31. joulukuuta 2015

PUOLISON SYNTYMÄPÄIVÄ

Tänään olisi puolison syntymäpäivä. Sitä ei viime vuosina enää juhlittu, mutta aiemmin oli uuden vuoden vastaanottajaiset ja siinä samalla puolison synttäri. Vieraita, ruokaa, juomaa, tinanvalantaa, jopa seuraleikkejä. Ne olivat traditio ja kaikilla oli aina hauskaa. Muistojahan nämä. Hyvää syntymäpäivää, kulta.

Siis vuoden viimeistä viedään. Huomenna uutta. Katajanokalla paukuteltiin läpi yön. Mitenkähän täällä? Koirat eivät tykkää. On annettu ohjeita omistajille, miten lieventää säikähdystä. Meillä pelättiin. Koirat vapisivat, roikottivat kieltä, piileksivät pöytien ja sänkyjen alla, eivät kelvanneet lohtunamitkaan. Asiantuntija sanoo koiran voivan saada elinikäisen trauman. Minusta olisi oikein, jos kiellettäisiin koko ilotulitustouhu kaikkialla taajamissa. Mikä rahamääräkin viskaantuu taivaalle. Sille voisi olla parempiakin käyttömahdollisuuksia aivan varmasti.

Eilen ruokakaupassa. Ei mitään suurempaa ruuhkaa. Kuminaa ei näyttänyt olevan ja öljypullon päällä niin paksu pöly, että hirvitti. Eikö siellä käydä tavaroita läpi?  En ostanut. Pakkanenkaan ei haitannut. Tosin otin kaapista päähän lammasbaskerin ja hartioille samoin karvaa. Ja näine hyvineni työntäydyin liikenteeseen.

Keväällä siis Rodin-näyttelyyn. Niinpä otin esille 1930-luvun kaikkitietävän Ison Tietosanakirjan osan nro  11 ja avasin sen R:n kohdalta. Rodin oli 1800-luvun loppupuolen kuuluisin kuvanveistäjä, monipuolisin ja merkitsevin. "Hän tulkitsi nykyajan tunne-elämän värähtelyjä ja havainnollistutti sekä hillittyä että intohimoisen rajua liikuntaa". Hän ei Michelangelon tapaan sietänyt persoonallisuuttaan sitovia rajoja , vaan kulki sovinnallisuudesta vapauteen omia teitään. Mitä minä näen hänen teoksissaan, on toinen juttu. En ikinä samaa kuin asiantuntijat tai kriitikot. Eikä se ole edes tärkeää. Minä tarkastelen veistosta omaan tapaani ja taatusti Rodin veisteli ihan "ymmärrettäviä" pystejä. Parisataa vuotta sitten ei patsas esittänyt pakkilaatikkoa tai paksuja tankoja, ei edes pyöreää palloa. Nekin kertovat jotain, jota minä ehkä hiukan vieroksun. Toisaalta ei taidetta tarvitsekaan ymmärtää. Mitä sitten tarkoitetaankaan taiteen "ymmärtämisellä"?



30. joulukuuta 2015

SUO EI OLE HYVÄ PAIKKA

Olen katsellut ikkunasta ulos maailmaan. Kaikki siellä ennallaan. Ihmiset kulkevat, autot ajavat. Kaikilla on kuitenkin oma tarinansa. Joku toinenkin tuntee epäoikeudenmukaisuutta jostain menetyksestään ja kyselee "miksi juuri minulle?" Ikuisuuskysymys. Ja miksi vasta nyt iski tämä synkkyys sydämeeni? Puolison kuolemasta on jo kolme kuukautta. Siksi, että heti pää oli turtana, sitten alkoi asunnon etsiminen, muutto ja uudessa kodissa järjestelyä. Nyt kun suurimmaksi osaksi on tehty, tilalle tuli tyhjyys. Tekemisiä ei ole enää siinä  määrin. On aikaa itkeä ja asettaa suru etualalle. Rypeä epätoivossa ja yksinäisyydessä. Kiukussa koko maailmaa kohtaan? Miksi tuolla on vierellään läheinen ja minulla ei? Miksi tuo nauraa ja minä en? Miksi sillä ovat asiat hyvin? Vai onko?

Jos nyt heittäydyn erakoksi, menee kaikki päin prinkkalaa, eikä puoliso sitä toivoisi. Hän häpeäisi käytöstäni ja kysyisi "missä on minun vaimoni, joka jaksoi olla silloinkin positiivinen, kun minä sairastuin".  Ei, en halua pettää mieheni luottamusta. Siispä kömmin ylös tästä epätoivon suosta. Alkajaisiksi voisin mennä suihkuun, pukeutua ja alkaa pohtia vaikka kauppaan menemistä. Ostoslistahan jo on ja wc-paperi alkaa loppua. Koska ajaisin metrolla Helsinkiin? Ai niin, Itäkeskushan on Helsinkiä. Voisin mennä Stockmannille. Sinne oikeaan. Ateneumiin tulee Auguste Rodin-näyttely keväällä. Rodin (1840-1917) oli, kuten kaikki tiedämme, veistostaiteilija ja Helsingissäkin on yksi Ajattelija-valos. Ateneum saa töitä näyttelyyn suoraan Pariisin Rodin-museosta. Jospa olisin niin eloisa keväällä ja menisin jo Ateneumiin! Tulisikohan Mervi mukaan?

Tammikuussa saan mieluisan vieraan. Entisen tuuraajani, parhaan. Olemme olleet puhelimitse yhteydessä ja toivonkin koko sydämestäni, että se jatkuu. Hän on jäänyt eläkkeelle virastaan ja varmaankin moni omaishoitaja tulee tätä hienoa naista kaipaamaan. Ystäväni S tulee tietokonehommiin Loppiaisena ja samalla viikolla minulla on vihdoinkin kampaaja. Puoliso taitaa nyt jo olla minuun tyytyväinen. Olen alkanut jälleen ahkeroida kotona ja saan vähitellen taas osan pikkutavaroistakin jotakuinkin paikoilleen. Keittiöön saatava kaappi laatikoineen. Täällä on huomattavasti vähemmän säilytystilaa kuin Katajanokalla. Kyllä tämä tästä. Vaikka läpi kyynelten.






28. joulukuuta 2015

SELKEÄÄ KIUKKUA JA IKÄVÄÄ

Olen ehkä onnistumattakin koettanut välttää omasta huonosta olosta kertomista, ei fyysisestä mutta henkisestä, tässä blogissa. Surutyö etenee tietyssä järjestyksessä tai epäjärjestyksessä ja nyt minulla menossa jonkin lainen kiukulla maustettu  masennus. Joulu oli niin yksinäistä aikaa kuin ei koskaan aiemmin. Olin jollain lailla kostonhaluinen niille, jotka joulusta nauttivat omaistensa kanssa, ikään kuin heillä ei olisi siihen oikeutta. Yöt vatvoin ikävääni sitä suorastaan ruokkien. Lukeminenkaan ei auttanut, elokuvat itkettivät, Frank Sinatrasta dokumentti ei lohduttanut. Eikä tämä päivä ole yhtään sen parempi. Meinaan kiukutella tänäänkin, olla vihainen koko maailmalle ja olla pukeutumatta. Eilen vein roskia ja taas piti keskustella joutavia naapurin kanssa. "Tekö olette se juuri taloon muuttanut?" No, eihän hän voinut tietää, että minä tahdoin vain olla vihainen. Eikä sitä voinut hänelle edes näyttää. Väänsin haalean hymyn kasvoilleni.

Tein kauppalapun, että tiedän, mitä on ostettava. Ruokaa ei, mutta muuta tarpeellista, jota ilman ei voi olla. Tänään en kuitenkaan ostoksille lähde. Ruuhkaa. Lahjojen vaihtamista ja alennusmyyntejä, jotka eivät minua ollenkaan koske. Menen, kun tulee väljempää. Kyllä paperinenäliinat vielä riittävät. Jos eivät, niistän talouspaperiin. Kun ne loppuvat, on vielä se joidenkin miesten käyttämä sierainkikka. Painetaan kumpaakin sierainta sormella vuoronperään nenän kyljestä ja puhalletaan.

Istun iltaisin pimeässä. Jos tv auki, sieltä hehkuu valoa. Mitäs minä valolla teen? Kuuluu asiaan synkistellä pimeässä. Valo ei ole minua varten, ei edes auringonvalo, joka nytkin hehkuu niin hyville kuin pahoille ihmisille. Pilvetkään eivät tule avukseni tätä kirkkautta piilottamaan. En ansaitse auringonpaistetta. Taidan vetää verhot ikkunoitten eteen ja alkaa pohjattoman itsesäälin. Käperryn asuntooni muutamaksi viikoksi kokeillen erakkona oloa. Ehkä kirjoitan blogia, ehkä en.





27. joulukuuta 2015

TEKNIIKKA PETTI

Kyllä tekniikka on suorastaan kummallista. Eilen katosi Tapaninpäivä-tekstini kommentteineen päivineen. Se oli Anonyymiltä, kiitos. Kommentti oli kauniisti sanottu, vallan häkellyin. Myöskään  läppäriä ei voi käyttää, eikä uutta tekstiä kirjoittaa. Kone suoltaa kakkosia rivit täyteen ja kumahtelee kuin epävireinen kirkonkello. Onneksi läppäreitä on kaksi. Tämä nimittäin pelaa.

Ja talvi tuli Helsinkiin. Ohut kerros lunta kadulla ja muutama aste pakkasta. Kotirapulta ei ihan hiihtämään pääse ainakaan vielä. Enkä semmoista tilannetta toivokaan. Rollaattorin kanssa hankalaa kamppailla kinoksissa. Helpompaa kuitenkin kuin aikoinaan pyörätuolin kanssa. Nurisin joskus ja nyt nekin tunteet kaduttaa. Toisaalta 12 vuotta on pitkä aika. Mahtuu väsymystäkin. Omaishoitaja on vain ihminen.

"Jättiläinen" tuli katsottua ja sitä edeltävä mielenkiintoinen dokumentti, kuinka kaikki tapahtui silloin vuonna 1956. Aikamoinen spektaakkeli koko leffa, eikä edes pitkästyttävä, vaikka nähty aiemminkin. Aina on yhtä kivaa katsella näitä aikoinaan jumaloituja näyttelijöitä, nyt jo riveistämme poistuneita. Rotusorto ei maailmasta ole näiden vuosikymmentenkään aikoina hävinnyt. Leffa pui tätäkin elämän puolta, jolloin se oli arka aihe vielä 1950-luvulla. Toivottavasti ei Euroopassa ilmesty lappuja kahviloitten ja myymälöitten oviin, jossa sallitaan pääsy vain "oman" maan kansalaisille. No, en minäkään ole ihastunut tähän turvapaikan hakijoiden massamuuttoon. Olen sitä mieltä, että olisi puututtava ongelmiin näiden ihmisten lähtömaissa ja ainakin rajoilla tarkasti seulottava, kuka on todellisen avun tarpeessa ja niiltä ihmisiltä kieltää maahan tulo, joilla ei edellytyksiä pääsyyn ole. Nyt Suomesta ainakin joukko irakilaisia on pyrkimässä kotimaahansa takaisin, kun ei Eurooppa/Suomi olekaan se eldorado, joksi luulivat.

Joulu on ohi. Ja se on hyvä asia.







25. joulukuuta 2015

JOULU PANNASSA

En osannut sittenkään varautua yksinäiseen jouluun. Kaipasin puolisoa niin että teki kipeää. Kaipasin meidän yhteisiä joulujamme. Jopa niitäkin, kun hän oli sairaalassa. Vietin osan aatosta, niin kauan kuin julkinen liikenne pelasi, puolison luona ja joulupäivät samoin. Tiesin hänen tulevan kotiin. Nyt olen ollut yksin, eikä hän tule enää. Olen itkeskellyt, syönyt vaatimattomat ateriat, eikä viinikään maistunut. Katselin televisiota ja kukkalaitetta, jonka M toi. Nukuin ja välillä vaihdoin kanavia ruudussa. Nyt näkyvät uudetkin kanavat. En pidä tästä joulusta. En pidä seuraavistakaan. Julistan tässä ja nyt joulun kohdaltani ikuiseen boikottiin.

Eteläiseen Suomeen luvattu pakkasta. Tuleeko lunta myös? No, tämmöistähän ovat monet kaivanneet ja nyt ilmeisesti toiveet toteutuvat. Minä en ole kaivannut hetkeäkään. Kun on muutama päivä menty kylmässä ja ehkä kylmemmässä, aletaan marmattaa, että aina palelee ja aina on kylmää. Minun lapsuudessani talvet olivat kylmiä ja lunta joka paikassa korkeina pitkinä kasoina jalkakäytävien reunoilla. Lapiolla heitettiin kuorma-auton lavalle aikanaan. Kun semmoisessa lumikourussa käveli, ei kulkijasta näkynyt yhtään. Hiihtämään pääsi kotirapulta ja ratikat olivat täynnä suksia. Minäkin vanhempieni kanssa aina Munkkiniemeen asti raitiovaunulla. Hiihtoretken jälkeen maistui kuuma kaakao Kalastajatorpan kahvilassa. Suksia oli pystyssä kinoksissa kahvilan edessä pitkät rivit. Usein me lähdimme Helsingistä pois esimerkiksi Siuntion Lepopirttiin muutamaksi päiväksi hiihtelemään. Nykyisin siitä on kasvanut oikein kylpylä, eikä vanhaa puurakennusta enää ole.

Olen nyt muuton yhteydessä tutkinut vanhoja valokuvia. Vanhempieni nuoruuden ajoilta, minun lapsuudestani, puolison kanssa vietetystä ajasta mökillä, kesähevosesta, jolla ratsastin, ystäväni S:n kanssa tehdystä kirkkomatkasta hevoskärryillä. Minä ohjastin! Vieraista mökillä ja heitä riitti vuosien ajan. Veneajeluista järvellä, auringonlaskuista, rakkaista koirista, kaikesta. Pidin valokuvaamisesta. Möyrin pitkin mantuja etsimässä kohteita ja minulla oli hienot vehkeet ja jalustakin. Mutta Signe Branderin kaltaisia kuvia en edes osannut ottaa, vaikka Helsinkiäkin olen kuvannut.



24. joulukuuta 2015

JOULUAATTO

Jouluaatto tuli, että ei tässä muuta kuin Oikein Hyvää Joulua itsekullekin erikseen ja kaikille yhteisesti. "Jouluyö, juhlayö! Päättynyt kaikk´ on työ. Kaks vain valveill´ on puolisoa lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessään, seimikätkyessään..."

23. joulukuuta 2015

ANTEEKSIANTO

Annoin anteeksi Elisalle, kun virkailija niin kauniisti pyysi palauttaessani surullisen kuuluisan digiboksin ja peruuttaessani maksullisten kanavien tilauksen. Elisan asiakkaana pysyn puhelinasioissa, mutta kanavat televisioon hankin Dna-kaupasta. Kortti aparaatin kylkeen kuten ennenkin ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Revin Elisan johtajalle tarkoitetun kirjeen.

Nyt on sitten joulu ihan ovella. Oikeasti. Ja minun sydämeeni hiipinyt apeus ja ikävä. Katselin eilen Itiksen jouluvilskettä ja olihan sitä. Ei olla köyhiä eikä kipeitä, kuten sitä pruukataan sanoa. S kävi, halasimme ja toivottelimme hyvät joulut. Hänellä sentään kissa seurana, minulla punainen joulutähti. No, kuten olen rummuttanut, televisio suoltaa yltäkylläisesti ohjelmaa. Nuokun sohvan nurkassa katselemassa. Ja onhan minulla jouluista ruokaa kuten muillakin. Eikä lopu vähään aikaan. Seuraavan kerran kauppaan, kun on jo monta minuuttia valoisampaa kuin nyt. Siitä se sitten kevättä pukkaa. Mutta vielä soivat joulun tingtangelit, pihapensaat tuikkivat sähköä ja joulupukki, se valkoparta, on jo matkallaan.

Olen saanut huomattavasti vähemmän joulukortteja kuin ennen. Leskelle ei voi kai toivottaa. Joulu se meillekin tulee, tahdoimme tai emme. Moni muukin yksin jäänyt saanut kokea ystävä- ja tuttavakadon. Tämän koin jo puolison sairastuttua vuonna 2003. Nytkin olen kuullut, ettei tahdota "häiritä". Koska katsotaan sen ajan sitten koittavan, kun voi "häiritä"? Meillä suomalaisilla on usein outo suhtautumistapa kuolemaan. Pois menneestä ei puhuta, hänen nimestään on tullut jonkunlainen tabu. Minä teen vielä kauan surutyötäni, läpikäyn koko prosessin. Joulunakin. Ja saa "häiritä".

22. joulukuuta 2015

PETTYNYT ELISAAN

Yleensä näissä blogeissa kohteliaisuussyistä vältetään mainitsemasta liikkeen nimeä,  joka on huonosti asiakasta kohdellut. Mutta minä mainitsen: Itäkeskuksen Elisa. Kävin siellä 30.11.2015 tilaamassa Elisa Viihteen ja siihen kuuluvan digiboksin, koska kuulemma tähän taloon ei saa asennetuksi maksullisia kanavia muulla tavalla, vaikka minun televisiossani on koneen sisällä digiboksi. Sain digiboksin mukaani.

Elisan virkailija omasta aloitteestaan kertoi heiltä tulevan miehen asentamaan tv:ni katselukuntoon seuraavana perjantaina. Ei tullut. Menin kysymään seuraavalla viikolla syytä. "On niin kiire, että asentaminen tapahtuu myöhemmin". Odotin. 21.12.2015 soitin asiakaspalveluun kysyäkseni syytä näin pitkän ajan odotukseen. "Ei meillä ole sellaista asennuspalvelua ollenkaan". Sen saa kyllä jostain muualta maksullisena. Virkailija laski hinnan sekä digiboksin asentamisesta että kanavapaikkojen etsimisistä ja sai summan hiukan toiselle sadalle eurolle.

Kiehuin oikeutetusti kiukkua ja olin todella vihainen. En suuremmin miettinyt sanan valintojanikaan. Miksi minua ei heti 30.11.2015 informoitu, että asennuspalvelua ole, vaan sitä minulle olemattomana palveluna tyrkytettiin Elisa Viihteen tilaukseen kuuluvana? Miksi asiaa vetkuteltiin ja valehdeltiin, että tullaan myöhemmin "kiireen takia"? Miten näin voidaan asiakasta kohdella? Asiakaspalvelun virkailija pesi heti kätensä, eikä edes pahoitellut tapahtunutta. "Anteeksi" ei kuulu tähän päivään.

Suivaannuin niin paljon, että lähetän kirjeen "ylemmälle taholle"  ja kerron koko asian. Puolisoni opetti minulle jo pankinjohtaja-aikanaan, että jos tahtoo tulla kuulluksi, on otettava yhteys korkeammassa asemassa oleviin esimiehiin.

Olen pettynyt Elisaan ja harkitsin kauan purkavani tilaamani, mutta siinäkin on prosessi ja voimat alkavat hiipua. Olen pyytänyt apuun ystäväni S:n, joka oitis lupautui asennushommiin. Olisin kerrankin yrittänyt saada asiat hoidetuksi omatoimisesti. Pysyn Elisan asiakkaana, maksan laskuni kuten ennenkin, mutta en tule tätä yhtiötä milloinkaan kenellekään suosittelemaan. Muistan aikoja, kun Elisan alku, Helsingin Puhelinyhdistys, oli Korkeavuorenkadulla arkkitehti Lars Sonckin suunnittelemassa vuonna 1905 (1907?) valmistuneessa upeassa jugendtyylisessä rakennuksessa. Sinne sai mennä kassaan maksamaan laskut. Siellä kävin nuorena tyttönä tätä tehtävää monesti suorittamassa. Ihailin rakennusta ulkoa ja sisältä ja minua kohdeltiin aina ystävällisesti ja asiallisesti, jotka tavat nykyisin niin monessa yrityksessä ovat historiaa. Myös Itäkeskuksen Elisassa.








21. joulukuuta 2015

ITÄKESKUS VS. KATAJANOKKA

Kun asuin vielä Katajanokalla, ei siellä itse kaupunginosassa tämmöistä jouluhässäkkää ollut. Skattalla uinuttiin pyhäajat kuten muulloinkin, eikä Alepassa ruuhkaa ollut. Keskikaupunki oli tietysti toista. Kun sinne pääsi, oli joulurieha valloillaan. Niin se on täälläkin. Ei siunaaman hiljaista hetkeä edes yöllä. Autoja menee ja tulee, ihmiset hiippailevat mistä kulloinkin ja päivällä on vallan mahdotonta. Järjestäydyin tänään jo varhain jouluruokahankintaan. Melkein heti, kun Itis oli avattu. Pääsin luultavasti yhtä kaikki pahimman ruuhkan alta pois, mutta silti oli vilinää. Ikäkirjo edustettuna kauttaaltaan vauvasta vaariin, ja muukin kirjo, mitä ihon väreihin tulee. Vaikka useimmat ulkomaalaistaustaiset eivät kai joulua vietäkään. Kauppojen kiinniolo joulun aikaan oli pannut vieraatkin liikkeelle. Ei tämä Itäkeskus mikään hiljainen tuppukylä ole.

Kaikki tietävät, missä tulokas tässä talossa asuu. Kun mennään hissillä, tietää naapuri minun kerrokseni. Puskaradio on toiminut. Tätä ei liioin tapahtunut Katajanokalla. Kyllä minä totun tämmöiseenkin. Eikä roskiskeikkaa voi suorittaa vain eteensä katsomalla. Jos oletettava naapuri tulee vastaan, pitää katsoa kohti ja vastata tervehdykseen. Ettei mielletä koppavaksi. Messeniuksenkadulla lapsuudessani sanottiin aina päivää. Mutta ne olivat niitä aikoja, kun naapuri tuli lainaamaan sokeria tai muuten vaan rupattelemaan. Sitten tuli televisio, joka jumiutti ihmiset koteihinsa ja elettiin silloisen hittisarjan Peyton Placen tahtiin. Täällä olen saanut palautua aikaan, kun päivää sanominen kuuluu luonnollisena asiaan ja oikeastaan se tuntuu hyvältä. Ties vaikka kesällä grillaisin makkaraa pihalla jonkun naapurin kanssa.

20. joulukuuta 2015

VÄHÄN ITSESÄÄLIÄ

Kun ei ole asiaa, miksi siis tulla tänne? Ei ollut eilenkään, mutta olin fiksu ja jätin väliin. Teen tikusta tänään asiaa ja ryhdyin miettimään tämän vuotista jouluani. Itsesääliä on mukana. Piti olla aluksi rohkea "joulu siinä, missä muutkin päivät". Ei onnistu.  No, olen ollut joskus jouluja yksin. Puoliso sairaalassa ja kerran hän oli  syntymäpäivää paossa Espanjassa kavereitten kanssa pelaamassa golfia. Eri asia kuin nyt. Hän ei tule enää koskaan kotiin luokseni. Seuranani on tv, kirjat ja kaupan jouluruokaa. Ensin mainitusta eniten seuraa. Prinsessa Ruusunen, Rölli, joulun kestoelokuva "Ihmeellinen on elämä", Konsta Pylkkänen, vanha kunnon Hercule Poirot, vielä vanhempi Buster Keaton veturissaan, Munkkiniemen kreivi ja jopa James Dean. Jos näin haluan. Ja minä haluan. Mitäs sitten tässä surkutellaan?  En oikeasti tykkää itsesäälistä, vaikka se onkin toisinaan terapeuttista. Häntä pystyyn, tyttö.

Luterilaisia kirkkoja alkaa olla myynnissä. Rahavaikeuksia silläkin alalla. Ei myydä pilkkahinnalla ja vain melkein pyhään tarkoitukseen ehkä. Ei tanssisaliksi tai leffateatteriksi, eikä missään tapauksessa diskomusiikin tyyssijaksi. Eihän? HS:n mukaan katolilaiset kaipaavat tilaa ja sen kun vaan protestantit taipumaan paavin edessä ja Lutherin opit tilaa antamaan. Mutta en minä moskeijaksi antaisi. Ellei sitten muistuta vahvasti Córdoban moskeijaa Espanjassa, La Mezquita. Tosin sekin 1200-luvulla kristillisten hallussa. Siinäpä olisi nähtävyys! Vieläkin näin vuosien kuluttua sen nähtyäni salpaa hengityksen.

Nyt kun virallisesti olen huomannut jouluaaton olevan torstaina, on huomenna kömmittävä kauppaan täydentämään ruokavarastoa pärjätäkseni reilusti toista viikkoa eteen päin. Menen siihen kauppaan Itiksessä, jossa ei ole koneportaita.

18. joulukuuta 2015

KYYNELEITÄ

Kukapa ei nostaisi häntäänsä ellei kissa itse. Minä olen se kissa. Ahkeroin eilen koko päivän ja sain taas paikoilleen (paikoilleen?) tavaraa. Löysin puolison kirjoittamia kirjeitä minulle, kun hän oli RUKssa Haminassa. Löysin myös hänen muistiinpanojaan samalta ajalta. Aion ne käydä läpi, vaikka ovatkin yksityisiä. Sitten hävitän. Löysin kaikenlaista muutakin papereiden joukosta. Pitää kahlata läpi ja panna silppuriin. Ketään ei minun jälkeeni kiinnosta.

Olen myös eilen itkenyt. Niitä kohtauksia tulee. Muistoja kaikkialla, vaikka ympäristö onkin uusi. Puolison vanha ylioppilaskuvakin, koulun päästötodistus, maisterin paperit, vanha sydänfilmi... Ehkä hän seuraa minua "hyvä tyttö, jatka elämääsi". Katsoin ikkunasta sateeseen, sateensuojia, kiireisiä askeleita asfaltilla, autojen valoja, jouluvaloja.

Ovikello soi. Tarjottiin liukuovia. "Minä olen vuokralainen" lähetti miehen pois. Postiluukku on rikki. Kuuluukohan se huoltomiehelle? Joulukortteja on tullut sekä vanhaan että uuteen osoitteeseen. Italiaan pitäisi soittaa, antaa uusi osoite ja toivottaa hyvää joulua. S-L:n kortin kuvapuolella on joulukuusen pallo ja sana "aguuri". Tulkitsen sanan tarkoittavan kaikkea hyvää tulevaisuudessa ja ennusmerkkien olevan positiivisia. Kuten muinaiset roomalaisetkin.

Vakuutusyhtiössä meni aikaa. Puolison nimeä ei saa eräässä asiassa poistettua, jotta se on siinä niin kauan kuin vakuutus minua koskee. Pankkitilien kohdalla seuraavana päivänä sujuivat asiat mallikkaasti. Olenhan ainoa asianomainen kaikessa. Vielä hoidettava eräs pankkiasia, kunhan varaan ajan. Näihin paikkoihin ei voi vain kävellä asioita hoitamaan. Pitää varata audienssi.

On päiviä, kun en itke. Ehkä tänään on sellainen päivä.

17. joulukuuta 2015

MICHAEL PORTILLON JA MEIKKITAITEILIJAN SEURASSA

Olen seurannut YleAreenasta Kiehtova maailma: Junamatka Eurooppaan-sarjaa. Näytetty myös televisiossa. Nyt olimme eilen Skandinaviassa  Michael Portillon seurassa kainalossamme  George Bradshawn oiva matkaopas vuodelta 1913. Christian Andersenin Pieni merenneito Kööpenhaminassa omalla kivellään turistien ympäröimänä. Junalla Juutinrauman siltaa pitkin Ruotsiin. Siellä saunottiin. Michael Portillolla uimahousut jalassa. Mutta saunan jälkeen uimaan meni, kun se on kerran tapana. Ajettiin myös resiinalla piknikille eväskorissa lundilaista makkaraa. Norja näytti oppaallemme Oslossa Edvard Munchin "Huudon", jonka pieneen kokoon Michael oli pettynyt. (Samoin ajatellaan Louvren Mona Lisan olevan mahtikokoa, vaan ei ole.) Michael kävi Henrik Ibsenin kotona, joka on museona. Siellä kirjoitettiin "Nukkekoti" vuonna 1879. Suurimman osan Euroopan matkoistaan suorittaa Michael Portillo junalla, jota matkustusmuotoa minäkin rakastan. Kiitoksia oppaille, Portillo ja Bradshaw, hienosta matkasta naapurimaihimme.

Menin sekaisin eilen ja ostin itselleni jouluaiheista ruokaa. Siis laatikoita ja kinkkua. Panin pakkaseen odottamaan joulua. Ostin myös yhden meikkituotteen ja minua palveli itse Meikkitaiteilija. Olin häkeltynyt miespuolisesta palvelusta, etten löytänyt sanaa "ripsiväri". Meikkitaiteilija ymmärsi takelteluni ja esitteli tuotteita. Liikehdintä oli taiteellisen ammattitaitoista ja harjan koko näytettiin käden selkämystä vasten varsin sirolla liikkeellä. Lopuksi hän saatteli minut kassalle asti, kumarsi ja liiteli pois. Maksoin ja rullauduin koneportaisiin ja Herkkuun. Olin Itiksen Stockalla. Matka on siellä pitkä kuin Tipperaryyn, minun on levättävä kolme kertaa. Onneksi on niitä epämukavia istuimia käytävillä. Kotimatkalla istuessani lepäämässä viereen tuli herrahenkilö, joka huokaisi syvään ja sanoi "joka neljäs on ulkomaalainen, pian olemme vähemmistöä". Ah, kuinka minä myötäilinkään "näin on" ja huokasin itsekin.

16. joulukuuta 2015

TUIJOTTELUA

Itis- kauppakeskuksessa tulee vastaan aivan varmasti kaapuihin pukeutuneita musliminaisia, mutta en ole huomannut mitään erityistä tuijottelua heihin päin puhumattakaan huuteluista. HS kuitenkin haastatteli muslimeja ja nämä kertoivat suomalaisten käyttäytymisestä aivan toista. Minua kasvatettiin lapsena, ettei saa ketään tuijottaa. Siihen aikaan ei ollut Suomessa ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia kuten nyt, mutta vammaisia oli ja muulla lailla meistä muista poikkeavia. Tuijottaa ei saanut. Tämän opin ja nyt aikuisena kiellon sanelee järki. Sitä paitsi me tässä maassa olemme jo tottuneet, tai pitäisi olla tottunut, musliminaisten vaatetukseen. Eihän se enää erikoista tai tavatonta ole. Itäkeskuksen kauppakeskuksen kujilla ei sitten voikaan tehdä muuta kuin tuijottaa. Muslimeja tulee koko ajan vastaan.

Taas on Mark Twain joidenkin ihmisten hampaissa Huckleberry Finnillään. Philadelphian kveekaripainotteinen koulu on kirjan kieltänyt vanhemmilta oppilailta lukutunneilla USAssa. Kiikastaa sanasta "nigger" muun muassa. Suomessahan sanan suomen kielinen versio on ankarasti kielletty ja siinä samassa hötäkässä Fazer poisti "neekeripojan" kasvot lakupötköstä. Överiksi on mennyt. Samassa syssyssä hävisi saman makeistehtaan geisha suklaapatukasta. Mikä siinä geishassakin kiikasti?

Minulla on jo verhoja ikkunoissa, mutta homma jatkuu ensi vuoden puolella. Kyllä verhot ovat mukavia, en kiellä. Luovat pehmeyttä, kodikkuutta ja lämpimän tuntua. Taulut yhä muuttomiesten paketeissa, kun seinille pano on vähän outo homma. Kiskoista roikkuu naruja ja niissä koukun tapaisia. Taidenäyttelyissä olen nähnyt. Naruja ja koukkuja hankittava lisää. Minulla on paljon tauluja.

15. joulukuuta 2015

HELSINGIN KAUPUNKI ON TIEDOTTANUT

Helsingin kaupunki tiedottaa-niminen lehti kertoo ja Pertti Mustonen kirjoittaa vuonna 1990, että Helsingillä on "maailman kaunein rautatieasema". Ja että rakas kaupunkimme on "Itämeren Tuhkimo", sekä että "suurten arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden periaatteiden ja ajatusten suuret jäljet näkyvät tässä kaupungissamme." Ja niin ne tekevät vielä vuonna 2015.

Mutta siirtykäämme Malmille. Malmilla on legendoja, kuten muillakin kaupunginosilla. Malmilla mustalaiset, Tattarisuon murhat ja Aleksis Kivi, joka kylläkin kyllästyi malmilaisten räyhäämiseen kahdessa viikossa. Tämän kertoo Helsingin tiedotuslehdessä Jarmo Somermäki. Malmilla on ollut tai ehkä on vieläkin  Kirkonkyläntien Aarnion divari, Mekki-baari Notkotiellä ja Tillikka. Malminraitilla oli Kala- ja vihannespoikien kalakauppa: kalaa, vihanneksia, hedelmiä.  Sieltä sai joka päivä "kuutta eri sorttia savukalaa". Somermäki asui Malminraitti 7:ssä ja se vaikutti kenkälaatikolta puu- ja kivitalojen joukossa. Puutaloista eivät kaikki tykänneet ja niinpä Aatu ja Pasi polttivat vanerikaupan liiterin. Malmi sai venepakolaisia mustalaisten sijaan ja uuden aseman valmistuttua muutti Jarmo Somermäki Malmilta pois. Jäi kaipaamaan "monttubileitä".

Sitten kantakaupunkiin. Tuomiokirkon liki kaksimetrinen kellotaulu pommitettiin rikki jatkosodassa. Uuden lasin lahjoitti 1949 Bergholmin lasitusliike. Yrityksen perusti 1910 K.G. Bergholm. Uusi lasi tilattiin Englannista. Museovirasto vaati, että kellotaulu on täsmälleen entisen lainen. Taulun numerot ovat yli 20 cm. Kellotaulu hilattiin ulkokautta kirkon torniin. Aikaa kului tunteja. 240 kiloinen nostettava ei ollut helppo tehtävä. Lehdistö oli kiinnostunut ja varsinkin Hufvudstadsbladetin Bez. Hän kiipesi kellon perässä ulkokautta torniin. Nosto onnistui ja tasan klo 24 uudenvuodenyönä kellotauluun syttyi valo ja kaksitoista lyöntiä kertoi Helsingin siirtyneen  vuoteen 1950.

14. joulukuuta 2015

ELÄVIEN KIRJOISSA SITTENKIN

Katulampun valossa satelee Itäkeskuksessa räntää. Minulla huomenna tapaaminen vakuutuslaitoksen kanssa. Kuulemma virkatodistus riittää. Sekin minulla on. Olen joskus pessimismiin taipuvainen ja siis varma, että olisi tarvittu muitakin papereita. Niitä minulla ei ole.

Eilen olisi T tullut hommiin, mutta en jaksanut miestä vastaan ottaa. Vatsa kipuili ja olin huolettomassa yöasussa koko päivän joko vuoteessa tai sohvalla. Televisiosta tuli katseltua yhtä ja toista ja eritoten kaikkea. Myös katselin nenäliinapaketin kanssa "Hiljaiset sillat" ja itkin niin maan perusteellisesti. Leffan katselemiseen kerta kerran jälkeen riittää vuolaita kyyneliä. Rakkauselokuva isolla ärrällä. Tv auki koko päivän, joten en kuullut ovikellon soittoa. Mutta ryminän kuulin jonkun tullessa omalla avaimella sisälle. Ei ollut siinä otettavissa kättä pitempää syöksyessäni eteiseen, mutta luotin nyrkkeihini. M sieltä tuli ja puolustautui sanomalla, että kun en avannut ovea/vastannut puhelimeen, luuli mummelin kuukahtaneen. En ollut, mutta sydän jyskytti, että olisin voinut. Viipyi pari minuuttia todettuaan minun elävän, ja lähti. Minä koetin rauhoittua.

Olen laittanut yhteen jalkalamppuun varjostimen. Heti kodikkaan näköistä. Purin pakkauksesta myös norjalaisen ison ja raskaan elefantin. Mietittyäni sille paikkaa, panin viinipöydän yhteen nurkkaan ja norsun sen päälle. Ei hullumpata. Miten muuten elefantti ja Norja kuuluvat yhteen?  Pohjois-Norjassa ollessani en nähnyt yhtään norsua, mutta luonnollista kokoa olevan jääkarhun kylläkin patsaana Hammerfestissä.

Hörppään loput kahvista ja alan valmistautua uuteen viikkoon. Joulukin kuulemma tulossa.







13. joulukuuta 2015

ÖISTÄ SYKETTÄ

Katu, jonka varrella asun, on huomattavasti vilkkaampi ympäri vuorokauden kuin kotikatu Skattalla. Täällähän ei nukuta/hiljennytä ollenkaan. Kävelijöitä ei niinkään näy pikkutunneilla ja niiden jälkeen, mutta autoja menee ja tulee alvariinsa. Poliisiautokin partioi. Olen moitiskellut uutta asuinaluettani, enkä sanojani syö, mutta tämmöinen jonkunlainen kaupungin öinen syke on vaihteeksi mukavaa uinailevan Katajanokan jälkeen. Mihin ne ovat kaikki muuten menossa siihen aikaan? Miltä sitten näyttääkään Itäkeskuksessa, kun K-Citymarketin laajennustyöt on saatu päätökseen, elokuvateatterit ja ravintolat avattu? On kuulemma ylikulkusiltakin jalankulkijoita varten suoraan Itiksen sydämeen. Jos alkaisin viihtyä. Jos menisin leffaan.

Leffasta tulikin mieleeni, että katselin eilen Frank Sinatraa Teemalla. Olen aina tykännyt tästä miehestä. Laiha nuorukainen aikoinaan, mutta mikä ääni. Minulla on vieläkin Sinatran lp-äänilevyjä, mutta soitinta ei enää. Lauantaina 12.12. oli 100 vuotta Vanhan Sinisilmän syntymästä ja Teema juhlisti asiaa. Iho nousee kananlihalle kuunnellessani My Way´ta tai Ï´ve got You Under My Skin. Sitten vielä onnellisesti päättyvä tarina "Tie a yellow ribbon around the ole oak tree", jota positiivisuutensa takia jaksan kuunnella uudestaan ja uudestaan ( jos olisi vielä soitin). Ei yksi keltainen nauha vanhassa tammessa, vaan sata. Samettiääninen Dean Martin oli toinen, jota ihailin. Nämä kaksi herraa yhä sykähdyttävät ja ilokseni heidän äänityksiään silloin tällöin kuulee. Jos ei muualla niin YouTubessa. Kun Martin laulaa "sway me more"  me tytöt olimme pyörtyä. Enää ei minua pyörrytä, mutta tuntuu hyvältä.









12. joulukuuta 2015

OLISI VANHASSA VARA PAREMPI

Uskottava on, hehkulamppuja ei ole enää. On led-lamppuja ja halogeeneja. Uusiksi menee kattokruunujen valot. Mikä vanhoissa hehkulampuissa oli vikana? En usko niiden suurempaan sähkön kulutukseen. Rullauduin Itäkeskuksen Prismaan, enkä tähänkään kauppaan viehättynyt. Koneportaita, kerroksia, ei myyjiä, joulukiireisiä asiakkaita. Oi, mitenkä kaipaankaan aikaa, kun oli myyjä ja hän kysyi ystävällisellä äänellä "tuleeko muuta?". Nyt asiakasparka harhailee yksin pitkin lohduttoman pitkiä käytäviä kaupoissa ainoina oppainaan ikävät plakaatit "kodinkoneet" tai "murot ja keksit" käytävien yläpuolella. Jos saa kiinni henkilökunnan edustajan, saa vastaukseksi "niitä on käytävällä numero 25". 25??? Missä on käytävä numero 25? Olen väsynyt nykyaikaan.

Hietalahden hallia ei saakaan kauppias Roslund, vaikka minäkin niin luulin. Helsingin kaupunki perui myyntiaikeen. Mitä vanhalle kauppahallille nyt tapahtuu, jää nähtäväksi. Jatkuuko kuten ennen? Hallista on ollut vuosien mittaan moneksi. Sen ovat kirpputorikauppiaat vallanneet, on myyty antiikkia, koettu kovia, asiakaskatoa, remontoitu... Se on Helsingin kauppahalleista minulle vierain, vaikka kirpputoriaikana olen itsekin siellä kojua pitänyt jo edesmenneen pikkuserkkuni kanssa. Minulla oli Lumikki- ja Mikki Hiiri-lautasia jäänyt lapsuudesta. Ne möin. Muistan, mitenkä lautanen piti syödessä saada tyhjäksi, että pohjalla oleva olento tuli näkyviin.  Vanha herra, joka lautaseni osti, näytti hetkiseksi hänkin palautuneen kauaksi lapsuuteen. Ehkä hän myös oli syönyt Mikki Hiiri-lautaselta.

Minä en viihdy Itäkeskuksessa. Nyt sen tunnustan. Asunnossa ei vikaa, mutta koko kaupunginosa ei saa sympatiaani. Asun täällä kuitenkin, mutta Prismaan en enää mene. Ensinnäkin lonkalle liian pitkä kävelymatka, ankea sisäänkäynti ja heti edessä ensimmäiset koneportaat. Varmasti oli hissikin jossain, mutta yleensä ne on hyvin piilotettu. Onneksi ei ole mikään pakko Prismaan mennä.

Jos Joulupukki toisi minulle hyvää tahtoa ja halua alkaa tykätä edes pikkuisen Itäkeskuksesta. Ai niin, mutta Joulupukki onkin satua.









11. joulukuuta 2015

LAMPUN METSÄSTYSTÄ

Ei näemmä Itis-nimisestä kauppakeskuksesta saa kaikkea. Rullauduin Clas Ohlsonilla, Stockmannilla ja K-Citymarketissa etsimässä kattokruunuun ja lampetteihin kynttilälamppuja. Ei oo.  Vielä on Prisma, sinne. Jos ei sielläkään ole, tietää metromatkaa kunnon Stockmannille Aleksille. Tämä ON periferiaa. Itiksen Stockmannilla pahoiteltiin ja annettiin ymmärtää, että huonompaan suuntaan mennään. Olin vilpittömästi samaa mieltä. Luulisi nyt muillakin olevan katossaan kruunuja. Ei se nyt niin erinomaisen erikoista ole.

Kyllä Itiksessä näkee ja kuulee. Vastaan tuli oranssiin pukeutuneita munkkeja ja tietysti näitä meidän omia muslimeja, oli romaniväkeä sameteissaan, venäläisiä, enempi tai vähempi tummaihoisia ja jokunen suomalainenkin minun lisäkseni. Tunsin olevani vähemmistöä. No, koko Itishän on hollantilaisten omistuksessa. Kaupoissa ulkomaalaisia myyjiä, ravitsemusliikkeet ulkomaalaisomistuksessa. On thairuokaa, irakilaista, kiinalaista, vietnamilaista ja tuskin missään suomalaismummon lihapullia. Mutta oli eräässä nurkassa yksityisyrittäjä, joka möi Kuopiosta aitoja kalakukkoja, ihan Partasen tapaan tehtyjä. Teki mieli nostaa Suomen lippu korkealle. Hei, me ollaan Suomessa.

Piti ostaa uusi hiiri läppäriin. Vanha oli semmoinen harmaa melkein oikean hiiren näköinen, eikä oikein toiminut. Tämä on kuin pienoisauto valoineen kaikkineen. Ja tietysti Kiinasta. Ja kuulemma ergonominen muotoilu. Nyt kelpaa kirjoitella. Eikä mikään turhake, kuten  se Muna Foodsin lanseeraama muovinen munakotelo, jolle Suomen Luonto antoi tämän turhaketittelin. Kyllä meitä nyt onnisti voidessamme ostella vapaan kanan munia ja sitten jälkikäyttää munakotelo mitä moninaisimmilla tavoilla.Voi pinota vaikka päällekkäin. Aletaan heti keksiä, mitä kaikkea munakoteloilla voi tehdä.













10. joulukuuta 2015

JÄLLEEN EDISTYSTÄ

Peili ja lampetit olohuoneen seinällä. Vuokranantajan kanssa oli keskustelua, saako porata. Ensin se tyystin kiellettiin, mutta sain lopulta luvan. Ystäväni T tuli eilen hommiin, korjasi myös postiluukun. Se repsotti rumasti. Tämä T on semmoinen käden taitaja, mikään ei ole hänelle vierasta. Olemme lapsuudesta asti tunteneet, vauvasta lähtien. Äitimme olivat luokkatovereita kansakoulussa ja läheisessä yhteydessä äitini kuolemaan asti. Pitkääkin pitempi ystävyys. Kuten alkaa olla T:llä ja minullakin.

Eilen taas tutustumista Itikseen, samoin tänään. On hankittava lamppuja. Sulake paloi eilen ja vei mennessään muutaman lampun. Eilen tuli myös tietoa muuttofirman vakuutuksesta. Pitäisi kuulemma panna menemään kuittia vahingoittuneista tavaroista. Mistäpä minä kuitteja tempaisen vuosikymmenten takaisista ostoksista? Unkarilainen kattokruunu on ollut lapsuuteni kodissa vuosikymmenet ja sitten perittynä minun kodissani vuodesta 1992 lähtien, jolloin isäni lähti tästä elämästä.

Mikään aiempi muuttofirma kohdallani ei ole saanut niin paljon vahinkoa aikaan kuin tämä 1916 perustettu yritys Helsingin Sienikujalla. Lukuisat ovat olleet muutot ja etupäässä Stenvallin toimesta. Aina on sujunut, jopa Hämeen mökiltä Helsinkiin. Nyt meni moni asia päin honkia. Ensin eivät olleet ottaneet mukaan pyynnöstä huolimatta kattokruunujen kuljetuslaatikoita. Muuttomies joutui vaatelaatikoita puukolla suurentamaan saadakseen kruunut niihin. Sakarat vääntyivät ja yksi mansetti rikkoontui. Unkarilainen kruunu lähtöpaikassa Katajanokalla putosi katosta irrottaessa lattialle mennen tuusan nuuskaksi. Tv-tason lasihylly ei koskaan tullut tänne perille ja siitä keskusteltiin, jos sitä oli ollutkaan, kunnes muuttomies tunnusti sen rikkoneensa. En ikinä tule kenellekään suosittelemaan tätä muuttofirmaa. Olisi pitänyt kuunnella Juttaa ja antaa Niemen hoitaa.





9. joulukuuta 2015

TYÖ TEHTY ON

Eilen jatkoin sittenkin kirjojen järjestelyä, ja olin aivan poikki. Raskaiden kirjojen nostelu kipeytti kädet, lonkka vihoitteli. Kiipeileminen tikapuilla ylös ja alas. Purin hammasta ja rehkin melkein loppuun asti. Hienolta näyttää. Käsittelin kaikki kirjat yksitellen ja oli semmoisiakin, joiden olemassa oloa en ole tiennyt. Vanhimmat 1800-luvun puolen välin jälkeen.

Vuoteessa luin Unto Kupiaisen "Suomalainen lyriikka Siljosta Sarkiaan" (WSOY 1948).

Minä menin hattuni alle
ja lähdin maailmalle
pois köyhyyttä pakohon.
Tein tuulentuvan, tein talon,
sain lahjaksi päivän valon
ja ilmaisen kuutamon.
(Tuulentupa, Einari Vuorela)

Viehättävä pieni runo. "Piirrelmä", kuten Kupiainen sanoo.

Minulle aina hiukan hymyillään näiden vanhojen runoilijoiden kanssa. Nykylyriikassa ei mitään vikaa, ei vaan minuun kolahda. Ovat kantaa ottavia, jotkut kovia, ei riimittelyä, toisinaan tarina, jossa ei päätä, ei häntää. Harvat, harvat ovat minua viehättäneet, jokunen Jenni Haukion saanut armon silmissäni sekä jokin muu. Pitäisi tutustua enemmän, ennen kuin tietää varmasti.

Lapsuuden kodissani oli runous aina läsnä, muullakin tavoin kuin kirjahyllyssä. Runoja luettiin, isäni kävi lukemassa niitä pienimuotoisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli hyvä ääni. Ystävät lahjoittivat runokirjoja, eräässäkin lukee "Sikelle Immulta 1924". Sikke oli äitini, oikealta nimeltään Sigrid, ja Immu taas kauan sitten edesmennyt näyttelijä.

Väitän saaneeni kirjat hienoon ojennukseen, että tuskin  vuosiin. Niitä on vain hyllyyn muuttojen yhteydessä suurin piirtein järjestykseen pantu, mutta nyt ovat aiheittain. Romaaneja minulla on vähän. Toki suomalaiset klassikot puolustamassa paikkaansa. Annoinhan paljon pois Katajanokalla ja se tarkoittaa todella paljon. Kaatopaikalle meni neljä suurta kirjahyllyä. "Kierrätyskeskukseen", kuten muuttomiehet kohteliaammin kutsuivat tätä ylimäärätavaroiden hautausmaata. Ehkä ne sieltä joutivat vaikka jonkun polttopuiksi. Tammea olivat.













8. joulukuuta 2015

KIRJOJA, KIRJOJA, KIRJOJA

Nyt on "lankapuhelinkin" käytössä, mutta se on nykyisin "kotipuhelin" ja kulkee netin kautta. Lankoja siinä ei ole, vaan on kuni matkapuhelin ikään. Voi myös kanniskella mukana kautta koko Suomenniemen.

Tässä istun huilaamassa. Ahkeroinut aamusta lähtien kirjojen kimpussa. Jonkunlainen järjestys on saatava hyllyihin. Näytelmät, runot, taide, Helsinki-aiheiset, kirjallisuuden historiat...  Aluksi kun ne vain hyllyyn työnnettiin, että saatiin muuttolaatikot tyhjiksi. Olisi tänne kuitenkin pari kirjahyllyä vielä mahtunut ja se olisikin hurjasti auttanut tätä järjestelemistä. No, tehty mikä tehty, ei kannata surkutella.

Vakuutusyhtiöasian hoidan ensi viikolla. On jo varattu audienssiaika. Ei sinne saa/voi dallata noin vaan. Kiukutti jo soittaminen tänään. Jos on sitä ja sitä asiaa, paina sitä ja sitä numeroa. Ja kun olin painanut, piti painaa lisää. Sitten pääsin jonoon ja korvaan soi musiikin kaamea pauhu. Välillä automaatti ilmoitti minun olevan edelleen jonossa. Olisin muutenkin sen ymmärtänyt. Lopulta pääsin luettelemaan henkilötunnusnumeroita sekä minun että puolison ja varsinaiseen asiaankin. Kaikki on niin monimutkaista.

Taidankin lopettaa kirjojen seassa möyrimisen tältä päivältä. Pesen käteni ja syön jätskin.

7. joulukuuta 2015

ILOINEN VELIKULTA

Minulla on yksi Jalmari Ruokokosken taulu. Kuvaa Porvoon kirkkoa ja on signeerattu. Hän teki kirkosta useita versioita, liekö ollut jälleen silloin rahapulassa?  Pahimmassa hän maalasi kankaan sijasta vanerille tai jopa kankaan molemmille puolille.

Kerrotaan taiteilijasta seuraavanlaista anekdoottia. Kerran tuli Ruokokosken ateljeehen taulunostaja, joka huomasi kankaalle maalatun molemmin puolin. Kysyi Ruokokoskelta hintaa. Kuusi sataa markkaa, vastasi taiteilija. "mutta tässähän on toisellakin puolella maalaus, onko sama hinta?" Ei ole, vastasi Ruokokoski "se kun on parempi sillä puolella, niin sen hinta on kahdeksan sataa markkaa".

Minun tauluni on maalattu vain yhdelle puolelle. Ehkä taiteilija olikin silloin varoissaan.

Jalmari Ruokokoski oli ahkera Brondan asiakas. Hän oli hauska leikinlaskija ja juhlien pidetty viihdyttäjä. Joku kysyi silloin tällöin, miksi Jalmarin toinen silmä on sininen ja toinen ruskea? Taiteilija selitti syyn "se johtuu siitä, että sinisellä silmällä maalaan ja ruskealla myyn taulun".

Jalmari Ruokokoski (1886-1936) oli suutarin poika Pietarista. Hän oli naimisissa  1909-1913 sirkuksen nuorallatanssijan kanssa. Tutustui taiteeseen Pariisissa ja Tanskassa. Näyttelyitä Helsingissä, Tukholmassa, Oslossa ja muun muassa Roomassa. Hyvinkään Humala-nimisessä talossa asui ja maalasi vuodet 1916-1918, jolloin oli toisen kerran naimisissa. Humalan ja Krapulan rakennuttivat 1915 Ruokokoski ja Tyko Sallinen ateljeekseen  ja Sallinen sai Krapulan. Jalmari Ruokokoski joutui Helsinkiin sairaalaan liiallisen alkoholin käytön takia ja kuoli 1936 vain 49 vuotiaana.

(Lähteet Vilho Nenonen "Tavattiin Brondalla" sekä googletus netistä)




6. joulukuuta 2015

BRONDA

Olipa kerran, tarkemmin vuonna 1823, kaksi kalastajaa. He rakennuttivat Helsinkiin talon, tarkemmin Eteläesplanadi 20:een. Myöhemmin kalastajat möivät talon ja sen osti leipurimestari Karl Magnus Brondin. Brondin oli tullut Helsinkiin Viipurista vuonna 1876 ja sai ravintolaoikeudet seuraavana vuonna. Eteläespan ensimmäisessä kerroksessa oli höyryleipomo ja toisessa kahvila, Brondinin mukaan Bronda, joka toimi hänellä vuoteen 1919.

Kahvila sai vuosien aikana monta omistajaa Brondinin jälkeen. Sen osti vuonna 1935 Primula. Tarjottiin ruokaa, viiniä ja olutta asiakkaille. Vuonna 1949 kahvila meni konkurssiin ja silloin sen omisti rouva Viholainen, ravintola Särkän emännöitsijä. Pöydät myytiin huutokaupassa kuten myös Jalmari Ruokokosken taulu, johon kuvattu taiteilijat Adolf Lindfors, Oki Räisänen ja Mikko Hovi (kuvanveistäjä) Brondan suosio oli suurimmillaan 1920-1930 luvuilla. Joskus 1910-luvulla alkoivat Jalmari Ruokokoski, Tykö Sallinen, Kosti Meriläinen ja Yrjö Ollila käydä ahkerasti Brondinin kahvilassa. Sitä mainostettiin lehdessä monin sanoin, kehuttiin "ihanaa ja nautintorikasta  näköalaa vastapäätä oopperapuistoa". Kesäkuukausina tarjoiltiin "ranskanleipää, voita ja maitoa myös juuston kanssa". Iltapäivällä sai batong-leipää.

Joka päivä kokoontuivat Brondalle samat herraseurueet, vanhat taiteilijat, hiljaiset shakinpelaajat ja tutut tuttujen kanssa. Myös virolainen kirjailija Aleksander Sipelgas (1885-1937) oli löytänyt tiensä Brondalle Suomessa asuessaan. Taiteilijoilla oli joskus taloudellisia vaikeuksia, mutta Brondan henkilökunta oli ymmärtäväistä väkeä, antoi jopa ilmaiseksi kahvikupillisen janoiselle taiteilijalle.

Sotien jälkeen 1940-luvulla Brondan kahvilan suosio alkoi laskea. Taiteilijat väistyivät ja kahvila alkoi täyttyä "taiteesta ymmärtämättömästä joukosta". Kirjailijat siirtyivät Pörssi- eli Hattupääkahvilaan (nimen sai siitä, kun siellä istuttiin hattu päässä), joka silloin oli nykyisen tavaratalo Stockmannin paikalla tai jopa Pitkänsillan pohjoispuolelle Siltasaaren Elantoon.

Vanha Brondan talo purettiin vuonna 1972. Uusi rakennettiin kolme vuotta myöhemmin. Siellä on 2014 avattu ravintola, jonka nimi on Bronda.

(Tiedot suureksi osaksi Vilho Nenosen kirjasta "Tavattiin Brondalla", ilmestymisvuosi 1981, SKS)


Niin, ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille suomalaisille.

5. joulukuuta 2015

JUHLATAMINEISSA TANGOTAAN

Huomenna siis tanssitaan. Juhlat ainutlaatuiset Suomessa ja koko tapa juhlia maan itsenäisyyttä on uniikkia. Säyseästi riemuitaan ja jalalla niin koreasti pannaan. Vaan ei galopin tai franseesin tahtiin, ei polkan poljentoa presidentinlinnan parketilla. Hillitysti vie kavaljeeri daamiaan tangon tai foxin tahtiin, kuten tämän maan kamaralla kuuluukin. Vaan olisihan se poikaa, jos jiveä pyörähdeltäisiin niin että Jukka Rintalan suunnittelemat helmat heilahtaisivat korkealle ilmaan partnerin veivatessa daamia vimmatusti. No ei sittenkään niissä pippaloissa. Ehkä jatkoilla jossakin, jossa protokolla ei määrää.

Tänään jälleen oleilua, mutta ahkerana. Huusholli olisi saatava joltiseenkin kuntoon. Hidasta on. Lonkka haluaa lepoon pitkähkön aherruksen jälkeen ja mikäs minun on kellahtaessa hetkeksi, että taas voi ja jaksaa. Toivottavasti seuraava muutto on vaivaistaloon tai kalmona kalmistoon. Enää ei jaksaisi. Olihan tämä järjestyksessä jo 9. aikuisena ja lapsena oli kolme muuttoa, kun laskee mukaan  Naistenklinikalta Hesperiankadulle ja sieltä Messeniuksenkadulle ja sitten Mechelininkadulle, josta naineena naisena omiin koteihin alkaen Töölön Humalistonkadusta. Muuttoja on!

Ei sada eikä tuule, aurinko paistaa. On tämä mukavampaa. Pääsisi kuivin jaloin Itikseen, vaan en mene. Maanantaina taas. On asiaa vakuutuslaitokseenkin. Pitää poistaa maksuista puoliso. Eräänä iltana ikävän pakkautuessa mieleen, kerroin muuttaneeni. Ehkä tietääkin jo. Mietin, miten nyt olisi, jos olisin saanut hänet vielä pitää? Täällä emme asuisi. Muuttohan olisi tullut kuitenkin kysymykseen Katajanokan talon peruskorjauksen takia. Sen puoliso tiesi. Kysyi aina "minne muutetaan?". Hän muuttikin toisaalle pois ennen minua. Minä jäin vielä joksikin aikaa. Kaipaukseni kanssa.



4. joulukuuta 2015

HETKI MENNEISYYDESSÄ

Koko päivä kotona ja jotain aikaakin saaneena. Enemmänkin olisi tullut tehtyä, jos tänne ei olisi tullut T. Myös M käväisi. Hänen kanssaan keskusteltiin ikkunaverhoista ja T:n kanssa palauduimme kauaksi lapsuuteen, osittain yhteiseen, sillä T on lapsuudenystäväni. Muisteltiin hiukan myöhäisempiäkin aikoja kuten minun avioliittoni alkuaikoja, uuden vuoden vastaanottoja, tinan valamisia, mökkeilyä perheitten kesken, kesiä, jolloin meillä oli vielä paljon elämää edessä. Kauan sitten.Tunnit vierähtivät välillä haikeissakin merkeissä, mutta sitten, kun pääsimme politiikan puolelle, ääni muuttui ja hallituksen kolme ässää saivat lujat kritiikit.

Sataa ja tuulee. Tämmöistä luvattiin. Pyöräillessä huojuttaa, varoitettiin. Ja kukapa ulos juuri nyt mielisikään. Minun piti käydä kaupassa, mutta se jäi. Saattaa jäädä huominenkin kauppareissu. Ja sitten, kun yksi yö nukutaan, ovat linnassa juhlat ja tanssiaiset. Siis sinne television välityksellä. Kuka astuu kenenkin laahukselle ja millainen asu  maan ensimmäisellä leidillä on. Tämä kaikki täytyy nähdä.

Sitä en tiedä, jaksanko katsella jatkosodan myräkkää Tuntemattomassa sotilaassa. No, näin olen ennekin tuuminut ja sitten tiiviisti katsellut. Aikamoinen äläkkä syntyisi kansan keskuudessa, jos Edvin Laineen  version (1955) tilalla kuvaruutuun ilmestyisi Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas vuodelta 1985. Sepä olisi suorastaan rankka pyhäinhäväistys. Mollbergilta oli rohkea veto 30 vuotta sitten mennä sorkkimaan aluetta, joka kuuluu Edvin Laineen sotasankareille.


















3. joulukuuta 2015

LISÄÄ SÄHKÖÄ

Tämä uusi asuintaloni onkin sellainen, että täällä naapurit tervehtivät ja kysyvät, olenko uusi asukas. Sitten jutellaan. Kertaakaan en ole roskiskeikkaa päässyt ilman huomiota. Tässähän on oltava pihakulttuurissa enemmän sosiaalinen kuin vuosiin.

Sähkömies kävi, diplomi-insinööri. Ensin vuokranantajan laskuun teipattu pistorasian vaihto. Keittiössäkin oli ongelma. Vähän kyselin ja jahkailin. Insinööri lähti pois ja soitti hetken kuluttua, että voisi tulla keittiönkin pistorasian panemaan kuntoon. Kertoi hinnan työstä, eikä se päätä huimannut. Tuli ja teki. Siitä tuli minulle omakustanteinen. Tarvitsin lisää sähköä. Mukava oli tämä inssi. Juttelimme kaikenlaista sähköstä. Sain senkin tietää, että hänen suvussaan on paljon insinöörejä. Mikähän siinä on, että suvuissa on saman ammatin harjoittajia useita ja vielä vaimoiksi ja miehiksi joutuu saman alan edustaja? Minun puolisoni siunanneen papin suku vilisi pappeja ja piispojakin joukossa. Insinööri jätti minulle korttinsa, jos joskus tarvitsen sähkömiestä. Ehkä tarvitsen, ehkä en, mutta on hyvä olla olemassa mahdollisuus saada alan ammattilainen.

Olen saanut suurimman osan pahvilaatikoista taiteltua kartongin jäteastiaan sopivaan kokoon. Kynnet siinä meni. Jäi toki vielä taiteltavaa. Tänään vuorossa kynttilälaatikon tyhjennys. En varmaan ehdi elämäni aikana kaikkia polttaa. Joskus olin suurkuluttaja ja tämä varasto on niiltä ajoilta. Rakastan vieläkin kynttilän valoa ja sen liekkiä. On rauhoittavaa olla kynttilän lähellä siitä nauttien. Ja se lämmittää pikkuisella liekillään ympäristöään. Kerran ostin semmoisen paristolla käyvän tuikun. No ei sitten lähimaillakaan aidon tuntuinen, suorastaan kynttilän liekin irvikuva. Turvallinen toki. Sitä on moni lapsi varmasti yrittänyt puhaltaa sammuksiin.

Turvapaikan hakijoita opastetaan pukeutumaan kylmän varalle. Kävelevät Oulun tienoilla lumisessa maassa sandaaleissa ja jalassa sortsit. Eikö paleleminen pane ajattelemaan, että pitäisi panna villaa ylle? Vaatteitahan heille on annettu ymmärtääkseni tarpeeksi. Pitääkö oikeasti opettaa, että jos ihminen palelee, sille pitää tehdä jotain, eikä vain palella?



2. joulukuuta 2015

SATTUMOISIN ISÄNI SHAKKIKAVERI

Tapasin vuokranantajani. Ja kyllä maailma on pieni. Sukunimi toi mieleeni erään saman nimisen shakinpelaajan, joka oli isä-vainaan klubikaveri. Katsoin netistä. Sama mies. Osoittautui vuokraisäntäni edesmenneeksi isoisäksi. Hauska sattuma.

Eilen taas seikkailulla Itiksessä. Enkä edes eksynyt. City-Marketista tiskiharja ja Bioska-kasseja biojätettä varten. Ihan vaan, että kävin tutustumassa. Joku oli kaatunut koneportaissa, en päässyt ylös kauppakeskuksen puolelle. Ulkona oli hissi, likainen, haiseva, seinät sotkettu, hidas ja pelottava. Sillä eräs rouva ja minä pääsimme. Oli seuraa, fobia ei iskenyt. Tänään vain kotona, järjestelyä ja ihmettelyä, mihin saan mahtumaan. Keittiöön pitää saada jonkunlainen kaappi, jossa laatikoita. On tämä semmoista sumplimista, kun muuttaa pienempään.

Sitten vähän historiaa seuraavaksi. Nykynuoret luulevat coca-colan olleen aina Suomessa. Väärin. Vuonna 1952, Helsingin olympiavuosi, osti  kansanhuoltoministeriö amerikkalaisen elintarvike-erän ja siihen kuului coca-colan  ostositoumus. Cola-juoma määriteltiin mehuksi. Reseptit lähetettiin virvoitusjuomatehtaille. Alettiin valmistaa cola-juomaa tarkasti lääkintöhallituksen valvonnassa. Puolittain virkistävä "lääke".

Juoma kiinnosti suomalaisia. Sitä  mainostettiin  pullotetun kahvin tapaisena juomana. Ensimmäiset erät tätä uutta juomaa maistui erilaiselta kuin nykyinen coca-cola. Vasta 1952 jälkeen saimme siihen oikean amerikkalaisen maun. Ja maistuu hyvältä, ostin eilen.

1. joulukuuta 2015

POISSA SILMISTÄ VAAN EI MIELESTÄ

Viimeinen konkreettinen side katkesi Katajanokkaan. Luovutin avaimet. Elisassa kävin ja vajaan kahden viikon kuluttua on lankapuhelinta vastaava puhelin, jota voi kuulemma kanniskella vaikka missä mukana. No, minä en ymmärrä tekniikasta mitään ja olen aina hyvä kohde kauppiaalle. Kävin Itiksen Stockmannilla ja eritoten pikkuisessa Herkussa. Vein kotona pahveja roskikseen ja siirtelin kaappeja kylpyhuoneessa. Muuttolaatikot haettiin ja tuotiin autoon unohtunut laatikko. Soitin muuttofirmaan ja kerroin vahingot. Sanoivat tehneensä virheitä. Noin suurella firmalla ei ole varaa alkaa niuhottaa. Tänään vuorossa tv:n maksulliset kanavat ja sekin hoituu Itiksessä. On tämä helppoa. Mutta sateensuoja ja rollaattori eivät sovi oikein yhteen. Eilen satoi aika rajusti. Ja tuuli. Meinasin kohota lentoon pahvieni kanssa matkalla roskikseen.

Nyt kun on kirjoja yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessani, olen alkanut lukea vuoteessa. Löysin monta makoisaa Helsinki-aiheista kirjaa, jotka ovat aikoinaan jääneet selailuasteelle. Tämä tietää sitä, että alan herkutellen, mutta lukijoita näännytellen, kirjoittaa blogiin minulle niin rakkaasta aiheesta, synnyinkaupungistani  Helsingistä. Itäkeskuksesta ei näissä kirjoissa ole sanaakaan. Onhan sekin joskus historiaa kaupunginosana, mutta ei vielä. Nuori on verrattuna esimerkiksi juuri taakse jättämääni Kalastajamäkeen.

Tänään tapaan vuokranantajani. Tulee illalla tutkailemaan asioita, joista hänelle kerroin. Esimerkiksi sitä seinään teipattua pistoketta. Uutta valaisinta keittiön työpöydän yläpuolelle tuskin saan muulla konstilla kuin omakustanteisesti.