USAssa on kohahtanut ja aivan aiheesta.Lastenvaateteollisuus alkoi valmistaa 7-8v tytöille push up-narubikineitä,joissa topattu yläosa! Olen koko tämän omituisen pukeutumisen ajan,jolloin pikkutytöt vaatetetaan aikuisnaisten tapaan,purnannut asiasta kysyen: missä on lapsuus? Onneksi amerikkalaiset äidit ovat nousseet vastustamaan push up-bikineitä ja toivottavasti Englannin tapaan tuotteet vedetään myynnistä.
Ei ole mitään järkeä vaatettaa pikkutytöt houkutteleviin vaatteisiin ja sitten ihmetellään raiskauksien ja lasten hyväksikäyttämisten lisääntymistä.Miksi 7v pitää tässä iässä seksuaalistaa? Ja vielä maassa,jossa muuten lasten paljas iho on kiellettyä näytettävää.Uimarannoilla pitää vauvaikäisetkin olla peitettyinä ja jo 1v tytöt uima-asuisina.Toisaalla vaateteollisuus suoltaa liukuhihnalta pienten tyttöjen aikuisasuja läpinäkyvine puseroineen,alushousuineen,jotka ovat pelkkiä naruja ja navan sekä vatsan paljastavia aistillisia ajatuksia herättäviä muita vaatteita.
Hollannissa 12v tyttö synnytti luokkaretkellä! Monissa kehitysmaissa lapsiavioliitot kuuluvat kulttuuriin.Vanhat ja elähtäneet eurooppalaiset miehet lähtevät etsimään Thaimaasta lapsikumppania itselleen.Helsingissä Taiteiden yön tapahtumat Töölönlahden rannalla peruutetaan tänä vuonna.Monituhatpäinen lauma nuoria 15-20v on juovuksissa,on väkivaltaa ja aivan varmasti puskissa harrastetaan myös seksiä.Nuoria tyttöjä on prostituoituina myös rakkaassa Helsingissämme.Koulujen läheisyydessä vaanii sairasmielinen mies saadakseen kevytpukeisen alaluokkalaisen tytön tyydyttämään outoja mielihalujaan. Ehkä yhtenäiset ja asiallisemmat kouluasut kitkisivät ainakin osan tästä järjettömyydestä pukea lapsi aikuiseksi.Mutta ennen kaikkea,sormeni osoittaa jälleen vanhempiin ja kotiin,pitäisi lapsille opettaa lapsena oloa,antaa hänen olla lapsi,kasvattaa häntä kohti aikuisuutta oikealla tavalla.Eikä saattaa häntä liian aikaisin elämään aikuisen elämää antamalla periksi esimerkiksi vaateteollisuuden kummallisille oikuille tehdä rahaa keinolla millä tahansa.
Illalla eilen oli taas nautittava tuokio televison ääressä kun "Guess who´s coming to dinner" täytti kuvaruudun.Katherine Hepburn,Spencer Tracy ja Sidney Poitier vauhdissa.Kaikki kolme minua miellyttäviä näyttelijöitä.Ja taas oli hymyn ja kyyneleiden paikka.Asiaakin oli,kun ennakkoluuloinen ja rotuerotteleva USA sai ihmeteltäväkseen valkoisen naisen ja mustan miehen aikeet avioitua.Ongelma alkoi jo tietysti kummankin perheessä.Nyt eletään 44 vuotta elokuvan teon jälkeen ja ymmärrys ja suvaitsevaisuus on lisääntynyt.Enää ei paheksuta ainakaan siinä määrin.Tosin täydellinen hyväksyminen saattaa olla työn takana meillä Suomessakin suhtautumisessamme toisten rotujen edustajiin.
Vielä muutama vuosikymmen takaperin minunkin eräs silloinen ystäväni sanoi aina lastenvaunuissa makaavan tummaihoisen lapsen nähdessään "matkamuisto".Nyt adoptiolapsetkin kautta maailman ovat yleisiä.Enää emme liioin lähde "kaupungille katselemaan neekereitä",kuten Helsingin olympiakesänä 1952.Afrikasta tulleita vilisee katukuvassa monessa Suomen kaupungissa.Emme enää jää tuijottamaan.Ja fiksuimmat meistä pitävät ajatukset ominaan.Kaikki eivät pidä suutaan kiinni.Somalialaisiin suhtaudutaan ehkä kaikkein varauksellisemmin.
Mutta mustan ja valkoisen välisen avioliiton hyväksyn varauksetta.Varsinkin jos ovat samasta kulttuurista.Heillä onnistumisen mahdollisuudet ovat vahvempia niin itsensä osalta kuin ympäristön suhtaumisen kannalta.Jos toinen on erilaisista olosuhteista,voi vaikeuksia tulla.Mutta sekin on heidän oma asiansa,eikä siihen pidä muiden puuttuman.Vanhemmat puuttuessaan ajattelevat usein itseään,eikä lasten parasta,vaikka niin sanovat.Jokainen on oman onnensa seppä.Kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti