Kivet.Ne ovat aina minua kiehtoneet.Mukaan lukien kalliot ja vuoret.Sileä kallio veden rajassa,mikä onkaan ihastuttavampi paikka loikoilla! Laineet loiskivat melkein varpaisiin asti,kallion pinta on lämmennyt auringonpaisteessa.Maailmassa kaikki hyvin.Vuorilla olen ajellut kapeita mutkittelevia teitä kylästä toiseen. Olen niitä alempaa katsellut,ne kiertänyt ja niihin puhkottuja tunneleita pitkin ajanut.Vuoret ulottuvat usein pilviin asti,jopa niiden yläpuolelle.Niiden kupeita pilvet hyväilevät kiivetessään korkeammalle.Vuoret suojaavat tuulilta laakson kyliä, kuin emo poikasiaan pitäen lapsensa turvassa.Mutta ne saattavat laskea myrskyn ohitseen päästämättä sitä otteestaan ja antaen sen velloa valtoimenaan notkossa.Olen nähnyt salamoiden sinkoilevan vuorten rosoisilla pinnoilla.Ne paukkuvat ja räiskähtelevät mahtavina ääninä singahduttaen jylynsä kylän jokaiseen kolkkaan.Näytelmän mentyä ohi,aurinko kultaa jälleen vuoren seinämät,kuivaa sateen jäljet hymyillen koko loisteellaan vuoren ikiaikaisilla rinteillä.
Olen kerännyt pieniä kiviä matkamuistoiksi niin rannoilta kuin vuorilta.Tuonut kotiin.Nähnyt eroosion kuluttamat jäljet niiden pinnalla.Ovat ikuisia,"ennen mua syntynyt ja jälkeheni jää".Kiviä on minulla parvekkeella.Isoja ja pieniä,jopa jalkapallon kokoisia kuin myös pieniä käteen sopivia.Niitä on kaikkialla parvekkeella,pöydillä ja lattialla.Parveke on tänä vuonna kuin kivinen puutarha kasveineen,viheriöitsee kilvan pihan nurmikoiden kanssa.Siellä istuessani tunnen kaikkien asioiden olevan hyvin.Kivet,kalliot ja vuoret rauhoittavat.Ne ovat kautta aikain uhmanneet muuta luontoa,vaikka tuulet ja vesi ovat niiden pintaa muovailleet.Ne ovat silti pysyneet ikään kuin kuolemattomina,vaikka aikojen saatossa vuoret joutuvat luopumaan osasta itseään luonnon voimien niitä ahdistellessa.Alistettuinakin ne ovat mahtavana osana maailmaa kurkottaen korkeuksiin.Melkein taivaisiin asti.
Katajanokan kalliot ovat suurelta osin menneen ajan muodostelmia.Vain Skattan keskellä on nousua,vaikkakin rakennusten tieltä tasattua,helpompaan muotoon pantua.Tuntuu kuitenkin pyörätuolia lykkiessä.Jotkut ammoin tänne eksyneet taiteilijat ovat nähneet silmissään alueen todella vuorisena maisemana.On kuin joku Mont Blanc kohoaisi ykskaks eteemme.Aivan niin ei sentään ole ollut.Taiteilijan vapaus.Onhan se toki eksoottisempaa kuin muinaiset Harakkamäen kalliot meren ympäröimällä niemellä.Eikä ole enää nykyisin niemikään.Kanavan tulon myötä muuttui saareksi,jonne kaksi siltaa ajoneuvoja varten.
Tästä tulikin mieleeni,että helppoa on pulahtaa tämän kaupungin menneisyyteen monellakin tapaa netin ihmeellisessä ja kaikkitietävässä maailmassa. Sukututkijan loppuvuosi-blogi,jota pitää ihan omalla nimellään historioitsija ja sukututkija Kaisa Kyläkoski,antaa vinkkejä miltä täällä on ennen näyttänyt.Eräs sellainen vinkki on Sveaborg-Viapori-projekti,Suomen Akatemian tutkimusprojekti 2010-2013,jossa voi lähteä kävelylle vaikka 1700-luvun Helsinkiin. Sukututkijan loppuvuosi-blogi itsekään ei kaikessa sukututkimuksen jännittävyydessä ja mielenkiinnossa ole unohtanut Helsinkiä,sen näkymiä ja historiaa.Valokuvien kautta ja ilakoivien tekstien myötä näkyy joskus tämän kaupungin majesteettisia kirkkoja kurkistelemassa kasvuston takaa.Näitä ylen kiinnostavia blogeja historian uumenista kertovia on useita netissä,mutta ne pitää vain löytää.On ne sitten paikkakunnan historiaa lähentyvistä tai sukututkimusten valossa vuosisatain takaisesta elämästä.Ennenmuinaisuus ainakin minua kiehtoo.Vuosiluvuissa olen aika huono.Vilpittömästi tunnustan viisastuneeni tavattomasti näiden historiaa tavalla tai toisella sivuavien blogien myötä.Osoitan tässä ja nyt lämpimän kiitokseni niiden kirjoittajille.
Eilen viivähdimme jälleen rannalla.Tuuli kyllä,mutta leppeän oloisesti.Korkeasaaren siipirataslaiva Vispilä kauhoi vettä meidät ohittaessaan muutaman koivunoksan sen kannella kertoessa mittumaariajasta.Lokit,hanhet ja pari meriharakkaa pitivät huolen sen hetken lintulajistosta.Auringonpalvojia ei ollut.Juhannus on hiljaista aikaa kaupungissa.Muutama koira taluttajineen kulki raittia.Puoliso istui melkein veden rajassa kuunnellen aaltojen loisketta ja minä penkillä vanhan tyrnipuun varjossa.Matkaa jatkaessamme kohti jäänmurtajien kaijoja näin ruusujen jo varistavan terälehtiään,tuomien kukkineen eikä syreenien kukista ollut enää jälkeäkään.Niittynätkelmät olivat vallanneet rantakivikon,joitakin lemmikkejä työntyi mullasta ja kannusruohojen keltaiset kukinnot houkuttelivat hyönteisiä puoleensa horsmien ojentautuessa muiden yli odottaessaan kukintojensa puhkeamista.Kesä parhaimmillaan.Eivät edes korkeakorkoiset kenkäni tuntuneet epämukavilta kulkiessamme mutkittelevaa soratietä vesirajan tuntumassa.Tuuli humisi puissa.Korkeasaaressa joku käveli,joku vilkutti veneestä meidät ohittaessaan.Juhannus on meillä herttainen,kirkas taivas on sininen...
Mutta se on nyt historiaa ja tänään onkin ihan tavallinen sunnuntai.Kesä kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti