Kirjakauppa on sellainen laitos, jonka harvoin pystyn kylmästi ohittamaan. En nytkään. Menin sisälle. Olen lukenut useita Miika Nousiaisen kirjoja ja nyt ostin jälleen yhden Ratakierros. Mutta Anna-Leena Härkösen teoksia en ole lukenut koskaan. Ostin hänen Huomenna hän ei tule. Tiedän Beckettin näytelmän, jossa Huomenna hän tulee. Ehkä sen takia Härkösen kirja alkoi kiinnostaa. Oikeastaan ihastuin heti muutaman sivun jälkeen. Kirja kertoo kaltaisestani leskirouvasta Elsasta huumorilla höystettynä. Meitä yhdistää leskeyden lisäksi italian kielen opinnot sekä pessimistinen ystävä. Riitta kertoo sairauksista, omistaan ja muiden. Hän herää eloon heti, jos Elsa kertoo omista huolistaan. "Riitta suhtautuu kuulemaansa kuin saisi lahjan". Minun ystäväni suhtautuisi aivan samoin, jos huolistani kertoisin. Pidän suuni supussa.
Uunijuurekseni, joita kerroin tekeväni, onnistui hienosti. Tosin siinä oli paljon muutakin kuin juureksia. Lehtikaalia, varsiselleriä, paprikaa, chiliä ynnä muita maan päällä kasvaneita. Pahuksen hyvää, vaikka itse sanonkin. Tuli niin suuri pellillinen, että riitti moneksi päiväksi. Pakastimeen en pannut. Sinälläänkin syötynä mainio kasvisateria.
Sitten tämän syksyn puheenaiheeseen TTK:hon. Minusta tanssiparin pudotuksen äänestäminen katsojien kesken on päin honkia. Kuinka moni arvostelee itse tanssia? Ääni annetaan sukulaiselle, läheiselle, työtoverille, naapurille, muuten vaan mukavalle ihmiselle, parin pukeutumiselle, sympatian tunteelle jne. Tanssin ammattilaisen ääni olisi tärkein, koska tanssistahan tässä on kysymys. Vai mitä? No, näillä mennään ja yleisön sana määrää. Sitten rähistään, että väärä tanssipari putosi.
Takaisin kirjailija Anna-Leena Härköseen. Olen nyt lukenut montakin lukua, enkä enää hehkuta alun tapaan. Alkoi tulla naisjuttuja, kuka hoitelee kenetkin jne. Naisjuttuja saa toki olla, mutta huumorin pohjalta mieluummin. Makuukammarijutut, riidat ja avioerot eivät ole minun heiniäni. Romantiikka on sitten erikseen, vaikka tyttöromaanien vaaleanpunainen maailma on kaukana takanapäin minulla. En enää lue Pikku naisien elämää kyyneleet silmissä, enkä hehkuta maailmaa, jota ei enää ole. Siitäkään huolimatta, että olisin tahtonut elää 1800-luvulla Helsingissä. Nälänhätää ottamatta huomioon, se oli minusta hieno vuosisata Venäjän alaisuudesta huolimatta. Oli mahdollisuuksien vuosisata, kehityksen aikaa, uudistusten aikaa. Esimerkiksi pääsi junalla Helsingistä Hämeenlinnaan! Öljylamput alkoivat olla historiaa. Napattiin valo nappulasta. Voitiin käydä Ekbergin kahvilassa. Voidaan yhä.