Herätty jälleen uuteen aamuun.Aurinko piilossa,eikä lämpöasteita viittätoistakaan.Juhannusviikkoa mennään.Mutta kyllä se tästä.Ehkä jo loppuviikosta juhannuskokot roihuavat poutasäässä ja tanssinjytke kumpuaa kesäyöstä.Näin ainakin ennen vanhaan.
Liikennelaitos alkaa pohtia,josko pykättäisiin Helsinkiin oikein designpysäkkejä.Olisi viihtyisämpää odotella yleistä kulkuneuvoa,kun nykyaikainen tekniikka olisi seurana ihan infotauluja ja monitoreja myöten.Tämän kaiken kääräisisi sisäänsä teräksestä ja lasista oleva pysäkkikatos.Noin 100 000 euroa on kappaleella hinta.Kannattaako meille suomalaisille uhrata moista rahaa töhrittäväksi? Mehän emme osaa olla sottaamatta.Rikotaankin päähänpistosta tai pitkällisen harkinnan tuloksena,jos pysäkin ulkonäkö vaikka kiukuttaisi.En kannata näitä muotoilija Stefan Lindforsin pysäkkejä juuri tämän suomalaisen luonteen vuoksi,joka ei kunnioita yhtään toisen omaa.
Tapasimme eilen naapurin tullessame kävelyltä kotiin.Miellyttävä mies kuin koko perheensäkin viereisessä rapussa.Rouva oli meillä muutama vuosi sitten visiitissä neljän muun naapurirouvan kanssa.Oli mukavaa tutustau muullakin tavoin kuin huikata puolihuolimaton tervehdys pihalla.Jos sitäkään.Muisteltiin juuri näitä menneitä aikoja alakerran eläinlääkärin kanssa eräänä ehtoona ollessani kastelemassa kukkapenkkiäni.Enää ei voi pyytää apua naapureilta,ei soittaa ovikelloa ja pyytää sokeria lainaksi tai muuten tulla rupattelemaan yllättäen.Ei tahdota liian läheistä kanssakäymistä,ei velvotteita.Kyllähän joku hetken ohikulkeissaan vaihtaa sanan taikka kaksi ja sitten kiiruhtaa tiehensä.Seuraavaan tapaamiseen saattaa kerrostalossa kulua kuukausia.Enempi tuttavallisuus saatetaan kirjata uteliaisuudeksi.Näin ollen silloin tällöin saamme lukea lehdistä jonkun olleen kuolleena viikkoja kotonaan,kun kukaan ei ole välittänyt.
No,nythän uusi eduskunta panee kuulemma pisteen vanhusten huonolle huolenpidolle tässä maassa.Jokainen tarvitsija saa apua,kerrotaan laissa lukevan.Tietääkö tämä kotisairaanhoidonkin paranemista? Lisääntyykö henkilökunta vanhustaloissa? Vaaditaanko ammattiin pätevyyttä,kun nyt hoitohenkilökunnassa on ollut epäpäteviäkin? Määrääkö laki työväsymyksen poistuvaksi? Tuleeko kotiavuilla olemaan enemmän aikaa vanhukselle,jonka luona ei muita ihmisiä käy? Pitääkö joku kädestä,kun mammaraisella tai papparaisella on yksin asuessaan turvaton olo? Pitääkö joku seuraa ja katsoo,että vanha ihminen todellakin syö saamansa aterian? Vai viedäänkö seuraavana päivän täysinäiset astiat pois ja eteen viskataan uusi annos? Tarkistetaanko hänen lääkityksensä säännöllisin väliajoin? Vai nauttiiko samoja rohtoja (ja nauttiikohan?),jotka kumoavat toistensa vaikutuksen,vuodesta toiseen? Puhaltavatko nyt uuden eduskunnan myötä raikkaat,huolehtivaiset ja rakastavat tuulet vanhusten hoidossa?
Tästä aiheesta voikin harpata vaikkapa Diakonissalaitoksen alkuaikoihin. Aurora Karamzin haikaili omaa taloa 1867 perustamalleen Diakonissalaitokselle,joka oli jo toiminut jonkun aikaa vuokratiloissa Unioninkatu 9:ssä.Talo löytyi pohjoisen puolelta Katajanokkaa Satamakatu 9.Aurora-rouva osti sen 125 000 markalla Nikolai Wavulinilta vuonna 1875.Minun on nöyränä myönnettävä,että en ole edes tiennyt tämmöisen laitoksen olemassa oloa Katajanokalla 1800-luvulla.Vaikka olen itse kirjoittanut Wavulinin talon naapurista Florin-talosta,joka rakennettiin perämies Carl Johan Granbergin (ukko Granberg) koulun paikalle ja jota koulua eräs Aleksis Stenvallkin kävi.Nyt sitten tiedän,mitä Wavulinin talolle tapahtui.Tänä päivänä sekin on jo historiaa ja Diakonissalaitos aivan muualla myös Suomessa levittäytyneenä toisaallekin kuin pääkaupunkiin.Muistona meille jälkipolville Katajanokan pohjoisrannasta on Ada Thilénin maalaus 1885,jossa on sekä Wavulinin talo että Florin-talo 126 vuotta sitten.
Aurinko tuli esiin.Sen paisteeseen on hyvä lopettaa,kun jonkunlaista historiaa tuli taas ympättyä juttuun mukaan.Menneisyys liittyy kuitenkin nykyaikaan ja historia on ihan kiva asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti