1. maaliskuuta 2017

TOKENEMISTA KAIKESTA HUOLIMATTA

En tahtoisi tunnustaa, mutta tunnustan silti:  taidan olla niin alavireisellä tuulella, että on tekemisenkin puutetta. Harvoin tämmöinen minulle tulee. Tiedän syynkin. Olen nyt pakkomielteisesti kiinni muistojen laatikossa ja iässä 16v sekä siitä vuosia useita eteen päin. Kuusitoistavuotiaana ei tulevaisuutta paljon ajatella. Horst oli minua kypsyneempi koettaen johdattaa ajatukseni tulevaan aikaan. Enkä ymmärtänyt. Nyt hänen kirjeitään lukiessani huomaan, miten tyhmä olen ollut. Kaikki olisi pitänyt tehdä toisin, kuunnella häntä. Mitä olisi tullut? Mistä sen tietää. En ehkä olisi tätä kirjoittamassa. Harmittaa, että olen nyt päästänyt itseni tämmöiseen surkutilaan. Sanat "I am yours now and always" ovat kuin tulikirjaimin edessäni. Haluan päästä niistä irti. Haluan elämäni takaisin, jossa olen seestynyt rouva lykkimässä rollaattoria ilman ylimääräisiä sydämen tykytyksiä, Horst-muistoja ja alituista herkistymistä. Minun on itse autettava itseni taas järkeistymään. Mennyt on mennyttä.

Mitä rollaattoriin tulee, on se ollut viime päivät vähällä käytöllä. Jos on kannettavaa, se on oiva apu ja silloin käytössä. Opettelen kuitenkin lähtemään ulos kyynärsauvan kanssa, jos vain lähden liikkeelle ilman kauppareissua. Sitä piikkihommaa en osannut kepin päähän laittaa. On mentävä nöyränä tyttönä kauppakeskuksen suutariin, joka tietysti myy samanlaisia piikkejä ja on harmistunut, kun en häneltä ostanut. Olisin voinut käydä ensin vaikka kysymässä. Olen niin tottunut jo siihen, ettei tässä kaupunginosassa kaikkea haluamaani ole. Hän on kyllä ystävällinen. Korjasi kerran laukkuni ketjun maksutta! No, ehkä kun nöyrästi pyydän, niin auttaa nytkin. Ja maksan. Voi olla, että piikki on tarpeetonkin. Olemmehan jo maaliskuussa.

Olen pistellyt viimeisen mansikan, ananaksen, klementiinin, hallaimen. Ei ole hedelmiä. On tallusteltava kauppaan. Rollaattorin kanssa. Katselen ihmisiä ja mietin, onko heistä yksikään niin surkea kuin minä. Luultavasti surkeampikin, sairaampi, läheisensä juuri menettänyt, koditon ja rahaton. Pakko tästä on toeta!

4 kommenttia:

  1. Sepä se, elämässä ei pääse taaksepäin. Vaikka se joskus niin mieluista olisikin. Tokenemisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Seija. Näin se on ja siihen tyydyttävä.

      Poista
  2. Ihan varmasti on paljonkin surkeampia kuin sinä. Ja oletko sinä edes surkea? Ihan oikeasti?! Sellaisia, joilla ei ole samanlaisia tunteita nostattavia muistoja nuoruudesta kuin sinulla. Nekin ovat aikamoinen rikkaus. Ei muuta kuin pää pystyyn ja kauppaan. Näin monta luokkaa elämänkoulua käyneinä me toetaan ihan mistä tahansa. Eikö toetakin?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän me toetaan, Marjatta. Ei ikuisesti voi murehtia. Muistot kivoja, mutta kun ne itkettää. On minulla jo pää pystyssä. Tänään "olen" Kiotossa.

      Poista