Viikko urkeni pilvisenä,pihapuut yhä kesänvihreinä muutamat kellastuneet lehdet pilkottamassa kaiken vehreyden keskellä.Lämpöasteitakin viisitoista ainakin meidän mittarissa,kun kurkistin antaessani samalla basilikalle vettä.Parvekkeen viime vuotisesta joulukukasta on kasvanut pieni pensas.On saanut asua näin melkein ulkona koko suven ajan.Mitä mahtaa tuumia hallaöiden yllättäessä ja siitäkin,kun sisälle siirretään? Purkkiorkidea lykkäsi kaksi kukkaa.Piti niitä muutaman viikon ja sitten ne kuihdutti.Nyt on vain pelkkiä varsia ja vahamaisia lehtiä.Mutta maljakossa on kimpullinen kalloja,mielikukkiani.No,niihin luetaan myös liljat ja valkoiset ruusut ja tulppaanit.
Eilinen päivä oli WTC-muistoa täynnä.Televisio suolsi kanaviltaan dokumenttia kuin myös aiheesta draamaa sekä niiden sekoitusta.SK:ssa paikalla kymmenen vuotta sitten ollut Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Jyri Raivio kertoo kokemuksistaan.Edellisenä iltana oli Harri Holkeri pitänyt tiedotustilaisuuden YK:n päämajassa.Kaikki oli ollut normaalia New Yorkin Manhattanilla.Seuraavana aamuna 11.9.2001 ei enää.Me kaikki tiedämme miten kaikki oli toisin.Usein nähtyjä kuvia SK:n sivuilla kuin myös televisioruudussa.Aina yhtä järkyttäviä.Vaikka kaikki tapahtui kaukana minusta aivan todella pitkän matkan päässä,nousi nytkin silmiini kyyneleet nähdessäni jälleen torneihin osumiset,niiden sortumiset,katujen lohduttomat näyt ja ihmisten kauhut kuvastuneina heidän kasvoiltaan.Nyt pidettiin muistotilaisuus tornien paikalla ja luettiin jälleen kerran kaikkien niiden lähes 3000 henkensä menettäneiden ihmisten nimet.Ihmisten,jotka jäivät torneihin tai niiden alle.Viimeiset jäähyväissoitot omaisille,ikuisiksi ajoiksi hyvästit.En voi enkä osaa kuvitella niitä tunteita näillä ihmisillä,jotka tiesivät kuolevansa.Kymmenen vuotta on kulunut New Yorkin,Washingtonin ja Pennsylvanian tapahtumista,mutta ei USA eikä muukaan maailma unohda.Ei sitä päivää.
Eilen meillä sisäpäivä ja tänään taas ulos.Lounaaksi kuhaa.Otin pakastimesta illalla.Huomenna tarkoitus lähteä kaupungille.Tähän tapaan tätä viikkoa mennään.Rutiinia,ei suuria poikkeamia.Ensi kuussa silakkamarkkinat.Niille ainakin.Se on selvää kuin pläkki.Jo ihan isänikin muistoksi.Hän kun jo pikkuisena nassikkana oli äitinsä kanssa näillä yhä järjestettävillä markkinoilla.Mummu osti taatusti kokonaisen nelikon silakoita.Säilytti ehkä Ruoholahden kotinsa kylmäkellarissa ja sieltä haki.Niistä ajoista luultavasti oli isäni saanut alkunsa suuren mieltymyksensä kalaruokiin.Äitini ei koskenutkaan kalaan saati että olisi ruuaksi valmistanut.Mökilläkin meidän siellä yhdessä ollessamme kalastaminen ja saaliin eteenpäin jalostaminen oli miesten puuhaa.Minä taas olen aina kalaruuista pitänyt ja jopa itse kalastanutkin ongella ja virvelöimällä.Ihan kivaa.Onkeen en tosin matoa suostunut laittamaan,enkä poistamaan uistimen päästä kalaa.Mutta veneeseen nostin.Joskus,harvoin tosin,oli ihan oikeaa kamppailua,kun uistimeen kävi itse hauki.Vapa kaarella,hiljalleen kelaamista ja sitten ylpeänä hauki ylös,jossa oli useinkin avittamassa puoliso haavin kanssa.
Mielialat eivät kuitenkaan samat kuin Juhani Aholla Lastussaan hänen kertoessa tunnoistaan perhostaessaan "sitä suurta lohta" kosken partaalla:
"-Jopas jämähti!- Oli suuri,kuinka suuri lienee ollutkaan.Onki oli kuin pohjassa kiinni.Kun oikein iso tarttuu,niin se muutamia tempauksia tehtyään painautuu pohjaan,rynnistääkseen siitä sitten liikkeelle,jolloin taistelu alkaa,taistelu,joka voi kestää tunnin,parikin..."
Mikähän siinä on,kun miehet niin pitävät kalan kanssa taistelusta,ollaan sitten kotivesillä tai suuremmilla ulapoilla yrittämässä todella valtavia ja vahvoja vonkaleita? Siinä täytyy olla jännitykselläkin sormensa pelissä kuin ehkä silläkin,että on näytön paikka,kuka tässä oikein on luomakunnan kruunu.Minä en moisia väreitä rintaani saanut kiskoessani mökkijärven haukea venettä kohti.Kävi mielessä jopa pieni säälintunne.Mutta toisaalta taas oma valintahan siinä oli kysymyksessä.Olisi hauki voinut uida vieheen ohikin.
Enemmän minulla kuhisi mielikuva hyvästä ateriasta munakastikkeen kanssa,keitetyistä peunoista ja tillistä,lautasen reunalla sitruunaviipaleesta ja lasillisesta valkoviiniä.Haukikin ajatteli syöttiin käydessään maukasta ateriaa.Mutta sitten sen leukoihin kävikin kiinni kolmisakarainen koukku ja hiukopalaksi aiottu kiiltäväkupeinen houkutin olikin mautonta kovaa puuta.Pyristelykään ei auttanut,vaan matka veden pinnalla keikkuvaa venettä kohti alkoi.Hauki vikuroi vastaan,katui päätöstään käydä täkyyn kiinni.Myöhäistä.Illemmalla se oli kaikkine tilpehöövereineen pirtin ruokapöydällä herkuttelijoiden (paitsi äitini) käydessä haarukoineen ja veitsineen sen kimppuun.Ainoa huono puoli hauessa on,siinä on paljon piikkejä.Ja ne ovat ainakin minusta suuressa epäjärjestyksessä vailla minkäänlaista logiikkaa kuten muissa kaloissa.Mökkijärven hauet ovat olleet viimeiset haukiateriat.Kauppojen kalatiskeillä saavat haukikalat minulta olla rauhassa.Ruotoja on fileissäkin.
Ehkä niiden tai mökkiaikojen hiukan haikeiden muistojen ja silloin tällöisten sydämeen ryöpsähtävien herttaisten suviaikojen kaipuun vuoksi jätän ostamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti