Uusi ohjaaja ohjasi meitä vesijumpassa. Lonkka kenkkuili. Minun piti huilia aina välillä. Jalkakäytävä, jota pitkin olin uimahalliin kävellyt, oli aurattu lunta täyteen. Ylitin kadun auratulle jalkakäytävälle. Ihmettelin, miksi oli aurattu toinen puoli kulkukelvottomaksi. Siinä hävisi pyörätienkin osuus. Hämmästyttäviä ovat auraajien ajatukset.
Michael Boothin kirja alkaa olla lopuillaan. Muut Skandinavian maat Suomea ja Ruotsia paitsi ovat käsitellyt. Suomen kohdalla koululaitos ja koulutus, talvisota, jatkosota, suhtautumisemme silloiseen Neuvostoliittoon ja nykyiseen Venäjään, Joulupukki, kirjailijalle käsittämätön hiljaisuus Suomessa, alkoholi (totta kai), mitä pidämme Ruotsista, ruotsin kielestä ja suomenruotsalaisista. Asiantuntijoina Boothille Roman Schatz ja Neil Hardwick sekä vielä Laura Kolbe. Että semmoinen Suomi.
Postitin Italian kirjeen. Tulihan siitä pitkä, mutta olen pitempiäkin lähettänyt. Joulu on vielä Tallinnanaukiolla (postilaatikko siellä). Minä jo omani riisumassa. Jonain päivänä Oodiin, kunhan metro taas liikkuu viikonlopun jälkeen. Joku asennustyö pysäyttää junailun. Jälleen iskee paha olo, miten täältä pääsee pois? Vähän kuin klaustrofobia. Busseja pannaan liikenteeseen ja aina on takseja. Eikä minun tarvitse edes mihinkään lähteä. On vain semmoinen tunne.
S kysyi täällä viihtymisestäni. Hänkin tietää asenteeni. Kaikki tietävät ja ne, jotka eivät, heille auliisti kerron. Kerroin Itäkeskuksen Herkun pomollekin. Mitäs kysyvät. Vaikka eivät kysy, kerron silti. Kyllä jo pitäisi olla tottunut ja viihtyä. No kun ei. Eikä koskaan. Kun palvelut kaikki lähellä, eikö sittenkään? Ei. Olen tottunut menemään asioille ratikalla lyhyen matkan päähän. Siis ratikalla! Nyt kävelen palveluiden äärelle muutamassa minuutissa. Haluan ratikalla. Huokaisen joka kerta kun menen keittiöön ja näen jääkaapin ovessa kaksi ratikkamagneettia. Joskus otan toisen käteen ja pitelen sitä hellästi. Se on jo vähän kuluneempi pitelyistä kuin se toinen. Toinen on valokuva ja ratikan takana Uspenskin katedraali. Hyvä kuvakulma sinänsä. Asuinhan puolison kanssa Skattallakin 12 vuotta. Kaiken, ihan kaiken ytimessä.
Kun seuraavan kerran käppäilen ne muutamat minuutit kauppakeskukseen, niin käyn Suomalaisesta ostamassa Tuomas Kyrön Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja. Vieläkö yksi Kyrö minuun uppoaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti