29. heinäkuuta 2018

SADUN SATUJEN SAARI

Satu Rämön Islanti-kirja nyt luettu.  Nykyisinkin ainakin syvällä mielessään islantilaiset uskovat piilokansaan eli menninkäisiin. He ovat ihmisen kaltaisia näkymättömiä olentoja, jotka voivat halutessaan tulla näkyviksi. Islannissa on noin 80 erilaista menninkäislajia. Niitä on tutkinut ja nähnyt Erla Stefánsdóttir, joka on Islannin tunnetuin menninkäisnäkijä, kertoo Satu Rämö. Hän lähti haastattelemaan Stefánsdóttiria, jonka ovella vartioi yksi menninkäinen. Rämölle tämä ei näyttäytynyt.

Menninkäisistä on tehty väitöskirjakin vuonna 1975. Monet maatilan omistajat jättävät mailleen rauhoitetun peltoalan, jota ei hoideta, ei kitketä rikkaruohoja eikä missään tapauksessa häiritä millään tavoin. Pläntti on mitä luultavimmin menninkäisen asuinsija. Jokainen islantilainen tuntee ainakin yhden menninkäistarinan. Niitä kerrotaan lapsille päiväkodeissa ja kouluissa. On eräs menninkäisille rauhoitettu kumpare jossain Islannissa. Suunniteltu tie olisi mennyt kivisen kumpareen läpi. Työmiehiltä, jotka olivat sitä hajoittamassa, meni työkalut rikki, traktorit pysähtyivät, kaivinkoneet jumittuvat. Lopulta pantiin tie kulkemaan menninkäisasumuksen vierestä ja tie tekee siinä pienen mutkan. Ihan luonnollista islantilaisten mielestä. Heidänkin, jotka ajattelevat skeptisesti maan menninkäisistä. Minäkin aloin uskoa niihin. Onhan meilläkin Suomessa omat haltijamme ja tonttumme. Kuka uskoo, kuka ei.

Mitähän lukisin seuraavaksi?

Tänään vallan laiskanpulleasti kotona mitään suurempaa tekemättä. Italian kirjeen sain valmiiksi ja on jo matkalla ystäväni luo. Eilen vaihdoin lakanat ja käytetyt panin koneeseen. Roikkuvat jo telineessä ja lienevät kuivatkin. Tuulettimet tekevät työtään ja manuaalisesti viilennän itseäni viuhkoilla, joita on käden ulottuvilla kaikkialla. Päivänvarjo olisi mukava ulkona liikkuessa. Pikkutyttönä minulla oli sellainen ja myöhemmin ostin jostain japanilaisen paperisen päivänvarjon. Sitä en käyttänyt ihmisten ilmoilla. Aasialaisilla turisteilla on rohkeasti paahteen suojana sateensuojia Helsingissä. Olenkohan yhtään ainoaa turistia täällä Itäkeskuksessa nähnyt? En. Ei ole täällä mitään katsomista. Ei kiinnosta lähiö 1960-luvulta. Liekö Nymanin pelloilla ollut lehmien lisäksi yhtäkään suomalaista keijukaista?

28. heinäkuuta 2018

MUISTI PARANI

Kahvikapseleiden lisäksi ostin kaksi kirjaa. Jälkimmäiset sain maksaa myyjälle, jota kohtaan en tuntenut sympatiaa. Olin saanut kortin, johon vaaditaan tietty määrä leimoja saadakseen yhden pokkarin ilmaiseksi, täyteen ja vein molemmat kirjat hänelle laskettavaksi. Ensin hän sanoi antavansa kalliimman kirjan kortin mukaisesti ilmaiseksi. Söi purukumia samalla ja tuli yhtäkkiä toisiin ajatuksiin "ei mä otankin tosta kalliimmasta maksun ja saat halvemman ilmaiseksi". Puhuttelumuodosta en pitänyt. Kysyin, miksi asia muuttui ykskaks?  "Mä muistinkin nyt säännöt". Seuraavaksi kysyin, miten säännöt tulivat vasta nyt juuri mieleen, kun oli sovittu jo asiasta?  Hän vastasi vain ne nyt muistaneensa. No, oli vain kysymys parista eurosta, mutta käytös ja asennoituminen asiakkaaseen minua ärsytti. Toivottavasti hän ei ole oikea libristi!!!

Ne kaksi kirjaa ovat Roope Lipasti Linnan juhlat (ilm. 2015) ja Haruki Murakami Kafka rannalla (ilm. alkukielellä 2002). Vaikka on vielä kesken Arundhati Royn, Colin Dexterin ja Satu Rämön kirjat, aloitin Lipastin kirjan lukemisen. Olen joskus maininnut olevani sikinsokinlukija. Minua se ei vaivaa. Pysyn hyvin kärryillä.

Ostin jääkahvikapseleita. En ole aikaisemmin valmistanut saati juonut. Nespresson erittäin ystävällinen kahvimyyjä selosti missä järjestyksessä jäät, kahvi ja maito pannaan. Juuri tässä järjestyksessä. Kokeilin heti kotona, mutta ehkä maitoa (kylmää tietenkin) panin liian vähän. Jonain toisena päivänä onnistunee. Jääpalapussit jäineen olivat muuten pakastimessa jollain lailla kummallisesti klimppiintyneet yhteen. Sain hampaat irvessä repiä saadakseni viisi jääpalaa, jotka tarvitsin. Miten tämä klimppiintyminenkin on onnistunut, kun olivat aiemmin sievästi ja helposti otettavina erillään? Onko helle päässyt hiipimään pakastimeeni? Eikö sille mikään riitä?

Katselin Kuuta iltamyöhällä. Suomalaisille tuli tekniikkaan vikaa ja meille näytettiin punaista palloa Reutersin välittämänä. Sama kuka näytti. Aika upeaa katseltavaa, kun avaruuden naapurimme lillui värikkäänä tyhjän päällä. Ennen muinoin olisi sillä kohdin pohdittu, onko se juustoa. Nyt tiedämme ettei ole.










26. heinäkuuta 2018

KOLMETOISTA JOULUPUKKIA

Olen lukenut Satu Rämön mielenkiintoista kirjaa Islannista. Kiinnostuin todellakin. Se on lapsiystävällinen maa. Reykjavíkissä on kahviloita, joissa saa imettää lastaan. Mainoskyltti ovessa kannustaa sisäpuolelle niin lapset kuin äidit: "Go ahead & breastfeed. We like both babies and boobs!" Islanti on myös satujen maa. Joulupukkejakin on kolmetoista kappaletta. Joulukalenteri avataan 12.12 ja ensimmäisenä laskeutuu kotivuoreltaan Aidantolppakamu ihmisten keskuuteen, kertoo Rämö. Aidantolppakamun mielitehtävänä on kiusata lampaita. Seuraavana päivänä Rotkojätkä, joka vie maidot.  Vihonviimeisenä pukkina on Kynttilänruinaaja, joka saapuu jouluaattona. Hän vie kynttilät talosta. Pukit häipyvät takaisin vuorelleen ja 6.1. on kaikkialla taas rauha maassa.

Satu Rämö kertoo mukaansa tempaavasti. Sivu sivulta alkaa tehdä mieli matkustaa Islantiin, joka ainakin minulle Pohjoismaista on vierain. Tulivuoria, laavaa, kuumia lähteitä, upeita vesiputouksia, jäätiköitä...  Muistuu mieleen eräs hotellinjohtaja eteläisessä Espanjassa, joka kertoi minulle miettineensä vaimonsa kanssa, Suomeen vai Islantiin. Matkustivat Islantiin. Mikään ei ollut samanlaista kuin Andaluciassa. Ihastuivat tuohon kaukaiseen Satujen saareen vuonoineen ja iloisine islantilaisineen, jotka ovat kaikki toisilleen sukua. Hiukan samaa välittömyyttä kuin andalucialaisissa. Suomeen he eivät koskaan matkustaneet. Mutta minä annoin hänelle espanjan kielisen kirjan Suomesta.

Tänään pihalle. Roskiskeikat tuntuvat olevan kertomisen arvoisia toimituksia. Huomenna sitten taas pitemmälle. Kahvikapseleita! Olen kutsunut P-D:nkin jonain päivänä. Tv-kanavat laittamme järjestykseen ja jotain muutakin. H soitti. On lähdössä lokakuussa Turkkiin, eikä osannut sanoa, koska tulee takaisin. Anoo oleskelulupaa. Matkaa ennen on myös hänet tavattava. Minä mietin edelleen Espanjaan menoani. A on parastaikaa Saksassa tapaamassa lastensa perheitä. Olisi se aika lystiä lähteä pitkästä aikaa matkailemaan.

25. heinäkuuta 2018

ISLANTILAINEN VOITTAA AINA

Vein loton. Kysyttiin veikkauskorttia. Ostin Suomalaisesta Kirjakaupasta kirjan. Kysyttiin kanta-asiakaskorttia. Olin apteekissa. Kysyttiin S-korttia. Stockmannin Herkussa ei kysytty, näytin kanta-asiakaskortin kysymättä. Olen ennenkin ottanut asiakseni kirjoittaa näistä loputtomista korttien kyselyistä. Eivätkö asiakkaat näytä korttejaan kysymättä? Miksi ovat ne sitten hankkineet?

Islannissa en ole koskaan käynyt. Ostin Satu Rämön Islantilainen voittaa aina. Toivon kirjan olevan jonkunlaisen matkakirjan ja sopeutumistarinan yhdistelmän. Islanti kyllä minua kiinnostaa ja olisi ollut mukavaa siellä käydä. Katsotaan nyt, miten hyvin Satu Rämö on alkanut saaressa asua. Takakannen mukaan oppi kielen, meni islantilaisen kanssa naimisiin ja nyt on jo perhekin. Kaikki kuulemma tuntevat toisensa eli tuttavia ja sukulaisia on noin 320 000 kappaletta Rämölläkin. Islantilaiset ovat omasta mielestään maailman paras kansa. Onnellisuudesta ei puhuta mitään, mutta se ykkössija kuuluukin Suomeen. Italiassa on hymyilty suomalaisille ja asia pantu lystiksi televisiossa. Eikä maailma oikein usko tähän suomalaisten onnellisuuteen sijalla yksi. En usko minäkään. Miten sitä voi mitata?

Visusti kotona tänään ja syön mansikoita, keitän kotimaisia papuja Porvoosta ja paistan uunissa broileria. Minulle kerrottiin sen olevan kananpoikaa. En usko.

Ryhdyin lukemaan Rämön kirjaa, tunnistin sen mukavasti luettavaksi. Onko muuten missään koko maailmassa maata, jossa KAIKKI naiset ovat lakossa? Lakko alkoi Islannissa 24.10.1975, jolloin ei yksikään nainen tehnyt ruokaa tai muuta kotitalouden työtä. Rämö kertoo " yhteiskunta nyrjähti hetkessä paikaltaan ja suistui pieneen kaaokseen". Naisten aikaisempi näkymätön työ tehtiin nyt näkyväksi. Naislakon eli kvennafrín ansiosta moni asia muuttui. Puhuttiin tasa-arvosta, kotitöiden jakamisesta ja naisten yhteiskunnallisen aseman vahvistamisesta. Myös aiottiin saada naisia lisää valtakunnan politiikkaan. Ja niin maa sai aikanaan maailman ensimmäisen naispresidentin, Vigdís Finnbogadóttirin.


24. heinäkuuta 2018

AVONAISEN IKKUNAN KIROUS

Ulos ja asioille tänään, on kylmä taikka vari. Veikkaan että yhä vari. Pidin illalla myöhään ikkunaa makuuhuoneessa auki. Ei olisi pitänyt. Ötököitä letkana valon houkuttamana sisälle. Suljin. Mihin lie nyt tuupertuneet, kun yhtäkään ei näy. Tuulettimet pyörivät keittiötä myöten. Niilläkin pärjää. Povataan helteen kököttävän yllämme vielä pitkiä aikoja. Siinähän kököttää.

Olin jo huolestunut, kun Colin Dexterin ensimmäisessä Morse-kirjassa ei puhuttu mitään Morsen rakkaudesta klassiseen musiikkiin eritoten Wagneriin. Nyt kirjassa The Dead of Jericho inspector kuuntelee Mozartia ja Wagneria tahtoessaan irrottautua kotonaan työtehtävistä. Olen alussa vielä kirjassa, että murhatutkimus ei vielä päässyt vauhtiin, kun ei ole murhattuakaan. Näissä Morse-kirjoissa selitellään ja pohdiskellaan ennen tutkimusta, sen aikana ja jälkeenkin. Eivät ole mitään pikaluettavaa. Eivätkä Agatha Christien tapaan yksiselitteisiä.

Taas olen dieettiruodussa. Melkein jo järkytyin leväperäisyydestäni, että noinko annan periksi. En tokikaan. Kaivoin tahdonlujuuden esille ja sillä jälleen mennään. Jätän sokeripitoisten hedelmien ahmimisen vähemmälle ja alan jyystää porkkanaa ja lanttua enemmän. Tänään siis Tallinnanaukion pikkuiselle torille.

Illalla katselin Jack Nicholsonin (pidän äijästä) elokuvan Kunniasanalla (The Pledge, ohj. Sean Penn 2001). Herttinen, mikä loppu leffalla! Tukkani laantui vasta vuoteen tyynyllä paneutuessani nukkumaan. Olen joskus vain osan elokuvasta nähnyt, että loppu oli todellakin shokki. Nicholson on hyvä tämmöisissä hiukan äärirajoja kolkuttavissa rooleissa. Suorastaan pelottava.




22. heinäkuuta 2018

KUUMIA ÖITÄ

On luvattu tukalia kuumia öitä ja nyt minäkin koin tukaluuden viime yönä. Oli hiukan lämmin. Tuuletin pyörähteli läpi yön heiluttaen ilmaa ja minä pyörähtelin vuoteessa levottomana ja nukkumatta. Puoli viideltä kömmin ylös. Join aamukahvin van Gogh-mukista ja hänen korvansa katosi kuten asiaan ja historiaan kuuluukin. Tosin nyt kuuman nesteen ansiosta, ei veitsen. Aurinko pilkistelee koivikon lomasta ja kaikki näyttää alistuneelta helteeseen. Japanissa asiat vieläkin hullummin, Celsius-asteita yli 40.

Kirjoitan kirjettä Italiaan, jossa myös kamppaillaan helteen kanssa kuten A:n mukaan Espanjan Valeciassakin. A lähdössä Saksaan tapaamaan USAsta käymään tullutta poikaansa ja hänen perhettään. Italian ystäväni ei liiku kotoaan mihinkään, on ihan hissunkissun puolisonsa kanssa ja katselee ikkunastaan lähintä nyt uinailevaa tulivuorta.

Kävin viemässä roskat. Hiiskumaton hiljaisuus pihalla, vain kauempaa kuului liikenteen sunnuntaikohina, sekin helteen laiskistama. En tottuisi tähän ikinä. Karvat nousevat pystyyn ajatellessani, jos tämä ei koskaan lopukaan. Ei enää pane halla, ei pure pakkanen, ei sada vettä, lunta tai pieniä rakeita. Tällä hetkellä rakastan kylmää viimaa.

Tänään laiskaa lukemista, ehkä Italian kirje päätökseen, lounaaksi joku laiha salaatti ja koko päivän ajan paljon kylmää vettä. Tein oikein jääpalojakin. Kyllä tämä tästä.

21. heinäkuuta 2018

JALKAPOHJAT TIETÄVÄT

Pitäisiköhän imuroida? Nyt kesäkuumalla steppailen kotona paljain jaloin ja jalkapohjiin on alkanut tarttua kaikenlaista. Vielä sen kestää, mutta jos kovin lisääntyy, on vaivauduttava imuroimaan.

E soitti. Parit konsertit hänellä taas tiedossa ja poikakin perheineen kävi Helsingistä. Kysyin, kun en kerran nyt kesällä mennyt hänen luokseen, niin voisinko sille päälle sattuessani tulla vaikka talvella? Olen kuulemma tervetullut minä vuodenaikana tahansa.

Tässä blogin kirjoittamisessa on ollut minulla muutaman päivän tauko, kun ei ollut asiaa. Ei sitä ole nytkään. Mutta että minua ei aivan unohdeta, rustaan muutaman rivin. Vaikka ilmoja pitelee kuumana ja paahteisena, olen ollut liikkeellä ja vallan Helsingissäkin asti. Yhtä lämmintä sielläkin. Jotkut ihmiset suorastaan laahustavat kuumuuden ikeen alla, pyyhkivät hikeä ja valittavat. Syksyn sateissa ja viileydessä ei ole hyvä silloinkaan ja vallan tyytymättömiä olemme talvipakkasilla. En minäkään helteestä tykkää, mutta kun se on sitä mitä on ja niin kauan kuin on, niin turha on vetää herneitä nenään. Pitäisi ostaa hattu auringon paisteen suojaksi. Siksi onkin taas tehtävä matka Stadiin. Ensin voisi tietysti kokeilla, jos täältä saisi. Liekö tänne kukaan modisti tarjonnut tuotteitaan. Olen niin tottunut täkäläiseen "ei oohon", että hämmästyn, jos joskus onnaa.

Aina vaan riittää puimista Trumpin ja Putinin visiitin tiimoilla. Rouva Trumpkin pääsi median hampaisiin, kun somessa pyörii hänen miininsä Putinin kättelyn jälkeen. Ruumiin kieli on paljon puhuva. Toisaalta, mitäs sitä enää hymyilemään, kun seremonia oli jo ohi? Mutta meiltä ei jää mikään huomaamatta. On se hyvä kun saa olla tavallinen pulliainen ja hymy saa hyytyä silloin kun haluaa, eikä koira perään hauku.

Kerroin taannoin, että kirjassani komisario Morse on rakastunut. Oli vähän aikaa, mutta onni ei ollutkaan myötä, kun rakkauden kohde olikin murhaaja. Minusta ei missään tapauksessa ole oikein, että kirjailija tällä tavalla tappaa romantiikan. Tämä tämmönen peli pitäisi ehdottomasti kieltää. Vaikka on minustakin näin kivempaa, kun Morse ratkoo kiperiä murhatapahtumia poikamiehenä. Voi ratkaisun tapahduttua painua Lewisin kanssa drinkille (Lewis on naimisissa), ennen kuin menee poikamiesboksiinsa. Naislukijat tykkäävät enemmän singelipoliiseista.

17. heinäkuuta 2018

TAAS LISTIMISTÄ

Nyt kun olen päässyt tappamisen makuun (kärpänen ikkunalasien välissä), himoni tuntuu jatkuvan. Iltana eräänä naputellessani läppäriä ja kirjoituspöydällä oli valo palamassa, lehahti nenäni eteen hyvin pieni kärpänen. Hedelmäkärpänen? Se teki silmukoita, siksakkia, pyrähdyksiä ja kaikki aivan silmieni tasolla. Hätistin sitä vakaassa tappomielessä. En osunut. Jos olisin nähnyt sen hyvin pienet kärpäskasvot, olisin huomannut sen pilkkanaurun. Lopetin naputtelun ja aloin todelliseen kärpäsjahtiin. Noiduin kun en ole ostanut niitä sumutteita, joilla ötököistä henki lähtee. Oli toimittava vain manuaalisesti.

Se tepasteli näyttöruudun päällä ilkkuen. Käteni toimi kuin itsekseen ja jäi aina muutaman millin päähän ilkimyksestä, joka taitavasti siirtyi alta pois. Kärpänen tietysti myös kaiketi kakki siinä kulkiessaan, mutta jätöstä en ihmissilmin pystynyt ruudun pienen pienistä epäpuhtauksista edes erottamaan. Se pysähtyi välillä kuin seuraavaa siirtoa aprikoidakseen. En osunut siihen kertaakaan. Ja taas lentoon. Otti vauhtia, vaihteli nopeutta, keikisteli lampun valossa, seisoskeli hiiren päällä, sulautui taidolla ruudun tekstin pisteisiin ja pilkkuihin. Naamioinnin mestari. Lätkin sitä henkeni kaupalla hampaat irvessä, synkkää vihaa uhkuen. Aina viereen.

Sitten se erehtyi. Se seisoskeli näyttöruudun reunan mustassa kehyksessä ja minä iskin. Osui. Otin ruumiin paperinenäliinaan ja tarkastelin sitä, mitä siitä oli jäljellä. Tuskin silmin nähtävä. Ähäkutti. Vedin sen vessasta alas paperinenäliinassa ja mieleni oli hyvin tyytyväinen.

Se olisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin löytänyt keittiön pöydältä hedelmiä ja juhlat olisivat alkaneet. Tämmöstä peliä en hyväksy. Tämä jahti päättyi ihmisen voittoon eikä omatuntoni edes pukahtanut. Mitäs tunkeutui kutsumatta kotiini ja alkoi uhitella. Tämä kärpäsistä tänä kesänä.

16. heinäkuuta 2018

TRUMP ON SAAPUNUT

No, ja tietysti katselin netistä suoraa lähetystä Trumpin koneen laskeutumisesta Helsinkiin. Rouva Trump hymyili astuessaan portaita alas ja herra Trump vilkutti, mutta ei hymyillyt. Pitääkö sitä aina? Toimittajat kiittelivät Finlandia-talossa mansikoista ja herneenpaloista. Muualla maailmalla saa yleensä vain kahvia, jos sitäkään. Kyllä meillä osataan. Oli tarjolla saunaakin ja hellettä koko ajan  ihan ilmaiseksi. Trumpin henkivartijat asettuivat päällikkönsä ympärille pikkutakki auki, kuten asiaan kuuluu. Saako aseen nopeammin vai liikkuvuusko paranee, jos pitää hätiin juosta? Sitten hirvittävän pitkä autoletka presidentin auto etunenässä lähti Kalastajatorppaa kohti. Siihen lopetin katsomisen. Donald Trump on Suomessa.

Minä puolestani olin eilen kylässä, oikeammin kyläilemässä. Oli kahvia ja omatekoista savulohipiirakkaa sekä Aino-jäätelöä. Keskustelu oli vilkasta. Pääsimme jopa uskonasioihin, jolloin selvisi meidän olevan eri mieltä, uskooko vai eikö usko. Minä uskon myös, mutta en samalla lailla. Uskon evoluutioon, en Paratiisin onneen.

Tänään menen nyt heti aamusta ostoksille. Hedelmiä, marjoja, hyla-maitoa ja jäätelöä. Muuta en tarvitse. Lopun päivää olen sisällä visusti. On viileämpää. En voi huonosti helteellä, mutta en siitä suuremmin nautikaan. En valita. Matkalla eilen visiittipaikalle vastaan tuli pyöräilijämies, joka huikkasi iloisesti "kaunista päivää". Ei olla täällä tämmöiseen totuttu, että ventovieraat näin lähestyvät. Älysin sentään hihkaista vastauksen. Tämän kaltainen tuttavallisuus on ilmiselvästi toisen reviirille hyökkäystä ja tästä ei kunnon jäyhä suomalainen pidä. Minä pidän, mutta tuntuu oudolta. Niin että nippanappa pystyy ottamaan tervehdyksen vastaan  ja vielä siihen jollain tavalla vastaamaan.  Kuuluuko tämmönen nyt #metoon piiriin ja pitääkö ilmoittaa jonnekin? Onko asiallista  närkästyä, vaikka metoon pahin myräkkä onkin jo ohi? Ennen kaikki oli helpompaa.

15. heinäkuuta 2018

TAULUJA SEINILLE, EI KIITOS

Rupesin eilen availemaan taulupakkauksia muuttomiesten jäljiltä. Kyllästyin Pariisin piirrosten kohdalla.  Esille putkahti vielä seuraavaksi kuvia vanhasta Helsingistä. Olin yhä puuhaan kyllästynyt. Palaan asiaan myöhemmin.

Jatkoin Morsen lukemista. Selvisi sekin, että tv-sarjan Morse on paljon pehmeämpi kuin alkuperäinen Morse kirjassa. Kirjan Morse ei edes kuuntele klassista musiikkia. Hän tiuskii Lewisille, on lyhytpinnaisempi. Kirjailija Colin Dexter on luonut Morsestaan kylmäkiskoisen komisarion.

Menin panemaan koneeseen vuoteesta ottamani lakanat ja panin uudet tilalle. On hyvä illalla kellahtaa unille. En kuivattele parvekkeella, vaikka "pyykkiin tulee hyvä tuoksu ukoilmasta", kuten monet ystäväni sanovat. Mökillä oli pyykkinaru muutaman puun välissä. Kaupungissa en ulos vie. Tämä partsi on niin pienikin, mutta en minä suuremmassakaan. Kyllä pyykissä puhtaus tuoksuu kylpyhuoneenkin jäljiltä.

Kutsuin K:n syömään luokseni roskaruokaa. Hän ei itse koskaan syö/laita roskaruokaa. Minun roskaruokani saattaisi olla kaupan uunia vaille ranskalaisia, joku raakamakkara grillipannussa, salaattia ja ehdottomasti valkoista vehnäpatonkia. Ehkä lasillinen viiniä. Jälkiruoka koostuisi erilaisista jäätelöistä ja jostain muusta.Tai sitten kuitataan koko homma muutamalla pizzalla.

Riemastuin kun tv näyttää muutaman Foylen. Pidän Foylen roolia esittävästä Michael Kitchen`stä. Istuuduin olohuoneeseen nauttimaan. Mitä, mitä? Mihin on joutunut Foylen karisma? Miksi "Foylen sota" ei enää viehätä? Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? Muistanko liian hyvin sarjan tämän nyt tv:ssä esitetyn osan? Seurasin aikoinaan tiiviisti. En tahtonutkaan enää katsoa. Menin keittiöön syömään mansikoita.

14. heinäkuuta 2018

SELÄLLÄÄN LINNUT JA KALATKIN

Jaahas, nyt kun sain tietää, ja valistua, että siivekkäät yleensä asettavat jalkansa taivasta kohti kuollessaan, niin muistan mökillä tällaisessa  asennossa löytäneeni todellakin kuolleen linnun joskus. Mymskä viisastutti. Samoin Marjatta. Kalatkin kuulemma kelluvat selällään henkensä heittäneinä. Nyt voinen päättää pohdintani tapaamani (= tappamani tässä tapauksessa) kärpäsen surullisesta kohtalosta ikkunani lasien välissä.

Hedelmävati taas pullollaan aprikooseja, niitä makeita, joita torikauppias kutsuu "sokeriaprikooseiksi". Mansikoitakin ostin, vaikka jo hiukan kyllästyttää. Herneenpalot olivat takavuosina intohimoni. Sitten laantui. Nyt ostin litran. Muistuivat entiset ajat mieleen ja sekin, kun olin tyttöjen kanssa hernevarkaissa. Hiivimme matalana joukkona varsien seassa ja keräsimme minkä ehdimme peläten koko ajan, että pellon omistaja tulee. Sittemmin tyydyin niitä hankkimaan laillisesti ostamalla torilta. Olivat makoisia nämäkin, jotka nyt ostin. Entistä himoa en enää niihin kuitenkaan saa.

Toimittajat ja tavalliset ihmiset vahtivat, mitä USAsta ja Venäjältä tuodaan presidenttien maanantaista vierailua varten. On pomminkestäviä autoja, helikoptereita, mediaväkeä maailmalta, pohdintaa herrojen keskusteluaiheista, missä kukin vierailunsa ajan majailee (nyt tiedämme, että Trumpit Kalastajatorpalla), Helsingin siivoamista, mielenosoitusten suunnitteluja...  Se on niin tätä, kun isoiset kokoontuvat. No, täällä Itäkeskuksen kauppakeskus pelaa kuten ennenkin vierailusta huolimatta, ei varmaankaan poliisikuntaa lisätty, vaan tavanomaiset vartijat pasteerailevat niin kuin aina. Olen ensi viikolla menossa kyllä Stadiin, mutta silloin jo eletään normaalia elämää. Mitä teit ja missä olit silloin, kun Trump ja Putin olivat Helsingissä vuonna 2018?

Ainakin minä tiedän, mitä teen sunnuntaina. Menen kyläilemään. Oikein kahvikutsuille.




13. heinäkuuta 2018

KÄRPÄNEN

Päätin kirjoittaa kärpäsen kuolemasta tänään tekstin. Joitakin viikkoja takaperin oli jostain kolosta päässyt kärpänen ikkunalasien väliin. En tiedä, kauanko se oli siellä lennellyt, koska minulla ei ole tapana tarkistaa ikkunan välejä edes harvoin. Ikkunoita on kaksi vierekkäin  kooltaan noin 160x160cm. On toki pienempi tuuletusikkuna. Sen väliä seuraan useammin tuulettaessani.

Kärpänen oli sen huomattuani vielä pirteässä kunnossa. Etsi ulospääsyä. Iskeytyi lasiin ja ilmeisesti sen surina oli kiukkua täynnä. Tätä en lasin takaa kuullut. Katselin sitä tovin. Lopetin omantunnon alkaessa kolkuttaa. Miksi en sitä pelasta? Minä, jolla on tässä asiassa  nyt valta? En pelastanut. Lopetin sen katselemisen. Ihminen on julma.

Muistin kärpäsressun päivien päästä. Sitä ei näkynyt missään. Oliko se päässyt ulos samoin kuin oli sinne tunkeutunut. Eihän se sinne ollut voinut syntyäkään eli siis ilmestyä kärpäsen munasta. Se makasi selällään kärpäsen ketarat pystyssä. Se ei liikkunut. Se oli pienentynyt ja kovasti kuollut. Katselin sitä omantunnon kolkuttaessa. Olin tavallani tappanut sen.

Miksi se oli selällään? Miksi kärpäset ja muutkin hyönteiset etsiytyvät kuoleman lähestyessä olemaan selällään? Eihän muutkaan eläimet niin tee. Aavikolla elefantti makaa kyljellään. Käärmeet pitkällään mahansa päällä. Lehmä kuin vain nukkuisi. Siististi kaikki nukkuma-asennossa paitsi tämä kärpänen, jonka tavallaan tapoin, ja yleensäkin hyönteiset. Raajat sojottavat kohti taivasta. Miksi tämäkin kärpänen oli viimeisillä voimillaan kiepsahtanut näin outoon asentoon? Oliko se pudonnut mahdollisesti? Ikkunoiden välissähän on ikään kuin katto. Miksi se ei ollut levittänyt siipiään ja leijaillut arvokkaasti alas ja päätynyt siististi vaikka vatsalleen? Onhan kärpäsillä kai vatsa?

Tätä mietin hetken. Kun olin laittanut verhot tankoon, kärpänen joutui pois silmieni edestä. Tiedän sen kuitenkin siellä olevan. Ikkunoiden välistä tuli sen hautakammio. Sen pieneen ruumiseen paistaa aamuaurinko. Se ei enää tunne sen lämpöä. Kärpäset pitävät lämmöstä.

Yritän unohtaa tämän koko tragedian ja ennen kaikkea sen, että olen tappaja. Jos en unohda, tieto seuraa minua elämäni loppuun asti. Selviänkö siitä koskaan?

12. heinäkuuta 2018

YÖPAITAPÄIVÄ

Yöpaidassa eilen koko päivä. Oikeastaan aika nautittavaa olla niin kevyesti puettuna.Ripustin loputkin verhot. Keikuin tikapuitten nokassa ja sain kommelluksitta verhot tankoon renkaineen päivineen. Katselin tyytyväisenä työn tulosta ja sytytin kynttilöitä. Koti näytti aika viehättävältä.

Kestitsin toissa päivänä pari vierasta. Cappuccinot, suolaista ja makeaa purtavaa, mielekästä keskustelua. Virkistyin. Oli koirakin mukana. Se sai vain vettä. Illalla ennen nukkumaan menoa luin muutaman sivun Morsea. Komisario on rakastunut!  Mutta kohde on jo varattu. Miten jatkuu, se selviää lisää luettuani.

Tänäänkin kotona. Jos vaikka tauluja seinille...  Lounaaksi uunijuureksia. Tarkoittaa kasvispäivää, joka minulla aika usein on. Pysyttelen kuitenkin vahvasti sekaravinnon syöjänä. Semmoseksi on ihmisen hampaisto rakentunut.

Michael Portillon mukana eilen Saksassa. Frankfurtissa Goethe Housessa, jossa minäkin kerran. Seuraavaksi Espanjaan ja Barcelonaan, jossa kaupungissa en ole ollut. Kiitos tv:n matkaohjelmien olen sillä lailla nähnyt Gaudin arkkitehtuuria ja tiedän Picasson ajatelleen Avignonin naiset-maalauksessaan Barcelonan iloisia tyttöjä Avignonkadun bordellissa.

Jos vaikka jo huomenna aprikoosien hankintaan.









11. heinäkuuta 2018

YLEN YSTÄVÄLLISTÄ PALVELUA

No niin, nyt kehutaan! Olin Clas Ohlsonilla ostamassa kytkentärimoja. Että mikäkö ne ovat? No, en minäkään tiennyt, kunnes ystävä kertoi entisen nimen olleen "sokeripala", semmonen kattovalaisimissa tarvittava. Nyt kun tiesin nimen, tuli tenkkapoo koosta. Myyjä, nuori mies, oli mahdottoman kohtelias, ystävällinen ja palvelualtis. Hän lähti hakemaan kytkentärimoja, kun "ne ovat niin kaukana myymälän takaosassa". Toi kolmea kokoa ja minä olin ymmällä. Mikä koko? Eikös mitä, nuori mies lähti hakemaan kattovalaisimen näytiksi, että siinä ja kaikissa muissakin kattovalaisimissa on tämän kokoinen kytkentärima. Maistelin joka kerta sanaa "kytkentärima". No, ostin sitä kokoa, jonka hän arveli käyvän minunkin valaisimeeni. Kiittelin myyjää, kehuin hymyillen häntä ystävälliseksi ja ammattitaitoiseksi. Toivottelimme toisillemme hyvät päivänjatkot ja marssin kassalle maksamaan kytkentärimani.

Eilen sitten kävikin niin, että kytkentärimoja ei tarvittukaan valaisinten asentamisessa. Mutta olinpahan oppinut uuden sanan! Nyt sitten leijuu keittiön katossa Lokki ja eteisessä lasipalahelyinen valaisin. Hienoa ja ennen kaikkea valoisampaa.

Sokeriaprikoosit ovat tulleet! Muistin viime vuodelta. Ostin kaksi litraa, samoin Hani-mansikoita ja tumman punaisia kirsikoita. Ja kyllä aprikoosit ovatkin makoisia. Ahmin heti monta, ahmin lisää ja nautin niitä syödessäni.

Verhot ovat muuten hienot ikkunassa. Katselin niitä ulkoa päin mennessäni ja olin kovasti tyytyväinen. Ylpeäkin, olinhan ne omakätisesti kiivennyt ripustamaan. Toiselle puolelle kaksi verhoa kirjoituspöydän päällä seisten ja toiselle puolelle tarvitsin tikapuut. Eivät puuta ole, metallia. Lonkka hiukan vastusteli urheuttani, mutta eihän se voinut muuta kuin totella omistajaansa. Sen verran annoin periksi, että lepäsin tovin rehkimisen jälkeen. Vielä on verhottomassa tilassa olohuone.Sitten käyn taulujen kimppuun.

9. heinäkuuta 2018

OSTOSSUNNUNTAI

Eilen, vaikka sunnuntai olikin ja kartan kaupantekoja, olin K:n kanssa ostoksilla. Ensin matkustimme bussilla yhden pysäkin välin toiseen kauppakeskukseen. Piti saada valaisin keittiöön, kun entinen on rikottu muuttopuuhissa. Ostin. On Yki Nummen suunnittelema ja kovasti tämä 1960-luvun klassikkomalli mieleiseni. Eteisen valaisin onkin minulla omasta takaa, kunhan siihen tehdään pieni muutos.

Sitten menimme syömään  Suola & Pippuri-nimiseen ravintolaan ja ei olisi pitänyt. Kun vertaa Savotan antiin, niin ero kuin yöllä ja päivällä. K oli omaan annokseensa tyytyväinen tai sitten oli kohtelias. Jälkiruoka Talon juustokakku hiukan paikkasi pettymystäni, jota paikkausta vielä lisäsin Arnolds´ilta ostamillani donitseilla, joita en ole vuosiin maistanut. No, olivathan ne..... rasvaisia ja makeita. Tänään kiireesti takaisin laihdutusruotuun ravintolarikkaan viikonlopun jälkeen.

Tokmannin mainoksia olen tv:stä nähnyt. Olin K:n kanssa sielläkin. Vaikutti ihan kelvolta puodilta  laajoine tavaravalikoimineen. Taidan käydä Tokmannilla toisenkin kerran. Nyt on kotonakin käypä valikoima taulukoukkuja. Taulut yhä muuttopakkauksissaan ja nekin siis ripustusta vaille. Pitää alkaa ahkeroida. Verhorenkaat sain "omasta" kauppakeskuksesta, niin että ei kuin hommiin.

Semmonen ostospäivä eilen ja olinkin illalla aika kuitti. K varoitteli, etten ainakaan alkaisi huseerata verhojen kanssa. Ei olisi tullut mieleenkään. Uni maistui ja tänään uusi päivä tarmoa täynnä. Edessäni kuitenkin vielä rauhallisesti lattemuki ja ihmettelenpä vähän aikaa tässä maailman menoa ennen kuin ryhdyn toimeen.


8. heinäkuuta 2018

RATIKKANOSTALGIAA JA SAVOTTAA

Museoratikalla ajelu oli melkein kuin muinoin. Avovaunun perällä istuimme, tuuli mukavasti sekoittaen hiukset, kiskot kolisivat ja ihmiset katselivat ratikan menoa. Minä vilkutin pari kertaa ja sain vilkutusvastauksen. Vaunu, jossa istuimme on vuodelta 1919 ja viimeisen kerran käytössä 1952. Etummainen, vetävä moottorivaunu, vuodelta 1909, umpinainen ja pyöreäperäinen. Ja sen perä on avoin tila, jossa oli kiva lapsena matkustaa. Parikymmentä minuuttia eilen matkaan meni. Tutustuimme kuljettajaan, joka meille kertoi ratikastaan ja kertoi senkin, että hänen vaarinsa on ollut ratikan kuljettaja. Niin on ollut minunkin vaarini, meillä papaksi kutsuttu. Vaivuimme muistoihin. Konduktööriltä ostimme liput. Minulla numero 183137, "1 matka ilman siirto-oikeutta toisille linjoille". Hinta hupista oli 6€.

Sitten lähdimme Savottaan, siihen "parempaan". Tämä luki kadun puolella houkutusilmoituksessa asiakkaille. Minä söin poroa lisukkeineen, punaviiniä, ja ystäväni K lammassärää (puinen palojälkinen säräastia), karitsaa, joka oli uunissa muhinut koko yön ja vettä. Päälle ahmimme vielä Savotan lätyt nekin lisukkeineen, hilloa ja jäätelöä, kermavaahtoa. Savotta kuuluu Anne ja Sakari Tainion ravintolaketjuun, jossa muun muassa nimensä vaihtanut Klippan (nyt Saaristo Klippan), Sirpalesaaren ravintola Saari, Saslik ja Tervasaaren Savu. Savotta oli rustiikkityyliin sisustettu kankaisine pöytä- ja lautasliinoineen, lämpimää puuta, ryijyjä seinillä, tuolit sekalaisia, tarjoilijat maalaishenkisissä vaatteissa. Ulkomaalaisia istuskeli suomalaista savottakulttuuria (?) ihastelemassa. Kansaa tuli ja meni, Aleksilla vilinää siinä Senaatintorin kupeessa.

Pitihän meidän mennä Kiseleffin taloonkin ihmettelemään vanhaa hissiä, jonka olin nähnyt aiemminkin. Tupsahti asiantuntija kertomaan hissistä ja me katselimme entistäkin kunnioittavammin hissivanhusta, jonka koneisto pelaa moitteettomasti, mutta ei ole käytössä. Kiitimme historiapläjäyksestä.

No, ja tämän jälkeen Kluuvikadun Fazerille (1891) . Ja nyt moitin oikein olan takaa. Kun vielä muutama vuosi sitten siellä olin, oli se kylläkin muutettu, mutta jotenkin asiallisen pehmeästi vanhaa säilyttäen. Nyt se oli tyystin pilattu!!!  Kaikki tilat kolkkoja pöytiä täynnä, sekava itsepalvelu, ihmisiä tuuppimassa, kun asiakkaat yrittivät selviytyä tarjottimineen vilinässä. Ei enää sitä hillittyä eleganssia, jota tässä vanhassa kahvilassa on totuttu näkemään. Myymäläpuolesta oli tehty karkki- ja suklaamyymälä, jonka muutamassa lasivitriinissä oli leivoksia ja pari pitkoa. Hillitsin itseni etten olisi kuuluvasti parahtanut! Koko sekamelska kävi korviin ja silmiin. Joimme kahvia ja otimme kinuskikakkua, mutta mikään ei miljööstä johtuen maistunut hyvälle. Ulos lähtiessämme käännyin ja sanoin hyvästit Kluuvikadun Fazerille. Ei enää koskaan!! Nimikin nykyisin Fazer Café.

Menimme Espan puistoon selvittelemään ikävää kokemustamme. Istuimme varjon puolella ja katselimme välillä ihmisiä. Sitten metroon ja kotiin. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Jalat kiittivät päästessään eroon korkkareista tuttuihin tossuihin.

Kiva päivä vanhoilla stadilaisilla. Fazer-kokemuksesta huolimatta.

6. heinäkuuta 2018

HELSINGIN HAJU

USAn ja Venäjän presidentit Suomeen!  Salaperäisiä lentokoneita Helsinki-Vantaan kentällä. Outoja autokuljetuksia hotelliin. Määrätietoista väkeä kaupungilla. Pohdintaa, missä presidentit tulevat tapaamaan, mistä puhuvat. Tämä jo osittain tiedossa. Helsinki on maailman kartalla!!

Ehkä katusulut, poliisit, salaiset agentit, mustien autojen letkat eivät ulotu minun nykyisille kotikonnuilleni. Se on ikävää, etten asu enää tapahtumien keskipisteessä. Vaikka olen päästellyt ärräpäitä, kun elämääni on rajattu eri maitten presidenttien vierailujen yhteydessä. Olen kiukutellut poliisille, joka on estänyt pääsyni kotiin. Kaipaan näitä ärhentelyjä ja ennen kaikkea asumista tapahtumien ytimessä. Minut on sysätty syrjään, olen ulkopuolinen, kaukana kaikesta.  Olen kuin asuinsijani olisi jossain kartan valkoisella läntillä, joita ennen oli, kun tutkimusmatkailijat eivät vielä olleet päässeet viemään peilejä ja sivistystä tuntemattomille kansoille keskellä villiä viitaa.

Tänään kuitenkin Helsinkiin, mutta en keskustaan. Sen vuoro ehkä viikonloppuna. Nautin jo tästä tänään tapahtuvasta pienestä pyrähdyksestä Stadiin, metroajelusta ja kaupungin tuoksusta, joka tulee ajelehtimaan onnellisiin sieraimiini. Ne värähtelevät tuntiessaan tutun ja rakkaan tuoksun. Se kulkeutuu jokaiseen ruumiini kolkkaan. Antaa aivoilleni riemukkaan tunteen. Tekee oloni autuaaksi ja ihanaksi. Se on Helsingin haju!


5. heinäkuuta 2018

VIIMEINEN LOMA

Michael Zadoorianin kirja päättyi, kuten pelkäsinkin, auringonlaskuun Leisure Seeker-asuntoautossa. Ella ja John olivat viettäneet viimeisen suurenmoisen lomansa, olleet onnellisia ja hassuja, nauttineet ja rakastaneet toisiaan. Ellalla on parantumaton syöpä ja Johnilla Alzheimer. Elämä on eletty, suunnitelma toteutettu, jopa Tyynimeri on nähty. Ajettu Route 66, mitä siitä on jäljellä, Illinoisista Los Angelesiin. Nähtävää ei enää ole, elämää ei enää ole. Se kaikki on ollut vaivan arvoista. Tämä viimeinenkin loma.

"Which is more fair,
The star of morning or the evening star?
The sunrise or the sunset of the heart?
The hour when we look forth to the unknown,
And the advancing day consumes the shadows,
Or that when all the landscape of our lives
Lies stretched behind us, and familiar places
Gleam in the distance, and sweet memories
Rise like a tender haze, and magnify
The objects we behold, that soon must vanish?"

(Henry Wadsworth Longfellow, Michael Zadoorianin kirjan Viimeinen loma etulehdeltä)

3. heinäkuuta 2018

HUULET VINOSSA

Puudutus hammaslääkärissä saa aikaan outoja tapahtumia. En ollenkaan huomannut ennen kuin vasta kotona peilistä, että huulet eivät ole olleet vastakkain, vaan toinen toisensa päällä vinottain. Ja sillä lailla olin tullut kotiin!  Onneksi ei minua suuremmin tuijotettu. Otin kipupillerin myöhemmin, en tehnyt muuta kuin laittauduin yökuntoon ja menin nukkumaan varsin varhain.

K on tullut kotiin ja jo päivällä juttelimme tovin. Oli nauttinut viikostaan poikansa mökillä. Saunonut ja uinut, kuten mökillä kuuluukin tehdä. Minä en koskaan ole ollut mikään saunoja. En mökilläkään. Sauna oli minulle pesupaikka ja kaupungin asunnoissa se on ollut muussa käytössä kuin siinä mihin se on alunperin suunniteltu. Vanhempieni asunnon taloon oli joku fanaattinen saunan rakastaja laitatuttanut saunan huoneistonsa vaatekomeroon! Kävimme katsomassa. Pieni oli.

Tänään en liiku mihinkään. Luen Route 66:sta ja tutustun sen maisemiin. On siitä aiemminkin kirjoitettu. Onhan se melkein pyhä tie amerikkalaisille ja pitkä. Nyttemmin ei enää samana kuin ennen. Moottoritiet ovat sen pilanneet, pätkineet ja raiskanneet, alistaneet. Jonkunlaisena säilynyt, niin että voi puhua. Tämäkin Michael Zadoorianin kirjan pariskunta sitä ajelee kuten joskus vastanaineina kauan sitten. Uudistavat sitä tunnetta. John, aviomies, potee muistisairautta. Toisinaan päivät selkeitä, toisinaan eivät. Vaimon aina muistaa. Unohtaa että lapset ovat jo aikuisia ja perheellisiä. Hämmästelee, miten ovat voineet jättää tämän loman ajaksi niin pienet yksin kotiin. Tunnen lievää ahdistusta lukiessani näistä muistamattomista hetkistä. Samastun vaimoon ja olen Johnista huolissani.

Kirjan etulehdellä on suomennettu Ford Madox Fordin (1873-1939) lausahdus: "Maailma on täynnä paikkoja, joihin haluan palata."  Route 66 on niistä yksi monelle amerikkalaiselle. Niin kauan kuin siitä on pienikin pätkä elossa. Joskus sitten siitä tulee vain historiaa.


2. heinäkuuta 2018

ÄLYKÖN KIROUS

Niin laiskana että kuvottaa. Onneksi tänään liikkeelle ja on muitakin päiviä buukattu täyteen tällä viikolla. Ei minua ole luotu toimettomaksi.

Katselin elokuvan pienestä pojasta, joka oli nero ja hänen lapsuutensa pilattiin tällä lahjalla. Ei saanut olla pikkupoika. Piti osoittaa huippuälykkyyttään aikuisten, paitsi oma äidin, toimesta osallistumalla testeihin ja muihin näyttöihin. Jääkö oikeassa elämässä tämänkaltaisille älykkölapsille lapsuudestaan traumoja? Tai musiikillisesti lahjakkaille, jotka viettävät lapsenajan jonkun instrumentin ääressä aikuisten kunnianhimon takia?

Ryhdyin jälleen lukemaan Michael Zadoorianin Viimeinen loma-kirjaa. Nyt matkalaiset ovat aloittaneet retken Route 66:lla Illinoisista. Nuorempana haaveilin itsekin tästä reitistä, mitä tiestä on enää jäljellä, Kaliforniaan asti. Olin varma,että joskus sen ajan. En ajanut. En ole ollut koko maassa. Puoliso oli, mutta vain New Yorkissa. Sittemmin en enää himoinnut päästä sen enempää Route 66:lle kuin USAan. Tuli muita intressin kohteita lähempää. Nykyisin haaveilen Helsingin keskustasta ja ratikoista.

Tuomas Kyrön kirjan, Tilkka, jätän lukematta. Lopun, mitä siitä on. Kirja kertoo todellakin sotilaspoikaelämästä, eikä se oikein minua kiinnosta, miten joku ase kootaan tai rämmitään sateessa pöpelikössä. Kielenkäyttökin on sitä samaa varmaankin, mitä vapaalla tuvissa kuulee. Eikä vääpeli liioin kirjakielellä huuda komentojaan. Kirja ilmestynyt ensimmäisen kerran 2003, jolloin Kyrö ei vielä ollut valloittava mielensäpahoittaja. Hänen esikoisteoksensa Nahkatakki oli ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin.