Olen taas katsellut televisiota tai oikeammin sieltä tulevaa ohjelmaa.Silmiini sattui Teeman "Safarin historia" Afrikassa.Vaikka pahin Afrikka-friikkiys kohdallani on ohi,niin yhä tunnen suurta rakkautta tätä maanosaa kohtaan,vasiten Päiväntasaajan eteläpuolista.Kaikki alkoi siitä,kun lapsena näin elokuvateatteri Hesperiassa Tarzanin ja sitten vuosia myöhemmin tutustuin Karen Blixenin mukana Keniaan 1900-luvun alkupuolella,josta ajasta Teeman ohjelma kertoi.Eläimiä oli pilvin pimein ja valkoisen miehen saalistushimo herännyt.Sinne matkattiin kaikkialta eikä eläimille armoa annettu.Elefantit,sarvikuonot,puhvelit,virtahevot,antiloopit,kaikki kaadettiin surutta jopa presidenttien ja kuninkaittenkin toimesta.Savannit kuhisivat eläimiä.
Varakkaille matkailijoille tehtiin kaikki mukavaksi.Samanlaista ylellisyyttä kuin Amerikassa ja Euroopassa oli tarjolla.Kantajia ja muuta palvelevaa henkilökuntaa satamäärin.Teltat kuin hotellien sviitit kaikkine ylellisyyksineen.Suuri valkoinen metsästäjä oli saapunut! Mikäs oli ollessa.Aurinko laski savannin taakse,akaasiat levittivät viimeiset varjonsa maahan,jossain karjui leijona valmistautuen itse saalistamaan yön pimeimpinä hetkinä.Valkoinen mies ojensi kätensä ja tarttui drinkkilasiinsa,joka jälleen hetkessä täytettiin aina valppaana olevan palvelijan toimesta.Hänen musta ihonsa katosi pimeyteen.Vain valkoiset käsineet kavalsivat hänen olinpaikkansa.Valkoinen mies haukotteli,meni kylpyyn hikisen päivän ja rankan metsästyksen jälkeen ja nukahti silkkilakanoin katettuun vuoteeseen kuunnellen Afrikan öisiä ääniä vartijoiden pitäessä hänen turvallisuudestaan huolta.Tapettujen eläinten taljat todistivat päivän saaliista antiloopinlihan odottaessa seuraavan päivän ruuaksi valmistumista.Viinit pantiin hyvissä ajoin temperoitumaan.Leijonan ääni kuului hiukan lähempää.Se vilahti varjona nuotion takana.Vartija nosti aseen poskelleen.Leijona hävisi äänettömästi pimeyteen.
Eurooppalaiset ja amerikkalaiset ostivat kolonialismin aikana pilkkahinnalla maata Afrikasta alkaen viljellä suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä esimerkiksi kahvia,kasvattaa karjaa tai vain tuhlata omaisuuttaan.Kulta-aikaa kesti 1900-luvun alussa pari-kolmevuosikymmentä.Nairobi kasvoi peltikattoisesta kylästä kaupungiksi,eläimet alkoivat ehtyä savanneilla.Moni valkoinen koki omaisuutensa menetyksen huonoina satovuosina.Leipä ei enää tullut pöytään entiseen tapaan.Oli lähdettävä pois.Niin teki Karen Blixenkin monen muun köyhtyneen valkoisen tapaan.Konfliktit Afrikan alkuperäisväestön kanssa lisääntyivät.Mustat alkoivat vaatia omaansa takaisin.Riistoaika oli ohi.Keniassa kiellettiin eläinten tappaminen metsästyksellä.Nyt yritetään saada kannat elpymään luonnonpuistojen rauhassa riistanvartijoiden valvoessa ja estäessä yhä kytevää salametsästystä.Luonnossa ei enää törmää joka käänteessä eläimiin.Niitä saa etsiä ja Viiden Suuren näkeminen samana päivänä on onnen kauppaa.Toisin oli ennen,ennen kuin suuri valkoinen metsästäjä otti Afrikan leikkipaikakseen.
Sitten hetkeksi Afrikasta Suomeen ja sen pääkaupunkiin.Kanadalainen The Vancouver Sun-lehti kehaisee Helsinkiä.Sen ilmavia puistoja,kiinnostavaa arkkitehtuuria,matkustajaystävällistä joukkoliikennettä.Hymistystä saavat myös kielitaitoiset helsinkiläiset sekä ylen maittava ruoka,jota toimittaja ilmeisesti on maistellut.Kaupunkilaiset ystävällisen avoimia eikä kaupungin rantoja aalloillaan koskettava Suomenlahtikaan jää ilman kiitosta.Salmiakkivodkaa niin ikään lehti rummuttaa maistettavaksi.Kyllähän tämmöinen kehuminen ja ylistys aina mieltä lämmittää,mutta ei sentään ylpistytä.Tai jos sittenkin vähän,sillä toimittaja vertaa terassejamme ja kahviloitamme pariisilaisiin,vaikka elämä niissä on kuitenkin toimittajan mielestä hiljaisempaa kuin Seinen rannoilla.No,ei Pohjolan ihmisen jäyhä luonne sovellu niinkään helposti ranskalaiseen luonnostaan tulevaan ilonpitoon.Eihän meidän miehetkään oikein puhu eivätkä pussaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti