PIKKUMUNKEILLA VAPUN VIETTOON

 Ostin eilen turkulaisen leipomon pikkumunkkeja. Onhan huomenna vappu. Vietän sen kotona kuten viime vuonnakin ja taitaa olla mennyt montakin vappua niin viime vuosina. Muinoin pantiin iloitteluksi traditioiden mukaisesti. Ja aivan muinoin olimme ensin puoliso ja minä osakunnassa ja sieltä puolen yön tietämillä muiden mukana Kauppatorille Mantan silloista keskiyön lakitusta katsomaan. Olihan hulinaa. Vappuaamuna Ullanlinnan mäelle ja myöhemmin joukolla lounaalle ravintolaan. Ei vappu ollut vappu ilman näitä perinteitä. Sitten se alkoi jo ollakin muuttuen lauhkeammaksi ja lopulta oli päivä muitten päivien joukossa. Näin se menee minulla nykyisin. Paitsi ostin ne pikkumunkit!

Kävellessäni kauppaan huomasin vihreää pensaissa, koivutkin alkavat heräillä ja linnut lauloivat niin somasti. Lauloivat? Siinähän käydään äänekkäästi keskustelua reviirien rajoista, etsitään puolisoa  ja suunnitellaan kodin perustamista. Ankaraa työtä. Ihmisen korva mieltää sen onnelliseksi lirkutteluksi, somaksi säveltapailuksi kevään kunniaksi. On nyt niin taikka näin, mukavalta tuntui ja kuulosti.

Teeman leffan Suuri pakoretki katselin. John Sturgesin ohjaus vuodelta 1963. Joku arvostelu Helsingin Sanomissa sen teilasi väittäen olevan pitkän ja pitkästyttävän. Se oli sen kriitikon näkemys ja sitä uhmaten elokuvaan paneuduin. Joskus sekin aiemmin nähty, mutta seurasin mielihyvällä. En muistanut edes loppua, että jo senkin takia oli sohvan nurkassa sinniteltävä. Jännittävää oli ja pakoon muitten lailla yrittävä kapteeni Hilts piti huumoria yllä marssimalla reippaasti kerta kerran jälkeen vankileirin eristysselliin. Hiltsin roolissa iki-ihana Steve McQueen, joka tässäkin leffassa teki omat  stunttinsa huikeassa moottoripyöräpaossa pitkin peltoja.

Tänään on tavallinen arki päivän teemasta huolimatta ja minä panen pyykkikoneen töihin. Huomenna avaan Prosecco-kuohuviinipullon ja syön pieniä pyöreitä munkkeja. Ei simaa, ei tippaleipää, ei perunasalaattia eikä edes napsahtavia nakkeja. Minun vappuni on hiljainen kuin koronan määräämä kylätie, vaikka luulen, ja uskonkin, ihmisten riehaantuvan ja antavan piut ja paut suosituksille olla altistumatta virukselle.

Jos en huomenna palaa ruutuun: ILOISTA VAPPUA kaikesta huolimatta!

SUORAAN RANSKASTA

 Käväisin eilen ranskalaisessa herkkukaupassa ja ostinkin jotain. Les P´tites Madeleines suoraan Bretagnesta, pate de liévre, paté de sanglier ja quatre-quarts, joista jälkimmäinen on yli 30 cm pitkä. Ystävällinen myyjä sanoi kakun voivan pakastaa. Niin teen ja samoin Madeleine-leivonnaisille. Patét säilyvät purkeissaan. Jos säilyvät. Katselin kaupassa, jolla 20-vuotis syntymäpäivät juuri näihin aikoihin, tovin ja teki mieli ostaa lisää yhtä ja toista, mutta panin järjen äänen sydämen edelle ja jätin ostamatta.

Kotipuolessa tallustelin Herkkuun, josta hedelmiä, broileria, naan-leipää, leveää munanuudelia, juureksia, vihanneksia ja muita aineksia keittoihin. Söin lounaani vasta neljän maissa iltapäivällä kotiin tultuani. Tänään on 8-20 lämmitys jälleen kerran lämpimine vesineen poissa talosta. Aika usein etten sanoisi ja sanonkin.

Poliisi ja monet muutkin tahot pyytävät kansalaisilta maltillista vappua tautitilanteen takia. Minulla vahva epäily: harva noudattaa. Ollaan liki, riehutaan suurin joukoin, eikä maskit sovi vappuasuun. Jos olen erehtynyt, olen iloinen. Loppuviikosta tiedämme. Tiedämme muutakin ehkä, miten käy toraisan hallituksemme? Kellahtaako ihan nurin?

Luen taas Haavikon Waltaria. En muistanutkaan sitä, että Mika Waltarin isoisän veli on Oululaisen leipomon perustaja Lahdessa. Vaarin pojat laajensivat leipomoa ja siitä tuli melkoinen liikeyritys, joka yhä olemassa, mutta nykyisin Fazerin omistuksessa. Kukapa olisi törmäämättä Oululaisen leipiin ruokaostoksillaan?

Sain kirjekuoressa Repinin näyttelyn lipun. Ateneumiinhan ei noin vaan mennä. Liput hankittava etukäteen joko netistä tai puhelimitse. Kuusi kappaletta näyttelyvierasta samalla kertaa salissa ja tätä valvotaan. Kuten sitäkin, ettei kukaan juutu liian pitkäksi aikaa paikoilleen, vaan pitää antaa tilaa seuraaville. Kelloajan sai itse valita, jolloin saavuttava taiteen äärelle. Näitä sääntöjä olen kokenut ulkomaiden museoissa kuten esimerkiksi Alhambrassa Granadassa. Turisteja käännytettiin ovelta odottamaan sovittua aikaa, jos oli pyrkimässä kymmentäkään minuuttia aikaisemmin sisälle. Lippuja ei saanut/saa paikan päällä ostaa, vaan hankittava ennakkoon. Minä menin tiettyyn pankkiin Marbellassa niitä ostamaan. Kaikki meni kuten pitikin. Jetsulleen.

Aurinko paistaa ainakin tällä hetkellä. Hyvä niin, koska talo alkaa viilentyä, patterit jäähtyvät ja saa lotrata vain kylmällä vedellä. Ei tämä järjestely tapa, jos ei suuremmin vahvistakaan. Mahdollisen vilun voi torjua paksummalla vaatetuksella tai tasahyppelyllä.

KYYNELEHTIEN

 Itkeskelin äskettäin ihan vähän, mutta niin paljon kuitenkin, että tarvitsin nenäliinan. Katselin elokuvan  Bailey-koirasta, joka eli monta elämää aina uudelleen uudessa koirassa syntyen. Reinkarnaatiota mieltä liikuttavassa muodossa. Tykästyin nähtävästi itkemiseen, koska kaivoin esille laatikon, jossa on Horstin kirjeitä. Välillä hymyilyttikin, kun hän nuoren miehen pontevuudella haukkui amerikkalaiset. Amerikassa  hänen mukaansa sivilisaatio on tappanut kulttuurin.. Osa kirjeistä on kirjoitettu alle parikymppisen kiihkolla. Silloin ei suvaita. Elämä isolta osin joko mustaa tai valkoista. No, ehkä vanha ystäväni ajattelisi nykyisin toisin monessakin asiassa, jos eläisi. Kuolemaansa ajatellessani tarvitsin taas nenäliinaa. Sitten ryhdistäydyin.

Onhan sentään kevät, vaikka taivas on pilvessä, eikä lämpöasteiden määrässä hurraamista ole. En nimittäisi tätä takapakkia kuitenkaan takatalveksi. Huhtikuu on aina arvelluttavaa aikaa, epävakaista ja vaihtelevaa, välillä sataa ja paistaa. Jos se tapahtuu samanaikaisesti, viettävät hiiret häitä. Näin kerrotaan. Ja minä uskon sen.

Tarkistin loton. Ei mitään. Edelleen täällä. Alan jo uskoa, että tämä on minun kohtaloni: asua täällä, missä en halua ja jonne en kuulu. On ehkä tarkoitus, että kun olen Stadissa, osaan antaa sille arvoa ja osaan nauttia niistä hetkistä täydestä sydämestäni. Olenhan saanut taas tulla käymään. Eikä mikään estä, kun koronasta pääsemme eroon, minua piipahtamasta vaikka kuinka usein. Kesäinen Espan puisto, kuihtuva Stockmann, Samppanjabaari, Mannerheimintie, joka vie Töölöön ja nelonen, joka vie Skattalle, Kauppatori ja meri.

Mutustan parhaillaan espanjalaisia mansikoita. Niidenkin maussa eroja. Tämä satsi muistuttaa hiukan meidän omia mansikoitamme, jotka kypsyneet pohjoisen kesän auringon alla pitkän valon aikana.Niiden tulemista myyntiin saamme vielä odottaa. Onnea sekin aikanaan, kun voi ostaa torilta tuoreita mansikoita ja niitä syödä vaikka kävellessä. Eikä Kauppatorilla niitä lokit kelpuuta ateriakseen. Jäätelötötterön kanssa on toisin. Moni on tötterönsä menettänyt linturosvoille. Grillimakkarasta tai viipurinrinkelistä puhumattakaan. Jälkimmäinen onkin vanha leivonnainen. Viipuriin se rantautui 1300-luvulla ja niistä ajoista vähitellen kuulunut meidän kaikkien herkkuhetkiin. Lokit mukaan lukien.

Espressokeitin ilmoitti aamukahvini laiton aikana olevansa kalkinpoiston tarpeessa. Tämä siis tämänpäiväinen puuha. Eilen muuten paistoin pannukakun, jota en ole vuosiin tehnyt. Marjahilloa ei ollut, mutta oli hunajaa. Söin palan jos toisenkin. Terveisiä painonvartijoille. Söin oikein nopeasti, että kroppa ei älyä muuttaa kaloreita rasvaksi. Sitten katselin tv:stä opetusohjelman hengenvaarallisten lihavien ihmisten kamppailusta päästä takaisin muottiin tohtori Nowzaradan opastuksella. Siinä vaiheessa ajattelin ottaa väkisin pannukakun pois mahalaukustani, mutta luovuin tästä ja söin loputkin. 

OLIPA KERRAN MUISTOVÄRSSYT

 Mulligatawny onnistui yli odotusten. Keittoon laitettiin omenan lohkoja, porkkanaa, varsiselleriä, erilaisia sipuleita, chilipalkoja, linssejä, kasvislientä, kookosmaitoa, kanelia, jeeraa, korianteria, kurkumaa, sitruunanmehua ja pippuria. Sitä oli mahdottoman hauskaa valmistaa. Tietysti maistoin. Tänään en ole kokkina, mutta huomenna  voisin tehdä kana-chili-limettikeittoa. Broileri sulamaan.

Vanhempieni perintönä olen saanut vanhoja 1920-30-luvuilla ilmestyneitä WSOY:n Koulun lausuntaohjelmistoa-kirjasia, koonnut Lempi Musikka. Niitä on hauskaa lukea. Tarinoita ja runoja  muun muassa Z. Topeliukselta, Arvid Lydeckeniltä, H.C. Andersenilta, Immi Helléniltä, Goethelta, Larin Kyöstiltä ja tietysti Koskenniemeltä ja Leinolta. Laura Harmaja koonnut muistoalbumien säkeitä. Tällainen muistoalbumi oli melkein jokaisella 10-12-vuotiaalla ja se kiersi ystävien joukossa keräämässä muistovärssyjä. Yksi karmeimmista kuuluu näin: 
"Hiljaa sulle hauta luodaan,
hiljaa sinne lasketaan,
hiljaa sitten hautakumpus
kyynelillä kastetaan."

Minunkin muistokirjaani on joku tämän kirjoittanut. Onneksi on myös tämä:
"Muista silloin minua,
kun kirppu puree sinua."

No, kirppu ei ole purrut, mutta olen muuten monia lapsuuden ystäviäni muistanut. Jokunen lukeutuu yhä ystäviini. Moni on myös poistunut ja silloin on hautakumpu kyynelillä kastettu. On kiva muistella. Olisikin aika kurjaa, jos ei olisi muistoja eikä niitä muistaisi. Tosin jälkimmäinen vaihtoehto ei harmittaisi, kun ei tietäisi unohtaneensa. 

Ollessani seuraavan kerran ostoskeskuksessa, käyn Suomalaisesta Kirjakaupasta ostamassa Amanda Gormanin runokirjan Vuori jota nousemme. Ihastuin tähän runotyttöön katsellessani Bidenin virkaanastujaisia Washingtonista netissä. Eri kielille kääntäjistä nousi kohu (onko kohu-sana oikeassa paikassa?), kun rotukysymys nousi otsikoihin. Unohdettiinko silloin, että olemme kaikki IHMISIÄ?

Mitä tänään teen, kun en "soppaile" kerran? Tutustun indonesialaiseen keittiöön ja bongasin jo ananascurryn ja laksan. Jos oikein tahdon uhmata tahdonlujuuttani  saatan väsätä kuumat banaanit kaneli-kookoskastikkeessa. Pitää höyrystää ja minulla on siihen vehkeet. On muuten huikean hieno tapa valmistaa kaikenlaista. Hyvää ruokahalua.

HANAMI MENI JO

Olen täällä kehunut ehkä monestikin äitini olleen edellisessä elämässään japanilainen. Siksi kai tykkään kaikesta, mikä Japaniin liittyy. Otin hyllystä G.J. Ramstedtin suomentaman kirjan japanilaisista runoista. Tankaa ja haikua. Ramstedt oli kielentutkija, diplomaatti ja tutkimusmatkailija. Runoja on mielenkiintoista lukea, vaikka niihin perehtymättömänä en niiden sanomaa ymmärrä. Vaatisi vuosien opiskelun. 

Runojen jälkeen siirryin japanilaisiin puupiirroksiin, joista minulla on myös kirjoja. Kuvia ymmärrän jo enemmän ja paremmin ja olen aina näistä piirroksista pitänyt. Seinälläni on yksi kakemono. Joissakin kuvissa on vain muutamalla siveltimen vedolla saatu aikaan se, mitä taiteilija on tarkoittanut. Hienostunutta taidetta, kevyttä ja ilmavaa. Saadaan aikaan myös vahvaa dramatiikkaa, voimakkaita ilmeitä kuvatuilla ihmisillä. Mestarien työtä.

Kerran olen nähnyt aitoa kabuki-teatteria. En suinkaan Japanissa vaan täällä Helsingissä, jossa oli vierailulla kabuki-teatterin näyttelijöitä. Otin puolison mukaan, mutta hän suureksi surukseni pitkästyi esityksen aikana. Minä puolestani nautin sydämeni pohjasta kaikesta näkemästäni. 

Tämän vuotinen hanami-aika on jo mennyt. Kirsikkapuut varistaneet kukkansa. Ollapa joskus näkemässä tämäkin näytelmä aitona! Helsingissä on Roihuvuoren Kirsikkapuisto, jossa kalpea aavistus japanilaisesta kukkaloistosta. En ole koskaan ollut. Yksittäisiä puita siellä ja täällä näkee. Ovat usein koristemuunnoksia, joista ei hedelmiä tule. Puutarhat asia erikseen ja onkin ihanaa ostaa torilta tuoreita kirsikoita. Niiden kivien sylkeminen on taidelaji ja minä osaan sylkeä melkoisen pitkälle.

Taivas heitti aamulla mahtavasti räntää. Lautasen kokoisia räntähiutaleita sateli, eikä kaikki suinkaan sulanut maahan päästyään. Näytti ihan talvelta. Ei tee mieli ulos, mutta ei ole asiaakaan. Siirryn tänään intialaiseen keittiöön ja teen sikäläistä keittoa. Ostin jo punaiset linssit. Eilisestä parsakeitosta tuli hyvää. Maistoin, kuten kunnon kokin kuuluukin tehdä. Tänään mitä sopivin sää sopan keittoon, kunhan tästä päivää enemmän urkenee. Olen vasta aamukahvini kimpussa.

ELÄMÄ ALKAA NORMALISOITUA, HURRAA

 Mukavalta näytti eilen kauppakeskuksessa, koska kahvilat saavat nyt olla auki. Ei mitään tungosta näkynyt, mutta ihmiset nauttivat harvakseltaan kahvinsa ja pullansa. Likihän ei saa istua, mutta hyvä näinkin. Minäkin jo ehdotin ystävälleni kahville menoa.

Ostin parsaa. Tänään laitan parsakeittoa. Muitakin tarvikkeita keittoihin, muun muassa punaisia linssejä. Vuoroaan odottaa appelsiini-timjami-kurpitsakeitto. Keitoista sanotaan niiden olevan viileiden päivien ateria. Jos helleaikana tekee mieli keittoa, niitä on lukematon joukko kylminä nautittavia. Käyn niiden kimppuun aikanaan.

K:n kanssa pohdimme, joko parvekkeelle voi panna kukkia? Minusta ei aivan vielä. Huhtikuutahan tässä vasta mennään ja Suomessa asutaan. Palaamme asiaan viikon, parin päästä. Sitten jo varmasti voi ja jos oikein pakkasta öisin paukkaa, niin saahan ne siirrettyä sisäpuolelle. Olen jo useaan otteeseen nauttinut partsilla istumisesta. Koivuissa ei vielä näy mitään vihertävää. Linnut ääntelevät ja onhan se jo niin tuhtia kevättä, että mieli tekee itsekin rallatella.

Firmat ovat alkaneet muistutella laskun tulevasta erääntymisestä. Hämmästyin Nespressolta saamastani, vaikka eräpäivään oli vielä toista viikkoa. Heidän ensimmäisestä lähetyksestä unohtamistaan tarvikkeista tuli myös muistutuslasku, mutta vain yhtä päivää ennen eräpäivää. En suhtaudu moisiin muistutuksiin suosiolla. Minusta olisi loogisempaa lähetellä postia, jos laskua ei ole maksettu eräpäivään mennessä. Varmasti sen tekevätkin, ellei sitten mene suoraan perintään tai ulosottoon. Kerran saamassani laskussa oli etukäteisuhkaus, että eivät karhua, vaan antavat heti perimistoimistolle. Se oli jo kovaa tekstiä. Soitin ja sain vastaukseksi syyn moiseen julmuuteen, että peräti 25% jää laskuista maksamatta. Sekin oli kovaa tekstiä ja ikävä kuulla. Nyt korona-aikana monella on taloudellisia vaikeuksia selviytyä laskuistaan, kun useat työpaikat suljettiin eikä palkkaa tule. Joustetaanko?

Ensi viikolla taas ihmisten ilmoille Stadiin. Onhan tämäkin alue Stadia, mutta ei sitä minun. Ilja Repinin näyttely on elokuuhun asti. Nyt saa etukäteislippuja netin kautta ja ruuhka oli kuulemma ollut hirmuinen jo ensimmäisten minuuttien aikana. Kansa janoaa kulttuuria pitkän kulttuurittoman ajan jälkeen. Menen pahimman tungoksen laannuttua. Tilasin jo lipun ja saan sen postissa. Netin kautta en onnistunut, vaikka salasana oli, mutta syystä tai toisesta sitä ei hyväksytty. Soitin puhelimella ja tämä vanhanaikaisempi tapa onnistui. Tuli myös kalliimmaksi, mutta kyldyyrin hyväksi olkoon niin.

Nyt parsojen kimppuun.

KUKKAOSTOKSILLA

 Ikkuna on auki. Kevät ja aurinko tunkevat sisälle. On se nyt niin ihanata! Pilppusin heti aamulla kynnelle kyettyäni juureksia uunia varten. Voi ostaa taas uusia. Pitää aina olla, jos tarvitsen. Ja minä tarvitsen. Plarasin keittokirjoja ja löysin viisi ihanaa uutta ja uudenlaista keittoreseptiä. Yksi niistä on intialaisvaikutteinen mulligatawny. Kuulostaa aivan mahdottoman eksoottiselta. Naanleipää onneksi saatavilla. Eräs keitoista vaatii ehdottomasti naanleipää seurakseen. Koulunäkki ei käy. 

Näin unta, että olin jo parvekekukkaostoksilla. Aivan vieraassa kaupungissa vielä. Sain ne halvalla, kuten vieraissa kaupungeissa saattaa tapahtua. Ajoin vanhaa vaaleansinistä kuplavolkkaria, jollainen minulla kerran takavuosina olikin. Siksi sinä yönä sitä ajoin. Ajoin muuten portaitakin pitkin. Ihan tyynesti. Kukkakauppa oli monen mutkan ja portaan takana. Ystävällinen rouva kukat minulle halvalla myi. En käyttänyt rahaa enkä korttia. Hän hyväksyi vanhan lottokupongin. Enkä yhtään ihmetellyt. Oli aivan luonnollista maksaa lottokupongilla. Ehkä siinä kaupungissa käytettiin vain lottokuponkeja. En tiedä, kun en muualla käynyt ostoksilla. Ajoin taas portaita ja mutkallisia katuja pitkin pois. Takapenkki oli täynnä edullisesti ostettuja parvekekukkia.

A lähetti meilin ja kertoi omistaneensa muutaman papyrusrullan, mutta hävinneet jonnekin. Miksi eivät olleet kassaholvissa turvassa? Yhteen aikaan rullia saatiin helposti ostaa. Olivatko kaikki aitoja? Vielä nykyisinkin turisti joutuu kaikenlaisten helppoheikkien kynsiin, jotka vannovat myyvänsä aarteita suoraan Tutankhamonin haudasta. Minua ei vedettäisi höplästä, kun en usko täälläkään kaikkea kuulemaani ja lukemaani. 

Vähän muuten harmittaa, kun en tiedä, mitä Harry ja William puhuivat keskenään poistuessaan isoisänsä hautajaisista viime lauantaina. Huuliltalukija oli palkattu tulkitsemaan, mutta ei kuulemma saanut muusta selvää kuin "hautajaiset olivat kauniit". Ties mitä meni sivu huulien. Kerrotaan veljesten väljähtyneistä väleistä, niin huuliltalukija olisi pitänyt olla ammattitaitoisempi, että maailma tietäisi, pyrittiinkö miesten kesken solmimaan rauha vai haistateltiinko. Minäkin yritin tv-ruudusta lukea heidän huuliaan. Oliko heillä maskit? Jos oli, ymmärrän huuliltalukijan osaamattomuuden.

Tänään on maanantai ja minusta on tulossa mökkihöperö.

TAKAISIN RUOTUUN NIIN ETTÄ HEILAHTAA

 Nyt sen on tapahduttava ja heti! Olen hutiloinut syömiseni kanssa eli ollut kontrolloimatta mitä suuhuni panen. Mistä tämä oikein alkoi? Ja miksi kummassa? Juuri kesän korvalla, kun pitäisi olla mahdollisimman nätti ja ennen kaikkea mahtua viime kesäisiin kolttuihini. Itsellenihän minä tässä hallaa olen tehnyt, en esimerkiksi kostoksi kenellekään. Minkä siis on tapahduttava? Sen, että olen jälleen ruodussa syömiseni suhteen. Piti oikein kirjoittaa, että ymmärrän asian ja otan todesta. Olen mussuttanut yhtä ja toista, enkä kiellä, ettenkö olisi nauttinut. Mutta tulos sen tapaisesta nauttimisesta on hirmuinen! Kannattaako? Lääkärini häpeäisi puolestani, jos tapaisimme. Ja ennen kaikkea olisi syvästi minuun pettynyt. Olen muuten itsekin. Istun tässä pöytäni ääressä suuressa syyllisyyden tunnossa. ja katselen likaisten ikkunalasieni läpi auringon paistetta tukevien koivujen  rungoissa.

Katselin prinssi Philipin hautajaisia. Ei mitään suurellista, joihin on tottunut. Nämä olivat koskettavat hautajaiset. Suru näkyi omaisten ja läheisten kasvoilla. Ei uteliasta yleisöä kurkkimassa, ei lehtimiesten pyörimistä jaloissa. Näin prinssi oli itse toivonutkin ja korona auttoi. Arvokas tilaisuus ilman tavanomaisia krumeluureja, joita olemme tottuneet näkemään tämän tasoisissa hautajaisissa.

Viime yönä olin jälleen runokirjojen kimpussa. Viljo Kajava kirjoittanut äidilleni omistuskirjoituksen kirjaansa. Muistan hänen monet vierailunsa vanhempieni kodissa puolisonsa kanssa. Tuleekin juuri nyt mieleen, että kun olen siteerannut blogissa runoja, niin on aikaraja, jonka jälkeen saa lainailla  tekijänoikeuksia loukkaamatta. Mainitsemani Kajavan runokirja ilmestynyt Otavalta jo 1956. Yli 60 vuotta sitten ja runoilijan kuolemasta 23 vuotta.  Tekijänoikeus kattaa kirjailijan eliniän. Mutta kuolemasta ei ole kulunut vielä 70 vuotta. Siis ei saisi ainakaan koko runoa panna esimerkiksi blogiin. Mutta ilmeisesti La Fontainen laita on toisin. Hän eli  1621-1695. Kirjoitin blogiin koko faabelin tyytymättömästä riikinkukosta mainiten kirjan, josta lainattu. Ei liene ollut väärin tässä tapauksessa. Eino Leinoa myös on tullut siteerattua ja hänen kuolemastaan on kulunut jo 95 vuotta. Kuka pani muuten lantin hänen Espan puiston patsaansa käteen ja miksi?

Sittenkään en suurempia muutoksia partsilla tehnyt. Imuroin ja laitoin pehmusteet tuoleihin. Otin lyhdyt pois ja laskeskelin, kuinka monta kukkaa hankin. Siinä valmistelut kesää varten. Parvekehattuni on vielä talviteloillaan, mutta ei kauaa.

PUSSILAKANA KÄÄRETORTUKSI

 Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että pitää silmiä siristellä sisälläkin. Aamuisin helottaa suoraan tänne makuu-työhuoneeseen ja iltapäivällä olohuoneen ja parvekkeen puolelle. Paisteen kestää, tietää kesän tuloa, sen tuoksuja, vihreyttä ja vehreyttä, voikukkia ja talven valkaisemia sääriä sortseissa..

Suunnittelin partsin uudistamista. En viitsikään. Imuroin ainoastaan ja hankin kukat. Kelpaa niilläkin tempuilla siellä istuksia, syödä mansikoita ja lukea. Minullahan on parvekehattukin. 

Olikohan se nyt Iltasanomat, joka  esitteli uuden tavan laittaa pussilakana peiton päälle? Joku otti kantaa, että sillä ajalla, mikä meni "kääretorttu" laittamiseen, ehtii vanhalla konstilla pukea kolmekin peittoa. Olen vahvasti samaa mieltä. Näytti hitaalta ja monimutkaiselta tämä uusi tapa. Hymyilyttikin hiukan. Tarkoittaa, että pakerran entiseen malliin pussilakanani. Homma muuten tänään. Vaihdan vuodevaatteet.

Italiasta ei ole aikoihin kuulunut pihaustakaan. Ymmärrän kyllä suruajan yhä jatkuvan. Elämä mullistui, eikä tahdo saada oikein mistään kiinni. Korona vielä lisäämässä murhetta. Toivottavasti ystäväni ei menetä elämänhaluaan kokonaan. Ajan sanotaan parantavan haavat, mutta ei ehkä hänen kohdallaan. Viimeisimmässä kirjeessä pessimismi oli jokaisessa sanassa. Ikävä ja kaipuu huokui lauseissa, kyynelten tahrimat arkit rypistyneet.

Kökötän kotona. Luen Haavikon Waltaria ja Stonen Michelangeloa tai en lue kumpaakaan. Yöllä selailin Arto Mellerin runoja. Näissä runoissa ei ole loppusointuja ja niistä monien ymmärtäminen vaatii pinnistämistä minun kaltaiseltani lukijalta. Runot ovat "älyrunoja". Niiden kirjoittaja kuollut jo 16 vuotta sitten. Kaikesta on aina pitkä aika. 

Tämä nyt oli tämmöistä jutustelua. Jotenkin aina aamuisin juutun tähän tuoliin läppärin äärelle ja ikään kuin itsestään avautuu se tyhjä valkoinen tila, johon naputtelen lauseita, vaikka sanottavaa ei olisikaan. Enemmän itselleni. Sitten päivä voi alkaa. Nuorempana kirjoitin päiväkirjaa. Kirjeiden kirjoittaminen kuului myös asiaan. Niitä kirjoitettiin ystäville ja sukulaisille ahkerasti. Ulkomailla oli kirjeenvaihtokavereita, joita ei koskaan edes tavattu. Matkoilla tutustuttiin uusiin ihmisiin ja erottua yheydenpito jatkui kirjeitse. Enää ei kirjoitella. On sähköiset kommunikointikeinot, tekstiviestit sun muut. Minä kaipaan kirjeitä. Ne tuntuvat henkilökohtaisemmilta ja aidommilta, rehellisemmiltä, niiden lähettäjä on läsnä.

TÄNÄÄN OLIVER TWIST

 Aamutuimassa taas täällä. Nukuin kehnosti. Voisinkin lopettaa jutustelun huonoista öistä, koska ne ovat tavallisia ja paneutua kertomaan öistä, jotka nukuin hyvin ja rauhallisesti. Tai olla kertomatta kokonaan öistäni. Ketä ne kiinnostavat!

Jääkaappi kumisi tyhjyyttään ja marssin eilen kauppaan. Veriappelsiineja, cantaloupe-melonia ja runsaasti mansikoita. Jälkimmäiset Lidlistä. Toisessa kaupassa koin taas avuliaisuutta. Mieli teki minulta tietyistä syistä kiellettyä jäätelöä, mutta ajattelin itseäni hiukan hemmotella kaikesta huolimatta. Kurkottelin rasiaa ottamaan, kun miellyttävä miehen ääni kysyi "voinko olla avuksi?". Toki. Hän otti jätskin minulle ja minä niin kauniisti kiitin. Aina näitä ratsuväkiä laukkaa mukavasti paikalle. Tallustelin kotiin saaliineni ja sulatin kanakeittoa lounaaksi.

Nyt kun olen saanut luetuksi papyruskirjan, kävin taas kesken jääneen Michelangelon kimppuun. Jätin hänet viimeksi marmorilouhokselle. Edelleen kirja on mahdoton pideltävä vuoteessa. Pitää kokeilla nojatuolia. Vieressä on huomattavasti parempi valokin jalkalampun muodossa.

Joku on jo nähnyt västäräkin ja krookuksen. Minä en kumpaakaan, eikä tässä pihassa muita kukkia kasvakaan, kuin muutama voikukka aikanaan. Nekin ilahduttavat silmää. Turhaan ihmiset niitä kaihtavat, suorastaan vihaavat. Kaikenlaisten myrkkyliuosten kanssa voikukkia juuria myöten tapetaan. Lupiini on toinen, josta ei tykätä. Minä tykkään kaikista. Onkohan vielä maaseudulla missään rehellisiä niittyjä, joissa kukkia siellä täällä, päivänkakkaroita, hiirenvirnoja, kissankelloja, kannusruohoja, siankärsämöitä, apiloita...? 

Tänään Teemalla Oliver Twist musikaalina vuodelta 1968. Ilman muuta katsottava ja kuunneltava. On ennenkin, mutta aina yhtä kiehtova juttu. Puhuttuna monta versiota, joista olen osan nähnyt. Kukapa ei? Joku vielä kirjanakin lukenut. Minäkin.

Aion käydä parvekkeen kimppuun. Olen käynyt jo katsomassa, mitä teen. Tulee kellarikeikka. Sitten imuroidaan, pehmusteet paikoilleen ja kun aika sallii, purkkikukkien ostoon. Kesä saa tulla. 

 

TUOHIMUISTELUA

 Tyhjä valkoinen alue edessäni läppärin näytöllä. Pitäisikö jotain kirjoittaa? Pakko ei ole. Join jo aamukahvini ja nyt odottelen säällistä suihkuun menoa. Kello 8 suljetaan lämmin vesi. Olen kotona koko päivän. Luen papyruksen ajoista. Sitten tuli paperi. Minä kirjoitin kerran koivun tuoheen kirjeen. Kuorin sitä niin paljon, että sain sen kirjoituskoneeseen. Se oli mökkiaikaa, se. Ennen vanhaan myytiin torilla mansikoita tuohiropposessa. Sitten ne muuttuivat muoviksi ja kuviointi oli kuin tuohen. Kammottavaa suorastaan. Jos ei ole aitoa, miksi jäljitellä? Mämmikin oli luonnon kipoissa. Totta kai tuohta käytettiin milloin mitenkin ja mihinkin. Minun suurimpia nautintojani mökillä oli, kun panin takkaan ja keittiön uuniin tulen, jonka sytytin tuohella. Se iloinen rätinä oli mitä ihaninta musiikkia. Sanomalehti ei ollut ollenkaan sama asia.

Susi kuulemma vieraili Helsingissä ja Espoossa. Mihin se meni? Ei kai ammuttu? Joskus liiankin innokkaasti tartutaan aseeseen, kun joku jänistä suurempi villi eläin ilmaantuu ihmisten asumusten lähelle. Toivon tämän päässeen rauhassa menemään pois sivilisaation keskeltä sinne, mistä tänne jolkottelikin.

Tänään lounaani koostuu kiinteämmästä kuin keitto. Otin sulamaan broilerin jauheliha-perunavuoan. Siihen lisukkeeksi kunnon salaatti. On retiisejäkin. Muutama ihana keitetty parsa ja ei kuin nauttimaan. Huomenna palaan ruotuun ja soppaan. 

Edinburghin herttuan (1921-2021) "viimeisiä hetkiä" on puitu lehdistössä. Mitä varten? Ja kuka ulkopuolinen niistä mitään tietää, eivätkä omaiset taatustikaan kerro. Ehkä Aleksis Kivikään ei lausunut kerrottuja kuuluisia sanojaan "minä elän" kuollessaan veljensä mökissä Tuusulassa. Voi sanoakin tai sitten ei. Ja jos, niin onhan niissä sanoissa vahvaa symboliikkaa. Käviköhän kirjailijan päässä ikinä ajatus oikeasti, että vielä 150 vuoden kuluttua jyrisee eri teattereiden lavoilla  Juhanin muhkea ääni? Ja tietokilpailuissa kysytään, ketkä veljeksistä olivat kaksosia? Edinburghin herttua jää historiaan, vaikka tulevat sukupolvet eivät häntä enää muistaisikaan. Aleksis Kivi pysyy Suomen kirjallisuuden historiassa, vaikka jokaisen kodin kirjahyllyssä ei olisikaan enää Seitsemän veljestä.

Uusi viikko taas alkanut. Minä tästä hiippailen suihkuun, pukeudun ja vaikka teen uuden kupillisen kahvia, rupean lukemaan, mitä kuuluu papyruksen ajan Egyptille.

K-KAUPAN YLIVERTAISTA PALVELUA

 Nyt kahvikapselitilaukseni on niin kuin ollakin pitää. Sain puuttuvat. Sitten menin K-ruokakauppaan, enkä löytänyt mistään silmälasien puhdistuspyyhkeitä. Ovat olleet aikaisemmin jonkun kassan luona. Valitsin kassakseni nuoren miehen ja kysyin pyyhkeitä. Ei jonoa, olin ainoa asiakas hänellä. Hän pani suljettu-lapun hihnalle ja lähti kanssani etsimään pyyhkeitä. Emme löytäneet, mutta mies ei antanut periksi ja niinhän siinä kävi, että lopulta hän löysi. Otimme koriini kolme pakkausta ja sen jälkeen ryhdyin häntä kiittelemään. Takaisin hänen kassalleen, suljettu-lappu pois ja  tavarat hihnalle. Mansikoitakin kahdessa isossa laatikossa! Kiitin kaveria vielä kerran ystävällisyydestä, maksoin ja pakkasin ostokseni. Hän heilautti kättään hyvästiksi ja minä hymyilin maskin takaa silmilläni. Tällä miehellä oli palvelua parhaimmalla tavalla.

En voinut ohittaa antikvariaattia menemättä sisälle. Tietenkään en. Täällä blogissa olen usein maininnut historiarakkauteni. Ostin Erja Salmenkiven kirjan Papyrusten aika (Teos 2019). Salmenkivi on papyrologian ja klassillisen filologian tutkija. Ihanaa, pääsen Egyptiin! En malttanut olla heti kertomatta A:lle kirjasta, jota aloin lukea pistellessäni silloin tällöin suuhuni mansikan. Kerroin A:lle myös Mika Waltarin Sinuhesta. A on kotoisin Egyptin Aleksandriasta. Juttelin netin kautta näkemästäni upeasta spektaakkelista, kun faaraot kuljetettiin Kairossa uuteen museoon. Kerroin isästäni, joka satujen sijaan kertoi minulle Tutankhamonista ja Howard Carterista, joka löysi nuoren faaraon haudan 1922. Onneksi olen Salmenkiven kirjan alussa, muuten olisin haljennut innostuksestani kertoa lisää ja lisää. Jos en nuku, luen tätä mielenkiintoista kirjaa ja ravitsen itseäni taas kerran ajalla kauan ennen minua.

Aamukahvi pöydällä edessäni mukissa, jonka kyljessä kissankelloja. Kesäistä. Aurinko paistaa ja on suloinen sunnuntai. Tänäinen päivä kuluu lukien  ja aion katsella kaksi Poirot-elokuvaakin tv:stä. Lounaalla palsternakkasosekeittoa ja mansikoita kokopäiväisesti. Ihania, punaisia, pulleita espanjalaisia mansikoita. Ja kun oikein pinnistää, on niissä häivähdys tuttua mansikan makuakin. Ovat niin isoja, että niistä voi haukata kuin tomaatista. 

Huomenna on lämmin vesi suljettu moneksi tunniksi. Heti herättyä on sujahdettava suihkuun, vaikka kyllä se kylmälläkin vedellä sujuu, kun pannaan sujumaan. Tulisihan varsin virkeä olo.

KAIRON UPEA ESITYS

 Suollan näköjään tekstiä vallan päivittäin. Ottakaa tai jättäkää. Nukuin viime yönä pari tuntia. Tehtyäni kaikki temput päästäkseni unten maille, paitsi unipilleriä, luovutin ja laitoin kahvia puoli viideltä aamulla. Melkein säällinen aika.

Olin menossa tänään Postista hakemaan tilauksestani puuttuneet tavarat. Eikä  laskussa ole postimaksua, jonka vaadin jättämään pois, koska tilauksen vastaanottaja teki virheen. Mutta menenkin jonain toisena päivänä.

Helsingin Sanomissa pohditaan neandertalilaisen ja nykyihmisen kohtaamisia. On haastateltu  Svante Pääbomia, jonka kirjan samasta aiheesta olen lukenut. Yksikin löydetty hammas voi kertoa vaikka mitä. Minä en ole ikinä löytänyt mitään mielenkiintoista, vaikka mamman ja papan mökillä Friherrsissä möyrin maassa serkkujeni kanssa. No, vaikka olisimme löytäneetkin jotain, emme olisi tajunneet siinä olevan mitään merkityksellistä. Myöhemmin kiinnostuin kaivamisista, mutta vain isäni tarinoiden ja kirjojen kautta. Tästä tulikin mieleen, että istuin netin äärellä 2 tuntia ja 15 minuuttia katselemassa 18 kuninkaan ja neljän kuningattaren matkaa museosta toiseen Kairossa. Egyptin presidentille näytettiin upouuden museon sisätiloja faaraoiden tuloa odotellessa. Valtava orkesteri piti musiikkipuolesta huolen juhlasalissa ja koko spektaakkeli kulkueineen, hoviväkineen, sotilaineen, hevosineen ja moottoripyörineen, teki aikamoisen vaikutuksen. Kuninkaiden ja kuningattarien muumiot kuljetettiin uuteen museoon veneitä muistuttavissa autoissa. Ammuttiin 21 kunnianlaukausta. Mitäpä mieltä olisivat olleet esimerkiksi Ramses II ja Hatsheput näistä järjestelyistä?

Tänään ei ole muuten sopan tekopäivä. Huilaan. Eilen maistoin laittamaani palsternakkakeittoa ja hyvää oli. Tämänpäiväinen lounas inkivääri-broilerikeitto jo sulamassa. Jotkut ystävistäni ovat kyllästyneet broilerin makuun. Siitähän saa vaikka mitä erilaista mausteilla, valmistustavalla, marinoimisella jne. Olen laittanut viime viikkojen aikana 15 erilaista keittoa ja suurin osa broilerista. Sanasta broileri en tykkää. Se kuulostaa liikaa ruualle ja pakkosyöttämiselle. "Kanakaan" ei ole sovelias, koska nämä eivät ole kanoja, joiden liha sinällään on maukkaampaa kuin broilerin, mutta on vaateliampi valmistaa ruuaksi. "Kananpoika"? Ehkä näistä paras ja kananpoikaa on oikein nimelläkin kaupassa (vaikka broileria se on). Kokonainen aito ja oikea kananpoika (Ranskasta?) on myös nykyisin saatavilla. Paljon pienempi kuin broileri, josta sanasta en vieläkään tykkää. "Syöttökana" yhtä kamala kuin "broileri". Ehkä näytän kaupassa vain sormella "saisinko tuota". 

SE ON KANAVA EIKÄ KANAALI

 Tilauksestani pois jääneet kahvikapselit ovat nyt matkalla lähipostiin. Pakettien kulkuahan voi nykyaikana seurata netissä. Ei nyt aivan kaduttain, mutta sen, että tulossa on ja sitten on tullut. Jos on huomenna noudettavissa, on taas mentävä. On myös asiaa siihen mainitsemaani Itäkeskuksen parhaaseen ruokakauppaan, joka kohdallani hiukan hierarkiassa aleni pienen virheen takia. Puhelimessa luvattiin heti asia kakistelematta korjata pahoitteluiden myötä.

Seuraavaksi nöyrryn. Helsingin Sanomissa  Esa Gullsten pauhaa vääristä merkityksistä sanoissa kanava ja kanaali. Nöyrtymiseni koskee sitä, että minäkin olen huoletta sekoittanut nämä kaksi asiaa. Enää sitä virhettä en tee. Olen ollut Venetsiassa ja puhunut kaupungin "kanaaleista". Lapsus yhdistyen raakaan tietämättömyyteen johtuu siitä, että minusta "kanaali" on kauniimpi sana ja sopii Venetsiaan paremmin. Gullsten korjasi virheeni ja nyt tiedän Venetsiassa olevan näitä arkisempia "kanavia", jotka ovat ihmisten tekemiä eli keinotekoisesti rakennettuja. "Kanaali" on luonnontuote, muun muassa Englannin ja Ranskan välinen merialue on Kanaali.

Iltapäivisin parvekkeelle paistaa aurinko, jos on paistaakseen. Ehkä jo voisi käydä partsin kimppuun kesää varten. Aion tehdä siellä ison muutoksen. Vaatii ankaraa askartelua. Jossain välissä olisi saatava purkkikukkia ja se onkin tässä kaupunginosassa hankalampi juttu. Varsinaista puutarhamyymälää ei ole. Olisi lähdettävä pitemmälle, eikä asia minua suuremmin miellytä. Joku bussi menee ystäväni mukaan "aika lähelle". Tarvitsen tarkemmat ohjeet. Tarvitsisin myös auton. Olen vankasti sitä mieltä, etten sitä enää tarvitsisi, mikä pitää joskus ja osin paikkansakin, mutta sitten on tapauksia, kun ehdottomasti auto olisi tarpeellinen. Toisinaan kadun autosta luopumistani, mutta maahan kaatunutta maitoa jne.

Vaikka en missään tapauksessa kirjoita ruokablogia, kerron silti laittavani tänään palsternakkasosekeittoa. En sitä syö nyt, vaan panin sulamaan eilen chorizokeiton. Silloin tällöin luulen olevani kyllästynyt keittoihin, mutta kun jokikinen on erimakuinen, niin passaa niitä syödä. Sitä paitsi niitä on jostain syystä hauskaa tehdä. Tämä oli blogin ruokaosuus.

Tämä oli myös se osuus, jonka tänään annan julki. Siirryn aamutoimiin ja niiden jälkeen keittiöön.

PIRISTYSTÄ

Pappi:  Mitä meidän tulee tehdä syntiemme anteeksisaamiseksi?
Poika:   Syntiä.  -
Yksinkertainen ja syvämietteinan totuus, jota kannattaa ajatella pohjaan asti.

Tämän lainasin Erkki Melartinin (1875-1937)  kirjasta Minä uskon (toinen painos 1929, Otava). Melartin oli sävellystyönsä ohella kiinnostunut paljon muustakin ja se muu on muun muassa hyllyssäni oleva mietelmäkirja.

Menin ostoksille ja ostin. Nyt kaduttaa, mutta kun se on niin ihana ostos ja mietittyäni hyvin tarkkaan, tulin siihen tulokseen, että olen ehdottomasti ostokseni ansainnut. Se on lumoava, minun tyyliseni, kallis ja tavallaan joidenkin mielestä vahvasti turhake. Nainen tarvitsee turhakkeita ja silloin ne eivät ole turhakkeita. Korona syö ihmisiä sisältä päin. Olemme masentuneita, yksinäisiä valtiovallan määräyksestä, turhautuneita ja lopen kyllästyneitä, väsyneitä koronaan, joka leijuu meidän ja muun maailman päällä kuin joku suuri peikko yrittäen saada kynsiinsä meistä osan. Me tarvitsemme piristystä, onnellisuuden tunnetta ylläpitääksemme onnellisen kansan mainettamme, meidän pitää saada hymyillä ja tuntea olevamme koronasta huolimatta tärkeitä ja tarpeellisia tosillemme. Minun kohdallani piristyksenä toimii tämä ostos, joka vielä tätä kirjoittaessa on Stockmannin kassissa odottamassa onnellisten silmieni katsetta ja käsieni sivelyä sen nahkaisella pinnalla. Se on minun piristysruiskeeni tänä ankeana aikana, kun olemme vielä kaukana kesästä ja kaikesta vihreästä, jonka läpi ei Pertti Nieminenkään  näe. Luen hänen runojaan:

"Kevään värit
sammuvat.
Vihreän läpi ei enää näe.
Se peittää kaiken.
On kesä, yksivärinen."

Olkoon yksivärisen vihreä, mutta minä rakastan kesää! Ja jos korona sallii, kesä alkaa meillä suomalaisilla näillä näkymillä ensi heinäkuussa. Saamme olla vapaita, kiinni toisissamme, halata, suudella ja sanoa vaikka käsipäivää. Ja kaikki tämä ilo ilman maskeja!

LÖYDÄNKÖ YHTÄÄN SANOJA SUKKELIA?

 Uneton yö takanapäin. Etsin runokirjaa. Käteen osui ehkä vanhin hyllyni kirja: Johan Ludvig Runeberg Fänrik Ståls sägner, en samling sånger.  Helsingfors, Finska Litteratur-sällskapets tryckeri, 1860. Imprimatur: Carl von Schoultz. En ryhtynyt sitä lukemaan, vaan tutkittuani tuota ruskeaa kovakantista kirjaa hetken, panin sen takaisin hyllyyn. Esille tipahti pieni punainen kirja. Ei Se Pieni Punainen Kirja, joka oli Mao Zedongin, vaan Arvo Salon kirjoittama Ilmiö nimeltä Koivisto vuodelta 1981. Siinä on isälleni omistettu kirjoitus itseltään  tekijältä. En sitäkään viime yönä lukenut.  Mutta hiukan nuhruista V.A. Koskenniemen runosuomennoksia vuodelta 1917 selailin. Siitä seuraava

Goethen pikkuruno:

Minä kuljen maita manteria
ja etsin sanoja sukkelia.
Pahat päivät minulle iloa suovat:
sanat sattuvimmat ne suuhuni tuovat.

Menin takaisin vuoteeseen ja jossain vaiheessa olin nukahtanut. Nyt on jo edessäni mukillinen hyvältä tuoksuvaa kahvia. Aamu valjennut, mutta hiljainen on kylätie. Joku yksinäinen kiiruhtaa katua pitkin. Hänellä on harmaa pusero ja tukevat kengät. Minä vedän aamutakkia tiiviimmin ympärilleni ja varpailla on hyvä olla lämpimissä tossuissa.

Tänään kotona. Huomenna kauppaan. Tarvitsen pakaste- tai maalarinteippiä ainakin. Laittaisinko valkoisen vai mustan maskin? Jos on aurinkoista, panen vaaleamman takin. Onhan jo kevät. Onko? Nyt ainakin ikkunani edessä ulkona kieppuu ylösalas muutama lumihiutale. Ei kai ala sataa. Tuulee. Alastomat koivut pihalla huojuvat. Ei vielä  silmuja. Varispariskunta lehahti puuhun. Toisella on jotain nokassaan. Riiustelulahjako? Pesänteko saattaa olla mielessä. Lumihiutaleet ovat kadonneet.

Lähetin sähköpostia R:lle ja kiitin parista poskettoman mukavasta pääsiäisvideosta. Toisessa kolme aikuista pääsiäisnoitaa virpovat ja varpovat. Toisessa kukkaloistoa ja taustalla lauletaan laulua Delilah. Tom Jones?  Kuuntelin moneen kertaan ja katselin upeita kukkia videolla. Ehkä tänäänkin vielä.

Ei keitontekoa. Mutta aikeissa jonain päivänä palsternakkasosekeitto. Saattaa olla, että on pidettävä sopanteossa paussi. Pakastin alkaa täyttyä. Kymmeniä puolen litran rasioita. Meni kai hivenen överiksi. Tänään viimeinen satsi helmikuussa laitettua punaista curry-ankanlihakeittoa. Kunhan lounasaika koittaa.

Nyt aamupuuhiin ja uusi päivä alkakoon.

MANSIKKAKAUSI ALKANUT

 Tässä parastaikaa nautin espanjalaisista mansikoista, Koskenlaskija-juustosta ja valkoviinistä, jonka korkkia en meinannut saada auki. Vaikka on pääsiäinen, olin sen verran syntinen, että laitoin chorizokeittoa. Chorizo-makkaraa sain Itäkeskuksen parhaasta ruokakaupasta, joka on täkäläisen Postin vieressä, josta hain kahvikapselipakettini. Sen, josta puuttuu kaksi tilaamaani tavaraa. Aina ei nykyään kaikki suju jetsulleen.

Palauduin viime yönä valvoessani lukemaan Michelangelosta kirjaa, jonka välissä on nahkainen kirjanmerkki. Olen kirjassa siinä kohdassa, jossa tuleva maailmankuulu taiteilija alkaa kiinnostua veistämisestä enemmän kuin maalaamisesta. Marmori houkuttelee. Meni marmorilouhokselle ja ihastui ikihyväksi. Kaikkihan me tiedämme David-patsaan.

Ystäväni A on saanut Espanjassa jo toisen korona-rokotuksensa ja tuli mahdottoman kipeäksi. Piinaa kesti vuorokauden. Sitten tokeni. Varokeinoista ei sielläkään rokotuksen jälkeen pääse. Maski, turvaväli ym edelleen käytössä. Kansa kaikkialla kyselee, saako, ja voiko, jo kesällä puuhata kuten kesinä ennen koronaa? Varovaisia lupauksia annettu. Vaan kun ei tiedetä tulevaisuudesta. Päseekö toinen ystäväni H Turkkiin? Pääsenkö minä Tulimaahan, jos tahtoisin mennä?

E:llä oli syntymäpäivä. Soitin. Oli juuri avaamassa kukkalähetystä. Vielä ei oman puutarhan ruusut kuki. Perämeren jää hyvin kantaa pilkkijän. Mutta kevättä pukkaa sinnekin. Minä täällä jo vaihdoin talvisaappaat kevyempiin nilkkureihin ja sääreni olivat onnelliset. 

Tänään tulee Poirot ja Idän pikajuna. Tuttu tarina, mutta katson silti. Joten arvoitus se ei ole, vaikka elokuvan nimi väittää toisin. 

Soppa niin paljon jäähtynyt, että sen voi jakaa rasioihin ja panna pakastimeen. Hyvää pääsiäistä!

TÄNÄÄN TEEMANA ESKO SALMINEN

Nykyisin asiakkaan on oltava tarkkana kuin porkkana tilaustensa kanssa. Tuli pientä erimielisyyttä kahvikapselitoimittamisesta, pitääkö minun maksaa postimaksu heidän virheensä takia? Tilauksestani puuttui kaksi tavaraa. Luvattiin tietysti lähettää jälkikäteen ja siinä kohdin tuli postimaksukeskustelu. Sitten virallisen tärkeä ääni ilmoitti toisessa päässä "me tarkistamme nauhalta tilauskeskustelun". Siitä vaan ja sen kun. Huomenna haen postista vajavaisen tilaukseni ja saanen tiedon sitten korjatusta aikanaan ja lähetys on oltava ilman postikuluja minulle. Sama asia tapahtui edellisessäkin tilauksessani. Onko tavaroiden kerääjä huolimaton vai onko tässä muuta?

Tänään aion visusti istua Teeman äärellä ja nauttia Esko Salmisen äänestä ja lausunnasta. Taltiointi viime vuodelta. Kun minä niin tykkään Tauno Palostakin, avaan tv:n jo päivällä. Tulee Viikon tyttö vuodelta 1946. Tänään nimittäin ei ole sopantekopäivä. Onhan sentään pitkäperjantai, joka oikeasti tuntui aina kovin pitkältä kun olin pieni. Silloin päivä otettiinkin vakavammin kuin nykyisin. Melkein kaikki, mikä vähänkään liittyi ilonpitoon, oli ankarasti kielletty. Lankalauantaina herättiin taas eloon. Minulla ei ole värjättäviä lankoja.

Olen tutustumassa naisen asemaan ja elämään aikojen takaa. Hyllystä löytyi jälleen perintökirja Franz Carl Endres Ikuinen nainen, naisen kulttuurihistoria (Gummerus 1953). Suomentaja Kyllikki Nurminen. Teos ei taaskaan mikään vuoteessa luettava. Tykkään punnita kirjoja ja tämän paino on yksi kilo ja 733 grammaa. Kannet kangasta, pellavan näköistä. Jos en nyt aivan kannesta kanteen lue, niin ison osan kuitenkin. Pitää tietää, miten meillä naisilla on mennyt sitten Eevan aikojen.

Kun olen oikein ankarasti yrittänyt, olen saanut yöpöydällä olevaa keskeneräisten kirjojen pinoa matalammaksi. Pääsin Miika Nousiaisen Pintaremontinkin loppuun. Yhden kirjan panin ilman loppumista hyllyyn. Sitten siivosin uudemman kerran hyllyä. Kiipeilin tikapuilla, nostelin kirjahyllyyn kuulumatonta tavaraa (laatikollinen hiustenkuivaajia) kaappeihin. Olin ylpeä aikaansaannoksestani ja kirjahylly näyttää nyt kirjahyllyltä, kuten pitääkin. Mutta täpötäysinäiseltä. Mistä hitosta saan tilaa? Saako hitto-sanaa käyttää tänään? 

Vielä viipyilen hetken yöpaidassa ja sitten suihkuun ja vermeet päälle. Huominen kauppalista valmiiksi. Itäkeskuksen paras ruokakauppa on postin vieressä, eikä se ole Herkku. Ehkä onnistaa ja saan Chorizo-makkaroita.