SAKAALEJA SUOMESSA

On huhuttu jo jonkun aikaa sakaalien rantautuneen tähän maahan. On nähty. On kuvattukin. Kai se sitten totta on. Tämän tiesi vuosikymmeniä sitten Lauri Pohjanpää. Hän kirjoitti runon

SAKAALIT

Näin metsässä juosta kepottavan
pedon vastaani likaisen harmaan.
- Hyvää päivää, sanoin, ma edessäin
herra Hukan näen varmaan?

Se irvisti rumasti ikeniään.
- Ma hukalta tosin näytän.
Olen paljon enemmän: sakaali,
ja sakaalin hammasta käytän.

- En teitä tiennyt ees olevankaan
isänmaassani rakkaassa täällä.
- Vai et tiennyt! Ja kuitenkin olemme me
joka maassa vallan päällä!

Me olemme maailman valtiaat,
saa kaikki vavista meitä.
Me emme turvaa voimahan,
me käytämme toisia teitä!

Me turvaamme diplomatiaan
ah, paljon mukavampaan:
joka verta vuotaa ja yksin jää,
jää saaliiksi sakaalin hampaan!

Joka verta vuotaa ja yksin jää,
jok ei muiden laumassa laukkaa,
jota muut on ensin purrehet,
suu sakaalin sen haukkaa.

Jota muut on ensin purrehet,
joka väsyy ja maassa makaa,
me hiivimme hiljaa sen jäljissä,
me puremme sievästi takaa.

Mutta mitäs tässä turhia turisen,
mua tarvitaan ihan muussa!
Sa katsos - enkös sanonutkin:
joku tuolla on taas suden suussa!


Tämä runo on kirjasta Lauri Pohjanpää Valitut runot, WSOY (ilmestymisvuotta ei ihme kyllä ole, kirja on 4. painos. Runon kerrotaan olevan kokoelmasta Metsän satuja vuosilta 1924 ja 1930)

En millään malttanut olla panematta runoa tähän, kun sakaalikeskustelu on aktuelli juuri nyt.

PIENTÄ LAURI VIIDALTA

Kestitsin vieraan eräänä päivänä. Hän oli hyvä ystävänl P-D, joka poisti samalla läppäristä sanojen alta punaisen viivan, joka jo siinä viikkoja häirinnyt minua.Omat taitoni eivät moiseen riitä. Sitten juteltiin ja naurettiin, naurettiin ja juteltiin, pantiin jonkun verran maailmaakin uuteen järjestykseen. Oli toki tarjottavaakin, suolaista ja makeaa, roséta, kahvia, mansikoita ja jäätelöä. Kesäistä. Tietyssä järjestyksessä. Kutvahti hyvinkin muutama tunti. P-D:n kanssa aina niin lystikästä.

Luen kirjaa ihmisen suolistosta. Giulia Enders, lääkäri, kirjoittanut ja Elina Lustig suomentanut. Aikaisemminkin olen kirjan kimpussa ollut, mutta jäänyt kesken. Hyödyllinen kirja ja nyt yritän saada sen luetuksi. Toisenkin kirjan kaivoin hyllystä. Lauri Viita "Ne runot, jotka jäivät".

Ne runot, jotka jäivät,
kun muita kirjaintelin,
ne vain, ne sentään jäivät
ja soivat: Täällä elin.
(Lauri Viita runo "Runoilijan hauta")

Tänään taas kotona mitään erityistä tekemättä. Huomenna liikkeelle. K soitti ja ehdotti Musiikkitalon kesäkonsertteja, maksutonta nautintoa lämpiössä iltapäivisin. Kiinnostuin. Ehkä jonain päivänä. Musiikkinautintoja ennen on saatava Italian kirje matkaan tai oikeammin pieni paketti, jossa Amos Rexin näyttelyiden brosyyrit ja  Amos Rexin suunnittelu, rakentaminen ja valmistuminen pienen kirjan muodossa sekä lisäksi yksi Tuomas Kyrön kirja, että tietää, mille Suomi hymyilee nykyisin ja lopuksi paketissa seuraa minun ylipitkä kirjeeni.

Uutta viikkoa taas mennään, heinäkuun loppupuolta. Elokuu tulossa ja syksy kolkuttelee jo ovea.

Rakastin kesäisiä iltoja,
kun lapsena soudettiin
kohti kaukaista salmen suuta,
johon aurinko vaikutti.
(Lauri Viita)

AMOS REXISSÄ

Hurja juttu tuo Sofi Oksasen Puhdistus. Oikeastaan jännitysromaani. Iho kananlihalla sitä luin. Kirja on samalla Viron historiaa ja henkilöhistoriaa. Ollaan vuoroin eri vuosikymmenissä ja lopulta 1990-luvulla toisen itsenäistymisen aikoina. Olen iloinen, että uskaltauduin sen lukemaan. Aliiden tarina ei hetkeen hellitäkään. "Eestlane olen ja eestlaseks jään, kui mind eestlaseks loodi." (Virolainen olen ja virolaiseksi jään, jos minut virolaiseksi on luotu.)

Lippuja HKO:n kenraaleihin saa alkaa tilata ensi kuun puolessa välissä. Sibelius, Stravinsky, van Beethoven, Mozart, Schumann, Liszt, Debussy...  Nyt tulen myös  näkemään ensimäisen kerran "elävinä" Osmo Vänskän ja Susanna Mälkin työssään. Syksystä tulee hyvä! Mutta kesä jatkuu ja jo heti elokuun alussa Oodiin ja myöhemmin STOAn monitoimitaloon.

Eilen vihdoinkin Amos Rexissä. ARS Fennica ja Sigurd Frosteruksen kokoelma. ARS Fennica oli kaikessa suppeudessaan pienoinen pettymys. Silti oli yksi ihastumiseni kohde. Taiteilija Petri Ala-Maunuksen valtava työ! Se oikeastaan oli pelottava kaikessa siinä, miten hän on kuvannut näkymää, kun ihmistä ei ole, joko ennen meitä tai meidän jälkeemme. Esite kertoo "Luomiskertomus ja maailmanloppu lyövät kättä". Maalaus hypnotisoi minut ja katselin sitä kauan, niin kauan, että tunsin astuneeni teokseen ja pelästyin rohkeuttani.

Sigurd Frosteruksen kokoelman olen Amos Andersonin taidemuseossa nähnyt aikaisemminkin. Magnus Enckelliltä monta työtä, Poikia rannalla, Emmy Frosteruksen muotokuva jne. Kiersin salin nopeasti myötäpäivään.

Sitten K ja minä menimme kahville. Minä suolaista ja K kakkua. Ostin Amos Rexin kaupasta kirjan Amos Rexistä lähetettäväksi Italiaan ja aloin kirjoittaa kirjettä. Ystävältäni on tullut kirje. Arto Paasilinna päässyt il Venerdin viikkoliitteeseen. Artikkelissa, jonka myös sain, kehutaan kuulemma Paasilinnaa maasta taivaaseen. Todella suosittu kirjailija Italiassa. On fan club, joka järjestänyt  "Arto Paasilinna  Memorial Tourin". Jokaisessa pysähdyspaikassa luettiin yleisölle otteita kirjailijan teoksista. Kiertue päättyi helmikuussa Milanoon.

Meillä voisi olla Claes Anderssonin (1937-2019) muistokiertue. Runoja ja jazzia. Soitettaisiin ja luettaisiin tietyissä paikoissa sinne kokoontuneelle väelle.

ALIIDEN ELÄMÄÄ VIROSSA

Oikeastaan, tämän tunnustan, en tiedä Virosta juuri mitään. Historiasta hyvin vähän, ensimmäisestä itsenäistymisestä en edes senkään vertaa, toisesta jälleen vähän. Miksi tämä Suomenlahden takainen naapurimme on jäänyt minulla näin paitsioon? No, kävin siellä Neuvosto-Viron aikana kerran ja sitten toisen itsenäistymisen vuonna 1991jälkeen useammin. Muualla kuin Tallinnassa en ole ollut. Pitäisi hiukan hävetä ja häpeänkin. Turisti-Tallinnan tiedän ja se kohdallani tarkoittaa muutakin kuin terasseja ja sikäläistä Stockmannia. Kummatkaan eivät minulle tuttuja, mutta jotkut ihanat ravintolat kyllä, museot, vanha kaupunki, vanhojen talojen ovet, punaiset tiilikatot. "Puhutteko suomea?" koska ei pidä kuvitellakaan, että suomen puhuminen olisi itsestään selvyys. Englantia? Kyllä.

Miksikö kiinnostus Viroa kohtaan on nyt kasvanut? Siksi, että luen Sofi Oksasen Puhdistusta. Olen googlettanut ahkerasti ja ahmin teosta melkein malttamattomasti sivu sivulta. Kirja on palkittu monella taholla Finlandia-palkinnon lisäksi, enkä yhtään ihmettele, miksi. Tämä kirja on hyvä! Ei kepeä, mutta realistinen kuvaus Virosta 1940-luvulta alkaen. "Miehiä oli neljä. He eivät koputtaneet, he astuivat sisään kuin isännät..." Näin tapahtui monessa talossa, lietsottiin pelkoa ja kuolemaa. Ihmisiä siepattiin, pantiin yöksi pimeään kellariin, kuulusteltiin, syytettiin...

Olen siis Viron 1940-luvulla, josta vähitellen siirryttiin eteenpäin ja kohti toista itsenäistymistä sekä kohti normaaleja oloja. Turismi 1990-luvun alussa vasta tulossa ja jo nykyisin mittava tulonlähde maalle. Sinne mekin euromme kannamme.

Menen taas lukemaan mitä nyt kuuluu Aliidelle, kun 1950-luku jo  häämöttää. Miltä tuntuu olla naimisissa ja miten hän tottui miehensä Martinin "hampaiden välissä oleviin sipulin varsien jäänteisiin", pitkiin kainalokarvoihin, jotka olivat kuin  "ruostunutta rautalankaa". Ajan myötä hän hyväksyy ja tottuu.

MALVIINA ON MANSIKKA

Ostin kirjan. Sofi Oksanen Puhdistus. Aloin lukea. Olin ennen alkamista varma, että en ehkä lue. Hetken luettuani olin varma että luen. On kaksi aikakautta alussa ja kummassakin tarina. Vuonna 1991Vladivostokissa  ja 1992 Länsi-Virossa. Kummassakin tyttö nimeltä Zara. Taidan tykätä tästä kirjasta.

Tallinnanaukion torilta toin mansikoita, kirsikoita ja herneenpalkoja. Mitä herneenpalkoihin tulee, teen jonkunlaista tutkimusta. Kun olin nuori ja nuorempi, oli paloissa keskimäärin kymmenen hernettä. Oli myös hernematoja. Nyt herneitä on kahdeksan palkoa kohti, eikä matoja. Että tämmönen tutkimus.

Erityisesti pidän Malviina-mansikoista. Se taas johtuu siitä, että rakastan Wuolijoen Niskavuoria. Malviinasta kehkeytyy skandaali taloon. Talon isäntä Juhani tahtoo Malviinan, talon mejerska (näin kirjoitettuna), ja saakin niin että suhteesta syntyy poika. Skandaali laajenee, mutta enempää en kerro. Tämän kaiken takia ostan Malviina-mansikoita. Kyllä kesä on ihanaa aikaa!

Tuntuukin siltä, kun helteellä uhataan. Minä tykkään, jos ei mene yli 30 asteen. Jos menee, niin sitten menee. Kotona tuulettimet hurisemaan ja ulkona kulkua varjon puolella. Ensi viikoksi ohjelmaa. P-D tulee kyläilemään yhtenä päivänä. Ja on hellettä tai ei, minä liikun. Hellehattu päähän ja ulos.

DEXTERISTÄ KAILAASEEN

Olen ylpeä itsestäni, luen Colin Dexterin Morse-kirjaa päivittäin, enkä käytä sanakirjaa. Lepuutan aivojani välillä tutkimalla Uuno Kailaan runoja (WSOY). Hyllyssä kaksikin kirjaa, joista toinen vuodelta 1939.V. Tarkiainen alkupuheessaan kertoo kaikenlaista Kailaasta muun muassa: "Kailaan runoilijapersoonallisuus, semmoisena kuin se kuvastuu tällä hetkallä hänen parhaimmissa käsialoissaan, on väkevän älyllisen intohimon leimaama, rajuotteinen ja synkkävärinen, eikä korkeimmissa ilmauksissaan aivan yleistajuinen..." Tarkiainen kirjoitti tämän vuonna 1932.

Uuno Kailas itse kirjoittaa Tarkiaisen tekstin jälkeen: "Teen aluksi lukijalle paljastuksen, ehkä hiukan oudolta kuuluvan, mutta sen, pahempi, toden: minun on ollut annettava kaikki alkuperäiset teokseni -lukuunottamatta poloista esikoiskokoelmaani, jonka julkaiseminen oli kokonaan erehdys -painettavaksi omasta mielestäni liian aikaisin, enemmän tai vähemmän keskeneräisinä. Jos lukija kysyy, miksi?, vastaan: siksi, että en omista linnaa Caprilla. Sellainenkaan puhtaasti henkinen ilmiö kuin runous ei voi välttää niiden lakien puserrusta, joilla aineen valta edelleen hallitsee maailmaamme, vaan on päinvastoin, kaikkein hennompiin arvoihin kuuluvana, erityisen suojaton osallinen kilvoittelussa olemassaolosta..." Kailas kirjoitti tämän vuonna 1932.

Uuno Kailas eli 1901-1933. Hän kuului siitäkin huolimatta Tulenkantajiin, vaikka hiukan vieroksui tulenkantajien näkemyksiä. Tulenkantajat oli 1920-luvulla kirjailijaryhmittymä, johon kuului muunkin taiteen edustajia.

Paljain jaloin on yksi Kailaan runo, josta kovasti pidän. Sitä lukiessani kuulen isäni äänen hänen runoa lausuessaan.

Niin mä kerran
tieni aloin
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.

- Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
-Näin on hyvin.

-Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.

EI EDES DÉ JÀ VU

Asia on nyt sillä lailla, että minulla ei ole hajuakaan mitä kirjoja luen ja olen lukenut. Ostin, ja kerroinkin siitä, päivänä muuanna Tuomas Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja. Luin sen suurella antaumuksella. Panin hyllyyn  ja kuinka ollakaan tilaa sattui olemaan Tuomas Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittajan vieressä.  Herregud, minulla oli jo se ja olen sen lukenutkin aiemmin. Millä ajatuksella kirjoja oikein luen? Tätä jälkimmäistä, siis myöhemmin ostettua, luin oikein hartaudella (tosin aivan alussa hiukan moitiskelin) hymy huulessa ja kaikki teksti oli uppo-outoa. Nyt niitä on kaksin kappalein hyllyssäni.  Minä tarvitsen pääkopan hoitoa! Nyt luen, ja sitä kirjaa on taatusti vain yksi minulla, jo kerran aloittamaani Colin Dexterin Inspector Morsea. Aion lukea loppuun!

Juttelin L:n kanssa puhelimessa ja sain loistavan kuvauksen Italian matkasta. Capri, Sorrento, Napoli...  Kuumaa oli ollut ja se tarkoittaa että +36 astetta, enemmänkin. Hurjaa.  Sitten soitti E Oulusta ja keskustelimme sinne menostani.  Jos menen, niin  elokuussa. Silloin ovat muut kesävieraat jo visiteeranneet. Kysyin, jaksaako vielä minun kanssani? Kyllä jaksaa, sanoi. Tervetuloa!

Evakkohallissa ollessani olin tietysti  Ranskalaisessa Herkkukaupassa Deli Delissä. Vanhanajan marenkeja ja sikarikeksejä. Jäätelöannoksia varten. Sitten pitää tietenkin ostaa jäätelöä. Olen mieleni malttanut ja marengit ja keksit yhä koskematta. Kutsukaamme sitä mielenlujuudeksi. Suorastaan aikuismaisuudeksi.

Tallinnanaukion torilla eilen. Mansikoita. Viereeni tuli mieshenkilö, joka maistoi kaikkia kolmea manskkalajiketta. Viimeisen jälkeen kysyin: "nyt kun olette kaikkia maistanut, mikä on paras?"  Hän vastasi "tämä" ja näytti Lumotar-lajiketta. Ostin kaksi litraa ja samoin teki maistajaherra. Meille sukeutui pieni keskustelu ja lopuksi hän toivotti mukavia herkkuhetkiä ja minä toivotin sitä samaa. Muutama sadetippa ripeksi taivaalta ja sai minut panemaan jalkaa toisen eteen nopeampaan tahtiin kotimatkalla. Enempää ei satanutkaan. Kotitalon hissi oli korjattu. Elämä hymyili.

KESÄN IRVIKUVA

Niin kyllä tuntuu hullulta, kun heinäkuussa sisällä pitää olla villasta yllä. Lämmitys tietysti talossa vuodenaikaan nähden lakkautettu, on todella viileää. Toppatakkeja näkee kadulla. Paksuja kaulaliinoja, ulstereita. Ei oikein Redin kattopuistokaan ole houkutteleva juuri tällä hetkellä. Minä kun niin luulin. Ei tee liioin mieli Espan penkille. Jos vaikka sitten Amos Rexiin. Vielä ensikosketus saamatta, kun en tohtinut jonottaa  teamLab-taiteilijaryhmän teoksiin, jotka kaikki muut näkivät. Nyt Amos Rexissä ARS Fennica ja Sigurd Frosteruksen kokoelma. Galleriassa käynti sopii hyvin heinäkuisen koleuden vastapainoksi. Ei kuin jonain päivänä reippaasti metroon.

Harmittaa kun Wodehousen Jeeves-kirja on pian luettu. Juuri kun pääsin jyvälle humoristin tekstin sukkeluuksista. Selvisi sekin, miten Jeeves tuli Bertie Woosterin aristokraattiseen elämään. Edellinen hovimestari näpisteli isännän silkkisukkia ja sai kenkää. Työvoimatoimisto lähetti Jeevesin ja Jeeves jäi. Tästä suhteesta sukeutui sitten kysymys, kuka on kuka?

Hajuherneet posliinimaljassa ottivat ja kuolivat pois. Muutaman päivän ilo. Kannatti. Kävin niitä nuuhkimassa päivittäin, vaikka syöminen tapahtuu muualla kuin keittiön pöydän ääressä. Usein tässä kirjoituspöydällä läppärin vieressä. Pitää varoa, ettei näppäimistö saa salaatinlehdestä. Vesilasin oltava tanakka ja jalaton, ettei kellahda. Muuten tykkään yleensä juoda fiinimmin.

A:sta ei ole aikoihin mitään kuulunut. Rouvalla olikin tuumana matkustaa poikansa (minä pitänyt sylissä, kun oli vauva) luo USAan tai pojan perhe tulla Espanjaan. Taitaa rouvalla olla nyt muita kiireitä kuin laatia sähköpostia kylmään pohjolaan. Odotellaan. Sen sijaan kirjoitin syntymäpäiväkortin Italiaan ja se on postitettava. Jos saapuu perille post festum, niin sitten saapuu. Pääasia on kuitenkin saapuminen. Kortissa Ellen Thesleffin aforismi.

Pitkästä aikaa ei illalla uni tullut. Ja kun on lähdettävä tänään liikkeelle (silläkin uhalla, että hissi edelleen jumissa), niin oli varmemmaksi vakuudeksi hyvä ottaa unipilleri ja senhän tein. Nukuin kuin pieni porsas unia näkemättä, vaikka olin laatinut jo pariin uneen aiheen. Toisessa unessa matkustin Saksaan ja toisessa tulin sieltä pois. Siihen väliin mahtui tapahtumia, jotka olisivat saattaneet olla joskus totta. "Koska tahansa/voi tulla mieleen/ kaunis muisto,/ jotakin, mitä ei ole ajatellut/ moniin aikoihin./ Maalla, me kuljemme tietä,/ riivimme tienvarren heiniä/ arvuutellen jääkö sormien väliin/ kukko vai kana". (Risto Rasa)

VÄISTÖHALLI TUTKITTU

Nonnih, nyt on Hakaniemen hallin väistötila K:lle esitelty. Perkaamattomia muikkuja ei ollut, ei hallissa eikä torilla. Joimme hallissa cappuccinot kera baakelsien. Ihmisiä jokaiseen lähtöön, koti- ja ulkomaa edustettuna. Yllytin K:ta ostamaan korkista tehdyn hatun. Ei ostanut. Siinä puodissa oli kaikki korkista valmistettua. Kuka lie keksinyt joskus, että tätä materiaalia voi hyödyntää muullakin lailla kuin viinipullon sulkijaksi. Ja nekin usein jo muovia.

Kotiin tultuani revin auki meksikolaisen salaattipakkauksen. Kaupan valmis tuote. Mietin joka kerta sitä syödessäni, mikä siinä on meksikolaista? Tutkittuani kaikkitietävästä netistä tietoa meksikolaisesta keittiöstä, niin syömäni salaatti ei ole Meksikoa koskaan nähnytkään. Hyönteisetkin puuttuvat, vaikka meksikolaiset syövät 549 eri lajia. Kalpenee meidän kaino yrityksemme mutustella kotisirkkoja.

Loppuviikko menee kotinurkissa. Tietysti haen kirsikoita ja mansikoita. Nytkin jääkaapissa noin kolme litraa kumpiakin. Kyllä niin tulee talven pakkaspäivinä taas ikävä Polkaa ja kirsikankivien syljeskelyä. Siemennettömätkään viinirypäleet eivät ikinä näitä korvaa.

Aamukahvin nauttiminen tässä juuri menossa.  Mukissa Muchan taidetta "Bieres de la Meuse". Olutmainos Meuse-joen varrella olevaa yritystä varten vuonna 1897. Alfons Mucha teki valtavasti mainoksia, julisteita. Tässä mukikuvassa nainen kukkia, vehnää ja humalaa hiuksissa, kädessä vaahtoava olutkolpakko. Tunsin suurta iloa voidessani vuosia sitten ostaa mukeja.

Alan rakentaa tätäkin päivää alkuun. Aurinko paistaa ihan suviseen tapaan. Jospa saamme kesän takaisin jo päiviä kestäneen koleuden jälkeen.

HAJUHERNEITÄ POSLIINIMALJASSA

Minä täällä taas. Hiukan viileässä säässä mennään eli ei ole oikein lierihattuilma. Surettaa, kun ovat päällekkäin tyhjän panttina. Tänään Hakaniemen evakkohalliin K:n kanssa.  Nykyisin tämmöstä paikkaa, jonne muutetaan remontin ajaksi, sanotaan väistötilaksi. Vanhaa hallia (rak. 1914) alettiin viime vuonna panna paremmaksi ja tietojen mukaan remontti valmistuu ensi vuonna. K ei ole väistötilahallissa ollut, vaikka se on jo toista vuotta jököttänyt Hakaniemen torin laidalla. Keksin, että nyt siis sinne, jos vaikka hän saisi himoitsemiaan muikkuja.

Äitini morsiuskimpussa oli hajuherneitä. Nyt niitä on keittiön pöydällä puolison Itä-Saksasta tuomassa/lahjaksi saadussa maljakossa. Olin ostamassa Tallinnanaukion torilla punajuuria ym ja näin torikauppiaalla ämpärissä hajuherneitä. Sieviä!

Ahkerasti olen lukenut Wodehousia ja kun jotenkin yhtäkkiä tykästyinkin kirjaan, niin saanen sen säällisesti ja kunnialla loppuun. Yläluokkaista elämää kuten tv:n Downton Abbeyssäkin, jota en ole seurannut. Aikoinaan katselin mieluustikin "Kahden kerroksen väkeä", jossa myös herrasväkeä ja palvelusväkeä. Enää nämä tämmöset tarinat eivät saa sympatiaani tv-ruudussa. Kuten ei James Bond-elokuvatkaan. On jälleen kaivettu naftaliinista. Nuorempana Sean Connery sai sydämen läpättämään lipittäessään ravistettua vaan ei sekoitettua juomaa. Nyt jo lujasti vaarin ikään ehtinyttä näyttelijää ei liiemmin uusissa leffoissa nähdä. Bondit eivät enää ole Conneryn varassa, vaan sankaria esittäneet monet näyttelijät vuosien varrella. Menneen talven lumia nekin leffat.

Heräsin varhain, ehdin kuitenkin nukkua säällisen monta tuntia. Nyt nautin varhaisaamun kahvia lihakauppamukista, jossa kuvattu kauppaa koukuissa roikkuvine lihakimpaleineen. Englantilainen. Outo aihe kahvimukiin!

Hyvää huomenta kuitenkin!

EI MUN JUTTU

Sofi Oksasen Baby Jane ei ollut yhtäkaikki minun juttuni. Jätin kirjan kesken. Eikä se ollut homoseksualisuuden takia, vaan minusta se oli pitkästyttävää dialogia, jossa ei juurikaaan mitään tapahtunut. Ehkä tutustun Oksasen Puhdistukseen muuttaakseni kirjailijasta saamani käsityksen.

Kaivoin hyllystä joskus niin ikään kesken jättämäni Wodehousen Jeeves-kirjan, johon en liioin aikoinaan ole ollut ylen ihastunut. Tv-sarjaa sen sijaan mielelläni seurasin. Nyt kirjaa lukiessa näen koko ajan Jeevesin roolissa olleen erinomaisen näyttelijä Stephen Fryn. Kuulen jopa hänen kultivoituneen äänensä. Jää nähtäväksi, jaksanko kirjan kimpussa olla.

Hyllystä tarttui käteen toinenkin kirja, Shelleyn runoja, näköispainos vuodelta 1929 (2012), suomentanut Jaakko Tuomikoski. Tässä vuodelta 1820 runo Kukkia poimiessa:

Jumalatar, äiti Maa,
joka annat rintaas vasten
elon, kasvun kukoistaa,
jumalain ja ihmislasten,
siunaa ikirunsaasti
Proserpina, lapsesi.

Sa, jok´ autat umpuistaan
kukat kastees ruokkimina
tuoksumaan ja loistamaan
katoovista kauneimpina,
siunaa ikirunsaasti
Proserpina, lapsesi.

ROUNDUP TAPPAA

Niin minä ajelin eilen Stadiin metrojunassa. Dallasin Stockmannille ja Food Market Herkkuun. On siinä kauppaa kerrakseen! Ostin myös kaikenlaista pällistelyni ohessa. Sitten Nespressoon kahvikapseleita ostamaan. Ja sitten taas metroon ja kotiin.

Metrossa salli eräs äiti jälkikasvunsa kiivetä kenkineen penkille. En sanonut mitään tietystikään, mutta yritin katseella esittää paheksuntaa. Ei tehonnut tai en tullut ymmärretyksi. Voi, voi näitä nykyajan äitejä!

Suomen Kuvalehti tuli. Toimittaja Juha Kauppinen kirjoittaa painavasti eräästä myrkystä glyfosaatti nimeltään, jota tv suoltaa harva se päivä mainoksessa rikkaruohon/voikukan tappamiseen. Se on Roundup. Kauppinen kertoo, kuinka glyfosaattijäämiä on elintarvikkeissakin, viinissä, oluessa ja muroissa esimerkiksi. Kuinka mehiläisen mahan bakteeristo muuttuu sen saatua ruoansulatusjärjestelmäänsä myrkkyä. Mehiläinenhän lentelee kukasta kukkaan, rikkaruohostakin toiseen. Jos meillä ei olisi mehiläisiä, mitenkäs sitten suu pannaan? Ovathan ne jo häviämässä kovaa vauhtia. Ei pumpulitupot riitä puutarhoissa ja luonnossa pölyttämiseen, vaikka kuinka olisimme ahkeria. Voi, voi meitä ihmisiä ja meidän tyhmyyttämme!

Tänään kotona. Manikyyriä! Ihan itse. Sitten syön taas litrakaupalla mansikoita ja kirsikoita. Mitenkä on: onko glyfosaattia päässyt tavalla tai toisella mansikankukkiin? Tai mehiläiseen, joka niissä on vieraillut?

Olen usein ainoa hattupäinen joukossa. Alussa hiukan vaivauduin, mutta en enää. Miehillä on lippiksiä tai toisinaan oikein olkihattuja. Varsinkin Stadissa.  Hatun käyttöön muukin syy kuin esteettinen. Varjostaa paisteelta kasvoja (jos on lierit) ja säästää hiuksia haalistumasta paahteessa. No, myönnän tuulisen ilman hankaluuden. Joko kädellä pitää kiinni tai ottaa hatun käteen. Harrastan molempia tapoja. Oli aika, kun hatut olivat muotia, enkä tarkoita 1800-lukua. Minullakin nuorempana oli hattuja kuten muillakin naisilla. Oli hattukauppoja ja modisteja pitkin kaupunkia. Äitini teetti hattunsa Unioninkadun Feminassa. Yhden hatun hän osti kerran Pariisissa käydessään. Sitten hattumuoti katosi. Toivon sen paluuta.

SANAT TAKAISIN

Otan nöyränä takaisin sanani Mielensäpahoittajan "lässähtänäisyydestä". Ei ole lässähtänyt. Luin kirjan. Kirja on täyttä asiaa ja ah, niin totta kaikki. Nimiä muutettu hupaisampaan muotoon, mutta me kaikki tiedämme, kenestä kulloinkin on kyse. Mielensäpahoittaja otti muuten Kiinasta vaihto-oppilaan luokseen, herra Yip Manin, 88v,  Kiinan Zhengzhoun provinssista. Mielensäpahoittaja sai kutsun presidentinlinnan itseäisyyspäiväpippaloihin. Menee, jos saa ottaa vaihto-oppilaansa avecina.

Tänään asioimaan ja jos viitseliäisyys sallii, niin hyppään metroon. Muuten jään kotikulmille ja ostan kirsikoita. Eilen ahkeroitsin kahden pyykkikoneellisen kanssa, kun olin ensin vaihtanut vuodevaatteet. Lämmitin edellispäivän ruoan ja söin. En kastellut parvekekukkia. Löysin makuuhuoneen lattialta hitaasti liikkuvan ötökän. Yleensä tutkin, mutta nyt otin paperinenäliinan ja litistin ötökän siihen, suljin silmäni ja huuhtelin sen vessan pöntöstä alas. HS näytti punkin kuvan ja minusta alkoi tuntua, että makuuhuoneen latialla oli punkki. Miten peijoonissa se oli päässyt neljänteen, oikeammin viidenteen, kerrokseen ja makuuhuoneeseeni? Eikös punkit vaani ruohostossa ja sieltä hyökkää kimppuun? En ole ollut ruohostossa. Asfaltilla vain.

Aloin illalla lukea Sofi Oksasen kirjaa naisten välisistä rakkaus- sun muista suhteista. Heti ensimmäisessä luvussa puhuttiin lepakoista. Luin ja ihmettelin. Sitten selvisi, ettei taida tämä "lepakko" olla niitä lepakoita, joita joskus öisin katselin Katajanokan kodin parvekkeelta. Mistä ja miksi lepakko-nimitys lesboille tulee? Kirjan yksi päähenkilö Piki on kuulemma Helsingin "coolein lepakko". No, kirjan tarkoitus ei ilmeisestikään ole lukijaa perehdyttää lesboterminologian saloihin, vaan kertoa Baby Janen tarinan, josta tarkemmin saa selkoa  ohjaaja Robert Aldrichin  elokuvassa. Jatkan kirjan lukemista.

Lopultakin sain luetuksi loppuun Charles C. Mannin kirjan ajasta Amerikassa ennen Kolumbusta. Oli eletty ja oltu sivistyneitä, eikä oltu mitenkään kadoksissa Kolumbuksen maanosan "löydettyä". Tungin väkisin kirjan hyllyyn ja nyt on niin lujassa, että tuskin saa pois.

OKSANEN JA KYRÖ

Olin kirjakaupassa. Tuomas Kyrö Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja, WSOY 2018 ja toinen ensimmäinen kosketukseni Sofi Oksasen tekstiin Baby Jane, Silberfeldt 2005. Aloitin Kyröllä, mutta uteliaisuuttani kurkistin Oksasen teokseen. Kirja kertoo kahdesta lesbosta ja heidän rakkaudestaan. Sekin minulle ensimmäinen kokemus. Takakansi hymistelee ja netti väittää Baby Janen olevan Puhdistustakin paremman. Kyrö kuitenkin turvallisempana ensin.

Mielensäpahoittaja on alkanut pitää blogia tai oikeammin "bolgia". Lapsia harmittaa, kun kaikki tietävät blogin pitäjän henkilöllisyyden. Vaativat lopettamaan. Olen lukenut muita Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja ja nyt tuntuu, että on hiukan lässähtänyt. Tai minä olen. Onkohan kaikki jo nyhdetty? En hymyile tämän kirjan kanssa niin paljon kuin aikaisempien. Mutta en tokikaan ole vielä lopussa. Monessa asiassa olen minäkin sitä mieltä, että "ennen kaikki oli paremmin", mutta en tietenkään joka asiassa. On tässä hyvääkin ja jotain parempaa.

Lykkäsi holotnan. Tavallista viileämmän vuodenaikaan nähden. Suomeen ängetään nyt tätä viileyttä etsimään, kun muualla Euroopassa on kärvistelty lujassa kuumuudessa. Joku saksalainen rouva kertoi haastattelijalle olevansa "taivaassa" ja katseli Saimaan autioita rantoja metsineen meloessaan järvellä. No, ei Saksassa tämmöistä olekaan. On siellä Harzin vuoristo kuitenkin metsineen ja patikkapolkuineen. En ole uskaltanut A:lle meilata Espanjaan, kun rouva on jo helisemässä +30 asteessa, saati nyt. Tuskin jaksaa hikoilla koneen ääressä.

Olisi suorastaan pakottava tarve lähteä Stadiin. Kahvikapselit huolestuttavasti hupenemassa ja suklaa on aivan loppunut. Jos vaikka huomenna. Voisin kipaista Food Market Herkkuunkin. Ateneumin kauppaan aion myös, jos löytäisin jonkun mukavan suomalaisen taidekirjan Italiaan syntymäpäiväksi. Thesleffistä kun luovuin. Hyvin pitkä ystävyys tämän italialaistuneen ystäväni kanssa. Meillä oli sama kummitäti. Suomeen kuulemma ei enää tule. Täällä ei ole enää ketään eikä mitään. Yksin minun takiani ei kannata. Entä minä sinne? Kutsu on aina voimassa. Enkä ole niin etelässä Italiassa milloinkaan ollut. Olisi myös kiva nähdä Napoli, mutta kuolla en vielä halua.

Viime yönä en nukkunut ja siksi kukun jo tässä. Jos vaikka nyt kömpisin vuoteeseen.