Elokuu alkaa olla lopuillaan.Koivuissa jo havaittavissa siellä täällä oksiston uumenissa keltaisia lehtiä,jotka valmistautuvat tipahtamaan maahan.Aamut kuulakkaan oloisia,parvekkeella henkii viileys ja kosteus.Lokkien kirkuna vaiennut ja osa sekä niistä että muistakin linnuista lähtenyt lämpimimmille seuduille kesää jatkamaan.Pääskysiä ei enää hetkeen näkynyt.Lasten koulujen alkaminen toi pihamaalle hiljaisuuden.Pyörävajan ovi ei enää pauku entiseen malliin.Roskisvajassa eräänä päivänä miehenpuoli kutisti pahvilaatikoita litteämpään muotoon.Usein meillä laitetaan kokonainen iso laatikko keräilylaatikkoon ja vielä pohjapuoli ylöspäin.Tämä mies äkkäsi jujun ja toimi oikein.Kunnes tulee seuraava,joka särkee systeemin.
Saas nyt nähdä,saammeko Katajanokalle sittenkin Guggenheim-museon.Minähän puollan sen tulemista ylipäätään Suomeen,vaikka en nykytaiteen enkä modernin taiteen ystävä suuremmin olekaan.Siitäkään huolimatta,että kävin Kiasmassa vilkaisemassa afrikkalaista.No,onhan sitä maailmalla tullut nähtyä Picassoa,Miróta ym matkaillessa,enkä kokemuksia ole pahana pitänytkään.Hyvähän on seurata missä mennään siinäkin lajissa.
Matkailuista puheen ollen.Edinburghista tuli S-L:ltä kortti.Oli miehensä kanssa lähtenyt Italian hellettä pakoon pohjoisempaan siinä onnistuen.Suorastaan viileää.Minäkin joskus nuoruudessani pasteeraillut Edinburghin katuja viime vuosisadan puolella.Olin oppimassa englannin kieltä Durhamissa ja tein kurssikavereitten kanssa parikin matkaa Skotlannin puolelle.Olivat niitä aikoja,kun elämä ja koko maailma oli avoinna meille itsekullekin.Minulle aivan rouvana oloon asti,jos olisin suostunut kanafarmarin pojan vaimoksi Aberdeeniin.Olisi urjennut tulevaisuus kanojen ja kukkojen parissa,missä jo puuhasteli ahkerana vanhemman veljen nuorikko.Soitin isälleni Suomeen ja kerroin mahdollisuudesta päästä enemmänkin Skotlannin nummia samoilemaan,mikäli siipikarjalta ehtisin.Isä kielsi jyrkästi moisen jo ajatuksenakin tuntien hyvin tyttärensä seikkailuhaluisen luonteenlaadun,joka joskus pani hypähtämään suureen tuntemattomaan ilman harkintaa.No,ei siitä sitten kihlajaisia tullut,enkä päässyt näytille tähän vanhaan yliopistokaupunkiin Pohjanmeren rannalla Dee-joen ja Don-joen yhtymäkohtaan.Kirjeet lentelivät kuitenkin Aberdeenin ja Helsingin välillä,kunnes loppuivat ilman sen suurempaa traagisuutta.Joskus palautuu nekin ajat mieleen.
Tilasin puolisolle äänikirjalainaamo Celiasta Hannu Väisäsen Apupata-kirjan.Ryhdyin kuuntelemaan.Väisäsen tiesin,mutta kirjansa minulle uppo-outoja.Tiedän kirjailijan olevan myös taidemaalarin ja graafikon kuin myös lavastajan hommissa ansioitunut Finlandia-kirjallisuuspalkinnon 2007 (Toiset kengät) saanut monitaituri.Väisänen asuu Ranskassa ja kirjoittaa Apupata-kirjan kriitikon sanoin "miniatyyriproosaa" ranskalaisen kotikylänsä elämästä.Pidän tämmöisistä kepeistä kuvista juuri Ranskan maaseudun vinkkelistä.Olihan meilläkin aikeena muinoin pöllyttää Suomen tomut kengistä ja muuttaa Provenceen.Asia ei edennyt ajatusta pitemmälle,mutta luen mielelläni kyläkuvauksia mistä päin tahansa Ranskaa.Esimerkiksi Outi Nyytäjä sanailee hymyhermoja kutkuttavasti omasta pikkukaupungistaan Bretagnessa,missä paikkeilla alkaa Englannin kanaalin aallokko Atlantin aaltojen vauhdittamana.Tämmöiset novellimaiset tarinat sopivat hyvin yökuunteluuni antaen mahdollisuuden olla kirjailijan mukana pikkukylien ja -kaupunkien arkielämässä,joista kommelluksia ei puutu.Väisänen sanoo,ettei liioittele,mutta "laajentaa" tarinaansa ja sehän on ihan eri juttu.Raskaampaa tekstiä tuskin jaksaisinkaan yön pimeinä tunteina kuunnella,kun kaikenlaiset möröt muutenkin tuppaavat mielikuvituksessani laukkaamaan ja ne pitää saada pysymään aisoissa.Matkakirjat kaikissa muodoissaan vievät minut mukanaan maailman turuille ja toreille,jonne ei enää ole itsellä mahdollisuutta konkreettisesti päästä.
Eilen vaivasi selkä niin pahoin,että ulkona emme olleet.Tämä aamu oli parempi.Parasta siis käyttää hyödyksi,kun huomisesta ei taas tiedä.Innostuin katselemaan illalla Arabian Lawrencen Teemalla.Aivan kokonaan en sitä ole nähnyt ja loppupätkä jäi nytkin.Ensi alkuunhan Peter O´Toolen nimihenkilö vaikutti järkimieheltä,mutta sitten miesparka sekosi ja rupesi melkein beduiiniksi joko auringon,hiekan tai oman kunnianhimonsa sokaisemana ja siitäkös soppa syntyi.Kuinka lähellä totuutta sekoaminen tällä oikeastikin Arabian itsenäistymisodan timmellyksissä mukana olleessa brittimiehessä oli,en tiedä.Leffa tempaisi mukaansa hiekkamyrskyineen ja raakoine tappamisineen ajatusten luikahtaessa syvällisemminkin elokuvan antiin.Saatujen Oscarien määrä oli ansaittua.
Tänään Hercule Poirotia ja sitä "oikeaa" Agatha Christien aivoillaan työskentelevää herrasmies kiireestä kantapäähän olevaa vahaviiksistä Poirotia,jota niin maan mainiosti tulkitsee tyylikäs brittinäyttelijä David Suchet.Tätä sarjaa,niin uusintoja kun jokasunnuntaiset esitykset ovatkin,katselen ainakin minä suurta mielihyvää tuntien.Nautin pikkutarkasta hyvästä leffatyöstä,jossa yksityiskohdatkin ovat loppuun saakka ajateltuja.Sarja tekee kunniaa kirjoittajalleen,jonka dekkarit elävät yhä ja tulevat elämään salapoliisikirjallisuuden eliittijoukossa ehkä ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti