse olen sitä mieltä, että koolla ei ole väliä.

On minulla suunnitelma huomiseksikin. Pitää tekemäni jotain. Ensin eräs puhelu ja sitten kauppaan.  On valittava sopivat aurinkolasit kauppamatkaa varten, jos paistaa. Vien myös roskat. Neljä tehtävää tähän asti. Plus tietysti verenpainemittaus.  Jonain sadepäivänä pitää käydä puolison papereita läpi. Hän kirjoitteli aikoinaan ja nyt käyn tekstit läpi, mitä hävitän ja mitä säästän toiseksi sadepäiväksi. Tallella on myös hänen minulle  kirjoittamansa kirjeet ollessaan Haminan RUK:ssa. En tiedä, kykenenkö vielä tässä vaiheessa niitä lukemaan. Sadepäiviä tulee lisää.

Olen alkanut nähdä isästäni unta. Harvoin näen ihmisistä. Uneni ovat yleensä tarinoita ilman ihmisiä tai jos joku on, niin se olen minä. Eräässä unessa isä luki runoja ääneen Molemmat vanhempani rakastivat runoja. Runokirjoja oli paljon ja nyt ne ovat minulla. Viljo Kajava oli perhetuttu. Muutama runokirja omistuskirjoituksella.

"Kun ihminen astui luolastansa aikojen alussa,
taivutti hän karvaisen päänsä
ja antoi sydämensä juoda
kukkivan maan hunajaa, maitoa ja viiniä,
ja kädessään piti hän mielellään
toisen ihmisen kättä."

(Viljo Kajava ensimmäinen säe runosta Kevät)











19. maaliskuuta 2016

PUMPPUKAHVIA PUMPPUPANNUUN

Olen huomannut taas yhden asian tässä yksin elämisessäni. En piittaa tuon taivaallista juhlapyhistä. Joulukin meni kuten muutkin ajat. Nyt luen lammasreseptejä lehdestä, enkä edes ajattele itse paistavani. Ei mignon munia, joiden kuorimisreseptin luin myös. On minulla pashamuotti, on. Ennen vimmatusti käytetty kuten kaikkia muitakin sesonkiruokiin kuuluvia. Vappuna ei ilmapallon ilmapalloa enää tai ruokapöydällä serpentiinejä sekaantumassa lautaselleni. Ei nakkeja ja perunasalaattia. Paistaisin pääsiäisenä lampaan viulun, jos minulla olisi vielä puoliso.

Rahaa ei ruokaan kulu. Mutta K-citymarketin pluskortti olisi kuulemma hankittava. Olen vähän kyllästynyt siihen, kun kassa jokaisena maksukertana tiukkaa "löytyykö pluskortti?" Ja minä vastaan, ettei löydy. Korttiin pitää antaa kulloisenkin voimassa olevan hinnaston mukainen liittymismaksu. Kuinka suuri se on? Kuinka kauan kestää, kunnes olen sen saanut "kulutettua" ja alan todella hyötyä kortin tarjoamista eduista? Asia tuli taas aktuelliksi, kun yritin ostaa useamman paketin kahvia, josta tulee piakkoin tarjous, oliko se nyt kolme pakettia pilkkahinnalla. Mutta kun ei ole sitä plussakorttia. Minua katsotaan aina sillä silmällä, että olen ainoa ihminen koko maailmassa, jolla ei ole plussakorttia.

Käyttämääni suodatinjauhatuskahvia ei K-kaupassa ollut. Oli lavakaupalla pannu- ja pressopannukahvia. Pyysin myyjän paikalle, joka nappasi paketin tätä mainittua kahvia ja sanoi sen olevan suodatinkahvia. Intin kohteliaasti vastaan ja pyysin häntä katsomaan paketin päällä olevia kuvia. Hän katsoi. Oli vanhanaikaisen kahvipannun kuva sankoineen ja kuva pressopannusta.  Hän ei tuntenut pressopannua eikä pressokahvia. Kun näytin kädellä, miten valmistus pressopannussa tapahtuu, sanoi nainen "siis pumppukahvia ja pumppupannu". Lopulta selvisi, että joku oli laittanut koko lavallisen pannukahvia ja "pumppukahvia" suodatinkahvin paikalle. Lähti hakemaan varastosta haluamaani kahvia. Toi yhden paketin, olisin tahtonut useamman, mutta siinä vaiheessa olin jo väsynyt tähän kahviasiaan ja lupasin ostaa myöhemmin lisää. Ehkä saavat suodatinkahvia esille hyllyynkin. "Pumppukahvia" ostan joskus pressopannuuni, mutta "pumppupannuksi" sitä en suostu nimittämään.

18. maaliskuuta 2016

ENNEN AJANLASKUMME ALKUA

Eilen illalla alkoi sataa lunta. Katulampun valossa se näytti kauniilta. Pakkasta pari astetta. Menin nukkumaan näky lumisateesta verkkokalvolla.

Kiasmaan meno aktuelliksi kuukauden kuluttua. Ollaan huhtikuussa toukokuu ovella. Ostin Ateneumista jääkaappimagneetteja. Pari Rodinia ja muutama kotimainen maalaus. Edelfeltiä ei ollut entuudestaan. Nyt on Pariisin Luxembourgin puistossa ja Gallen-Kallelan Palokärki tuo lisän muihin Gallen-Kallelan magneetteihin. C:llä on jääkaappinsa ovessa lähes sata kissaa, minulla parisen kymmentä taiteeseen liittyvää magneettia. Poikkeuksena helsinkiläinen ratikka ja Tallinnan Kolme sisarta-rakennus. Lisäystä oveen saanen Kiasman kaupasta.

Ilahdun aina luettuani uusista mullistavista arkeologisista kaivauksista maailmalla. Kun muut ikäiseni pikkutytöt pyysivät isiään lukemaan satuja, minä tahdoin oman isäni kertovan Tutankhamonista. Howard Carterin löydöstä vuonna 1922 Egyptissä oli kulunut muutama vuosikymmen ja siitä kirjoitettiin yhä. Nyt se on taas aktuellia, kun silloisen Tutankhamonin haudan uumenissa muhii uusi löytö, ehkä kuningatar Nefertitin hauta.

Japanilainen tiedemies Hirokatsu  Watanabe tutkakuvauksensa kanssa on päässyt tämän salaisuuden jäljille, jota vahvistaa vuonna 2015 Nicholas Reevesin laskelmat, että nuoren Tutankhamonin haudassa pitää olla muitakin kammioita. Järisyttävää, kun ajattelee näitä vuosituhansia sitten haudattuja henkilöitä lepäämässä arkuissaan. Tutankhamonhan hallitsi 1300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Isäni kertoessa minulle näistä asioista toivoin tulevani arkeologiksi. En tullut. Enkä huonon kärsivällisyyden omaavana olisi ikinä pystynyt kykkimään kuukausikaupalla pienen sudin kanssa jonkun haudan partaalla ja puhdistamaan repaleista luun sirua. Toista olisi todellakin ollut päästä suoraan hautakammioon ja nähdä kaikki koskemattomana yhdessä rytäkässä. Nyt seuraan jännityksellä, ovatko herrat Watanabe ja Reeves oikeassa tutkimuksissaan.

17. maaliskuuta 2016

CHAMPAGNE BAR

Palaan vielä Ateneum-päivään tässä tekstissä.  Olin nauttimassa maaliskuisesta kevätpäivästä museoystäväni kanssa.

Jo puhelimessa M ehdotti, että menisimme Stockmannin Samppanjabaariin Rodinin ja Japanin jälkeen. Tämän me teimme. Aleksin puoleisesta ovesta Stockmannin tavarataloon. Olin tullut kotiin! Ei tarvinnut kysellä tietä, ei eksymisen mahdollisuutta, vaan me molemmat naiset kävelimme hisseille ja ajoimme tavaratalon kahdeksanteen kerrokseen. Istuuduimme vaaleasävyisen Samppanjabaarin nojatuoleihin ja tuotapikaa ilmestyi eteemme tarjoilija. Tilasimme kuplivaista ja aloimme jutella. M kertoi harrastuksestaan, opiskelustaan ja työstään. Minäkin kerroin kaikenlaista.   Champagne Bar on hiljainen ja ylellinen paikka. Lasiseinien ulkopuolella baarin ympärillä on ravintoloita ja kahviloita, joissa on kuhinaa ja puheen iloista sorinaa. Koko kahdeksas kerros on pyhitetty syömiselle ja juomiselle eri tavoin ja puittein. Samppanjabaarissa nautitaan ylellisyydestä lasillisen ja ehkä pienen elegantin suolaisen coctail-leivän kera.  Sinne eivät tule meluavat koululaiset tai kiireiset tavaratalon asiakkaat etsimään pikaruokaa. Champagne Bar on kunnianosoitus tälle helmeilevälle ja jalolle juomalle, joka nautitaan pienin siemauksin korkeista kapeista laseista kiireettömästi ja nautiskellen. Se on luksusta parhaimmassa muodossa.

Olen ollut nyt yhteydessä Ateneumin intendentti Timo Huuskoon Ajattelija-asiassa. Minullahan oli vahva usko (muuttuu luuloksi), että Rodinin Ajattelija-valos on kököttänyt jossain päin Helsinkiä ulkosalla. Kysyin Huuskolta, joka vastasi saman tien sähköpostiini ja oli sitä mieltä, että valosta ei ole sillä lailla näytillä ollut. Tässä  kohdin uskoni muuttui luuloksi. Aloin epäillä nähneeni  valoksen ehkä ihan muualla, toisen maan kaupungissa ja ominut sillä lailla pystin tänne.

Kerroin intendentille ensimmäisestä Ateneum-käynnistäni, josta en muista mitään. Olinhan ehkä parivuotias. Äitini oli ollut Ateneumin taidekoulun oppilaita ja päätti minut tutustuttaa taiteen ihmeelliseen maailmaan. Myöhemmistä käynneistäni Ateneumissa muistankin jo paremmin. Käymiset jatkuvat. Nyt on tulossa jälleen uusi näyttely ja toivottelinkin Timo Huuskolle menestystä sen tiimoilla ja kiitin Rodin- ja Japonomania-näyttelyistä. Seuraavaksi M ja minä menemme Kiasmaan.

Tänään on lonkka jo sen verran toennut tiistain "lietsusta", että konttaan kauppaan. Ensi viikko on jo Hiljainen viikko alkaen Palmusunnuntaista, jota seuraa malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko jne.  No, ja sitten tuota pikaa pullahdamme kaikki huhtikuun puolelle.

16. maaliskuuta 2016

JAPONOMANIAA

Nonnih, nyt on sivistystä nautittu ja hyväksi teoksi todettu. M ja minä olimme Ateneumissa. Rodinin pystejä kokonaisina ja torsoina, kipsivaloksina ja valmiina pronssisina. Oli siellä se "Runoilijakin" (Ajattelija) ihan pienenä ja sitten massiivisen suurena. "Suudelma" myös. Kaveri osasi veistää. Nyt minun on  otettava selvää, olenko nähnyt vain unissani "Runoilijan" valoksen joko Ullanlinnassa, Eirassa tai mahdollisesti Kaivopuistossa. Vai onko valos totisinta totta. Sain Ateneumista nimen, jonka omistaja takuulla tietää.

Oikeastaan minua viehätti enemmän Ateneumin Japanomania-näyttely (kaikki kunnia Rodinille). Tarkoittaa, mitä kaikkea japanilaisuutta on ollut pohjoismaisessa taiteessa. Japanihan "avautui" joskus 1850-luvulla. Silloin  alkoi vimmattu japanilaisen taiteen keräilyinnostus, eikä meidän Pohjolamme ollut pekkaa pahempi. Huippukausi ajoittui ajalle 1889-1900. Kakemonot löysivät tiensä suomalaiskotien seinille. Huonetta jakamaan sirot sermit.

Minua on aina miellyttänyt japanilaisuus ja eritoten sen taide. Vuonna 2000 rantautui Helsinkiin Japanin taidemaailma pienoiskoossa. Olin Annantalossa katsomassa Shugen nô-tanssia. En ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt "elävänä". Samoihin aikoihin Helsingin kaupungintaidemuseo (Meilahti), joka on nykyisin suljettu, järjesti mittavan näyttelyn japanilaisesta taiteesta. Ihastuin ikihyviksi zen-mestari Sesshûn (1420-1506) teoksiin. Maalaus ei aina tarvitse olla täynnä "tavaraa" laidasta laitaan, vaan riittää joskus kukkivan puun oksa, jolle on satanut lunta tai  käkkäräinen mänty taustanaan vesiputous. Kevyttä ja hentoa, mutta silti vahvaa. Tätä näimme Ateneumissa.

Lainaan näyttelylehtisestä Oscar Wilden sitaatin "Koko "Japani" on eräänlainen luomus. Ei ole sellaista maata, sellaisia ihmisiä...  Japanilaiset ovat yksinkertaisesti tyylin tila, hieno mielikuva taiteesta". Edelleen lainausta "Pohjoismaiset taiteilijat näkivät Japanin taiteessa tuttuja aineksia, kansallisten myyttien kuvausta sekä luonnonrakkautta". Vaikka meillä ei ole taianomaista Fuji-vuorta, niin Saana-tunturikin kelpaisi japonismin edustajaksi.

Menkää hyvät ihmiset Ateneumiin!

Seuraavassa tekstissä kerron, minne M ja minä menimme Ateneumin jälkeen.

14. maaliskuuta 2016

YÖLLISIÄ MURHEITA

Eilen ei tullut tänne kirjoittamisesta mitään. Katselin mieheni syntymäpäiväkuvaa., otettu päivähoitopaikassa. Kauluspaita ja sininen villapaita päällä. Hän pystyi vielä istumaan tavallisella tuolilla selkä suorana, kasvoilla hymyksi tulkittava ilme. Vein hänet aina torstaiaamuisin pyörätuolissa. Hoitopaikka lähellä kotia. Hain iltapäivällä pois. Riisuin hänet ja panin vuoteeseen. Tuli aika, kun hän ei enää jaksanut päiväkotia. Elämä muuttui rajoitetummaksi. Tuuraaja päästi minut asioille. Tuli aika, kun tarvittiin hoitajaa kotona. Tuli aika, kun hän jätti minut ja jäin yksin. Siitä on kohta puoli vuotta.

Edes suihku ja roskien vienti ei minua piristänyt. Paistoin pari ahvenfilettä.  Ei maistunut. Katselin ulos ikkunasta ja olin kateellinen pariskunnille, jotka kävelivät yhdessä. Ei pitäisi vaipua sen enempää itsesääliin kuin synkkyyteenkään. Yksi ilonaihe on. Tällä viikolla häämöttää Ateneumin käynti. Ehkä siitä piristyn. Toisaalta, on minulla oikeus joskus olla surun murtama. Päästää itku valloilleen, itkeä murhetta pois. Antaa muistojen tulla. Sitten pyyhkiä kyyneleet pois. Joskus tuntuu kuin lämmin puolison käsi ojentuisi kohti ja kuivaisi kyyneleen. Hän sanoisi "kyllä se siitä, kulta".

Tuon edellisen kirjoitin viime yönä tämän vuorokauden puolella, kun jotain piti jonnekin kirjoittaa. Nyt on aamu, päivä valjennut ja katselen elämääni valoisammin silmäyksin. Arki alkanut. Minullakin. On suoriuduttava muutamasta tehtävästä.

HS kertoo aina välillä otsikoihin nousseesta vanhusten hoito-ongelmasta Suomessa. Geriatrian professori Jaakko Valvanne ärähti. Ihan syystä. Vanhuksia makuutetaan meillä liikaa.  Tämän olen itsekin todennut vuosien aikana, kun puoliso joutui laitoshoitoon lyhyeksi ajaksi. Oli kuitenkin paikkoja, joissa istutetaan päivähuoneessa ja on paikkoja, joissa hoitajilla on aikaa pitää hiukan seuraa. Sitten on niitä, joissa vanhukset viettävät aikaa vuoteessa vuorokaudet ympäriinsä. Hoitotoimenpiteet minimissä, eikä kukaan käy edes vilkaisemassa. Tanskassa on oivallettu toisenlaisen hoidon tärkeys, jatkaa HS. Tästä mallista olisi meille esimerkkiä ja sitä myöten voisimme muuttaa koko hoitokulttuurin. Huomasin myös, että joissakin hoitopaikoissa annetaan liian herkästi rauhoittavia lääkkeitä. Puolison kohdalla tästä kävin lääkäreiden kanssa keskusteluja ja jyrkästi kielsin niiden antamisen. Vuosien aikana näin kaikenlaista, hyvää hoitoa ja vähemmän hyvää. Minusta kehittyi  aikaa myöten melkoinen "asiantuntija". Nyt nämä kaikki ovat kohdallani historiaa ja toivon, kun tai jos itse joudun hoitoon, olisi minulla päänupissa vielä käyttömateriaalia niin paljon, että tiedän ja ymmärrän, mitä minulle tehdään ja miksi.

Nyt menen tiputtelemaan itselleni kahvikultaa. Hyvää viikkoa.



















12. maaliskuuta 2016

HEVOSJUTTUA

"Hevoset jonottivat hampurilaisluukulla", tästäkös taas äläkkä nousi. Eräs "toisen polven helsinkiläinen" kirjoitti, että hevosten ja traktorien kuuluisi pysyä maalla. Minä olen enemmän polven stadilainen ja minusta poliisien hevoset kuuluvat stadiin ja traktoritkin, jos niillä on asiaa. Eilen oli. Kun olin lapsi, Helsingissä oli hevosia silloinkin ratsupoliiseilla. Seurasaaren tien reuna oli oikein hevosia varten ja siinä näkyi aina hevosen kengän jälkiä, meidän viilettäessämme pyörillä kohti Humallahden uimalaa. Myös usein näimme ratsukon, eikä siinä aina ollut poliisi ja hevonen, vaan ihan ratsastuksen harrastajia. Joku kommentoi myös, että oli epähygienistä antaa hevosen jonottaa ihmisen ruokaa. Sama kaista, jossa autot jonottavat! Hevosesta lähtee taatusti vähemmän saastetta kuin auton pakoputkesta. Eikä niitä hampurilaisia siinä luukulla valmisteta. Ja mikä riemu hampurilaismyyjillä heidän huomatessaan, keitä oli jonossa!

Aurinko paistaa niin heleästi että. Viimeiset lumet kaduilta katoaa. Nastarenkaat kilisevät autojen alla. Kevät tulee aikaistumaan. Ennen maaliskuu oli aika talvista aikaa. Mökkikin kaukana Hämeessä lumen umpiuppeluksissa ja järvi paksussa jäässä. Ehkä tulee aika, kun eteläinen Suomi ei enää kunnon talvea pääse edes kokemaan. Minulle se sopisi. Sitten lapsuuden en ole talvesta pitänyt, vaikka olen pakkasta hyväksi käyttänytkin. Jäälyhtyjä ämpärissä jopa täällä Helsingissä ja sitten niillä koristellut kerrostalon pihaa. Mökillä johti komea jäälyhtykuja portilta talon rapuille asti. Kun kerran pakkasta oli, sillä tehtiin jotain.

Löysin puolisosta valokuvan. Hän oli kerran viikossa päivähoidossa, kun oli vielä siinä kunnossa. Kuvassa hän syö syntymäpäiväkakkuaan, jonka vein kaikkien iloksi. Itku tuli kuvaa katsoessani. Minulla on häntä ikävä.







11. maaliskuuta 2016

OLLAKO VAI EIKÖ OLLA?

Enää ei yskitä niin paljon kuin ennen. Ja se on ihanaa. Rinta saa levätä. Ei voi edes uskoa, mihin kaikkialle kropassa tekee kipeää, kun rajusti ja voimallisesti yskii. Semmoisen yskän kanssa ei voi oikein ihmisten ilmoilla ollakaan. Pystyasento on helpompi, mutta auta armias, kun kellahtaa pitkälleen. Joka tapauksessa tohtorin rohdot ovat auttaneet. Verenpaine ei kuitenkaan vielä ole oikein ottanut lääkitystä vakavasti. Kolmatta sataa yhä mennään. C sanoi puhelimessa "herranen aika, sunhan pitäis olla jo kuollut". En tiedä, missä verenpaineen raja on, että kroppa ei enää kestä. Minä elän kuitenkin. Tai luulen niin, vaikka eräs ystäväni väittää tämän kaiken maapalloelämän olevan vain harhaa. Yksi tulkinta olemassa olostamme.

Eilen otin koko päivän aivan rauhallisesti ja sen tein yöpaidassa ja aamutakissa. Söin keittiön pöydän ääressä ja katselin katuvilskettä. Illalla paneuduin menneeseen aikaan kuningas Arthurin hovissa 1995 valmistuneessa elokuvassa "First Knight", joka oli Lancelot.  Rakkautta, rohkeutta, hurjaa sotimista, kaksintaisteluita, lojaalisuutta maata ja kuningasta kohtaan koko rahan edestä. Tämäkin leffa nähty ennen. Ei haitannut. Eläydyin, mutta etsin huolimattomuuksia: rannekelloja ranteissa, matkapuhelimia ritareilla, auton renkaiden jälkiä maastossa yms. En löytänyt. Vanhoissa inkkarileffoissa joskus oli näitä virheitä. Intiaani hevosen selässä sulkia tukassa ja hurja ilme kasvoilla valmiina valkoiselta viemään päänahan ja ranteessa Rolex.

Kamalaa, pääsiäinen alkaa parin viikon kuluttua. Siirrymme kesäaikaan tasavallan presidentin nimipäivänä. Tuotapikaa huhtikuu ja taatusti jo kevät kesän korvalla. Helluntai ja juhannus ja pian syksy kolkuttelee ovelle. Siinä se meni. Lomat ja kaikki. Joululaulut kaivetaan esille ja aletaan uutta kevättä odottaa. Näin se aina menee. Vuodesta toiseen saman rytmin mukaan. On nyt harhaa tai ei. Tätä pohtivat jo antiikin viisaat. Jos elämme harhassa, niin minua ainakin ottaa päästä, että kaikki rehkimiseni, omaishoitajuuteni ja muukin on ollut ihan turhaa. "Ajattelen siis olen" ei pidäkään kutiaan. "Missä ja miten me sitten olemme", kysyin tämän harhakäsityksen omaavalta ystävältäni. Vastaus oli yksinkertainen "emme koskaan lähteneet Jumalan luota". Menin enemmän sekaisin. Tuijotin koko yön kattoon ja ahdistuin. Minä niin kovasti haluan olla oikeasti olemassa. Vaikka olen kirjoittavinani tätä blogia, en sitä kirjoitakaan. Kuvittelen vain. No, eräs blogin kirjoittaja sanookin kirjoittavansa "kuvitteellisille lukijoille".

Viikonloppu jälleen häämöttää. Tänäänkin vain olen (?) ja keskityn verenpaineen mittaamiseen. Olen muuten vähentänyt syömistäni. Oikeasti. Iltamyöhäiset mussuttamiset jättänyt tyystin ja ostin vähärasvaista Oivariiniakin. Ehkä verenpaineelle tekee hyvää olla vähän kevyempi ihminen. Lääkäri vihjaili siihen suuntaan. Aion näyttää.






10. maaliskuuta 2016

RIVIT HARVENEVAT

Rahnustelin eilen verenpainemittarin ostoon. Nyt on semmoinen vehje, joka on asiallisen ja ammattimaisen näköinen. Samanlainen kuin olen nähnyt lääkärien työpöydillä. Sillä kelpasi mitata yläpaineen 237 ja alapaineen 117 eilen illalla. Mansetti käsivarteen ja napista painallus. Helppo juttu. Ei ollut vielä aamuinen pilleri tehnyt taikojaan. No, ei Roomaakaan päivässä rakennettu. Kun tässä nyt viikonkin mittailen aamuin illoin, niin eiköhän pillerien vaikutus ala näkyä. Mutta joku pilleri alkoi tehdä tehtäväänsä, olin jotenkin pirteämpi. Viikasin puhtaat pyykit kaappiin (en silittele yhtikäs mitään ja mankelikin myyty ajat sitten), pyyhin pölyjä pöytien päältä ja ilokseni sain huonekalujen alkuperäisen värin esille. Raahasin roskat roskikseen ja tämän jälkeen heittäydyin  tyytyväiseksi itseeni. No, etten ihan riehaantuisi, kellistäydyin vuoteelle toviksi. Olenhan sentään flunssainen ja liian korkean verenpaineen omistaja.

Googlasin erään vanhan koulukaverini nimen ja luin muistokirjoituksen. Kymmenisen vuotta sitten lähetin J:lle ystävänpäiväkortin, jossa kuvapuolella oli Toulouse-Lautrecin can-cantyttöjä. Kortissa kerroin erään yhteisen ystävämme Vänden puhelinnumeron, jota hän kertoi jäljittäneensä tuloksetta. Minä soitin Vänden veljelle ja kysyin numeroa. Vände asui samassa talossa kuin minä Töölössä. J soitti ja kiitti. Emme tämän jälkeen ole olleet tekemisissä ja nyt luin nekrologin. Rivit harvenevat.

Olin kerran Polilla nuoruudessani tanssimassa ja siellä silloin opiskeleva J haki tanssiin. Asuimme Töölössä lähekkäin ja joskus kuljimme kouluun samaa matkaa Urheilukadulle. J pyysi minua tanssi-illan jälkeen ulos ja meillä oli ihan oikeat treffit. Eivät johtaneet mihinkään. J valmistui diplomi-insinööriksi ja ryhtyi ukkomieheksi. Minäkin menin naimisiin. Eilen ykskaks tuli J mieleen ja Googlesta luin surusanoman.

9. maaliskuuta 2016

KYLLÄ MINUSTA VIELÄ KALU TULEE

Nyt on yskänrohtoa monen laista ja muutakin rohtoa. Verenpaine hipoo taivaita (yläpaine 229) ja siihenkin lääkitys. Kalkkia ostin oma-aloitteisesti. Verenpainetta on ollut ennenkin, mutta lääkitys lopetettiin, kun näytti hyvältä lonkkaleikkauksen jälkeen. Enää ei näytä. Olin ällikällä lyöty, kun en olekaan flunssaa paitsi terve kuin pukki. Kun ei suuremmin ole mikään oireillut, paitsi yskä. Olen kyllä ollut kamalan väsynyt ja sitä itsekseni ihmetellyt. Joskus tuntuu pyykkien paneminenkin koneeseen liian raskaalta. Mutta ovat hommat joten kuten hoituneet ja nyt saan vaivoihin avun. Tohtori kuunteli keuhkot ja katseli kurkkuunkin Auttoi takin päälle ja saatteli ovelle. Ihan kuin Töölössä!

Tämäkin lääkäri on eri mukava. Vähän jännitin, kun tulee verrattua siihen Töölön tohtoriin. Yllätys, yllätys, me sinuttelimme tänään. Minä ensin teitittelin ja sitten kysyin "no, kun tohtori tässä koko ajan sinuttelee, niin voinko minäkin?" Ilman sarvia ja hampaita kysyin. Hän kertoi oppineensa sinuttelun ollessaan yliopistossa töissä, on professori, lääketieteen ja kirurgian tohtori. "Mitä ihmettä sitten täällä teet?", kysyä napsaisin. Kertoi kyllästyneensä byrokratiaan ja opettamiseen, tahtovansa kentälle yleislääketieteen pariin. Ja on viihtynyt. Päätin siirtyä hänen potilaakseen.

Töölö on niin kaukana. Varaan Töölöstä kuitenkin ajan ja vien sinne tohtorille kukkia kiitokseksi kaikista vuosista niin omasta kuin edesmenneen puolison puolesta. Parin viikon kuluttua menen taas Itäkeskuksen lääkärille ja siihen asti mittailen verenpainetta, jos saan mittarin toimimaan. Pitänee ostaa uusi. Jotain hyvää Itäkeskuksessa:  kiva lääkäri. Ei minulla oikeastaan koskaan ole ollutkaan ei-kivoja. Kerroin lääkärille hieman elämästäni, puolison kuoleman, 12 vuotta kestäneen omaishoitajuuteni. Lääkäri sanoi, että oli hienoa, kun puoliso sai olla kotona ja lähteä rauhallisesti viereltäni.

Apteekin lisäksi raahasin itseni ruokakauppaankin. Aika työlästä jo siinä vaiheessa. Piti istua penkillä ja rollaattorin päällä. Olin ihan hikinen ja aivan lopussa päästyäni kotiin. Vuoteeseen hetkeksi. Ruuat jääkaappiin ja sitten lääkkeitten kimppuun. Ensimmäiseksi yskän lääkettä. Perään niitä muita, jotka avittavat tokenemistani flunssasta. Nyt aamulla on verenpainelääkityksen vuoro. Aina aamuisin. Huhheijaa, muorista tehdään taas hyväkuntoinen.










8. maaliskuuta 2016

RUUSU NAISILLE

Nyt sain tarpeekseni. Viime yö pelkkää yskimistä. Join kuumaa, koetin olla melkein istuma-asennossa. Varasin lääkäriltä ajan tänään iltapäivällä. Töölöön en jaksa lähteä. On niitä lääkäreitä täällä Itäkeskuksessakin. Pakko saada helpotusta. Muuten joudun yksikseni yskiskelemään vielä kauan.

Kansainvälinen naistenpäivä tänään. Hyvää Päivää meille. En tiedä, miten vietetään, että kadun tallaajakin saa ruusun tai hyvän toivotuksen. Jossain pidetään puheita ja naiset kuuntelevat. Juhlitaan, mitä naiset ovat aikaan saaneet. Ei liputuspäivä kuitenkaan. Viime vuonna taisin kirjoittaa miesten ja naisten tasa-arvosta, joka on loputon puheenaihe. Nyt tiedän tasa-arvon toteutuvan vuonna 2133. Sain kirjoituksellani myös muutaman anonyymimiehen takajaloilleen. Kommentoivat, että olin feministinen. Totta kai olin. Sehän oli jutun juju. Tänään en näihin puutu. Osoitan kunnioitukseni niitä naisia kohtaan, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi yhteiskunnassamme ja vaikuttavat yhä. Lujia, suoraselkäisiä, rohkeita naisia. Myös naisille, jotka ahertavat arjessa, lähimmäisiään auttaen, lapsiaan kasvattaen. Kiitos ja ruusu heille kaikille.

Aion lääkärikäynnin jälkeen, kun on mentävä kuitenkin apteekkiin, raahautua ostamaan paperinenäliinoja ja muuta tarpeellista. Sitten kotiin ja lepoon. On oltava ensi viikolla jämptisti kondiksessa, että pääsen Ateneumiin. Olisi noloa jälleen siirtää. M ei usko kohta minun olevan ollenkaan vakavissani taiteen suhteen. Mutta olen minä. Tämä on nyt tämmöistä Mr. Murphyn lakia, joka silloin tällöin  haittaa elämää.

Hyvää Naistenpäivää!



7. maaliskuuta 2016

KAA ON KÄÄRME

Flunssa pitelee minua lujasti kourassaan. Heitti lisävaivankin. Lonkkaa on alkanut omituisesti särkeä, jota ei aiemmin ole tehnyt. Pitääkö ottaa ortopediin yhteyttä? Vai liittykö särky tähän hiivatin flunssaan? Syön Panadolia ja "kääriydyn peittoon". Nytkin ympärillä aamutakin päällä suuri villainen viltti. Roskakassit kerään parvekkeelle, kun en vielä ulos lähde. Toivottavasti ruokaa piisaa. Tee alkaa maistua puulle niin sanotusti. Voisin vaihtaa kuumaan mehuun.

Pankkiin on jossain välissä pakko mennä. Pitäisi kuulemma huhtikuussa erääntyvä Elisan lasku vahvistaa, jota vahvistamista en kesken kaiken ymmärrä, Ei ennen ole ollut tämmöistä vahvistamisrumbaa. Laskut e-laskuina ja suoraan tililtä. Nyt kun tein työtä käskettyä, pyytää pankki vahvistamisen uudestaan ja uudestaan, vaikka palkissa lukee "vahvistettavia laskuja 0". Puhelimitse en pääse pankkiin kuin pitkän jonottamisen jälkeen  ja viroaksentilla puhuva virkailija ei osannut auttaa. Katajanokalla asuessani kaikki oli selvää kuin pläkki, ei hankaluksia laskujen maksamisen kanssa eikä mitään yllätyksellisiä vahvistamisia.

Sanoisinko "kaa"?  C:n "kaa" on väännetty kättä tästä sanahirvityksestä, jota ikäisenikin ystävät ovat alkaneet käyttää. Kerrottuani C:lle, mikä Kaa oikein on, muisti hänkin, että Rudyard Kiplingin Viidakkokirjassa on Kaa-niminen käärme. Tämä nykyajan "kaa" on huono lyhennys kanssa-sanasta ja antaa minulle vaikutelman, että sanoja yökkäilee oksennusta. Onneksi ainakaan vielä ei "kaata" kuule ainakaan median käytössä. "Kenen kaa Te Herra Presidentti...?"

Räntää tupruttelee taivaan täydeltä. Ihmisillä sateensuojia. Liittyykö rännän tulo myös siihen, että "uusi lumi vanhan surma"?  Olisi tuota surmattavaa vielä. Minun lapsuudessani joka lapsella oli sukset. Luin lehdestä, että nykyisin harvalla. Silloin tietenkin, kun lähdetään pitemmälle laskettelemaan mutkamäissä. Vuokratakin tietysti voi paikan päällä. Meidän talon lapsilla oli sukset siistissä rivissä joko kellarissa tai pihan porraskäytävän välikössä. Oli helppoa jalkaan survaista ja lähteä suoraan hiihtämään. Lunta oli ja paljon, eikä sitä heti ehditty keräämään poiskaan. Posket punaisina palasimme retkeltämme. Sukset taas riviin ja hiihtohousujen lahkeista liiat lumet pois ja kotiin kuumalle kaakaolle. Semmoista se oli.



6. maaliskuuta 2016

KOHTI POHJOISTA JOLKOTTAEN

Sakaaleja Suomessa? Jos ei aivan vielä, niin kohta. Virossa ja Tanskassa on jo. Runoilija Lauri Pohjanpääkin (1889-1962) tiesi niiden tulosta tänne Pohjan perille:

"Näin metsässä juosta kepottavan
pedon vastaani likaisen harmaan.
-Hyvää päivää, sanoin, ma edessäin
herra Hukan näen varmaan?

Se irvisti rumasti ikeniään.
- Ma hukalta tosin näytän.
Olen paljon enemmän: sakaali,
ja sakaalin hammasta käytän.

-En teitä tiennyt ees olevankaan
isänmaassani rakkaassa täällä.
-Vai et tiennyt! Ja kuitenkin olemme me
joka maassa vallan päällä..."

(ote runosta "Sakaalit")

Juttu sakaaleista oli Helsingin Sanomissa joitakin päiviä sitten. Ympäri Eurooppaa sakaaleja on ja pian pohjoisessa, kunhan ensin Virosta Venäjälle ja sitten tänne. Rajan yli tuppaa muutakin porukkaa kuin turvapaikanhakijoita. Kun muutama sakaali on meille päässyt, aletaan kiivaasti pohtia, suljetaanko rajat, vai ollaanko tulokkaista iloisia? Ja mitäs sudet ja ketut moisista tykkää? Kylien koirillakin voi jotain olla hampaan kolossa, vaikka samaa Canis-sukua ollaankin. Ennen olivat miehet susijahdissa, sitten mennään sakaalijahtiin. -Näitkös ketun saunan nurkalla?  -No en, mutta pari sakaalia siellä oli.

5. maaliskuuta 2016

LAULAJALAHJAKKUUS ENGLANNISTA

En tiedä, kuinka moni lukijoistani tietää nimen Susan Boyle. Minulle ja luultavasti koko maailmalle nimi oli tuntematon ennen vuotta 2009, jolloin hän otti osaa Britains Got Talent-kilpailuun. Hän marssi tuomareiden eteen tukevana ja sen näköisenä, että odotukset eivät olleet kovin suuret. Ikää oli enemmän kuin useimmilla muilla kilpailijoilla, 47v. Tuomaristo, purevan piikikkäästä arvostelusta kuuluisa Simon Cowell mukaan lukien, ei Boylelta suuria odottanut. Susan aloitti laulun "I Dreamed a Dream", yleisö ja tuomaristo hiljenivät Boylen äänen täyttäessä salin. Hän osasi laulaa! Siitä hetkestä tämän kauan työttömänä olleen brittinaisen elämä muuttui. Levyjä myyty miljoonia, hänet tunnetaan kaikkialla, esiintymismatkoja ympäri maailmaa, elämä hymyilee. Hyvä, Susan Boyle! Minuun hän teki lähtemättömän vaikutuksen.

Flunssassa mennään edelleen. Ei se koskaan ole päivän tai parin juttu. Juon litroittain kuumaa teetä ja se tekee hyvää. Yöpöydällä korkea pino runokirjoja. Äitini piti Aale Tynnistä ja isäni on ahkerasti Tynnin runokirjoja seurusteluaikana äidille antanut. Nimilehdellä on aina rakastuneen miehen omistuskirjoitus. Ehkä minun ei pitäisi niitä lukea. On kuin menisin maailmaan, joka ei minulle kuulu, tunkeudun täysin vieraana heidän salaisuuteensa, elämään, jossa en vielä ole.

"Minun majani on erämaan laidassa,/ Sen on nähnyt vain aurinko,/ joka nousee aavikon hiekasta,/ sen ovat nähneet villien gasellien/ ja lintujen ihanat silmät./ Siellä hengittää minun nuoruuteni/ Onnellisena kuin kukka,/ jonka kuvussa kastepisara/ heijastaa tähteä"
(Aale Tynni "Majani")

4. maaliskuuta 2016

RUNOJA JA FLUNSSAA

" Onko ihanampaa paikkaa/ kuin oma sänky?/ Minä kääriydyn peittoon/ ja hymyilen,/ Tämä on minun turvallinen/ linnani." (Risto Rasa)

Minäkin kääriydyn peittoon, mutta en liiemmin hymyile. Flunssaileminen kun ei naurata. Nenä vuotaa, silmät vuotaa, yskittää ja kurkussa on kipua. Join CurryKanelin neuvon mukaan teetä, johon panin raastamaani inkiväärinjuurta. En tiennyt määrästä, joten panin reippaasti. Tänään uudestaan. C soitti, mutta puhuminen ei oikein sujunut. Onneksi C kuuluu ihmisiin, joka pitää itse puhumisesta huolen. Välillä kysyi "oletko siellä vielä?"

Luen runoja. Jotenkin ne sopivat flunssan kanssa. En jaksa keskittyä television antiin, en läppäriinkään. "Kääriydyn peittoon" ja sulkeudun runojen maailmaan. Risto Rasa, Arto Melleri ja kaikki vanhat suomalaiset runoilijakonkarit, joita ei enää ole, runot jääneet. Nykyisin riimittely on jäänyt jonnekin vuosien taakse. Loppusoinnut ovat auttamattomasti historiaa. "Mä hetken vain/ nähdä sun sain,/ vaan ei kuvas katoa muistoistain/ Näin hetken on työ,/ kun salama lyö,/ mut iäks jäljen se puuhun syö" (Suonio eli Julius Krohn).

Minulla on museokortti ja sain sen tiimoilta postia. Jenni Haukio hehkuttaa kortin puolesta Kotiliedessä, kerrottiin. Eritoten miehille olisi kortti ostettava. Sillä konstillako saisi miehiä enemmän museovieraiksi? Totta on, että taidenäyttelyissä on usein naisenemmistö. Kuitenkin taiteilijat ovat/olivat usein miehiä. Vanhat mestarit ainakin. Suomalaisten Pariisissa opin käyneitten joukossa 1800-1900-luvulla on vähemmän naisia kuin miehiä. Maria Wiik ja Helene Schjerfbeck ainakin puolustivat naissukupuolta. Taitaa minullakin olla seinillä enemmän miesten kuin naisten teoksia.

Nyt laitan itselleni teetä ja sen juotuani "kääriydyn peittoon".



3. maaliskuuta 2016

FLUNSSAN KOURISSA

Sehän on nyt flunssa. Tai ainakin oletan olevan. Ääni matala, kurkku kipeä, niistättää ja paleltaa. Sitä se on. Vääntäydyin eilen kuitenkin ruokakauppaan, kun oli pakko. Voisin tilata Stockmannilta kuten Katajanokallakin, mutta tuotavaa olisi liian vähän. Kitkuttelen kauppaan itse. Muuta en sitten jaksanutkaan. Söin vähän, läträsin läppärillä hetken aikaa ja taas makasin. No, ei tämä kuolemaksi ole. Syyskuusta asti olen ollut aiempaa huonommassa kunnossa. Se oli se murheellinen kuukausi, kun puoliso minut jätti ja muutti toiseen hiippakuntaan. Nyt nukun jotenkuten unilääkkeen avulla, mutta väsynyt olen päivät pitkät. Ja sitten iski tämä nuhatauti. No, kyllä tämä tästä.

M:n kanssa sovimme Ateneumiin menon. Sitä odotan. Ehkä piristyn. Taiteen katseleminen on aina hyväksi. Onkohan Ateneumissa jossain muodossa Rodinin "Ajattelija" toiselta nimeltään "Runoilija"? Valoksiahan teoksesta on siellä ja täällä. Alkuperäinen lienee Pariisissa. Nyt jos olisin Pariisissa, nauttisin kaupungista toisin kun teini-ikäisenä. Ikävöin nuorena siellä koko ajan saksalaista poikaystävääni, jonka luona olimme juuri olleet Frankfurtissa koko perhe.  Ei siinä murheessa yks Pariisi auttanut.

Tämä nyt on tämmöistä flunssamaista eloa paperinenäliinat seurana, kaulan ympärillä puolison kaulaliina, vaatetuksena yöpaita ja aamutakki. Näillä mennään. Ruokaa ostin eilen valmiina, jotta vain lämmittämistä. Jotainhan on maaruun pantava. Juon teetä, jossa hunajaa. Lämmin tekee hyvää. Muutama päivä näin ja sitten taas ruotuun.

                                                                                                                                                                   

1. maaliskuuta 2016

SALAATINLEHTIKOHU

Eräässä helsinkiläisravintolassa oli annettu keliakiaa sairastavalle leivän asemesta salaatinlehti. Nousi kauhea kohu, kommentteja puolesta ja vastaan. Eräs kommentoi, että jos hänen luokseen tulee keliakiaa sairastava, ei tipu hänelle sopivaa. Oma vika. Minulla on yksi keliakiaa sairastava ystävä ja otan hänen sairautensa huomioon. Kaupoissa on vaikka kuinka paljon hänelle sopivaa syötävää nykyisin. On leipää, kakkuja, keksejä, jopa ihan ruokiakin. Ostin ja tarjosin. Söin leipää itsekin ja jos en olisi tiennyt sen olevan keliakiaihmisille, en olisi erottanut "tavallisesta" leivästä.

En tiedä, onko näitä erikoisruokavaliota käyttäviä enemmän kuin ennen ja onko syynä sairaus vai tapa. Ennen muinoin joka toinen oli dieetillä, eikä kylään tullessaan syönyt sitä eikä tätä. Nyt on allergioita (minä puolestani simpukoille), jotka rajoittavat tarjoamista ja syömistä. Kohtelias isäntäväki ottaa kaiken huomioon.

Sen onnettoman salaatinlehden kanssa oli kuulemma loppujen lopuksi niin, että siihen oli tarkoitus kääriä sitä ruokaa, joka muuten olisi leipäviipaleeseen kääritty. Jäikö tämä henkilökunnalta kertomatta? Vai kertoiko ja tahdottiin lehtikirjoituksella ja yksinäisen salaatinlehden valokuvalla hiukan dramatisoida tapausta?

En kyllä pidä itsekään semmoisesta vieraasta, joka koko ajan kailottaa ikään kuin tavan vuoksi "voi, mä en voi syödä tuota". Enkä sellaisestakaan, joka avaa kaiken ruuan ja kyselee "mitä tämä on?"  Näitä huolia ei minulla enää ole. En tarjoa sen enempää lounaita kuin päivällisiäkään. Kahvia tarjoan lisukkeineen, joskus Herkun gourmetruokaa (jonka alkuperän tunnustan) tai tilaan pizzoja. Keliakiaystävälleni näen hiukan enemmän vaivaa.

Minulle kävi kerran eräässä tunnetussa helsinkiläisessä ravintolassa niin, että sain allergiakohtauksen. Tiesin olevani herkistynyt simpukoille. Kysyín tarjoilijalta alkusalaatin aineksista ja kerroin simpukka-allergiastani. "Ei simpukoita". Söin salaatin. Siinä oli mukana hyvin hienoksi pilkottua pateen tapaista.Muutamassa minuutissa kasvot turposivat, koko kroppa alkoi kutista, tunsin kuumeen nousevan ja ryntäsin naisten huoneeseen. Puoliso kysyi salaatista toiselta tarjoilijalta, joka kertoi pateen tapaisessa olevan simpukkaa. Lähdimme kotiin. Kolme päivää podin vuoteessa kohtausta. Sitten soitin ravintolaan ja vaadin selitystä. "Tarjoilija ei tiennyt simpukoita olevan". Eikö hänen olisi pitänyt ottaa selvää? Olisivat hyvittäneet tarjoamalla meille uudet ruuat. Siihen ravintolaan emme enää menneet.