Tässä aiemmin kehaisin lukevani Hugon Notre-Damen.En ole edes aloittanut.Enkä aloita.Totuuden nimessä yritin,mutta mies alkoi vaatia heti huolenpitoa,jotta se toteamus,että keskittymisestä ei mitään meillä tule,tuli todistettua.Blogin naputtelun voi huoleti keskeyttää kuin myös ehtoolla tv:n katselun.Jopa Anna Kortelaisen Eri kivaa-kirjan tutkiminen onnistuu.Siihen paneuduin koko sielullani.Se on runsain kuvin varustettu katsaus Helsingin 1910-luvun maailmaan eritoten naisen näkökulmasta.
Olimmekohan me silloin onnellisempia kuin nyt sata vuotta myöhemmin? Ei ainakaan ollut paineita mistään.Ei keskinäistä kilpailua paremmuudesta,joka nyt alkaa jo lapsi-iässä.Vaikka nainen aivan varmasti oli se "heikompi astia" noihin aikoihin,niin muusta me emme tienneet,vaikka näitä tasa-arvon taistelijoita jo olikin näkyvissä.Näihin kuului ehdottomasti myös kirjailija L.Onerva,jonka ympärille Kortelaisen kirja rakentuu Helsinki taustanaan.
Anna Kortelainen on tehnyt jättiläismäisen työn kootessaan tämän teoksen.On valokuvia,kirjeitä,historiaa,taidetta eri muodoissaan,Onervan avioliittoja ja muita miessuhteita,selontekoa hänen ulkomaan matkoistaan,suhteestaan vanhempiinsa,vaikka mitä.Kortelainen on varmaankin joutunut istumaan pölyisissä arkistoissa.Hän on etsinyt henkilöitä,jotka jotenkin Onervaan liittyvät.Kirjastojen kätköistä oli löydettävä vanhoja sanomalehtiä ja muuta lähdekirjallisuutta.Hän on saanut kirjeitä ja postikortteja lainaksi.Tästä kaikesta materiaalista syntyi tämä kirja.Kuin myös Ateneumissa ollut näyttely "Onerva -kaupungin naiset". Voi helposti yhtyä Kortelaisen sanoihin "Eri kivaa! on ylistyslaulu Helsingille,mutta samalla se on kunnianosoitus naisille,kulttuuririentojen aktivisteille edelleen,sata vuotta myöhemmin".
Hellettä piisaa.Eilen oli jollakulla lapsella ehkä syntymäpäivä,kun pihalla liihotteli vaaleanpunainen keiju siivet selässään muiden lasten ihailevien katseiden seuratessa.Muutama äiti hikoili penkillä paahtavassa auringonpaisteessa valvoen tapahtumia.Illan edetessä äänet vaimenivat,piha rauhoittui yötä varten.Lokkiperhe on katolta lähtenyt.Yllättävän nuorina poikaset jättävät pesäkattonsa.Joku joskus minua valisti,että jos kovin jäävät kasvamaan,alastulo ehkä korkealtakin saattaa vahingoittaa jo raskaampaa linnunpoikaa.Lentäjiksi ei niistä vielä viikkoihin ole.Missä sitten lymyävät piilossa niin kauan? Ja minne ovat menneet? Kohti rantaa? On pensaita,joiden alla on suojaa ja puiston ruohikko,joka kätkee pienet.Emot ruokkivat,nekin huomaamattomasti.Sitten eräänä päivänä,kun poikaset ovat jo melkein emojensa kokoisia ruskealaikkuisia kalalokkeja,nousevat siivilleen ja aloittavat linnun elämänsä tuulten kantamina korkealla.
Tätä taitoa ihminen on aina kadehtinut.Aikojen alussa räpiköitiin vaikka minkälaisilla ulokkeilla lentämisessä kuitenkaan onnistumatta.Kunnes sitten 1903 Wrightin veljekset onnistuivat Flyerillään pysymään ilmassa yli 250m. Tästä alkoi huima kehitys aina vaan nopeimpiin ja teknisesti hienompiin lentokoneisiin,joilla nykyisin matkat taittuvat vaikka maailman ääriin.Ei ole enää siitäkään pelkoa,että ilma-alus pudota mäiskähtää saavutettuaan "maailman äären",kuten siihen aikaan,kun maapalloa pidettiin pannukakun litteänä.Ollaankin somasti tasaisen pyöreä pallo,joka vakaasti kulkee omaa rataansa avaruudessa.Voimme vaikka koko maapallon ympäri lentää.Jopa hiukan kauempaakin kuin matkustajakoneiden 10 000 metrissä.Taitaisivat Wrightin veljesten silmät hiukan pyöristyä ällistyksestä.
Tänään minun piti rahtautua miehen kanssa kaupungille,mutta jääköön huomiseen.Yöllä en saanut kunnolla nukutuksi,kun yläkerrassa joku hakkasi nauloja vielä keskiyön tunteina.Olin jo rapussa menossa kertomaan kelloajan,mutta peräännyin ja hakkaaminenkin loppui.Järjestyssäännöissä on pykälä yörauhasta klo 22-7 välisenä aikana.Sopisi tämänkin asukkaan siihen tutustua.Muuten kaikki suhteellisen hyvin.
No,ja tästä tulikin mieleeni,että olenko luonteeltani jonkinlainen ikuinen kaikesta marisija? Pitäisikö myös minun monen suomalaisen lailla pitää turpani kiinni? Vain kärsiä ja sitten nurista vaikka lähikaupan kassajonon ihmisille? Näinhän me teemme.Kirjoittelemme tulikivenkatkuisia vastalauseita lehtien keskustelupalstoille ja/tai purnaamme nurkkakapakan pöydässä kavereille.Muuttuvatko asiat tällä keinolla? No ei tietenkään. Ei paljon auta,jos Kile ja Kale voivottelevat kaljalasin ääressä keskenään.
Pitää tarttua päättäväisesti härkää sarvista.Ottaa asia puheeksi oikean henkilön kanssa.Tuuraaja juuri kysyikin minulta,saanko esimerkiksi kirjeisiini vastauksen.Tietysti saan.Ainoastaan HKL on ollut vastaamatta kirjeeseeni,joka koski suojatien peittämistä raitiovaunulla Katajanokan päätepysäkillä.Emme päässeet kadun yli pyörätuolilla muualtakaan lumikinosten takia.Kuljettaja kieltäytyi siirtymästä eteenpäin.Oli odotettava vaunun lähtöä.Tästä reklamoin,mutta vastausta en saanut.No,ei se välttämättä sitä vaatinutkaan.Uskon asian tulleen käsitellyksi kuljettajien informaatiotilaisuuden yhteydessä.Kirjeeni jälkeen ei suojatien päälle ole ratikkaa tietääkseni parkkeerattu.Yleensä siis saan vastauksen,yhtä korrektin kuin omakin kirjeeni.Pyrin asiallisuuteen aina,en nöyristele enkä asiaani vähättele.Tämmöinen minä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti