Yhtä hyvin otsikkona voisi olla "Babar" tarkoittaen tätä Jean de Brunhoffin luomaa viehättävää elefanttia perheineen.Sillä ilman sitä tätä tekstiä ei olisi.
Joskus vuonna kilpi ja miekka,kuten hyvä ystäväni menneen ajan ilmaisee,osallistuin luovan kirjoittamisen kurssille.Meille oppilaille annettiin tehtävä tutkia Carl Gustav Jungin,jota analyyttisen psykologian isäksi kutsutaan, kirjaa,jonka nimeä en enää muista.Siitä tai sen antamista vaikutteista piti kirjoittaa.Minulle koko ihmismielen syöväreiden lähempi tutkiskelu oli uppo-outoa aluetta,mutta selailinpa kirjaa kiinnostuksen alkaessa kasvaa.Eräällä sivulla oli mustetahratestiin liittyvä kuva epämääräisestä tahrasta,jota jäin tuijottamaan.Siinähän oli ilmiselvä Babar!
Aloin kirjoittaa jännittävästä seikkailusta etsiä tahroja.Ensimmäiseksi tuli,ehkä omassa elämässä tapahtuneesta,mieleen firmojen pikkujouluaikojen huulipunatahrat kunnon aviomiesten kauluksissa.Näin vanhojen herrojen popliinitakkien rinnuksilla ruokaläikkiä,pikkulasten ruokalappujen sotkuja,tahroja oli ykskaks kaikkialla.Mieleen muistui ruotsinkielen opettajani,jolla oli mahtava maksaläiskä toisessa poskessa.Omalla kirjoituspöydälläni olevat vanhat tahrat myös innoittivat kirjoittamaan.Oluttupien pöytien lasien jättämät renkaan muotoiset tahrat inspiroivat.Näistä kaikista kirjoitin.Olin kirjoitukseni mukaan "tahrojen metsästäjä".
Sitten tuli aika kirjoitukset palauttaa.Tuli myös aika,kun niistä puhuttiin ja niitä arvosteltiin,analysoitiin.Meidät oppilaat vietiin suureen saliin,jonne kertyi lisää väkeä muilta kirjoituskursseilta.Opettajiakin runsain määrin.Istuuduimme ja odotimme.
Eteeni ilmestyi oma opettajani ja loihe lausumaan,että minun kirjoitukseni luetaan ääneen ensimmäisenä.No,en kuvittele yleensäkään suuria ja ihmettelin itsekseni osakseni tulleen kunnian syytä.Otsalle työntyi kuitenkin pari hikipisaraa.
Sali hiljeni.Avauspuhe,jossa esiteltiin vieraat mm. Tampereen yliopiston Suomen ja yleisen kirjallisuuden professori (nimeä en muista).Tämän jälkeen luettiin minun kirjoitukseni.Kuulosti niin perin hullulta istua kuuntelemassa omaa tekstiä,joka tuntui minusta aivan kamalalta,tosin paikka paikoin jopa hiukan onnistuneeltakin.Sen otsikko oli muuten "Babar".Ääneen lukemisen loputtua oli kirjallisuuden professorin vuoro tekstiä arvostella.Hikoilin runsaasti.Kurssitoverini vilkuilivat minuun,kun taas huojentavasti tiesin,että salin täyteinen muu yleisö ei minua tekstistä tunnistanut.Yhtäkkiä tietoisuuteeni kajahti pieni lause "tämä kirjoitus on hyvä". Asiaan kuului tietysti analysoida tarkemmin,miksi se on "hyvä".Pelkäsin,että kaikki kuulevat,kuinka imin talteen jokaisen sanan säilyttääkseni ne iankaikkisesti sydämessäni.Tuli muitten hyvien tekstien vuoro,mutta minun ajatukseni seikkailivat siinä ensimmäiseksi luetussa.
Ehkä,ei, olen tästä aivan varma,jokainen kirjoittaja -oikeakin kirjailija- tuntee samanlaisen rajaa vailla olevan onnentunteen,kun oma tuote muodossa tai toisessa putkahtaa ilmoille ja se saa hyvät arvostelut niin kriitikoilta kuin lukevalta yleisöltä.Tämän kiinnostavaksi ja hauskaksikin sanotun kirjoitukseni myönteinen arvostelu sai minussa samanlaisen reaktion aikaan.Olin haljeta riemusta ja onnesta! Tekstinihän oli muutaman minuutin ajan kaiken keskipisteessä.Se on ehdottomasti yhä vieläkin kuuluva niihin hetkiin,jonka toivon jokaisen kirjoittajan kokevan.No,tiesin senkin,että ei minusta kirjailijaksi ole.Vaikka olinkin vuosia aikaisemmin nuorena tyttönä ahminut Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?-kirjan.Ei näillä resursseilla,mutta hetken elin teksteineni gloorian loisteessa suuren yleisön edessä.Ja se tuntui helvetin hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti