Luen hyllystä ottamaani kirjaa Naisten Helsinki (Schildts 2011), toimittajat Anna Biström, Rita Paqvalén ja Hedvig Rask. En ole sitä tulleeksi koskaan kokonaan lukeneeksi ja sitä voikin lukea luku/kirjoitus kerrallaan, koska jokainen niistä on erillinen kertomus.
Nyt kun tavaratalo Stockmannin olemassaolo on jälleen kerran tapetilla ja eritoten vaakalaudalla, luin kirjasta Anna Kortelaisen jutun Stockmannista. En ollut muistanutkaan, että tavaratalon valmistuttua Aleksin ja Manskun kulmaan vuonna 1930, suunnitteli arkkitehti Sigurd Frosterus Aleksin pääoven vain naisia varten. Miesten olisi kuljettava sivuovista. No, tästä ei tullut mitään, mutta miesparat saivat "miesparkin" tupakoimista varten lohdutuksekseen. Tämäkin idea on jo historiaa. Samoin kuin Stockmannin soodalähde, joka oli kolmannessa kerroksessa. Kieltolain aikana ei tietystikään ollut alkoholia, mutta sen päätyttyä sitä sai soodalähteestäkin. Lähteen putkista putkahteli pirskahtavan virkistäviä juomia. Ei pöytiin tarjoilua, vaan baarista itse haettiin muun muassa teetä, leivonnaisia ja jäätelöä. Helsinkiläiset piipahtelivat kaivolla ja lähteellä ahkerasti. Nykyisin janoa tyydyttävät tavaratalossa monet ravintolat ja kahvilat.
Useat tytöt haaveilivat pääsevänsä Stockmannille myyjättäriksi. Olihan tuo ammattikunta aina tyylikkäissä uniformuissa ja tuoksuivat hyvälle.Tavaratalo oli hyvin "kaupunkimaista" ja antoi hienon sekä ylellisen statuksen vaikutelman. Naiseus ja naisellisuus oli valttia. Miesmyyjät tulivat paljon myöhemmin.
Stockmannin johto hamusi lisää asiakkaita. Kaupunki oli tuolloin pitkälti ruotsinkielinen ja tavaratalon henkilökuntaa opastettiin kohtelemaan hienotunteisesti myös suomenkielisiä. Elanto teki paljon työtä saadakseen työväen luokan naisia omaan tavarataloonsa Hakaniemessä 1910-luvusta lähtien. Otettiin ruokakaupan lisäksi mukaan vaate- ja kenkäosastoja sekä kahviloita. Elantoa ei enää Hakaniemessä ole. Minun lapsuudessani ei Hakaniemessä edes kuulunut käydä. Olihan se Pitkänsillan "toisella puolella", jonne hyvin harvoin Töölöstä lähdettiin.
Kirjan Naisten Helsinki loppupuolella olemme jo nykyajassa ja Michail Galanakis paneutuu tämän päivän Helsinkiin ja hijabinkin käyttöön, jonka käytöstä olemme julkisilla paikoilla montaa mieltä. Tähän aikaan sitten Stockmannin hissitytöistä on kulunut monta vuosikymmentä, eikä kukaan silloin edes ajatellut kaupungin katukuvan muuttuvan noin radikaalisti. Kun isoäitini lähti raitiovaunulla Töölöstä Stockmannille ja aluksi sille Stockmannille, joka oli Senaatintorin laidassa Kiseleffin talossa, ei hänkään aavistanut Helsingin kehittyvän jo yli 650 000 asukkaan kaupungiksi, jossa puhutaan montaa kieltä monesta kulttuurista. Taitaisi muori nyt hämmästyä kiivetessään ratikkaan, joka ei liioin näytä samalta kuin ennen.
HS kertoo koulukaverini Yrjö Larmolan hämmästyksestä, kun hänelle oli ihmetelty, oliko Helsinki ja Suomi jo olemassa 1700-luvulla ja suomen kieli käytössä. Larmola tuntee suurta myötähäpeää tällaista tietämättömyyttä kohtaan. Kyllä me olimme olemassa ja hyvää vauhtia tulossa kohti kaukana häämöttävää 2000-lukua.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti